Halki Kauko-Karjalan erämaiden kulkee postitie etelästä pohjoiseen
sivuuttaen Laatokan ja sitten Äänisen rantoja seuraten päätyy lopulta
Valkeaan mereen. Eteläisimmässä osassaan on se leveä ja liikenne
sillä vilkas. Valtaväylästä haaraantuu useita sivuteitä, vaan mitä
pohjoisemmaksi tullaan sitä kaidemmaksi käy tie ja sen haarautumat
muuttuvat poluiksi, joilla ainoastaan erämaan tottunut kulkija löytää
kylästä toiseen ja mökistä mökkiin. Niin harvoin niitä käytetään,
että ne pyrkivät kasvamaan umpeen ja siksi ovat siellä ja täällä
tienviittoina karsitut tai kuoritut puut.
Salojen asukas kehoittaakin vierasta kulkijaa olemaan yksin tällaiselle
taipaleelle lähtemättä, ellei sää ole sovelias, muuten hän voi helposti
eksyä. Vaan jos ilma on tyyni ja kirkas, voi erämaatalon emäntä
kehoittaa muukalaista nousemaan läheiselle vaaralle. "Jos sieltä
voitte nähdä", neuvoo hän, "taivasta vasten kohoavan savun etäisessä
metsää kasvavassa laaksossa ja silmänne vielä tavoittavat savupatsaan
korkealta suontakaiselta vaaralta taivaanrannalla, silloin voitte
painua metsäpolulle, mutta koettakaa tarkoin arvioida välimatkat
talosta toiseen, joiden olinpaikat löydätte savujen avulla. Ja jos
polku alkaa jalkainne alta hävitä ja puiden latvat estävät savupatsaita
näkymästä, koettakaa silloin tarkata koirien haukuntaa".
Vieras aloittaa vaelluksensa ja hän käsittää elävästi, miksi vanhassa
kielenkäytössä talojen asemesta puhutaan "savuista" ja kuinka tuttu
peninkulma on saanut alkunsa "peninkuulemasta".
Näin kulkevat Kauko-Karjalan tiet, pienet ja suuret, halki
ikihonkaisten salojen, missä vanhimmat puut jo vanhuuttaan lahoten
ovat maahan sortuneet. Tahi ympäröi kulkijan nuoruutensa kukkeutta
uhkuva nouseva metsä vaihtuakseen taas miehuuden voimaa ja vakavuutta
huokuvaksi vankkapuiseksi saloksi. Ja harras tunnelma valtaa vaeltajan
mielen. Niinkuin yksityiset puut häipyvät näiden rannattomien
metsien syvyyksiin, tuntee hän olevansa vain mitätön pisara elämän
määrättömällä merellä. Ja niinkuin ihmisen elämä kulkee tyynten ja
tyrskyjen kautta, halkovat saloa vuoroin vuolaat ja rauhaisat virrat
saaden alkunsa kätketyistä hetteistä ja lähteistä vuorien ja kumpujen
povista, mitkä salaavat vielä ihmiseltä uumenissaan piileviä rikkauksia.
Ennen Muurmanin radan syntyä kulki pitkin valtatietä säännöllinen
postiliike määrättyinä viikon päivinä. Äänisen eteläpuolella, missä
liikenne oli vilkkain, kohtasi matkustaja hevoskolmikon vetämän reen,
minkä ajaja huudellen huitoi pitkällä piiskallaan märkiä hevosiaan,
jotka vaivaloisesti kiskoivat rekeä, minkä postisäkeistä vuoreksi
kohonneen kuorman laella keikkui postimies torvineen epätasaisen
tien heilahduksia tarkoin noudatellen. Postikellon kilkattaessa
käy kulku yli korkeiden kinosten tahi läpi kevättulvan luomien
lammikoiden, pitkin aavoja aukeita ja poikki äärettömiä soita katkovien
hiekkaharjujen. Mitä pohjoisemmaksi tullaan, sitä pienemmäksi käy
säkkien luku ja koko. Jo Äänisen pohjoispuolelle tullessa, kun
valtaväylältä tie hiljalleen kaartuu Karjalaan, on reen edessä enään
vain takkuinen postihevonen, mikä vaihdetaan joka kylässä, joita
peninkulmain taipaleet toisistaan eroittavat. Yhä köyhemmäksi kutistuva
posti jakaa viikkokauden kirjeet ja sanomalehdet.
Eräänä purevana pakkasiltana ja -yönä istuin tämän sivutien pienessä
postitoimistossa. Navakan pohjoisen korkeiksi kinoksiksi kasaama lumi
oli viivyttänyt postia, minkä olisi pitänyt saapua jo puolenpäivän
aikaan. Postitoimiston muodosti yksi ainoa väliverholla kahtia jaettu
huone, toisen puolen ollessa postimestarin yksityisasuntona ja toisen
puolen varsinaisena toimistona. Seuranani oli minulla paikkakunnan
välskäri ja poliisimies.
Välskäri, tuo paikkakunnalle tuiki tarpeellinen maallikkolääkäri,
istuu silmälasit luisevalla nenällään ja vierellään rohtolaatikkonsa,
mitä hän ei kiertomatkallaan luotansa koskaan jätä. Hän, joka on
suorittanut ainoastaan jonkin käytännöllisen pikakurssin ilman turhia
asiatietoja, on lääketaidon ainoa edustaja alueella, mihin mahtuu
monta suomalaista pitäjää. Etäällä täältä asuu varsinainen lääkäri.
Ja kuitenkin on tämä maallikko lieventänyt monen potilaan vaivat. Jos
kohta hänen lääkkeistään paraiten tunnetaan kininipulveri sisäisiä ja
"joti" ulkonaisia vammoja varten, väitetään että hänen kainalossaan
keikkuvassa laatikossa on paljon muitakin rohtoja.
Maallikkolääkärin vieressä istuu varmana ja arvonsa tuntevana
poliisimies. Sen lajin miehistä ei suinkaan ole puutetta. Oma työnsä on
taas heilläkin. Kaipaan kylän pappia. Hän lienee aikaisemmin postissa
käynyt, mutta odotukseen kyllästyneenä palannut kotiinsa. Postimestari
istuu pöytänsä ääressä väliverhon luona ja lajittelee postiaan, mutta
työ ei tunnu sujuvan. Ajan kuluksi pakistaan juuri poistuneesta
papista. Minulle selviää, että hän on paikkakunnan omia lapsia ja
hyvin lähellä karjalaista seurakuntaansa, mikä häntä kunnioittaa.
Syntyy väittelyä hänen pappiskasvatuksestaan sen johdosta, että häntä
toimensa perusteella kyllä kutsutaan "isäksi", mutta virallisesti
"diakoni-isäksi". Välskäri, postimestari ja poliisi ovat tietävinään,
miksi hänellä ei ole papin arvonimeä.
Välskäri kertoo, että hän ei ole suorittanut täydellistä kurssia
Petroskoin pappisseminaarissa, vaan keskeyttänyt sen tullakseen papiksi
kotipitäjäänsä, mikä pienenä ja köyhänä seurakuntana oli saatavissa
ilman lopullista erotutkintoa. Hänen toverinsa sitävastoin olivat
käyneet koko seminaarin läpi sekä tavoitelleet ja saaneet tuottavia
toimia, joista "diakoni-isä" ei ollut välittänyt.
Tähän huomautti postimestari, että opinnot oli keskeyttänyt
varattomuus. Isä oli ollut kylän köyhin asukas, joka ei jaksanut
poikaansa kouluuttaa.
Poliisilla oli myös oma selityksensä. Diakoni oli ollut laiska ja siinä
koko juttu.
Välskäri suutahti ja oli mennä menojaan, mutta muisti samalla, että
hänen melkein tyhjä laatikkonsa odotti postissa uutta täytettä.
Oikeastaan ei hänellä olisi ollut aikaa odottaa — sairaat odottivat
häntä.
Postimestari kääntyy puoleeni tiedustellen, paljonko Suomen valtio
nykyään vuosittain maksaa Petroskoin luterilaiselle papille. Mainitsen
hänelle summan. Postimestari pitää sitä kovin vähäpätöisenä, sillä
papin on liikuttava Aunuksessa kolmessatoista, jos kohta pienessä,
seurakunnassa. Kerran alkuun päästyään haluaa postimestari,
paikkakunnan itseoikeutettu tietomies, loistaa tiedoillaan. Hän kertoo
aikoinaan, siitä on jo melkein ihmisikä kulunut, tunteneensa Petroskoin
suomalaisen papin. Pappi oli ollut Pohjanmaalta kotoisin ja käynyt
koulunsa Vaasan lukiossa, missä hän oli oppinut raamatun alkukielet,
kreikan ja hebrean. Kummissaan muistelee vielä postimestari isä M:n
kertoneen, että hebreankielessä ei esiinny ääntiöitä ensinkään. Mutta
hän oli ollutkin niin korkeasti oppinut kuin konsanaan jokin venäläinen
piispa. Niinpä olikin hän opiskellut Turun yliopistossa. Helsingin
yliopistosta ei postimestarilla tuntunut olevan aavistustakaan ja
siihen luuloon hän minun puolestani saikin jäädä. Hyvämuistinen
postimestari tietää vielä isä M:n kertoneen, että Suomen valtion
palkkaama pappi huolehtii Siperian suomalaisten siirtolaisten ja
rangaistusvankien sielunhoidosta. Hän haluaisi nyt tietää, paljonko
tämä on tullut maksamaan, siitä alkaen kuin rikoksentekijöitä on
Suomesta tänne karkoitettu. Siihen kysymykseen en enään kyennyt
vastausta antamaan.
Ulkona riehuu yhä myrsky ja tunkee jo lunta sisään hatarain
ikkunaruutujen läpi. Takkavalkea luo hohdettaan huoneeseen ja valaisee
paremmin kuin katosta riippuvat öljylamput.
Poliisimieskin tulee puhetuulelle ja kertoo, että kuvernööri ei ole
katsonut Petroskoin uutta suomalaista pappia toimeen sopivaksi, vaikka
Pietarin luterilainen konsistori oli häntä puoltanut. Hän kummastelee,
miten koko luterilaisuuden laita oikeastaan lienee, kun kuvernööri
voi näin menetellä, vaikka konsistoriin kuuluu hovin arvohenkilöitä,
joita kaksi viimeistä keisarinnaa on ulkomailta haalinut. Poliisimies
muistaa nähneensä, kuinka kerran eräs korkea venäläinen viranomainen
tuttavallisesti tervehti minua ja siksi kaiketi hän nyt näin
luottavaisesti puhuttelee minua. Ja hän menee vielä pitemmälle
ja tuntee tarvetta selitellä, miksi hän virkamiehenä ahdistelee
suomalaisia ylioppilaita, joita silloin tällöin on tavattu Karjalassa
retkeilemässä. Saan kuulla seuraavan hupaisan jutun.
Eräältä pidätetyltä ylioppilaalta tapasivat Kauko-Karjalan korkeat
viranomaiset kerran erään länsimaista turmelusta erinomaisesti
kuvaavan todistuskappaleen. Se oli postikortti ja poliisimies näytti
sen nyt paremmaksi vakuudeksi vielä minulle. Tunnustan, että se oli
kyllä aiheeltaan kevytmielinen, vaan ei mitään muuta. Mutta kertojani
esimiehet ja jotkut "Venäläisen veljeskunnan" jäsenet olivat sitä
tutkineet ja antaneet siitä musertavan tuomion, minkä voimaa ja
vaikutusta vielä lisäsi salaperäinen muukalainen sana _pornografinen._
Näin osattiin tikustakin tehdä asiaa ja järjestelmällisesti levittää
käsitystä vaarallisesta suomalaisesta vaikutuksesta niin karjalaisen
väestön kuin joskus mahdollisesti heikkouskoisten pikkuvirkamiestenkin
parissa.
Ilta kuluu edelleen ja odottajain luku lisääntyy. Niiden
joukossa herättää huomiotani pitkä, kuivahko, päällyksettömiin
lammasnahkaturkkeihin puettu karjalainen. Läpi kinosten on hän
etäisestä kodistaan löytänyt perille tuiskun täyttämillä teillä. Ei
edes koirain haukunta ole tällaisena yönä ollut kulkijaa ohjaamassa.
Hän ottaa päästään lumisen lakin, tervehtii äänettömästi kumartaen,
mihin "herrat" tuskin vastaavat. Sitten istuutuu hän lattialle selkä
seinään nojaten. "Se on Hilppa", kuiskaa minulle postimestari.
"Kahdeksan viikkoa yhteen mittaan on hän käynyt täällä joka perjantai,
kun posti saapuu, tiedustamassa kirjettä pojaltaan, joka asuu kaukana
vieraassa maassa. Pojasta on tullut varakas kauppias, joka aina silloin
tällöin lähettelee vanhalle isälleen rahoja".
On jo keskiyö. Tuli takassa on sammunut ja hiilloksesta leviävä lämmin
vaikuttaa uuvuttavasti istujiin. Keskustelu on tauonnut. Silloin kuuluu
postikellon ääni. Kaikki ovat heti pystyssä ja ympäröivät postimiehen,
joka kylmästä kankeana kompuroi ylös reestä. Saalis on laihanlainen:
muutamia rypistyneitä kirjeitä ja viikon vanhoja sanomalehtiä.
Mutta välskäri on riemuissaan. Hänen lähetyksensä on saapunut. Hän
suorastaan repii pois niinipeitteen, mihin saapunut paketti on
kääritty. Lukuisain pienten purkkien joukossa on myös suuri pullollinen
oivallista viiniä. "Kiitetty olkoon taivaan Herra! Kunnia kaupungin
kaikki varteen ottavalle lääkärille ja reippaalle apteekkarille! Tämä
pelastaa naapurin emännän elämän kuumeelta, mitä vastaan kaikki minun
lääkkeeni ovat olleet voimattomia", riemuitsee välskäri. "Pienokainen
naapurissa oli riistää äitinsä hengen. Mutta huomenna ei tarvitakaan
pappia potilaan luona". Näin hän lopuksi aivan huutaa, kyhää pakettinsa
kiireesti taas kokoon, tempasee laatikon toiseen käteensä ja syöksyy
ulos huoneesta.
Silloin vasta huomaan vanhan Hilpan. Hänen silmänsä säteilevät iloa ja
hän puristaa vapisevin käsin kirjettä rintaansa vasten, mistä samalla
tunkee esille syvä hiljainen huokaus: "Kuka minulle tämän lukee?" Otin
hänet mukanani asuntooni kestikievariin, missä pian istuimme höyryävän
teekeittiön ääressä. Oli kievari missä tahansa, ei sen karjalainen
emäntä koskaan edes keskellä yötäkään kiellä vierailtaan tätä
kestitystä.
Kirje herätti minussa jo etukäteen mielenkiintoa. Olin utelias
näkemään, mitä sanottavaa on kotiväelleen elämän oikkujen kauas avaraan
maailmaan kantamalla Karjalan pojalla, joka on siellä saavuttanut
menestystä ja varallisuutta. Kirje teki minuun voimakkaan vaikutuksen.
Kerron sen sisällön sellaisena kuin se on mielessäni säilynyt.
"Olen jäänyt Jumalan ja vierasten ihmisten haltuun. Kohtalo ei salli
minun elää omaisteni parissa. Lähinnä teitä, rakkaat vanhempani,
kaipaan vaaraa kotikylän takana, armaan kotijärven hiekkarantaa
ja Karjalan uljaita metsiä ja kuulakasta ilmaa, minkä veroista en
ole myöhemmin nähnyt. Aina seuraa muistossani savuttunut saunamme
kiukaineen, minkä seinää vasten kotijärven laineet lyövät. Olen
kuunnellut soittoa ja laulua vieraalla maalla, mutta lohtua en ole
niistä saanut. Korvissani soivat yhä sävelet, joita lapsuustoverieni
kanssa leikkitanterilla laulelin ja vieläkin ikävääni viihdyttävät.
Olen heittäytynyt suuren maailman tanssin ja huvitusten pyörteisiin ja
se ei ole mitään sen rinnalla mitä olen kokenut kotona ja vertaisteni
parissa. Siellä olin kuningas, täällä muukalainen, jota jokainen
sietää, mutta kukaan ei rakasta.
"Koska saan taas nähdä kotiseutuni, rakkaan Karjalan, kukkuloineen,
vaaroineen, saloineen ja järvineen, joissa uljaat joutsenet soutelevat.
Koska saan taas hengittää sen kirkasta ilmaa ja uudelleen nähdä
erämaan, missä mieheksi vartuin.
"Kun kerran vielä luoksenne saavun, niin kerron mitä olen pitkän
poissaoloni aikana kokenut ja tuntenut. Kerron, kuinka elämä suuressa
maailmassa kilvaten ja kiirehtien rientää eteenpäin, kuinka jokainen
kantaa rinnassaan kateutta pyrkien toisista edelle. Paljon olen vuosien
kuluessa saanut oppia, mutta mielestäni eivät ole menneet lapsuuteni
rauhaiset vuodet. Tahdon tulla lapseksi uudestaan, tahdon elää teidän
elämäänne."
Sellainen oli Karjalan pojan kaipaus ja tervehdys köyhälle
kotiseudulleen. Kauan istui vielä luonani Hilppa vanhus ja kuvaili
yksinkertaisella ja koruttomalla tavallaan elämää kaukana erämaassa.
Kun olin jäänyt yksin, valvoin vielä kauan. Aivoissani askartelivat
monet ajatukset. Kysyin itseltäni yhä uudelleen, mistä on etsittävä
väärentämätön rakkaus kotiturpeeseen ja kotimaahan. Löydetäänkö se
köyhän matalasta majasta vai rikkaan uljaasta palatsista?