"Kaikkien venäläisten itsevaltias", oli nimitys, millä
kiihkokansalliset ainekset ennen kutsuivat tsaaria. Ehkä he koettivat
tällä tuudittaa itseään uskoon, että Venäjän suureen valtioruumiiseen
kuuluvat monet eri kansat tulisivat ennen tahi myöhemmin, sulautumaan
venäläisiin. Harvemmin, kun oli tarkoitus häikäistä ulkomaalaisia,
käytti tsaari tavallista pitempää arvonimeä, missä hän luetteli
alamaisinaan suuren joukon kansoja, kutsuen itseään lopuksi Norjan
perintöruhtinaaksi ja Karjalan herraksi. Niin hivelevältä kuin tämä
taisi korvalle kuuluakin, saattoi toiselta puolen venäläisestä
kiihkoilijasta tuntua vastenmieliseltä, että suuri Venäjä oli sittenkin
niin kirjava. Ja varmasti moni ymmärsi pelätä vaaraa, mikä tässä piili
ja mikä meidän päivinämme on selvästi nähtävissä jo tapahtuneiden ja
tapahtumassa olevien tosiasiain muodossa.
Vielä on elävästi muistissani käynti eräässä keisarillisessa
taidekokoelmassa. Yhdessä sisimmästä huoneista, mihin vain sattumalta
pääsin, oli pienet porsliinikuvat kaikista Venäjän valtakuntaan
kuuluvista kansoista. Juomarahan vaikutuksesta toimitti vahtimestari
täydellisen esittelyn. Sain kuulla, että jokin keisari oli tarkoitusta
varten hankkinut Kiinasta asti porsliinimestarin ja -taiteilijan, joka
venäläisten, hollantilaisten ja italialaisten asiantuntijain avulla oli
sitten tämän merkillisen kokoelman laatinut.
Tarkastelin sitä tarkastelemasta päästyäni. Silloin johtui mieleeni
eräs kohta tämän suuren valtakunnan "perustuslaeista", joissa
sanottiin että "Venäjä on yksi ja jakamaton". Tosiaankin kauniisti
lausuttu! Pelasihan kyllä venäläinen hallitusvalta nappulapeliä näillä
porsliininukeilla tarkoituksella poistaa ne yksitellen pelistä, mutta
eiköhän vaan peli voi yhtä hyvin loppua "yhden ja jakamattoman" häviöön
ja näiden monien kansojen itsenäiseen elämään?
Kun seuraavina päivinä liikuin suuren pääkaupungin vilkasliikkeisillä
kaduilla, tarkastin ahkerasti kulkijoita ja tunsin jälleen
porsliinikuvien avulla monta "vierasheimoista". En osannut silloin
aavistaakaan, että kaukana Karjalassa tarjoutuisi minulle tilaisuus
käyttää näin omituisella tavalla hankkimaani asiantuntemusta.
Oli kaunis kesäpäivä Paadanessa Sääjärven rannalla. Lääkäri ja
metsäherra olivat vuokranneet kaupungin ainoan pienen höyrypurren.
Minutkin kutsuttiin mukaan huviretkelle tuolle suurelle aivan
neliönmuotoiselle järvelle, minkä pituus ja leveys on 60 km.
Kun seurue oli koossa, lähti laiva liikkeelle täyttä vauhtia. Mutta
tuskin olimme rannasta eronneet, kun Paadanen molemmat poliisit
ilmestyivät täyttä juoksua laiturille, mistä käsin he ensin meluten ja
vaatien ja lopuksi pyytäen kehoittivat meitä kääntymään takaisin. Ensin
ei kukaan tiennyt, mistä tämä näytelmä aiheutui, mutta pian huomasimme,
että pari valtiollisista syistä Paadaneen karkoitettua ylioppilasta oli
pujahtanut mukaamme. Poliisien hädän ymmärsi hyvin, sillä he olivat
vastuussa siitä, että heidän holhokkinsa eivät pääsisi karkaamaan.
Mutta laiva ei kääntynyt takaisin, vaan jatkoi ilman muuta matkaansa.
Tohtorin ja metsäherran asema oli kylliksi luja. Heidän ei tarvinnut
välittää poliisien melusta. Matkan varrella tarkastelin ylioppilaita.
Huomasin heti, että he eivät olleet syntyperäisiä venäläisiä.
Porsliinikuvat alkoivat vilistä silmissäni ja pian olin vakuutettu,
että edessäni oli omia sukulaisiani Volgan mutkan ympäriltä,
mordvalaisia. Hetki ei ollut kuitenkaan sopiva tuttavuuden tekoon.
Päätin odottaa siksi, kunnes taas olisimme maissa ja äsken sattunut
välikohtaus selvitetty. Mutta sitä tilaisuutta ei koskaan tullut.
Ylioppilaat pistettiin heti kolmeksi vuorokaudeksi pimeään koppiin — se
oli huviretken hinta — ja sinä aikana vei minun matkani jo muuanne. En
heitä enään myöhemminkään tavannut.
Sensijaan tapasin usein Karjalassa muita poliittisia karkoitettuja.
Kerron tässä pari sellaista tapausta.
Valvotun yön jälkeen, minkä kuluessa olin monta kertaa pilkkopimeässä
yössä vaihtanut hevosia, astuin pienen kievarin tupaan vakuutettuna
siitä, että ei mikään tulisi lepoani häiritsemään. Suuri oli siksi
hämmästykseni, kun tupa oli täynnä ihmisiä ja kaikki äänessä huutaen
toistensa suihin. Siinä ei kuitenkaan ollut jälkeäkään mistään
kiihtymyksestä tahi hätääntyneisyydestä ja vielä vähemmin oli mieliala
juhlallinen. Mutta sensijaan teki väkijoukko kovin uteliaan ja samalla
hyväntahtoisen vaikutuksen.
Toiset tuijottavat herkeämättä yksinkertaiseen sänkyyn, missä oikein
kaksien lakanain välissä joku tuntui niin piiloutuneena lepäävän,
että en voinut hänestä mitään eroittaa. Toiset taas pyörivät nukkujan
tavarain ympärillä. Jos kohta ihmiset näyttivät osanottavaisilta, oli
mieliala samalla siksi hilpeä, että mikään sairaustapaus ei voinut olla
kysymyksessä.
Silloin osui katseeni penkillä sängyn vieressä oleviin
vaatekappaleisiin. Siinä ovat naisten alusvaatteet, niin aistikkaat,
sirot ja hienot, että ne olisivat puolustaneet paikkaansa missä
ympäristössä tahansa. Pöydällä ovat päällysvaatteet samaa lajia ja
lattialla sievät korkeat kengät. Ja mitä haluaa sitten väkijoukko
näiden hienouksien salaperäiseltä haltiattarelta? Ei muuta kuin että
hänen on noustava ylös heti ilman muuta!
Siirryn pihalle, missä kievarin isännältä saan valaistusta asiaan.
"Hän on nuori neitonen ja lienee Moskovan naiskurssilaisia. Eilen hän
saapui kyläämme, missä ei ole koskaan ennen karkoitettuja ollut. Tyttö
taitaa olla sellainen tolstoilainen ja ottanut jollain varomattomalla
tavalla osaa mestarinsa hautajaisiin".
Siihen supistui isännän kertomus, mutta se selvitti minulle kuitenkin
paljon. Ymmärsin nyt, mitä näytelmä tuvassa tarkoitti. Yksinkertaiset,
mutta vilpittömät ja hyväntahtoiset erämaan kylän asukkaat halusivat
kilvan osoittaa myötätuntoaan hyljätylle tyttö rukalle. Siksi he
olivat kaikki joukolla rientäneet häntä tervehtimään ottaakseen hänet
veljelliseen ja sisarelliseen hoitoonsa ja huomaansa. Tytön oli nyt
noin vain ilman muuta noustava sängystä sellaisena kuin hän oli,
puettava päällensä ja tutustuttava kyläläisiin nauttiakseen tuliaisiksi
lämpimiä piirakoita ja höyryävää teetä, mitä juuri porisevassa
keittiössä naapurista pihalla seistessäni kievarin tupaan kiidätettiin.
Kaikkea tätä tuumiessani tulin ajatelleeksi, kuuluivatko nämät
hyväntahtoiset salolaiset väärentämättömine ja turmeltumattomine
siveyskäsitteineen ollenkaan siihen ihmissukuun, mikä on syönyt hyvän
ja pahan tiedon puusta. Ajattelin myös tyttöä, joka ei voinut eikä
halunnut sänkyään jättää. Toveriensa parissa oli hän varmaan osoittanut
suurta siveellistä rohkeutta. Mutta kun hänen nyt piti suorittaa
tämä sisarellinen ja veljellinen pukeutuminen, mitä häneltä sulasta
hyväntahtoisuudesta odotettiin, petti hänen rohkeutensa, sillä hänen
siveys- ja sopivaisuuskäsitteensä eivät olleet luonnontilan luomia,
vaan sivistyksen ja perinnäisten tapojen synnyttämiä.
Mutta uusi hevonen odotti jo minua. Käskin kuitenkin isäntää
tyhjentämään tuvan, että tyttö saisi rauhassa pukeutua. Istuin jo
kärryissä, kun väki purkautui tuvasta pihamaalle. Uhkauksia ja
sadatuksia sateli jälkeeni.
"Paina sinä vain matkaasi! — Mitä sinulla on tytön kanssa tekemistä! —
Me kyllä hänestä huolehdimme, eikä hänelle mitään pahaa tapahdu, niin
kauan kuin hän meidän kylässämme asuu!"
Mutta kuka tyttö oli? Se jäi minulta sillä kertaa selvittämättä. Ne
todistuskappaleet, mitä hänestä näin, olivat ylen kansainvälisetä
laatua. Porsliinikuvani eivät tässä mitään auttaneet! Vasta myöhemmin
sain kuulla, että hän oli nuori ja kaunis ukrainatar.
* * * * *
Tutustuin kerran eräässä kylässä kahteen karkoitettuun, mitkä
ulkomuodosta heti tunsin tatareiksi. Aikoja myöhemmin vei matkani taas
sinne. Huomasin heti, että jotain merkillistä oli tapahtunut. Pian
sen kuulinkin. Toinen karkoitetuista oli paennut. Koko kylän väki
oli komennettu takaa-ajoon. Paenneen toveri käyskenteli edestakaisin
kylän maantiellä ja näytti tahi oli ainakin näyttävinään hyvin
välinpitämättömältä. Kaikkiin kysymyksiin vastasi hän samalla tavalla.
Hän ei tiennyt toveristaan mitään.
Kun viikkoa myöhemmin palasin saman kylän kautta, sain kuulla, että
paennut oli löydetty kuolleena metsästä ammottava haava niskassa.
Paikalle kutsuttu lääkäri oli selittänyt, että mies oli surmattu
jollakin teräaseella ja tavalla, mikä on käytännössä eteläisissä
maissa. Kun laajoilla alueilla ei muita ollut kuin karjalaisia,
vangittiin murhatun toveri. Hän kielsi syyllisyytensä, mutta lääkäri
todisti, että _karjalaiset eivät tee murhia_ ja mies pysyi kiinni,
sillä tuomioistuin oli samaa mieltä. Se oli merkille pantava todistus
karjalaisten turmeltumattomista tavoista, koska se oli _venäläisten_
viranomaisten antama.
Karjalassa tapaamani valtiolliset karkoitetut ovat paljon ajatuksissani
askarrelleet. Ne olivat etupäässä vieraitten kansallisuuksien
edustajia, joita Venäjän hallitus sinkosi äärettömän valtakuntansa
kaikkiin ääriin samalla kuin se koetti näitä kansallisuuksia
itseensä sulattaa. Mutta lopulta kävi tuo pois sinkoava liike sille
itselle turmiolliseksi. Se tarttui noihin vieraisiin kansoihin
kokonaisuudessaan. Toinen toisensa perästä ovat ne vapautuneet tuon
muinoin niin mahtavan kaksipäisen kotkan kynsien kouristuksista. Mutta
Karjala, minkä vierasvaraisuutta niin moni karkoitettu on nauttinut,
milloin tulee sen vuoro?