Tietysti en voi ruveta kertomaan tämän feodalisen aateliston elämää ja

tapoja, ei edes niitä oloja, joista feodalismin kukka, Ritarisuus,

tähän aikaan puhkesi. Vaan kun sanon, että itsekunkin semmoisen herran

täysi oikeus oli käydä erikois-sotaa yksityistä vihollistansa vastaan,

lienee kylläksi selvää, että elämä oli täynnä meteliä ja miekan

melskettä, ja että rauhallinen työn-teko, joka oli aatelittoman

alhaison asia, kärsi alituista häiriötä ja rasitusta. Mutta yhtä-hyvin

täytyy tunnustaa, että itse läänitys-side oli joku järjestyksen alku,

josta täydellisempi yhteiskunnallinen sääntö saattoi kehittyä. Ja

niinpä tälle perustukselle Keski-aian seuraavat vuosisadat vähitellen

rakentavatkin uuden valtion ja uuden yhteiskunnan. Katselkaamme

hätäisesti niitä muutoksia, jotka aikojen edistys toi myötänsä.

Niitä on kolme eri-luonteista: yksi, joka on suorana poikkeuksena

feodali-järjestelmästä, kapinana sitä vastaan, nimittäin kaupunkien

porvarillinen vapaus; -- yksi, jota voidaan johtaa itse feodalismin

periaatteista, nimittäin valtio-aatteen vahvistuminen; -- ja yksi

muutos, joka on seurauksena kultuurin yleisestä edistyksestä, nimittäin

feodali-järjestelmän oma vanhentuminen. Näistä tuo ensin mainittu vaihe

on jyrkin ja astuu kaikkien ensin silmiin.

Keski-aikaisten kaupunkien syntyperä ei ole kaikilla aivan yhtäläinen,

vaan meidän on eroittaminen semmoiset, jotka olivat jäännöksinä

Romalaisesta maailmasta, ja ne, jotka vasta tähän aikaan muodostuvat.

Edellisten suhteen on huomattavaa, että Vanhan aian historiassa, sekä

Kreikassa että Italiassa, kaupunki oli yhteis-elämän keskustana ja

maaseutu ainoastaan kaupungin-alueena. Vielä Roman keisarikunnassa oli

kaupungeilla etusija maaseutujen suhteen; mutta barbarisen aikakauden

sekasorto vähitellen kokonaan hävitti kaupunkien itsehallinnon ja laski

niidenkin asukkaat feodali-herruuden alle. Usein pispa, toisinaan joku

maallinen herra oli tullut kaupungin isännäksi; joskus kolme neljä eri

valtiasta jakoivat kaupungin keskenänsä. Maaseutu, joka oli ollut

Germanilaisten valloittajain pesäpaikka ja johon myöskin feodalinen

maailma oli pääasiallisesti sijoittunut, oli niinmuodoin nyt valtansa

levittänyt kaupunki-oloihinkin. Mutta jäännöksinä entisistä aioista oli

kaupungeissa säilynyt, varsinkin Italiassa ja Etelä-Ranskassa, nuo

Romalaiset ammattikunnat eli yhtiöt kutakin elinkeinoa varten.

Nämä, joiden varallisuus ja voima jo 11:nnen vuosisadan kuluessa

melkoisesti karttuu, alkavat tästä-lähin järjestyä yhteiseksi

kaupungin-hallitukseksi ja vapauttavat itsensä, milloin sovinnolla

milloin riidalla, läänitys-herrain vallasta. Syynä oli, että

Ristiretki-liikenne virkisti kaupan ja teollisuuden ja enensi porvarien

rikkautta, sill'aikaa kuin läänitys-aatelisto kulutti voimansa ja

varansa tuohon kaukaiseen pyhään sotaan. Seuraavalla vuosisadalla

Pohjois-Italian porvaristo on jo niin vaurastunut, että kaupungit

sodalla pakoittavat maa-aateliston heittämään linnojaan ja siirtymään

asukkaiksi itse kaupunkeihin. Kaupunkilaisuus on siis jälleen saanut

maaseudusta voiton; mutta läänitys-aateliston riehuva elämä on sen

ohessa siirtynyt kaupunkien kehään ja antaa myöhemmin näille pienille

tasavalloille omituisen luonteen. Feodalismi, joka ylipäänsä Italiassa

on ollut heikkomainen, häviää silloin melkein tykkönään; mutta

valtiollinen elämä kuitenkin pysyy hajonneena pieniin paikallisiin

isänmaihin, joiden historia osoittaa paljon yhtäläisyyttä muinaisen

Hellaan kanssa.

Saksassa ainoastaan kaupungit Reinin ja Tonavan varsilla olivat

samanlaista syntyperää kuin Italian kaupungit; muut olivat ruhtinasten

suosiosta saaneet alkunsa ja kunnalliset oikeutensa, eikä ylipäänsä

tässä maassa porvaris-säädyn ilmestyminen vaikuttanut niin jyrkkää

kumousta kuin Italiassa. Vielä hiljaisempi on kaupunki-kuntain synty

Englannissa; vasta kun perustus-la'illinen valtio-laitos alkaa

kehittyä, tulee porvaris-sääty siinä maassa saamaan merkitystään.

Merkillisempi on porvaris-vapauden puhkeaminen Pohjois-Ranskassa. Jo

11:nnen vuosisadan kuluessa tuo sorrettuja poljettu alhaiso alkaa

yhdistyä liittokuntiin (commune), joita läänitys-aateliston usein

täytyy verisellä väkivallalla kukistaa. Mutta 12:nnen alulla, eli kohta

Ensimäisen ristiretken jälkeen, syntyi useissa paikoin näistä liitoista

vapaita porvarillisia kuntia, jotka tavallisesti rahalla, vaikka

usein veristen rettelöin perästä, lunastivat itsellensä vapauden

esivaltiailtaan. Tavaksi tuli, että Capetilaiselta kuninkaalta

etsittiin vahvistusta näin saavutettuun porvaris-vapauteen, ja niinpä

nyt tuo uusi vapaa ihmis-luokka, Ranskan niinkutsuttu "kolmas sääty",

oli ensimäinen, joka liittyi yleis-kuninkuuden ympäri. Ranskassa

niinkuin muuallakin oli siis vallitsevan feodalismin ja maa-omaisuuden

rinnalle kohonnut kaupan ja teollisuuden voimat. Tämä oli ensimäinen

muutos, jota meidän piti huomioon ottaa.

Toinen tarkastettava muutos oli valtio-aatteen vahvistuminen, jonka

olen sanonut johtopäätökseksi itse feodalismin omista periaatteista.

Asia ei tarvitse tässä paikassa laveata selitystä. Läänitys-laitos oli

alkuperäisesti ollut ainoastaan joku hätä-pakosta syntynyt järjestyksen

muoto, joka vasta myöhemmin kehittyi varsinaiseksi periaatteeksi. Mutta

tämä periaate edellytti jonkun korkeimman esivaltiaan, joka seisoisi

läänitys-asteellisuuden huippuna ja yhdistys-siteenä. Tämän

feodali-aatteen korkeimpana johtopäätöksenä oli kuninkaallinen

esivaltiuus. Kertomus on, että kun Ludovik VII otti ristin,

lähteäksensä Pyhälle maalle, loyalisuuden tunne ensi kerran heräsi

Ranskan kruunun-vassalleissa, joista suuri osa katsoi kunnian ja

velvollisuuden asiaksi häntä seurata. Feodalinen aate oli silloin

ylennyt yleiseksi valtio-aatteeksi. Mutta tämä valtio-aate tietysti

pyrki lakkauttamaan läänitys-maailman vallatonta itsenäisyyttä. Tälle

perustukselle siis syntyivät uuden-aikaiset monarkiiat, niinkuin

seuraavissa luennoissa saamme nähdä.

Vihdoin aian yleinen edistys vähitellen vaikutti, että

läänitys-järjestelmä ei kauan voinut vastata yhteiskunnan tarpeisin

eikä edes täyttää omaa alkuperäistä tarkoitustaan. Tämä jäykkä ja

kankea kaava, joka niinkuin rauta-kahleilla sitoi ihmiset maahan ja

rajoitti heidän näkö-alansa ainoastaan paikallisiin oloihin, alkoi heti

tuntua epämukaiselta, niin pian kuin vilkkaampi yhteis-liike ja

ajatusten-vaihto oli kansakunnat torkuksistaan herättänyt. Semmoisen

herätyksen vaikuttivat etenkin Ristiretket, joiden kuohussa ihmiset

temmattiin ulos umpi-tilastansa, oppivat tuntemaan vieraita kansoja ja

vieraita oloja sekä tottuivat niiden rinnalla käsittämään omaa

kansallista kokonaisuuttansa. Kotoisissakin valtio-seikoissa tuli

feodalinen sota-palvelus aivan pian riittämättömäksi: vassalli, joka

ainoastaan 40 tai 60 päivää oli velvollinen retkelle seuraamaan, ei

tehnyt mitään hyötyä pidemmissä sodissa, vaan niihin täytyi rahalla

pestata palkka-sotureita joko kotoa tai kaukaa. Senpä tähden tulee jo

12:nnella vuosisadalla monessa paikoin tavalliseksi, että vassalli

sotapalveluksen sijasta saapi suorittaa erinäisen "kilpiveron"

(scutagium); mutta tällä tavoin läänitys oikeastaan kadottaa

alkuperäisen merkityksensä. Vihdoin kruudin keksintö ja käyttäminen

vaikuttaa 14:nnen vuosisadan kuluessa suuria muutoksia sota-taidossa,

ja tuo ritarillinen, ratsun selässä taisteleva feodali-armeija tulee

yhä enemmän kelvottomaksi. Silloin on jo läänitys-laitos melkein

paljaana kuorena entisestään. Mutta se on kovin sitkeä kuori, joka

sittenkin vielä kauan aikaa pysyy valtiollisten ja yhteiskunnallisten

olojen ulkonaisena muotona, ja jonka jäännökset vasta uusin aika on

maailmasta poistanut.

Yhdes-kolmatta Luento.

Kansalliset historiat: Italia, Ranska.

Vanha aika oli luontoperäisten kansallisuuksien häviön aika; kultuurin

levitessä kaikki kansalliset erikoisuudet sulivat yhteen, muodostuen

viimein Romalaisessa maailmassa yhdeksi ainoaksi yleis-ihmisyydeksi.

Sitä vastoin Keski-aika on uusien kansallisuuksien syntymis-aika; ne

kasvavat ja varttuvat vähitellen kirkon holhouksen alla ja astuvat

vihdoin itsenäisesti historian johtavain aatteiden palvelukseen. Se

tapa, jolla nämä kansa-henkilöt nyt alkavat vaikuttaa yleiseen

inhimilliseen kehitykseen, on jotakin ihan uutta ja ansaitsee erinäistä

tarkastustamme. Voisimme verrata sitä moniääniseksi lauluksi, jossa

aian yleinen henki yllä-pitää sopu-soinnun, vaikka eri äänet

noudattavat kukin omaa säveltänsä. Aioittaisin toinen tai toinen sävel

tuntuu muita valtaavan, ikäänkuin soinnun johtoa pitäen; mutta

musiikin-tuntija huomaa kuitenkin, että ellei jokainen ääni

kohdaltansa muita säestäisi, ei syntyisi mitään kokonaista eikä mitään

yhtä-mittaista harmoniiaa. Puhuakseni ilman vertauksitta, tahdon

lausutuksi, että kansalliset historiat kukin eriksensä tosin ovat

itsenäisiä edistys-jaksoja, mutta riippuvat sekä toisistaan että aian

yleisestä kehityksestä, samalla kuin ne itsekin tähän yleiseen

kehitykseen vaikuttavat. Tässä kohden kuitenkin kansa-henkilöillä on

suuri määrä vapautta eli ehdon-valtaa. Usein esm. tapahtuu, että

yksityisen kansan historia pitkät aiat läpitsensä on jonkun erinäisen

tarkoituksen vallassa, niin että kansan koko edistys käypi ainoastaan

tätä ainoata yksipuolista suuntaa. Mutta silloin voimme useimmiten olla

varmat, että tuo tarkoitus, jonka perille näin hartaasti on pyritty,

ennen tai myöhemmin tulee tärkeäksi välikappaleeksi yleiselle

historialliselle kehitykselle. Ihmiskunta sillä tavoin korjaa

varastoonsa ja käyttää hyväksensä nuo kansalliset ykspuolisuudetkin; ne

kaikki toisiansa täydentävät, lieventävät, jalostavat, niinkuin värit

mestarin maalauksessa. Voimme siis yleisesti päättää, että jokainen

kansallinen kehitys-jakso on ihmiskunnan kokonais-kehitykselle

tarpeellinen, niinkuin se itsekin välttämättömästi yleis-ihmisyyden

johtoa tarvitsee. Epäilemättä kunkin kansan historiassa tavataan

aikoja, jolloin se näyttää syrjäytyneen yleis-historiallisesta

virastaan. Mutta sen jaloin aikakausi ilmauntuu aina silloin,

kun se voimakkaan sisällisen kehityksen perästä saattaa omassa

kansa-henkilössään toteuttaa jotakin yleistä aian-tarvetta.

Nämä yleiset mietteet, joilla olen tahtonut johdattaa huomiotanne

historiallisen kehityksen uuteen luonteesen, niinkuin se Keski-aialla

alkaa ja Uudella aialla jatkaantuu, saattavat Teissä herättää

muutamia epäilemisiä. Syystä sopii esm. väittää, että kansakuntien

vaihe-vaikutus historiassa ei suinkaan ole sitä sointuvaa laatua, kuin

tässä olen edellyttänyt, vaan että päin-vastoin niiden alituiset

keskinäiset taistelut kaikkina aikoina ovat täyttäneet maailmaa

kimeällä epäsoinnulla. Ja epäilemättä tässä väitöksessä on paljon

perää. Taistelu on ihmis-elämän ehto; niin on laita yksityisen ihmisen

omassa sielussa, niin on kunkin kansan erinäisessä elämässä, niinpä

myöskin ihmiskunnan yleisessä edistys-jaksossa. Ja vaikka jalo

rauhan-toivo käypi läpi koko historian, on kuitenkin todellisuudessa

ollut taistelua ja yhä uutta taistelua. Tämä kysymys historian

metelisestä menosta ja tuosta kaivatusta maailman-rauhasta on asia,

jonka tahdon vielä kerran, tämän luento-jakson lopulla, ottaa

keskusteltavaksi; tässä vain minun tulee myöntää todeksi, että meidän

päiviimme asti ei ole ilmaantunut historiassa senlaista sopu-sointua,

joka sodat ja taistelut lakkauttaisi. Mutta täydellisen rauhallista,

niin-sanoakseni yksitoikkoista sointuisuutta kansojen keskinäisissä

oloissa en olekkaan tarkoittanut. Olen tarkoittanut historiallisten

tapahtumain yleisiä loppupäätöksiä, joissa yksityis-kohtien

ristiriidat sulavat yhteen. Käyttääkseni vieläkin sitä soitannosta

lainattua vertausta, josta on puhetta ollut, tahdon väittää, että

vasta symfoniian kokonaisuudesta voimme oivaltaa sen sointuvaa

täydellisyyttä. Meidän tulee siis etsiä tätä yleistä johdollisuutta

kansakuntienkin erikois-historioissa, ja tätä tarkoitusta varten

lähdemme nyt katselemaan keski-aikaisten kansallisuuksien syntyä ja

vaikutusta.

Pääasiallisesti meidän kuitenkin täytyy rajoittaa tarkastustamme

Keski-aian neljään pää-kansaan: Italiaan, Ranskaan, Englantiin ja

Saksaan; -- sillä muiden merkitys on vielä liian vähäinen taikka tulee

vasta Uuden aian raja-vaiheilla näkyviin, mutta nämä neljä nimitettyä

edustavat kukin omalla tavallaan Keski-aian omituista elämää. Missä

järjestyksessä niitä otetaan esille, on oikeastaan yhden-tekevä.

Kuitenkin olen ensin maininnut Romanilaiset kansat, koska ne

Romalais-maailman suorina jälkeläisinä näyttävät olevan oikeutetuina

pitämään etusijaa muinaisten kultuuri-aatteiden jatkajina. Etten tällä

ole tahtonut osoittaa mitään arvon-etevyyttä kansallisessa voimassa ja

ky'yssä, luulen Teidän heti havaitsevan siitä, mitä tulen puhumaan

Romalais-maailman emämaasta, kauniista, onnettomasta Italiasta.

Tavallansa käypi sanoa, että Italia Keski-aikana on länsimaiden tärkein

jäsen; sillä kirkollinen yleis-monarkiia, jonka vaikutus ulottuu

Välimerestä Ruijaan asti, saapi tässä alkunsa ja pää-asemansa. Italia

tällä tavoin, kuten jo ennen olen muistuttanut, jatkaa antikisen Roman

maailman-herruutta, ja vaikka tämä yksinomaisesti tapahtuu

kirkollisuuden muodossa, on semmoinen aatteiden nojaan rakennettu

kirkollinen valta tosiaan yhtä ihmeteltävä kuin tuo muinainen aseille

perustettu "Romalais-rauha". Mutta tämän kirkollisen virkansa tähden

Italia näkyy menettäneen kaiken valtiollisen ja kansallisen kykynsä,

niin että se maallisella alalla kuluttaa voimansa hajallisiin, usein

jaloihin, lopulta aina hedelmättömiin ponnistuksiin. Meidän ei tarvitse

paljon tapausten jaksoa tarkastella, ennen kuin havaitsemme, että se

kansallinen hajanaisuus, joka Keski-aian alulla joka paikassa on

satunnaisena seurauksena alan sekasorroista. Italiassa sitä vastoin

muuttuu pysyväiseksi tauti-tilaksi, joka laillansa on välttämätön ehto

paavillisen vallan menestykselle. Jos Italiassa joskus olisi syntynyt

vahva kansallinen hallitus, ei olisi Roma ikinä voinut tulla

kirkollisen yleis-monarkiian pääkaupungiksi; paavit eivät olisi voineet

tämmöistä hallitusta vastaan itsenäisyyttänsä pitää, ja itsenäisyytensä

kanssa he olisivat menettäneet kaiken vaikutuksensa länsimaiden

yleiseen kristikuntaan. Senpä tähden näemmekin, että paavillinen

politiikki kaikin voimin taistelee Italian yhteyttä vastaan, vaikka

tämä taistelu aioittaisin muodostuu kansalliseksikin taisteluksi, koska

yhteyden edustajina ovat nuo Alppien takaiset, muukalaiset keisarit.

Tuo yhteinen voiman-ponnistus paavikunnan ja Lombardian tasavaltain

puolelta Hohenstaufeja vastaan on Italian kansallisuuden loistavin

aika, jonka seurauksena on vilkas kultuuri-kehitys teollisuudessa ja

taiteessa, yhteiskunnassa ja valtiollisessa elämässä. Mutta Italian

kaupunkien porvarillinen vapaus tulee enimmissä tapauksissa varsin

lyhyt-ikäiseksi, eikä kansalliset ponnistukset ainakaan synnytä mitään

yhteis-valtiota. Tuntuu melkein siltä, niinkuin muinainen Kreikka olisi

uudessa muodossa ilmestynyt: sama pikkuvaltiollisuus, samat alituiset

taistelut eri kaupunkien, eri säätyluokkain ja hallitusmuotojen

välillä. Kaiken tämän hajanaisuuden ohessa on tosin Italialaisilla,

niinkuin muinaisuuden Helleneilläkin, joku tunto yhteisestä

kansallisuudesta, joka vihdoin luopi yhteisen kirjallisuuden ja

kirjakielen, Dante'n, Petrarka'n ja Boccacio'n kielen. Mutta

valtiollinen eripuraisuus viimein tuottaa täydellisen hermottomuuden,

josta Italian kansa vasta uusimpana aikana on jälleen toipunut.

Mikä siis oikeastaan on syynä ollut tähän pitkälliseen alennus-tilaan,

jota jalo ja lahjakas kansakunta niin monta vuosisataa on kärsinyt? --

Olen jo myöntänyt, että paavillinen valta ihan luonnollisista syistä

vastusti kansallisen monarkiian syntymistä. Mutta jos Italian

onnettomuudesta syyttäisimme yksistään paavikuntaa ja sen

vallanhimoista politiikkia, emme kumminkaan olisi asian syvintä

perustusta koskeneet. On, näet, Italian omassa kansallis-hengessä

Keski-aikana eräs ristiriitaisuus, joka ei salli valtiollisten

tarkoitusten selvitä ja vakaantua. Tahdon muutamilla sanoilla esittää

tämän omituisuuden Italian historiassa.

Lyhyesti sanoen, se on Italian entisyys, sen suuri virka Romalainen

maailman emämaana, joka yhä Keski-aikana painaa ja hämmentää

italialaisten kansallista käsitystä. Ylipäänsäkin historia todistaa,

että kansat aivan vaikeasti irroittavat itsensä suurten tekojensa

muistoista eivätkä helposti huomaa sitä muuttunutta asemaa, johon ovat

aikojen muuttumisen tähden joutuneet. Suuruuden päihtymys kestää paljoa

kauemman aikaa kuin se historiallinen virka, joka on suuruuden pohjana

ollut, ja tämä huimaus useinkin syöksee kansakunnat ihan väärille

poluille. Voisin mainita useita esimerkkejä tästä kansojen

itsepintaisuudesta, jolla koettavat kadonneista aatteista kiinni pitää;

mutta Italian esimerkki on kenties kaikkein merkillisin. Keski-aian

kuluessa Italialaiset eivät milloinkaan voineet vapautua siitä

käsityksestä, että maailman-herruus oikeastaan pitäisi olla heidän.

Kirkollisella alalla tämä aate oli toteutettu, mutta valtiollisestikin

muinaisen Roman-vallan merkitys yhä häikäisi Italian kansan silmiä.

Pahaksi onneksi itse Romalainen keisarin-arvo oli joutunut barbaristen

Saksalaisten haltuun; se aate, johon Italian suuruuden-muistot

liittyivät, oli muuttunut epäkansalliseksi aatteeksi. Mutta Italian

miehet eivät sittenkään voineet sen lumous-voimaa vastustaa. Ne

tiedemiehet, jotka Roncaglian kentällä julistivat keisarillisen

majesteetin oikeuksia Romalais-la'in mukaan, se Ghibellini-puolue, joka

yhä kantoi keisariuden lippua Italian sisällisissä melskeissä, itse

Dantekin, kansallis-hengen jaloin edustaja kirjallisuudessa, -- kaikki

elivät siinä vanhassa ajatuksensa, että Italia oli keisariuden oikea

sija ja että keisari yhä oli maailman herra. Olletikkin Romassa

uneksittiin yhtenään tuota vanhaa Romalaisuuden unelmaa, jossa Roman

tasavalta ja Roman keisarikunta olivat hämmentyneet yhteen. Kun Cola di

Rienzi kansan innostuksen nojassa oli uudistanut muinaisen Roman

tasavaltaiset muistot ja itse kohonnut kansan-tribuniksi, hän sen

ohessa katsoi asiakseen kutsua keisariakin Romaan asettumaan; sillä

keisarinsa kautta piti muka Roman kansan yhä hallita koko maailmaa.

Näihin entisyyden houreisin on Italia Keski-aikana menettänyt

kansallisen voimansa ja viimein itsenäisyytensä. Vihdoin 14:nnestä

vuosisadasta alkaen Italian miehet innostuksella kääntyivät antikisen

kirjallisuuden ja taiteen tutkimiseen. Mutta tämän kautta valtiollinen

elämä vain joutui yhä kurjempaan rappiotilaan. Keski-aian lopulla

Italian kansallisuus oli valtiollisesti kuollut. Vasta nykyinen aika on

nähnyt sen ylös-nousemusta puolen vuosituhannen kuoleman-horroksista.

Vaan jos tahdomme nähdä päin-vastaista näkyä: kuinka valtiollinen

kansallisuus syntyy, -- niin kääntykäämme Ranskan historiaan

Keski-aikana. Valtiollisesti Ranskan kansallisuus puhkee näkyviin

samana hetkenä kuin Capetilainen kuningaskunta saapi alkunsa; silloin

tuo viisi vuosisataa kestänyt Germanilainen yliherruus vihdoin lakkaa

ja vanhat Gallo-Romalaiset kansa-ainekset saavat jälleen valtiollisen

keskuksensa. Ensi-aluksi tosin Capetilainen kuninkuus Franciassa ei ole

muuta kuin aatteellinen isännyys, jonka puoleen Ranskan väestön silmät

alkavat kääntyä ja luottaa; sillä itse teossa maa on jakaantuneena

itsenäisiin ruhtinakuntiin, joista olletikkin Loire'n-takainen

Etelä-Ranska osoittaa taipumusta muodostumaan eri valtakunnaksi. Mutta

aatteen voima vähitellen sulattaa feodalismin karkeat muodot ja

kuninkuus saavuttaa yhä enemmän vaikutusta vassallikuntain asioihin.

Mahtavana apuna yhteisen kansallis-tunnon herättämiseen on silloin

Ristiretkien suuri liike. Olen jo sanonut, että tämä pää-luonteeltaan

on Ranskalainen; siinä Ranskalaiset eri vassallikunnista ensin oppivat

tuntemaan itseänsä yhdeksi kansaksi, ja kun Toisessa ristiretkessä

Capetilainen kuningas itse lähtee Pyhälle-maalle, pitävät Ranskan

vassallit jo kunnian-asiana asettaa häntä yhtä korkealle kuin esm.

Saksalaiset oman keisarinsa. Sillä välin kaupunkikuntien ja "kolmannen

säädyn" synty antaa kuninkuuden pyyteille uutta kannatusta, ja

Albigensi-sodat kokonaan masentavat sen erikois-hengen, joka

etelä-puolella Loire-virtaa oli valtaan päässyt. Vaan sittenkin tuo

kansallisen yhdistymisen työ on sekä vaikea että pitkällöinen.

Feodalismin juuret ovat Ranskanmaalla kovin syvälle menneet; senpä

tähden sisällinen taistelu kestää varsin kauan, ennenkuin vassallit

taipuvat kansallisen kuninkuuden ikeen alle. Mutta lisäksi tulee toinen

vaikeus, joka erittäin huomiota ansaitsee. Sisällisesti hajonneena,

Ranska myöskin ulkonaisesti saapi kestää pitkällistä työtä kansallisten

rajainsa saavuttamiseksi. Katselkaamme tältäkin kannalta pikimmältään

Ranskan kansallisuuden vaiheita Keski-aikana.

Jos tätä varten ensin käännymme lännen puolelle, niin havaitsemme, että

Ranskan kansallisuus Normandialaisten kautta on levinnyt Englantiin, ja

tämä näyttää ensi-alussa kansalliseksi voitoksi. Mutta se sekakansainen

valtakunta, joka Englannissa syntyy, uhkaa 12:nnen vuosisadan kuluessa

irroittaa Capetilaisten esivaltiuuden alta koko läntisen Ranskanmaan,

ja pyrkii vihdoin 14:nnellä ja 15:nnellä vuosisadalla tykkönään

kukistamaan Capetilaisen valtakunnan. Vasta se innostus, jonka

Orleans'in neitsyt osaa herättää, pelastaa Capetilaisen kuninkuuden ja

Ranskan kansallisen eheyden. Idän puolella kansalliset olot myöskin

ovat yhtä epämääräisiä ja yhtä haitallisia. Itä-puolella Rhône- ja

Saone-virtoja on suuria aloja, jotka kansallisuutensa puolesta ovat

ihan Ranskalaisia, mutta valtiollisesti eivät kuulu Ranskan

esivaltiuuden alle. Niinpä Lothringi jo aikaisin on Saksaan tullut.

Yli- ja Ala-Burgundia taas ovat 9:nnellä vuosisadalla muodostuneet

itsenäisiksi kuningaskunniksi, mutta liittyvät 11:nnellä vuosisadalla

Saksalais-Romalaiseen keisarin-valtaan ja seuraavat sitten pari

vuosisataa tämän maailman-monarkiian historiallisia vaiheita. Ranskan

silloista itä-rajaa käsitämme paraiten, jos ajattelemme, mitä siihen

aikaan ei luettu Ranskalaiseksi alueeksi. Lothringissä esm. ei

ainoastaan Metz, jonka Saksa meidän päivinä on jälleen anastanut, vaan

myöskin Verdun ja Toul olivat Saksan valtakunnan kaupungeita.

Etelämpänä tosin Bourgogne'n herttuakunta ja sen pääkaupunki Dijon oli

Ranskan vassalli-alaa; mutta Burgundian "vapaakreivikunta", nyt

tunnettu nimellä Franche-Comté, kuului Saksaan ja sen pääkaupungissa,

Besançon'issa, Fredrik Barbarossa aikoinaan oli pitänyt valtiopäiviään.

Vielä etelämpänä myöskin Dauphine ja Provence olivat keisarikunnan

maita ja itse Lyon oli Saksalais-Romalaisen valtakunnan kaupungeita.

Näistä alueista Rhône'n takaiset maat heti Hohenstaufien kukistumisen

perästä alkavat liittyä Ranskan monarkiiaan; mutta Yli-Burgundiassa

kasvaa Ranskan kuninkuudelle uusi vaara, kun Bourgogne'n herttuat

15:nnellä vuosisadalla koettavat Saksan valtakunnan rajamaista rakentaa

itsellensä suuren itsenäisen monarkiian Jura-vuorilta Pohjois-mereen

saakka. Kaarlo Rohkean, perikadon kautta tämä vaara poistuu ja Ranskan

kruunu saapi silloin takaisin Bourgogne'n herttuakunnan ja Picardie'n;

mutta Flandri ja Artois, jotka historiallisesti olivat Ranskalaisia

vassallikuntia, joutuvat vierasten käsiin, ja Franche-Comté sekä

Lothringi yhä jäävät ulkopuolelle monarkiian rajaa. Vasta Richelieu'n

ja Ludovik XIV:n politiiki kaksi vuosisataa myöhemmin saattaa siinä

kohden perille, mitä Ludovik XI oli aikonut. Näemme tästä, kuinka

vaivaloisesti ja samassa kuinka johdonmukaisesti Ranskan historia on

pyrkinyt kansallista eheyttänsä perustamaan.

Ja kuitenkin Ranskan kansa Keski-aikana toimittaa yhtä ja toista

muutakin kuin paljaastaan omia kansallisia asioitansa. Ranska on

ylipäänsä keski-aikaisen elämän oikea emä-maa, vaikka tämän aikakauden

niinsanoakseni viralliset aatteet, paavikunta ja keisarikunta, ovat

muualle sijoittuneet. Ranskassa läänitys-laitos ja ritarisuus saavat

varsinaisen muotonsa; Ranskassa sekä hengellinen parannus-puuha että

ristiretkien suuri liike pää-asiallisesti kehkiävät; Ranska vihdoin on

keski-aikaisen opinkin varsinaisena ahjona. Mutta tämän yleisen

vaikutuksensa ohessa Ranskan kansa herkeämättä jatkaa työtänsä kansallisen

valtio-yhteyden saavuttamiseen, laventaen kuninkuuden vaikutusta yhä

avarampiin piireihin. Sillä Ranskan kansallinen historia tähän aikaan

on yksin-omaisesti Capetilaisten kuningasten. Nämä kuninkaat eivät

suinkaan kaikki noudata yhtäläistä politiikkia, ja nekin, jotka

paraiten edistävät kuninkaallisen vallan karttumista, eivät tointansa

aja samalla tavalla; muutamat ovat hurskaita ja vilpittömiä niinkuin

Ludovik Pyhä, muutamat kavalia ja julmia niinkuin Filippo Kaunis ja

Ludovik XI. Mutta josko jaloja tai ilkeitä, heitä johtaa sama

kansallinen henki, joka pyrkii kansan hajonneet jäsenet jälleen

yhdistämään. Siveellisyyden kannalta katsoen, tämä Ranskan kuninkuuden

historia toisinaan on varsin inhoittava; se on mitä riettainta vallan

ja saaliin himoa, jonka mielilauseeksi sopii: "oikein ja väärin, kokoon

käärin". Mutta siveellisenä pohjana on Ranskan kansan yhä varttuva

kansallis-tunto.

Tämä Ranskan historian yleinen suunta, joka on yhdellänsä pysynyt

Uudenkin aian läpitse, tämä Ranskan kansan yhtä-mittainen ponnistus

jännittämään voimiansa sisälliseen yhteyteen ja ulkonaiseen

vaikutukseen, toi kuitenkin mukaansa muutamia haittoja, joita emme voi

jättää huomaamatta. Kuninkuuden voima vahvistui yli kaikkien rajain ja

se vastapaino, jonka muutoin feodaliset etu-oikeudet tai kolmannen

säädyn karttuva arvo olisi voinut tarjoa, raukesi ihan mitättömäksi.

Englannin historiasta tiedämme, kuinka Parlamentti, vassallien kokous

kuninkaan luona, vähitellen saattoi muuttua kansan eduskunnaksi ja

vapauden turvaksi. Ranskassa sitä vastoin Parlamentit jo aikaisin

joutuvat la'in-oppineiden Legistain valtaan, ja näiden ainoana

peri-aatteena valtio-asioissa on tuo Romalaisla'ista lainattu

hallitus-vallan rajattomuus. Näin feodali-aatelisto Ranskassa kadottaa,

ei ainoastaan itsenäisyyttänsä, vaan myöskin vaikutus-voimansa

valtiosäätynä; se ei säilytä mitään muuta kuin yhteiskunnallisia

etujaan ja tulee niiden kautta muille säätyluokille rasitukseksi,

tekemättä kansan valtiolliselle vapaudelle mitään hyötyä. Mitä Ranskan

porvaris-säätyyn tulee, se tietysti oli liian heikko panemaan

kuninkaalliselle vallalle mitään rajoitusta. Jokainen tietää, kuinka

esm. Stefano Marcel'in yritys panemaan jotakin perustus-la'illista

hallitus-muotoa toimeen sai onnettoman lopun. Jokainen myöskin tietää,

että Ranskan valtiosäädyt eivät milloinkaan saavuttaneet säännöllistä

vaikutusta maan hallitus-asioihin, ja että 17:nnen vuosisadan alusta

niitä ei enää edes kokoon-kutsuttu. Ludovik XIV:nnessä Ranskan kansa

vihdoin sai kuninkaan, joka hallitsi kaikki kansallisen elämän

liike-hermot, jättämättä kansalais-vapaudelle vähintäkään liikkumisen

tilaa hengellisellä tai maallisella alalla. Näinpä kuninkaallinen valta

oli vuosisatojen kuluessa kasvanut kasvamistaan, kunnes se viimein

päätyi varsinaiseen despotismiin. Mutta tämä kaikki ei tapahtunut

ulkopuolella kansallis-hengen tarkoituksia. Tuo tunnettu lauselma:

"l'etat c'est moi" (valtio olen minä), oli oikeastaan alusta asti

Ranskan historian käsitys kansallisesta kuninkuudesta. Juuri Ludovik

XIV:nnen hallitus, joka saattoi Ranskan kansalliset harrastukset

lopulliseen täytäntöön ja Ranskan maasta teki Eurooppalaisen politiikin

keskustan, on todellakin Ranskan kansan omasta historiallisesta

hengestä syntynyt. Se on samassa myöskin ollut Ranskan historian

käänne-kohtana. Sillä nytpä entinen kansallinen suunta oli ajettu

viimeisille perillensä ja uusi tehtävä, valtiollisen vapauden

perustaminen, alkoi tästä-lähin vaatia uusiin historiallisiin

ponnistuksiin.

Kahdes-kolmatta Luento.

Kansalliset historiat: Englanti.

Koska olemme kansallisten historiain tarkastamisessa alkaneet

Romanilaisista kansoista, olisi epäilemättä Italian ja Ranskan perästä

myöskin Espanja mainittava. Pyreneiden saarennon historia Keski-aikana

onkin varsin omituinen; se on historia pitkästä kansallisesta

taistelusta maahan asettuneita Muhammedilaisia vastaan ja sen ohessa

historia vilkkaasta kansallisesta kehityksestä, joka tuopi mukaansa

sekä ritarisuuden ihaninta kukoistusta että myöskin viljavaa

valtiollista vapautta niissä pienissä valtakunnissa, mitkä taistelun

aikana syntyivät. Keski-aian ja Uuden-aian raja-vaiheilla enimmät

näistä kuningaskunnista vihdoin olivat yhdistyneinä suureksi

monarkiiaksi, ja Espanjan kansa, joka silloin levittää vaikutuksensa,

ei ainoastaan Atlantin takaisiin löytömaihin, vaan myöskin Euroopan

yleiseen valtio-keskuuteen, näyttää hetkeksi anastavan ensimäisen

arvo-sijan länsimaiden kansojen seassa. Vaan Espanjan suuruus ei tule

pitkä-ikäiseksi; se varsin pian kadottaa sekä valtiollisen vapauden

sisällisissä oloissaan että mahtavan valta-asemansa kansojen kesken,

eikä ole sen perästä meidän päiviimme saakka voinut saavuttaa mitään

mainittavaa virkaa inhimillisessä kehityksessä. Näin ollen meidän

täytyy jättää Espanjan keskiaikainenkin historia sillensä, koska

luento-aikamme mitta muutoinkin on liian lyhyt. Meidän täytyy, näet,

rajoittaa tarkastustamme niihin kansoihin, jotka ovat olleet yleiselle

inhimilliselle kultuurille tärkeimmät, ja käännymme siis tällä kertaa

Englantiin, vapaiden valtio-muotojen varsinaiseen emämaahan.

Englannin historia Keski-aikana jakauntuu valtiollisesti

kahteen jyrkästi eroitettuun aikakauteen, Anglosaksilaiseen ja

Normandialaiseen. Oikeastaan sopii sanoa, että nykyisen Englannin

valtiolaitos lukee alkuperänsä niistä oloista, jotka olivat seurauksena

Hastings'in tappelusta v. 1066 ja Normandialaisesta valloituksesta.

Mutta enemmin, kuin tavallisesti luullaan, on myöskin Anglosaksilainen

yhteiskunta jäänyt perustukseksi Normandialais-aian kehitykselle;

katson sen vuoksi tarpeelliseksi tehdä lyhyen silmänluonnin

Anglosaksilaiseenkin aikakauteen. Tietysti en kuitenkaan voi ottaa

kertoakseni Anglosaksien ulkonaista historiaa: kuinka he ensin

Germanilaisina retkikuntina maahan tulivat ja pitkällisen

taistelun perästä tunkivat Britiläisen väestön tieltänsä, kuinka

heidän seitsemän, kahdeksan valtakuntaansa vähitellen ko'ottiin

yhdeksi, ja kuinka he sitten parin sadan vuoden kuluessa saivat

vaivalla ja tuskalla puolustaa itsenäisyyttänsä ja kultuuriansa

Skandinavian Vikingejä vastaan. Tämä kaikki ei kuulu nykyiseen

tutkimus-alaan. Ainoastaan muutamat muistutukset Anglosaksilais-aian

yhteiskunnallisesta kehityksestä ovat tässä välttämättömän

tarpeelliset esille ottaa.

Siinä kohden on ensin huomattava eräs tärkeä omituisuus Anglosaksien

asettumis-oloissa, kun niitä verrataan esm. Frankilaiseen valloitukseen

Galliassa. Anglien ja Saksien valtakunnissa ei jäänyt voitettu väestö

asemilleen valloittajain sekaan, niinkuin laita oli Romalais-maailman

muissa, Barbarien haltuun joutuneissa maakunnissa, vaan se yhteiskunta,

joka valloituksen kautta perustettiin, pysyi puhtaasti Germanilaisena

ja säilytti loppuun asti tämän alkuperäisen pääluonteensa. Aikojen

kuluessa kuitenkin tarve lujemmista valtio-siteistä matkaan-saatti

muutoksia, jotka osoittavat aian yleistä taipumusta aristokratillisiin

laitoksiin. Retkikunta-laitos anastaa silloin yhä tärkeämmän sijan,

ja ylimysten seuralais-joukot (gesith), joihin yhdistyy, ei

ainoastaan tilaton soturi-väestö, vaan myöskin halvempi tilallinen

kansa, tunkevat vähitellen yleisen kansalais-sotapalveluksen

syrjälle. Tosin Alfred Suuri (vv. 871-901) koettaa Kaarlo Suuren

esimerkin mukaan asettaa yleistä asevelvollisuutta; mutta hänen

sääntönsä joutuvat pian unohduksiin ja sota-laitoksessa niinkuin

yhteiskunnassakin aristokratilliset taipumukset pääsevät voitolle.

Niinpä kuninkaallisesta seuralais-palveluksesta syntyy Thani-arvo

eroitukseksi halvemmista vapaista, Ceorleista. Knuutti Suuren

aioista alkaen jo tapaamme varsinaista sääty-eroitusta: --

"_kuninkaallisina_ Thaneina" ovat isommat tilanhaltiat, joilla on

vähintäin 40 hîdaa eli maatilaa, taikkapa tilattomatkin, jos he

persoonallisesti ovat kuninkaan palveluksessa; "_kreivikunnan_

Thaneina" ovat kaikki 5 hîdan omistajat. Nämä ylimykset ovat

sovintosakko-taksassa muita korkeammalla ja harjoittavat jotakin

poliisi-valtaa alustalaistensa ja seuralaistensa suhteen. Erinäinen

poliisi-sääntö, niinkutsuttu "Rauhan-takaus" (Frithborg), määräsi, että

halvemman kansalaisen piti joko kuulua erinäiseen kymmen-miehiseen

takauskuntaan, joka oli keskinäisessä edesvastauksessa jäsentensä

käytöksestä, taikkapa antauman jonkun herran suojelukseen ja

"gesith'iin". Tällä tavoin seuralais-laitos tuli yhteiskunnan

valtaavaksi voimaksi. Mutta, kumma kyllä siitä ei kuitenkaan syntynyt

mitään varsinaista läänitys-laitosta, niinkuin Euroopan mannermaalle;

sillä ihmisten yhteiskunnallinen väli ei rakentunut maan-omistukseen,

vaan jäi kuin jäikin henkilölliseksi keskuudeksi ylhäisön ja alhaison

välillä. Joku keski-eräisyys Anglosaksien yhteiskunnallisissa oloissa

oli tästä silminnähtävänä seurauksena.

Ylipäänsä Anglosaksit osoittivat omituista sitkeyttä vanhojen muotojen

säilyttämisessä. Tämä oli muutamissa kohden kansallista heikkoutta;

sillä tuo vanha Germanilainen yhteiskunta-laitos, jonka hajallista

luonnetta ennen olen osoittanut, ei enää vastannut aian tarpeisin, eikä

sekään aristokratillinen muodostus, jonka nä'imme samasta pohjasta

kasvavan, antanut valtiolle tarpeeksi lujuutta ja voimaa. Juuri

siitä syystä Anglosaksien valtakunta ei jaksanutkaan puolustaa

itsenäisyyttänsä tuota lujasti järjestettyä feodali-armeijaa vastaan,

jonka Wilhelmi Valloittaja toi mukaansa Ranskanmaalta. Mutta toiselta

puolen sama vanhalla-oliaisuus myöhemmin antoi Anglosaksilaiselle

väestölle voimaa kestämään orjuuden päiviä Normandialaisen herruuden

alla. Etenkin tärkeä kansan tulevaisuudelle oli tuo kunnallinen

itsehallinto ja oikeuden käytös, joka oli pysynyt alkuperäisellä

Germanilaisella pohjalla niissä kreivikunnissa (Shire'issä) ja

kihlakunnissa (Hundareissa), joihin maa oli jaettu. Määrä-aikoina

kreivikunnan miehet kokoontuivat, vanhimpaan aikaan eolderman'in eli

kreivin, sittemmin kuninkaan asettaman sheriff'in (shire-gerefa'n)

esimiehyyden alla, ja näissä kokouksissa sekä oikeuden jutut että

alueen kunnallis-asiat ratkaistiin. Tätä tapoihin juurtunutta laitosta

ei voinut vieraskaan valta sitten hävittää, ja vastaisina aikoina

Englannin vapauden-taimi imi tästä kunnallisesta itsehallinnosta

tuoreita elämän-nesteitä.

Niin täydellistä kansallista kukistusta kuin se, minkä Normandialainen

valloitus matkaan-saatti Englannissa, ei ole historiassa usein nähty.

Tosin Wilhelmi Valloittaja oli nousevinaan Anglosaksien kansalliselle

valta-istuimelle ja lupasi säilyttää "Edward Tunnustajan la'it". Mutta

itse teossa koko hallitusmeno muuttui muukalaiseksi ja kaikki

Anglosaksilaisen yhteiskunnan yliset kerrokset lakaistiin säälimättä

pois, ei ainoastaan maalliselta alalta, vaan kirkonkin piiristä. Näiden

sijaan asettui Normandialainen, kieleltä ja mieleltä ihan muukalainen

ylimys-sääty, joka istui maata vallitsemassa, aseellisen armeijan

kaltaisena keskellä vihollista väestöä. Nämä Ranskasta tulleet

valloittajat toivat feodalismin mukaansa valmiiksi kehittyneenä

laitoksena; se tässä järjestyi vahvaksi despotilliseksi kahleeksi,

jonka kaikki renkaat liittyivät kuninkaalliseen valtikkaan. Koko maa

jaettiin vassallikuntiin, isompiin ja pienempiin, joiden kunkin haltiat

olivat velvolliset asettamaan vissi määrä ritareita kuninkaan

palvelukseen. Saadaksemme jotakin yleistä kuvaa senaikuisista oloista,

tahdon mainita, että näitä kruunun pää-vassalleja ("Tenentes in

capite", Chief-tenants) oli lukumäärältä noin 6 tai 7 sataa, mutta

läänitys-alojen suuruus oli varsin erilainen; muutamat eivät

sisältäneet kuin yksityisiä ritari-tiloja, muutamat taas useita satoja.

Suuremmat kruunun-vassallit tietysti jakoivat alansa ala-vassalleille,

niinkuin Euroopan mannermaallakin oli tapana, ja näiden ala-vassallien

joukossa nyt jo tavataan paljon Anglosaksilaisiakin miehiä; sillä

muukalais-asutuksen mies-luku nousi korkeintaan noin 7:ään tai 10:een

tuhanteen mieheen, eli noin 35-40 tuhanteen henkeen, joka näkyy tehneen

noin 2 % maan silloisesta väkiluvusta. Mutta kaikki valta ja johto oli

kumminkin joutunut tuon Ranskalaisen vallas-säädyn haltuun, joka ei

ymmärtänyt muun väestön kieltä ja tapoja, vaan vihollisen tavalla piti

sitä kovan kurin alla. Kaikki Englannin hallitsijatkin Wilhelmi

Valloittajasta Edvard I:een asti ovat ihan vieraina maan alkuperäiselle

kansallisuudelle, ja tuo kuuluisa Rikhard Leijonamieli, jonka mainetta

Ranskan trubadurit ovat laulaneet, on tuskin muuksi katsottava kuin

Ranskalaiseksi seikkailija-päälliköksi, joka sattumalta myöskin kantoi

Englannin kruunua. Vuosisadan aiat ja enemmänkin on koko Englannin

historia ikäänkuin upotettu tähän muukalaisuuden tulvaan.

Kuinka näistä orjuuden oloista vähitellen kasvaa Englannin kansallinen

vapaus, tahdon koettaa muutamilla lyhyillä viittauksilla Teille

selville panna. Ensiksi tulee minun huomauttaa, että siinä

kehitys-työssä, joka nyt alkaa, kummallakin kansallisuudella, sekä

Normandialaisella että Anglosaksilaisella, on ollut tärkeä osansa.

Muistamista on, että valtiollisen vapauden ensimäisiä ehtoja on tarkka

järjestys; sillä se vapaus, jolta puuttuu järjestystä ja kansallista

itse-kuria, kutsutaan vallattomuudeksi, ja sen nojaan ei mitään

valtiollista olemusta käy perustaminen. Anglosaksilaisen luonteen

pää-vikoja näkyy olleen heidän taipumattomuutensa säännölliseen

valtio-kuriin ja siitä seuraava valtiollinen velttous, joka

matkaan-saatti heidän valtakuntansa perikadon. Sitä vastoin

Normandialainen valta järjestyi ankarimman sotakurin malliin, ja siinä

kohden feodalismin siteet muodostuivat Englannissa paljoa lujemmiksi

kuin muualla Euroopassa. Ranskassa esm. katsottiin luonnolliseksi

asiaksi, että paroonien ala-vassallit seurasivat omaa esivaltiastaan,

jos tämä oli joutunut sotaan kuningasta vastaan, ja erikois-sodat

paroonien kesken olivat jokapäiväistä tavallisuutta. Mutta Englannissa

joka mies oli edellä kaiken sidottuna alamaisuuteen kuningasta ja

kruunua kohtaan, ja Wilhelmi Valloittaja otti ala-vassalleiltakin

uskollisuuden-valan. Ylipäänsä Normandialainen kuningas-valta

Englannista heti alusta sai sotakomennon-kaltaisen ankaruuden, joka

melkein yhtä tylysti koski Normandialaista ylimyskuntaa kuin voitettua

väestöä. Mutta kumpaisellekkin se oli hyvä koulutus yhteiskunnallisen

hengen herättämiseksi. Myöskin Englannin umpinainen saari-asema

vaikutti, ett'ei paroonit voineet etsiä etujensa keskustaa ulkopuolelta

oman valtakunnan piiriä, ja varsinkin sitten kun Normandia oli

kadotettu v. 1204, täytyi heidän yhä enemmin kodistua siihen maahan,

johon ensin olivat muukalaisina tulleet. Näin syntyi lujan

valtio-järjestyksen kautta yhteisiä etuja, jotka liittivät nuo

viholliset väestöt toisiinsa; näinpä myöskin ensimäiset ponnistukset

valtiollisen vapauden saavuttamiseksi saivat alkunsa.

Saatan kenties edellyttää, että jo tavallisista oppikirjoista tiedätte

ne syyt ja seikat, jotka vaativat Englannin ylimyksiä asettamaan

jonkinlaista rajaa kuninkaallisen vallan väärinkäytöksille. Mutta

hätäinen silmäys tuon kuuluisan _Magna Charta_ asetuksen pykäleisin

antaa meille selvän käsityksen siitä tirannillisesta hallituksesta, jota

Normandialaiset kuninkaat Englannissa siihen saakka olivat

harjoittaneet; täytyy ainoastaan lisäksi muistuttaa, että tämä

mielivaltainen hallitus-meno ei ollut vasta Juhana Maattoman aikana

alkanut, vaan jo ensi aioista saakka perustui kuninkaallisen

läänitys-esivaltiuuden nojaan. Useat Magna Chartan säännökset

tarkoittavatkin kuninkaallisen läänitysherruuden supistamista kohtuuden

ja siivouden rajoihin. Nuo lukemattomat rahan-kiskomis-muodot, joilla

kuninkaat olivat tottunut vassallejansa veroittamaan, milloin apujen tai

vielä useammin sakkojen nimellä, milloin holhoja- ja naittaja-oikeuden

varjolla, koetettiin nyt saada tarkalle la'in-pohjalle sovitetuiksi;

itse la'inkäytöstä läänitys-asioissa pyydettiin suojella kuninkaallisten

tuomio-istuinten mielivaltaa vastaan. Niinpä esm. nyt säädettiin:

"Kreivit ja paroonit ovat ainoastaan vertaistensa tuomiolla

sakoitettavat eikä korkeammalle kuin rikoksensa määrän mukaan". "Ei

mitään kilpiveroa tai apumaksua saa päälle-panna, ellei yleisessä

vassalli-kokouksessa ole päätetty, ja silloinkin on ainoastaan

kohtuullinen apu säädettävä". Ala-ikäisen vassallin holhojana kuningas

ei saa muka läänitys-alaa häviölle panna; läänitys-perilliset ovat

naitettavat säätynsä mukaan, eikä kuninkaan mielivallalla; leski ei ole

pakoitettava naimiseen, j.n.e. Nämä pykäleet koskivat nimen-omaan

paroonien omaa turvallisuutta; mutta Magna Chartan aikana Englannin

ylimyskunta jo oli huomannut, että kansalais-vapauden suojelemiseksi

tarvittiin kaikkien kansan-luokkain yhteinen harrastus, ja senpä tähden

säädettiin sama la'in-turva, ei ainoastaan ala-vassalleille, vaan

myöskin kaikille vapaille miehille valtakunnassa. Magna Chartan 42 §

kuuluu:[45] "Vapaata ihmistä ei saa kiinni ottaa eli vankeuteen

panna tai omaisuudesta pois tuomita tai henkipatoksi tehdä tai

maanpakolaisuuteen ajaa, ei kuninkaan eikä hänen käskyläistensä kautta,

ellei se tapahdu vertaisten la'illisella tuomiolla eli maan la'in

mukaan". Seuraavassa pykäleessä kuningas pannaan vakuuttamaan "ei

kellenkään myyvänsä, eikä keltään kieltävänsä tai viivyttävänsä oikeutta

ja la'in-käytöstä". Nämä määräykset eivät tosiaan näytä sisältävän aivan

ylöllistä mittaa kansalais-vapautta, ja sittenkin aikoja kului,

ennenkuin niitä tarkasti noudatettiin. Mutta Magna Charta tuli olemaan

se periaatteellinen kulmakivi, jonka nojassa Englannin kansa yhä

edelleen kehitti yhteiskunnalliset laitoksensa.

Lähin askele tällä uralla oli Parlamentin synty, joka tavallisesti

luetaan Simon de Montfort'in kapinasta Henrik III:nnen aikana, mutta

kenties paremmalla syyllä on asetettava Edvard I:n hallituskauteen.

Nimensä puolesta se tietysti on paljoa vanhempi, koska sana

"parlamentum" (keskustelu) oikeastaan merkitsi kruunun-vassallien

kokousta esivaltiaansa, kuninkaan, luona. Nämä kokoukset

olivat laillansa jatkona Anglosaksilaisten Vitena-gemot'eihin

(viisasten-kokouksiin), mutta seurasivat muutoin ihan luonnollisesti

feodalisista tavoista, koska vassallien kumminkin täytyi joka

vuosi tulla esivaltiaan luoksi, palvelustansa suorittamaan,

ja silloin melkein oli välttämätöntä, että myöskin yleisistä

asioista neuvoteltiin. Henrik II:n aikana oli kuitenkin tullut

läänitys-velvollisuuden suorituksessa se muutos, että persoonallisen

palveluksen sijasta maksettiin vuotinen kilpi-vero (scutagium), ja

voimme arvata, että vassalli-kokoukset tästä aiasta olivat tulleet

vähemmin säännöllisiksi. Sen vuoksi Magna Charta koetti tarkemmin

järjestää niiden kokoontumista: ainoastaan näissä yhtymisissä oli muka

luvallinen päälle-panna kilpi-veroja ja apu-maksuja, ja kuninkaan piti

silloin kutsua arkkipispat, pispat, abbatit, kreivit ja suuremmat

paroonit kukin eri kutsumus-kirjeellä, mutta vähemmät pää-vassallit

yhteisellä kuulutuksella sheriffien kautta, ilmoittaen myöskin asian,

jota varten kokoon-kutsuttiin. Tällä tavoin hengellinen ja maallinen

ylimyskunta oli saanut itseveroitus-oikeutensa la'illisesti

vahvistetuksi, ja se Parlamentin osa, jota sitten on nimitetty

Yli-huoneeksi eli Lordien huoneeksi, oli jo pääasiallisesti valmiina.

Ali-huoneen synty on paljoa hämärämpi ja tarvitsee erinäistä selitystä.

Lähdemme siis nyt silmäilemään yhteiskunnan alisempia kerroksia

kreivikunnissa ja kaupungeissa, joista varsinainen maan edustus on

aikojen kuluessa muodostunut.

Olen jo edellisessä sanonut, että Anglosaksilainen kunnallis-laitos

kreivikunnissa ei hävinnyt valloituksen kautta. Kreivikunta-käräjissä,

joita nyt pidettiin joka kuukausi, toimitettiin sekä oikeuden-tutkinto

siviili- ja rikos-asioissa että myöskin päätökset kaikenlaisista

kreivikunnan yhteisistä asioista, niinkuin teiden ja siltain

rakentamisesta, sisällisestä järjestyksen-hoidosta y.m. Mutta

jäseninä tässä kunnallis-toimessa olivat kreivikunnan kaikki vapaat

maan-omistajat, niinkutsutut _Freeholder'it_. Mitä väkeä siis nämä

olivat? --

Nimi _Free-hold_ merkitsee ylipäänsä vapaata läänitys-tilaa, joko

välittömästi kruunun alaisena taikka jostakin kruunun-vassallista

riippuvana ala-läänityksenä; ja Freeholder'it olivat siis osittain

pää-vassalleja (Tenentes in capite), osittain ala-vassalleja.

Edellisestä luokasta täytyy kuitenkin eroittaa pois kruunun

suur-vassallit, valtakunnan ylimykset, jotka olivat liian

mahtavia ja ylpeitä ryhtyäkseen kunnallisiin askareisin. Vaan

ala-vassallien luokkaan saapi lukea, ei ainoastaan niitä, jotka

pitivät ritari-läänityksiä sotaisella velvollisuudella jonkun herran

alla, vaan myöskin semmoiset, jotka maksoivat esivaltiaallensa

määrättyä veroa viljassa tai rahassa, eivätkä siis oikeastaan kuuluneet

läänitys-aristokratiiaan. Ainoastaan lampuoti-tila (villenagium, josta

Keski-aian lopulla, kun omistus-oikeus niissäkin vakaantui, syntyi

niinkutsuttu "Copyhold") ei antanut asujaimellensa osallisuutta

kreivikunnan käräjissä. Freeholder-säädyssä oli niin-muodoin kolme eri

ainesta: 1:ksi Vähemmät kruunun pää-vassallit (barones minores); 2:ksi

Ala-vassallit, joiden tilat olivat läänitys-alaisuudessa jollekulle

pää-vassallille sotapalveluksen velvoituksella (tenure en chivalry); ja

3:ksi Verolliset perintö-talonpoiat, joiden tilat tosin olivat

läänitys-alaisuudessa, mutta ilman sotapalveluksetta (socagium liberum,

tenure en socage). Nämä kolme ihmis-lajia nyt alkavat yhteis-elämässä

vähitellen hämmentyä yhteen. Kun sotapalvelus jo hyvin aikaisin

vaihdettiin vuotiseen kilpi-veroon, ei ollut enää aivan silmiin-astuvaa

eroitusta ritari-läänitysten ja talonpoikais-tilain välillä. Äsken

mainittu kilpi-vero vaikutti senkin, että ritari-läänityksiä ruvettiin

halkaisemaan pienempiin osiin; miehen ja ratsun palvelusta oli, näet,

ollut mahdoton ositella, mutta kilpi-raha saatettiin jakaa vaikka

sadanneksiin. Tämä taipumus ritari-tiloja palstoittamaan oli niin

yleinen, että Magna Charta koetti erinäisellä pykäleellä sitä estää;

mutta asia ei ollut autettavissa, ja Edvard I:n hallitessa vihdoin

varsinaisella asetuksella annettiin siihen lupaa. Ja tämäkin seikka yhä

enemmin poisti alkuperäiset arvon ja varallisuuden eroitukset

kreivikuntien piirissä, niin että eri ihmis-lajit alkoivat

naimisten ja tointen kautta yhteiskunnallisesti hämmentyä. Kun

muistamme, että päävassallit alkuansa olivat pelkkiä Normandialaisia ja

alavassallitkin suurimmalta osalta valloittaja-kansaan kuuluivat, mutta

talonpoikais-tilain haltiat yksin-omaisesti olivat Anglosaksilaista

sukuperää, on helppo ymmärtää tämän yhteen-sulamisen kansallinen

merkitys. Voittajat ja voitetut tulevat tällä alalla yhdeksi kansaksi

sekä mielen että kielenkin puolesta. Englannin nykyinen kansallisuus

syntyy, ja Englannin kieli saapi alkunsa.

Mutta meidän oli erittäin tutkiminen, kuinka kreivikunta-olot

vaikuttivat Parlamentti-laitokseen. Katsokaamme. -- Olemme jo nähneet,

että kruunun vähemmätkin pää-vassallit olivat sekä oikeutetut että

velvoitetut saapumaan kuninkaan kutsumiin kokouksiin, vaikka kutsumus

heille annettiin ainoastaan yleisellä kuulutuksella sheriffien kautta.

Vähä-varaisempina miehinä he eivät kuitenkaan jaksaneet itse kukin

kohdaltansa saapuville tulla, vaan tavaksi tuli, että saivat

keskuudestaan valita kaksi edusmiestä kustakin kreivikunnasta. Nämä

edusmiehet tietysti valittiin kreivikunnan käräjissä, ja välttämätön

seuraus oli, että varsin pian kaikki Freeholder'it tulivat vaaliin

osallisiksi. Nuo tällä tavoin Parlamenttiin lähetetyt edusmiehet tosin

vastakin kantoivat nimen "kreivikunta-ritarit"; vaan heidän säätynsä jo

käsitti, ei ainoastaan pää-vassalleja ja ala-vassalleja, vaan myöskin

vapaat perintö-talonpoiat.

Näemme siis, kuinka Englannissa feodalisminkin perustuksella vapaita

valtiolaitoksia saattoi kehittyä, vaikka tunnustaa täytyy, että

Anglosaksilainen kunnallis-laitos siihen oli tärkeänä välikappaleena.

Merkillistä on, että kaupunkienkin edustus-oikeus Englannissa näkyy

rakentuneen feodali-periaatteisin. Lontoo hyvin varhain itsehensä

yhdisti pienen Middlesex'in kreivikunnan ja peri sen oikeudet. Muut

kaupungit olivat enimmältään kruunun epä-vapaita vero-alueita, jotka

ensi-aikoina tavallisesti annettiin arennille ahnaiden aatelismiesten

haltuun. Silloin kaupunkilaiset keksivät sen keinon, että itse ottivat

itsensä arennille ja sillä tavoin saivat oikeuden itse järjestää

veroituksensa. Tämä niinkutsuttu "kaupungin vuokraus" eli

"läänitys-vuokraus" (firma burgi, fee-farm) oli heille itse-hallinnon

alku. Lisäksi ostivat itsellensä muutkin kunnallis-oikeudet, mitä

kreivikunnilla ennestään oli, ja saivat kuninkaalta erinäisen

vapaus-kirjan (charta incorporationis), jonka voimasta kaupunkikunta

kokonaisuudessaan käsitettiin joksikin kruunun pää-vassalliksi. Mutta

semmoisena tietysti kaupunki oli oikeutettu Parlamenttiinkin tulemaan,

s.o. lähettämään sinne edusmiestä.[46] Havaitsemme tästä,

että porvaritkin osasivat eduksensa käyttää Normandialaista

feodali-laitosta. Englannin kansan historiassa onkin se omituisuus,

että orjuuden kahleita ei ole muserrettu, vaan niitä on taottu ja

taivutettu, kunnes niistä on syntynyt yhteiskunnallisen järjestyksen ja

kansalais-vapauden hyödyllisiä kehitys-muotoja. Siinä on todellakin

loistava esimerkki kansallis-hengen voimasta ulkonaisten olojen

muodostamisessa.

Näistä aineksista, joiden syntyä edellisessä olen koettanut lyhyimmiten

selittää, on Englannin vapaa edustus-laitos saanut alkunsa:

hengellisistä ja maallisista ylimyksistä muodostui ylihuone,

kreivikunta-ritareista ja kaupunkien edusmiehistä ali-huone.

Parlamentin varsinainen voima tuli alusta saakka olemaan siinä, että se

piti valtakunnan kukkaroa hallussaan eli toisin sanoin, että se oli

oikeutettu myöntämään tai kieltämään jokaista lisä-veroa. Kuinka

Englannin ylpeät paronit (v. 1297) pakoittivat tuota jäntevää Edvard

I:stä vahvistamaan tätä Parlamentin itseveroitus-oikeutta, tiedätte

epäilemättä historiallisista kertomuksista. Mutta huomiota ansaitsee

itse vahvistus-kirjan sanat: "Ei mitään apumaksua tai veroa saa päälle

panna eli nostaa, elleivät ole yhteistä suostumustansa antaneet

arkkipispat, pispat, kreivit j.n.e. sekä muut vapaat miehet

valtakunnassamme". Tämä suostumisen yhteisyys oli sen vuosi

tärkeä, että se liitti Parlamentin eri ainekset yhdeksi ainoaksi

valtio-mahdiksi. Laki ei enää tietänyt eri sääty-eduista ja eri

kansallisuuksista, vaan Englanti oli yhtenä kansakuntana

Parlamentissaan edustettu.

Paljon olisi vielä lisättävää Keski-aikaisen Englannin seuraavista

vaiheista: -- kuinka kansallis-tuntu varttui Edvard III:nnen

Ranskalaisen sodan kautta, kuinka Englannin kieli alkoi muodostua

kirjallisuudessa, tunkien Ranskan kielen pois sijalta, kuinka

Parlamentin vaikutus-voima vähitellen karttui olletikkin Lordien

rohkean itsenäisyys-tunnon kautta, ja kuinka vihdoin Ruusujen sota

heikonsi ylimyskunnan voimaa ja sen vuoksi myöskin joksi-kuksi aiaksi

koko parlamentin merkitystä. Mutta nämä tapaukset eivät enää ole

tutkimuksellemme yhtä tärkeät kuin tuo suuri kansallinen ja

yhteiskunnallinen muodostus, jonka luonnetta olen koettanut edellisessä

selittää. Englannin yleis-inhimillinen merkitys on pää-asiallisesti

ollut sen vapaissa valtio-laitoksissa, ja näiden syntyä meidän piti

tällä kertaa etupäässä tarkastella.

Kolmas-kolmatta Luento.

Kansalliset historiat: Saksa, itäiset kansat.

Mitä se on, joka kansojen kohtalot on niin erin-kaltaisiksi

muodostanut? -- Lähin vastaus kuuluu, että se on kunkin kansan oma

luonne sekä ne ulkonaiset asianhaarat, joiden vaikutuksen alla tämä

luonne on kehittynyt. Nämä asianhaarat taas ovat monenlaista laatua,

ei ainoastaan ilma-ala ja maatieteellinen asento, vaan myöskin

valtiolliset suhteet ja kansan koko entisyys. Kaikki nämä seikat

tietysti määräävät kansallisen luonteen ja vaikuttavat niin-muodoin

kansan tekoihin ja sen tulevaisuuteen. Mutta erehdystä kuitenkin olisi,

jos päättäisimme kansojen historian kehittyvän muuttumattomien

luonnon-lakien mukaan, ehdottomaan suuntaan, välttämättömän täytymyksen

nojassa. Kansojen niinkuin yksityistenkin elämässä on täytymyksen

ohessa aina suuri määrä ehdon valtaa eli teon vapautta. Kunakin hetkenä

on teko ehdon asia, jos kohta olevaisten olojen vaikutuksen alaisena,

-- ja näitä ulkonaisia vaikutuksia, jopa omaa luonnettansakin kansa

voipi itse teossa muodostaa, vieläpä vastustaa ja voittaa. Sillä tehty

teko ei ole mikään ollut ja mennyt asia, vaan kerta tehtynä se muuttuu

teko-asiaksi, "faktum'iksi", joka painaa jälkensä kansan luonteesen ja

niin-muodoin itsekin vaikuttaa määrääväisenä seuraaviin tekoihin ja

kansan tulevaisuuteen. Kansan historia esittää näiden tekojen jaksoa,

mitenkä ne ovat toisistansa seuranneet, mutta se esittää samassa kansan

luonnetta, joka osittain on teoista saanut muotonsa, osittain on

tekoihin alituisesti vaikuttanut.

Olen edellisissä luennoissa koettanut kuvata kolmen Eurooppalaisen

pääkansan luonnetta niiden keskiaikaisissa teoissa, ja olen jo, niin

paljon kuin näiden luentojen ahtaat rajat sen sallivat, viitannut

niihin vastakohtiin, joita nämä kansalliset historiat tarjoovat.

Italiassa olemme nähneet kansakunnan, joka sairastaa vanhuuttansa,

eikä vielä vuosisatoihin löydä kansallista aatetta, josta se voisi

uudesta-syntyä ja nuortua. Ranskassa taas tämä kansallinen uudistus

on johtavana aatteena; hajonneiden kappaleiden kokoominen on

kansallishengen melkein ainoana silmämääränä, jonka tähden

yhteiskunnallinen ja valtiollinen vapaus aina jääpi syrjemmäksi. Sitä

vastoin Englannissa juuri kansalaisvapauden perustaminen on tuo suuri

historiallinen teko, joka Englannin kansakunnasta on luonut

Eurooppalaisen pääkansan. Mutta näiden vastakohtien johdosta tahdon

erittäin huomauttaa, että niin Englannin kuin Ranskankin historiassa

kansan oma ehdon-valta on vaikuttanut vastoin ulko-olojen luonnollista

taipumusta, muodostaen niitä toiseen suuntaan, kuin mihin kansallisen

historian alku on viitannut. Historia ei tunne tirannillisempaa

hallitus-valtaa, kuin minkä Normandialaiset kuninkaat Englannissa

harjoittivat, eikä katkerampaa vihaa kuin niiden kahden kansallisuuden,

jotka valloitus oli pannut yhdessä asumaan. Kuitenkin kansan

historiallinen toiminta on näistä epä-vapauden juurista kasvattanut

kansalais-vapauden jaloimmat hedelmät, taivuttaen feodalisminkin

kankeita kaavoja tämän tarkoituksen mukaisiksi välikappaleiksi. Eroitus

Ranskan suhteen astuu helposti silmiin; se huomataan jo Parlamentin

nimestä, joka Englannissa tuli merkitsemään kansan edustus-laitosta,

mutta Ranskassa ei milloinkaan ylennyt feodalisen oikeus-laitoksen

virasta. Vaan Ranskankin kansakunta on yhtä jäntevästi, vaikka

toiseen suuntaan, taivuttanut vastahakoiset ulko-olot kansallisen

tarkoituksensa mukaan. Ranskan historian alku Hugo Capet'in aikana ei

lupaa mitään muuta kuin täydellistä hajoomista eri valtioihin, jopa eri

kansallisuuksiinkin. Vaan kansa parantaa tämän haitan vuosisatojen

työllä, ja tämän työn ohessa varttuu Ranskan kansakunnan vaikutus

maailman yleiseen kultuuriin. Mielestäni nämäkin esimerkit puolestansa

todistavat, että kansallis-henget eivät ole pelkkien luonnon-voimain

alaisina.

Suorana vastakohtana Ranskan kansan vaiheille on Saksan historia,

jonka yleisiä piirteitä nyt lähdemme tarkastamaan. Olen jo ennen

muistuttanut, että Saksan valtakunta oli Kaarlo Suuren luoma; hänpä

kaikkien ensin oli yhdistänyt kaikki Germanilaiset heimokunnat yhteisen

valtikan alle ja hänen mahtava haamunsa oli heihin istuttanut

käsityksen yhteisestä kansallisuudesta. Kun Kaarlo Suuren

maailman-monarkiia hajoo ja Itä-Frankkien valtakunta irtauntuu

erillensä, näyttää valtio-yhteys tässä Saksan kansakunnassa olevan

paljoa lujemmin perustettuna kuin Ranskassa tai Italiassa. Niinpä esm.

kruunun suur-vassallit Saksassa eivät saavuta perintö-oikeutta

virkoihinsa ja läänityksiinsä; itse kuninkuus tosin Karolingisen suvun

sammuttua on vaalin-alainen ja niin-muodoin hallitus-valtansa puolesta

rajoitettu; mutta kerta valittuna, Saksan kuningas harjoittaa

esivaltiuuden oikeutta täydellä voimalla, läänittää herttuakunnat

mielensä mukaan ja johdattaa vassallinsa tavan-takaa Alppien

toisellekkin puolen. Otto Suuren hallituskaudesta Barbarossaan saakka

kestää tämä Saksan kuninkuuden loiston aika. Kaarlo Suuren

keisarillinen arvo on silloin tullut Saksan kansakunnalle, jonka

arvonimi nyt on "Pyhä Roman-valta Saksalaista kansakuntaa";

keisarillinen kruunaus tosin tapahtuu Romassa, mutta vasta sitten kuin

Saksan ruhtinaat kotosellaan ovat miehen valinneet. Keisarinsa kautta

Saksa on saavuttanut esivaltiuuden koko läntisessä kristikunnassa.

Lombardian rautakruunu seuraa keisarillista virkaa ikäänkuin

kaupan-päällisiksi. Burgundian kuningaskunta näyttää noudattavan

kappaleiden luonnollista vetovoimaa, kun se v. 1032 yhdistyy Saksan

suureen valtio-kokoon. Kaikki muutkin pienet valtakunnat Saksan

rajoilla, Tanska pohjasessa, Puola ja Unkari idässä, ainoastaan

vaivaloisesti pelastavat itsenäisyytensä, ja Böhmin kuningaskunta

lopulta muuttuukin Saksan valtion osaksi, saaden siinä erinäisen

arvosijansa vaaliruhtinakunnan muodossa. Näin on Saksa kolmatta

vuosisataa kristikunnan mahtavimpana valtana, joka näyttää pitävän

historian ohjat hallussansa.

Mutta Hohenstaufien kukistumisen perästä Saksan valtakunnan ulkonainen

ja sisällinen asema melkoisesti muuttuu. Keisarillinen nimi tosin

pysyy, mutta kaikki valta Italiassa on menetetty ja Burgundian

maakunnat lohkeavat yksitellen, melkein huomaamatta. Itse Saksassa

vassallikunnat ja kaupungit alkavat elää omaa itsenäistä elämäänsä, ja

keisarille ei jää muuta todellista valtaa, kuin mitä omat perintömaat

hänelle tuottavat. Habsburg'in suvun hyvä onni on siinä, että se heti

alusta hankkii itsellensä Itävallan perintömaat, sekä joukon muitakin

aloja; tällä tavoin keisarin-arvo viimein tulee melkein perittäväksi

tässä suvussa. Mutta myöskin läänitys-alat ovat vähitellen tulleet

perittäviksi, ja entinen valtio-yhteys muuttuu vihdoin joksi-kuksi

diplomatilliseksi keskuudeksi itsenäisten valtioin välillä, jossa

keisari on ainoastaan esimiehenä niinkuin "grafio" Germanilaisissa

käräjissä ennen muinoin, -- puheenjohtajana keskusteluissa ja päätöksen

lausujana, jos nimittäin mitään päätöstä saadaan toimeen. Ylipäänsä ei

kukaan enää tiedä, mikä on Saksanmaata, mikä ei. Jäseniä irtauntuu,

ilman että ruumis siitä mitään tietää. Provence, Dauphiné, Lyon

joutuvat Ranskan haltuun. Sveitsiläiset erkanevat, vaikka ovat

Saksalaista kansallisuutta. Sama on laita Alankomaiden. Kun Kaarlo

Rohkea koettaa perustaa uuden Burgundialaisen valtakunnan enimmästi

Saksalaisista maista, se ei ole Saksa, joka vastusta tekee, vaan

Ranska, joka ei voi sallia Bourgogne'n herttuakunnan paisuvan

Eurooppalaiseksi suur-vallaksi. Keski-aian lopulla Saksa ei enää ole

valtio, ei edes oikea liittokunta, vaan ainoastaan joku yleisen

katholis-kunnan ahtaampi piiri, jota maailman yleis-hallitsija,

keisari, muka lähimmällä huolellansa hoitaa ja kaitsee.

Tätä hajoittamis-työtä ovat sitten Uuden-aian tapaukset jatkaneet,

siihen saakka kunnes vihdoin tällä vuosisadalla kansallinen

yhteis-valtio on aatteena ja tekona uudesta virinnyt. Nyt kun Saksan

uusi keisarikunta Preussin johdolla jälleen astuu ko'ottuna valtana

historian näkymölle, voimme sanoa, että Saksankin kansa on saanut

voiton omasta entisyydestään. Mutta mikä tämän entisyyden niin

hajanaiseksi oli tehnyt, siitä saattaa käsitys olla erilainen.

Tavallisinta on, että syytetään Saksan kuningasten keisarillista virkaa

niistä häviön vaiheista, joita Saksan kansa on kokenut. Ja epäilemättä

on siinä syytöksessä jotakin perää. Nuo hedelmättömät retket Italiaan,

joka jo ilma-alansakin kautta tuotti Saksan sotureille surman,

taistelut paavien kanssa maailman herruudesta ja se epämääräinen

huolenpito koko kristikunnan asioista, joka kuului keisarin-arvoon, oli

nähtävästi heikontanut Saksan hallitsijain vaikutus-voimaa heidän

omassa maassaan. Mutta minun ymmärtääkseni tämä ei kuitenkaan ollut

pääsyynä Saksan valtiolliseen häviöön; päin-vastoin keisariuden loisto

lienee estänyt, ett'ei tämä hajoomis-tauti jo aikaisemmin vallalle

päässyt. Emme, näet, saa unohtaa, että Saksan valtakunnan

syntymisaikoina 9:nnellä vuosisadalla, sen herttuakunnat vielä

edustivat eri kansallisuuksia, joiden välillä yhteydenhenki oli

jotenkin heikko. Frankit Main-virran seuduilla olivat tietysti

historiallisella oikeudella monarkiian pää-kansana, ja heitä lähinnä

seisoi Lothringin väestö, jossa kuitenkin Romanilaiset ainekset

lännessä ja Frisit pohjasessa osoittivat vierasta vivahdusta. Sitä

vastoin Schwabit eli Allemannit, Frankin herttuakunnan etelä-puolella,

lienevät vielä säilyttäneet jotakin muistoa entisestä erikoisuudestaan,

ja Baijerilaiset Tonavan varsilla olivat vasta Karolingien aikana

kadottaneet itsenäisyytensä. Jyrkin erikois-henki asui kuitenkin

Saksien mahtavassa kansakunnassa Elben ja Weser'in seuduilla. Vasta

Kaarlo Suuren ankara käsivarsi oli kukistanut heidän itsenäisyytensä ja

pakoittanut heidät kristin-uskoon; tämän perästä olivat tosin

valtakunnan uljaina rajavartioina pohjan ja idän barbareja vastaan,

mutta aivan vähän taipuvaisia tunnustamaan jonkun muun heimokunnan

yli-herruutta. Saksanmaan hyväksi onneksi nostettiin Henrik Linnustajan

kanssa Saksilainen suku hallitus-istuimelle, ja nyt seuraa Ottojen

aika, Saksan suuruuden perustus. Mutta niin pian kuin kruunu jälleen

luopuu Frankilaiselle suvulle, herää Saksien entinen heimokunta-henki

uudestaan; samoin Schwabilaiset Hohenstaufitkin saavat runsain määrin

kokea heidän itsepintaista vastahakoisuuttaan. Tämä heimokunnallinen

erikois-henki, joka Sakseissa selvimmin tulee näkyviin, on muuallakin

tähän aikaan vaikuttamassa, ja siinä on mielestäni etevin syy, miksei

Saksa voinut kokoontua ja lujittua varsinaiseksi valtakunnaksi. Kenties

sopii lisäksi ottaa lukuun tuo Germanilaisissa vanhastaan vallitseva

yksityis-henkilöllisyys, individualismi, joka ei rakastanut mitään

lujia valtio-siteitä. Ylipäänsä Germanilaisessa luonteessa näkyy

asuneen ja vielä nytkin asuvan suuri leviämis-voima, mutta sen kautta

myöskin taipumus hajalle haihtumaan. Kansain-vaellusten aikana

Germanian retkikunnat olivat levinnet yli koko Länsi-Romalaisen

keisarikunnan, jopa Afrikan Syrteihin saakka; keski-aian kuluessa taas

Saksan soturit ja uutis-asukkaat tunkeuvat Elbe'n yli itään päin,

luoden itsellensä uusia isänmaita Slavilaisten entisillä aloilla sekä

Itämeren itäisillä rannoilla. Saksan kansan koko historiassa havaitaan

joku kansallisten tarkoitusten epä-määräisyys ja rajoittumattomuus:

Keski-aikana yleisen maailman-herruuden aate, nyky-aikana taas "die

weltumschlingende deutsche Kultur", s.o. Saksalainen sivistys muka

maailmaa vallitsemassa. Mutta semmoinen centrifugalinen, keskipakoinen

luonne ei helposti löytänyt keskusta, jonka ympärille se olisi voinut

valtiollisesti kokoontua. Keisarillinen nimi, tuo kristikunnan korkein

arvo, oli nähtävästi ainoa, joka siihen aikaan, josta nyt on puhetta,

saattoi pitää Saksan valtion jäsenet johonkin määrin ko'ossa ja

vähitellen heissä synnyttää yhteisen kansallis-hengen.

Ja muissakin katsannoissa keisariuden loisto on ollut Saksalle

melkoiseksi hyödyksi. Italia, niin monen Saksalaisen miehen hauta, oli

kuitenkin antikisen kultuurin emämaa, josta palaajat toivat mukaansa

moninaisia korkeamman viljelyksen siemeniä. Sillä tavoin aikakauden

korkein sivistys alkaa juurtua Germanian metsissä, ja ennen kuin Saksan

mahtavuus vielä on kallistunut lopullensa, alkaa sen kultuuri-vaikutus

tehokkasti levitä kaukaisiin seutuihin Euroopan silloisilla takamailla.

Olen jo maininnut Saksalaisten valloitusta ja uutis-asutusta läntisten

Slavilaisten aloilla. Nykyinen Meklenburg, Brandenburg, Pommeri ja

Saksin sekä ruhtinakunnat että kuningaskunta ovat sillä tavoin tulleet

Saksalaisiksi maiksi; 13:nnella vuosisadalla Saksalais-ritarikunta

asettui Preussiin, jonka alkuperäinen väestö hävitettiin, ja melkein

samaan aikaan toinen Saksalainen ritaristo perusti herruutensa

Liivinmaalle sekä muihin Itämeren maakuntiin Suomenlahteen saakka. Eikä

siinä kyllä; myöskin pohjoisissa valtakunnissa, Tanskassa ja Ruotsissa,

alkaa näillä aioin Saksalainen vaikutus olla varsin suuri. Valdemar

Seier'in aioista alkaen tunkeuu feodalismi Saksasta Tanskanmaan

oloihin; se etenee Ruotsiinkin asti, vaikka se siellä ei milloinkaan

ennätä täydellisesti juurtumaan. Feodalismi silloin edustaa aian

korkeinta sivistystä, ja ne Saksalaiset ritarit, jotka tarjoutuvat

pohjoisten kuninkaiden palvelukseen, tuovat mukaansa edistyneempää

käsitystä sota- ja hallitus-asioissa. Maunu Latolukon aioista alkaen,

mutta olletikkin 14:nnen vuosisadan kuluessa on Saksalais-tulva

Ruotsissa ja Suomessa erinomaisen mahtava; se on osittain tuntunut

näillä mailla kansalliseksi rasitukseksi, mutta sen kultuuri-merkitys

ei suinkaan ole ollut vähäinen. Vihdoin Saksalaisten yritteliäisyys

toisellakin toimi-alalla on ollut kenties vieläkin merkillisempi. Jo

12:nnella vuosisadalla Saksalainen salainen kauppa levisi Itämeren

vesille ja seuraavien aikojen kuluessa Saksan "Hansa", tuo

valtiolliseksi liittokunnaksi järjestynyt kaupunkien yhdistys, anasti

haltuunsa kauppa-liikkeen kaikilla pohjoisilla merillä. Näemme kaikista

näistä esimerkeistä, kuinka rikas elämän-voima yhä uhkusi Saksan

kansallisuuden suonissa vielä Keski-aian lopullakin, vaikka sen

valtiollinen kokonais-vaikutus jo oli kadoksissa. Keisariuden varjo,

joka jälillä oli, ei enää ohjannut kansan jäseniä yhteisiin

ponnistuksiin, mutta antoi suuruudellansa kumminkin jotain suojaa

niille monihaaraisille yrityksille, joihin kansallis-henki oli

hajonnut. Tuo suuri emäpuu oli marras ja kuivunut; mutta juuret

lykkäsivät tuuheita vesoja, jotka todistivat, että elin-voima ei

suinkaan ollut loppunut.

Tulemme vasta näkemään, kuinka tässä vilkas-henkisessä Saksalaisessa

pikku-maailmassa, missä lukemattomat isommat ja pienemmät valtiot --

ruhtinakuntia ja pispakuntia, vapaita kaupunkeja ja, herras-alueita

melkein itsenäisinä ajoivat omaa politiikkiaan ja missä joka haaralla

syntyi kirjavinta häärinää kaikilla yhteis-elämän aloilla -- tulemme

näkemään, kuinka näissä keskuuksissa Uuden-aian aate, Uskonpuhdistus,

löytää alttiin maa-alan ja ensin pääsee puhkeamaan. Vaan täksi kertaa

heitämme Saksanmaan sillensä ja lähdemme hätäisesti katselemaan

Euroopan pohjoisia ja itäisiä kansoja, joiden virka ihmiskunnan

yleisessä kehityksessä vielä oli verrattain vähäinen. Nämä syrjäisemmät

kansat olivat kumminkin jo sen verran astuneet historiallisten

tapausten piiriin, että kysymystä saattoi nousta, missä määrin olivat

kelvollisia ottamaan itsenäistä osaa ihmiskunnan suurissa tehtävissä.

Tästä kysymyksestä näet riippui, tokko kykenisivät kansallisuuttansa

pelastamaan tuossa historiankin alalla tapahtuvassa "taistelussa

olemisen tähden". Saammepa nähdä, että vastaus on tullut kovin

erilaiseksi eri kansojen suhteen.

Tärkeimpänä näistä puheena-olevista kansoista oli tällä hetkellä

Magyarien kansakunta eli Unkarilaiset entisessä Pannoniassa sekä

Karpatien ja Tonavan välisellä alalla. Vaikka myöhään tulleina

Eurooppalaisen kehityksen keskuuteen ja vaikka kielen ja syntyperän

puolesta ihan vieraina entisille kultuurin kannattajille, Unkarilaiset

kuitenkin varsin pian asettuivat sivistyskansain riviin, vastaan-ottaen

olletikkin Italiasta aian korkeimman viljelyksen aineita ja

välikappaleita. Kun 14:nnen vuosisadan alulla Anjoulainen suku

Neapelista tulee hallitus-istuimelle ja pian sen jälkeen Turkkilaisten

tulo Eurooppaan alkaa läntisellekkin kristikunnalle vaaraa tuottaa,

muodostuu Magyarien luonnollinen uljuus loistavaksi ritarisuudeksi,

jonka kukoistuksena on Juhana Hunyady'n ja Matthias Corvinon aiat.

Länsi-Euroopan suojeleminen Islamia vastaan on sitten monta vuosisataa

ollut Unkarin kansan historiallinen virka, jonka vaivoja se

Suomen-luontoisella sitkeydellä on kestänyt. Tähän taisteluun se on

ollut vähällä menettää sekä itsenäisyytensä että kansallisen

olemuksensa, puhumatta siitä, että Corvinon perustama kultuuri suureksi

osaksi hukkui. Vaan karkaistuna vastoinkäymisten ahjossa, on Unkarin

kansa jälleen toipunut tainnoksistaan ja valmistaa itsensä paraikaa

uusille tehtäville maailman historiassa.

Slavilaisten kansain asema historiassa on vaikeampi arvostella. Koko

läntinen Slavilais-maailma Elbe'stä Oderiin ja osittain Veikseliin

saakka joutui jo Keski-aikana Saksalais-tulvan nieltäväksi ja on siihen

hukkunut. Syynä oli, että kaikki nämä heimokunnat eivät osanneet tehdä

tuota välttämätöntä askeletta kristityn kultuurin keskuuteen,

kadottamatta elin-voimaansa ja kansallista henkeään. Onnellisempi näitä

heimolaisiaan on ollut Tshekkien kansakunta Böhmissä ja Moraviassa,

vaikka senkin kansallinen olemus on yhä ollut kovien vaiheiden alainen.

Katson ylipäänsä vaaralliseksi laskea jyrkkiä tuomioita kansojen

syntyperäisestä ky'ystä tai kykenemättömyydestä, ja olen jo ennen

lausunut, että kansat voivat luonteensa vikoja korjata. Kuitenkin minun

täytyy huomauttaa sitä oikullista epäjohdollisuutta, joka ilmaantuu

Tshekkien koko historiassa. Sviatopluk'in Suur-Moravia lupaa jo

9:nnellä vuosisadalla mahtavaa kansallista kehitystä, jota Kreikasta

tuotu kristin-usko olisi saattanut varustaa korkeamman kultuurin

siemenillä. Vaan Suur-Moravian valta ei kestänyt aian myrskyjä, ja itse

kristin-usko tuli uudistettavaksi Latinalaisen kirkon malliin. Näiden

vaiheiden ohessa Saksalaisuus yhä voimakkaammin tunkeutui Tshekkien

kansalliseen alaan, kunnes vihdoin Böhmin kuningaskunta astui

vaaliruhtinakuntana Saksan valtio-yhteyteen. Sitten, 14:nnen vuosisadan

lopulla ja seuraavan alulla, herää mahtava kansallinen ja kirkollinen

itsenäisyyden-liike, joka Hus'in ja Hieronymon nimellä on saanut

yleis-historiallisen merkityksen. Mutta Husilais-sodat päätyivät

täydelliseen uupumukseen, joka kesti lähes kaksi vuosisataa. Sen perästä

kolmenkymmenen-vuotisen sodan alku uudestaan osoittaa kansallista ja

uskonnollista innostusta, joka kuitenkin masentuu silloinkin ulkonaisen

väkivallan alle. Nyky-aioista puhumattakaan, näemme siis Tshekkien

historiassa useat kerrat jaloja ponnistuksia, joita ei kuitenkaan

käytännöllinen maltti ja viisaus ole ohjannut; innostuksen mentyä, on

kansa jälleen vajonnut tympeään kykenemättömyyteen. Joku haperuus

kansallisessa luonteensa näkyy vaikuttavan, että yritysten terä niin

helposti katkeaa. Mutta sittenkin on kansan elin-voima yhä säilynyt,

vaikka se tähän saakka ainoastaan puhdittain on näkyviin tullut.

Varsin mahtava Slavilainen valtakunta syntyi Keski-ajan kuluessa

Veikselin varsilla Puolanmaalla, jonka suuruuden aika oikeastaan

alkaa 14:nnen vuosisadan lopulla, jolloin Litvan voimakas, mutta

vieras-sukuinen kansa siihen liittyi. Venäjän kansa oli siihen

aikaan hajonneena pieniin ruhtinakuntiin ja levitti tehokkaasti

uutis-asutuksiansa Suomen-sukuisten kansain aloilla, mutta oli itse

suureksi osaksi joutunut Tatarien yliherruuden alle. Tämmöisissä

oloissa Puolan valta otti koko Venäläisen emämaan Dnieper'in varsilla

haltuunsa ja näytti muodostuvan itäisen Euroopan varsinaiseksi

suur-vallaksi. Mutta useat sisälliset ja ulkonaiset seikat ovat tehneet

Puolan suuruudesta lopun; Venäjä on palannut metsistänsä ja ottanut

itäisen maailman ohjat käsiinsä. Tämä Slavien keskinäinen taistelu on

kuitenkin vasta uudemmalla ajalla saanut yleisen Eurooppalaisen

merkityksen.

Sopisi vielä mainita Skandinavian kansain keskinäisiä taisteluita

Keski-aikana, unioni-yritykset Margaretan aioista alkaen ja

ne ponnistukset, jotka valmistivat Ruotsin itsenäisyyden ja

yleis-historiallisen vaikutuksen Uuden-ajan tullessa. Sopisipa vihdoin

puhua jotain Suomenkin kansan asemasta maailmassa, sen syntymästä ja

kasvamisesta Keski-aian kuluessa. Mutta nämä asiat vaatisivat erinäisen

luento-sarjan, joka voisi edes johonkin määrin tydyttää isänmaallista

harrastustamme. Tahdon sen vuoksi tähän lopettaa katsaukseni Keski-aian

kansallisiin historioihin ja palata takaisin ihmiskunnan yleisiin

vaiheisin, Uuden-aian alkajaispuuhiin.

Neljäs-kolmatta Luento.

Siirto Uuteen-aikaan.

Olemme Keski-aian historian päätteheksi ottaneet sen-aikuisten

pää-kansain erikois-historiat tarkastuksen alle ja palajamme jälleen

niihin yleisiin johtaviin aatteisin, jotka liittävät nämä erinäiset

kehitys-sarjat yhteiseksi ihmiskunnan historiaksi. Juuri tällä

hetkellä, Keski-aian lopulla ja Uuden koittaessa, on olletikkin yksi

johtava aate, joka huomattavalla tavalla pyrkii valtaan, nimittäin

valtio-itsenäisyyden aate. Se on likeistä sukua kansallisuus-aatteen

kanssa, mutta ilmaantuu vähän toisenlaisessa muodossa, vaikka

tarkoitus on sama. Asian laita on, että kansat nyt alkavat varttua

täys-valtaisuuden ikään, alkavat sen vuoksi kyllästyä kirkon

äidilliseen holhoukseen ja ryhtyvät siis täydellä tarkoituksella itse

ohjaamaan omia ja muun maailman asioita. Vaan voidaksensa jotakin

tehollista toimeen saada, havaitsevat tarpeelliseksi lujittaa ja

jännittää niitä kansallisen olentonsa jäseniä, jotka välittävät kansan

vaikutus-voimaa ulospäin. Kansallisuuden aate sen vuoksi ensin ilmestyy

lujan hallitus-vallan harrastuksena. Niinpä nyt 15:nnen vuosisadan

kuluessa melkein kaikissa maissa tapahtuu, että hallitus-muoto tulee

entistä itsevaltiaammaksi ja kansalaisten yksityinen vapaus supistetaan

yhä ahtaammalle. Kansalais-vapaus ja kansalliset tarkoitukset eivät

sillä hetkellä seuraa toisiansa, vaan kansat antavat vapautensa

alttiiksi, astuakseen historialliseen vaikutukseen muiden

kansa-henkilöin rinnalle.

Tämä ilmiö ei ole joka paikassa ihan yhtäläinen, ja eri maissa joskus

eri syyt ovat siihen vaikuttamassa, mutta yleinen suunta on kuitenkin

kaikkialla ihan sama. Ranskassa kansan koko edellinen historia on

tarkoittanut kansallisten voimain kokoomista kuninkuuden ympärille,

eikä siis tapahdu mitään uutta tai odottamatonta, kun pitkien

Englantilais-sotien perästä hallitus-valta kuninkaan kädessä yhä

laajenee ja lujenee. Kun Ludovik XI kavalalla, mutta kansallisella

politiikillaan kukistaa feodali-herrain itsenäisyyden, hän ainoastaan

saattaa täytäntöön, mitä kansallis-henki jo kauan aikaa on himmeästi

mielinyt, ja Ranskan porvarit, joita Ludovik kaikessa ystävyydessä

aivan mielivaltaisesti veroittaa, eivät suinkaan pyydä rajoittaa sitä

kuninkaallista valtaa, joka niin hyvään tarkoitukseen käytetään.

Englannissa sitä vastoin hallitus-vallan lujittuminen Keski-aian

lopulla näyttää olevan poikkeuksena kansallisen historian

yleisestä suunnasta; sillä, niinkuin edellisessä olemme nähneet,

kansalais-vapauden perustaminen on ollut Englannin kansan

yleis-inhimillinen tehtävä maailman historiassa. Mutta sillä hetkellä

aian yleinen taipumus vaikuttaa tässäkin maassa samaan suuntaan kuin

muuallakin. Edvard III:nnen aikana ovat valloittajat ja valloitetut

vihdoin sulaneet yhdeksi kansaksi, jonka uhkuava nuoruuden voima pyrkii

ulospäin vaikuttamaan. Silloin siis ryhdytään tuohon pitkälliseen

taisteluun Ranskan kruunusta, ja tämän kansallisen taistelun tarpeeksi

kuninkuuden voima enenee. Ranskan-sotien perästä syntyy Englannissa

Ruusujen sisällinen taistelu, jossa ylimyskunta raivoo itseänsä vastaan

ja melkein tykkönään häviää. Mutta Englannin ylpeät ylimykset ovat

siihen asti olleet kansalais-vapauden vahvimpana tukena; sillä "halvat

commons", yhteisen kansan edusmiehet alihuoneessa, ovat vielä liian

heikkoja, voidaksensa panna kuninkuudelle mitään rajoja. Senpä tähden

Tudor'in huonekunta, joka sisällisen taistelun loputtua nousee

hallitus-istuimelle, on itsevaltiaampi kuin edelliset Englannin

kuninkaat Juhana Maattoman aloista asti ovat olleet. Mutta sen ohessa

Englannin valtio jo alkaa jotakin merkitä maailman yleisissä

keskuuksissa, ja sitä varten kansa ei tunne aivan raskaaksi kotoisen

hallitus-vallan ankaruutta. Muissakin Euroopan valtakunnissa tullaan

tavalla tai toisella yhtäläisille perille. Espanjassa tähän aikaan

Ferdinand Katholinen ryhtyy jäntevällä kädellä kansallisen historian

johtoon. Kastilia ja Arragonia yhdistetään, Granadan Maurilainen valta

kukistetaan ja Espanja kohoaa yht'äkkiä suur-vallaksi, ei ainoastaan

Euroopassa vaan myöskin kaukaisissa, ennen tuntemattomissa maan-osissa.

Mutta tämä mahtava kansallinen voimistus tapahtuu yhä karttuvan

itsevaltiuuden nojassa. Kansalais-vapauden takeet joutuvat häviölle ja

valtiollinen Inkvisitioni astuu niiden sijaan. Jos tästä käännymme

Italiaan ja Saksaan, näemme tosin kansallisen valtio-yhteyden niissä

maissa hajalle menneen, mutta joka paikassa kumminkin havaitaan

taipumus luomaan vahvoja valtio-kokoja ja lujia hallitus-muotoja.

Pohjois-Italian pienet tasavallat ovat hävinneet ja koko Lombardia,

vihdoinpa Genuakin, yhdistetään Milanon herttuakuntaan. Florens'in

tasavallan sijaan syntyy Toskanon herttuakunta Medici-suvun vallan

alla. Venetia, joka onnella oli levittänyt valtansa sekä maalla että

merellä, säilytti tosin tasavaltaisen hallitus-muotonsa; mutta jokainen

tietää, että tasavalta tässä ei muuta merkinnyt kuin ankarinta

valtio-despotismia. Saksassa kenties valtiollinen muodostus-toimi on

laimeampi, koska kansallinen luonne oikeastaan käypi toista suuntaa.

Kuitenkin sekä Habsburgilainen huonekunta että muutkin ruhtinaat tähän

aikaan kokoovat valtaa niin lavealta, kuin kunkin voima ulottuu, ja

samoin Kaarlo Rohkean yritys perustamaan Burgundialaista valtakuntaa on

aikansa mukainen ilmiö, vaikka sama mies Ranskan vassallina on

feodali-itsenäisyyden edustaja Ludovik XI:ttä vastaan. Vihdoin

Skandinaviankin maissa samat taipumukset, samat seuraukset.

Oldenburgilaiset hallitsijat Tanskassa, varsinkin Kristian II, ryhtyvät

säälimättömällä ankaruudella hallitus-ohjiin, ja itse Ruotsinmaalla,

jonka olot silloin olivat muodostuneet aristokratillisen tasavallan

malliin, osoittaa nuori Steen Stuure Svantenpoika tavattoman

jäntevyyden, joka ennustaa Vaasan suvun aikoja. Mihin ikinä siis

käännymme, koko sillä alalla, johon yleis-historian johtavat aatteet

tähän aikaan ulottuvat, on sama valtiollinen työ tekeillä.

Kansat tahtovat olla voimakkaasti edustettuina ja käsittävät

vaiston-tapaisesti, että luja hallitus on siihen ainoa keino.

Minun tulee sivu-mennen muistuttaa, että toinenkin vaikutin, joka oli

enemmin yhteiskunnallinen kuin kansallinen, johti samoille perille.

Keski-aian koko entinen yhteiskunta, sen metelinen feodali-laitos ja

sen hajanainen kunnallis-vapaus, oli vanhentunut eikä vastannut siihen

sivistys-kantaan, johon ihmiset olivat ennättäneet. Euroopan yleinen

kultuuri, sen kauppa ja elinkeinot niinkuin myöskin ihmisten

koti-elämä ja keskinäinen kanssa-käynti, sanalla sanoen kaikki, mikä

yhteiskunnalliseen menestykseen luetaan, oli jo kohonnut niin

korkealle, että kaivattiin parempaa järjestystä ja turvallisuutta, kuin

mitä Keski-aian vanhat laitokset tarjosivat. Ainoastaan voimakas ja

laveampaan piiriin ulottuva keskivalta lupasi antaa nämä kultuurin

edistykselle välttämättömän tarpeelliset edut. Senpä tähden 15:nnen

vuosisadan ihmiset paljoa enemmin harrastivat poliisi-järjestystä kuin

valtiollista vapautta. Kaikissa maissa pannaan silloin paljon huolta

hallinto-välikappaleiden järjestämiseen. Ranskassa jo Kaarlo VII

asettaa Ordonnansi-komppaniiat yleisen järjestyksen valvojiksi, ja

tämän esimerkin mukaan maa-poliisi muuallakin pannaan kuntoon.

Pian sen jälkeen sekä Ranskassa että Saksassa perustetaan säännöllinen

kirje-posti. Samoin verotus valtion tarpeita varten alkaa tulla

tasaisemmalle ja säännöllisemmälle kannalle; verojen määrä on

epäilemättä tullut entistä isommaksi, mutta parempi järjestys on

kartuttanut varallisuuden ja säännöllisyys veron-kannossa tekee

vero-kuormat vähemmin rasittaviksi.

Olemme siis löytäneet kaksikin vaikutinta hallitus-vallan lujittumiseen

Keski-aian lopulla, -- toisen kansojen varttuneesta erikois-tunnosta,

toisen jokapäiväisten olojen ja etujen matalammasta piiristä.

Kumpiko niistä kussakin paikassa oli voimallisin, ei ole helppo

varmuudella ratkaista. Kun muistamme, mihin johtopäätökseen tultiin

Läänitys-laitoksen synnyn suhteen, joka havaittiin juuri lähteneenkin

sen aikuisesta järjestyksen kaipauksesta, niin saatamme katsoa

luonnolliseksi, että puolen vuosituhannen kuluttua yhtäläinen tarve

vaati täydellisempää järjestyksen muotoa, ja että tämä oli ainoana

syynä keski-hallituksen vahvistumiseen. Mutta toiselta puolen selvät

teko-asiat todistavat, että toinen syy, nimittäin kansojen selvinnyt

itse-tajunta, oli vieläkin vaikuttavampi. Huomattavaa on, että tämä on

se aika, jolloin valtakuntain ulko-politiikki syntyy ja kansain-välinen

diplomatiia saapi alkunsa. Vuosisadan lopulla Ranska varustaa itseänsä

Neapelin valloittamiseen; tätä estääksensä Espanja, paavi ja Venetia

rakentavat suuren liittokunnan. Muutamia vuosia myöhemmin solmitaan

"Cambrai'n liitto" Venetiaa vastaan ja pian sen jälkeen "Pyhä liitto"

Ludovik XII:tta vastaan. Sitten seuraa taistelu Milanon herttuakunnan

omistamisesta Ranskan ja Itävallan välillä sekä koko tuo pitkä sarja

sotia ja liittoja, jolla Uuden aian alulla vastustetaan Habsburg'in

suvun uhkaava maailman-valta. Lyhyt-mielistä olisi luulla, että kaikki

nämä suuret tapaukset olivat lähteneet ainoastaan ruhtinasten

levottomasta vallan-himosta; sillä tämä vallan-himo, eli oikeammin

sanoen ulko-vaikutuksen himo, oli itse kansojen, jotka hartaasti

kannattivat hallitsijainsa toimia siinä kohden ja alttiisti antoivat

niihin apuansa. Mutta ulko-politiikin ja diplomatiian toimet ovat sitä

laatua, että ne vaativat jonkun määrän salaisuutta sekä paljoa enemmän

olojen ja asianhaarain tuntemista, kuin mitä saattoi olla yleisesti

kansalaisten varalla, varsinkin semmoisella aikakaudella, jolloin ei

vielä mitään sanomalehtiä löytynyt. Luonnollista siis oli, että tämä

tärkeä toimi-ala jäi yksinomaisesti hallitusmiesten valtaan ja että

tämän kautta keski-hallituksen voima sisällisissäkin asioissa

melkoisesti karttui. Tuskin voimme siis epäillä, että se yleinen ilmiö,

jonka olemme tämän-aikuisissa Euroopan valtioissa havainneet,

pääasiallisesti merkitsee kansallis-hengen varttumista kristikunnan eri

kansoissa. Tämä kansallis-hengen taipumus havaitaan niissäkin maissa,

missä Keski-aika ei saanut mitään kansallista kokonais-valtiota

toimeen. Tällä hetkellä tunnettiin ainakin tämmöisen yhteyden puutetta.

Kaarlo V:nnen aikuiset Saksalaiset olivat keisarillensa alttiimmat kuin

heidän esi-isänsä moneen edelliseen vuosisataan olivat olleet, ja jos

ei uskonnon-kiista olisi syttynyt, sopii ajatella, että Saksan

hajous-tila olisi silloin voinut tulla johonkin määrin korjatuksi.

Italiassa ei myöskään puuttunut kansallisen kokonaisuuden harrastusta.

Romalais-herruuden aate näkyy nyt vihdoinkin sammuneen ja

kansallisuuden-aate selveni. Macchiavelli silloin kirjoitti "Ruhtinas"

nimisen teoksensa, ikäänkuin oppikirjaksi jollekulle, joka despotismin

ja viekkaan diplomatiian aseilla voisi luoda Italian yhteyttä.

Olen koettanut selittää 15:nnen vuosisadan valtiollista suuntaa ja

olen valmis myöntämään, että siltä puolen katsoen maailman muoto ei

suinkaan näyttänyt iloiselta. Keski-aian johtavat aatteet ovat nyt

kuoleuntuneet; ei mikään yhteinen harrastettava enää ohjaa Euroopan

kansoja suuriin ja jaloihin ponnistuksiin, vaan valtakuntien omat

itsekkäät edut määräävät maailman menoa. Tosin on huomaamista, että

tämä itsekkäisyys on itse kansakuntien yhtä paljon kuin niiden

hallitsijain. Mutta ruhtinasten vallan-himo ja kansain vallan-himo ovat

itse teossa samaa sukua; tällä kertaa ne käyvät käsi-kädessä, ja

loppu-päätös on kansalais-vapauden supistuminen, jota moni sen

aian ajattelija kyllä haikeasti valittaa. Henkisellä alalla

onkin tähän aikaan toinen liike käymässä, joka johonkin määrin viepi

päin-vastaiseen suuntaan; tarkoitan Antiikisen kultuurin herätystä

kirjallisuudessa ja taiteessa. En ole ollut tilaisuudessa Teille mitään

puhumaan Keski-aian kirjallisista ja tieteellisistä oloista, sen

kouluista ja yliopistoista, sen uskon-kaavoista ja skolastillisesta

filosofiasta; tahdon ainoastaan muistuttaa, että kaikki oppi oli ollut

kirkon laitoksiin liitettynä ja kirkollisiin kaavoihin supistettuna.

Antikisesta maailmasta ei ollut, paitsi itse kirkkoa, joka siihen

tuskin oli luettava, mitään muuta säilynyt kuin keisariuden aate ja

Romalainen laki; koko klassillinen kirjallisuus ihanteinensa päivineen

oli Keski-aian pimeinä aikoina unohduksiin joutunut. Mutta 14:nnen

vuosisadan kuluessa ruvetaan Italiassa vetämään noita muinaisia

kirjallisia aarteita jälleen päivän-valoon, ja tämä Antiikin harrastus,

joka yhä on karttumassa, leviää tästä Ranskaan ja Saksaan. Kun 15:nnen

vuosisadan keskipaikoilla Turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin,

tuli Kreikan oppineita pakolaisina läntisille maille, tuoden mukaansa

Hellenien kirjallisia mestari-teoksia sekä Kreikankielen taidon, jota

nyt ruvettiin innokkaasti harjoittamaan. Tämä muinaisen kultuurin

herääminen synnytti erinomaisen innostuksen, mutta järkähytti

myöskin sen aian oppineissa kaiken luottamuksen Keski-aian entiseen

sivistys-kantaan, sen opin-kaavoihin ja yhteiskunnallisiin laitoksiin.

Vanhan Kreikan kultuuri ja Roman tasavalta katsottiin inhimillisen

kehityksen kukkulaksi, jonka rinnalla kaikki olevaiset olot sekä

kirjallisuudessa että yhteis-elämässä, sekä valtiossa että kirkossa,

jopa osittain itse Kristin-uskokin, joutuivat halveksittaviksi.

Kieltämätöntä on, että tämä niinkutsuttu Humanistinen liike kylvi

paljon uusia sivistys-siemeniä läntisen maailman viljelykseen, ja

tunnettu asia onkin, että seuraavien aikakausien korkeampi sivistys on

lähtenyt tästä Humanistisesta koulusta. Mutta ensi-aluksi Antiikin

harrastus vaikutti pääasiallisesti hävittäväisellä ja hajottavaisella

tavalla. Se oli ajatus-vapauden kapina entisiä ahtaita opin-kaavoja

vastaan, melkein samalla tavoin kuin Voltaire'n ja Valistus-filosofien

vaikutus kolme vuosisataa myöhemmin. 15:nnen vuosisadan lopulla ja

seuraavan alulla semmoiset miehet kuin Juhana Reuchlin ja Erasmo

Rotterdamilainen kurittivat loistavalla nerolla ja säälimättömällä

sukkeluudella aian kaikkia heikkoja kohtia, varsinkin munkkien ja

kirkon miesten tietämättömyyttä ja huonoja tapoja. Enimmästi näiltä

hieno-älyisiltä herroilta puuttui se siveellinen voima, joka tarvittiin

jonkun uuden järjestyksen perustamiseen; he eivät myöskään tunkeuneet

uskonnollisten kysymysten syvempiin perustuksiin. Mutta he valmistivat

tietä sille suurelle muutokselle, joka tulossa oli, koska tuntuvasti

järkähyttivät vanhan järjestyksen perustuksia.

Tämän virkeän henkisen toimen lisäksi tuli käytännöllisellä alalla

hämmästyttävät keksinnöt ja rohkeat löytö-retket, jotka ikäänkuin

silmin-nähtävällä tavalla teroittivat ihmisten mieliin, että "vanhat

olivat menneet, kaikki uusiksi tulleet". Kruudin keksintö oli jo

14:nnellä vuosisadalla tehnyt vaikutustaan sodankäyntiin, mutta tämän

tapauksen merkitys ei ole kuitenkaan niin suureksi arvattava, kuin

tavallisesti otaksutaan; sillä feodali-armeijain aika oli muutoinkin

loppumaisillaan. Sitä vastoin kirjapainon keksintö 15:nnen vuosisadan

kuluessa teki äärettömän vaikutuksen yleisiin sivistys-oloihin,

saattaen tiedon ja opin huokea-hintaiseksi ja joka miehen varalle.

Samalla kertaa Portukalilaisten merimatkat Afrikan ympäri ja Amerikan,

kokonaisen "Uuden maailman", löytö avasi ihmisille yleisesti ihan uudet

näkö-alat. Meille, jotka olemme kokeneet höyryn ja sähkövoiman ihmeet

19:nnen vuosisadan kuluessa, nämä 15:nnen vuosisadan uutiset saattavat

tuntua jotenkin köyhiltä. Mutta aikalaisten mieliin ne koskivat

mahtavasti, herättäen uhkean luottamuksen ihmis-hengen voimaan ja

himmeän aavistuksen uusista kehitys-vaiheista.

Mitä oikeastaan tulossa oli, sitä ei kuitenkaan kukaan osannut

ennustaa. Henkisellä alalla oli levotonta, uupumatonta etsimistä, mutta

selviä tarkoituksia ei ollut. Maata kynnettiin ristiin rastiin ja

vanhojen olojen juuret myllättiin ylös; mutta mitä siihen piti kylvää,

ei oikein tietty. Sitä vastoin taas valtiollisella alalla olot

lujitettiin, kovennettiin. Nämä kaksi aian virtaa näyttivät ensi

silmäyksellä kulkevan ihan päin-vastaista suuntaa. Ajatuksen vapaus ja

valtiollinen despotismi ovat niin jyrkässä ristiriidassa keskenänsä,

että ne eivät millään voi yhteen sopia, ja itse teossa ne ennen pitkää

joutuivatkin taisteluun; mutta tällä hetkellä ne kulkivat rinnatusten,

melkein aavistamatta keskinäistä eripuraisuuttaan. Asian laita oli,

että ne molemmat tällä hetkellä tarkoittivat samaa historiallista

tehtävää, samaa suurta vapauttamis-työtä. Niinkuin jo olette voineet

edellisistä luennoistani havaita, se oli kirkon yleis-valta, tuo suuri

kirkollinen monarkiia, jonka viimeinen hetki nyt oli lyönyt. Tämän

suuren laitoksen purkamiseen käypi 15:unen vuosisadan levoton,

monihaarainen hyörinä. Toiselta puolen kansat jännittävät voimiaan,

astuaksensa ulos yleis-kirkon holhouksen alta, toiselta puolen

yksityis-henkilöt pyrkivät vapauttamaan käsitteitään ja omia-tuntojaan

yleis-kirkollisuuden siteistä. Se vaihe, joka tällä tavoin valmistuu ja

johon kaikki aian liikkeet tähtäävät, on Uskonpuhdistus, Reformationi.

Siihen meidän siis on tulevalla kerralla huomiomme kääntäminen.

Vaan ennen kuin astumme sen kynnyksen yli, joka Uuden aian eroittaapi

historian edellisistä kehitys-jaksoista, tahdon aikanaan Teille

ilmoittaa, että esitykseni tästä lähin tulee yhä lyhenemään ja

supistumaan. Tämä seikka epäilemättä Teitä kummastuttanee. Onhan Uusi

aika se osa ihmiskunnan historiasta, joka kaikkien likinnä meihin

koskee, jonka suoranaisia vaikutuksia vielä joka hetki saamme kokea, ja

jonka oikeasta käsittämisestä saattaisi olla varsinaista hyötyä oman

aikamme historialliselle toiminnalle. Ja vielä lisäksi, onhan Uusi aika

itse tapahtumainsa puolesta paljoa paremmin tutkittu ja valaistu kuin

nuo hämärät muinais-aiat, joihin historian soihtu ainoastaan

vaivaloisesti sytyttää harvoja valon-säkeneitä. Nämä muistutukset

olisivat aivan oikeutettuja, jos kysymyksenä meillä olisi nyky-aian

henkisten tai valtiollisten olojen käsittäminen; sillä siinä

tapauksessa tulisi meidän tutkia ainoastaan kunkin nyky-aikaiset ilmiön

edellä-käyvät syyt, ja näistä syistä tietysti lähimmät olisivat

tärkeämpinä kuin ne, joiden jäljet katoovat kaukaisempaan

muinaisuuteen. Mutta näiden luentojen tarkoitus ei olekkaan

opettaa käytännöllistä politiikkia tai antaa suoranaista osviittaa

nyky-aikaisten kysymysten ymmärtämiseen; -- tuo "elämän-opettaja"

historia on meiltä tällä kertaa jäänyt syrjälle. Älkäätte minua

kuitenkaan väärin ymmärtäkö: minä en suinkaan ylönkatso oman

aikakautemme taistelu-kysymyksiä, päin-vastoin katson jokaisen

sivistyneen velvollisuudeksi kokea niissäkin saavuttaa itsellensä

vakaantunutta mielipidettä. Te'emmehän mekin, jotka nyt maailmassa

elämme, yhä uutta historiaa, itsekukin omalla pienellä alallansa ja

yhteisesti nyky-aian yleisessä kehityksessä. Jos nyt menneiden aikain

aatteet ja teot ansaitsevat tutkimistamme, miksikä ylönkatsoisimme sitä

historiaa, joka par'aikaa on tekeillä! -- Mutta tällä kertaa on

tehtävämme ihan toinen, en tahdo sanoa: korkeampi, mutta enemmin

aatteellinen, vähemmin käytännöllinen; meidän on tutkiminen, mikä mieli

ja tarkoitus on yleisesti vallinnut maailman vaihtelevissa menoissa.

Jos siis tahdomme historiaa tutkia puhtaasti tieteellisessä

tarkoituksessa, jos tahdomme etsiä sitä maailman-johtoa, joka

ihmiskunnan vaiheissa ilmestyy, silloin täytyy niin paljon kuin

mahdollista irroittaa mieltämme päivän kiista-kysymyksistä, jotka ovat

nyky-hetken historiaa. Minkä tähden? Sen tähden, että nämä kysymykset

vielä ovat itsellemme selviämättömät, oikealta arvoltaan epätietoiset,

seurauksiltaan tuntemattomat. Tieteessä, näet, on yleisenä lakina, että

epä-varmat ainekset ovat miten mahdollista laskusta poistettavat;

muutoin varmatkin saattavat helposti hämmentyä sattuvien hairausten

joukkoon. Historia-tieteessä epä-varmuus karttuu jota lähemmäksi

tullaan nykyistä aikaa. Tosin tapahtumain erityis-kohdat tämmöiseltä

myöhemmältä aialta astuvat selvemmin silmiin, mutta sitä vastoin juuri

niiden kokonaisuus ja niiden aatteellinen johto tulee yhä vaikeammaksi

käsittää, jota lähempänä ovat omaa itseämme. Syy siihen on kaksinainen.

Niinkuin järvi saarinensa vasta silloin kokonais-kuvana meille

esiintyy, jos voimme joltakin kaukaisemmalta kukkulalta sitä silmäillä,

samalla tavoin historiankin alalla ainoastaan ne jaksot, jotka ovat

jääneet meiltä kappaleen matkaa entisyyteen päin, tarjoovat

käsityksellemme tarpeeksi näkö-alaa. Ja lisäksi tulee sekin tärkeä

seikka, että uudemman-aikaisten tapausten seuraukset, joiden mukaan

voisimme niiden oikeata mieltä arvostella, vielä ovat tulevaisuuden

hämärään peitetyt. Se tutkimustapa, jota olemme näissä luennoissa

noudattaneet, on aina edellyttänyt historian suurissa vaiheissa jotakin

aatteellista tarkoitus-perää, joka vasta tapahtumain seurauksissa tulee

selvästi näkyviin. Olemme aina kysyneet, ei ainoastaan: mistä syystä?

vaan paljoa enemmin: mitä varten? ja mille perille? Toisin sanoin:

luonto-peräinen lähtö-syy, joka edeltä vaikuttaa, on ollut

tutkimuksellemme vähemmin tärkeä kuin aatteellinen tarkoitus-syy, jonka

ponsi on seurauksissa. Mutta jota lähemmäksi tullaan sitä pimeää

verhoa, joka meiltä tulevaisuuden peittää, sitä sakeampi varjo tästä

leviää tapahtumain aatteellisen pohjan yli, jota etsimme.

Toivonpa Teidän tästä ymmärtävän, miksi uudempi aika on varovaisesti

käytettävä tieteellisiä johtopäätöksiä tehtäessä. Mahdollista kyllä on,

ett'en itse osaa kaikin paikoin tämmöistä varovaisuutta noudattaa.

Mutta olen tahtonut aioissa Teille huomauttaa, että jo alamme liikkua

epä-varmemmalla pohjalla kuin Vanhan ja Keski-ajan johtavia aatteita

tutkiessamme. Tämä muistutus tietysti vähemmin koskee Uskonpuhdistuksen

aikakautta kuin sen jälkeen seuraavia; itse teossa olemme jo nähneet,

mikä tämän uuden ajan-vaiheen johtavana aatteena oikeastaan on, ja

millä tavoin se liittyy edellisiin kehitys-jaksoihin. Mutta jo

Uskonpuhdistuksenkin historiassa löytyy kohtia, joiden vaikutukset

ylöttyvät pitkälle tulevaisuuden hämärään, ja joiden merkitystä emme

kenties kykene täydellisesti arvostelemaan. Saammepa siis jo tulevassa

luennossa tutustua näihin tutkimus-alamme yhä karttuviin vaikeuksiin,

joita olen tahtonut edeltä-käsin Teille ilmaista.

Viides-kolmatta Luento.

Uskonpuhdistus.

Harvoin joku historiallinen tapaus näyttää niin suuressa määrässä

olevan yksityisen miehen tekoa kuin Uskonpuhdistus hengellisenä

liikkeenä. Martti Luther on tuo syvä-tunteinen, voimakas henkilö, jonka

sisällisistä taisteluista omien-tuntojen suuri vapautus-työ saapi

alkunsa, ja hänenpä uroollinen henkensä käypi läpitse koko

Protestanttisen herätyksen. Zwingli, Calvin ja ne muut puhdistusmiehet,

jotka eri maissa perustivat uutta kirkko-järjestystä, ovat yhtä

suuressa määrässä edistäneet aikakauden historiallista tehtävää, mutta

ei kukaan heistä ole niin tunkeunut sielu-elämän syvyyteen kuin tuo

Saksilainen Augustinolais-munkki, tuo kerrassaan leppeä ja kiivas

tohtori Martti Luther. Senpä tähden hänen henkinen vaikutuksensa

ulottuupi paljoa kauemmas, kuin Lutherilaisuuden dogmallinen

järjestelmä levisikään. Calvinilaisuus -- niin ainakin minusta näyttää

-- on uskonnolliselta kannaltansa paljoa kuivempi ja pintapuolisempi,

enemmin tarkoittaen tapojen parannusta kuin itse uskon uudistusta; mitä

siinä syvempää uskonnollista hartautta löytyy, se melkein sopii sanoa

varhaisemman Lutherilaisuuden vaikuttamaksi. Täydellä syyllä sopii siis

nimittää Lutherilaisuutta _Evankeliseksi uskon-puhdistukseksi_,

Calvinilaisuutta taas _kirkko-järjestyksen parannukseksi_.

Molemmissa on tietysti kumpaakin suuntaa, mutta kumpaisellakin on eri

pää-taipumuksensa. Uskonnon kannalta katsoen täytyy siis minun

mielestäni antaa etusija Lutherin perustamalle uudistus-työlle, joka

vähemmin koski ulko-muotoihin, enemmin itse Kristin-opin ytimeen. Mutta

historiallisena vaikuttimena on Calvinilaisuus ollut kenties tärkeämpi;

sillä se on jyrkemmin katkaissut yhdys-siteet vanhan ja uuden väliltä.

Luther ei ensi alussa tahtonut tehdä mitään vallankumousta

Kristikunnassa, hän ei tahtonut kuin poistaa väärinkäytökset kirkon

laitoksista ja hairaukset sen opista; vasta kun kirkon hallitus oli

osoittanut taipumattomuutensa kaikkiin parannuksiin, hän nostatti

Saksalaisten kansalliset tunteet kapinaan Roman hengellistä valtaa

vastaan. Zwingli ja Calvin sitä vastoin ensi hetkestä saakka hylkäsivät

kirkollisen monarkiian ja pyrkivät järjestämään seurakunnan hallitusta

miten mahdollista tasavaltaiseen kaavaan. Tämä tasavaltainen taipumus

varsin pian kääntyi maallisellekkin alalle, ja Calvinilaisuuden

hengellinen harrastus sillä tavoin tuli valtiolliseksi käyte-aineeksi,

mahtavaksi historialliseksi liike-voimaksi. En tahdo siltä väittää,

että Lutherilaisuudelta historiallista merkitystä on puuttunut, yhtä

vähän kuin tahdon sanoa, että Calvinilaisuuden uskonnollinen merkitys

on ollut vähäinen. Mutta pääasiallisesti on kuitenkin niiden

kumpaisenkin merkitys ollut erilainen.

Tämä eroitus astuu paraiten silmiin, jos katselemme Uskonpuhdistuksen

suhdetta Keski-aian opinkaavoihin. Katholis-usko oli aikoinaan

voittanut pakanuuden kansat puolellensa, käyttämällä hyväksensä niitä

taiteen ja runouden välikappaleita, joita kansan-uskonnotkin olivat

viljelleet. Sekä jumalan-palveluksen ulkonainen loisto että

pyhä-legendain taru-aineet olivat niin-muodoin laillansa pakanallista

lisäystä, jolla kirkko oli kansain mielikuvitusta itsehensä

kiinnittänyt. Myöskin kirkollinen siveys-oppi oli muodostunut raakojen

aikakausien tarpeen mukaan. Munkki-elämä, lihankuoletus, hurskaat työt

ja askeesi tulivat jo varhain uskonnon korkeimmaksi malliksi, ja niiden

varsinaisena kukoistuksena oli se mahtava parannus-puuha, jonka

Cluniacensit 10:nnellä ja 11:nnellä vuosisadalla panivat toimeen.

Uskonpuhdistuksen dogmallisena tehtävänä oli karsia pois nämä liiat

Kristin-opista; mutta tässä työssä nuo kaksi Protestanttista

lahkokuntaa ryhtyivät eri puolelta tehtäväänsä. Lutherilaisuus ryhtyi

pääasiallisesti vanhurskauttamis-oppiin, hylkäsi teko-pyhyyden ja

askeesin, mutta säilytti Katholis-kirkon ulkomenoista kaiken, mikä ei

uskonnon ydintä loukannut. Calvinilaisuus sitä vastoin kääntyi

kiivaudella paavikunnan muka pakanallisia ulkomenoja vastaan,

hävitti urut ja kuvat, messu-paidat ja kasukat, mutta säilytti

keskiaikaisesta askeesista ankaran tapojen kurin. Molemmat hylkäsivät

pyhäin-palveluksen, mutta johonkin määrin eri kannalta, --

Lutherilaisuus siitä syystä, että Kristus on ainoa välittäjä,

Calvinilaisuus siitä syystä, että Kristus on ainoa esikuva elämälle, ja

että pyhien palveleminen oli pakanuutta. Molemmat vihdoin hylkäsivät

paavin anastetun herruuden ja Katholis-kirkon yhteyden, --

Lutherilaiset siitä syystä, että yleis-kirkon oppi oli muka

auttamattomasti turmeltunut, Calvinilaiset siitä syystä, että sen

laitos oli vastoin kristityn seurakunnan alkuperäistä järjestystä.

Mutta nämä dogmalliset kysymykset, joissa olemme tottuneet näkemään

Uskonpuhdistus-historian ydintä, ovatko ne todellakin tämän merkillisen

aian-vaiheen johtavana aatteena? -- Minä en voi sitä ehdottomasti

myöntää; sillä minun mielestäni itse tapausten jakso todistaa,

ett'eivät ole. Oikeastaan jo dogmallisten kysymysten itse luontokin ei

salli meidän otaksua, että historian yleinen kulku niistä riippuisi.

Tietysti uskonnolliset aatteet aina mahtavasti vaikuttavat historian

tapahtumiin, ensiksi sen vuoksi että ne koskevat ihmishengen

siveelliseen perustaan, josta kaikki toimintakyky lähtee, ja toiseksi

senkin vuoksi että ne tunkeuvat yhteiskunnan syvimpiin kerroksiin ja

panevat joukot liikkeelle. Mutta uskonnon varsinainen vaikutus käypi

sielu-elämän syvyydessä; se koskee yksityis-ihmisen väliin Jumalan

kanssa, eikä välttämättömästi ryhdy muodostamaan maailman ulkonaisia

oloja vissiin kaavaan. Muistamista, näet, on, että sisällinen

sieluelämä ja historiallinen elämä, vaikka ne ovat keskinäisessä

vaihe-vaikutuksessa, kuitenkin ovat kaksi toisistaan eroitettavaa alaa,

joista toinen ei milloinkaan täydellisesti hallitse toista. Mitä

Uskonpuhdistukseen tulee, on kyllä totta, että sen dogmalliset

kysymykset ovat syvästi painaneet merkkiänsä aian tapauksiin, mutta

yhtä varma on, että aikakauden historiallinen suunta jo ennen oli

viitattu: -- kirkollinen yleis-monarkiia oli purjettava ja kansakunnat

päästettävät omille vapaille valloillensa. Protestanttisuuden uudet

opin-kaavat tarjoutuivat tälle aian tarkoitukselle mukaviksi

välikappaleiksi; mutta monessa paikoin -- voisin esimerkiksi mainita

Ruotsin valtakunnan -- tartuttiin tähän aseesen, vaikk'ei sen

hengellistä merkitystä vielä täydellisesti ymmärretty. Yleis-kirkko vai

kansallis-kirkko, se oli aian pää-kysymys; Uskonpuhdistuksen dogmat

olivat ainoastaan sen vuoksi tärkeät, että ne antoivat liikenteelle

tehollisempaa pontta ja vakuutuksen perää. Kun Henrik VIII Englannissa

aikoi Uskonpuhdistuksen sijaan perustaa ainoastaan kansallisen

skhisman, säilyttämällä paavikunnan opin-kaavoja, vaikka yleis-kirkon

side katkaistiin, hän siinä noudatti aian hengen yleistä suuntaa, mutta

vähäksyi hengellisten vaikutinten voimaa. Loppu-päätös tosin oli, että

Englanninkin kirkossa dogmallinen uskonpuhdistus täytyi perästä-päin

toimeen panna; mutta dogmat saivat johonkin määrin mukautua

kansallis-valtiollisiin tarkoituksiin. Itse Saksassa, hengellisen

herätyksen emämaassa, vasta kansalliset seikat antoivat Luther'in

puhdistus-toimille ratkaisevan historiallisen muodon. Nuo 95 väitöstä

vuodelta 1517 eivät vielä muuta tarkoittaneet kuin väärinkäytösten ja

erhetysten poistamista olevaisten olojen perustuksella. Ajatella käypi,

että Katholiskunta olisi voinut näitä dogmallisia parannuksia

vastaan-ottaa ja hyväksensä käyttää, että Uskonpuhdistuksen oppi olisi

saattanut voitolle päästä, hajoittamatta kirkon kokonais-järjestystä.

Voisimmehan esm. ajatella, vaikka oudolta kuuluu, että Martti Luther

itse tai joku muu puhdistusmies olisi Pyhän Pietarin istuimelle noussut

ja sieltä johtanut kirkon uudistusta, niinkuin moni hurskas Saksalainen

mies muinais-aikoinakin oli tehnyt. Mutta Luther'in kirjoitus "Saksan

kansakunnan kristilliselle aatelistolle" v. 1520 oli vetoominen

aikakauden suureen historialliseen taipumukseen. Kansallisuus

nostatettiin yleis-kirkkoa vastaan. Luther itse silloin juhlallisesti

poltti panna-bullan ja Kanonisen la'in, yleis-kirkollisuuden symbolit.

Uskonpuhdistus ei enää ollut paljas parannus-puuha; se oli muuttunut

kansalliseksi kapinaksi yleis-kirkon maailman-valtaa vastaan,

niin-muodoin varsinaiseksi vallankumoukseksi. Tämmöinen mullistus ei

suinkaan ollut välttämättömänä johtopäätöksenä Uskonpuhdistuksen itse

dogmista; mutta se oli muutoin aikakauden historiallista tarvetta.

Samaan johtopäätökseen täytyy tulla, jos luomme silmät

Uskonpuhdistuksen vastustajain puoleen; sillä niidenkin kanta ansaitsee

jotakin tarkastusta. Se vaikutus, jonka puhdistusmiesten rohkeat

saarnat ensi hetkenä tekivät vanhan järjestelmän ihmisiin, oli

oikeastaan pelkkää hämmästystä; moni myönsi, että kirkko tarvitsi

paljon korjausta, vaan kammoi kuitenkin niin perinpohjaista

mullistusta, kuin Protestanttisuus näytti tarkoittavan. Mutta nämä

konservativiset taipumukset varsin pian muodostuivat lujaksi

vastarinnaksi Uskonpuhdistuksen periaatteita vastaan. Tunnettu asia on,

että 16:nnen vuosisadan keskipaikoilta asti Paavikunnassakin herää

mahtava hengellinen liike, jonka tarkoituksena on uudesta virittää

totista Kristillisyyttä sen käsityksen mukaan, mikä Katholiskunnassa

vuosisatain kuluessa oli kehittynyt. Trident'in kirkolliskokous, jossa

ylipäänsä Paavikunnan perustukset jälleen vahvistettiin, poisti useat

väärinkäytökset, asetti tarkemman kirkko-kurin ja puhdisti katholisen

siveysopin. Vielä tärkeämpi oli, että tämä katholinen parannus-puuha

nyt saarnan ja esimerkin kautta levisi yhteis-elämään. Vanhat

luostarikunnat heräsivät virkeämpään toimeen ja uusia syntyi, joiden

nimenomaisena harrastuksena oli kristillisen rakkauden harjoitus ja

levittäminen. Sitä vastoin vanhat opinkappaleet ja kirkolliset

säännökset, niinkuin sakramenttien seitsenluku, ehtoollisen

yksi-muotoisuus, pappien naimattomuus, hyvien töiden vaikutus ja pyhäin

ansiollisuus, olivat Trident'in kokouksessa saaneet vahvistuksensa.

Kuitenkin huomataan selvästi, että tämä kiinni-riippuminen vanhoissa

opin ja järjestyksen kaavoissa pääasiallisesti oli lähtenyt

Katholiskunnan niin-sanoakseni kirkollis-valtiollisista tarkoituksista.

Uskonpuhdistuksen vastustaminen ja masentaminen oli pääasiana. Luottaen

tuhat-vuotiseen valtaansa Katholis-kirkko ei luullut tarpeelliseksi

tehdä sovittelemisia luopuneiden kanssa, vaan valmisteli itseänsä

voitolliseen sotaan, ja ainoastaan sitä varten se nyt tahtoi lujittaa

vanhaa dogmallista järjestelmäänsä. Kysymystä ei ollut niin paljon

uskosta kuin vallasta, eli oikeammin sanoen tärkein uskonkappale

oli itse paavillinen valta, yleis-kirkollisuuden aate. Tämän

kunnioitettavan, vuosisatojen vaiheissa pyhitetyn aatteen tahtoivat

vanhan järjestelmän miehet puolustaa ja pelastaa; taistelun dogmallinen

puoli jäi heiltä kokonaan syrjälle. Dogmat pysytettiin ainoastaan sen

vuoksi, että ne olivat vanhoja, oloihin juurtuneita ja siitä syystä

käytännöllisesti kestävämpiä kuin mitkään muut, joita olisi voitu

sijaan panna; niiden sisällistä totuutta ei tahdottu ottaa edes

tutkittavaksi. Mutta yleis-kirkon valta oli historiallinen aate, johon

kaikesta sydämmestä uskottiin, ja jonka puolustukseen tahdottiin uhrata

henki ja elämä. Tältä kannalta alkoi Katholiskunnan taistelu

Protestanttisuutta vastaan.

Tunnemme kaikki sitä hurjaa tapaa, jolla tämä taistelu käytiin, sekä

sitä uutta lipunkantaja-joukkoa, joka otti johtaaksensa uskon-vainoa

Protestanttisuutta vastaan. Jesuiitta-veljeskunnan vaikutus on

synkimpiä lehtiä ihmiskunnan historiassa ja on epäilemättä sillekkin

asialle, jota se pyysi edistää, ollut enemmin vahingoksi kuin hyödyksi.

Heidän salassa liikkuva ja kavala menetys-tapansa, heidän mutkallinen,

ainoastaan asianhaaroihin mukautuva siveys-oppinsa ja heidän

järjestynyt sodankäyntinsä kaikkea hengen-vapautta vastaan on lopulta

Katholisissakin maissa herättänyt heitä vastaan inhoa, joka aivan usein

on ollut itse uskonnolliselle tunnolle haitaksi. Mutta pintapuolisinkin

silmäys Jesuiittain historiaan meille vakuuttaa, että se jäntevyys ja

alttiiksi-antamus, joka heidän toimissansa ilmaantuu, oli syntyisin

jostakin aatteellisesta lähteestä, jostakin valtaavasta mielipiteestä,

jostakin suuresta "tarkoitusperästä", joka heidän käsityksensä mukaan

"pyhitti kehnoimmatkin välikappaleet". Tämä tarkoitusperä oli

Kristikunnan eheyden säilyttäminen.

Me, jotka olemme tottuneet katselemaan näitä tapauksia ainoastaan

Protestanttisuuden silmillä, emme oikein voi arvatakkaan, kuinka

syvälle tämä yleis-kirkon aate oli mieliin juurtunut. Itse

Protestanttien kesken se joskus puhkesi jälleen esiin, matkaan-saattaen

häiriötä omissa-tunnoissa ja seurakunnissa. Juhana III:nnen historia

Ruotsin valtakunnassa on esimerkki semmoisesta taantumis-puuhasta;

Stuart'ien historia Englannissa on vieläkin kuuluisampi. Tämmöisissä

tapauksissa tavallisesti tahdottiin pysyä Uskonpuhdistuksen

dogmallisella perustuksella, mutta korjata se hajous-tila, joka oli

Uskonpuhdistuksesta seurannut. Arkoja mieliä, näet, kamotti se ajatus,

että maailman kansat tästä lähin liikkuisivat ihan omilla valloillaan,

korkeamman siveellisen vallan ohjaamatta, niinkuin eksyneitä lampaita

ilman paimenetta. Olihan jo Apostolisessa uskon-tunnustuksessa "pyhä

yhteinen (s.o. Katholinen) seurakunta" pantu ikäänkuin Kristin-opin

perus-kiveksi. Pitikö nyt tämä hengellinen yleis-valtio, jonka

tehtävänä oli perustaa Jumalan valtakunta maan päällä, lopullisesti

purjettaman ja Kristikunta heitettämän eripuraisten kansakuntain

revittäväksi? Eikö siitä olisi seurauksena täysi anarkiia maailman

menoissa, ihmiskunnan hajalle-meno, itse humaniteetin ja kultuurin

häviö? -- Näihin varomisiin eivät Protestantit oikeastaan osanneet

antaa mitään periaatteellista vastusta; sillä eivät hekään selvästi

käsittäneet, että hajalle-meno sinänsä oli aikakauden suuri tehtävä.

Epäilemättä tuntuu vähän oudolta se päätös, johon tällä tavoin olemme

tulleet. Aikakauden kaikissa valtiollisissakin puuhissa kuuluu

dogmallisten kiistain ääni ylinnä. Kysymykset Jumalan armon oikeasta

luonnosta, Herran ehtoollisen merkityksestä ja tulevaisen elämän

ehdoista kiihoittavat ihmisten mieliä veriseen taisteluun asti ja

antavat kaikille aikakauden tapauksille omituisen värityksensä. Mutta,

kuten olen koettanut todistaa, näiden hengellisten kysymysten

ratkaiseminen ei kuitenkaan ole aikakauden pää-tehtävänä.

Uskonpuhdistuksen historiallinen merkitys ei ole siinä, että se on

perustanut puhtaamman uskon-käsityksen; siinä kohden sen voima ja

vaikutus on ollut kovin rajoitettu. Mutta sen merkityksenä on ollut

ihmiskunnan vapauttaminen yleis-kirkon siteistä; niin-muodoin

dogmallisten kysymysten vaikutus historiaan on ollut enemmin

mekhanillinen kuin hengellinen.

Tätä väitöstäni vastaan saatetaan tehdä se muistutus, että olen liian

yksipuolisesti pitänyt maailman valtiollista historiaa silmällä. Jos

sitä vastoin erittäin tarkastamme ihmis-ajatuksen historiaa, eikö

täytyne myöntää, että juuri Uskonpuhdistuksen dogmista on saanut

alkunsa se ajatuksen vapaus, joka on Uuden-aian tunnus-merkkejä? --

Tätä asian puolta on siis tarpeellinen erittäin ottaa tutkiaksemme.

Aivan epäilemätöntä on, että Katholis-uskon vanhentuneet ja

kangistuneet opinkaavat jo olivat ajatuksen vapaalle kehittymiselle

esteeksi, ja että omat-tunnot raskaasti kantoivat niitä kahleita, joita

kirkon säännöt olivat heille panneet. Uskonpuhdistus särki nämä

kahleet, haihdutti tuon henkisen tympeyden, joka uskonnon alalla oli

vallinnut, ja synnytti vilkkaan keskustelun eri puolueiden välillä.

Itse Protestanttisuuden jakaantuminen eri tunnustus-muotoihin enensi

tätä henkistä vilkkautta, ja kun Uskonpuhdistus avasi uskonnon pyhät

perus-kirjat kaikelle kansalle ja käski joka miehen "tutkia

raamatuita", levisi hengen-viljelys laveampiin piireihin kuin

milloinkaan ennen. Että tämä Uskonpuhdistuksen vaikutus on ollut

ihmis-hengen ja ajatuksen vapauttamista, näkyy selvästi seuraavien

aikakausien kultuuri-historiasta. Ainoastaan niissä maissa ja

kansoissa, missä Protestanttisuus voitolle pääsi tai edes johonkin

voimaan jäi, on uuden-aikainen hengenviljelys voinut kehittyä tieteessä

ja kirjallisuudessa; sitä vastoin ne maat, joissa puhdistettu oppi

kokonaan tukehutettiin, esm. Espanja ja Italia, vajosivat juuri siitä

syystä velttoon henkiseen kykenemättömyyteen. Mutta samassa kuin tämä

kaikki on Uskonpuhdistuksen kunniaksi tunnustettava, täytyy kuitenkin

huomata, että ajatuksen vapauttaminen paljoa enemmin seurasi asian

haarain pakosta kuin Protestanttisuuden omista uskonnollisista

periaatteista. Protestanttiset lahkokunnat tosin hylkäsivät paavin ja

Katholis-opin päätös-valtaa uskon asioissa, mutta sitoivat lujasti

ihmisten omat-tunnot Raamatun puustaviin sekä siihen käsitys-kaavaan,

jonka he kukin kohdaltansa olivat tästä puustavista itsellensä

muodostaneet. Tämän oman kaavansa jokainen puolue julisti ainoaksi

luvalliseksi eikä sallinut mitään poikkeavaa mielipidettä, jos vain

oli valtaa sitä tukehuttaa. Varsinaista uskon ja ajatuksen vapautta

ei siis Protestanttisuudenkaan leireissä tarkoitettu, ainoastaan

oman mielipiteen voitolle-pääsöä. Senpä tähden luja dogmallinen

oppi-rakennus ja ankara kirkollinen hallitus oli heille ensimäisenä

mureena, niin pian kuin joku Protestanttinen seurakunta oli

tarpeelliseen valtaan päässyt. Lutherilainen seurakunta antoi kirkon

ohjat maallisen hallituksen haltuun ja sai sillä tavoin maallisen

vallan käsivarren avuksensa. Calvinilaisuus järjesti lujasti

tasavaltaisen kirkko-hallituksensa ja pyrki tämän kautta pitämään

maallistakin esivaltaa kurinsa alla. Kummallekkin lahkokunnalle oli

suvaitsevaisuuden aate ihan vieras. Että he Katholis-uskon tunnustajia

vastaan asettuivat täydelle sotakannalle ja että paavi joukkoineen

heille kuvautui Ilmestys-raamatun pedoksi ja Anti-kristukseksi, ei

tosin sovi aivan kummeksia, sillä siltä puolen heidän itsensä ei ollut

muuta odottamista kuin vainoa ja marttiira-kuolemaa. Mutta enemmän

täytyy paheksia, että vihollisuus Protestanttien omassa keskuudessa

joskus puhkesi veriseksi vainoksi. Puolustukseksi sopii kenties sanoa,

että politiikki usein oli asiaan sekaantunut ja käytti uskonnon

ainoastaan välikappaleeksensa. Mutta lukemattomat esimerkit

Protestanttisuuden historiasta -- kuka ei muista Servet'in polttamista

Geneve'ssä, tai Oldenbarneveld'in mestausta Hollannissa, tai

Saksan Protestanttien keskinäistä eripuraisuutta ja Englannin

Episkopali-kirkon julmia verituomioita -- kaikk nämä esimerkit

todistavat, että Uskonpuhdistuksen periaatteet eivät ainakaan

varsinaisesti kannattaneet ajatuksen vapautta. Jos joku niistä

tunnustus-muodista, joita Uskonpuhdistus synnytti, olisi jaksanut

päästä yksin-omaiseen valtaan maailmassa, olisi ihan varmaan

ainoastaan uusi katholis-kirkko syntynyt, tosin puhtaampi opiltansa,

mutta vähintäin yhtä tirannillinen säädettyjen ajatus-kaavojen

säilyttämisessä. Vaan juuri se seikka, että Protestanttinen liikenne,

joka yleis-kirkon hajoitti, ei jaksanut uutta yleis-kirkkoa rakentaa,

ei edes niidenkään kesken, jotka olivat Katholiskunnasta luopuneet, --

juuri tämä seikka on nähtävästi pelastanut ajatuksen vapaudelle

elämisen tilaa. Näemme siis, että tässäkin kohden Uskonpuhdistuksen

dogmallinen puoli on ollut ihmiskunnan kehitykselle vähemmin tärkeä

kuin se kansallis-valtiollinen tapahtuma, joka kantaa Uskonpuhdistuksen

nimeä.