Kun matkustaja lähestyy karjalaista kylää, saapuu hän melkein aina
aukealle, mikä ympäröi sitä vyön tavoin, jonka vain katkaisee järvi
tahi joki, minkä partaalla asutus jokseenkin poikkeuksetta aina
sijaitsee. Ne ovat kyläläisten vanhoja kaskimaita, joiden jälestä
seuraavat kivikkoiset pieniin tilkkuihin aidatut pellot. Niiden
laihasta maaperästä saa karjalainen talonpoika etupäässä elatuksensa.
Mitä lisää tarvitaan, sen antavat kala- ja riistarikkaat vedet ja
salot. Mutta missä jokin näistä toimeentulon edellytyksistä puuttuu,
siellä saattavat seuraukset olla tuhoisat. Olen nähnyt merkillisen
ja salaperäisen kylän, missä talo siellä toinen täällä oli vielä
käyttökunnossa, jos kohta ikkunaruutuja vailla, kun sensijaan useimmat
olivat katottomia ja puut olivat jo sisällä kasvaneet yli seinän
korkeuden. Kyytimieheltäni kuulin, että kylän järvi oli jostain
käsittämättömästä syystä käynyt kokonaan kalattomaksi. Silloin oli
asukkaiden ollut pakko jättää kotikontunsa ja hajota kaikkiin taivaan
tuuliin.
Olen taas matkalla karjalaiseen kylään. Vanhat kaskiahot ja pellot
olen jo jättänyt taakseni. Ajan pitkin kylän kapeita kujosia, minkä
kahdenpuolen talot sijaitsevat päädyt päin tietä ja niin lähellä
toisiaan että vain pieni pihamaa niitä eroittaa. Talojen pienet ikkunat
ovat täynnä uteliaita kasvoja, lapset rientävät ulos ja nurkan takaa
sieltä ja täältä tirkistellään salavihkaa ja ihmetellään, keitä oudot
kulkijat lienevät.
Pysähdymme talon eteen, mikä on kylän suurimpia. Matalasta ovesta
astuu vastaamme talon pitkä- ja ruskeapartainen isäntä, joka toivottaa
meidät tervetulleiksi. Isäntä edellä astumme ylös leveitä natisevia
portaita. Avarassa neliakkunaisessa tuvassa on pitkä pöytä ja seiniin
kiinnitetyt penkit sekä ainoana koristeena yhdessä nurkassa suuri
lasikaappiin pantu jumalanäidin kuva. Runsaasti tilaa on itselleen
anastanut tuvan valtava kivistä muurattu uuni. Kun olimme vastanneet
ensimäisiin välttämättömiin kysymyksiin: "mistä vieraat tulevat
ja minne ovat menossa?" on keskustelu pian käynnissä teekeittiön
ääressä. Isännän viittauksesta pistäytyy talon nuori väki järvelle
kokemaan kalanpyydyksiä, joiden antimet ovat pian tuvassa. Kalat
keitetään selvään veteen ja ennen pitkää on käynnissä perinpohjainen
ateria, missä kalat ja liemi nautitaan erikseen. Olen usein kuullut
karjalaisten venäläisten naapurien kutsuvan edellisiä "vedensyöjiksi".
Nimitys johtuu nähtävästi juuri tästä karjalaisten kansallisesta kovin
vesipitoisesta kalakeitosta.
Kyytimieheltämme ovat kyläläiset kuulleet, että vieraat ovat
Suomesta saakka ja siksi on tupa pian väkeä täynnä. Jokainen tuntee
kätellessään tarvetta jollakin ystävällisellä huudahduksella todeta
meidät suomalaisiksi. Pian on tuvassa käynnissä vilkas keskustelu,
minkä kuluessa jatkuvasti toistuvat kehoitukset tulla talossa käymään,
ennenkuin kylän jätämme.
Kohta olemmekin kierroksella talosta taloon. Kaikkialla ollaan yhtä
ystävällisiä ja osoitetaan vilpitöntä harrastusta vieraita kohtaan.
Talot ovat kauttaaltaan samannäköisiä, toiset vain vanhempia, ja missä
on naimisissa olevia poikia perheineen, siellä on rakennettu lisää
vanhan tuvan rinnalle.
Viimein päädymme kylän rikkaimpaan taloon, minkä tupa on suuri ja
lisärakennuksia runsaasti. Vanha isäntä on vieläkin kookas vanhus,
vaikka vuodet ovatkin jo hänen varttaan kokoon painaneet. Hänellä
on kuusi poikaa, joilla on jo lapsirikkaat perheet. Talossa ei saa
tupakoida, mistä meille kohteliaasti huomautetaan, sillä sen asukkaat
ovat vanhauskoisia. "Täällä kävi kerran eräs korkea ja koreapukuinen
virkaherra seurueineen. Kehoitin heitäkin tupakoimaan pihalla, minkä he
myös tekivät", kertoo isäntä meille vielä paremmaksi vakuudeksi.
Sitten siirtyy keskustelu toisille urille. Isäntä kääntyy puoleeni
tiedustellen, kohtasimmeko kylään tullessamme erään yksinäisen
vaeltajan. "Kyllä", vastasin. "Niin, hän oli juuri luonani, ennenkuin
saavuitte, ja on pitkällä kiertomatkalla Äänisen rannoilta kotiinsa
Sääjärvelle ostellen kaikenlaisia luonnontuotteita".
Samalla poikkesi ukko aineestaan, tiedustellen, eikö Sääjärvi ole
selvää suomea ja siis oikea nimitys tälle suurelle järvelle, minkä
venäläiset ovat vääntäneet Seejärveksi.
Tämä kysymys kiinnitti mieltäni paljon enemmän kuin jokin minulle
tuntematon kulkukauppias. Mutta pian oli uteliaisuuteni herännyt, kun
vanha isäntä jatkoi: "Hänen nimensä on Romanainen ja hänen poikansa on
niitä harvoja karjalaisia, jotka ovat maailmassa pitkälle ennättäneet,
sillä poika on yksi valtakunnanduuman täysivaltaisesta 400 jäsenestä.
Pitelin juuri isää lujilla ja tiedustelin, onko hänen poikansa todella
ajanut meidän karjalaisten asioita". — "Hyvä veli, etkö tiedä, että
karjalaiset ovat vain häviävän pieni osa venäläisessä valtioruumiissa.
Mitä voi poikani silloin 400 hengen kokouksessa. Yksi lintu ei kesää
tee", oli isä vain huokaisten vastannut.
"Silloin sinun on paras kehoittaa poikaasi jättämään paikkansa
valtakunnanduumassa". — "Eihän asia siitäkään parane", oli Romanainen
vastannut ja siihen oli keskustelu päättynyt. "Ukko pysyy sellaisena
kuin hän aina on ollut, vaikka pojalla on niin korkea asema", lausui
meille kertojamme lopuksi.
Matkatoverini, suomalainen maatalousmies, johtaa keskustelun
taloudellisiin kysymyksiin. Puhutaan kalastuksesta ja metsästyksestä
ja päädytään lopuksi suoviljelykseen, separaattoreihin ja muihin
uutuuksiin. Mutta isäntämme puistelee päätään ja kieltäytyy niihin
uskomasta. "Ikäni olen tullut ja toivon yhä tulevani vanhoine tapoineni
toimeen. Viljelen maata, pyydän kalaa ja harjoitan siinä sivussa
nahkakauppaa", kuului hänen arvostelunsa. Ainoastaan nuorin miehinen
väki kuuntelee kernaasti toverini selontekoa uusista menettelytavoista
ja työvälineistä, mitkä samalla sekä helpottavat työtä että parantavat
sen tuloksia. Ajatus saada toimeentulo helpommaksi näkyy paraiten
pystyvän.
Keskustelun katkaisee kylän kujosilta yhä selvemmin kuuluva ja
lähenevä hälinä ja melu. Riennämme pihalle ja näemme huutavan ja
hälisevän väkijoukon seuraavan nuorukaista, joka ruostunut pyssy
kädessä pelokkaana ja puolijuoksua kiirehtii eteenpäin puhuen jotakin
anteeksianovalla ja itkunsekaisella äänellä. Hänen kintereillään kulkee
pari eukkoa, hameet polviin käärittyinä, jaloissa virsut ja pitkät
kirjavat sukat, koettaen luuta kädessä suomia pahantekijää. Sitten
seuraa kolmas eukko, joka kitisten ja vikisten kantaa käsivarsillaan
kuollutta joutsenta, valkeata kuin lumi.
Nuori mies, kylän uusi venäläinen opettaja, oli pahasti rikkonut maan
tapoja vastaan ampumalla joutsenen, mitä pidettiin pyhänä ja ankarasti
rauhoitettuna.
Pidettiin neuvottelu, jonka päätökseksi tuli, että joutsen on
haudattava. Pian on koossa koko kylän väki, mikä pitkänä kulkueena
vaeltaa hautausmaalle, jonka ulkoreunaan joutsen haudataan. Täältä käy
matka kirkkoon, missä pappi rukoilee kylälle suojaa Jumalalta pahoja
henkiä ja ihmisiä vastaan.
Viivyimme paikkakunnalla vielä muutamia päiviä ja olimme mukana kylän
suojeluspyhän muistojuhlassa, "praasniekassa", minne naapurikylienkin
väki kokoontui. Tytöt esiintyivät kirjavissa kansallisissa pukimissaan
pitkälti ohi vyötäröitten ulottuvine hameineen, mitkä oli kiinnitetty
yli olkapäitten kulkevilla kannattimilla. Pojilla oli punaiset ja
vihreät paidat ja koreat tupsuvyöt. Iloisesti ja reippaasti käy tanssi.
Vieraat kulkevat talosta toiseen ja jokaisessa tarjotaan vesirinkelejä
ja piirakoita.
Usein solmivat nuoret liittonsa "praasniekoissa" ja moni nuori
mies saapuu niihin puhemiehet mukanaan. Onni oli meille myötäinen.
Kerron koko tarinan. Olipa kylässä tyttö, mehevä ja pullea, pyöreä
ja punaposkinen. Pitkä ja korea oli silkkinauha, mikä hänen uljasta
palmikkoaan koristi. Kilvan osoittivat hänelle pojat suosiotaan, mutta
Marja oli kylmä kaikille. Olipa siellä muiden joukossa Ingervaaran
rikkaan kauppiaan poika. Ei kellään ollut saappaita niin läpäjävän
kirkkaita kuin hänellä, eikä laskoksia niissä niin useita kuin
Vanjalla. Hänen puseronsa oli puhtainta silkkiä ja housut oli hänellä
silkkaa samettia. Ja hänen tupsuvyönsä vei voiton kaikista. Hän tiesi,
kuinka neitoset kaikki häneen katseensa loivat. Kainoksi muuttui tytön
ulkomuoto ja poskille kohosi paljon puhuva puna, kun Ingervaaran Vanja
hänet tanssiin vei.
Vaan eipä hän juuri muita tanssittanut kuin Marjaa. Löipä hän silloin
kantansa maahan, niin että pöly ilmoille pölähti, huimaavaksi kiihtyi
tanssin kulku, yhä korkeammaksi kohosi sävel, ja polttaviksi muuttuivat
mustasukkaiset katseet, kun tytöistä kaunein ja pojista rikkain
piirissä pyörivät.
On ilta käsissä. Istumme Marjan isän luona tuvan takaisessa kamarissa.
Tarina luistaa paraimmillaan, kun sisään astuu kaksi Ingervaaran
miestä, joiden juhlallisesta ulkomuodosta heti näkee, että jotakin
tärkeätä on tekeillä.
Vanhempi miehistä alkaa kaunopuheliaasti ylistää Ingervaaran kauppiasta
ja hänen oivallisia lapsiaan. Vanhin näistä, Vanja, on isänsä perikuva.
Jos ottaisi miehen puheet täydestä, olisi hän kaiken mahdollisen hyvän
ruumiillistunut kuva.
Salavihkaa kurkistaa emäntä sisään, saadakseen selvän vieraiden
asiasta. Isännän annettua merkin astuu hänkin kamariin, kuullakseen
mitä jo oli arvannut kuulevansa.
Kaikki istuvat ääneti niin kauan kuin Ingervaaran ukko kertoo
reippaasta, rikkaasta ja verrattomasta Vanjasta.
Kun hän on lopettanut, jatkaa toinen vieraista käymällä suoraan asiaan
käsiksi. Hän vakuuttaa todeksi kaiken, mitä hänen naapurinsa on
kertonut ja pyytää lopuksi Vanjan puolesta talon tytärtä tälle avioksi.
Paremmaksi vakuudeksi tarjoaa hän vielä 200 kultaruplaa osoitukseksi
sulhasen vilpittömistä aikomuksista.
Äiti puhkeaa äänekkäisiin valituksiin. Isäntä pyytää puhemiehiä
jättämään asian vielä avoimeksi, sillä Marjalle on ajateltu toista
miestä. Tähän ei puhemiehillä ollut mitään lisättävää.
Mutta pihalta kuuluu jo lähestyvien vieraiden tulo, soittaja
etunenässä. Nuoriso haluaa juhlia vasta solmitun liiton kunniaksi.
Varmana astuu sulhanen soittajan jälestä tupaan. Keskilattialla
seisovat puhemiehet juhlallisina selitellen, että asia ei ollutkaan
sujunut niin mutkattomasti kuin oli toivottu. Eivät he myöskään unohda
omistaa lohdutuksen sanoja sulhaselle, joka esiintyy hyvin levollisena.
Hän kääntyy läsnäolijani puoleen kysyen, voisiko Marja saada paremman
miehen tuosta toisesta. Ihmetellen ja päätä pudistellen yhdytään
sulhaseen.
Silloin astuu esille eräs vanha ukko ja ehdottaa, että on kysyttävä
Marjalta itseltään. Syntyy hälinää, käännellään, tirkistellään ja
kysellään, missä on Marja. Hiljaisena, kainona ja punehtien astuu Marja
esille ja saa vaivoin puhutuksi. Hän ei halua itse ratkaista asiaa,
vaan noudattaa vanhempainsa tahtoa.
Mutta nuoriso, joka oli kokoontunut huvittelemaan, ei halunnut kuulla
puhuttavan mistään odotusajasta. Balalaikka alkaa soida ja tanssi
on pian täydessä käynnissä. Tehkööt vanhemmat päätöksensä, milloin
haluavat. Ilon on nyt oltava ylinnä.