Kehitys ei Itä-Karjalassa ole kulkenut eteenpäin jättiläisaskelin,
mutta silloin ja tällöin on sielläkin yhtä ja toista pilkistänyt esille.
Vaikeuksista tässä suhteessa antaa osaltaan kuvan seuraava pieni
kertomus.
Tämä tapahtui syksyllä v. 1910, jolloin Repolan pienellä ja alkavalla
maatalousseuralla piti olla ensimäinen näyttelynsä.
Eihän sellaista käy vertaaminen siihen, mitä oli saatu nähdä Kuopiossa
ja Kouvolassa. Mutta joka paikkakunnalla on omat näyttelynsä, riippuen
sen ilmastosta ja kehitystasosta. Asian ydin lieneekin siinä, että on
hyvää tahtoa saada jotakin hyödyllistä aikaan.
Näyttelypaikka sijaitsi keskellä kirkonkylää. Pitkillä pöydillä
lepäsivät näyttelyesineet. Kansakoululapset näyttelivät suurella
riemulla kouluillaan kasvattamiaan tuotteita. Pääosaa esittivät
turnipsit, mutta olivat he saaneet esille myös punajuuria, lanttuja ja
vihanneksia.
Toisille pöydille olivat emännät panneet esille valmisteitaan, kuten
voita, juustoja ja yhtä ja toista muutakin. Olipa oma pöytänsä naisten
käsitöilläkin ja samoin miesten kotiteollisuustuotteilla.
Sitten oli vielä oma osastonsa maatiaiskanalla, jota oli
edustettuna muutamia kappaleita, ehkä vähemmän kuin mitä näyttelyn
vaatimattomissakin puitteissa olisi voinut odottaa. Näyttelyn vetävin
numero oli Suomesta hankittu sonni. Siinäpä sitten alkaakin jo kaikki
olla.
Näyttelyn toimihenkilöt pitivät hyvin tärkeänä selittää, miksi oli näin
paljon kerätty samaan paikkaan tuotteita ja elukoita mahdollisimman
monen ihmisen nähtäväksi. Väestö oli saatava käsittämään, että on
tarkoitus yhteisesti saada oppia yhteisen edun ja tulevaisuuden hyväksi.
Puhe oli uskottu suomalaiselle agronoomille kansan omalla kielellä
pidettäväksi. Hän seisoi jo yksinkertaisella, nuorilla koivuilla
koristetulla puhujalavalla ja aloitti.
Puhe vaikutti heti. Huomasi kaikesta, että väestön oman kielen käyttö
juhlallisessa tilaisuudessa ja suuren ihmisjoukon kuunnellessa
valtasi kaikkien mielet. Juuri silloin kiirehtii puhujan luo hänen
oma assistenttinsa ja agronoomia nutun liepeestä nykäisten lausui:
"Muistutan teitä, että olemme Venäjällä, käyttäkää valtakunnan
kieltä, jos saan luvan pyytää!" Assistentti, raaka ja töykeä ryssä,
oli ilmeisesti kaikessa hiljaisuudessa pantu tarkkaamaan suomalaisen
agronoomin edesottamisia. Nyt oli hänellä erinomainen tilaisuus
kiivailla venäläisyyden puolesta ja samalla korkeille viranomaisille
paljastaa esimiehensä vaillinainen venäjänkielen taito sekä paraassa
tapauksessa periä hänen virkansa.
Agronoomi ei kuitenkaan keskeyttänyt puhettaan, vaan ryhtyi jatkamaan
venäjäksi. Puhe kulki nyt katkonaisesti ja vaivaloisesti eteenpäin
puhujan näyttäessä siltä kuin seisoisi hän pakkopaitaan puettuna
tuomioistuimen edessä. Mutta kuulijain mielenkiinto kasvoi ilmeisesti
tämän välikohtauksen jälkeen, ja kun puhe loppui, palkittiin se hyvin
vilkkailla suosionosoituksilla. Assistentin esiintyminen synnytti
päinvastaisen vaikutuksen kuin mitä hän itse oli laskenut.
Puheen aikana olivat kaikki venäläiset kadonneet. Poliisimiehet olivat
noloja. Syrjäinen oli tarttunut asiaan, silloin kun heidän olisi
pitänyt se tehdä. Mutta korkein saapuvilla ollut semstvoviranomainen,
hyväntahtoinen Aleksander Aleksejevitsh, kuiskasi myöhemmin agronoomin
korvaan, että hän oli ollut puheen aikana näyttelypaikalla, mitä hän
ei sen ensimäisenä isäntänä katsonut voivansa jättää. Näin oli tuo
nulikka assistentiksi ruvennut esiintymään, mille hän, Aleksander
Aleksejevitsh, ei nyt enään voinut mitään muuta kuin kovasti sääliä
agronoomia, jonka puutteellista venäjää hän ei kernaasti kuunnellut.
Mutta palatkaamme vielä näyttelyyn. Vaikka sattunut välikohtaus
ikävällä tavalla muistutti niistä vaikeuksista, mitä taloudellisellakin
sivistystyöllä oli täällä voitettavana, teki se sittenkin rohkaisevan
vaikutuksen. Väkeä oli kokoontunut lähipitäjiä myöten. Erämaista he
tulivat ja erämaiden halki he olivat matkanneet, harvat vain ajopelejä
käyttäen, toiset jalan, toiset ratsain, toiset veneellä taivaltaen.
Erityisesti miellytti meitä suomalaisia, että Porajärvikin oli
näyttelyssä edustettuna, sillä sen asema Suomen kreikkalais-katolisen
väestön välittömänä rajanaapurina oli vielä vaikeampi kuin Repolan.
Heti sen rajan takana tehtiin tähän aikaan voimakasta suomalaista ja
kansallista valistustyötä ja käytiin tiukkaa taistelua venäläistä
propagandaa vastaan. Jos sieltä olisi päässyt syntymään pieninkin
suomalaisia tuulahduksia kantava "veto" Porajärvelle, olisi siitä
helposti voinut syttyä rovio. Näin ajattelivat venäläiset ja siksi
oli Porajärvi heille mitä arin kohta. Mitään maatalousseuroja
ei siellä saanut perustaa eikä näyttelyjä pitää. Sellainen oli
pannaan julistettua työtä. Porajärveläiset oli esivalta sulkenut
kaiken ulkopuolelle, ei siksi että heidän syntinsä olisivat olleet
sen suuremmat kuin toistenkaan, vaan siksi että heitä synniltä
varjeltaisiin. Mutta jotta ei heille arkipäiväinen aherrus kävisi liian
tukahuttavaksi, suositeltiin heille tanssi- ja muita huvitilaisuuksia!
Sellaista oli Venäjän valtakunnan huolenpito alamaisistaan armon vuonna
1910.
Vaan olipa nyt porajärveläisiäkin mukana Repolan näyttelyssä. Muiden
matkassa he katselivat ja ihmettelivät mitä kaikkea sentään kotiseudun
karu kamara pystyy kasvattamaan. Ihmiset katselivat ja kyselivät.
Huomasi kaikkien käsittävän, että oli omin voimin saatu pystyyn
jotakin uutta ja omaa. Naapurit, tuttavat ja kylänmiehet oppivat
tuntemaan toisensa uudessa valossa — näkemään mitä he olivat tehneet ja
tekemättä jättäneet. Yllätys seurasi toistaan ja kaikkeen suhtauduttiin
hyväntahtoisesti ja ymmärtämyksellä, niin vaatimatonta kuin kaikki
olikin. Koko ihastuksen salaisuus oli siinä, että katseltiin jotakin
omaa ja omin käsin tuotettua. Sellaista tunnelmaa ei enään tapaa
nykyajan suurissa näyttelyissä, joilla on jo _kilpailun_ leima.
Jokainen haluaa hyvän menekin ja voiton toivossa lyödä toisen tuotteet.
Mutta tässä ei ollut kysymys tuotteiden laadusta ja määrästä, vaan
merkeistä, mitkä ennustivat kotiseudulle valoisampaa tulevaisuutta.
Tällaisen näyttelyn jälkeen saattoi karjalaisissa kylissä nähdä
kehyksiin ja lasin alle pantuja kunniakirjoja, joita ylpeydellä
näytettiin sekä vieraille että tuttaville. Olivatpa jotkut niin
ihastuneita niihin, että esiintyivät jokseenkin samoin kuin aikoinaan
se isäntä, joka saapui kirkkoon rinnassa riippuen iso mitali, minkä
hänen lehmänsä oli saanut Hämeenlinnan näyttelyssä.
* * * * *
Ajat ovat sitten toisiksi muuttuneet. Karjalan miehillä ei ole
enään mitään näyttelyihin vietävää. Mutta jos siellä kunniarahoja
jaettaisiin, koristaisivat ne nyt miesten rintoja, mitkä ovat lähteneet
ase kädessä epätasaiseen taisteluun kotien ja kotikontujen puolesta.