Kumma meidän on katsella, kuinka kumpainenkin puolue, sekä Katholinen

että Protestanttinen, vähäksyi historiallisen kehityksen merkitystä.

Katholinen puolue tosin asetti kirkollisen "traditionin" itse Raamatun

tasalle ja tunnusti niin-muodoin historiallisen kehityksen oikeutta

niin pitkälle, kuin se siihen asti oli ehtinyt, mutta päätti siihen

pysäyttää kaiken vastaisen edistyksen. Dogmat, niinkuin ne silloin

olivat muodostuneet, piti ikuisiksi aioiksi koskematta säilytettämän;

kaikki uusi kehitys oli "anathema". Protestantit taas eivät

tunnustaneet mitään traditionia, vaan tahtoivat palata takaisin

apostolien aikakauteen, niin-muodoin niihin aikoihin, jolloin

Kristin-uskolla ei vielä ollut mitään yhteiskunnallista tai

valtiollista merkitystä. Molemmat puolueet yhtä vähän käsittivät

inhimillisen kehityksen organillista elin-voimaa. Katholisuus tahtoi

säilyttää puun runkoa ja latvaa; mutta kuivuneet ja viheriät oksat

olivat sille saman-arvoiset, sillä uutta kasvannaista ei enää pitänyt

sallittaman. Protestanttisuus hakkasi puun maahan ja arveli ainoastaan

juurista voivansa löytää turmeltumattomia totuuden nesteitä. Mutta

historian meno ei pitänyt lukua kumpaisenkaan dogmallisista arveluista.

Vastoin taistelevien puolueiden tahtoa lykkäsi puu joka taholla

tuoreita vesoja ja runsas kasvillisuus syntyi uusilla vapaammilla

muodoilla. Tämä oli itse taistelun tuottama hedelmä, mutta ulkopuolella

taistelevien tarkoituksia.

Tutkittuamme tällä tavoin sen aian-vaiheen luontoa, joka tekee

Uuden-aian alkua, täytyy meidän tulla siihen päätökseen, että nimitys

"Uskonpuhdistuksen aikakausi" ei läheskään vastaa sen historialliseen

merkitykseen. Pikemmin sitä sopisi nimittää "yleiskirkollisuuden

kukistumisen aiaksi", ja tämä nimi olisi senkin vuoksi sattuva, että se

muistuttaisi Romalais-vallan kukistumisesta Vanhan-aian lopulla, joka

tapaus on samaa aatteellista sukuperää. Nimeä emme kuitenkaan huoli

ruveta muuksi muuttamaan; sillä myöntää ainakin täytyy, että aian

suunta juuri uskonnollisten liikenteiden kautta puhkesi tehokkaasen

toimeen. Mutta tärkeä on tietää, että aian uskonnolliset kysymykset

eivät ole olleet tämän historiallisen vaiheen päätarkoituksena eivätkä

sisällä sen syvintä perää. Olemme päin-vastoin nähneet, että

kansakuntien vapautuminen yleis-kirkon holhouksen alta oli se johtava

aate, joka tapauksissa vallitsi, ja että tämä toteutui, ei suinkaan

itse uskonnollisen parannus-puuhan kautta, vaan sen taistelun kautta,

jonka Uskonpuhdistus synnytti. Tämän taistelun eri kohtauksista tulee

minun nyt seuraavassa luennossa Teille tarkempaa selko tehdä.

Kuudes-kolmatta Luento.

Protestanttinen taistelu.

Viimeisessä luennossa olen tarkastellut Uskonpuhdistuksen dogmallista

puolta ja koettanut osoittaa, että Protestanttisten opin-kaavain

historiallinen merkitys on itse teossa ollut vähempi, kuin useimmiten

otaksutaan. Tätä väitöstäni ette kuitenkaan saa väärin ymmärtää. Minä

en suinkaan halveksi sitä siveellistä pohjaa, jonka etupäässä

uskonnolliset totuudet laskevat ihmiskunnan kehitykselle, ja olen jo

viitannut siihen kieltämättömään tosi-asiaan, että Protestanttisuuden

jäljissä tuorempi ja yleisempi hengen-viljelys joka paikassa alkoi

versoa. Vaan samassa kuin myönnämme hengellisten vaikutinten voimaa

yleisesti ja erittäinkin Uskonpuhdistuksen merkitystä uutena

hengellisenä liikkeenä, joka yllytti jaloimpiin ponnistuksiin kaikilla

aloilla, on kumminkin muistaminen, että aikakauden suurena työnä ei

ollut jonkun uuden uskonnollisen totuuden keksiminen -- sillä

ainoastaan palajamista vanhoihin totuuksiin puhdistusmiehet

tarkoittivat --, vaan se historiallinen muutos, minkä Uskonpuhdistuksen

aikakausi todellakin on saanut toimeen, on ollut keskiaikaisen

kristikunnan hajoominen uskonnollis-valtiollisena aatteena.

Tämän aatteen uskonnollinen muoto vaati tietysti uskonnollisia

vaikuttimia sen purkamiseenkin. Mutta niinkuin keski-aikainen kirkko

tarkoituksiltaan oli pääasiallisesti valtiollis-historiallinen

laitos, samoin se aian-vaihe, joka sen kukistaa, on etupäässä

valtiollis-historiallinen tapaus ja semmoisena arvosteltava. Tältä

kannalta siis meidän nyt on tarkastaminen niitä taisteluita, jotka

Uskonpuhdistuksen johdosta maailmassa syttyivät.

Katselkaamme ensiksi valtiollisen maailman yleistä asemaa siihen

aikaan, jolloin uskonnollinen eripuraisuus ensin alkaa huomioon astua.

Keski-aian kahdesta maailman-vallasta oli hengellinen monarkiia jo

melkoisessa määrässä kadottanut entistä vaikutus-voimaansa. Kansat

ja hallitsijat eivät enää antaneet Pyhän Apostolisen istuimen

johtaa heidän politiikkiansa, vaan paavit saattoivat korkeintaan

tasa-arvoisina jäseninä pitää sijansa Eurooppalaisessa diplomatiiassa.

Mutta hengellisen monarkiian alentuessa, alkoi juuri tähän aikaan tuo

kauan tappiolla ollut keisarillinen arvo kohota uuteen loistoon.

Viisaalla valtio-taidollaan oli, näet, Habsburg'in perhe nyt koonnut

itsellensä joukon valtiokuntia, jotka tosin olivat jotenkin hajallansa,

mutta yhteen laskettuina muodostivat mahtavamman vallan, kuin Kaarlo

Suuren keisarikunta ennen muinoin oli ollut. Kun Kaarlo V v. 1519

valittiin Saksalais-Romalaiseksi keisariksi, hän jo ennestään hallitsi

kaikki Kaarlo Rohkean jättämät perinnöt Franche-Comté'sta Alankomaihin

asti, kaikki Ferdinand Katholisen valtakunnat Espanjassa, Italiassa ja

Atlantin takaisissa löytömaissa sekä enimmän osan Habsburg'in

vanhoista suku-tiluksista Rein-virran varrella ja Itävallassa. Nämä

viime-mainitut maat hän tosin heitti nuoremmalle veljellensä

Ferdinandille, joka pian sen jälkeen sai haltuunsa myöskin Böhmin ja

Unkarin valtakunnat. Mutta koko Habsburgilainen valta käsitettiinkin

yhteiseksi suku-herruudeksi, jonka politiikki oli yhteinen, niinkuin

itäisen ja läntisen Roman ennen muinoin. Näin ollen keisariuden aate

oli Kaarlo V:nnen kautta toteutumaisillaan avarammassa määrässä kuin

ikinä Hohenstaufien aikana. Saksan ruhtinaat saivat pian kokea, että

heidän "Pyhä Romalainen valtakuntansa" jo oli saanut todellisen herran;

itse paavillinen valta, jota ei mikään hengellinen innostus enää

kannattanut, oli yhtä suuressa ahdingossa kuin Barbarossan aikana, ja

muiden maallisten valtakuntain itsenäisyys oli enemmin vaarassa kuin

milloinkaan keski-aian kuluessa. Joku maailman-monarkiia niinkuin

Konstantino Suuren tai Theodosio Suuren näytti jälleen olevan

sukeumaisillaan.

Tämä uusi maailman-vallan hanke tosin ei enää perustunut aian-hengen

kannatukseen; se näytti johonkin määrin olevan onnen-sattumain luoma ja

saikin pian vastapainonsa kansojen varttuneessa itse-tunnossa. Mutta se

nojautui kumminkin Keski-aian juurtuneesen katsantotapaan, ja sen

vuoksi taistelu tuli varsin sitkeäksi. Ensimäiseen taistelu-riviin

Habsburgien vastustajana astuu heti alusta Ranskan-valta ritarillisen

Frans I:n johdolla, ja kahden vuosisadan mittaan tämä näin alkanut

suunta vallitsee Ranskan ulko-politiikissa. Vähemmin huomattuna,

mutta kuitenkin jo jonkin-arvoisena, Englantikin asettuu samalle

vastustus-kannalle, ja aikaa voittaen muualtakin karttuu lisä-joukkoja

kansallisen itsenäisyyden leiriin. Itse Saksan valtakunnassa nuo

pikku-valtioiksi muodostuneet säädyt heti alusta asettuvat vastarintaan

paisuvaa kokonais-valtiota vastaan, joka Hohenstaufien kukistumisesta

saakka oli näyttänyt iäksi päiviksi vaipuneen. Mitä paavilliseen

istuimeen tulee, se tietysti tällä hetkellä on keisariuden luonnollinen

vihollinen, ja vaikka taistelu ei ole niin suuremmoinen kuin

Aleksanteri III:nnen aikana, koska itse aatteet, sekä keisarikunnan

että paavikunnan, ovat heikontuneet, on kuitenkin joskus taistelun

tuimuus varsin suuri; muistammehan muun muassa, että Kaarlon soturit

kerran valloittivat ja ryöstivät itse Roman. Näemme siis, että sillä

hetkellä kysymys keisarillisen maailman-monarkiian uudistumisesta on

tapausten pää-kohtana. Yksi Keski-aian johtavista aatteista pyrkii

jälleen henkiin, vaikka se jo aikoja sitten on näyttänyt olevan

kuolleena ja haudattuna.

Tällä kannalla ovat asiat, kun Protestanttinen liikenne alkaa

tapauksiin vaikuttaa. Ensi aluksi eivät vallan-pitäjät selvästi käsitä

tämän uskonnollisen harrastuksen valtiollista merkitystä. Kaarlo V ei

nä'y juuri paheksineen, että paavin hengellistä valtaa ahdistettiin;

kuitenkin hän aivan pian huomasi, että uskonpuhdistajat eivät suinkaan

kelvanneet keisarillisen politiikin välikappaleiksi. Asia olikin helppo

ymmärtää: -- keisariudenkin aate perustui kristikunnan kokonaisuuteen,

mutta tämän kokonaisuuden uhkasi Protestanttisuus hajottaa; senpä

tähden Habsburgilaisen politiikin täytyi asettua Uskonpuhdistusta

vastaan. Kaarlo V:nnen kuoleman jälkeen taistelu-asema yhä

selvenemistänsä selvenee. Molemmat keskiaikaiset maailman-vallat,

hengellinen ja maallinen, jo alkavat tajuta, että heillä on yhteinen

asia puolustettavana, ja liitto syntyy lujempi ja hartaampi kuin

milloinkaan itse Keski-aian kuluessa. Habsburg'in huonekunta on nyt

jakaantuneena kahteen haaraan, Espanjalaiseen ja Itävaltalaiseen; mutta

vaikka keisarillinen nimi liittyy ainoastaan jälkimäiseen, on

keisariuden virka heillä yhteinen, ja Espanja, joka on mahtavampi,

käypi ensi-alussa keisarillisen politiikin pää-johtoon. Niinpä Espanja

ensin aloittaa tuon verisen vainon Protestantteja vastaan Alankomaissa

ja Englannissa; mutta sama Espanja myöskin käsittää velvollisuuttansa

Kristikunnan puolustajana Islamia vastaan ja pelastaa Lepanton tappelun

kautta (v. 1571) Välimeren länsi-osat Turkkilaisten herruudesta. Tällä

välin Itävaltalainen haara näkyy perheellisissä kinoissansa hetkeksi

unohtaneen Kaarlo V:nnen korkeita tuumia; Saksan hajous-tila

melkein vahvistuu ja Protestanttisuus leviää leviämistään itse

Habsburgilaisissa perintö-maissa. Mutta Ferdinand II:n kanssa astuu

keskiaikainen keisarius jälleen taistelu-tantereelle, ja ratkaiseva

ottelu vihdoin alkaa vanhan ja uuden järjestyksen välillä. Hengelliset

ja maalliset harrastukset ovat silloin täydellisesti sulaneet yhteen:

-- Katholis-kirkko on muka jälleen saatettava yleiseen herruuteen,

mutta sen ohessa keisarillinen valta on levitettävä yli koko

Saksanmaan, ja kun Saksa kerta on kuuliaisuuteen laskettu, tulee

muunkin maailman seurata keisarillisen politiikin ohjausta. Keski-aian

aatteet ovat siis uudestaan virinneet, melkein eheämpinä entistänsä;

hengelliset ja maalliset aseet vaikuttavat samaan tarkoitusperään, ja

keisarillinen valta tunkeuu voitollisna Prag'in porteista Itämeren

rantoihin saakka. Semmoinen oli asema Kolmenkymmenen-vuotisen sodan

alulla. Protestanttisuuden asia näytti olevan auttamattomissa ainakin

Saksanmaalla, ja Saksan kohtalo ennusti sen perikatoa muissakin

Kristikunnan osissa, joissa se oli jalansijaa saanut.

Äsken-mainitun sodan historiasta hyvin tiedämme, kuinka erinomaisen

horjuva Saksan Protestanttisuuden sisällinenkin tila sillä hetkellä

oli. Syynä oli, että itse periaatteellinen kanta oli heikko ja

epäselvä; sillä hajous itsessään on varsin heikko periaate, eikä

tämäkään periaate ollut Protestanttisella puolueella selvästi

tajuttuna. Valtiollisesti eivät Saksan Protestanttiset säädyt voineet

kieltää keisarin historiallista oikeutta, ja heidän tekemänsä

vastarinta sen vuoksi tuntui kapinalliseksi yritykseksi la'illista

esivaltiasta vastaan. Uskonnollisesti eivät myöskään tahtoneet

suorastaan kieltää kristikunnan kokonaisuutta, vaikka eivät enää

tunnustaneet paavin hengellistä yliherruutta. Heidän kantansa

oli niin-muodoin sisällisesti epä-sointuva, ja alkoi sen ohessa

käydä yhä enemmin epä-kansalliseksi. Vuosisataa aikaisemmin

tosin Uskonpuhdistuksen yltymys Romaa vastaan oli tuntunut

kansalliseksi yritykseksi; nyt sitä vastoin, kun hartain sopu

vallitsi paavin-istuimen ja Saksalais-Romalaisen keisarin välillä,

se alkoi saada varsin epä-isänmaallisen vivahduksen. Juuri se seikka,

että Uuden-aian itsenäisyyden-taipumukset valtiollisella ja

uskonnollisella alalla tässä eivät sointuneet yhteen, heikonsi Saksan

Protestanttisuuden voimaa ja uhkasi sille perikatoa. Apu oli siis

saatava jostakin toisesta paikasta, missä kanta oli selvempi ja

eheämpi.

Vaan tätä eheätä Protestanttista kantaa ei ollut aivan helppo löytää.

Vielä kummallisempi kuin Saksassa oli Protestanttisuuden asema esm.

Ranskanmaalla, niinkuin myöskin Ranskan kansallinen asema nyt

syttyneessä taistelussa. Niinkuin jo olen muistuttanut, tämän

valtakunnan täytyi ihan luonnollisesti olla Habsburgilaisen

maailman-vallan kiivaimpana vastustajana, ja sen politiikki siis alusta

loppuun asti kallistui Protestanttisuuden puolelle. Näin ollessa, olisi

tosin sopinut odottaa, että Ranska kokonaisuudessaan olisi muuttunut

Protestanttiseksi vallaksi, ja aiottaisin tämä ei näyttänytkään aivan

mahdottomalta. Jotakin itsenäisyyttä Roman suhteen oli Ranskan kirkko

jo vanhastaan itsellensä säilyttänyt; miks'ei se nyt olisi voinut

täydellisesti irtaantua paavikunnasta ja muodostua Uskonpuhdistuksen

periaatteiden mukaan. Tiedämme kaikki, että niin ei tapahtunut. Ranskan

Huguenotit osasivat ainoastaan kovilla taisteluilla hankkia itsellensä

vapaata uskonnon-harjoitusta ja tuo kalliisti ostettu omantunnon-vapaus

yhtä-hyvin heiltä myöhemmin ryöstettiin semmoiseen aikaan, jolloin

uskonnon-sodat muutoin jo olivat loppuneet. Tähän ristiriitaisuuteen

Ranskan sisällisen ja ulkonaisen politiikin välillä saattoi olla

joitakuita satunnaisiakin syitä, esm. muutamien senaikuisten

kuningasten kevyt-mielisyys ja heikkous, joka syöksi heidät juonikkaan

Katholis-puolueen helmoihin. Mutta pääsyynä oli kuitenkin Ranskan

Protestanttisuuden oma luonne ja kansallinen asema. Niinkuin tiedämme,

Calvinilaisuuden taipumukset olivat kovin kansavaltaisia, eikä siis

kummaa, että Ranskan kuninkuus, jonka lujittamiseen kansan koko

historia siihen asti oli tähdännyt, ei voinut helposti liittyä näin

itsepintaiseen uskon-suuntaan. Pait sitä Huguenotit itse heti alusta

asettuivat jyrkälle erikois-kannalle kansallista valtiota vastaan,

muodostaen ikäänkuin vihollista leiriä, johon yhdistyi paljon entisen

feodalisuuden ja kunnallis-itsenäisyyden aineksia. Tästä syystä Ranskan

kansallis-tunto yltyi Protestanttisuutta vastaan, ja hallitus-ohjat

jäivät kun jäivätkin Katholisuuden käsiin. Mutta pikemmin kuin muualla

Euroopassa syntyi tässä taistelun hedelmänä joku suvaitsevaisuuden

ohjelma, joka tahtoi jättää uskonnon asiat ihmisten omille-tunnoille,

mutta politiikissa noudattaa ainoastaan Ranskan kansallisia etuja. Kun

Huguenoti-päällikkö, Henrik IV nousee valta-istuimelle, hän kääntyy

Katholiseen tunnustukseen, koska tämä on Ranskan kansallinen uskonto;

mutta hän vakuuttaa Protestanteille vapaan uskon-harjoituksen ja

valmistaa itseänsä auttamaan ahdistettua Protestanttisuutta

Saksanmaalla. Vielä merkillisempi on Richelieu'n käytös, varsinkin

kun muistamme, että tämä mies on Katholis-kirkon kardinaleja. Tosin

hänen kauttansa Huguenotien valtiollinen erikois-asema tykkönään

kukistetaan; mutta hän jättää heidän uskontonsa koskematta, ja hänen

ulkopolitiikkinsa on ihan Protestanttinen, niinkuin Ranskan asema

luonnollisesti vaatii. Ranskan valtakunta tällä tavoin edustaa

aikakauden valtiollista Protestanttisuutta sen puhtaimmassa muodossa

ja niittääkin rikkaimmat hedelmät aikakauden taisteluista; sillä

uskonto-sotien loputtua se ilmaantuu Eurooppalaisen politiikin

keskuksena. Mutta itse Protestanttisen taistelun johtajaksi se ei

kelvannut, siitä selvästä syystä että uskonnollinen Protestanttisuus

siltä itseltänsä puuttui.

Usein on huomautettu, että maailman jakaantuessa kahteen

uskonto-leiriin, Romanilaiset kansat melkein kokonaan jäivät

Katholisuuden puolelle, Protestanttisuus sitä vastoin voitti enimmät

Germanilaiset kansat. Syynä näyttää olleen, että Romanilaisten kansain

historialliset juuret kävivät syvemmällä, jonka tähden myöskin

traditionin valta oli niillä sitkeämpi. Kuinka lieneekin, on ainakin

varsin omituista, että Alankomaidenkin taistelussa Espanjaa vastaan

Romanilainen Belgia oli pysynyt Katholisena, sill'aikaa kuin Hollanti

ja muut Germanilaiset Alankomaat perustivat itsenäisen Protestanttisen

valtion. Tuo mainehikas vapautus-sota nosti tämän uuden valtakunnan

varsin korkealle Eurooppalaisen poliitikin keskuudessa, ja aikoja tuli,

jolloin pieni Hollanti ilmaantui ikäänkuin diplomatiian keskuksena

maailman rauhaa ja tasapainoa varten. Mutta uskon-taistelujen

aikakaudella sillä vielä oli yltäkyllin tekemistä oman vapautensa

puolustamisessa, eikä voinut asettua yleiseksi johtajaksi

Protestanttiselle puolueelle Euroopassa.

Toisessa asemassa olivat tosin Britannian valtakunnat, Englanti ja

Skotlanti; niihinpä todellakin Protestanttisen maailman silmät tähän

aikaan hartaasti luottivat. Kun Englannissa jalon Elisabetin aikana

Uskonpuhdistus oli vahvistunut ja Espanjan suuri rynnäkkö oli onnella

torjuttu, ei enää näyttänyt olevan epäilemistäkään, että sama valta,

joka oli taistelevain Alankomaiden parhaana apuna, myöskin muualla

Euroopassa ryhtyisi hädistyneen Protestanttisuuden johtajaksi. Samoin

Skotlantikin näytti lupaavan tehokasta tukea Uskonpuhdistuksen asialle;

Calvinilainen parannus-puuha oli siinä maassa ajettu viimeisille

perille, ja väestön sotainen ja yritteliäs luonto etsi ainoastaan

tilaisuutta osoittaakseen uskon-intoansa maailman suurilla

taistelukentillä. Kun 17:nnen vuosisadan alulla Stuart'it nousivat

Englannin valta-istuimelle, olivat molemmat valtakunnat yhdistetyt

yhteiseen politiikkiin, jonka luonnollinen suunta ei voinut olla mikään

muu, kuin Protestanttisten voimain kokoominen yhteiseen vastarintaan

paavikuntaa ja Habsburg'ien valtaa vastaan. Tiedämme hyvin, että juuri

tämä luottamus Englannin takaukseen sytytti Kolmenkymmenen-vuotisen

sodan ensimäiset liekit; Böhmiläisten valitsema uusi kuningas oli

Englannin kuninkaan vävy, -- siinäpä siis vielä dynastillinen side

valtiollisten etujen vahvistuksena. Vaan nämä toiveet pettivät

kokonansa. Stuart'ien älyttömyys ja sisällisten kiistain syttyminen

sekä kirkollisella että valtiollisella alalla esti Englannin kansan

sekaantumasta aikakauden suureen taisteluun. Jostakin muualta siis oli

Protestanttisuuden ylimmäinen sodan-johto vihdoinkin etsittävä.

Pohjoisten valtakuntain seassa Tanska sekä arvon että mahtavuuden

puolesta tähän aikaan piti ensimäisen sijan ja sen silloinen

toimellinen kuningas Kristian IV, joka vuosikymmen takaperin oli käynyt

onnellista sotaa Ruotsia vastaan, olikin varsin halukas hankkimaan

itsellensä mainetta ja valtaa, sekaantumalla Saksan valtio-seikkoihin.

Mutta Tanskan yhteiskunnalliset olot, aateliston itsekkäisyys ja

talonpoikaisen väestön orjuus, tekivät kansan kykenemättömäksi

kannattamaan suurta historiallista virkaa. Kristian ajettiin takaisin

Tanskan saariin saakka ja sai kiittää onneansa, että Lybek'in

rauhanteossa (v. 1629) ei kadottanut mitään valtakuntansa varsinaisesta

alueesta. Vaan historiallisen asemansa oli Tanska tämän perästä

toistaseksi kokonaan menettänyt.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Ruotsi, sankarikuninkaansa Kustaa

Aadolfin johdolla, astui taistelutantereelle. Minun ei ole asia kertoa

suuren Saksansodan historiaa, en edes voi mainita Ruotsin aseiden

pää-vaiheita tässä mainehikkaassa taistelussa, joka meille

Suomalaisillekkin on rakas ja muisto-rikas. Mutta minun tulee vastata

kysymykseen: miksi juuri Ruotsin valtakunta tällä hetkellä oli omansa

tarttumaan tapausten ohjiin ja asettumaan aian-aatteiden johtoon

koko vanhaa maailman järjestelmää vastaan? -- Näyttihän tosiansa

tuhman-rohkealta, kun köyhä ja vähäväkinen, tähän asti kansain

keskuudessa tuskin huomattu pikkuvalta pohjasessa uskalsi vaatia

taisteluun ne kaksi aatetta, jotka tähän asti olivat maailmaa

johtaneet, keisarikunnan ja katholisuuden, molemmat nyt liittyneinä ja

äskeisistä voitoista paisuneina! Ruotsi tämän taistelun kesti, vieläpä

saatti sen voitollisesti perille. Mikä tämän voiman antoi? Minkä

valtuuden nojassa niin suuremmoiseen yritykseen ryhdyttiin?

Ei ole aikomukseni tässä pitää mitään ylistys-puhetta Ruotsalaisten tai

Suomalaisten uroollisesta luonnosta, en myöskään arvele, että Ruotsin

sen-aikuiset suuret miehet, Gustavus Adolphus kuningas ja se tähdistö

kenraaleja ja valtiomiehiä, joka häntä ympäröitsi, yksin ovat luoneet

tämän historiallisen ilmiön. Ajatukseni on, että historiallinen

kutsumus luopi miehet ja voimat, eikä päin-vastoin; mutta

historiallinen kutsumus tietysti riippuu kansan edellisestä toiminnasta

ja on niin-muodoin johonkin määrin sen omaa ansiota. Ja siinäpä juuri

minun mielestäni oli Ruotsin nimen-omainen toiminta-kyky tällä

hetkellä, että sen edellinen historia Uuden-aian alusta asti oli

edustanut niitä aatteita, joita aikakausi pyrki toteuttamaan. Jo

Keski-aian loppupuolella Engelbrektin, Kaarlo Knuutinpoian ja Stuure'in

nimet muistuttavat meitä siitä taistelusta, jota Ruotsi oli saanut

kestää kansallisen olemuksensa ja itsenäisyytensä tähden. Kustaa Vaasa

vihdoin katkaisi Unionin kahleet, ja sama kuningas myöskin purki

yhdistyksen Katholiskunnan kanssa, liittyen Lutherilaiseen

uskonpuhdistukseen. Mutta valtiollinen Protestanttisuus oli oikeastaan

alkanut jo Stuure'in aikoina, jolloin paavin panna ja keisarin

uhka-tuomio olivat tulleet Tanskalaisen ylivallan avuksi. Itse

Uskonpuhdistuksen vakaantuminen Ruotsin valtakunnassa kävi ylipäänsä

vitkallisemmin kuin monessa muussa Protestanttisessa maassa; sillä se

oli vähemmin saanut alkunsa kansan uskonnollisesta tarpeesta kuin

valtiollisista tarkoituksista. Mutta 16:nnen vuosisadan lopulla syttyy

uusi itsenäisyyden-taistelu, joka yhtä-haavaa on sekä uskonnollinen

että kansallinen. Sigismundo kuningas, Jesuiittain opetuslapsi ja

Habsburgien liittolainen, edustaa ylipäänsä Katholisen maailman

periaatteita. Mutta Puolassa asuvaisena hallitsijana hän sen ohessa

uhkaa Ruotsin kansallista itsenäisyyttä, ja siinä epäilemättä taistelun

pääkohta on ollut Kaarlo herttuan ja Sigismundon välillä. Tässä

taistelussa Ruotsin-valta nyt saavutti jäykän Protestanttisen

luonteensa; mutta se jännitti sen ohessa voimansa yhä avarampaan

valtiolliseen toimintaan. Yhä karttuvalla onnella Ruotsin aseet silloin

alkoivat tunkeuda Viron ja Liivin kautta Puolalaiseen Preussiin ja

seisoivat vihdoin Saksan rajoilla, kun Protestanttien hätähuudot sieltä

puolen kehoittivat Kustaa Aadolfia avuksi joutumaan.

Paljon on väitelty, tokko todellinen uskon-into lie saattanut Ruotsin

kuningasta sekaantumaan Saksan suureen sotaan, vai ainoastaan

kunnianhimo ja valtiolliset tarkoitukset. Kysymys on tosiaan

sanomattoman joutava, jos valtio-tarkoituksilla ymmärrämme

todellisia kansallisia tarkoituksia, eikä semmoista juonikasta

yksityis-politiikkia, joka oli Kustaa Aadolfin koko luonteelle vieras.

Ruotsin virka tässä aian-vaiheessa on juuri riippunut siitä, että

uskonnolliset ja valtiolliset tarkoitukset olivat täydellisesti

sulaneet yhteen, ja että se kaikinpuolisesti edusti aikakauden uutta

aatetta, kansallisen ja uskonnollisen itsenäisyyden aatetta. Kuninkaan

niinkuin kansankin ikuisena kunniana on, että tämä historiallinen virka

ei jäänyt heiltä täyttämättä. Yksityiseksi palkinnokseen Ruotsi

saavutti suurvalta-aseman pohjois-mailla ja arvoisan sijan Euroopan

kansojen keskuudessa. Mutta vielä tärkeämpi oli, että tuo vaikea

ottelu Keski-aian ja Uuden-aian välillä nyt oli ratkaistu ja uusi

maailman-järjestys oli alulle saatu. Tähän uuteen, Westfalin rauhanteon

jälkeiseen Eurooppaan on meidän silmät luominen tulevassa luennossa.

Seitsemäs-kolmatta Luento.

Tasapaino ja valtio-itsekkäisyys.

Westfalin rauhanteko, kuten hyvin tiedätte, on laskenut perustuksen

Uuden-aian valtiolliselle järjestelmälle Euroopassa. Sitä ennen paavi

ja keisari olivat olleet Eurooppalaisen politiikin keskuksina, ja

vaikka yleis-monarkiian aate sekä hengellisessä että maallisessa

muodossaan oli jäänyt johonkin määrin keski-eräiseksi, oli kuitenkin

periaatteessa aina tunnustettu näiden molempain valtain ylimmäistä

johtoa. Nyt sitä vastoin oli taistelun syynä juuri ollut kansain

vastarinta tätä maailman-johtoa vastaan, ja luonnollista siis oli, että

Euroopan rauhan-kanta oli rakennettava jonkun uuden aatteen nojaan.

Tämä aate, jonka Westfalin rauhanteko koetti toteuttaa, oli

niinkutsuttu _valtiollinen tasapaino_. Katselkaamme ensiksi,

kuinka tämä uusi historiallinen tarkoitus ilmestyy äsken-mainitun

rauhan-teon laitoksissa.

Ne vastakohdat, joiden välille maailma tällä hetkellä jakaantui, olivat

ainoastaan kaksi: toisella puolella seisoi Habsburg'in huonekunta ja

Katholisuus, toisella kaikki Protestanttiset vallat ja niihin liittynyt

Ranskan valtakunta. Pää-kysymyksenä oli hankkia jälkimäiselle

puolueelle niin paljon voimaa, että kaikki vaara Katholisen puolueen

päällekarkauksista olisi poistettu, niin-muodoin laatia tarpeellista

vastapainoa Itävallan ja Espanjan yli-voimalle. Tätä tarkoitusta varten

ne kaksi valtaa, jotka viimeiseltä olivat Protestanttisuuden taistelua

johtaneet, nimittäin Ruotsi ja Ranska, nyt saavuttavat valtaavan aseman

Euroopan valtiollisissa keskuuksissa, ja koska Saksanmaa oli ollut

aian-tapausten taistelu-tantereena, annetaan näille vieraille valloille

myöskin jalansija Saksalais-Romalaisessa valtakunnassa, jonka

valtiollinen rakennus tulee olemaan perikuvana koko kristikunnan

hajoomis-tilasta. Tasapaino Protestanttisten ja Katholisten "säätyjen"

välillä Saksanmaalla oli siis rauhanteon etevimpänä mureena ja pysyi

sitten pää-juonena tämän maan sisällisessä historiassa. Nimitys

"säädyt" ei merkinnyt tässä tapauksessa kansan-luokkia, vaan niitä

pienempiä ja suurempia valtioita, noin 400 luvultansa, joista

keisarikunta nyt oli kokoon-pantu. Tämä Eurooppalaisen politiikin

keskusta jaettiin huolellisesti kahteen tasa-voimaiseen leiriin ja muut

Euroopan vallat järjestyivät ympäryställä saman jako-perustuksen

mukaan. Kysymys uskonnollisten totuuksien vapaasta leviämisestä jäi kun

jäikin ihan ratkaisematta; ainoastaan Kristikunnan tasainen jako

puolueiden välillä oli rauhan-sovinnon silmä-määränä. Näin oli siis

Eurooppa pitkän taistelun perästä jälleen järjestetty uuden periaatteen

mukaan. Katselkaamme nyt, mitä tämä tasapainon aate oikeastaan

merkitsi, ja mitä se jaksoi ihmiskunnan hyväksi toimeen saada.

Ensiksi, niinkuin jo olen sanonut, tasapaino tietysti merkitsi

kansakuntain vapautumista keskiaikaisten yleisvaltain johdon alta.

Kansat olivat nyt ottaneet kohtalonsa omaan haltuunsa ja liittyneet

omien taipumustensa ja etujensa mukaan. Vaan se peri-aate, jonka nojaan

kansojen keskuus-elämä tässä tilassa rakennettiin, oli tosin jotenkin

kummallinen. Tuo huolellisesti sovitettu tasapaino oikeastaan ilmoitti

sen, että kansakuntain itsenäisyys ja turvallisuus riippui siitä,

missä määrässä eri puolueet jaksoivat itse teossa puoltansa pitää.

Kansain-välinen tila oli niin-muodoin sisälliseltä luonnoltansa sotaa;

sillä rauhan ainoana takeena oli eri puolten tasainen voima, joka muka

estäisi väkevämpää sortamasta heikompaansa. Totta on, että aikakauden

parempi omatunto, joka ilmaantui tuossa näinä aikoina syntyvässä

Kansain-oikeudessa, edellytti ja vaati jotakin järjestynyttä

yhteiskunnallista kokonaisuutta Kristikunnan kansain välillä. Jo Henrik

IV Ranskassa oli ennen Saksan sodan syttymistä tätä aatetta harrastanut,

ja Hugo Grotius'en kuuluisa teos "De jure belli ac pacis" (sodan ja

rauhan oikeudesta), joka julkaistiin v. 1625 ja pidettiin jonakuna

kansainvälisen oikeuden lakikirjana, oli rakennettu samalle

seurallisuuden perustukselle. Mutta itse teossa se metelinen meno

valtioiden välillä, jota Grotius surkutteli ja tahtoi luonnollisen

oikeuden ja Kristillisyyden nimessä estetyksi,[47] ei tullut paremmaksi;

päin-vastoin se yhä paheni, koeteltaessa tasapainon periaatetta toimeen

panna. Kansojen todellinen oikeus ei ollut muu kuin heidän voimanna; --

senpä nyt puolen-toista vuosisadan mittaan Euroopan historia näytti

törkeimmällä tavalla teroittavan. Niinpä tasapainon järjestelmä, jolla

Uusi aika koetti korvata keskiaikaiset rauhan-laitokset, ei tuottanut

mitään muuta kuin sulaa rauhattomuutta. Euroopan valtiot olivat päässeet

omille valloilleen, mutta syöksyivät vallattomasti toisiansa vastaan.

Se, mikä Uskonpuhdistuksen puhjetessa oli vanhan järjestelmän kannalta

varottu ja ennustettu, näytti niin-muodon kamalasti toteuvan: Kristityn

maailman-rauhan sijaan oli tullut täysi anarkiia maailman eripuraisten

kansakuntain kesken.

Tämä irstas meno eneni sen kautta, että uskonnolliset harrastukset,

jotka aluksi olivat antaneet edelliselle taistelulle siveellisen

ryhdin, lopulta olivat tykkönään laimistuneet. Suvaitsevaisuus kenties

ei ollut suurempi entistänsä, koska jokainen valtio harjoitti jyrkintä

uskonnollista pakkoa kukin omassa hallitus-piirissään; mutta kansat

olivat väsyneet käymään sotaa toisiansa vastaan uskon tähden, ja

yksistään valtiolliset tarkoitukset nyt johtivat heidän politiikkiansa.

Pahinta oli, että nämä tarkoitukset eivät olleet sillä hetkellä minkään

yleisen aatteen palveluksessa; ne edustivat pääasiallisesti kunkin

kansan itsekästä vallan- ja saaliinhimoa eivätkä siis voineet

järjestyä minkäänlaisiin puolue-ryhmiin. Tästä oli seurauksena, että

kansainvälinen oikeus-tila muuttui kehnommaksi, kuin se milloinkaan oli

ollut. Westfalin rauhanteon järjestelmä, joka tarkoitti tasapainon

asettamista Katholisuuden ja Protestanttisuuden välille, oli jo

syntyessään vanhentunut, siitä syystä että uskonnollisten vastakohtain

aika oikeastaan oli mennyt. Vaan sen sijaan oli sama rauhanteko

kohottanut kaksi uutta suur-valtaa, jotka yleiselle tasapainolle ja

kansain turvallisuudelle tulivat vaarallisemmiksi kuin nuo entiset, nyt

jo alentuneet suuruudet, Espanja ja Saksan keisari. Nämä uudet

rauhanhäiritsijät, kuten hyvin tiedätte, olivat Ruotsi ja Ranska. Lyhyt

katsaus 17:nnen vuosisadan loppupuoleen riittää meille selvittämään,

mille kannalle Euroopan asiat nyt olivat joutuneet.

Mitä Ruotsiin tulee, sen suurvalta-aika tosin oli jotenkin

lyhyt-ikäinen, johon syynä oli luonnollisten apuvarain riittämättömyys.

Mutta Kaarlo X:nnen hallitus todisti maailmalle yltä-kyllin, että

lähi-valtojen turvallisuus oli tämän Protestanttisen suurvallan tähden

joutunut ahtaammalle kuin keisarillisen yliherruuden uhatessa ennen

muinoin. Brandenburg ei enää ollut kuin Ruotsin vassallikunta; Puolassa

Ruotsin voitolliset armeijat kulkivat ristiin-rastiin Veikselin suusta

Karpateihin asti, ja Tanska oli vähällä kadottaa, ei ainoastaan

itsenäisyyttänsä, vaan myöskin olemassa-olonsa kansakuntain joukossa.

Ylönmääräiset suurvalta-tuumat olivat tähän aikaan kokonaan huimanneet

tuon pienen Ruotsin kansakunnan aivuja. Ensimäinen aikomus oli tehdä

Itämeri Ruotsalaiseksi järveksi ja sulkea se umpeen kaikilta vierailta

kansoilta. Mutta siihen eivät suinkaan Ruotsin valloitus-hankkeet olisi

pysähtyneet, vaan "Ruotsalainen maailma" (orbis terrarum Suecanus) --

kuten siihen aikaan sanottiin -- pyrki epäilemättä leviämään niin

avaralle, kuin maailman seikat sinkin olisivat sallineet. Mitkä

ne syyt olivat, jotka suinkin Kustaan kuoltua pysäyttivät Ruotsin

laventumis-vauhdin ja käänsivät sen huolenpitoa sisällisen talouden

korjaamiseen, tiedämme hyvin Ruotsin yksityis-historiasta 17:nnen

vuosisadan loppupuolella. Mutta se uusi voima, minkä valtakunta

saavutti Kaarlo XI:nnen reduktionin kautta, ei suinkaan tarjonnut

mitään rauhan-takeita tulevaisuudelle. Koko maailma sen hyvin tiesi,

että Ruotsin leijona maatessaankin näki ainoastaan sotaisia unia, ja

että se minä hetkenä hyvänsä saattoi rynnätä ulos uusille

valloituksille.

Samaan aikaan, jolloin aljettiin tointua siitä hämmästyksestä, jonka

Kaarlo X:nnen valloitus-hankkeet olivat herättäneet, astui Ranskan

valtakunta vielä suuremmalla teholla seikkailija-politiikin

tantereelle. Olen jo edellisessä kerran huomauttanut, että Ludovik

XIV:nnen hallitus on suorana jatkona Ranskan kansallisiin harrastuksiin

Hugo Capet'in aioista asti. Vasta tämän hallitsijan aikana Ranskan

kansallinen yhteys täydennettiin; Roussillon, Franche-Comté ja joku osa

Belgian alaa liitettiin lopullisesti Ranskan valtakuntaan, feodalisen

erikois-herruuden viimeiset jäljet hälvenivät kuninkaallisen suuruuden

loistossa, ja kansa ensi kerran tunsi itsensä voimakkaasti edustetuksi

kaikkia muita kansakuntia kohtaan. Mutta kansain-välisessä politiikissä

tämä Ranskan mahtavuus oli uusi vaara Euroopan rauhalle ja

tasapainolle. Huomattava on, että sillä hetkellä, jolloin Ludovik XIV

astui historian näkymölle, Euroopan olot olivat erittäin edullisia

Ranskan valloitushankkeille. Melkein kaikki lähi-vallat olivat tähän

aikaan masentuneina tai heikontuneina. Espanja, tuo äskettäin niin

mahtava Filippo I:n monarkiia, sairasti despotismin hivu-tautia ja

tarvitsi jo muiden tukea, pitääksensä horjuvaa suuruuttansa pystyssä.

Saksa, jonka sisälliset vastakohdat kuvasivat Euroopan yleistä

eripuraisuutta, tarjosi Rankan vallan-himolle altista vaikutusalaa, ja

itse keisari, joka yksin oli jäänyt suojelemaan itseänsä ja

Kristikuntaa Turkkilaisia vastaan, ei enää paljon kyennyt huolta

pitämään Eurooppalaisesta tasapainosta. Vihdoin Englanti, jossa

Stuart'it uudestaan olivat päässeet hallitus-istuimelle, oli väsyneenä

omiin vallankumous-vaiheisinsa eikä paljon taipuvainen sekaantumaan

mannermaan asioihin. Protestanttiset Alankomaat olivat siis sillä

hetkellä ainoat, jotka tehollisesti kannattivat Eurooppalaisen

tasapainon aatetta, vastustaen toisella taholla Ruotsin tavoittamaa

Itämeren-valtaa ja toisella Ludovik XIV:nnen valloitus-hankkeita

Espanjalaisen Belgian suhteen. Olipa todellakin aikakauden omituisia

tunnus-merkkejä, että sama Hollanti, joka sata vuotta takaperin oli

aloittanut vaivaloisen taistelunsa Espanjan tiranniutta vastaan, nyt

oli pakoitettu suojelemaan entisen sortajansa oikeuksia. Tämä seikka,

näet, todistaa, mitä muutoinkin tiedämme, että uskonnolliset

vastakohdat olivat lakanneet olemasta politiikin vaikuttimena, ja että

paljas huolenpito yleisestä turvallisuudesta oli astunut sijaan.

Yleisesti sanoen, ei mikään muu aate kuin kansain-välinen nyrkkioikeus

ja sen vastustaminen, tähän aikaan johtanut maailman yleisiä tapauksia.

Ja loistavimmalla tavalla tosin Ludovik XIV edusti tuota valloilleen

päässyttä kansojen itsekkäisyyttä, joka ei enää kysynyt edes oikeuden

varjoakaan, ryöstö-toimiin ryhtyessänsä. Häntä vastaan tietysti täytyi

tasapainon nimessä koettaa voimia yhdistää, ja tämä tehtävä, johon

pieni Hollanti oman turvansa tähden ryhtyi, antoi hetkeksi tälle maalle

johtavan aseman Euroopan politiikissa.

Niinkuin hyvin muistamme, Ludovikin kavala hyökkääminen Alankomaihin

nostaa hänelle vastustajan, tuon uupumattoman Wilhelmi III:nnen, joka

kahden kansallisen vallankumouksen kautta pääsee ensin Hollannin,

sitten Englanninkin hallitsijaksi, ja joka tekee elämänsä

tarkoitukseksi estää Ranskan uhkaavaa ylivaltaa. Wilhelmin kuoltua sama

tasapainon-politiikki yhä jatketaan, eikä sovi muuta sanoa, kuin että

sen harrastukset lopulta vievätkin toivotuille perille. Espanjalaisen

perintösodan loputtua, Ranska tosin säilyttää suurvalta-asemansa ja

melkoisen osan entistä voitto-saalistansa; ainoastaan Espanjan lahonnut

suuruus silloin saapi loppunsa. Kuitenkin Ranska on kadottanut kykynsä

muita vahingoittamaan ja tasapainon-aate on siis saanut loistavan

voiton. Vaan kun muistamme, että tämä tulos ei sisältänyt mitään muuta

kuin vahingon torjumista, ja että se oli saavutettu vasta suurten ja

veristen sotain kautta, ei sovi sanoa, että tasapainon-aate oli

ansainnut itsellensä aivan korkeata sijaa historiallisten aatteiden

seassa.

Melkein samaan aikaan, jolloin Ranskan ylpeys näin masennettiin, tuli

myöskin Ruotsin ylivalta pohjasessa kukistetuksi, mutta tavalla

semmoisella, joka ei näyttänyt tuottavan Euroopan tasapainolle mitään

varsinaista etua. Ruotsilla oli onnettomuudessaan se harvinainen onni,

että sen suuruuden kukistus ei tapahtunut vallanhimoisten hankkeiden

harjoittamisessa, vaan tragillisessa taistelussa muiden vallanhimoa ja

aikakauden petollista politiikkia vastaan. Senpä tähden Ruotsin

mahtavuuden päivän-lasku oli yhtä loistava, kuin sen nousukin oli

ollut: Kaarlo XII on tullut historiassa melkein yhtä mainioksi kuin

suuri Kustaa Aadolfi. Eroitus oli vain, että Kaarlo kuningas ei enää

edustanut mitään yleistä aatetta, joka olisi tehnyt Ruotsin suuruuden

oikeutetuksi ja maailmalle tarpeelliseksi.

Tämä puute yleisistä johtavista aatteista tekee ylipäänsä 18:nnen

vuosisadan valtiolliset tapaukset kamalan autioiksi, ikäänkuin

historian henki olisi paennut ja atomit olisivat jääneet omaa

vallatonta kisaansa harjoittamaan. Aian suuruudet ovat ne, jotka

suurimmalla teholla ja taidolla ajavat itsekkäimmän vallanhimon

politiikkiä, huolimatta minkäänlaisen siveellisyyden laeista. Semmoisia

ovat Pietari Suuri Venäjällä ja Fredrik Suuri Preussissä, molemmat

uusien suur-valtain perustajia. Koko politiikka on muuttunut yleiseksi

rosvo-elämäksi, jossa sodat tarkoittavat ainoastaan maiden anastusta ja

sovinnot ainoastaan saaliin jakoa mahtajain kesken. Niinkuin olot nyt

ovat muodostuneet, ei tasapainon aate enää merkitse kansojen tasaista

oikeutta, se vain merkitsee valtio-kokojen aineellista ja mekhanillista

yhtä-voimaisuutta. Itse kansallisuudet näyttävät kadottaneen melkein

kaiken merkityksen; ne ovat ainoastaan väestöjä, jotka luetaan

voittomaiden tarpeelliseen kalustoon. Kansain-välisen oikeuden sijaan

astuu yksityis-oikeus, joka katsoo maat ja kansat hallitsijain

yksityis-omaisuudeksi ja niitä jakelee niinkuin yksityistä perintöä.

Tämä periaate, jonka Ludovik XIV on tuonut yleiseen politiikkiin,

pyrkii kohoamaan aikakauden johtavaksi aatteeksi. Espanjan

perintö-sodasta alkaen seuraa koko sarja yhtäläisiä taisteluita, jotka

verisillä kirjaimilla kertovat hallitusten itsekkäisyyttä ja

kansallisuuksien alennus-tilaa; luetelkaamme: Puolan perintö-sota,

Silesian sodat, Itävallan perintö-sota, Seitsen-vuotinen sota, vihdoin

Puolan jako, joka on aikakauden ominaisuuden kenties selvin ilmestys.

Eikä ottelu enää rajoitu Euroopan vanhaan kultuuri-piiriin; se on jo

levinnyt kaikille valtamerille ja muiden maan-osain kaukaisille

siirtomaille. Englanti, joka Euroopan mantereella ajaa tasapainon

asiaa, pyrkii merillä ja Euroopan ulkopuolella itsekin yleiseen, muille

kansoille rasittavaan yli-herruuteen.

Jos nyt kysymme: mitä tuo Westfalin rauhanteon asettama uusi periaate

maailman järjestystä varten oikeastaan oli toimeen saanut, ei ole

vastaus aivan lohduttavainen. Tasapainon aate, joka edellytti

pysyväistä eripuraisuutta maailman kansojen kesken, oli

matkaansaattanut melkein alituisia sotia ja kehittänyt julkeimman

valtio-itsekkäisyyden, jonka painon alla kansakuntien sekä ulkonainen

itsenäisyys että sisällinen vapaus oli surkeasti sortumaisillaan. Totta

kyllä on, että jo ennenkin ihmiskunnan historiassa vallanhimo ja

väkevämmän oikeus oli näyttänyt tapauksiin melkoisesti vaikuttavan, ja

Keski-aian meteliset pauhinat tuntuvat yksityis-kohdissaan vielä

enemmin säännöttömiltä ja satunnaisilta, kuin ne olot, joita

Eurooppalainen diplomatiia 18:nnella vuosisadalla ohjasi. Mutta eroitus

oli juuri siinä, että itsekkäisyys nyt oli kohonnut korkeimmaksi

la'iksi, joka sysäsi kaiken aatteellisen johdon syrjälle. Seurauksena

oli, että itse kansallisuuden-aate, joka, kuten ennen olemme nähneet,

oli valmistanut tuon suuren vaiheen Keski-aiasta Uuteen aikaan, nyt

joutuu ahtaalle valtio-tarkoitusten masentavan painon alla. Tämä aate

tosin vielä oli varsin hämärä ja valtion-käsitteesen sidottuna; mutta

siinäkin, missä kansallis-henki oli valtiolliseksi olennoksi

kehittyneenä, sitä ei pidetty missään arvossa, vaan mahtajat loivat

omia mielivaltaisia valtio-kyhäyksiänsä, joihin koettivat puhaltaa omaa

henkeänsä. Niinpä esm. Habsburgilaiset hallitsijat tavan takaa

koettivat sulattaa Unkarin valtakuntaa yleiseen Itävaltalaiseen

monarkiiaansa, Italiaa tavan takaa jaeltiin ja palstoiteltiin

Eurooppalaisen tasapainon hyväksi, ja itse Saksassa kansallinen yhteys

tuskin enää oli nimeksikään säilynyt, koska sen etevimmät kappaleet

olivat vieraisin valtakuntiin yhdistyneinä. Juuri tässä Pyhässä

Romalaisessa keisarikunnassa tulivat tasapainon vaikutukset selvimmästi

näkyviin. Ensi-aluksi oli ainoastaan Protestanttisuuden ja

Katholisuuden yhtäläinen voima ollut kysymyksenä. Mutta ennen pitkää

edut ja pyrinnöt hajosivat monialle ja valtakunnan etevimmät jäsenet

osittain siirtyivät ulkopuolelle Saksan rajoja. Puhumatta siitä, että

Ranska oli vienyt Elsas'in ja vielä lisäksi anasti Lothringin, oli

Hannover joutunut Englannin johtamaksi, Saksi tullut Puolan

kuningaskunnan yhteyteen ja Brandenburg muuttunut Preussin

kuningaskunnaksi, niin-muodoin saanut arvonimensä ulkopuolelta Saksaa.

Kun lisäksi muistamme, että Saksalaiset maakunnat olivat vähin osa

Habsburgilaisen keisarin alueesta, että Pommeri oli Ruotsin hallussa ja

Holstein Tanskan, on helppo ymmärtää, kuinka epäsointuva se kokonaisuus

oli, jota kutsuttiin Saksan kansakunnaksi.

Katsellessamme Euroopan valtiollista tilaa tällä aikakaudella, olemme

melkein valmiit kysymään, eikö ihmiskunta ollut yleis-ihmisyytensä

puolesta mennyt taakse päin, sitten kuin se näkyväinen yhdys-side,

jonka Katholisuus aikoinaan piti voimassa, nyt oli katkennut.

Ulkonaiset tapaukset näyttävät antavan siihen katkerimman vastauksen;

sillä epäilemättä valtioiden yksityis-edut olivat anastaneet ylimmäisen

sijan maailman asioissa ja ihmiskunnan yleiset edut olivat saaneet

väistyä syrjälle. Mutta kun likemmältä tarkastamme aikakauden oloja ja

sitä aatteiden liikettä, joka nyt on alkanut, tulemme heti huomaamaan,

että myöskin tämä "Valtio-itsekkäisyyden aikakausi" on tehnyt melkoista

työtä humaniteetin palveluksessa. Aivan luonnollista tosin oli, että

kun vanha Katholiskunta ei enää kelvannut edustamaan yleis-ihmisyyden

aatetta, oli ollut ensi-aluksi vaikea löytää uutta muotoa kansojen

rauhalliselle yhteis-elämälle. Olihan Keski-aian theokratillinenkin

rauhan-aate jäänyt useissa kohden ainoastaan ihanaksi unelmaksi; nyt

kun täysivaltaiset kansa-henkilöt ryhtyivät maailman-johtoon, oli

tietysti kahta vaikeampi saada sointuvaa seurallisuutta heidän

välillensä toimeen. Mutta muistamista kuitenkin on, että tämä

harrastus yhä oli voimassa ja vaikutuksessa -- kansojen "parempana

omana-tuntona", kuten äsken sitä nimitin. Jo siitä hetkestä saakka,

jolloin kirkollista yleis-monarkiiaa ruvettiin järkähyttämään, oli

kysymystä noussut jostakin uudesta rauhan-järjestelmästä, ja Böhmin

Husilainen kuningas Yrjö Podjebrad mainitaan olleen ensimäinen, joka

mietti jotakin Euroopan kansain "tasavaltaa" keskinäisen liiton ja

sopimuksen muodossa. Keski-aian lopusta saakka kansain-välinen

diplomatiia sitten teki työtä tätä tarkoitusta varten, ja vaikka

uskonto-sodat vuosisadan aiaksi katkaisi kaikki rauhan-yritykset, oli

aate kumminkin sen verran edistynyt, että Kansain-välinen oikeus alkoi

tieteessä järjestyä. Sekin oli jo jotain, että tätä oikeutta ylipäänsä

tunnustettiin, jos kohta sitä teossa ja toiminnassa aivan huonosti

noudatettiin. Itse tasapainon ajatus todisti, että kansakunnat hyvin

tunsivat keskinäisiä velvollisuuksia löytyvän, vaikka keino niiden

yllä-pitämiseen oli kovin vaillinainen. Pait sitä tämä aikakausi, niin

tyhjä kuin se onkin johtavista aatteista, on kuitenkin varsin

hedelmällinen uusien aatteiden synnyttämisessä. Ylipäänsä kultuurin

kehitys on tällä aikakaudella erinomaisen virkeä; kansojen oma etu

kiihoittaa heitä kartuttamaan voimiansa tieteiden, taiteiden, kaupan ja

teollisuuden edistämisellä, ja hyötymisen harrastus herättää

monenmoisia tutkimisia yhteiskunnan luonnosta ja tarpeista. Mutta sen

ohessa aatteiden vaihto eri kansain välillä on vilkkaampi kuin

milloinkaan ennen. Kansainväliset selkkaukset ovat synnyttäneet

sanoma-kirjallisuuden, ja niistä kansallis-kirjallisuuksista, jotka

tähän aikaan puhkeevat kukoistukseen, saapi Ranskan kirjallisuus

yleisen Eurooppalaisen vaikutuksen. Tämä henkinen liike yllä-pitää yhä

humaniteeti-siteen kansojen välillä ja valmistaa vähitellen uutta,

historiallista kehitys-jaksoa.

Ne lyhyet hetket, jotka ovat meillä jälillä, eivät salli minun kuin

hätäisesti viitata aian henkisten liikkeiden yleiseen luontoon. Mutta

jos olisikin aikaa meillä runsaammin, ei olisi minun suinkaan helppo

sovittaa kokonaiseksi kuvaksi kaikkia niitä vaihtelevia ilmiöitä,

joita näiden aikojen henkinen levottomuus on tuottanut. Asian laita,

näet, on, että aatteidenkin maailmassa vallitsi, keski-aikaisten

ajatus-kaavojen kukistumisen perästä, aivan yhtäläinen hajanaisuus kuin

valtiollisessa, eikä ensi-aluksi syntynyt mitään yhteistä suuntaa, joka

olisi voinut tehokkaasti vaikuttaa olevaisten olojen muodostamiseen.

Varsin tuntuva on jo tähän aikaan vaikutus siitä Humanistisesta

liikkeestä, joka -- kuten ennen olemme nähneet -- oli alkanut

Keski-aian lopulla Antikisen kirjallisuuden herätyksen kautta. Mutta

koska Antikin valtio-ihanteet olivat mahdottomat sovittaa sen-aikuisiin

oloihin, niin tutkimus kääntyi ajatuksen omiin perusteisin ja synnytti

uudenaikaisen filosofian, jossa nimet Cartesius, Spinoza, Leibritz,

muita mainitsematta, saavuttivat loistavan sijan. Aian uskonnolliset

kysymykset olivat pitkällisen taistelun kautta joutuneet sille

kannalle, että tiede yhä enemmin saattoi irtaantua dogmallisten

kaavin siteistä, eikä aikaakaan ennen kuin se käänsi teränsä itse

Kristin-uskoa vastaan, joka Protestanttisissakin kirkkokunnissa

oli yhä enemmin kangistunut tunnustus-kaavoihinsa. Niinpä jo

17:nnen vuosisadan lopulla syntyy Englannissa se Kristin-uskolle

vihamielinen Valistus-filosofia, joka sitten Ranskassa, Voltaire'n ja

Encyklopedistain kautta, saapi varsinaisen kukoistuksensa. Vaan tämän,

niin-sanoakseni kristillisen suunnan ohessa, havaitaan toinenkin

taipumus aikakauden ajatus-tavassa. Nuo alkuansa erikseen kulkeneet

Humanistiset ja uskonnolliset harrastukset olivat viimein päätyneet

yleiseen ihmis-rakkauteen, jonka silmä-määränä etenkin oli

yksityis-ihmisen onni ja menestys. Tämä filantropinen suunta, joka nyt

ilmaantuu aian varsinaisena humaniteeti-harrastuksena, ei voinut olla

loukkaantumatta olevaiseen maailman-järjestykseen, jossa ihmisten onni

näytti olevan ainoastaan mielivallan ja kurjuuden alaisena; se vaati

tämän surkean tilan parantamista ja käänsi huomionsa niihin laitoksiin,

jotka tuntuivat olevan surkeuden syinä. Merkillistä on, että historian

yleiset keskuudet, valtioiden keskinäiset rettelöt ja kansainvälisen

oikeuden metelinen tila, jäivät tällä kertaa tutkimukselta melkein

huomaamatta, ikäänkuin niiden suhteen ihmis-järki olisi tuntenut

itsensä voimattomaksi. Sitä suuremmalla innolla aian huomio kääntyi

yhteiskunnallisiin laitoksiin ja niihin siveellisiin periaatteisin,

joihin yhteiskunta perustui. Tällä tavoin Valistus-filosofia sai

käytännöllisen sisällyksen: kaikki entiset mielipiteet, jotka olivat

yhteis-elämän kannattimina, siirrettiin rohkeasti ennakko-luulojen

luokkaan ja täydellinen uudistus vaadittiin toimeen-pantavaksi

valtiossa, kirkossa ja yhteiskunnassa.

Erinäiset seikat vaikuttivat, että olletikkin Ranskassa uudistuksen

tarve oli kiihkeä. Mutta sen ohessa Ranskan kielen korkea viljelys ja

avara valta levitti nämä uudet aatteet ympäri Euroopan ja tällä tavoin

mielet muuallakin valmistettiin niille mullistuksille, jotka vuosisadan

lopulla puhkesivat Ranskan vallankumouksen kautta. Olletikkin

Rousseau'n tuntehikkaat selitykset ihmisten luonnollisesta tasa-arvosta

yllyttivät yleistä mielipidettä vanhaa yhteiskuntaa vastaan, joka oli

kokonaan rakentuneena perityihin sääty-etuihin ja rasittavaan

epätasaisuuteen ihmisten välillä. Historialliset olot olivat muka

ihmisessä pilanneet ihmisyyden. Jahka yhteiskunta kerta saataisiin

luonnon-mukaiselle kannalle, jahka yleinen vapaus, veljyys ja tasa-arvo

olisi toimeen saatu, silloinpa muka kansainkin välillä rauha ja rakkaus

tulisi vallitsemaan. Tämä oli Vallankumouksen suuri ajatus, se johtava

aate, joka pian antoi Euroopan taisteluille vakaisemman sisällyksen

kuin vallan-pitäjäin itsekkäät kiistat tasapainon aikakaudella. Voimme

siis sanoa, että yleis-ihmisyys, joka näytti häviölle joutuneen

kansakuntain irstaissa vihan-melskeissä, sillä välin etsi uutta

elin-voimaa yhteiskunnallisten kysymysten ahtaammasta piiristä, josta

se jälleen lähti ulos maailmaa valloittamaan. Hätäinen katsaus tähän

uuteen vaiheesen on oleva seuraavan luentomme aineena.

Kahdeksas-kolmatta Luento.

Vallankumous ja kansalliset liikkeet.

Historian uusin jakso on nyt edessämme ja vaikeus keksiä aatteiden

syntyä ja todellista perää karttuu joka askeleelta. Syynä tähän

vaikeuteen on, paitsi tapausten lähisyys, myöskin historiallisen

kehityksen moninaisuus; sillä eri aatteet jo kietouvat toisiinsa,

vaikuttavat yhdessä tai vastatusten ja toimeen-saavat tuloksen, jota ei

millään mathematillisella lasku-tavalla voida selvittää. Käyttääkseni

luonnosta lainattua kuvaa, -- aate-virrat sekaantuvat toisiinsa,

muuttelevat toistensa voimaa tai suuntaa ja synnyttävät joskus

pyörteitä ja suvantoja, jotka saattavat meitä erehdyttää sekä

alkuperäisen liike-voiman että lopullisen tarkoitusperän suhteen. Ja

lisäksi tulee, että lähestymme nykyhetken omia taistelu-kysymyksiä,

joissa itse ajalemme aian-liikkeiden vallassa emmekä yhtä vakavasti voi

arvostella tapausten kuohua, kuin jos asemamme olisi ulkopuolella niitä

vaiheita, joiden luontoa koetamme käsittää. Meidän tulee sen vuoksi

olla johonkin määrin varullamme, taikka oikeammin sanoen, meidän tulee

tunnustaa, että käsityksemme saattaa olla vaillinainen ja johonkin

määrin ykspuolinen. Vaan tämä tunnustus ei saa estää meitä etsimästä

sitä pää-juonta, joka näissäkin liikkeissä on vallinnut. Ensimäinen

kysymyksemme on siis: mitkä ne syyt olivat, jotka matkaan-saattivat

Ranskan suuren vallankumouksen ja sen yhteydessä olevat tapaukset?

Ensiksi täytyy meidän eroittaa ne syyt, jotka olivat yleiset, maailman

kultuuri-kehityksestä lähteneet, ja ne, jotka olivat enemmän

paikallisia, yksityisten kansain sisällisiin oloihin perustuvia.

Yleisten syiden joukossa oli epäilemättä tärkein, että -- kuten viime

luennossa koetin osoittaa -- Uuden aian henkiset herätykset olivat

muodostuneet yleiseksi filantropiseksi suunnaksi, joka vaati enemmän

tasaisuutta yksityis-ihmisten kohtaloissa, kuin mitä Euroopan

silloin vielä vallitseva feodalinen yhteiskunta tarjosi. Tunnustaa

täytyykin, että erittäin alhaisimpien kansan-luokkain tila Euroopan

kultuuri-maissa oli varsin surkuteltava. Tosin varsinainen orjuus jo

Keski-aian kuluessa oli enimmissä maissa lakannut; mutta usein

maanviljelys-väestön asema feodalisen isännyyden alla ei ollut orjuutta

parempi, ja aian "valistus" oli alkanut oudoksua tätä jyrkkää

epätasaisuutta eri ihmis-luokkain elämän-kohtaloissa. Mutta nämä

mielipiteet saivat sen kautta sitä enemmän voimaa, että se keski-sääty,

jonka jo Keski-aikana olemme nähneet syntyvän kaupunki-kuntain

piirissä, nyt oli tarpeeksi vaurastunut ja voimistunut, voidaksensa

vaatia säännöllistä osaansa kansallisten asiain hoidossa. Tämä

niin-kutsuttu "Kolmas sääty" tiesi aivan hyvin olevansa yhtä luuta ja

lihaa kansan alhaisempien kerrosten kanssa ja nousi luonnollisesti

näidenkin edustajaksi. Valtion ja yhteiskunnan uudistus tuli

niin-muodoin pääasiallisesti tämän säädyn ajettavaksi.

Tämän ohessa on huomattavaa, että Calvinilainen tunnustus herätti

niissä maissa, joissa se pääsi vaikuttamaan, demokratillisia

taipumuksia maallisenkin yhteiskunnan alalla. Puhumattakaan Geneve'n

malli-kirkosta, joka oli ikäänkuin tasavaltaisen kristillisyyden

keskuksena, oli varsinkin Englannissa ja Skotlannissa Protestanttisuus

ryhtynyt valtiollisten olojen muodostamiseen ja matkaan-saattanut

ensimäisen vallankumouksen jo siihen aikaan, jolloin muussa

Euroopassa Kolmenkymmenen-vuotinen sota veti kansojen huomion

puoleensa. Englannissa tämän uskonnollisen vaikuttimen lisäksi

tuli parlamentti-laitoksen vanhat traditionit, jotka olivat

kansalliseen luonteesen istuttaneet syvän käsityksen kansalaisten

yhteiskunnallisista ja valtiollisista oikeuksista. Luonnollista siis

oli, että tämä uskonnollisen ja valtiollisen vapauden harrastus pian

joutui taisteluun kuninkaallisen vallan kanssa. Englannissa, näet, oli,

niinkuin muuallakin Euroopassa, kuninkuuden voima jo Keski-aian lopulla

melkoisesti karttunut, ja kun Uskonpuhdistus tässä maassa toimitti

kirkollisenkin hallituksen kuninkaan käsiin, tulivat uskonnolliset

kysymykset saamaan etusijan valtio-seikkain seassa. Näin tapahtui, että

Stuart'ien tultua hallitus-istuimelle, kruunun kirkollinen suprematiia

herätti vastarinnan kuninkuuden muitakin prerogativeja vastaan, eikä

kauan viipynyt, ennen kuin Puritanit ja "Keropäät" olivat kukistaneet

Englannin vanhan valta-istuimen, koettaen järjestää uutta yhteiskuntaa

uskonnollisten periaatteidensa mukaan. "Restaurationi" tosin sitten

asetti Stuart'in suvun jälleen valta-istuimelle; mutta pelko Jaakko

II:n katholisista hankkeista herätti v. 1688 uuden vallankumouksen,

jolloin kerrassaan laskettiin vahva perustus Englannin kansan

uskonnolliselle ja valtiolliselle vapaudelle.

Britannian suljetun saari-aseman tähden tämä esimerkki

perustus-la'illisesta kansalais-vapaudesta ei ensi aluksi aivan

tehokkaasti vaikuttanut mannermaan valtiollisiin käsitteisin, varsinkin

koska Englannin yhteiskunnan aristokratilliset perustukset olivat

jääneet melkein muuttumatta. Mutta eräs samasta emäpuusta kasvanut

haara, nimittäin Englantilaisuus Pohjois-Amerikassa, antoi

yhteiskunnalliselle kehitykselle sitä suurempaa yllykettä. Kuten

tiedämme, nuo Englannista paenneet Puritani-perheet, jotka

Atlantin-takaisissa siirtokunnissa olivat raivanneet itsellensä uuden

isänmaan, missä vanhan Euroopan yhteiskunnalliset epätasaisuudet

kokonaan unohtuivat, olivat vähitellen kasvaneet melkoiseksi

kansakunnaksi, joka ei enää taipunut pysymään emämaan herruuden alla.

Se vapautus-sota, joka tästä syystä syttyi, ja ne tasavaltaiset

valtio-laitokset, jotka silloin perustettiin, herättivät monessa

paikoin Euroopassa ääretöntä ihastusta, koska näyttivät toteuttavan

aikakauden suuria tasa-arvon ja vapauden ihanteita. Mutta ei

missään ollut mielten kiihko niin suuri kuin Ranskanmaalla, jonka

hallituskin saatettiin tekemään tehokasta apua Amerikan nuorille

Yhdys-valloille. Juuri tässä Ranskan kansakunnassa olivat uudet aatteet

ja vanhat epäkohdat astuneet jyrkimmästi vastatusten. Kuninkuuden

ylin-määrin paisunut valta, hallituksen tuhlaavaisuus ja säälimätön

kiskomis-järjestelmä sekä etu-oikeutettujen säätyjen, aateliston ja

kirkollisen ylimyskunnan, ylpeä loisteliaisuus ja kevytmielisyys, --

tämä kaikki jo tuntui kansan enemmistölle kärsimättömäksi ikeeksi, joka

oli särjettävä ja poistettava, jotta luonnon ja järjen mukainen

yhteiskunta voisi syntyä. Olojen ja mielten tila oli semmoinen, että

moni jo varhain varmuudella ennusti jonkun hirveän räjähdyksen tuloa.

Kuusi, seitsemän vuotta sen jälkeen, kun Yhdys-vallat olivat saaneet

itsenäisyytensä tunnustetuksi, puhkesikin Ranskan suuri vallankumous,

eikä niinkään monta vuotta kulunut, ennenkuin se raivaavana palona

alkoi levitä ulkopuolelle Ranskan rajoja kaikkiin lähimaihin. Näin

koitti historiassa uusi aikakausi, uusi jakso suuria ja verisiä

taisteluita. Mutta olipa taisteluilla nyt joku aatteellinen tarkoitus.

Ihmiskunta oli jälleen saanut johtavan aatteen, joka maksoi taistelun

vaivaa, eikä valtio-itsekkäisyys enää yksin johtanut kansojen

kohtaloita.

Ranskan vallankumous on niitä tapauksia, joiden arvostelemisessa vielä

nytkin mielipiteet menevät niin hajalle, että joku tasapuolinen tuomio

ei ole aivan helppo laskea. Tämä maailman-tapaus on yhä pysynyt

kiista-kysymyksenä, ei ainoastaan eri puolueiden, vaan myöskin eri

kansain välillä, sitä myöden kuinka on arveltu siitä olleen etua tai

haittaa arvostelijan omalle kansakunnalle. Niinpä Ranskan suuri

historioitsija ja valtiomies Thiers on siitä tehnyt kansallisen

epopeian, ja vasta viimeisinä aikoina on Ranskassa toisinaan ruvettu

vähemmin runolliselta kannalta sen tapahtumia katselemaan. Englannissa

taas oli ensi hetkestä saakka yleinen mielipide varsin vähän

suosiollinen Ranskan vallankumous-näytelmälle; se onkin sieltä puolen

enimmästi saanut ankaran tuomion sekä valtiomiehiltä että

historioitsijoilta, ikäänkuin kaikki tyyni ei olisi muuta ollut

kuin Ranskalaista kevytmielisyyttä ja hurjuutta. Myöskin Saksan

historian-tutkimus on tavallisella perinpohjaisuudellansa todistellut,

että Ranskalaiset, omaksi ja muiden onnettomuudeksi, antoivat

vallankumouksellensa ihan väärän suunnan; -- ja senpä Saksalaiset

ymmärtävät yhtä viisaasti, kuin sananparren mukaan maalla-olijat

arvostelevat merellä sattunutta vahinkoa. Nykyään voimme ylipäänsä

sanoa, että kritillinen ja moittivainen katsanto-tapa Ranskan

vallankumouksen suhteen on ylinnä, eikä olekkaan vaikea todistaa, että

se on liikkunut hävityksen kauhistuksena Ranskanmaan ja muun Euroopan

yli, hurjasti kukistaen historialliset olot ja vereen upottaen

kokonaisen sukupolven kohtalot. Miks'ei tämä liikenne, joka tahtoi

asettaa Järjen jumalattaren maailman-hallitukseen, itse osannut

järjellisesti menetellä? -- Näin sopii hyvällä syyllä päivitellä;

sillä aivan epäilemättä tuo intohimojen irstas raivo, joka

vihdoin päätyi kunnianhimoisen kenraalin hallitukseen ja yleiseen

valloitus-sotaan Euroopan muita kansoja vastaan, on ollut historian

kamalimpia kohtauksia. Eikä kukaan uskaltane väittää, ett'ei näitä

hairauksia olisi voitu välttää, jos ihmiset ylipäänsä olisivat

parempia ja puhtaampia olleet, jos siveellinen kanta sekä

vallankumouksen tekijöissä että sen vastustajissakin olisi ollut

korkeampi, jos ylipäänsä olot olisivat toisenlaisia olleet, kuin mitä

ne Ranskassa ja muussakin Euroopassa siihen aikaan olivat. Ja jos

myönnämmekin, että nämä asianhaarat ovat olleet hairausten syinä, emme

kuitenkaan saa katsoa kaikkea, mikä historiassa tapahtuu, ainoastaan

edellä-käypien syiden välttämättömäksi seuraukseksi; toisin sanoin,

emme saa tehdä mitättömäksi kansojen ja yksityisten omaa syyllisyyttä,

jos ylipäänsä tunnustamme inhimillisissä teoissa jonkun määrän ehdon

valtaa. Tältä kannalta katsoen meidän siis tulee yhdistyä siihen

ankaraan tuomioon, joka on laskettu Ranskan vallankumouksen

yksityis-tapauksista, sen murha-teoista ja Terrorismista sekä sen

hävitys-himosta ja valloitus-politiikasta Napoleonin tarkoittamaan

maailman-herruuteen saakka. Mutta sittenkin meidän tulee edellä kaiken

tutkia, onko tämän verisen vaahdon alla liikkunut joku historiallinen

aate, joka vallankumouksen kautta on päässyt pysyväiseen valtaan

ihmiskunnan oloissa. Tämä kysymys on meille tällä kertaa tärkeämpi kuin

yksityisten henkilöin ja tapahtumain arvosteleminen.

Ensiksi sopii tässä kohden muistuttaa, että vallankumous itsessään

merkitsee väkivaltaista poikkeusta valtion säännöllisestä ja

la'illisesta oikeudesta. Onko semmoinen poikkeus milloinkaan

oikeutettu? Kysymys on liian lavea, että ehtisimme tunkeuda sen

kaikkiin asianhaaroihin. Kuitenkin voimme yleisesti myöntää, että

aikoja löytyy valtiojen elämässä, jolloin muuta edistymisen keinoa ei

ole. Jos vanhat olot ja uudet aatteet seisovat niin jyrkästi toisiansa

vastaan, ett'ei mitään sopimusta voi syntyä, silloin jälkimäiset

korkeammalla oikeudellaan murtavat entiset oikeudet maahan ja raivaavat

tietänsä raunioiden yli. Niin oli osaksi Ranskan vallankumouksen

laita, emmekä voi Ranskan kansaa soimata, että se silloin on tähän

hätä-keinoon ryhtynyt. Mutta paremmalla syyllä sopii muistuttaa, että

Ranskan suuri vallankumous on antanut vallankumous-käsitteelle

jonkunlaisen väärän pyhityksen, joka on ollut kansojen säännölliselle

edistykselle suureksi haitaksi. Varsinkin itse Ranskanmaalla on

vallankumouksen huimaus kestänyt enemmän aikaa kuin se pakko-tila, joka

saattoi tätä väkivaltaista välikappaletta pyhittää, ja juuri tämä

suuresta maailman-tapauksesta syntynyt päihtymys on estänyt Ranskan

valtio-oloja asettumasta säännölliseen ja terveesen tasapainoon.

Mutta samassa kun lausumme, että 1789 vuoden vallankumous on

esimerkillään vienyt harha-teille, olemme myöskin tunnustaneet,

että se itse teossa on toimittanut jotakin tärkeätä virkaa

ihmiskunnan historiassa. Ja niinpä onkin todella laita. Niinkuin

ankara ukkosen-ilma on Ranskan suuri vallankumous puhdistanut

Euroopan oloja niistä vanhentuneista keskiaikaisista laitoksista,

jotka jo mädännyksellänsä yhteiskuntaa saastuttivat, ja sen

ohessa se on maailman yleiseen politiikkiin leimauttanut uusia

aatteellisia vaikuttimia, jotka kansojen historialliselle toiminnalle

antoivat rikkaamman ja siveellisemmän sisällyksen, kuin edellisen

aikakauden itsekkäät sota-melskeet. Kun Eurooppa vihdoin neljänneksen

vuosisadan taistelujen perästä jälleen asettui levolle ja Pyhä Alliansi

toivoi voivansa aloittaa uutta rauhan ja rakkauden aikakautta,

olivat Euroopan vanhat laitokset, sekä yhteiskunnalliset että

kansainväliset, palaamattomasti hävinneet. Feodalismin juuret olivat

ylipäänsä kaikkialla maasta pois kitketyt taikka ainakin niin

höltyneet, että niiden elin-voima oli lakannut; tämä oli muutoksen

yhteiskunnallinen ja laillansa yleis-inhimillinen puoli, koska sen

kautta "ihmisen oikeudet", säädystä ja syntyperästä huolimatta,

astuivat yhteiskunnalliseen voimaan. Sen ohessa joka haaralla oli

herännyt tarve väljentää valtiollisen elämän muotoja, toimittaa

kansoille itsellensä osallisuutta valtiojen hallituksessa ja la'illa

rajoittaa hallitusmiesten valtaa; tämäkin muutos oli edellisen kanssa

likeisintä sukua, koska valtiollisen vapauden pää-tarkoituksia on

suojella yhteiskunnallista tasa-arvoa. Mutta ei ainoastaan yleisissä

vapauden-käsitteissä, vaan myöskin yksityisten kansain itse-tajunnassa

oli vallankumouksen aikakausi vaikuttanut herätystä, uudistusta.

Italiassa oli kansallisen yhteyden ensimäinen aamupuhde alkanut

hämärtää, kun vallankumous hetkeksi lakaisi pois nuo vanhat vallat,

jotka niin monta vuosisataa olivat pitäneet maan lohkaistuna ja

hermottomana. Espanjassa taistelu Napoleonia vastaan herätti kansan

tylstyneet hermot jälleen jänteille, todistaen, että kansan

itsenäisyyden tunto ei ollut despotismin painon alla masentunut.

Merkillisin muutos oli kuitenkin tapahtunut Euroopan keskustalla,

Saksanmaalla, jossa tuo tykkönään kelvottomaksi kulunut "Romalainen

keisarikunta" oli lopullisesti kukistunut ja enin osa entisistä

pikku-"säädyistä" olivat hävinneet, jättäen tilan avoimeksi vastaiselle

kansalliselle yhdistymiselle. Tässä niin-muodoin vallankumous-sotain

lähin vaikutus oli ollut, että viimeinen jälki Saksan kansan

valtiollisesta kokonaisuudesta katosi; mutta samalla kertaa

Saksalaisten kansallis-tunto sai ensimäisen uuden yllykkeensä

taistelussa Ranskan ylivaltaa vastaan. Näistä esimerkeistä näemme, että

Ranskan vallankumous kahdella tavalla levitti vaikutustansa Euroopan

yleisiin oloihin. Suoranaisesti Ranskan voitolliset aseet kuljettivat

muassansa yhteiskunnallisen tasa-arvon aatteet ja toimittivat sekä

yhteiskunnallisissa että valtiollisissa oloissa säälimättömän

tasoitus-työn. Mutta toiselta puolen se maailman-valta, jonka

vallankumouksen ainokais-perillinen, Napoleon I, koetti toimeen panna,

herätti kansallisuudet heidän uupumuksestaan voimalliseen vastarintaan

ja nosti niin-muodoin välillisesti uuden liike-voiman vaikutukseen

maailman historiassa.

Voimme siis sanoa, että tämän vuosisadan kaikki valtiolliset liikkeet

ovat saaneet alkunsa siitä hehkuvasta tuli-ahjosta, jossa vallankumous

koetti sulattaa Euroopan vanhat olot uuteen muotoon. Kysymykset

yhteiskunnallisista ja valtiollisista oikeuksista tosin ovat

vanhoja historiassa; ne ovat milloin missäkin muodossa ilmaantuneet

kansojen elämän-vaiheissa hamasta Hellaan aioista saakka. Mutta

vasta Ranskan vallankumouksesta alkaen ne ovat saaneet yleisen

humaniteeti-merkityksen, tulleet yleis-inhimillisiksi aatteiksi ja

kaikkien sivistyneiden kansakuntain harrastettaviksi. Samoin

kansallisuuden-aate oli jo kauan aikaa maailman tapauksissa asunut

sisällisenä liike-voimana; sen vaikutukseen olen jo monta kertaa

edellisessä viitannut. Mutta vasta tästä aiasta alkaen se ilmestyy

tajuttuna tarkoituksena kansojen elämässä, valtiollisena oppina,

yleisen politiikin vaikuttimena. Minun tuskin tarvinnee luetellakkaan

niitä nykyisen aikakauden ilmiöitä, jotka ovat tästä aatteesta

lähteneet. Etelä-Amerikan valtioiden synty, Kreikan vapautuminen,

Italian yhteys, Unkarin kansallinen ja valtiollinen uudistus,

Saksan uudesta-syntyminen ja Balkan'in-saarennon kansakuntain

äskeiset vapauden-taistelut, -- siinähän kokonainen sarja

maailman-tapauksia, joka kuvaa tämän aikakauden luonnetta yhtä

selvästi, kuin menneen vuosisadan "perintösodat" ovat silloisen

aian-hengen osoittajina. On siis täydellä syyllä nimitetty nykyistä

aikaa Kansallisuus-liikkeiden aikakaudeksi. Mutta itse aatteen yhteyttä

vallankumouksen kanssa voidaan todistaa, ei ainoastaan tapausten

ulkonaisesta järjestys-jaksosta, vaan myöskin muutamista sisällisistä

tunnus-merkeistä, joihin minun tulee erittäin viitata. Etsikäämme siis

lopuksi tämänkin ilmiön aatteellista syntyperää.

Asia ei olekkaan kovin vaikea johdollisesti selvittää. Aivan samalla

tavoin kuin se tasa-arvon ja vapauden aate, joka vallankumouksessa

puhkesi toimeen, oli alkunsa saanut edellisen aikakauden ajatus-työstä,

oli kansallisuudenkin aate jo siihen aikaan alkanut kehittyä osittain

yleisestä ajatus-liikkeestä, osittain valtiollisten maailman-tapausten

johdosta. Totta kyllä on, että 18:nnen vuosisadan yhteiskunnallinen

filosofia ei suorastaan edistänyt kansallisuuksien oikeutta. Nämä

valistus-filosofit eivät ylipäänsä rakastaneet yhteiskuntaa missään

muodossa, vaan näkivät yksityis-ihmisessä ihmisyyden puhtaimman

ilmestyksen, ja laskivat ihmisten kansallisia eroituksia muiden

historiallisten ennakko-luulojen joukkoon, jotka yleistä tasa-arvon

aatetta häiritsivät. Mutta sama filantropinen suunta, joka oli

yhteiskunnallisen valistus-filosofian perustuksena, herätti myöskin

harrastuksia, jotka virittivät varsinaisen kansallis-aatteen. Ennen

tuskin huomattuja omituisuuksia pientenkin kansain elämässä ja

katsanto-tavassa, niiden kansan-runoutta ja kieltä, niiden muinaisia

vaiheita ja nykyisempää tilaa, ruvettiin jo 18:nnen vuosisadan kuluessa

uuteliaisuudella tutkimaan; kielitiede ja kansa-tiede tekivät

ensimäiset retkensä ulkopuolelle klassillisuuden korkea-sukuista

piiriä, ja ihastuksella tultiin huomaamaan, että näissä muka

alhaisissakin oloissa ihmisyys joskus ilmestyi raikkaampana ja

ihanampana kuin vanhan kultuurin muodoissa. Se aate, joka tällä tavoin

syntyi, oli oikeastaan varsin likeistä sukua yhteiskunnallisen

tasa-arvon aatteelle. Kansojenkin suuressa maailman-yhteiskunnassa sopi

vaatia tasa-arvoa, tasaista elämisen ja kehittymisen oikeutta. Molemmat

aatteet, se joka käsitti "ihmisen oikeudet", ja se, jonka tunnus-sanana

on "kansallisuuden oikeudet", syntyivät siis kuin kaksois-pari 18:nnen

vuosisadan humanisista harrastuksista.

Merkillistä on, että myöskin samat valtiolliset tapaukset vaikuttivat

niiden kehkiämiseen. Pohjois-Amerikan esimerkki saarnasi maailmalle

kerrassaan kaksi asiaa: tasa-arvolle perustetun yhteiskunnan etuja ja

vallan-alaisen kansan oikeutta itsenäisyyteen. Jälkimäinen oppi kypsyi

Euroopassa vähäistä myöhemmin kuin edellinen; mutta täällä samat

valtiolliset epäkohdat, hallitusten mielivaltaisuus ja itsekkäisyys,

valmistivat molemmille altista kylvö-alaa. Samaan aikaan kuin Ranskassa

vallankumouksen mielipiteet itivät Ludovik XIV:nnen despotismista ja

Ludovik XV:nnen tuhlauksesta, olivat Josep II:n sulattamis-hankkeet

Unkarissa ja Belgiassa herättäneet kansallisuuksien vastarinnan.

Vihdoin Ranskan kansallis-tunto, jota vallankumous-aatteet olivat

jännittäneet, paisui yli rajainsa ja koetti asettua koko Euroopan

johtajaksi; silloin muut kansat heräsivät uuvuksistaan ja nousivat

hekin voimiansa ponnistamaan. Näin Kansallisuuden-aate oli tullut

tajutuksi valtiolliseksi voimaksi.

Tämä nyky-aian johtava aate kenties ei ole inhimillisen kehityksen

loppu-päätöksenä; kenties sen ilmestys-muodot saattavat muuttua tavalla

semmoisella, jota nykyinen aika ei voi ennustella. Vaan nykyäänkin se

ei ole mikään umpeensa sulkeunut aate, vaan likeisimmässä yhteydessä

yleis-ihmisyyden, humaniteetin kanssa. Kansallisuuden oikeus ei

merkitse enää kansa-henkilön oikeutta vetäytymään itsekästen etujensa

kuoreen, vaan sen oikeutta itsenäisesti vaikuttamaan ihmiskunnan

yleisten etujen hyväksi, toteuttamalla historian tarkoituksia sekä

omassa kehityksessään että vaikutuksessansa muuhun maailmaan. Siinä

kohden on itse aate puhdistunut, jalostunut, verrattuna sen muinaisiin

ilmestys-muotoihin. Yleis-ihmisyys ja kansallisuus ovat ennenkin

keskinäisessä vaihe-vaikutuksessa johtaneet historian menoa, mutta

ikäänkuin itse aavistamatta sointuvaa loppu-tarkoitustaan. Nyt sitä

vastoin sointuisuus näyttää olevan saavutettu itse aatteidenkin

välillä. Tässä kohden siis voimme ajatella, että historiallinen kehitys

on jonkunlaisille perille tullut, että johonkin pysäys-paikkaan on

ehditty aatteiden edistysmatkalla.

Vaan eipä historiallisen kehityksen loppu-päätös sittenkään näytä

olevan lähi-mailla. Nähtävästi vielä on taipaleita kulkeminen, joiden

vaiheita emme suinkaan voi aavistuksellakaan käsittää. Puhumattakaan

siitä, että itse kansallisuuden aate par'aikaa vaivaloisesti raivaa

tietänsä ja kenties edistyessään on pukeuva uusiin muotoihin, voimmehan

sanoa, että humaniteeti-aate jälleen on himmentynyt tai oikeastaan

epämääräiseksi tullut. Se ei enää voi ilmestyä jonkun maailman-vallan

muodossa, niinkuin Roman keisarikunnan aikana, eikä yleisen

Kristikunnan muodossa, kuten keskiaikana. Myöskin tuo kansojen yhteinen

kultuuri, joka Uutena aikana on ollut heillä yhdys-siteenä, tuskin aian

pitkään riittänee historian humaniteeti-tarkoituksiin. Niinkuin Pilatus

aikoinaan kysyi: "mikä on totuus?", niin nykyinenkin aika kysyy

epäilemisellä: mikä on yleis-ihmisyys? mikä on oleva historian

tulevaisten jaksojen humaniteeti-käsite?

Siihen kysymykseen me emme tässä uskalla antaa mitään vastausta.

Historian filosofiassa voimme katsoa ainoastaan taakse päin; eteen päin

emme näe mitään. Tähän paikkaan siis tehtävämme oikeastaan on loppunut.

Mutta muutamia yleisiä päätelmiä voimme kuitenkin ihmiskunnan

menneistä vaiheista tehdä. Siihen tarkoitukseen aion käyttää ne pari

luento-hetkeä, jotka vielä ovat jälillä.

Yhdeksäs-kolmatta Luento.

Historiallisen kehityksen yleinen luonto.

Luentojemme jakso on nyt lopullansa, ja vaikka niiden tarkoitus ei ole

voinut olla muu kuin pystyttää tärkeimmät tien-viitat, jotka meille

osoittaisivat inhimillisen kehityksen yleistä suuntaa, pitäisihän

meidän kuitenkin jo osata tehdä muutamia johtopäätöksiä tämän

kehityksen varsinaisesta laadusta. Aine on tietysti erinomaisen rikas

ja johtopäätöksiä voidaan epäilemättä tehdä monenmoisia; mutta tässä en

katso tarpeelliseksi mieleenne teroittaa kuin yhden ainoan ja

tärkeimmän, joka on: historiallisen kehityksen tarkka johdon-mukaisuus.

Tähän säännölliseen yhtämittaiseen johtoon olen näissä luennoissa

alinomaa viitannut, enkä voi tällä kertaa kuin suurimmassa

lyhykäisyydessä kertoa niitä yleisiä piirteitä, joihin ihmiskunnan

historia, johtavien aatteiden kannalta katsoen, kokonaisuudessaan

kuvautuu.

Asia jo lieneekin meille kaikille jotenkin selvä. Historian alulla ja

Vanhan-aian kuluessa varsinaista ihmiskunnan käsitettä ei vielä ole

olemassa. Nuo luonto-peräiset kansallisuudet, jotka astuvat historian

näkymölle, eivät tunne paljon muuta keskinäistä yhdys-sidettä kuin

sodan ja valloituksen. Kauppa ja siirtokunta-liike tosin jo vanhimpaan

aikaan saattavat joita-kuita kansoja keskenänsä tutustumaan; mutta

vihollisuus, valloitus ja orjuuttaminen ovat siihen vielä

tehollisempina välikappaleina. Koko Vanhan-aian pääasiallisena

tehtävänä on temmata kansakunnat ulos heidän umpi-tilastaan ja

synnyttää käsityksen yleisestä ihmisyydestä; tämä tapahtuu sillä

melkein ainoalla tiellä, jota kansat silloin tuntevat, nimittäin

vihollisuuden ja valloituksen kautta. Tätä tarkoitusta varten nuo

suuret monarkiiat syntyvät, ja inhimillinen kultuuri ylipäänsä seuraa

niiden jälkiä idästä länteen, kunnes vihdoin suuri Roman valtakunta

sulkee yhteiseen valtio-kehään kaikki ne kansat, jotka silloin

sivistyksensä puolesta edustavat ihmiskuntaa. Koko sivistynyt maailma

on tällä tavoin yhtenä Romalaisena kansakuntana; Romalaisiksi

sulauneina kansakunnat ovat oppineet yleis-ihmisyyttänsä tajuamaan, ja

käsite "ihmiskunta" korkeammassa merkityksessä on syntynyt.

Mutta tämä käsite on vielä sen puolesta epä-selvä ja vaillinainen, että

se riippuu yhteisestä valtio-ko'osta, yhteisestä kansallisuudesta,

yhteisestä Kreikkalais-Romalaisesta kultuurista. Vasta Kristin-usko

antaa ihmisyydelle aatteellisemman sisällyksen, ja kun Roman-valta

hajoo ja luonto-peräiset kansallisuudet jälleen anastavat vallan

historiassa, on Kristin-usko se yhdys-side, joka pitää heidät ko'ossa

yhteisenä ihmiskuntana, -- Kristikuntana. Tässä yhteydessä

kansallisuudet Keski-aian kuluessa vähitellen varttuvat itsenäiseen

historialliseen vaikutukseen; vaan ensi-alussa, jolloin niiden

humaniteeti-kanta vielä on ylen heikko, tarvitaan joku lujasti

järjestetty laitos, yllä-pitämään yleis-ihmisyyden ja kultuurin etuja.

Semmoisena laitoksena on silloin Kristillinen kirkko, joka aian tarpeen

mukaan muodostuu hengelliseksi yleis-monarkiiaksi, Paavikunnaksi.

Myöskin maallisen yleis-monarkiian aate herää jälleen Keski-aian

"Romalaisena" keisarin-arvona; mutta se ei enää voi saavuttaa mitään

todellista merkitystä, vaan toimittaa korkeintaan jotakin epämääräistä

kaitsija-virkaa kirkollisen maailman-hoidon rinnalla. Keski-aian

Katholiskunta ei olekkaan mikään kansallinen valtio-yhteys,

joka suorastaan hallitsisi maailman menoa; se on siveellinen

humaniteeti-laitos, joka yleisesti valvoo kansakuntien sekä sisällisiä

että keskinäisiä oloja, johdattaen niitä miten mahdollista yhteisille

tarkoitus-perille.

Yleis-kirkon johtaja-virka tulee kuitenkin samassa määrässä

tarpeettomaksi, kuin kansat itse varttuvat yleis-ihmisyyden etuja,

kukin omalta kannaltansa, valvomaan ja edustamaan. Uskonpuhdistus ja

Katholiskunnan hajoominen ei muuta merkitse, kuin että Euroopan

kansat silloin ovat kasvaneet pois yleis-kirkon holhouksen alta, ja

että osaavat omissa kansallisissa pyrinnöissään tarpeeksi ajaa

yleis-ihmisyydenkin asiaa. Se aikakausi, joka ensin seuraa yleis-kirkon

kukistumisen perästä, saattaa tosin hetkeksi herättää meissä pelon,

että yleis-kirkon vallan kanssa myöskin kaikki aatteelliset

tarkoitukset ovat historiasta hävinneet. Mutta ennen pitkää

aatteiden johto jälleen astuu näkyviin, vaikk'ei mikään virallinen

laitos enää ole niiden nimenomaisena edustajana. Uudemman aian

humaniteeti-aatteista sopii sanoa, ett'ei kukaan tiedä, kusta tulevat

ja kuhunka menevät. Ne ovat historian hengen herättämiä ja vievät

historian suurille tarkoitus-perille; mutta kansat kuulevat niiden

ääntä ja käyvät niiden käskyjä yhtä alttiisti, kuin jos joku näkyväinen

maailman-hallitus heitä johtaisi. Yleis-ihmisyys -- "_humanitatem

homini dare_", kuten Romalaisessa maailmassa muinoin sanottiin, --

on nytkin historiallisen kehityksen korkein tarkoitus; mutta se

toteutuu kansallisuuksien vapaan toiminnan kautta, ja nämä

kansallisuudet voimistuvat ja vahvistuvat samassa määrässä, kuin joku

yleis-inhimillinen tehtävä heille kullekkin nimen-omaan osauntuu.

Tämmöinen on historian meno suurissa piirteissään ollut meidän

päiviimme saakka. Sen ohessa tosin ihmiskunnan vaiheissa havaitaan

monenpuolista kultuurin-kehitystä, joka aiottaisin on antanut historian

tapauksille tärkeimmän sisällyksensä tai tehollisimman liikevoimansa.

Vanhan Hellaan historia olisi ihmiskunnalle vähä-arvoinen, ellei se

olisi synnyttänyt tuota jaloa antikista kultuuria; tämä taas on ollut

ensin Makedonialaisen maailman henkisenä periaatteena, sitten

Romalaisen yleis-ihmisyyden valin-kaavana, vihdoin vahvana pohjana

uudempainkin kansain hengen-viljelykselle. Myöskin yhteiskunnallisten

ja valtiollisten laitosten muodostus on toisinaan ollut tärkeänä

puolena inhimillisessä kehityksessä. Yleis-ihmisyys olisi lopulta

kumminkin vähä-arvoinen käsite, jollei se myöskin tarkoittaisi

yksityisen ihmisen onnea ja jalostumista. Niinpä historia osoittaakin,

kuinka ihmisten yhteiskunnallinen ja valtiollinen vapaus on aikojen

vaiheissa edistynyt ja vahvistunut, kuinka hallitus-muodot ovat

kehittyneet ja yhteis-elämän järjestys ja turvallisuus parantuneet.

Mutta nämä ihmis-elämän edut, vaikka ne kyllä ovat vaikuttaneet

historian tapauksiin, eivät kuitenkaan ole määränneet sen yleistä

menoa. Valtiollinen vapaus, yhteiskunnallinen onni, jopa korkeamman

hengen-viljelyksen kaikki jalous ovat joskus saaneet astua syrjään,

milloin historian suuret tarkoitukset ovat kysymyksenä olleet. Olen jo

luento-jaksoni alussa huomauttanut, että Romalaisen maailman

kukistumisen Vanhan-aian lopulla on hämmästyttävä esimerkki siitä,

kuinka ihmiskunnan edistys joskus kulkee outoja teitä pimeässä ja

kuoleman varjossa. Olen sittemmin tätä kohtausta maailman historiassa

jotenkin laveasti selittänyt ja olette siis nähneet, että ihmiskunnan

yleinen sivistys, sen koko yhteiskunnallinen ja siveellinenkin kanta,

siihen aikaan surkealla tavalla aleni. Mutta olette sen ohessa

havainneet, että silloinkin yhtä-hyvin historian suuret tarkoitukset

yhä edistyivät. Ylipäänsä voimme historiasta sanoa, että sen

tarkoitukset pyhittävät sen välikappaleita. Ihmisten käyttämänä ohjeena

tämä tarkoitusten ja välikappaleiden hämmennys ei muuta ole kuin

julkeata jumalan-häväistystä; sillä ihminen heikkoudessaan ei

milloinkaan täydellisesti vallitse tekojensa seurauksia eikä myöskään

voi täydellisesti ta'ata tarkoitusten oikeutta. Mutta historian henki

valitsee vapaasti välikappaleensa ja ohjaa ne oikeata tarkoitus-perää

kohden.

Tämä yleinen maailman-johto onkin meille lohdutuksena, katsellessamme

sitä metelistä menoa, joka historian tapauksissa aina on vallinnut ja

yhä vallitsee. Historian olot raivaavat tietänsä ainoastaan taistelujen

ja yhä uusien taistelujen kautta; nämä taistelut ovat meidän aikanamme

yhtä verisiä, kuin ovat olleet Ramses'in tai Salmanasar'in aikoina;

sota ja omankäden-oikeus näyttää siis pitkin matkaa pitävän ylimmäistä

oikeutta ihmiskunnan kirjavissa elämän-vaiheissa. Mutta jos jotain

olemme historiasta oppineet, meidän on täytynyt huomata, että tämä

metelinen meno on ollut ainoastaan historian ulkonaisia välikappaleita,

ja että itse aatteet, josko niitä sitten on selvemmin tai hämärämmin

käsitetty, kuitenkin aina ovat ylimmäistä valtaa ja johtoa pitäneet.

Näin ollen täytyy meidän kumminkin kysyä: miks'ei aatteiden valta voi

ilmaantua yksin-omaisesti aatteellisella tavalla, ja jos taistelua

pitää olla, miksi taistelun täytyy ilmaantua sodan ja veren-vuodatuksen

muodossa? -- Tämä kysymys historiallisen toiminnan muodosta on

uskonnon kannalta varsin tärkeä; sillä Kristin-usko on rauhan ja

rakkauden evankeliumi, joka ainoastaan tuskalla tunnustaa semmoista

maailman-järjestystä, missä ihmiset ase kädessä toisiansa kohtaavat.

Vaan historia-tieteenkin kannalta asia ansaitsee selittämistä;

sillä tämän kautta saamme tarkemman käsityksen aatteiden ja

toiminnan keskinäisestä suhteesta ihmiskunnan historiassa.

Kysymys maailman-rauhasta onkin varsin vanha kysymys, joka yhä

uudestaan on metelien keskeltä pyrkinyt esiin, vaatien toisenlaista

maailman-järjestystä, kuin sitä "kaikkien sotaa kaikkia vastaan", joka

näyttää historian tapauksissa vallitsevan. Katson sen vuoksi

velvollisuudekseni erittäin tarkastaa rauhan-aatteen asemaa historian

johtavien aatteiden rinnalla ja tästä tarkastuksesta tehdä

johtopäätökset yleisen maailman-rauhan mahdollisuudesta tai

mahdottomuudesta.

Katselkaamme ensin tämän aatteen yleistä historiaa. Sen ensimäinen

ilmestys oli silloin, kun Roman valta oli sulattanut Vanhan maailman

kansat yhteiseksi ihmiskunnaksi. Yhteisen lain ja hallituksen suojassa

oli Pax Romana ikäänkuin historian täytäntönä ja Jumalan tarkoitusten

loppu-määränä. Mutta, kuten jo olemme nähneet, ihmiset eivät

aian-pitkään viihtyneet yleisen la'in alla; yhteyden side alkoi tuntua

rasittavaksi kahleeksi ja paljas rauhan nautinto ei enää tydyttänyt.

Kun Roman keisarikunta on kukistunut, seuraa taas sekasorron ja

väkivallan aikakausi, joka kestää vuosisatoja. Kaarlo Suuri koettaa

Roman keisarikunnan malliin jälleen saada jotakin järjestystä

toimeen, mutta hänen sotaisessa mielessään ei voinut varsinaisella

rauhan-aatteella olla mitään sijaa. Vasta 11:nnellä vuosisadalla, kun

Clunyläinen herätys jälleen nostaa aatteellisten valtain lippua, tulee

rauhan-kaipaus mahtavana humaniteeti-ilmiönä näkyviin Keski-aian

historiassa. Päivän tunnus-sanana on silloin Jumalan rauha, joka meidän

aikoihimme asti on jäänyt tervehdys-lauseeksi Kristittyjen kesken.

Ajatus oli, että, vaikka maallinen yleis-hallitus ei enää ollut

maailmassa mahdollinen, Kristillisyyden henki kuitenkin oli voimallinen

häätämään ihmisten intohimoja, jotta Jumalan valtakunta maan päällä

todenteolla saataisiin perustetuksi. Ainoastaan pahuuden kukistamiseksi

piti muka siitä päivin sotaa enää käytämän; niin-muodoin kumminkin yksi

sodan laji, nimittäin Jumalan sota, katsottiin luvalliseksi. Mutta

rauhan korkeimmaksi valvojaksi asettui hengellinen yleis-monarkiaa,

paavillinen valta, joka samassa myöskin edusti yleis-ihmisyyden aatetta

Kristityssä maailmassa. Havaitsemme tästä, että rauhan-aate silloinkin

edellytti yleistä maailman-hallitusta, jonka käskyjä kaikkien piti

ehdottomasti totella. Se edellytti myöskin inhimillisen kehityksen

päätymistä ja pysähtymistä siihen paikkaan, johon kerta oli ehditty;

sillä kaikki uudet aian-tarpeet olivat ainoastaan rauhan häiritsijöitä,

säädetyn maailman-järjestyksen järkähyttäjiä. Semmoisiksi ilmaantuivat

juuri Uuden-aian alulla Euroopan kansallisuudet ja Protestanttisuus.

Sota silloin syttyi tuimempi ja yleisempi kuin mitä milloinkaan ennen

oli nähty, ja ylipäänsä Uudempi aika kultuurin-harrastuksineen on ollut

vähintäkin yhtä rikas verisistä taisteluista kuin suinkin joku

edellinen jakso ihmiskunnan historiassa. Kerran kuitenkin tapahtui,

että Euroopan hallitsijat, kestettyänsä yhteisen taistelunsa

Napoleon'in ylivaltaa vastaan, päättivät perustaa uutta rauhan

aikakautta kristillisen rakkauden pohjalla. Näin syntyi Pyhä Alliansi,

eräs niin sanoakseni diplomatillinen rauhan-aate, joka oli sen puolesta

edellisten rauhan-aatteiden kanssa yhtä luontoa, että sekin luuli

voivansa ikuiseksi vahvistaa ne järjestys-muodot, jotka silloin olivat

olemassa. Mutta kansakunnille tämäkin järjestys aivan pian tuntui

rasittavaksi kahleeksi, ja uudet sodat ja vallankumoukset ovat jo

aikoja sitten perin-juurin kukistaneet Pyhän Alliansin teoksen.

Tämä katsaus rauhan-aatteen historiaan tosin osoittaa, että

rauhan-kaipauksella ei suinkaan ole vähä-arvoinen sija ihmiskunnan

edistys-vaiheissa; rauhan-aatteen ilmestyminen yhdessä liitossa

humaniteeti-aatteen kanssa näyttää todistavan sen oikeutusta, ja jos

historiaa katsellaan pelkän kultuurin kannalta, saattaisimme pian tulla

siihen päätökseen, että sodat, jotka aina hävittävät rauhallisen työn

hedelmiä, ovat ainoastaan haittaa ja turmiota tuottaneet inhimilliselle

kehitykselle. Vaan toiselta puolen myöskin havaitsemme, että

rauhan-aate ei milloinkaan ole kauan voinut viihdyttää ihmiskunnan

toiminta-halua, -- johon syynä taas on ollut, että maailman-rauha on

merkinnyt liikkumattomuutta, kehityksen pysähtymistä. Sotien

välttämättömyys siis näyttää olevan siinä, että ainoastaan tällä tiellä

uudet aatteet pääsevät valtaan niiden entisten aatteiden sijaan, joiden

virka historiassa kulloinkin on loppunut. Rauhallista edistystä voi

kestää niin kauan kuin voitolle päässyt aate antaa tarpeeksi kehityksen

aihetta. Niin pian kuin tehtävä on täytetty ja uusi aate pyrkii

johtoon, syntyy taistelu. Tämä taistelu ei voi pysähtyä paljaasen

väittelyyn, siitä syystä että vanha aate useimmiten ei paljaalla

puhuttelemisella taivu väistymään uuden tieltä, eikä uusi aate aina

olekkaan niin itse-tajuinen ja selvä, että se paljaalla

todistelemisella voisi oikeuttansa osoittaa. Taistelu siis saapi

väkivaltaisen muodon, yltyy sodaksi ja veriseksi vainoksi. Tämmöinen on

historian laki, sen verran kuin voimme ihmiskunnan tähän-astisista

vaiheista päättää. Voimmeko käsittää tämän taistelu-la'in

välttämättömyyttä yleisen järjenkin kannalta? --

Ajatelkaamme esm. kaksi vastatusten seisovaa puoluetta maailman

taistelu-tantereella, joko kaksi kansakuntaa tai kaksi periaatteellista

suuntaa. Tavallinen ajatuksemme on, että toinen on oikeassa, toinen

väärässä, ja syvempi maailman-tapausten tarkastus opettaa meitä, että

se puoli, joka on historiallisesti oikeutettu, se periaate, joka

soveltuu historian suuriin tarkoituksiin, aina pääsee voitolle. Olemme

senvuoksi taipuvaisia ajattelemaan, että ainoastaan vasta-puolueen

paatunut pahuus eli ylipäänsä itsekästen intohimojen voima tekee

taistelun välttämättömäksi. Mutta muistamista on, että itse taistelun

aikana oikeuden-kanta ei voi olla niin tiettynä, kuin se nyt on

meille, tutkiessamme perästä-päin historian tapauksia. Eri puolueet

panevat oikeutta oikeutta vastaan, eikä ole olemassa mitään

tuomari-valtaa, joka selvästi tajutun lain mukaan ratkaisisi, missä

korkein oikeus todellakin on. Tämä oikeus, näet, asuu itse historian

tarkoituksissa; mutta niitä ei milloinkaan täydellä varmuudella tunneta

eikä tunnusteta, ennen kuin itse taistelu on ratkaistu. Näemme tästä,

että historia itse on ainoana tuomarina ihmiskunnan riita-asioissa,

mutta enimmiten tämä oikeuden-käytös on niin-sanoakseni joku Ordale-elf

"Jumalan-tuomio", jossa kaksin-taistelu antaa päätöksen. Senpä vuoksi

kaikki yritykset asettaa näkyväistä, inhimillistä tuomio-istuinta

rauhan-aatteen nojassa ovat ihan luonnollisesti tyhjään rauenneet. Nämä

tuomio-vallat eivät ole voineet käyttää muuta ohjetta kuin olevaisten

olojen silloin vallitsevaa lakia, s.o. sitä aate-kantaa, joka sitä

ennen on johtoon päässyt. Mutta taistelu-kysymyksenä on juuri ollut

luoda uutta aate-kantaa, muuttaa itse olojen lakia. Tämmöisessä

tapauksessa tietysti vanha laki ei enää kelpaa ohjeeksi, koska se

tuomitsisi omassa asiassaan.

Ottakaamme esimerkki semmoinen, joka meille kaikille on selvä ja

silmiin-astuva. Ajatelkaamme Protestanttisuuden taistelua Paavikuntaa

vastaan 16:nnella ja 17:nnellä vuosisadalla. Tuskin milloinkaan joku

historiallinen taistelu on ollut pitkällisempi, katkerampi ja

verisempi; -- miks'ei siis tätä viljavaa veren-vuodatusta voitu

välttää? -- Olemme taipuvaiset syyttämään Katholisuuden vallan-himoa ja

suvaitsemattomuutta, Jesuiittain juonia, ylipäänsä Paavilaisten hurjia

intohimoja. Mutta historiallisen totuuden nimessä olemme pakoitetut

tunnustamaan, että Protestanttisuudenkin leirissä suvaitsemattomuus oli

jotenkin yleinen ja saastaiset intohimot ei aivan harvinaisia. Niinpä

kyllä! -- arvelette --: intohimot kumpaisellakin puolella sen

vaikuttivat, että asiata ei voitu rauhassa ja sovinnossa ratkaista.

Vaan kysyessämme, minkä ohjeen mukaan se siis olisi ollut ratkaistava,

joudumme heti ymmälle. Ainoa ohje, joka saattoi la'iksi kelvata, oli se

keskiaikainen maailman-järjestys, jota Paavikunta edusti. Juuri tämä

voimassa-oleva laki tuomitsi Protestanttisuuden kuoliaaksi ja

Paavilaisten aloittama vaino ei siis muuta ollut kuin selvän tuomion

toimeen-pano. Silloin Protestanttien täytyi vedota historian

"Jumalan-tuomioon", ja siinä he voittivat asiansa. Husilaiset 15:nnellä

vuosisadalla olivat samanlaisessa oikeuden-käynnissä tappiolle tulleet;

sillä Katholiskunnan hajottaminen ei siihen aikaan vielä ollut

oikeutettu.

Tämä esimerkki ja se selitys historiallisten aatteiden ilmestymisestä,

minkä olen edellisessä antanut, luullakseni selvästi osoittavat, että

sota yhä on ollut jona-kuna välttämättömänä välikappaleena ihmiskunnan

edistykselle. Myöskin taistelut yksityisten kansain välillä, vaikka ne

usein eivät näytä koskevan muuta kuin asian-omaisten etuja tai valtaa,

saattavat kuitenkin käydä aatteiden palveluksessa, enemmän kuin

taistelijat itse käsittävätkään. Niinpä esm. Roman valloitus-sodat

muinaisuudessa aivan epäilemättä palvelivat historian suuria

tarkoituksia, vaikka Romalaiset itse eivät ajatelleet muuta kuin omaa

suuruuttansa. Kansainkin välisissä kiistoissa on niin-muodoin sota

ainoana ylimmäisenä tuomio-muotona, jos kohta pienempiä riita-seikkoja

voidaan diplomatiian avulla tai kompromissi-tuomiolla saada

ratkaistuksi. Mutta rauhan-aate ei kuitenkaan ole historiassa ihan

voimatonna ollut. Se on vaikuttanut sabbati-levon kaltaisena tunteena

kansojen elämässä, se on koettanut miten mahdollista estää kaikkia

tarpeettomia miekan-melskeitä; se vihdoin on pyrkinyt asettamaan itse

sodan-käynnille kaikki mahdolliset rajoitukset humaniteetin ja

kristillisyyden nimessä. Rauhan-aate ei siis ole suinkaan ollut kaikkea

merkitystä vailla.

Tokko se tulevaisuudessa voinee mitään sen enämpää matkaan saada,

täytyy minun jättää tällä kertaa tarkastamatta. Minun tehtäväni ei ole

ollut mikään muu kuin osoittaa aatteiden ilmestymis-tapaa ihmiskunnan

menneissä vaiheissa ja sitä rauhan-kaipausta, joka taistelujen ohessa

on vallinnut. Tulevassa luennossa, joka on oleva tämän jakson

viimeinen, aion tosin mennä askeleen edemmäksi, puhumaan niistä

taistelu-seikoista, joita nyky-aika on saanut ratkaistavakseen. Ja

koska rauhan-aate nyky-aikanakin muutamissa kohden ilmaantuu itse

taistelu-kysymysten joukossa, tulen silloin vielä puhumaan tämän

aatteen mahdollisesta tulevaisuudesta toisessa tai toisessa muodossa.

Kolmas-kymmenes Luento.

Nyky-aian taistelu-seikoista.

Olen viimeisessä luennossani puhunut yleisen maailman-rauhan

mahdottomuudesta; olen osoittanut, että on vaikea ajatella semmoista

historiallista kehitystä, jossa sodat ja taistelut olisivat

vältettyinä. Tosin useat jalot ihmis-ystävät, William Penn'ista ja

Bernardin de Saint-Pierre'stä alkaen, ovat tätä maailman-rauhan aatetta

haaveksineet, ja vuodesta 1843 ovat asian-harrastajat pitäneet useita

kongressejakin, keksiäksensä ikuisen rauhan perusteita. Mutta,

puhumatta siitä, että nämä mietteet eivät ole tehneet vähintäkään

vaikutusta tapausten menoon, ovat rauhan-ystävät usein itsekin

esittäneet vahvimmat perusteet periaatteensa kumoomiseen. Niinpä jo

Leibnitz, hänkin rauhan-aatteen suosijoita, lausui sattuvasti:

"Muistan päällekirjoituksen muutamassa kalmistossa näillä sanoilla: Pax

perpetua (alituinen rauha), -- sillä kuolleet eivät tappele, mutta

eläväisten mielenlaatu on toinen, ja mahtajat eivät pidä paljon lukua

tuomio-istuimista". -- Vielä merkillisempi on Victor Hugo'n mietintö

Lontoon rauhan-kongressissa v. 1851: -- yleinen ja pysyväinen rauha on

muka toimeen-saatava, mutta sen perustamiseen tarvitaan yksi viimeinen

sota, joka toimittaisi kaikille kansoille vapauden ja ylipäänsä

hävittäisi kerrassaan kaikki vääryydet ja epäkohdat; sen perästä ei

enää olisi mitään sodan syytä. -- Tarkoin ymmärrettynä tämä merkitsee,

että sota on välttämättömän tarpeellinen siihen saakka, kunnes

inhimillinen kehitys on viimeiseen loppu-määräänsä saatettu, jolloin

ihmiskunta voikin hyvällä mielellä laskeuda hautaansa, nauttiakseen

sitä kalmiston rauhaa, josta Leibnitz puhui. Mutta runoilijan

lapsellisuudella Victor Hugo on otaksunut, että inhimillisen

kehityksen loppu-suoritus ei tarkoita mitään muuta kuin nykyisten

taistelu-kysymysten ratkaisemista. Kuitenkin historia opettaa, että

jokainen hetki ihmiskunnan elämässä tuopi mukaansa uusia kysymyksiä,

jotka vaativat yhä uusia ponnistuksia kansojen puolelta. Ja sill'aikaa

kansainvälinen ala leviää Euroopasta Amerikkaan ja Aasiaan, vihdoin

ennen tai myöhemmin Afrikankin tuntemattomiin seutuihin. Tuo viimeinen

ratkaiseva sota tullee siis jotenkin kestämään ja maailman-rauhan

kultainen aikakausi siirtyy kaukaiseen Utopiaan.

Vaan jos heitämmekin sillensä rauhan-harrastajain haaveksimiset ja

silmäilemme asiaa ainoastaan mahdollisuuden rajoissa, voimmeko sanoa,

että kaikki vaatimus järjestyneestä oikeus-tilasta maailman kansojen

kesken on turha ja epä-käytöllinen? -- Tuskinpa kyllä, kun muistamme,

että rauhan-aate aina on ilmestynyt yhdessä humaniteeti-aatteen kanssa,

jonka suurta historiallista merkitystä jo olemme oppineet tajuamaan.

Näin käsitettynä rauhan-aate ei tarkoitakkaan muuta, kuin että maailman

kansojen välillä vallitsisi joku yhteiskunnallisuus, jos ei samassa

määrässä, kumminkin samaan suuntaan kuin yksityisten henkilöin kesken

vapaassa valtio-laitoksessa. Tämmöistä yhteiskunta-järjestystä on

muinaisina aikakausina koetettu perustaa milloin maallisen, milloin

hengellisen yleis-monarkiian muodossa; ja vaikka nämä muodot ovat

aian-pitkään havaitut ihmiskunnan vapaalle edistymiselle haitallisiksi,

on kuitenkin Uusikin aika lakkaamatta etsinyt jotakin toista

rauhan-muotoa, joka voisi kelvata kansain-välisen järjestyksen

perusteeksi. Niinpä Uuden ajan kansain-oikeutta on koetettu perustaa

milloin valtioiden tasapainoon, milloin hallitsijain hurskaasen

mielenlaatuun ja keskinäiseen ystävyyteen, milloin vihdoin sivistyneen

maailman yleiseen opinioniin, joka on pyrkinyt yhä suurempaan

vaikutukseen historiallisissa taistelu-kysymyksissä. Nämä eri yritykset

todistavat kumminkin, että ihmiskunta yhä etsii rauhallisen

yhteiskunnallisuuden välikappaleita, ja etenkin tuo yllä-mainittu

yleinen opinioni näyttää olevan se henkinen valta, jonka pitäisi olla

oikeutettuna hallitusta pitämään maailman suurissa ja pienissä

kiista-kysymyksissä. Varma onkin, että sen vaikutus päiväpäivältä on

kasvanut. Onko siis siinä löydetty se tulevaisuuden maailman-valta,

joka saapi virakseen ylläpitää järjestystä maailman yleisissä menoissa?

Tähän kysymykseen on vaikea antaa suora vastaus; oikeastaan tahtoisin

siihen vastata sekä myöntämällä että kieltämällä. Toiselta puolen

täytyy, näet, myöntää että opinionin valta periaatteellisesti on itse

aatteiden valta; jos se pääsee hallitsemaan, se tosin voipi

tarpeettomat miekan-melskeet estää ja silloin se epäilemättä on

järjestävänä voimana kansain-välisissäkin keskuuksissa. Mutta toiselta

puolen on muistettava, mitä jo viime luennossa huomautin, että

ihmiskunnan suurissa taistelu-kysymyksissä itse aatteet käyvät sotaa

keskenänsä; silloin myöskin opinioni lakkaa olemasta yleisenä ja

sen valta katoo. Selvästi siis näkyy, että tämäkin rauhan ja

yhteiskunnallisuuden järjestelmä ainoastaan rajoitetussa määrin voipi

tarkoitustansa täyttää. Eivätpä ainakaan nyky-aian olot osoita

semmoista opinionin vakaantumista, että sen yleinen hallitus olisi

mahdollinen tai suotavakaan. Mikä tämä yleinen opinioni oikeastaan on?

-- siinähän juuri onkin kysymys.

Katsokaamme esm. kysymystä kansallisuuksien oikeudesta, joka on

nyky-aian tärkeimpiä taistelu-seikkoja. Tulemme heti huomaamaan, että

"sivistyneen maailman yleinen opinioni" ei suinkaan tässä asiassa ole

historian ohjeeksi kelpaava. Annan erään tunnetun valtio-oikeuden

tutkijan puhua:

"Asiain nykyisessä tilassa" -- sanat kuuluvat --, "ja onhan

epä-järjellistä asettua toiselle katsanto-kannalle, on pienillä

valtioilla ainoastaan sen verta itsenäisyyttä kuin heille suvaitaan

(une independance de tolerance). Jos nuo kuusi tai seitsemän suurta

valtaa osoittaisivat vähemmin elävää tuntoa oikeuden vaatimuksista ja

jos voisivat sopia jakamisen suhteen, olisivat pienet valtiot pian

nieltyinä. Eikä ole varma, että ihmisyys tai sivistyksen edistys

sen kautta kadottaisi; mutta se ainakin on varma, että uusien

pikku-valtioin syntyminen häiritsisi sitä tasapainoa, joka

vaivaloisesti on saatu Euroopassa toimeen; sillä nämä ainoastaan

vaihettaisivat isäntää".[48]

Tämä lauselma on kahdessa katsannossa merkillinen. Ensiksikin se

varsin pimeältä puolelta kuvaa nykyistä oikeus-tilaa sivistyneiden

kansain kesken. Maailman rauha ja onni tosin ei riipu yhden ainoan

yleis-hallituksen armosta ja viisaudesta; mutta se riippuu kuuden,

seitsemän valtion oikeuden-tunnosta ja, mikä on vieläkin ikävämpi,

pienempäin kansain olemassa-olo näyttää riippuvan ainoastaan

suur-valtain keskinäisestä eripuraisuudesta ja kateudesta. Näiden

oikeuden-tuntoa taas paraiten valaisee lausujan oma mielipide

pikkuvaltioiden tarpeettomuudesta. Suoruudella semmoisella, joka

melkein törkeydelle vivahtaa, meille ilmoitetaan suurten "opinioni",

että pienet olisivat ihmiskunnan vaikutus-alalta miten mahdollista

poistettavat. Meillä on siis maailman-monarkiian sijassa eräs

ihmiskunnan aristokratillinen muodostus laitoksineen periaatteineen, ja

tämä aristokratiia tunnustaa suoraan, että kansallisuuksien turva ei

ole mikään voimassa oleva oikeus.

Mutta tätä vastaan tekevät kansallisuudet epäyksensä, joskus ei aivan

huonolla onnella. Siinäpä yksi nyky-aian taistelu-seikoista, jossa

historia ei suinkaan seuraa mitään vallitsevaa opinionia. Mitkä

kansallisuudet ovat oikeutetut elämään, mitkä ovat kuolemaan tuomitut?

Toisin sanoin: minkä periaatteen mukaan on kansallisuuksien oikeus

arvosteltava? -- Hetken mahtajat meille vakuuttavat, että ainoastaan

kuusi, seitsemän suurta kansaa, jotka ovat perustaneet suurempia

valtio-kokoja, nauttivat todellista olemisen oikeutta, ja syyksi

mainitaan, ensiksi että ainoastaan näillä on voima henkeänsä

varjelemaan, toiseksi että ainoastaan niillä on kyky tekemään jotakin

hyötyä ihmiskunnan yleiselle kehitykselle. Mutta nämä perusteet eivät

pidä paikkaansa historian tuomio-istuimen edessä. Mitä ensin

ulkonaiseen suuruuteen ja voimaan tulee, täytyy huomata, että maailman

nykyinen järjestys ei takaa suurimmillekkaan kansallisuuksille

itsenäisyyttä tai elämisen oikeutta. Uudempi aika on nähnyt Puolan

suuren valtakunnan, joka aikoinaan ulottui Dnieper'istä Oder'iin,

tykkönään häviävän, ja 1870 vuoden tapaukset todistavat, että joku

Euroopan vanhoista sivistys-kansoista helposti voi joutua perikatonsa

partaalle. Se ajatus, että yleis-inhimillisen kultuurin edut

vaativat suurta valtiollista ja kansallista kokoa, kääntyy helposti

surma-aseeksi nyky-aian suuriakin kansoja vastaan. Miks'ei

Eurooppalainen yleis-monarkiia -- olkoonpa, jos niin mielitään, joku

kaikkialle ulottuva tasavalta -- voisi syntyä yhteisellä la'illa ja

kielellä? -- Sen muka estää tuo "vaivaloisesti toimeen-saatu

tasapaino"! Mutta puheena-oleva tasapaino on myöskin vaivaloisesti

voimassa pidettävä eikä anna mitään takeita maailman rauhalle ja

kultuurin häiritsemättömälle edistykselle. Voimme siis ajatella, että

joku uusi yleis-valta olisi humaniteetille edullisempi kuin keskenään

kinaileva kansojen ylimyskunta; aivan varmaan semmoinen yleis-valtio

olisi pienille kansallisuuksille otollisempi kuin joutuminen yksityisen

suur-vallan sulattimiin. Mutta jos kerran tämmöinen tarve ihmiskunnassa

jälleen ilmaantuisi, se epäilemättä myöskin historiassa toteutuisi.

Uskallanpa siis väittää, että näillä otaksutuilla perusteilla ei ole

suurtenkaan kansain elämisen oikeus ensinkään turvattu.

Eikä historia myöskään kannata sitä väitettä, että pienet kansat muka

eivät kykene inhimillistä kehitystä hyödyttämään. Ruotsi, ruvetessaan

Protestanttisen taistelun johtajaksi, ei suinkaan ollut maailman

suur-valtoja; sen väkiluku, Suomen ja äsken-voitettujen alusmaiden

kanssa yhdessä, teki kaikkiansa puolen-toista miljoonaa, sen

varallisuuden tila ja aineelliset apu-neuvot olivat kurjuuteen asti

köyhiä, sen sivistyskanta omankin aikakauden mittakaavan suhteen

jotenkin alhainen. Vasta vuosisataa varhemmin oli tämä pikkuvaltio

kiskonut itsensä irti Unionin suur-vallasta; nyt se kuitenkin suoritti

historiallisen tehtävän, johon ei mikään Euroopan suurista kansoista

sillä hetkellä kyennyt. Tämä esimerkki silmien edessä, lienee syytä

vähemmin ylönkatseellisesti puhua pienten kansojen elämisen oikeudesta.

Inhimillisen kehityksen tulevaisuus saattaa kysyä voimia semmoisia,

joiden laatua nykyinen hetki ei aavista, ja näitä tulevia tarpeita

varten historian maailman-talous toivoakseni säilyttää varastossaan

lukuisamman joukon kansa-henkilöitä, kuin mitä nyky-aian valtio-viisaus

luulee tarpeelliseksi.

Elämä, niin historiassa kuin luonnossakin, suosii ja vaatii

moninaisuutta; on siis otaksuttava inhimillisellä kehityksellä sitä

suurempi elin-voima, jota useammat kansa-henkilöt sitä edustavat. Mutta

kysymys, mitkä ominaisuudet kansallisuudessa perustavat itsenäisen

olemuksen oikeudet, jääpi kuitenkin nyky-aian taistelu-kohdaksi.

Tietysti virkeä kansallis-henki on ensimäinen elämän-ehto; missä

semmoinen löytyy, on kansallisuuden syrjäyttäminen sortoa ja sen

hävittäminen murhan-yritystä; missä taas kansallis-henki on hermoton,

siinä kansallisuus itsestänsä kuolee tai asemansa kadottaa, olkoonpa

väkiluku ja aineellinen voima mikä tahansa. Mutta jotain muutakin

vaaditaan, ennenkuin luontoperäinen kansallisuus saavuttaa

täysvaltaisuuden oikeudet historiassa. Kansa-henkilö, suuri tai pieni,

joka ei yhdy yleis-ihmisyyden työhön, joka ei ryhdy aian-hengen

palvelukseen taikkapa asettuu inhimilliselle kehitykselle vastukseksi,

se muserretaan armottomasti historian vaunu-pyörien alle; täytyy siis

päättää, että kansallisuuden toisena elämän-ehtona on taipumus ja kyky

täyttämään yleis-inhimillistä virkaa. Vaan nämä ehdot otaksuttuamme,

tulee meidän tosin myöntää, että pienempi kansallisuus helpommin voipi

kadottaa luottamuksen omaan itsehensä ja historialliseen tehtäväänsä

kuin suurempi, historian taisteluissa jo kokenut kansakunta.

Siinäpä siis pienten kansain suurin vaara, joka tietysti karttuu

kansain-välisen oikeus-tilan epävakaisuuden kautta. Nyky-aian suuri

valtiollinen kysymys on oikeastaan sama kuin edellistenkin aikakausien,

nimittäin saada oikeus perustetuksi. Mutta tällä kertaa se muodostuu

nimen-omaiseksi kysymykseksi pienten kansain oikeudesta. Kuinka se eri

tapauksissa tulee ratkaistavaksi, riippuu epäilemättä ainoastaan kunkin

kansan kansallis-hengestä ja sivistyksen-ky'ystä. Mutta ylipäänsä

saatamme olla vakuutetuina, että oikeus-tila pyrkii paranemaan

heikkojen turvaksi ja kansain-välisen tasa-arvon hyväksi. Tämän

luottamuksen voimme perustaa niihin molempiin aatteisin, joiden

vaikutus historiassa tähän asti on ollut mahtavin, -- humaniteetiin,

joka pyytää virittää ihmiskunnan kaikki voimat yhteistä työtä varten,

ja kansallisuus-aatteesen, joka vaatii samalle työlle kansallisen

itsenäisyyden muotoa.

Myöskin niiden taistelu-seikkain suhteen, jotka ilmaantuvat kunkin

kansan omassa keskuudessa, saattaa tosin yleinen opinioni paljon

vaikutusta harjoittaa, mutta ei voi milloinkaan saavuttaa ratkaisevaa

valtaa. Opinionin vaikutusta on esm. se, että yhteiskunnalliset

harrastukset kaikkialla sivistyneiden kansain piirissä muodostuvat

johonkin määrin yhtäläisiksi. Kysymykset hallitusmuodosta ja sen eri

lajeista sekä edustus-laitoksen järjestämisestä ja eri ihmis-luokkain

oikeuksista ovat tällä vuosisadalla tulleet yhteisiksi kiista-aineiksi

kaikissa niissä kansakunnissa, jotka yleinen humaniteeti-side yhdistää.

Tässä kohden joka paikassa havaitaan pyrkimistä vapaisin

valtiomuotoihin ja oikeuksien tasaiseen jakoon, eikä sovi muuta sanoa,

kuin että maailman yleinen opinioni näitä liikkeitä kannattaa ja

edistää. Mutta toiselta puolen kuitenkin tunnustetaan, että nämä asiat

ovat ratkaistavat kunkin kansakunnan omassa keskuudessa; s.o.

"non-interventioni" (vieraan sekaantumattomuus) on ylipäänsä otettu

politiikin ohjeeksi. Syynä on, että hallitusmuodon soveliaisuus

suuressa määrässä riippuu kunkin kansan sivistyskannasta ja

valtiollisesta kasvatuksesta, jonka tähden ei mikään yleinen kaava

täydellisesti kelpaa kaikille kansoille. Tämmöisissä asioissa, näet,

yhteiskunnallinen järjestys ja kansalais-vapaus painavat toisiansa

vastaan: missä vapaus tuottaa anarkiiaa, ovat ihmiset taipuvaisia

supistamaan vapauttansa järjestyksen saavuttamiseksi, ja päin-vastoin,

jos järjestys tukehuttaa vapauden, ovat ihmiset taipuvaisia sen

kahleita särkemään vaikkapa vallankumouksen kautta. Vaan missä määrässä

järjestys tai vapaus kulloinkin on tärkeämpi, sitä ei voi lopullisesti

ratkaista mikään muu kuin kansan oma toiminta ja sen seuraukset.

Seuraukset tosin saattavat olla semmoisia, että kansakunta toimintansa

kautta menettää historiallisen asemansa tai koko olemuksensa. Mutta

tämä ehdon-valta täytyy kansakunnilla olla, koska muutoin kansallista

itsenäisyyttä ei olisi.

Näemme siis, ett'ei yhteiskunnallisissakaan kiistoissa löydy mitään

varmaa ja yleistä lakia, jonka mukaan kysymykset kävisi ratkaista.

Tosin on niiden suhteen se etu, että rauhallinen ja paljaan keskustelun

kautta käypä edistys on valtiossa mahdollinen ja myöskin tavallisin;

sillä voimassa-oleva yhteiskunta-järjestys voipi tarjota uusillekkin

tarpeille tilaisuutta valtaan pääsemään, ja sillä tavoin väkinäinen

taistelu vältetään. Mutta epätietoista kuitenkin on, milloin nämä

rauhalliset keinot riittävät, milloin eivät; sen vuoksi säännöllisten

uudistus-puuhain takana seisoo vallankumouksen uhkaava muoto. Aatteiden

taistelu siis itse yhteiskunnassakin saattaa muuttua väkinäiseksi

otteluksi; -- eihän ole suinkaan varma, että uusi aate, joka valtaan

pyrkii, on oikeutettu; päin-vastoin vastustaminen, vaikkapa

väkivallankin kautta, saattaa joskus olla oikea ja välttämätön.

Nyky-aian kiista-kysymyksistä on olletikkin yksi, joka viime aikoina

Euroopan suurissa kultuuri-kansoissa on muodostunut yhteiskunnalle

vaaralliseksi ja uhkaavaksi. Tarkoitan kysymystä omistus-oikeuden

perusteista sekä työn ja pääoman keskinäisestä suhteesta. Jos

heitämmekin siksensä Kommunismin aivan epäkäytölliset houreet, jotka

tarkoittavat yksityis-omistuksen täydellistä hävitystä, ei ole

Socialisminkaan ohjelma paljoa leppeämpi yhteiskunnan nykyistä

järjestystä kohtaan. Syntyneenä siitä juovasta rikkauden ja köyhyyden

välillä, jonka uuden aian teollisuus on luonut, Socialismi vaatii

pääomat työntekijäin haltuun ja katsoo valtion tehtäväksi hankkia

köyhillekkin kaikki elämän nautinnot. Millä tavoin Socialismi

oikeastaan tahtoisi yhteiskunnan järjestetyksi, on jotenkin epä-selvää.

Mutta kun se arvelee valtio-laitoksen ainoaksi tarkoitukseksi

valmistella yksityis-henkilöin makeata onnea ja niinmuodoin halveksii

valtion historiallista merkitystä kansallis-hengen ilmestys-muotona, on

Socialismi yhtynyt aian aineellisiin taipumuksiin ja poikkee

inhimillisen kehityksen tähän-astisesta suunnasta. Socialismi harrastaa

ainoastaan yksityis-henkilöllisyyttä, pitäen yhtä vähän lukua

yleis-ihmisyydestä kuin kansallisuudesta; senpä tähden tuskin on

luultavaa, että sen aatteet pääsevät suurempaan historialliseen

vaikutukseen. Mutta kieltämätöntä kuitenkin on, että se on nostanut

useita tärkeitä kysymyksiä, joiden ratkaisemisessa tulee olemaan

nyky-aian työtä ja vaivaa.

Olen tällä tavoin koettanut Teille selville panna nyky-aian

taistelu-seikat sekä yhteiskunnassa että kansainvälisissä oloissa,

osoittaakseni, ett'ei nytkään voi löytyä muuta ratkaisevaa

tuomio-valtaa kuin aian historiallinen toiminta. Vielä yhtä

taistelu-alaa on meidän lopuksi tarkastaminen, nimittäin uskonnollisten

kysymysten avaraa piiriä. Nämä kysymykset tosin monen mielestä jo ovat

siirtyneet ulkopuolelle kaikkea historiallista kiistaa; onhan

aikakautemme uskonnolliselta suunnaltansa suvaitsevainen, tunnustaen

periaatteeksensa, että ihmisen yksityinen väli Jumalan suhteen on hänen

oma asiansa, johon ei muun maailman tule mitään. Mutta tässä kohden on

kuitenkin huomattavaa, että uskonto on historiallisen toiminnan

siveellisenä pohjana eikä siis voi meidänkään aikana jäädä

vaikuttamatta ulkonaisen maailman oloihin. Senpä tähden esm. kysymys

uskonnon vapaudesta ei ole itse teossa niin helppo ratkaista kuin

periaatteessa. Uskon pitäisi tietysti olla joka miehellä hänen omassa

vallassaan; mutta jos uskosta seuraa tekoja, jotka häiritsevät

yhteiskunnan järjestystä, ei tämä voi olla kokonaan sekaantumatta

omien-tuntojen muutoin koskemattomaan valtakuntaan. Senpä tähden

myöskin kysymykset kirkon ja valtion keskinäisistä suhteista, kirkon

vaatimus valvoa valtion kristillisyyttä ja valtion vaatimus järjestää

kirkon yhteiskunnallisia velvollisuuksia, synnyttävät yhä meidänkin

aikanamme selkkauksia, jotka melkoisesti vaikuttavat kansakuntain

erikoiseen historiaan.

Eikä ole suinkaan varma, että ihmiskunnan yleisessäkään historiassa

uskonnollisten taistelujen aika nyt on loppunut. Nykyinen aikakausi

osoittaa uskonnon asioissa sitä syvää levottomuutta, joka tavallisesti

käy taistelujen edellä; aian Materialismi näyttää kalvaavan uskonnon ja

siveellisyyden sydän-juuria, ja toiselta puolen itse Kristin-usko

nähtävästi etsii itsellensä uusia muotoja, voidaksensa yhä täyttää

vanhaa humaniteeti-virkaansa ihmiskunnan historiassa. Oikeastaan kysymys

ei koske mitään vähempää kuin tulevaisuuden humaniteeti-käsitettä: onko

ihmisyys jumaluuden kuva ja Kristuksen välityksellä jumaluuteen

yhdistetty, vai onko se ainoastaan luonnon-kehityksen ylimmäinen aste

ja apinuutta lähinnä? -- Ja jos emme epäilekkään sen opin voittoa, joka

saarnaa hengen valtaa aineellisuuden yli, onpa kumminkin kysymyksenä:

missä muodossa Kristin-usko on tästä lähin edustava yleis-ihmisyyttä

maailman historiassa? -- Tämän kysymyksen tärkeydestä sopii arvata,

ett'ei se suinkaan aivan huokealla tule ratkaistavaksi. Taistelun

muotoa tosin emme voi edeltä-käsin tietää, eikä meidän tarvitse

ennustella varsinaista uskonto-sotain aikakautta. Olen vain tahtonut

huomauttaa, että uskonnollisten liikkeiden virka ihmiskunnan

historiassa nähtävästi ei nytkään ole loppunut.

Ja tässä kohden tahdon vielä lisätä pari lyhyttä viittausta

kirkollisten olojen nykyisestä piiristä. Omituista aian ilmiötä on,

että Katholisuuden aate nyky-aikana näyttää uuteen voimaan

virkistyneen; se, näet, tunnustajainsa mielestä tarjoopi ainoan avun

sitä muka irstasta hajanaisuutta vastaan, joka näyttää vallitsevan

nyky-aian sekä kansain-välisissä suhteissa että yhteiskunnassa ja

siveellisissä periaatteissa. Jahka tämä yleinen maailman-anarkiia muka

raivossaan on hävittänyt omat perustuksensa, silloin toivotaan kansain

ja yksityisten väsyneinä palajavan yleis-kirkon theokratillisen johdon

alle. Tämä Katholisuuden vanha Jumalan-rauhan aate: "yksi lammashuone

ja yksi paimen", näyttää niin-muodoin juuri aian levottomuudesta saavan

uutta jännitystä; mutta tämän ohessa Katholis-kirkon dogmallinen

rakennus osoittaa entistä kuollutta liikkumattomuuttaan, joka tosin

tehnee vastaisen maailman johdon sille tykkönään mahdottomaksi.

Protestanttisissa kirkkokunnissa sitä vastoin hajanaisuus on yhä

karttumassa, eikä tätä nykyä käy aavistaminen eri liikkeiden lopullista

suuntaa. Mutta kun niiden tarkoituksena on dogmallisen rakennuksen ja

kirkollisten laitosten mahdollinen uudistus, on mielestäni toivomista,

että tästä työnteosta on syntyvä yleis-ihmisyyden vastainen perustus.

Kunn. kuulijat!

Olen jo saattanut Teidät ihmiskunnan menneiden vaiheiden läpitse

nyky-aikaan saakka ja itse tulevaisuuden kynnykselle, niin-muodoin

oikeastaan edemmäksi, kuin mikään tiede voi luotettavana johtajana

olla. Eipä siis muuta jälillä kuin kiittää sitä kärsivällisyyttä,

uskallanpa sanoa hartautta, jolla olette esitystäni loppuun saakka

seuranneet. Vaan uskonnollisten kysymysten johdosta muistuu mieleeni

vielä yksi kohta, joka ansaitsee ottaa puheeksi, koska sekin on niitä

kysymyksiä, joita nyky-aian oma-tunto itsellensä esittää. Kun näemme

aatteiden vaikutusta kansojen ja ihmiskunnan historiassa ja ihmisten

toimintaa aatteiden palveluksessa, voimmeko ajatella yksityis-henkilöä

miksikään muuksi kuin katoovaiseksi pisaraksi tuossa äärettömän

suuressa aatteiden ja tekojen virrassa, jota nimitämme historiaksi?

Toisin sanoin: olemmeko ainoastaan kansoina ja ihmiskuntana jotain,

henkilöinä ei mitään?

Tämän kysymyksen suhteen löytyy kaksi päinvastaista käsitys-kantaa,

jotka molemmat ovat yhtä ykspuolisia. Muutama mielipide arvelee,

että ihmisen historiallinen elämä on hänellä ainoana, johon

siis yksityis-henkilö katoo ja uhrataan yleisten tarkoitusten

välikappaleeksi. Toinen mielipide päin-vastoin katsoo henkilöllisen

sielu-elämän ihmisten pää-tarkoitukseksi ja maailman ulkonaiset menot

ainoastaan välttämättömäksi pahaksi, jonka saastutusta tulee miten

mahdollista karttaa. Nämä eri suunnat ovat Teille luultavasti sen

verran tuttuja, ett'ei tarvitse kuin viitata niiden yleiseen

luontoon. Jälkimäinen niistä halveksii ihmisen yhteiskunnallista ja

historiallista tehtävää ja on sen puolesta vahingollinen, että se

ryöstää inhimilliseltä kehitykseltä pois parhaiden siveellisten voimain

myötä-vaikutusta. Edellinen katsanto-kanta taas halveksii kokonaan

sitä siveellistä tukea, jonka henkilöllinen uskon-elämä antaa

historialliselle toiminnalle, ja ryöstää sen ohessa yksityis-ihmiseltä

hänen sisällisen rauhansa. Näitä kahtaalle erkanevia katsanto-tapoja

emme saa jättää keskenään sovittamatta. Meidän täytyy ensiksi

teroittaa, että ihmisellä on vaikutus-alansa tekojen maailmassa ja

velvollisuutena siihen työnsä panna paraan ymmärryksensä mukaan,

vaikkapa mahdollista onkin, että hän tästä työstä joskus tahraantuu,

niinkuin seppä pajassansa ei voi noettumista välttää. Tämä muistutus

koskee aikakautemme pylväs-pyhyyttä, joka ainoastaan arostelee omaa

siveellistä ihoansa, huolimatta mitenkä Jumalan tahto maan päällä

tapahtuu historiallisten tekojen kautta. Mutta sen ohessa meidän on

myöskin muistamista, että historiallinen elämä ei valtaa ihmisen koko

olentoa. Jumalan henki ei ilmesty yksistään historiassa, vaan myöskin

ihmisen omassa sielussa; sillä alalla siis yksityis-henkilöllä on kun

onkin omatakeinen persoonallinen merkityksensä. Eikä olekkaan mikään

vähä-arvoinen asia, että ihmisellä niin-muodoin on kuolemattoman

sielunsa valtakunta vapaana. Hänellä on tässä turvapaikka, johon

maailman myrskyt eivät tunkeu, ja tässä hän myöskin löytää sovitusta,

milloin historiallisen toiminnan hairaukset kenties ovat ajaneet häntä

haaksirikkoon. Siinäpä onkin Kristin-uskon jalous yli sen, mitä se

historiassa on jaloa toimittanut.