Kohtaus Helsingissä.
Marianpäivän aamuna kyseessä olevana vuonna suuntasin kulkuni Helsingin
rautatieasemalle. Edellisenä päivänä olin saanut sähkösanoman, että
Äänisen karjalaisten venäläinen päämies, semstvon puheenjohtaja, oli
saapuva pääkaupunkiin suomalainen konsulenttinsa seuranaan. Yhtä
synkkä kuin aamunkolea taivaskin, oli herrojen ulkomuoto heidän
laskeutuessaan junasta asemasillalle. He eivät olleet eläneet
länsimaiden gregorianisen kalenterin mukaan ja niin oli heiltä jäänyt
huomaamatta, että nyt oli pyhäpäivä Helsingissä. Tulijoilla oli ollut
tarkoituksena käväistä vain eräissä julkisissa laitoksissa ja vielä
saman päivän iltana lähteä paluumatkalle. Suuntasimme kulkumme Fennian
hotelliin, minne vieraat majoittuivat. Herrat koettivat mukautua ja
alistua viettämään päiväänsä toimettomina.
Kun vieraat olivat matkan jäleltä siistiytyneet ja aamukahvit juotu,
kääntyi puheenjohtaja minun puoleeni lausuen: "Onko teillä ehdotettava
jotakin samalla hyödyllistä ja huvittavaa ajanvietettä?"
Kysymys tuli noin vain ohimennen puheen jatkoksi vastausta odottamatta.
Samassa juolahti mieleeni nuori, tilapäisesti tointa vailla oleva
insinööri, jonka olin tavannut paria päivää aikaisemmin.
"Olkaa hyvä ja odottakaa, Pavel Pavlovitsh, tunnin kuluttua voin antaa
vastauksen". Samassa poistuin huoneesta.
"Jos insinööri haluaa suorittaa hyvän työn, niin saapukaa heti Fennian
hotelliin, mutta ottakaa mukaan insinööritodistuksenne korkeakoulusta",
aloitin keskustelun hotellin puhelimessa. Puolen tunnin kuluttua
istuimme insinöörin kanssa ravintolan sanomalehtihuoneessa syventyneinä
tutkimaan hänen suomenkielistä todistustaan saadaksemme sen johdannon
ja loppulauseen venäläiseen asuun.
Hetkistä myöhemmin astuin insinöörin seurassa puheenjohtajan
huoneeseen. "Minulla on kunnia esittää suomalainen diplomi-insinööri
herra X, joka minun aloitteestani on halukas pariksi vuodeksi astumaan
palvelukseenne". Karjalaisten palvelukseen, olin sanoa, mutta vältin
tämän sanan käyttämistä. "Olen iloinen saadessani tehdä tuttavuuttanne
ja kuullessani, että insinööri luulisi viihtyvänsä erämaissamme. Meillä
ei ole vielä koskaan ollut sitä etua käytettävänämme, että jokin
insinööri olisi luonamme talvehtinut, vaan olemme saaneet tyytyä pienet
tiedot omaaviin teknikkoihin".
Käytin hetkeä hyväkseni ja vedin esille valttimme, korkeakoulun
insinööritodistuksen. "Ehkä sallitte, Pavel Pavlovitsh, että minä
puolueettomana henkilönä suullisesti käännän hakijan paperit."
"Tehkää niin hyvin", kuului vastaus.
Annoin kasvoilleni juhlallisen ilmeen ja äänelleni vielä
juhlallisemman sävyn sekä käänsin vapaasti lopettaen sanoilla: ja on
professorikollegio katsonut hyväksi antaa herra X:lle _insinöörin_
arvon. Paremmaksi vakuudeksi emme ole varustaneet tätä todistusta
ainoastaan tarpeellisilla allekirjoituksilla, vaan olemme siihen myös
antaneet painaa korkeakoulun sinetin.
Luulenpa että vielä kiireessä lisäsin: "että tämä käännös oleellisen
sisältönsä puolesta pitää yhtä totuuden kanssa, todistetaan, niin totta
kuin Jumala minua auttaa ruumiin ja sielun puolesta", mitkä sanat
venäjäksi kuuluvatkin "elämässä ja kuolemassa".
"Nimitän teidät tällä hetkellä semstvon palvelukseen. Mitkä ovat
palkkavaatimuksenne", puhkesi Pavel Pavlovitsh puhumaan. "Oletteko jo
huomenna valmis seuraamaan mukanani?" jatkoi hän yhtä kyytiä.
"Palkkavaatimukseni on... markkaa vuodessa ja huomenna olen valmis",
vastasi insinööri.
"Ja miestä, jolla on sellaiset paperit kuin teillä, en ota
palvelukseeni muuta kuin yhtä monella ruplalla", paukautti Pavel
Pavlovitsh. Tuskin tarvinnee lisätä, että ruplan kurssi silloin oli
267, joten insinööri sai yli puolen kolmatta kertaa sen, mitä hän oli
halunnut. Seuraavana päivänä hän todella matkustikin uuteen toimeensa.
Kun kolmas päivä tapaamisesta oli kulumassa, ajattelin matkamiehiä,
jotka olivat jo jättäneet Värtsilän aseman aloittaakseen 350 virstan
pituisen hevosmatkan halki Porajärven salojen. Seurasin ajatuksissani
kohti Äänistä pyrkivää suomalaista insinööriä. Läpi lumisten metsien
kulki hänen tiensä ja sen varrelle sirotettujen Karjalan mökkien
asukkaat katselivat uteliaina hänen jälkeensä. Kukapa heistä saattoi
aavistaa, että oli kysymyksessä kädenlyönti Suomesta Karjalaan. Tosin
heikko ja vaatimaton, mutta sittenkin kädenlyönti.
Elkää kirjoittako mitään!
Elkää kirjoittako mitään!
Siitä on jo kulunut seitsemäntoista vuotta, kun nämät sanat minulle
lausuttiin ja siksi omituinen oli niille saamani selitys, että tapaus
on vielä selvästi muistissani.
Oli sen päivän ilta, jolloin semstvon puheenjohtaja Äänisen perukoilta
Fennian hotellissa käden käänteessä sopi helsinkiläisen insinöörin
kanssa tämän tulosta hänen semstvonsa palvelukseen, missä insinööri
joutui työskentelemään ja tekemisiin karjalaisen väestön parissa.
Istuimme kahden, puheenjohtaja ja minä, yksityishuoneessa viinilasin
ääressä eräässä Helsingin ravintolassa. Olimme juuri syöneet
"voileipäpöydän", mistä ei mitään puuttunut. Pavel Pavlovitsh ihmetteli
herkullisen aterian huokeutta ja teki laskelmia, kuinka sellainen
voineen, leipineen, kinkkuineen, juustoineen, lohineen, savustettuine
ankeriaisineen, sardineineen, hummereineen ja kolmine ryyppyineen löisi
leiville Venäjällä noin 50 kopekan hinnasta. Hän arveli, että jos jokin
Venäjän ensimäisistä pohatoista syystä tahi toisesta joutuisi tällaista
tarjoilua ylläpitämään loppuiäkseen Pietarissa tahi Moskovassa
kaikille, tahi vaikkapa vain kaikille sivistyneen esiintymisen ja
ulkoasun omaaville henkilöille, olisi hänen parempi heti lakkauttaa
maksunsa kuin antaa omaisuutensa vähitellen hävitä pienissä 50
kopekan erissä. Tällaisiksi ahmateiksi kuvaili Pavel Pavlovitsh omia
maanmiehiään. Suurin joukoin ja nälkäisin vatsoin raiskaisivat he
haikailematta suomalaiset "voileipäpöydät". Pian kääntyi kuitenkin
keskustelu toisille aloille.
"Elkää kirjoittako mitään!" lausui silloin toverini yht’äkkiä. Se tuli
aivan perustelematta, ja koko olentoni kaiketi näytti kysymysmerkiltä.
Siitä huolimatta hän toisti äskeiset sanansa.
Näytin luultavasti jo loukkaantuneelta, koska hän heti jatkoi.
"En tietysti halua kieltää teitä kirjoittamasta mitä itse tahdotte.
Jotta ymmärtäisitte minua oikein, kerron teille lähemmin itsestäni.
"Olen varattomien vanhempain lapsi, joka on saanut pitää itsestään
huolta. Aloitin kirjurina sivilivirastoissa. Silloin kirjoitin niin
että kynä tulta suihki, mutta en sitä, mitä itse ajattelin, vaan
mitä minut pantiin kirjoittamaan. Pääsin sitten semstvohallituksen
sihteeriksi ja miellyin tähän laitokseen perehdyttyäni hallinnon
kaikkiin sokkeloihin, sen valo- ja varjopuoliin. Salaiset kirjelmät
olivat minusta pahennukseksi, johtaen tavallisesti rettelöihin, sillä
semstvon luonteeseen ja toimintaan ne eivät sovi. Samalla opin sen,
että ei pidä kirjoittaa aina mitä ajattelee, sanoillahan on salattava
ajatuksia. Esimieheni hyvät aikomukset pilattiin usein vain siksi, että
hän määräsi minut kirjoittamaan tarpeettoman laajasti. Hän oli liian
avomielinen. Näin kuluivat vuodet uutterassa työssä. Mutta ylenemisen
mahdollisuutta ei minulla ollut, sillä Venäjän keskeisissä suurissa
kuvernementeissa tehdään aina kihlakunnan tunnetuimmasta miehestä
semstvon puheenjohtaja.
"Olkaapa hyvä ja kirjoittakaa muistiin kaikki ne tehtävät, mitkä
semstvolle kuuluvat. Mutta on muistettava, että vain harvat semstvot
hallitsevat koko tätä alaa. Ja mitä erityisesti tulee siihen semstvoon,
mikä nyt on uskottu minun hoitooni, niin se Venäjän pohjoisimpana
voi vain etäisyydessä kangastavana päämääränä pitää sen virallisen
semstvo-ohjelman toteuttamista, minkä nyt esitän."
Tein työtä käskettyä ja kirjoitin muistiin seuraavan komean luettelon.
Saakoon se tässä sijansa, koska koko Aunuksen kuvernementin karjalainen
väestö on edustajiensa kautta ottanut osaa tämän Venäjän entisen
kunnallislaitoksen toimintaan. Vienan karjalaisille on tämä laitos
sensijaan tuntematon, sillä koko Arkangelin kuvernementissa ei sen
harvan asutuksen vuoksi ole ollut semstvoa.
1) Kuvernementtien ja kihlakuntien sekä rahassa että luonnossa
kannettavien kunnallisverojen hoito