"Niinkuin valtamereen vajonneen mantereen viimeiset huiput vielä
saari- ja kariryhminä kohoavat yli ulapan, niin piirtyvät Itä-Europan
kansatieteelliselle kartalle suomalais-ugrilaisten kansojen
pirstautuneet alueet hajanaisina saaristoina slavilaisten kansanmeren
keskellä", luki suomalainen konsulentti eräästä kirjasta istuessaan
iltahetkenä työhuoneessaan muutamia päiviä senjälkeen, jolloin edellä
kuvattu "maapäiväin" vuosikokous oli pidetty Äänisjärven pohjoiskärjen
pienessä kaupungissa.
Pöydät olivat kukkuroillaan mitä monipuolisinta
maatalouskirjallisuutta, niin venäjäksi kuin skandinavisilla kielillä
painettua, erityisesti kaikki, mitä tanskalainen kirjallisuus
maitotarkastuksen alalta saattoi tarjota. Hiljattain olivat saapuneet
Suomen lukuisain maanviljelysseurain viimeiset painosta ilmestyneet
vuosikertomukset. Kuukautta aikaisemmin oli konsulentti niitä
kotimaahan lähetetyllä kiertokirjeellä pyytänyt ja nyt mielihyvällä
vastaanottanut. Konsulentin silmät aivan ahmivat sitä aiheiden ja
ainesten paljoutta, mitä kukin vuosikirja sisälsi. Nyt oli hänen
etsittävä niistä ydin sekä sovellettava se seudun karjalaista
talonpoikaisväestöä varten.
Tällä hetkellä herätti hänessä kuitenkin vielä suurempaa
mielenkiintoa eräs paksu teos "Yleisvenäläinen kongressi pidetty
suunnitelmanmukaisiin toimenpiteisiin ryhtymistä varten Venäjän
karjarodun parantamiseksi". Hän oli näet ollut mukana valmistamassa
esitöitä Suomea koskevien kysymysten alalta tätä Pietarissa
pidettyä kongressia varten, missä kaikki Venäjän oppineet, Moskovan
maatalousakatemiasta alkaen, saksalaisia asiantuntijoita myöten, olivat
väitelleet eläintieteellisistä kysymyksistä edes Aasian alkurotuja
unohtamatta. Kirjassa annetaan suomalaisille kunniaa tuottava arvostelu
heidän menetelmästään jalostaa omaa maatiaisrotuaan sen itsensä avulla
turvautumatta ulkomaisten, korkeammalla kehitystasolla olevien rotujen
sekasiitokseen.
Konsulentilla on edessään Pohjois-Venäjän ja Aasian kartta. Hän
suunnittelee, mitenkä suomalaiset siitoseläimet tulevat jalostamaan
pohjoisvenäläisen maatiaisrodun. Eikä tämä ole tapahtuva ainoastaan
itä-karjalaisella alueella, mikä muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden
Suomen, Fenno-Skandian kanssa, vaan myös siinä osassa Pohjois-Europaa,
mikä on vajonnut slavilaisen kansanmeren syvyyksiin. Idässä on se
ulottuva, syrjänein asuma-alueen käsittäen, vogulein ja ostjakkein
maahan. Etelässä rajoittaisivat aluetta Inkerinmaa, Tverin karjalaiset
sekä votjakkein ja tsheremissein asutus. Hän syventyy uudelleen
sanoihin: "niinkuin valtamereen..." ja hänelle selviää täydellisesti,
mitenkä idästä samonneet suomalais-ugrilaiset kansat ovat jättäneet
paljon tyhjää tilaa jälkeensä matkallaan kohti länttä, missä nyt
Karjalan heimo Väinämöisen polkuja vaeltelee ja "kyyttöjään"
paimentelee.. Eikä karjalaisen nimeen suotta sisälly karja-nimitys.
Tämä suomalaisten heimokansojen helmi on vielä kerran maksava velkansa
jälelle jääneille heimolaisille idässä. Jos se ei muuta saa aikaan, voi
se elvyttää taipaleelle pysähtyneiden veljien karjalaumat lähettämällä
sinne uudistavaa elinvoimaista verta.
Näin ajattelee suomalainen käytännön mies mallitilallaan
rajantakaisessa Karjalassa, missä hän toimii maatalousneuvojana.
Hänellä on jo käytettävänään 30 puhdasta itäsuomalaista karjarotua
edustavaa siitoseläintä Joensuun tienoilta ja Savosta hankittuja.
Hän kysyy itseltään yhä uudestaan ja uudestaan: montako sellaista
tosihyvää voi Suomi vuosittain lähettää Pohjois-Venäjälle ilman että
sen karjakanta sen kautta vähenee?
Edellä mainitun kongressin pöytäkirjat kertovat, että on viimeinkin
julistettu pannaan 1700- ja 1800-lukujen kokeilut ja erehdykset,
kun huippuunsa kehitettyjen ulkomaalaisten rotueläinten avulla
koetettiin jalostaa Pohjolan perin alkuperäisellä kannalla olevaa
omaa vanhaa karjakantaa, joka kyllä toiselta puolen oli osoittanut
hyviä ja tyydyttäviä lypsylehmän merkkejä. Pietari suuri oli tosin
Hollannista palattuaan ja Vienassa käytyään määrännyt, että joku
määrä hollantilaista karjaa oli meritse tuotettava Valkean meren
reheville, ajoittain tulviville jokivarsille- ja suistoille, missä
se on lisääntynyt ja vielä tänä päivänä eristettynä rotuna menestyy,
elleivät bolshevikit ole sitä sukupuuttoon hävittäneet. Mutta nyt
vasta, 200 vuoden jälestä, oli huomattu, että hollantilaiset ovat ja
pysyvät hollantilaisina, eivätkä kärsi mitään vieraisiin rotuihin
sulattamista, vähinten kaukana Pohjolassa. Tässä ovat kysymyksessä
samat kumoattomat luonnonlait, mitkä estävät Kauko-Karjalan väestöä
sulautumasta venäläisiin. Pietari suuren hallitsijakatse oli nytkin
tavallaan osunut oikeaan, ilmastolliset suhteet olivat hollantilaisille
jokisuistoissa suotuisia. Konsulenttimme oli kuitenkin heti ollut
selvillä siitä, että Pietarin toimenpide oli menestynyt sikäli kuin se
oli pysytetty niissä rajoissa, mitä sillä oli tarkoitettu, mutta oli
osoittautunut epäonnistuneeksi heti kuin sitä oli sovitettu vieraisiin
tarkoituksiin. Hollantilaisten maukas liha sai usein tyydyttää
herkkusuiden vaatimuksia Pietarissa. Näin joutuivat vienalaiset härät
ja lehmät suorittamaan elämänsä ensimäisen ja viimeisen kaukomatkan
pitkin valtavaa "Katarinan tietä", mikä kiemurtelee Äänisen rantoja
kohti paisuvaa valtakaupunkia Nevan ennen usvaisen ja mutaisen
laskupaikan suulla Suomen lahteen, missä nykypäivien Pietari likaisena
ja liejuisena temppeleineen, torneineen ja leveine katuineen viettää
nääntyvää elämää.
Silloin ja tällöin siroitteli tämä vaellus vastasyntyneen vasikan sinne
ja tänne pitkin kyliä "Katarinan tien" varsilla. Juuri näiden vasikkain
jälkeläiset olivat herättäneet konsulenttimme huomiota, sillä tällainen
puoliveri Kauko-Karjalan karuilla kivikkoahoilla synnytti pahaa verta
jokaisessa maitotalouteen perehtyneessä ammattimiehessä.
Konsulentti istuu mietteissään. Silloin alkavat alakerrasta talonväen
puolelta kuulua balalaikan sävelet. Hän kopauttaa jalallaan lattiaan.
Hetkistä myöhemmin ilmestyy ovensuuhun renki Ivan Ivanovitsh,
hyväntahtoinen venäläinen.
"Mitä konsulentti suvaitsee käskeä"? kysyy Ivan nöyrällä äänellä.
"Käykää nyt levolle kaikki siellä alhaalla, aamulla teidän on oltava
tavallista aikaisemmin jalkeilla. Me saamme paljon vieraita".
"Hm! Ketähän ne ovat, ehkä maalaisväkeä, karjalaisia?" arvelee Ivan.
"Hyvää yötä nyt vain!" ja Ivan saa uteliaana poistua.
Neljännestunnin kuluttua on koko mallitalo uneen vaipuneena, niin
venäläinen palvelusväki kuin suomalainen maatalousneuvoja sekä myös sen
muut suomalaiset "asukkaat", s.o. hevoset, sonnit, lehmät ja siat.
Kun konsulentti aamulla varhain on menossa talonväen töitä
tarkastelemaan, kohtaa hän pihalla etäältä saapuneen karjalaisen
talonpojan, joka ei ole ennen käynyt mallitalolla. Talonpoika pyytelee
anteeksi varhaisella aamuhetkellä saapumistaan. Oikeastaan on hänellä
asiaa kaupunkiin, mutta kun siellä vielä kaikki tavoilleen uskollisina
nukkuvat, haluaa hän sitä ennen käväistä taloa katsomassa. Ensin
merkitsee tarkastuskarjakko hänen nimensä vieraskirjaan, hän kun ei
itse ole kirjoitustaitoinen. Senjälkeen tekee karjalainen talonpoika
konsulentin johdolla nopean kiertomatkan talliin, läävään, meijeriin,
keittotupaan, riihelle, puima- ja kalustohuoneeseen j.n.e. Sitten
seuraa kutsu teelle konsulentin luo. Teetä juodessa selviää se, mitä
konsulentti oli heti edellyttänytkin. Ukon kotoinen maatalous edustaa
vielä sitä alkuperäistä tilaa, missä voi kirnutaan tuohisessa ja karhi
on puun oksista tehty. Eivätkä jää esille tulematta tavalliset, perityt
ennakkoluulotkaan.
"Paljonhan minä tuolla ulkona juuri sain nähdä, mutta ymmärtäähän
sen, että ei sellainen kävisi päinsä minun talossani erämaassa.
Vaan mikäs sen on vedellessä täällä, missä semstvon varoilla
peitetään kustannukset". Tähän suuntaan käyvät ukon arvelut ja omaa
menettelytapaansa seuraa myös konsulentti. Ei tässä todisteluilla
saa mitään aikaan, sen hän hyvin tietää. Niillä olisi päinvastainen
vaikutus. Niinkuin kaikki vasta-alkajat hyvästellellään ukko
ystävällisen sanoin, lopussa kuitenkin konsulentin lausuma toivomus,
että ehkä ensi kesänä hänet voidaan toimittaa opintoretkeilylle
Suomeen, ainakin Pohjois-Karjalaan, jos ei etemmäksi. Karjalaisen
talonpojan kasvot kirkastuvat. Kättä paiskataan erotessa.
Tuskin on hän, ensikertalainen, mallitalosta poistunut, kun sinne
jo saapuu toinen Karjalan mies. Hän on muiden mukana edellisenä
kesänä konsulentin johdolla retkeillyt Suomessa oppia saamassa. Siksi
kerrataan nyt pääkohdissa mitä on nähty Joensuun, Elisenvaaran ja
Siilinjärven seuduilla. Keskustelun pohjana on sitten kaksi perustetta,
joihin ehdottomasti uskotaan: Suomen pienviljelys ja mallitalo. Niiden
puitteissa on löydettävä ne menettelytavat ja toimenpiteet, jotka
takaavat talonpojalle menestyksen hänen kotikonnullaan. Mutta aika
kiirehtii, päällisin puolin vain asioita selvitellään, sillä suuri
yhdessäolotilaisuus on pian alkava. Talossa touhutaan ja puuhataan,
sanoja saapuu ja lähtee. Kaiken johdossa on konsulentti ja liikkeellä
koko talonväki. Vieras ohjataan odottamaan isännän yksityiseen
työhuoneeseen ja hän saa kutsun saapua sille juhla-aterialle, minkä
mallitalo tarjoo "maapäivien", semstvon, karjalaisille jäsenille.
Puolen päivän aikaan alkavat he saapua. Kun alakerrassa sijaitseva
virkahuone, minne vieraat ovat kokoontuneet, on viimeistä paikkaa
myöten täynnä, lähdetään pelloille tavanmukaiselle tarkastusretkelle.
Pureva tuuli tempoo esille harmaalta taivaalta sadekuuroja ja kylmiä
viimoja, samalla kuin Äänisen aallot lyövät päin mallitalon rantoja,
saaden kulkijat itseään syksysään kylmässä puistattelemaan.
Pelloilta on jo sato korjattu. Ruis- ja heinäsaroilla on vain rehevä
sänki nähtävänä. Tottuneen maanviljelijän silmä saattaa huomata heti,
mitä syvät pellonojat ovat saaneet aikaan runsaan lannan saannin
ohella, minkä maatilalle aina takaa kaupungin läheisyys. Tässä
tapauksessa ei edes ollut kilpailua olemassa, sillä toista varsinaista
maanviljelystilaa ei kaupungin lähetteillä ollut. Turnipsin siemenet
eivät olleet jääneet vaikutustaan vaille ja pitkinä pinoina kohosi
saroilla korjattu sato. Kolealta kentältä palattiin pian mallitilalle,
missä ateria odotti. Perille tultaessa liehui talon katolla Venäjän
lippu. Se ei kuitenkaan pahennusta herättänyt. Tiedettiin hyvin, että
seinilläkin voi olla korvat ja toiselta puolen tunnettiin täydellisesti
suursuomalaista propagandaa vastustavan Venäläis-karjalaisen
veljeskunnan kekseliäät ja joustavat edesottamiset. Eräs ukoista ei
kuitenkaan voinut olla salaa naapuria nykäisten ja lippua osoittaen
lausumatta: "Onpahan oikea variksenpelätin!" Kaupungin heikkouskoisia
oli lippu myös omansa uskossa vahvistamaan.
Kun talonpojat saapuivat juhlahuoneeseen, tekivät he ristinmerkin
Kristuskuvan edessä, sillä he olivat kreikkalais-katolisen uskonnon
tunnustajia.
Vaan notkuipa pöytä tällä kertaa talon paraista antimista. Oli siinä
suuret lohi- ja siikapiirakat, juotettua vasikkaa y.m. Ja, miksipä
vaieta, ateriaan kuuluivat myös kohtuudella nautitut ryypyt. Alussa
oli mieliala hieman jäykkä ja hiljainen, mutta muuttui ajan mittaan
vilkkaammaksi, sillä olivathan karjalaiset täällä isäntinä omalla,
suomalaisen konsulentin hoitoon uskomallaan, mallitilalla.
Alussa liikkui keskustelu juuri päättyneen vuosikokouksen merkeissä:
miten oli myönnetyt määrärahat käytettävä, keille oli ensi sijassa
annettava matka-avustusta Suomeen tehtävää opintoretkeilyä varten,
mistä taloista oli tyttäret laitettava mallitilan kotitalouskursseille.
Keskusteltiinpa turvepehkun vaikutuksesta lannan laatuun ja pohdinnan
alaisena oli myös kysymys, pitkiltäkö matkoilta kannattaa vedättää
savea uutisviljelykseen otetuille ruista kasvaville vanhoille
niittymaille. Kehuskelipa joku, että hänen uutisviljelyksensä kasvavat
ruista paremmin kuin mitä hän itse oli Suomessa nähnyt. Jopa kehuskeli
muuan, että hänen jalostamattomasta lehmästä ja itä-suomalaisesta
sonnista juuri syntynyt "kyyttönsä" vei voiton mallitalon
puhdasrotuisimmasta vasikasta.
Mitä pitemmälle juhla jatkui, sitä korkeammalle nousi mieliala ja
niin tulivat esille kansalliset kysymykset. Muuan entinen "reppumies"
nousee puhumaan ja selittelee sen ammatin vaivoja. Hän kuvailee, kuinka
tällainen maiden ja mantereiden kiertelijä tuijottaa itsensä sokeaksi
siihen, mikä on suorastaan kouraan tuntuvaa, rahaan, mikä kiihdyttää
voitonhimoa. Hän valittaa vaellusvuosinaan laiminlyöneensä tilaisuuden
tutustua Suomen pienviljelijäin tosin hieman niukkoihin, mutta
jokseenkin varmoihin, ja ennen muuta rauhallisiin, nykyajan uudistusten
ja apukeinojen luomiin oloihin. Hän on kuitenkin viime kesänä ollut
mukana Suomessa hyvin järjestetyllä opintoretkeilyllä ja nyt on hänestä
tullut vakaumuksellinen maanviljelijä, joka rakastaa kotikontuaan.
Mutta vielä puuttuu häneltä paljon välttämätöntä ammattitaitoa. Lopuksi
päätyy hän valittamaan kylän yhteistä maanomistusta, mikä vaikuttaa,
että harrastus maatalouteen ei ripeämmin edisty. Puhuja lopettaa
esittämällä maljan Suomelle.
Niin kuluu päivä ja käsissä on jo hämärä, kun miehet eroavat.
Seuraavana aamuna, kun Karjalan miehet olivat jo jättäneet kaupungin,
sai konsulentti korkeilta viranomaisilta pienen hiljaisen huomautuksen,
että eilinen päivällinen ei kuulunut sen työn piiriin, mikä oli hänelle
uskottu. Kävi selville, että innostuneista puheista oli tietoja
ulkomaailmaan luiskahtanut, mutta mitä teitä, sitä ei tiedetty.
Mutta onpa vielä jälellä yksi tiukka läpäistävänä. Hänen ylhäisyytensä
kuvernööri puolisoineen ja seurueineen on aamulaivalla saapunut
Petroskoilta kaupunkiin. Venäläiseen tapaan suoritetaan kiertomatka
pienen maaseutukeskuksen kaikkiin julkisiin laitoksiin: kirkkoihin,
kouluihin, vaivaistalolle, sairaalaan j.n.e. Mallitalollekin tulee
vierailu ulottumaan.
Konsulentin on kulettava keskitietä ja vältettävä turhaa
alistuvaisuutta. Hän käskee, että eräs Savosta ostettu siitossonni on
valjastettava sopivien ajokärrien eteen ja määrää edelleen, että sen
hammaslahtelainen toveri saa ajopelikseen auran, kumppanina säyseä
"Masinisti" hevonen. Ne ovat kaikki opetettuja tällaisiin tehtäviin,
missä niitä myös käytetään.
Kun vieraat saapuvat, pyydetään kuvernööriä katselemaan kyntämistä ja
hänen puolisoaan seuraneiteineen valitsemaan paikan kärryissä. Tämä on
vieraista niin somaa, että antavat valokuvata itsensä, kunkin omalla
paikallaan. Käynti on ohi ja tasapaino taas tällä kertaa säilytetty.
"Tuo konsulentti harrastaa vain härkiään", kerrottiin kuvernöörin
lähtiessään lausuneen. Mutta talonpoikain arvostelu kuului näin: hän on
meidän miehiämme.