Viides-toista Luento

Läänitys-laitoksen synty.

Mahtavampaa, jalompaa nimeä kuin Kaarlo Suuren ei tunne tosiaan

keskiaikaisen ihmiskunnan historia. Maailman pimeimpäin aian-jaksoin

vaiheella tämä nimi seisoo korkeana valo-tornina keskellä kuohuvaa

merta, tietä viittaamassa Keski-aian seuraaville polvikunnille. Koetin

jo viime luennossani selittää tämän miehen merkitystä edellisen aian

suhteen. Nyt on tarkemmin katsominen, mitä hänen toimensa ovat

vaikuttaneet seuraavien aikojen yhteiskunnalliseen kehitykseen.

Ensi silmäyksellä tosin näyttää siltä, että Kaarlo Suuren jälkeen

seuraa ainoastaan sama sekasorto, joka hänen edellänsäkin oli

vallinnut. Hänen yleis-valtansa hajoaa kappaleiksi. Hänen jälkeläisensä

niissä eri valtakunnissa, jotka Frankilaisen suurvallan raunioille

perustettiin, varsin pian kadottavat arvonsa ja asemansa, vihdoinpa

sammuvat täydelliseen sukupuuttoon, jättäen sijansa uusille, tuoreille

hallitsija-suvuille. Eikä siinä kyllä; monarkiian syvä lankeemus on

ikäänkuin rikkisullonut valtiollisen rakennuksen sisimmäiset liitteet.

Itä-Frankien valtakunnassa eli Saksassa tämä rikkinäisyys kenties

vähimmin huomataan; sillä vaikka kansalliset aineet siellä eivät ole

vielä läheskään sulaneet yhteen, pitää kumminkin keisariuden arvo, joka

nyt yhdistetään Saksan kuninkaalliseen kruunuun, nuo hajanaiset osat

jotenkin ko'ossa. Sitä vastoin Italiassa valtiollinen yhteys melkein

heti häviää, ja se valta, minkä Saksan kuninkaat Romalaisina keisareina

itsellensä hankkivat Alppien etelä-puolella, on enemmän jotakin

nimellistä yliherruutta kuin varsinaista hallitusta; itse teossa maa on

hajonneena pieniin kappaleisin, jotka elävät omaa itsenäistä elämäänsä,

kansallisesta yhteis-vaikutuksesta huolimatta. Omituisin on kuitenkin

valtiollinen muodostus Länsi-Frankien valtakunnassa, siinä maassa,

josta tähän aikaan Ranska syntyy. Tällä alalla Karolingisen suvun

elämän-voima ja kuninkaallinen arvo kestää pisimmän aian; vielä 144

vuotta jälkeen Verdun'in sovinnon ovat Kaarlo Suuren jälkeläiset

Germanilaisen herruuden edustajina Galliassa, eikä sovi ylipäänsä

sanoa, että nämä viimeiset Karolingit ovat kaikkea kykyä vailla. Mutta

todellinen valta on jo aikaa luiskahtanut heidän kädestänsä; jokainen

maakunta, jokainen paikkakunta on ruvennut itseksensä elämään omien

pikku-valtiasten johdon alla, ja kun vihdoin v. 987 Francian herttua,

Pariisin ja Orleans'in herra Hugo Capet, anastaa kuninkaallisen arvon,

tosin Ranskan kansallinen kuningaskunta saapi alkunsa, mutta tuo

uusi kuninkaallinen valta on enemmän tulevaisuuden aatteena kuin

tosi-oloihin perustettuna hallituksena. Koko maa on jakauntuneena

isompiin ja pienempiin herraskuntiin, jotka tuskin nimeksi tunnustavat

Francian esimiehyyttä, Ranskan uutta kuninkuutta. Kun Hugo Capet

muutamalle Etelä-Ranskan herralle lähettää sanan: "kuka sinun on

kreiviksi tehnyt?" -- mainitaan hänen saaneen vastaukseksi: "kuka sinun

on kuninkaaksi tehnyt?" -- Tosiaankin, eroitus Kaarlo Suuren aioista on

jo melkoinen. Ebro'n ja Tiberin rannoista Elbe'en saakka oli mahtava

Frankilais-hallitsija aikoinaan ankaralla kädellä pitänyt ylhäiset ja

alhaiset terveellisessä kurissa, valvoen joka paikassa virkamiestensä

ja ylimystensä menetystä ja ohjaten koko kristikunnan asiat yhteistä

tarkoitusperää, nimittäin antikisen kultuurin uudistumista, kohden. Nyt

ei enää mitään yleistä ohjausta ole olemassa. Kaarlo Suuren lavea

valtakunta on kokonaan hajalle mennyt, ei ainoastaan eri valtakunniksi,

vaan itse valtakuntain sisässä pieniksi herraskunniksi, joiden kesken

vallattomin metelisyys vallitsee. Maailman olot 10:nnellä vuosisadalla

näyttävät siis palanneen takaisin 7:nnen vuosisadan sekasortoihin,

ikäänkuin suuren Kaarlon aiat olisivat olleet ainoastaan haihtuva

unelma muinaisesta Romalaisesta järjestyksestä.

Ja kuitenkin on itse teossa tapahtunut varsin suuri muutos, jonka

käsittämistä varten meidän taas täytyy kääntyä yhteiskunnallisen elämän

syvällä liikkuviin ilmiöihin. Nämä ilmiöt usein jäävät ulko-tapausten

tähden unohduksiin; ne eivät tarjoo sitä hupaista juttuainetta, jota

historialliset kirjat tavallisesti tavoittelevat. Mutta tutkiessamme

historian johtavia aatteita, ei auta yksistään kulkea ulkonaisten

tapahtumain valtaväylää pitkin, sillä sattuupa toisinaan, että aian

päävirta ei liiku pinnalla, vaan on etsittävä paljoa syvemmältä, missä

aikakauden omituinen mielen-tila, useinpa jokapäiväisenkin elämän

tarpeet ja mureet suunnan määräävät. Niin on mielestäni asian laita

juuri Karolingisella aikakaudella. Ylipäänsä tältä aikakaudelta

puuttuu yleisiä johtavia aatteita; sillä tuo ennen mainittu keisariuden

aate on ainoastaan hätävaraksi lainattu Romalaisesta maailmasta

eikä enää ensinkään vastaa toivottuun tarkoitukseensa. Mutta jos

korkeampia aatteita puuttuu, löytyyhän kumminkin tarpeita, ihmisten

yhteiskunnallisista oloista lähteviä taipumuksia, jotka, vaikk'ei vielä

täysin selvinneinä, kumminkin vaistomaisesti vaikuttavat yhteiskunnan

muodostukseen ja sen kautta valtiollisiinkin tapauksiin. Semmoinen

yleinen tarve oli 7:nnen ja 8:nnen vuosisadan aikana, niinkuin

edellisessä jo olen sanonut, tuo ihmisissä jälleen herännyt kaipaus

saada joku yhteiskunnallinen järjestys ja turvallisuus asetetuksi.

Tämän kaipauksen nojaan perustettiin Karolingien kautta uusi

Romalainen keisarikunta, ja epäilemättä silloin toivottiin, että tuo

vanha aate: kristitty maailma yhtenä valtakuntana, yhä vielä kelpaisi

yhteiskunta-järjestyksen kaavaksi. Mutta, niinkuin tiedämme, uudelta

keisarikunnalta puuttui elävä henki, yhteinen kansallis-henki, joka

olisi voinut tämän laajan monarkiian ko'ossa pitää, ja valtiollinen

hajous seurasi melkein kohta, niin pian kuin Kaarlo Suuren käsi oli

puutunut. Hämmästyksellä silloin tulemme huomaamaan, että puute

kansallis-hengestä on perinpohjaisempi, kuin olemme ensi silmäyksellä

voineet aavistaakkaan. Sekä Gallia että Italia, joissa kuitenkin

Romalaisuuden traditionit sopisi luulla jotenkin säilyneiksi, ovat aian

myrskyissä hukanneet kaiken sen kokonaisuus-tunnon, joka niissä maissa

olisi voinut ylläpitää kansallisen valtio-rakennuksen; yleiset aatteet

ovat niin tykkönään hävinneet, ett'ei edes luontoperäinen kansallisuus,

s.o. yhteinen syntyperä ja yhteinen kieli, enää synnytä mitään

yhteis-henkeä; ihmisten koko näkö-piiri rajoittuu ainoastaan lähimpiin

paikkakunnallisiin etuihin, ja paikkakunnallisuus siis astuu valtion

sijaan. Tämä onkin ulkonaisen hajoomisen sisällisenä syynä. Mutta tällä

välin kaipaus yhteiskunnallisesta järjestyksestä ei ole lakannut

vaikuttamasta. Se jatkaa hiljaisuudessa työtänsä 9:nnen ja 10:unen

vuosisadan kuluessa, ja kun kristityn aian-laskun vuosituhat on umpeen

mennyt, on tämä työ valmiina edessämme, Keski-aian omituisena

yhteiskuntana, läänitys-laitoksena eli feodalismina.

Minun on tarkoitus pääpiirteissään kuvata tätä uutta muodostusta

Karolingisen aikakauden kuluessa. Pyydän sen vuoksi kuulijaini

suosiollista kärsivällisyyttä, jos täytyy ryhtyä yksityis-seikkoihin,

jotka oikeastaan kuuluvat historiallisen tutkimuksen kuivimpiin osiin.

Olen ennen sanonut, että 7:nnellä vuosisadalla yhteiskunnallinen

järjestys oli joutunut täydelliseen häviötilaan. Sekä Romalaiset että

Germanilaiset laitokset olivat rappiolle tulleet; kaikki la'in valta ja

itse la'inkäytös oli melkein kokonaan lakannut yleisen väkivaltaisuuden

tähden. Kun Karolingit vihdoin hallitukseen tulivat, oli heidän

etevimpänä silmä-määränänsä saada joku järjestys jälleen perustetuksi,

ja Kaarlo Suuri siinä kohden ainoastaan jatkoi Pippin Lyhyen työtä.

Että muinainen Romalais-maailma oli heillä säännöllisen valtiolaitoksen

ihanne-kuvana, olen jo ennen muistuttanut; mutta he olivat liian

käytännöllisiä miehiä hylätäkseen niitäkään järjestyksen aineita, joita

Germanilainen yhteiskunta saattoi sisältää. Näemme siis esm. Kaarlo

Suuren kaikin voimin herättävän jälleen henkiin Germanilaista

kunnallis-laitosta ja oikeudenkäytöstä sekä tarkasti valvovan, että

kreivit kukin virkapiirissään täyttivät velvollisuutensa siinä kohden.

Kaarlon koko hallitus-tapa oli joku Romalaisesta keisariudesta ja

Germanilaisesta kuninkuudesta kokoonpantu isällinen despotismi, joka

semmoisina aikoina oli erinomaisen terveellinen, mutta ainoastaan

semmoisen miehen kädessä oli mahdollinen käyttää. Kun Frankien

valtakunta sitä ennen oli ollut hajoomaisillaan yksityisten

retkikuntiin, niin Pippin ja Kaarlo Suuri jälleen panivat

kuninkaallisen yleis-hallituksen täyteen voimaan. Kaikki alamaiset

velvoitettiin valtion kuuliaisuuteen ja palvelukseen. Kaikilta

maan-omistajilta, josko heillä oli allodi tai beneficio, vaadittiin

sotapalvelus: kolmen tai useamman manson haltia oli velvollinen itse

marssimaan sotaan; yhden tai kahden manson haltiat yhdistettiin sillä

tavoin, että kolmesta mansosta aina tuli yksi soturi; myöskin

tilattomat vapaat olivat velvolliset toimittamaan kultakin kuudelta

mieheltä yksi sotaan. Tämä yleinen asevelvollisuus osoittaa, että

kaikki valtakunnan asukkaat nyt käsitettiin etupäässä kuninkaan

alamaisiksi, huolimatta siitä, olivatko sen ohessa menneet yksityisten

päällikköjen trustiin. Niinpä vaadittiin kaikilta alamaisilta myöskin

uskollisuuden vala; se oli entisten olojen rinnalla jotenkin jyrkkä

vallan-anastus kuninkuuden puolelta, ja kerrotaankin, että muutamat

Frankilaiset allodin-omistajat eivät mielellään siihen taipuneet.

Ylipäänsä Kaarlon persoonallinen arvo masensi kaikki vastahakoiset

taipumukset; mutta hänen hallituksensa ei kuitenkaan ollut siinä

merkityksessä itsevaltias, ett'ei kansan mieltä ja etevien miesten

neuvoa olisi kysytty. Reims'in pispa Hincmar on meille antanut

asiallisen kertomuksen siitä järjestyksestä, joka vallitsi Kaarlo

Suuren palatsissa, Ingelsheim'issä Rein-virran varrella, ja niistä

valtiokokouksista, jotka siellä kahdesti vuoteensa pidettiin. Kuninkaan

vassallit ja virkamiehet saivat silloin kokoontua, antamaan tietoja eri

paikkakuntain tilasta ja tarpeista; kreivien kanssa seurasi myöskin

kaksi-toista vapaata miestä kunkin kreivikunnan edustajina. Ja --

"ett'ei näyttäisi heitä suotta kutsuttavan kokoon", -- kuuluvat

Hincmar'in sanat, -- saivatpa kokoontuneet myöskin neuvotella niistä

laeista, jotka kuningas aikoi säätää. Minun ei tarvitse lisätä, että

yksinomainen päätös-valta jäi kuninkaalle. Siinä ei ollut mitään kansan

valitsemaa eduskuntaa, vaan ainoastaan kuninkaan luottamusmiehet sekä

kreivikunnista semmoiset, mitkä kukin kreivi tahtoi mukaansa ottaa.

Mutta tarkoituksena oli kumminkin saada kansan tarpeista ja toiveista

luotettavaa selkoa, ja Kaarlon suuruus on siinä, että hän kerrassaan

synnytti ja noudatti tätä yleistä mielipidettä.

Kuinka tarkasti Kaarlo koetti valvoa virkamiestensä siivoa ja

la'in-käytöksen säännöllisyyttä, siitä ovat hänen lukuisat asetuksensa,

niinkutsutut Kapitularit, hyvänä todistuksena; hänen huolenpitonsa

ulottui joka paikkaan, ja hänen matkustavaiset tarkastajansa eli

lähetys-kreivinsä (Missi dominici) -- laitos joka oli Longobardien

valtakunnasta lainattu -- auttoivat häntä kaikkea näkemään ja kaikkea

oikaisemaan. Longobardeilta lainattuna näyttää myöskin olleen

Skapene-laitos eli lautakunta. Niinkuin tiedämme, oli Germanilaisten

kansain alkuperäisessä yhteiskunnassa tuomio-valta oikeastaan koko

käräjä-rahvaan hallussa kreivin esimiehyyden alla. Aikojen kuluessa oli

kuitenkin kansan kokoontuminen käräjiin tullut harvinaisemmaksi; ne,

jotka antautuivat yksityisten päällikköjen trustiin tai vastaanottivat

beneficioita, vetivät oikeus-asiansakin tämän isännän koti-oikeustoon,

ja tästä syystä tietysti kreivikunnan ja satakunnan oikeustot joutuivat

rappiolle. Kaarlo Suuri silloin sääsi, että kussakin kreivikunnassa

piti määrätä seitsemän vakinaista lautamiestä, joiden oli velvollisuus

aina tulla saapuville tuomiota tekemään; jos muita sattui käräjiin

tulemaan, oli heilläkin osallisuus tuomiossa niinkuin ennenkin. Kreivin

tehtävänä ei ollut itse tuomitseminen, vaan ainoastaan ulkonainen johto

ja esimiehyys; mutta Kaarlo valvoi tarkasti, ett'ei tätä virkaa

laimin-lyöty. Muutamat pienet otteet hänen Kapitulareistaan kuvaavat

aian tapoja ja oloja. V. 779 säädetään: "Jos kreivi laimin-lyö

oikeuden-käytöksen kreivikunnassaan, asukoot lähetyskreivimme hänen

luonansa (s.o. hänen kustannuksellaan) siihen asti, kunnes oikeus on

käytetty". V. 803: "Älköön kreivi pitäkö käräjiä, ellei ole syömätönnä

ja selvällä päällä". V. 807: "Älkööt kreivit laimin-lyökö käräjiä

metsänkäynnin tai muiden huvitusten tähden". V. 805: "Kukin kreivi

pitäköön kelvollista kirjuria, ja älkööt kirjurit kirjoittako niin

sekavasti, ett'ei voida sitä lukea". V. 803: "Kreivit ja heidän

sijaisensa tuntekoot hyvin lakia, jott'ei tuomarit (s.o. skapenet eli

lautakunta) voi heidän läsnä-ollessaan väärin tuomita". -- Samat

säätämiset myöskin sovitettiin niihin läänitysherrain oikeustoihin,

joita jo oli syntynyt kreivikunta-oikeustojen rinnalla, ja etupäässä

Kaarlo valvoi omien vassalliensa velvollisuuksia heidän seuralaistensa

suhteen. Jos kuninkaallinen vassalli laimin-löi oikeudenkäytöksen,

piti sekä kreivin että lähetys-kreivin asettuman hänen kotiinsa

kesti-vieraiksi siihen saakka, kunnes hän oli velvollisuutensa tehnyt.

Jos varkaita oli paennut jonkun seigneur'in alueesen, piti hänen

toimittaa ne kreivin käräjiin; muussa tapauksessa hän itse tuomittiin

kadottamaan beneficionsa tai vetämään sakkoa. -- Nämä esimerkit

lienevät kylläksi todistusta oikeuden-hoidosta Kaarlo Suuren

valtakunnassa. Ne todistavat myöskin, että tuo suuri keisari tahtoi

jälleen herättää henkiin, ei ainoastaan Romalaisen järjestyksen

traditioneja, vaan myöskin Germanilaisen yhteiskunnan alkuperäiset

laitokset.

Että hän retkikunta- ja beneficio-laitosten suhteen yllä-piti kuninkaan

yliherruutta, olen jo muistuttanut. Allodin-omistajat, itsenäiset

päälliköt ja yksityisten vassallit olivat velvoitetut uskollisuuteen

kuningasta kohtaan yhtä hyvin kuin kuninkaan omat vassallit tai

vassallin-vassallit; toisin sanoin: kuninkaallinen valta puhkaisi koko

tuon aristokratillisen erikois-herruuden, joka retkikunta-laitoksesta

oli kehittynyt. Mutta emme sen vuoksi saa luulla, että Kaarlo Suuri

olisi tahtonut syntyvää feodalismia tukehuttaa tai hajottaa.

Päin-vastoin hän näki siinäkin jotain järjestyksen välikappaletta ja

pyysi sen vuoksi lujittaa seigneurin ja vassallin välit. Seuralaisen

vanha oikeus luopua päällikkönsä trustista ja vapaasti antautua toisen

palvelukseen, lienee juuri Kaarlo Suuren aikana tullut rajoitetuksi, ja

yleisenä sääntönä näkyy jo pidetyn, että jokaisen irtaimen miehen piti

hankkia itsellensä jonkun päällikön la'illista suojelusta. Aian yleistä

taipumusta siinä kohden Kaarlo niin-muodoin ei suinkaan vastustellut,

ja, niinkuin jo äsken-mainituista esimerkeistä nä'imme, hän tunnusti

myös seigneuri-oikeustojen tuomio-valtaa kreivi-oikeustojen rinnalla.

Voimme siis sanoa, että Kaarlo Suuren asettaman yleisen järjestyksen

suojassa myöskin tuo syntyvä feodalismi varttui ja vahvistui.

Mutta monarkiian hajotessa 9:nnen ja 10:nnen vuosisatain meteleissä,

tämä feodalinen järjestys onkin ainoa yhteiskunnallinen muoto, joka

pysyy. Kuninkuuden arvo ja mahtavuus, keisariuden loisto, maakuntain

säännöllinen hallinto ja kreivi-oikeustojen vanha la'inkäytös, tämä

kaikki nyt tykkönään katoo; mutta seigneurien ja vassallien väli on

jälillä, ainoana mahdollisena järjestyksen-muotona, jonka ympärille

yhteiskunnan ainekset kokoontuvat. Ja myöntää täytyy, että juuri Kaarlo

Suuren hallituskausi on vaikuttanut tämän feodalisen varttumisen. Ennen

Karolingista aikakautta tosin kaikki feodalismin alkeet olivat tekeillä

olleet, mutta aian seka-melskeet eivät sallineet mitään vakinaista

muodostusta. Nyt tuo hurja kuohu oli hetkeksi ollut hillittynä, ja uusi

muodostus oli päässyt alkuun. Käyttääkseni erään kemiasta lainatun

kuvan, oli yhteiskunnan suolainen neste hetkeksi saanut sen verran

lepoa, että kiteet saattoivat rakentua sisällisen taipumuksensa mukaan.

Eikä aikaakaan, niin tämä uusi järjestelmä alkaa yhteiskunnan piiristä

levitä valtionkin alaan. Kaarlo Suuren ja hänen poikansakin, Ludvik

Hurskaan, aikoina olivat maakuntain hallitusmiehet, kreivit,

markkreivit, herttuat ja muut, vielä kruunun virkamiehinä, joita

kuningas asetti ja eroitti mielensä mukaan. Mutta näiden virkain kanssa

seurasi usein kuninkaallisia maatiluksia beneficioksi. Kun beneficiojen

perittävyys nyt alkoi säännöksi tulla, oli aivan luonnollista, että

viratkin seurasivat samaa taipumusta. Jo hyvin aikaisin lienee

erinäisissä tapauksissa sattunut, että isän kuoltua poika peri hänen

virkansa niiden beneficiojen kanssa, jotka virkaa seurasivat; usein ei

liene ollut aivan helppo semmoista perimistä estää. Niin pian kuin

kuninkaallinen valta heikkonee, alkaa siis virkain perittävyys

tulla yleiseksi säännöksi; kreivit ja herttuat vähitellen lakkaavat

olemasta kruunun käskynhaltioina ja muuttuvat kruunun vassalleiksi,

anastaen haltuunsa kaikki kruunun oikeudet ja tilukset entisissä

virka-alueissaan. Kun Kaarlo Kaljupää v. 877 oli lähdössä Italiaan,

keisarillista arvoansa puolustamaan, hän antoi vakuutuksen

Gallialaisten kreivikuntain perittävyydestä siinä tapauksessa, että

joku kreivi hänen poissa-ollessaan kuolisi ja poika olisi keisarin

kanssa vieraalla maalla. Tämä asetus tarkoitti oikeastaan yksityistä

tapausta, mutta lienee sitten katsottu yleiseksi säännöksi. Ainakin on

varma, että näinä seuraavina aikoina kreivikunnat ja herttuakunnat

Ranskanmaalla muuttuivat vassallikunniksi, joissa kuninkaan suoranainen

hallitus-valta lakkasi. Tietysti nämä vassallit periaatteessa

tunnustivat kruunun esivaltiuutta. Mutta itse teossa olivat liian

mahtavat, että heikontunut kuninkuus olisi voinut heitä palvelukseensa

käyttää. Näin valtio-rakennus sekä Ranskassa että Italiassa meni

pirstoiksi ja feodali-järjestys astui sijaan.

Tässä ei vielä ole paikka selittää feodali-maailman luonnetta ja

omituisia laitoksia; ainoastaan asian syntyä olen tässä tahtonut

tutkia, osoittamalla sen ohessa, kuinka Kaarlo Suuren hallitus, joka

näyttää olevan poikkeuksena aian yleisestä suunnasta, kuitenkin on

antanut läänitys-laitokselle varsinaisen tukensa. Tämä viimeinen väitös

sopii vielä lyhyesti teroittaa seuraavaan muotoon. Kaarlo Suuren

silmä-määränä oli ollut yhteiskunnallinen järjestys entisen sekasorron

sijasta. Se järjestys, jonka hän oli tahtonut Germanilaisen kuninkuuden

ja Romalaisen keisariuden nojaan rakentaa, ei ollut enää mahdollinen.

Mutta järjestys jonkunlainen syntyi: läänitys-laitos, feodalismi. Että

se oli kovin huono järjestys, sitä ei sovi kieltää; se tuskin oli muuta

kuin järjestetty metelisyys, väkivallan la'istuttaminen yhteiskunnassa.

Mutta se oli siihen aikaan ainoa mahdollinen järjestys, ja kumminkin

suurena edistys-askeleena 7:nnen vuosisadan suunnattomasta

sekasorrosta.

Kuudes-toista Luento.

Kirkollinen parannus-puuha.

Olemme neljässä edellisessä luennossa läpi-kulkeneet sen puolen

vuosi-tuhannen, jota sopii nimittää Keski-aian esi-historiaksi ja

lähestymme siis varsinaista Keski-aikaa. Selittämättänikin jokainen

ymmärtää, että historiallisten aikakausien rajat eivät milloinkaan ole

niin jyrkkiä ja silmiin-astuvia, että voisimme sanoa jonkun uuden

kehitys-jakson alkavan ihan vissistä vuosiluvusta. Kun kysymyksenä on

tutkia, ei yksistään tapausten ulkonaista kuorta, vaan niiden

sisällistä henkeä, eivät muutokset ilmaannu kuin aivan vitkaan ja

vähitellen, ja aikakausien raja-paikoilla niiden eri luonteet sulauvat

jotenkin toisiinsa, niin että vasta pidemmän matkan päähän päästyä

todellakin havaitaan uuden aian-vaiheen tulleen. Tieteellisen selvyyden

vuoksi pannaan vissit vuosiluvut aikakausien rajoiksi, samoin kuin

astronomilliset viivat vedetään maapallon ympäri. Mutta niinkuin

matkustaja kerran kummasteli, kun ei ollenkaan nähnyt napa-piiriä,

vaikka sen poikki oli kulkenut, saattaa historian-kulkija usein

ihmetellä, että aikakausien rajapaikat itse teossa osoittavat sangen

vähän muutosta niin-sanoakseni historiallisen ilma-alan puolesta. Niin

on esm. laita sen 1000-vuosiluvun suhteen, jonka olen pannut

rajapylvääksi vanhempain aian-jaksojen ja varsinaisen Keski-aian

välille. Tosin sen aian ihmiset itse katselivat tuota umpeen menevää

vuosi-tuhatta taika-ulkoisella kammolla ja se hengellinen herätys, joka

tästä oli seurauksena, värehteli kauan aikaa ihmisten sydämmissä. Mutta

oikeastaan tuo hengellinen puhdistus-puuha, joka silloin havaitaan, oli

jo aikaisemmin saanut alkunsa, vaikka sen yleisempi vaikutus aian

henkeen vasta 11:nnellä vuosisadalla tulee selvästi näkyviin. Vasta

silloin todella havaitaan, että uusi aian-vaihe, uusi kehityksen suunta

todellakin on tullut.

Jos siis otamme 11:nnen vuosisadan kokonaisuudessaan silmäimme eteen ja

siihen vertaamme edelliset vuosisadat Romalais-maailman kukistumisesta

saakka, täytyy heti huomata, että luonteen-eroitus on hämmästyttävän

suuri. Tuo pitkä keskiaikainen esi-historia on oikeastaan kaikkia

omia aatteita vailla ja elää enimmältään Romalais-maailman

jätteistä; kirkonkin ainoana toimena on säilyttää ja pelastaa sitä

yleis-ihmisyyttä, jonka Roman maailman-herruus oli luonut, ja Kaarlo

Suuri samalla tavoin koettaa jälleen pystyttää sitä maallista

järjestystä, jonka barbari-kansat olivat hävittäneet. Totta on, että

sillä välin vähitellen valmistuu suuri muutos maailman valtiollisissa

ja yhteiskunnallisissa oloissa, jotka muodostuvat ihan uuteen kaavaan,

feodalismiin. Mutta eipä siihenkään ilmiöön ole vaikuttimena mikään

uusi johtava aate, joka sopisi katsoa ulkonaisen muodostuksen

sisälliseksi sieluksi, vaan olot järjestyvät ikäänkuin mekhanillisten

voimain pakoituksesta raa'imman luonnollisuutensa mukaan. Koko

tältä aikakaudelta niin-muodoin puuttuu varsinaista ja vakinaista

aian-henkeä, eikä ihmiskunnan historia milloinkaan ole ollut niin

aineellisten voimain vallassa kuin näiden viiden-sadan vuoden kuluessa

Romalais-maailman kukistumisen perästä. Ihan toista luonnetta ilmaantuu

jo 11:nnen vuosisadan oloissa. Maailma on jälleen löytänyt henkisen

periaatteen ja alkaa sen mukaan muodostaa ulkonaisen asunsa. Tuo uusi

periaate, on: _hengellisyyden valta_, ja hengellisyyden nimessä

_kirkon johtaja-virka_ ihmiskunnan maallisissakin toimissa. Tämä

on varsinaisen Keski-aian aate. Meidän on nyt katsominen, kuinka tämä

suunta syntyy ja muodostuu sekä vihdoin kohoaa vallitsevaksi

aian-hengeksi.

Kaarlo Suuren monenpuolisten ansioin joukossa on sekin yksi eikä

suinkaan vähin, että hän kaikin puolin tahtoi kohottaa hengellisen

säädyn kelpoa ja arvoa. Suuren keisarin mielestä oli kirkko sekä

antikisen kultuurin että siveellinen maailman-järjestyksen

luonnollisena edustajana, ja hän koetti sitä jalostuttaa sekä opin että

tapojen puolesta, samalla kun hän enensi sen vaikutusta maalliseenkin

yhteiskuntaan. Kuinka hän oppineen Alkuin'in avulla laski uuden

perustuksen yleiselle opetukselle ja varsinkin hengellisen säädyn

sivistykselle, on liian tunnettu asia, että minun tässä tarvitsisi

siitä puhua. Myöskin kirkollisen säädyn siveellinen puhtaus oli

hänellä tärkeänä silmämääränä, ja hänen aikanansa jatkettiin siis ne

puhdistus-toimet, joihin jo Pippin Lyhyen hallitessa oli ryhdytty.

Kirkko, joka edellisinä sekasorron aikoina oli melkoisin määrin

barbaristunut, kohoaa siis jälleen hengellisessä arvossa, ja

luonnollista on, että sen vaikutus-voima maallisiinkin samassa määrässä

karttuu. Kaarlon mielestä kirkko oli "maan suola", se siveellinen

voima, jonka piti antaa maalliselle järjestykselle tukensa; emme siis

saa kummaksi katsoa, että hän valtiollisissa harrastuksissaan melkein

joka askeleelta käyttää kirkon ja kirkollisten miesten apua. Roman

pispan hengellinen johto saapi hänen kauttansa vahvistuksensa ja

hengellinen ylimyskunta, abbatit, pispat, arkkipispat ja metropoliitat,

otetaan valtakunnan yleisissä asioissa neuvoksi, maallisen ylimyskunnan

rinnalla. Jostakin hengellisen säädyn ylivallasta maailman asioissa ei

kuitenkaan siihen aikaan voinut puhetta tulla. Kaarlo Suuri tietysti

hallitsi kirkkoa yhtä täydellisesti kuin valtiotakin ja pysyi itse

niin-muodoin hengellisen niinkuin maallisenkin järjestyksen korkeimpana

valvojana.

Vaan suuren Kaarlon kuoltua tämä valtio-päällikön mahtavuus heikkonee

ja katoaa; ylimyskunta, kuten jo olemme edellisessä nähneet, astuu

sijaan, ja hengellinen ylimyskunta siinä kohden saavuttaa vielä

suuremman merkityksen kuin maalliset herrat. Niinpä esm. niissä

rettelöissä, joista Ludovik Hurskaan hallitus on saanut surullisen

maineensa, pispat jo anastavat johtaja-viran valtiossa; siveelliset

vaikuttimet ovat hetkeksi päässeet semmoiseen valtaan, että keisari

itse ylönpalttisessa katuvaisuudessaan antaa arvonsa alttiiksi näille

siveellisen järjestyksen edusmiehille. Vaan aivan pian tultiin siihen

kokemukseen, että hengellinen aristokratiia ei aian-pitkään kelvannut

siveellisten periaatteiden kannattajaksi; sillä samassa määrässä kuin

kirkollisten ylimysten mahtavuus karttui, he itse alkoivat maallistua,

ja samassa määrässä myöskin ihmisten luottamus heidän johtoonsa

järkähtyi. Aika etsi jotakin siveellistä tuomari-valtaa, joka voisi

maallisten valtiasten itsekästä riehunaa hillitä, mutta havaitsi pian,

että kirkollisetkin ruhtinaat olivat yhtä itsekkäät kuin heidän

maalliset toverinsa.

Silloin silmät kääntyivät Romalaisen pispan puoleen; hänpä,

Karolingisen monarkiian hajotessa, näytti olevan hengellisen

yleis-monarkiian edusmiehenä ja häneltäpä siis sopi toivoa korkeampaa

siveellistä johtoa maailman metelisissä oloissa. Paavi Nikolao I

(vv. 858-867) oli jo tilaisuudessa kansoille osoittamaan, että Pyhän

Pietarin seuraajat Romassa olivat luotettavammat siveellisyyden

valvojat kuin nuo kotoiset kirkkoruhtinaat. Lothringin kuningas Lothar

II oli pispainsa suostumuksella hyljännyt puolisonsa Teutbergan ja

nainut erään Waldradan. Tämä tapaus matkaan-saatti yleistä pahennusta,

ja kun paavi ankaruudella ryhtyi tähän asiaan, pakoittaen sekä

kuninkaan että hänen hengelliset apumiehensä kuuliaisuuteen, hän

saattoi hyväksensä käyttää yleisen mielipiteen harrasta kannatusta.

Samaan aikaan ilmestyi niinkutsuttu Isidoron Dekretali-kokoelma, joka

väitettiin olevan entisten Roman pispain sääntöjä Kristikunnan

vanhimmista aioista saakka. Ne muka todistivat, että Roman pispalla

jo vanhastaan oli ollut ylimmäinen valta kaikkien pispain ja

metropoliittain yli. Uuden aian tutkimus on saanut selville, että nämä

Dekretalit olivat petosta; niitä näkyy sepitetyn juuri Lothringin

seuduilla, missä alhaisempi papisto pyrki paavillisen istuimen turviin

hengellisen aristokratiian ylpeyden alta. Mutta ne olivat niin

aian-tarpeen mukaisia, ett'ei kukaan, tuskin paavi itsekään, niiden

todenperäisyyttä epäillyt, ja Roman pispan hengellinen hallitus oli

tällä tavoin saanut ikäänkuin la'illisen vahvistuksensa. Että

maallistenkin asiain tarkastus kuului hengellisen vallan alle,

oli jo ennestään myönnetty. Tuskin sopii siis paljon hämmästyä, kun

näemme erään seuraavan paavin, Johannes VIII:nnen, lahjoittavan

hallitsija-kruunuja oman mielensä mukaan. Hänen kädestään sai esm.

Kaarlo Kaljupää v. 875 keisarin-arvon, vaikka Ludovik Saksalaisella

olisi siihen ollut kaikin puolin lähempi oikeus, ja neljä vuotta

myöhemmin sama paavi teki "rakkaan poikansa" Boso Provencen herttuan,

kuninkaaksi uuteen Ala-Burgundian kuningaskuntaan. Paavillinen istuin

näkyi siis yht'äkkiä kohonneen koko Kristikunnan ylimmäiseks

valtiaaksi.

Tahdon tässä tuokioksi pysähtyä, tehdäkseni yleisen muistutuksen, joka

on huomioon otettava kaikkien historiallisten vaiheiden suhteen, mutta

erittäin tässä paikassa ansaitsee mielessä pitää. Näemme usein

selitettävän, kuinka paavillinen maailman-herruus syntyi ja varttui

muka Roman pispain juonikkaan vallanhimon kautta. Tuo tunnettu turmelus

paavikunnan myöhemniiltä aioilta, jolloin tämän laitoksen virka

historiassa jo oli loppunut ja se ainoastaan viekkaudella ja

väkivallalla koetti säilyttää kadotetun arvonsa, sovitetaan usein

niihinkin aikoihin, joina se ensin oli arvonsa ja asemansa itsellensä

ansainnut. Tämä katsanto-tapa on minun mielestäni kokonaan

epä-historiallinen. Ei mikään historiallinen mahti ole milloinkaan

kehnojen juonien kautta tullut perustetuksi; ainoastaan suurten

historiallisten tarpeiden palveluksessa ovat suuret historialliset

vallat saattaneet syntyä ja nousta. Tietysti ihmisten intohimoilla

myöskin on osansa historian tapahtumissa, mutta nämä ovat ainoastaan

vaahtona aian virran pinnalla; valtaväylänä on aina rehellinen vakuutus

ja rehellinen työnteko, ainoat välikappaleet, joilla historiassa

jotakin pysyväistä toimeen-saadaan. Mitä paavilliseen valtaan tulee,

voimme kenties sanoa, että semmoiset miehet kuin Gregorio Suuri ja

Nikolao I, jotka olivat Roman muinaisista suvuista lähteneet, olivat

säilyttäneet vanhan Romalaisuuden vallanhimoiset traditionit. Mutta he

olivat kuitenkin etupäässä oman aikansa lapsia ja palvelivat oman

aikansa tarpeita. Juuri sitä asiaa, että hengellinen maailman-valta oli

suurena aikakauden tarpeella, emme suinkaan saa unohtaa, jos tahdomme

tasapuolisesti käsittää paavikunnan muodostusta. "Romalais-rauhan"

aiat olivat nyt auttamattomasti menneet ja läänitys-laitoksen

väkivaltainen järjestys alkoi vakaantua. Mutta rauhan kaipaus kasvoi

yhä kiihkeämmäksi ihmisten mielissä, ja näin syntyi uusi rauhan-ihanne:

"Jumalan rauha", s.o. Jumalan valtakunta maan päällä, jota luultiin

voitavan toteuttaa kirkollisen yleis-monarkiian kautta. Tämän aatteen

nojassa on Keski-aian Paavikunta alkunsa ja voimansa saanut; tämän

aatteen palveluksessa onkin sen varsinainen virka ollut.

Vaan 9:nnellä ja 10:nnellä vuosisadalla kirkko ei vielä ollut kylläksi

valmistunut vastaan-ottamaan ja hoitamaan sitä korkeaa tehtävää, joka

tahdottiin sille uskoa. Kirkon oma siveellinen kanta oli vielä

heikonlainen, ja tuo paisuva feodalismi alkoi pyörteesensä vetää

kirkollisenkin yhteiskunnan, samassa määrässä kuin se maallisessa

yhteiskunnassa vahvistui. Olemme jo nähneet, että kirkollinen

aristokratiia ennen pitkää alkoi maallistua. Vielä arveluttavampaa oli,

että itse ylipaimenen sija Romassa joutui maallisten intohimoin

saaliiksi ja yht'äkkiä vajosi syvimpään siveelliseen kurjuuteen. Syynä

tähänkin rappeutumiseen oli feodalismin vallalle-pääsö; sillä kun

keisarin-valta, joka aina oli ollut oikeutettuna vahvistamaan Roman

seurakunnan pispan-vaalia, nyt melkein oli lakannut, joutui tämä tärkeä

toimi Roman ylimysten ja Roman kirkon vassallien haltuun. Tunnettu asia

on, mikä hurja ja irstas tuoksina nyt Romassa alkoi; kuusi paavia

syöstiin istuimeltansa, kaksi murhattiin, ja monen vuosikymmenen

kuluessa muutamat ylimys-naiset, Theodora ja hänen tyttärensä,

asettivat Pyhän Pietarin istuimelle omat lemmikkinsä. Koko kirkko

näytti olevan kadotuksen oma; joka paikassa feodalismin tavat tunkivat

kirkon korkeampiin kerroksiin, ja itse luostareihin oli tuo yleinen

tapain-turmelus ryhtynyt. "Maan suola" -- käyttääkseni tuota

pipliallista kuvausta -- oli kadottanut makunsa, ja kysymys oli, millä

nyt piti suolattaman.

Mutta tähän aikaan oli myöskin alkanut hengellinen parannus-liike,

jonka vaikutus vähitellen leviää yhä laveampiin piireihin.

Vuoden 910 paikoilla oli, näet, eräs abbati Berno, kuuluva

Yli-Burgundian kreivilliseen sukuun (nykyisessä Franche-Comté'ssa),

perustanut Cluniacum nimisellä maatilallansa uuden luostarin, jossa

Benediktolais-säännöt kaikessa ankaruudessaan jälleen pantiin voimaan.

Bernon seuraajat Odo ja Odilo vielä kehittivät luostari-kurin

ankaruuden, ja ennen pitkää lukemattomat munkki-asunnot sekä Ranskassa

että muilla mailla olivat seuranneet Cluny'n esimerkkiä ja asettuneet

sen esimiehyyden alle. Sivistyksen ja opin harrastus, lihan kuoletus,

elämän siveellisyys ja hurskaus sekä ehdoton kuuliaisuus kirkon

yleiselle hallitukselle olivat tämän hengellisen liikkeen ohjelmana, ja

nämä ylhäiset periaatteet tahdottiin toteuttaa, ei ainoastaan munkkien

hiljaisissa kammioissa, vaan myöskin kirkon muissa piireissä, vieläpä

maallisenkin elämän meluisissa menoissa. Se oli todellakin ihan uusi

suunta kirkon vaikutus-tavassa. Edellisten vuosisataan kuluessa oli

kirkon melkein yksin-omainen harrastus ollut taivuttaa kansat

Kristikunnan ulkonaiseen yhteyteen, ja tästä syystä kansain siveellinen

kasvatus oli jäänyt syrjä-asiaksi. Barbarisen elämän helma-synnit,

irstaisuus tavoissa ja vallattomuus yhteiskunnassa, olivat viljavasti

versoneet ja itse kirkkokin oli tästä yleisestä saastaisuudesta

tahraantunut. Silloin aikakausi vihdoin havaitsee lankeemuksensa,

tunnustaa syntinsä ja tekee parannusta. Näin syntyy Cluniacensien

mahtava hengellinen liike, Keski-aian herenneisyys. Aian irstaisuutta

vastaan pannaan "askeesi", ruumiin kuritus, hengellisyyden valta

maallisuuden ja kaikkien maallisten himojen yli. Aian vallattomuutta

vastaan pannaan kirkollinen kuuliaisuus, alttiiksi-antauminen

Romalaisen ylipaimenen johdon alle.

En voi tällä lyhyellä hetkellä kuin hätäisesti viitata

niihin ilmiöihin, jotka olivat seurauksena tästä kirkollisesta

parannus-puuhasta. Jo 10:nnellä vuosisadalla, tapaamme rohkeita

munkkeja, jotka yhdellä iskulla tahtovat muodostaa maallistakin

yhteiskuntaa kirkollisten periaatteiden mukaan. Semmoinen oli esm.

Anglosaksien valtakunnassa tuo ankara abbati Dunstan, tunnettu Edvi'n

ja Elgivan surullisesta historiasta. Aikakauden yleinen mielipide oli

kokonaan tämän hengellisen liikkeen puolella. Useat tämän aian

maallisista valtiaista, esm. kuningas Robert Ranskassa ja keisarit Otto

III ja Henrik II Saksassa, olivat saman askeetillisen aian-hengen

lapsia, ja tuo odotettu maailman loppu v. 1000 vaikutti hengellistä

väristystä laveimmissakin piireissä. Näyttipä todellakin siltä,

niinkuin ihmiskunta nyt tahtoisi ponnistaa kaikki voimansa lopulliseen

pyhitykseensä, -- ikäänkuin Kristuksen tuhat-vuotinen valtakunta olisi

tulossa. Kaukaisetkin pakana-kansat, jotka tähän asti olivat olleet

kristityn maailman vitsauksena, jo ottivat uskon ikeen päällensä.

Skandinaviassa Kristin-usko sai lopullisen voiton; Puola, Unkari ja

Venäjä tekivät kääntymyksensä. Ikäänkuin uudesta-syntyneenä maailma

astui ulos entisten vuosisatain häiriöistä, aloittaaksensa uutta

jalompaa aikakautta. Vaikutus aian uudesta hengestä tulee moninaisissa

ilmiöissä näkyviin. V. 1034 aloittavat Cluny'n oppilapset tuon

kummallisen puuhansa asettaa yleistä maailman-rauhaa. "Jumalan

rauha!" on nyt tunnus-sanana; aseita piti kantaa muka ainoastaan

rauhan-rikkojain ja pahojen kuritukseksi. Tämä aate tosin pian

havaitaan mahdottomaksi toimeen panna; ainoastaan joku "Jumalan

aselepo" (treuga Dei) visseinä viikon päivinä ja kirkon suurempina

juhlina sittemmin säädettiin yleiseksi la'iksi Kristikunnassa. Mutta

uusi periaate oli kumminkin perustettu, jonka mukaan soturin verinen

toimi oli pyhitettävä siveellisten valtain kannatukseen, s.o. etupäässä

kirkon ja heikkojen puolustukseen. Kun ei Jumalan rauhaa voitu

saavuttaa, piti sodan kumminkin oleman Jumalan sotaa, hurskasta sotaa

uskon ja totuuden tähden. Se oli Keski-aian _Ritarisuus_, joka

tässä jo iti ja kehkesi.

Ja itse rauhan-aatteen suhteen käännyttiin taas tuon kirkollisen

yleis-monarkiian puoleen, jonka edusmiehenä oli paavi Romassa. Tämän

piti yllä-pitää maailman rauha, johdattaa koko. Kristikunta

keskinäiseen rakkauteen, häätää ja hillitä ihmisten maailmalliset

intohimot. Mutta voidaksensa täyttää tätä korkeaa rauhan-virkaa,

piti paavillisen istuimen itse puhdistua ja pyhittyä; senpä tähden

parannus-puuhan tärkeimpänä tehtävänä oli lakkauttaa se häpeällinen

meno, joka Roman seurakunnassa oli valtaan päässyt. Tässä katsannossa

tuli nyt keisarillinen arvo kirkon avuksi. Vuodesta 962 alkaen olivat

Saksan kuninkaat kantaneet Kaarlo Suuren keisarillista kruunua ja

harjoittivat tämän viran nojassa myöskin oikeuden valvoa, että

Kristikunnan ylipaimenen sija täytettiin arvollisilla miehillä.

Niinpä jo Otto Suuri jäntevällä kädellä ryhtyi tähän terveelliseen

puhdistus-toimeen, ja hänen aikanaan Roman kansa, sekä papisto että

aateli ja alhaiso, antoi juhlallisen lupauksen, ettei keisarin

suostumatta ruvettaisi mihinkään paavin-vaaliin. Samoin Otto II ja Otto

III asettivat paaveja parhaan ymmärryksensä mukaan; sillä tavoin esm.

tuo oppinut Gerbert (Silvester II), Otto III:nnen kuuluisa opettaja,

tuli Pyhän Pietarin istuimelle. Otto III:nnen kuoleman jälkeen oli

tosin entinen irstas meno jälleen päässyt alkuun, kun Tuskulon kreivit

Roman lähiseuduilta anastivat itsellensä paavillisen arvon. Mutta

keisari Henrik III, joka oli yhtä ankara kuin jumalinen, teki tästä

vallattomuudesta lopun ja asetti useat kerrat perätysten hurskaita

Saksalaisia miehiä Pyhän Pietarin istuimelle. Juuri tämän toimen kautta

tulivat Clunyn periaatteet nyt Romassakin vallitsemaan. Jalo keisari,

joka oli tämän puhdistus-työn edistänyt, tietysti ei voinut aavistaa,

että samat periaatteet aivan pian saattoivat tulla itse keisarilliselle

arvolle vaarallisiksi. Hän oli, aivan niinkuin Kaarlo Suuri ennen

muinoin, kohottanut hengellisen vallan, jonka piti tulla ankaraksi

kurittajaksi hänen lähimmälle seuraajallensa ja monelle tulevaiselle

Saksan keisarille.

Kuten tiedämme, tämä se aika on, jolloin Cluniacensi-munkki Hildebrand

astuu kirkollisen hallituksen johtoon, kunnes hän vihdoin itsekin

nousee paavilliselle istuimelle, nimellä Gregorio VII. Tämän

merkillisen miehen historia, hänen Caelibati-sääntönsä, hänen

Investitura-riitansa keisari Henrik IV:nnen kanssa, vihdoin hengellisen

vallan voitto keisariuden yli tässä asiassa, ovat tuttuja tapauksia,

joita en voi ruveta tässä kertoilemaan. Mutta näiden tapausten yhteyttä

ajan-hengen ja aian-tarpeiden kanssa täytyy meidän silmällä pitää;

sillä ainoastaan tällä tavoin voimme käsittää, kuinka aseeton

hengellinen mies paljaalla aatteen voimalla viepi voiton maailman

mahtavimmasta hallitsijasta. Katselkaamme!

Kysymystä ei vielä ollut mistään muusta kuin hengellisen viran omasta

pyhyydestä ja sen itsenäisyydestä maallisen vallan suhteen. Mutta

juuri tämä hengellisen säädyn pyhittäminen ja sen irroittaminen

feodali-maailman metelisestä menosta oli aikakauden kiihkein harrastus,

joka perustui -- se meidän täytyy tunnustaa -- siihen kokemukseen,

joka yltä-kyllin oli saatu maallisen yhteiskunnan turmiollisesta

vaikutuksesta kirkon alalla. Ensimäinen huolenpito oli nyt asettaa

itse kirkon pää, paavillinen virka, luotettavaan suojaan tämän,

maallikko-vaikutuksen alta. Hildebrand ei voinut hyväksyä, että edes

Kristikunnan maallinen esimies, keisari, oli ryhtynyt paavillisen viran

asettamiseen; se oli muka periaatteessa väärin, koska päin-vastoin

kirkon piti valvoa maallisen hallituksen kristillistä menoa; se

saattaisi pait sitä minä hetkenä hyvänsä kääntyä Kristikunnan

turmioksi, niin pian kuin joku vähemmin hurskas hallitsija, kuin Henrik

III oli, tahtoisi käyttää kirkon vaikutusta maallisten tarkoitustensa

palvelukseen. Toiselta puolen taas oli katkera kokemus opettanut,

ett'ei sopinut jättää paavin valitsemista Roman seurakunnan ja

vassallien haltuun. Näin ollessa keksittiin vaali-tapa, joka syrjäytti

kaiken maallikko-vaikutuksen, ko'oten Roman pääkirkkojen papit

ja lähiseutujen pispat valitsijakunnaksi eli niinkutsutuksi

Kardinali-kollegioksi. Tätä laitosta ei kuitenkaan uskallettu panna

toimeen ennen kuin Henrik III:nnen kuoltua, jolloin keisarin-arvo

Henrik IV:nnen ala-ikäisyyden aikana oli voimatonna. Mutta siitä

hetkestä asti oli kirkollinen monarkiia saanut omatakeisen

perustuksen ja saattoi omalla alallaan turvallisesti vallita. Sääntö

paavin-vaalista oli kuitenkin ainoastaan yksi pykäle kirkollisen

itsenäisyyden järjestelmässä. Jo vähäistä aikaisemmin oli ruvettu

ankaraan puhdistus-työhön kirkon muidenkin virkojen suhteen; kaikki

pispat, jotka "Simonialla", se on maallikko-apuun turvaamisella, olivat

virkaansa tulleet, eroitettiin säälimättä, ja periaatteeksi

julistettiin, ett'ei kirkolliset miehet saisi asettua mihinkään

läänitys-alaisuuteen maallisen vallan suhteen, eivätkä niin-muodoin

voisi kirkollisten läänitystenkään puolesta vastaan-ottaa mitään

"investituraa" eli asuun-panoa maallisilta esivaltiailta. Kirkko siis

tahtoi tehdä täydellisen pesä-eronsa maallisen yhteiskunnan kanssa,

pysyäkseen itse muka puhtaana ja saastumattomana keskellä syntistä

maailmaa. Johdon-mukaisinta olisi epäilemättä silloin ollut, että

kirkko tätä tarkoitusta varten olisi itse luopunut kaikesta maallisesta

omaisuudesta, turvautuen ainoastaan hengen voimaan ja hengen aseisin.

Mutta Keski-aian kirkko luuli tarvitsevansa näitä aineellisiakin

välikappaleita, voidaksensa pontevammin vaikuttaa maailman

parannukseen. Näistä periaatteista lähti Gregorio VII:nnen

"Investitura"-taistelu, jonka me historiasta hyvin tunnemme.

Erinäistä selitystä tarvitsee tuo merkillinen Caelibati-sääntö, jonka

Hildebrand samalla aikaa perille ajoi. Tässä kohden on ensiksi

muistamista, että jo vanhastaan naimattomuus oli pidetty kristillisen

pyhyyden erinomaisena tunnusmerkkinä ja erittäin papilliselle säädylle

katsottiin paljoa sopivammaksi kuin perheellinen elämä; se oli jo aikaa

ollut ikäänkuin korkeamman siveellisyyden vastaväite maallikko-elämän

irstaisuutta ja barbarien monivaimoisuutta vastaan. Mutta tärkeämpi

puoli asiassa oli kuitenkin nykyisen aian tarve suojella kirkkoa

joutumasta maallisen yhteiskunnan kaavoihin. On, näet, huomattavaa,

että kirkon virat tiluksinensa jo alkoivat perheellisten miesten

käsissä muodostua feodali-laitoksen malliin, s.o. perittäväksi

suku-omaisuudeksi, ja että tämä feodalinen taipumus, jos se olisi

päässyt voimistumaan, tietysti olisi kirkollisen yhteiskunnan

hajottanut aivan samalla tavoin, kuin maailma jo oli valtiollisesti

hajalle mennyt. Eikä tämä vaara, kirkollisen monarkiian mahdollinen

häviö, olisi ollut ainoana haittana kirkon feodalistumisesta.

Hengellinen sääty, ainoa joka tähän aikaan vapaasti vastaan-otti

jäseniä alhaisimmistakin kansan-luokista, olisi tällä tavoin muuttunut

suljetuksi umpi-piiriksi, ja kaikki vapaus, kaikki inhimillinen edistys

olisi kangistunut tuon yksin vallitsevan feodalismin syleilykseen.

Tästä uhkaavasta vaarasta oli Caelibati-laki pelastuksena, ja kansojen

yleinen mielipide siis hartaasti kannatti Hildebrand'in toimia siinäkin

kohden. Sillä kansat usein vaistomaisesti tuntevat, mitä heidän

rauhaansa sopii, ja sen mukaan toimivat, vaikkapa tekojensa vaikuttimet

eivät ole heille itsellensä täydellisesti selvinneet.

Gregorio VII:nnen toimet ovat kirkollisen parannus-puuhan täytäntö.

Kirkko on nyt puhdistunut, saavuttanut täydellisen itsenäisyyden

maallisen vallan suhteen ja itse järjestynyt monarkilliseen

hallitusmuotoon paavin esimiehyyden alle. Eikä siinä kyllä;

maallisissakin keskuuksissa tunnustetaan hengellisten periaatteiden

totuus, niiden oikeus johtaa ja valvoa maailman siveellistä menoa. Näin

uudesta-syntyneenä nyt läntinen Kristikunta ryhtyy Ristiretkien

jättiläisyritykseen, jonka merkitystä saamme edempänä tarkastella.

Seitsemäs-toista Luento.

Yleinen silmäys varsinaiseen Keski-aikaan.

Ennen kuin lähdemme edemmäs, tarkastamaan muutamia eri kohtia

Keski-aian kehityksessä, lienee tarpeellinen luoda yleinen silmäys

eteen päin, käsittääksemme tämän kehityksen yleistä suuntaa. Selvyyden

vuoksi meidän silloin tulee leikata pienempiin kappaleisin tuo pitkä

aian-mitta, joka ulottuu Cluniacensien parannus-puuhasta Luther'in

uskonpuhdistukseen saakka; nämä viisi vuosisataa, joiden kehässä

Keski-aian rikas ja monipuolinen elämä rehottaa, ovat melkein

mahdottomat ymmärrykselle selvittää, ellei niitä jaeta lyhyempiin

aian-jaksoihin, joiden kunkin pää-luonnetta sopii erikseen esittää.

Tahdon sen vuoksi tässä, niinkuin kerran ennenkin, asettaa muutamia

raja-pyykkejä ikäänkuin peninkulma-patsaiksi käytävälle tielle. Ja

muiston helpoitusta varten tahdon jako-perusteeksi käyttää tasaiset

vuosisadat, vaikka tuolloin tällöin joku tapaus jääkin toiselle

puolelle otaksuttua raja-paikkaa. Näin saamme varsinaisen Keski-aian

jaetuksi seuraaviin jaksoihin:

I. Vv. 1000-1100: _Siveellisen uudistuksen aika_, jolloin

Cluny'stä lähtenyt parannus-puuha vaikuttaa sekä hengellisyyden

ylentämistä kirkossa että tapojen jalostumista maallisessakin

yhteiskunnassa. Aian-hengen kannattamana kirkko eli paavikunta silloin,

kuten jo olemme nähneet, saavuttaa täydellisen itsenäisyyden ja ryhtyy

yleisten tapausten johtoon. Tästä kirkollisten aatteiden johdosta

seuraa jo vuosisadan lopulla suuri yleinen kansan-liike länsimailla,

ensimäinen Ristiretki. Maallisessa yhteiskunnassa siveelliset

periaatteet antavat läänitysherran ja vassallin keskinäisille

velvollisuuksille tukevuutta ja synnyttävät ne kunnianla'it, joista

Ritarisuus saapi alkunsa. Valtiollisella alalla ainoastaan kaksi

tapausta saavuttavat suurempaa merkitystä; sillä ylipäänsä feodalismin

hajanaiset olot ovat melkein lakkauttaneet kaiken valtiollisen

historian. Nämä tapaukset ovat: Englannin valloitus Normandian herttuan

alle, ja Normandialaisten seikkailijain toimi perustaa uutta

kuningaskuntaa Etelä-Italiassa. Molempain merkitys on siinä, että

osoittavat Ranskan kansallisuuden paisuvaa voimaa. Vaikka

valtiollisesti hajallansa, tämä kansallisuus sillä tavoin levittää

herruuttansa kaukaisille aloille ja seisoo valmiina astumaan maailman

suurten tointen etupäähän. Ensimäinen ristiretki onkin kansallisessa

katsannossa melkein yksinomaisesti Ranskalainen yritys, -- Ranskalainen

Argonauta-retki itäisille maille.

II. Vv. 1100-1200: _Ristiretkien varsinainen aika_, jolloin

läntinen Kristikunta ensi kerran saapi yhteisen harrastuksen

ajaaksensa, yhteisen edun valvoaksensa. Tämä yhteis-etu, Pyhän maan

puolustus, anastaa länsimailla melkein kaiken huomion puoleensa ja

vaatii melkein kaikki voimat palvelukseensa. Kuitenkin näiden maiden

omatkin yhteiskunnalliset olot alkavat tuntea vaikutusta tuosta

auenneesta valtiollisesta näkö-alasta. Läänitys-laitos tosin vielä

seisoo vankkana, ja sen varsinainen kukka, Ritarisuus, nyt puhkeaa.

Mutta itse ritarillinen laitos, joka periaatteessa tarkoittaa yleistä

ase-veljyyttä kaikkien kristillisten soturien kesken, puhkaisee

feodalismin ahtaat rajoitukset ja valmistaa sen häviötä. Samaan aikaan

toinenkin yhteiskunnallinen muodostus astuu feodalismin rinnalle,

nimittäin kaupunkien kunnallis-vapaus ja porvarillinen elämä.

Sekin on alkunsa saanut maailman laveuntuneesta näkö-alasta, kaupan

leviämisestä ja teollisuuden voimistumisesta. Irtain pääoma

pyrkii valtaan feodalisen maa-omaisuuden rinnalle, ja itse

läänitys-oloissa alkaa rahan merkitys vähitellen tunkea esivaltiaan ja

vassallin henkilölliset välit syrjälle. Valtiollisella alalla ovat

kaikki tapaukset ristiretki-aatteen vaikuttamina. Nämä sotaiset

kansain-vaellukset lännestä itään ovat itsessään aikakauden tärkeimmät

valtio-tapaukset, joiden kautta länsimaisia valtakuntia hetkeksi

perustetaan Eufratin varsilla asti. Toisten ristiretki-puuhain kautta

Kristinusko nyt levitetään Vendienkin aloille, ja Saksan valta ja

kansallisuus silloin etenee Elbe'stä Veikseliin. Mutta Paavikunta, joka

on kaiken tämän mahtavan liikkeen johtanut, ei enää voi tytyä paljaasen

itsenäisyyteen maallisen vallan rinnalla; se pyrkii yleiseen

herruuteen, ja sen taistelu maailman-vallasta keisariuden kanssa

Barbarossan aikana on tämän aian omituisia ilmiöitä.

III. Vv. 1200-1300: _Ristiretkien jälki-jakso_, joka oikeastaan on

jatkona edelliseen. Keski-aian henki nyt ilmaantuu täydellisen

kypsyneenä, mutta aatteet jo alkavat kadottaa alkuperäistä

tuoreuttansa. Jerusalem on jo lopullisesti hukattu. Ristisodat vielä

jatketaan; mutta osittain ne hairahtavat toisille aloille, osittain

muuttuvat pelkiksi seikkailu-retkiksi. Niinpä muutama risti-armeija

valloittaa Konstantinopolin ja perustaa tuon lyhyt-ikäisen Latinalaisen

keisarikunnan idässä. Ludovik Pyhä taas tosin ei unohda ristisodan

pää-määrää, Pyhän-maan valloitusta, mutta kuluttaa voimansa Egyptiä ja

Tunis'ia vastaan. Loppu-päätös on, että Kristityt vihdoin karkoitetaan

Palestinasta ja Ristiretkien aikakausi loppuu. Myöskin käännytys-toimi

pakanuuden alalla muuttuu yhä enemmän suoraksi valloitustoimeksi.

Niinpä Saksalaiset ritarit laskevat Preussin ja Liivin asukkaat

herruutensa alle ja Ruotsalaiset valloittavat Suomenmaan. Vaan

miten-kuten on sillä tavoin Kristin-uskon valta tehnyt viimeiset

askeleensa Euroopassa; ainoastaan muutamat syrjäiset kansat Aasian

rajoilla ja Litvalaiset Euroopan mantereen rämeisillä sydänmailla ovat

vielä jääneet yleisen sivistyspiirin ulkopuolelle. Oikeastaan läntinen

Kristikunta, tarkemmin sanoen Paavikunta, on vahvistunut, vaikka sen

valta itäisillä mailla raukeaa. Itäisen Kristikunnan alalla sitä

vastoin on pelkkää häviötä ja perikadon oireita: Kreikan keisarikunta

jo kallistuu hautaansa ja Venäjä joutuu Mongolien vallan alle. Mutta

läntisessä Euroopassa kaikki elämän nesteet uhkuavat. Pyreneiden

saarennossa Maurit melkein karkoitetaan. Ranska alkaa etsiä kansallista

yhteyttänsä Capetilaisen kuninkuuden suojassa. Englannissa valmistetaan

perustus-la'illisuuden ensimäiset alkeet. Saksassakin vilkas elämä

kehittyy, varsinkin kaupan ja porvarillisen toimen alalla, ja

Saksalainen kansa levittää liikkeensä kauas pohjoisille maille.

Kaiken tämän kirjavan häärinän ylimmäisenä valvojana läntisessä

maailmassa, istuu Roman paavi mahtavampana entistänsä. Siveelliset

periaatteet eivät enää yksin ohjaa Paavikunnan politiikia; mutta

se täyttää yhä kunnialla holhoja-virkansa kansojen yli, vaikka

holhottava ei enää ole lapsi ja isällinen valta joskus muuttuu

väkivallaksi. Taistelu Paavikunnan ja Keisariuden välillä tähän aikaan

lopullisesti ratkaistaan: Romalais-Saksalainen keisarin-arvo oikeassa

merkityksessään kukistuu Hohenstaufien kanssa, ja paavillisella

vallalla ei enää ole mitään kilvoittelijaa maailman yleis-johdossa. --

Silloin seuraa:

IV. Vv. 1300-1450: _Keski-aian loppu-jakso_. Voisimme kenties

antaa tämän aikakauden ulottua Uskonpuhdistukseen saakka; mutta luulen

soveliaammaksi lukea nuo 60-70 vuotta, jotka lisäksi tulisivat,

joksi-kuksi Uuden-aian aamupuhteeksi, josta vasta saamme puhua.

Kaikessa tapauksessa tässä ei ole puhetta jyrkistä rajoituksista, vaan

kunkin aikakauden yleisestä luonteesta, ja tämän luonteen käsitämme

selvemmin, jos emme etene liian lähelle sitä uutta aate-liikettä, joka

tulee entistä maailman-järjestystä kukistamaan. Keski-aian viimeisen

jakson kuluessa ne johtavat aatteet, jotka edellisinä vuosisatoina

olivat kansoja elähyttäneet, jo ovat kadottaneet tehonsa ja sisällisen

voimansa. Ristiretki-aikakauden hengellisen innostuksen perästä seuraa

nyt varsinainen kulkutauti inhottavimpia rikoksia, jotka Italiasta

leviävät Alppien yli, käyvät Ranskan ja Englannin läpitse ja lähettävät

tarttumuksensa pohjoisiin valtakuntiin asti. Se ei ole raakuuden

siveettömyyttä, niinkuin barbarisella aikakaudella ennen muinoin; se on

itse sivistyksen siveettömyys, ilmestyvä yhteiskunnan korkeimmissa

kerroksissa, ikäänkuin todistukseksi, että kultuurin perustukset ovat

vialla. Niinpä vapauden kukistuminen Italian kaupungeissa, Filippo

Kauniin hallitus Ranskassa, Edvard II:n historia Englannissa,

veljes-murhat Tanskan ja Ruotsin kuninkaallisissa perheissä,

lukemattomat esimerkit, joita en tässä voi mainita, -- kaikki

todistavat, että maallisuus jo etsii kostoa entisten aikain

liioitetusta hengellisyydestä.

Luonnollista on, että tämmöisissä oloissa perustukset ovat vajonneet

siltä siveelliseltä maailman-järjestykseltä, jota kirkon valta edusti.

Paavikunta yht'äkkiä kukistuu korkealta asemaltaan; Avignon'iin

siirtyneinä paavit itsekin unohtavat historiallisen kutsumuksensa,

unohtavat itse vallanhimonsakin ja joutuvat riettaimman rahan-himon

valtaan. Sitten tulevat kirkollisen lohkomuksen rettelöt ja se aika,

jolloin yleiset kirkolliskokoukset istuvat paavillista virkaa

tuomitsemassa. Itse kirkon vanha ja luja rakennus pitää kuitenkin

vielä Katholis-kunnan ko'ossa; sillä historialliset aatteet ovat

sitkeä-henkisiä, ja ihmisten oli siihen aikaan vaikea irtaantua tuosta

juurtuneesta käsityksestä, että kirkko oli kansojen yhteinen emä,

yleis-ihmisyyden välttämättömänä muotona. Vaan itse teossa kansat

jo ovat vapauttaneet itsensä kirkollisen johtauksen alta ja

noudattavat ainoastaan omia valtiollisia tarkoituksiaan. Näin

syntyy kansain-välinen politiiki, jossa paavi on ainoastaan

jäsenenä, eikä enää käskijänä. Aian tärkeimmät tapaukset, niinkuin

Ranskalais-Englantilaiset sodat, taistelut Turkkilaisia vastaan Tonavan

seuduilla, Hussilaissodat Böhmissä, eivät enää ole maailman tapauksia

siinä merkityksessä, että olisivat lähteneet jostakin aian yleisestä

aatteesta, vaan pää-asiallisesti kansallisia tapauksia. Kuinka

aian-henki on muuttunut, havaitaan paraiten Islam'in voitto-kulusta

Bosporon yli. Turhaan Paavikunta tällä kertaa koettaa diplomatiiansa

välikappaleita, ko'otaksensa kristikunnan voimia suureen

uskon-taisteluun. Kansoilla on kotosellaan niin paljon tekemistä,

ett'eivät enää jouda rientämään itäisen maailman avuksi, ja v. 1453

vihdoin Konstantinopoli lankee Turkkilaisten käsiin. Tämä merkillinen

tapaus, jonka vaikutus läntiseenkin maailmaan ei suinkaan ollut

vähäinen, sopii epäilemättä joksikin raja-patsaaksi Uutta aikaa kohden.

Keski-aika niin-muodoin loppuu Itä-Roman kukistumiseen, samoin kuin

Länsi-Roman häviö oli ollut Vanhan aian loppu-päätöksenä.

Tämä jaksottain järjestetty sisällys-luettelo Keskiaian päätapauksista

tosin ei vielä anna meille paljon selvitystä kehityksen oikeasta

luonteesta tällä aikakaudella. Mutta yksi omituisuus kuitenkin heti

astuu silmiin ja ansaitsee erittäin mieleen painaa, nimittäin tuo

rikkaampi ja monipuolisempi sisällys, jonka ihmiskunnan historia nyt on

saavuttanut muinaisten aikojen suhteen. Niinkuin edellisessä jo olemme

nähneet, on Vanhan aian historia yleisessä suunnitelmassaan erinomaisen

yksinkertainen. Historiallinen toiminta edistyy järjestänsä Itämailta

Kreikkaan, Kreikasta Romaan, vihdoinpa Roman tasavallasta Roman

keisarikuntaan, ja samana hetkenä, jolloin joku uusi valta astuu asiain

johtoon, jäävät entiset melkein tykkönään syrjälle. Kehityksen ala

tosin leviää leviämistään, mutta sen johtava aate on ainoastaan yksi:

yleis-ihmisyyden synnyttäminen, ja historia liikkuu sen vuoksi jotenkin

yksisäisenä edistys-sarjana. Roman keisarikunnan kukistuessa tosin uusi

aate, erikois-kansallisuuksien oikeus, nousee näkyviin. Mutta osittain

tämä uusi historiallinen vaikutin vielä on aatteena kovin heikko,

osittain aian tärkeimpänä tehtävänä on pelastaa yleis-ihmisyys siitä

täydellisestä perikadosta, joka Romalais-maailman hajottua sitä uhkaa.

Sen vuoksi, vaikka Keski-aian alku-osa, jonka olen sen esi-historiaksi

nimittänyt, on tapauksiltaan varsin kirjava, sen aatteellinen johto ei

ole aivan monipuolinen: historiallisen langan hajallemenneet säät

yhtyvät jälleen Frankilaiseen maailmanvaltaan, ja kirkonkin vaikutus

liittyy likeisesti tähän valtiolliseen kehitykseen. Mutta niin

pian kun tulemme varsinaiseen Keski-aikaan, on tapausten yleinen

juoksu jo jakaantunut jotenkin moni-haaraiseksi. Syynä on, että

kansallisuuden-aate nyt on varttunut ja muodostuu itsenäisiksi

kehitys-jaksoiksi kunkin kansakunnan erinäisessä historiassa. Nämä

kansallisuudet eivät nytkään ole siinä merkityksessä itsenäisiä, että

niiden historia olisi irtaantunut yleis-ihmisyydestä; päin-vastoin

niiden historiallinen merkitys riippuu siitä, että he kukin kohdaltansa

palvelevat ihmiskunnan yleisiä tarkoituksia. Vaan samassa kuin nämä

kansallisuudet edustavat eri puoliansa yleis-inhimillisessä

kehityksessä ja siihen vaikuttavat, he myöskin siitä vastaan-ottavat

vaikutusta ja yllykettä. Näissä oloissa yleis-ihmisyyden muodostus

historiassa tulee entistä moninaisemmaksi ja rikkaammaksi, ja ne

vallat, jotka sitä siihen saakka yksin ovat edustaneet, alkavat

järkähtää sijaltansa.

Muutos, joka tässä kohden tapahtuu, on varsin silmiin-astuva.

Karolingisessa maailman-järjestyksessä, jonka traditionit olivat

menneet varsinaiselle Keski-aialle perinnöksi, käsitettiin hengellinen

ja maallinen maailman-valta, Paavikunta ja Keisarikunta, yhdeksi

kokonaisuudeksi, jonka keskuudessa häiritsemätön sopu-sointu ajateltiin

vallitsevan. Molempain piti muka yhdessä valvoa siveellisten

periaatteiden valtaa Kristikunnassa, molempain piti edustaa

yleis-ihmisyyden käsitettä ja yksissä neuvoin toteuttaa Jumalan

valtakuntaa maan päällä. Vaan tämä periaatteellinen sointuisuus ei

voinut pysyväiseksi jäädä, ja todella onkin katsottava länsimaiden

hyväksi onneksi, että nämä kaksi maailman-valtaa eivät yhteen sopineet

eivätkä myöskään yhtyneet samaan käteen; sillä siinä tapauksessa

katholinen maailma olisi muuttunut kristityksi kalifi-kunnaksi ja

kansallisuuksien itsenäinen elämä olisi epäilemättä tukehtunut.

Keski-aikaisen historian omituisuus on juuri siinä, että sen omat

periaatteet jakaantuvat kahtia ja silloin kääntyvät sisälliseen

taisteluun. Hengellinen ja maallinen maailman-johto, vaikka

oikeastaan yhteisestä juuresta lähteneinä, riitaantuvat heti vallan

harjoituksessa, ja hengellinen puoli, joka on paremmin juurtuneena aian

käsitykseen, pääsee vihdoin voitolle. Mutta tähän taisteluun on se itse

kuluttanut siveellisen pääomansa ja sillä tavoin valmistanut oman

häviönsä. Sille välin taas on itse taistelu joka haaralla herättänyt

joukon uusia voimia, uusia aatteita ja perinnöitä, jotka tapausten

pyörteessä kirmailevat esiin ja koettavat itsellensä temmata asiain

johtoa. Tästäpä siis Keski-aian kirjava tuoksina, joka hämmentää

ilmiöiden logillista käsittämistä; tästäpä myöskin keski-aikaisen

elämän rikas moninaisuus, joka kiihdyttää mielikuvituksen.

Aikamme ei salli meidän istahtaa katselemaan Keski-aian suurta

kuvakirjaa, joka, kuten hyvin tiedätte, on täynnänsä viehättävintä

runo- ja romani-ainetta. Olen jo ennen myöntänyt ja myönnän vieläkin,

että tämmöiset historialliset kuvaukset eivät ole merkitystä vailla

yleiselle sivistykselle, enkä siis paljaan ylönkatseen vuoksi heitä

siksensä noita erikois-kohtia Keski-aian elämässä, jotka todellakin

voisivat käsityksellemme antaa runsaampaa tosi-asiallista pohjaa.

Syynä, miks'en niihin ryhdy, on yksistään se, että meidän tällä kertaa

täytyy pysyä historian yleisissä johtavissa aatteissa, jonka tähden on

edellyttäminen, että tapahtumat ja erikois-olot ovat johonkin määrin

tuttuja asioita. Mutta koska johtavat aatteet tällä aikakaudella jo

kietoutuvat monivartiseksi kankaaksi, tulee niidenkin selvittäminen

jotenkin mutkikkaaksi työksi. Tahdon tulevissa luennoissa koettaa niitä

järjestää seuraavien katsantokantain mukaan.

Ensiksi on selko tehtävä Keski-aian suuresta yhteis-toiminnasta,

Ristiretkistä, ja niiden merkityksestä.

Toiseksi on tarkastukseen otettava kirkon-valta, Keski-aian vallitseva

aate, ja sen taistelu maallisen vallan kanssa.

Kolmanneksi on huomioon johdettava Keski-aian omituinen yhteiskunta,

läänitys-laitos, ja sen suhteet kuninkaalliseen valtaan ja

kunnallis-vapauteen.

Neljänneksi täytyy vihdoin erittäin tarkastaa muutamien erinäisten

maiden kansalliset historiat ja niiden merkitys yleiselle kehitykselle.

Tämä viime-mainittu kohta on senkin tähden viimeiseksi jätettävä, että

se oikeastaan jo johdattaa meidät Uuden aian kynnykselle. Niinkuin

vasta saamme nähdä, on Uuden aian omituisuus Keski-aian suhteen siinä,

että yleis-ihmisyys, humaniteeti, ei enää tarvitse nimen-omaista

laitosta, joka sitä edustaisi samalla tavoin kuin maailman-vallat

Vanhaan aikaan ja kirkollinen monarkiaa Keski-aikana; vaan se ilmestyy

sinänsä itse kansakuntien toimissa ja yhteisissä harrastuksissa.

Samassa määrässä siis kuin Paavikunta heikkonee ja kansallinen elämä

Euroopan etevimmissä valtakunnissa vahvistuu, siinä määrässä myöskin

Keski-aika tekee loppua ja Uusi aika on tulossa. Ymmärrämme tästäkin,

että näiden suurten aian-jakojen todelliset rajat eivät voi olla aivan

jyrkkiä. Niihin sopii, mitä jo ennen olen sanonut aikakausien rajoista

ylipäänsä johtavien aatteiden historiassa.

Olemme nyt kuluttaneet kokonaisen luento-tunnin paljaasen

järjestämis-työhön. Mutta vastaisen tutkimuksemme menestykselle on

järjestys ensimäisenä ehtona, enkä luule siis aikamme hukkaan menneen,

vaikka olemme Ristiretki-aikakauden edellä hetkeksi pysähtyneet,

luodaksemme yleis-silmäyksen pidempäänkin aian-mittaan eteen käsin.

Kahdeksas-toista Luento.

Ristiretkistä.

Arvattavasti ei kukaan minulta odota varsinaista kertomusta

Ristiretkien suuresta näytelmästä. Jo ensimäinen Ristiretki yksistään

on aine semmoinen, että se tuskin mahtuisi yhden luennon rajoihin, ja

Ristiretkien syyt ja seuraukset saattavat olla niin moninaisia, että

niiden tutkimisessa on isoja kirjoja sepitetty. Näin ollessa, minun

täytyy tunnustaa, että olen paljon epäillyt, mitä kohtia Ristiretkien

ilmiöstä minun pitäisi nimen-omaan esille tuoda. Syiden ja seurausten

suhteen on hyvin tavallista, että käsitetään koko edellinen kehitys

syiksi ja samalla tavoin kaikki, mikä itse teossa seuraa, Ristiretkien

seurauksiksi. Mutta näin laveasta käsitys-tavasta on se haitta, että

tapausten aatteellinen johto kokonaan haihtuu ilmiöiden moninaisuuteen,

eli, kuten on tapa sanoa, metsä ei nä'y puiden tähden. Täytyy siis

eroittaa pois semmoiset syyt ja semmoiset seuraukset, jotka eivät

välttämättömästi asiaan kuulu, saadaksemme selvää käsitystä siitä, mitä

dramassa kutsutaan toiminnan varsinaiseksi juoneksi. Tahdon selittää

ajatukseni siinä kohden parilla esimerkillä.

Epäilemätöntä on, että feodalismin muodostus länsimailla on niitä

seikkoja, jotka ovat paljon vaikuttaneet Ristiretkien luonteesen.

Länsimaiden yhteiskunta oli, näet, vihdoin asettunut vakinaiseen

muotoon ja sen varttunut elämän-voima tunsi tarvetta vaikuttaaksensa

ulospäin. Silmin-nähtävää onkin, että pää-asiallisesti tuo nuori,

seikkoja etsivä feodali-maailma tässä Ristiretki-liikkeessä astuu

esiin; nuo irtaimet laumat, joita Pietari Erakko tai Valter Tyhjä

johdattivat, eivät olisi mitään maailman-tapausta toimeen-saaneet,

ellei suuret läänitysherrat vassalleinensa, eräs Gotfrid Bouillon'in

herra, eräs Balduin tai Raimund, olisi liikkeelle lähteneet. Kun

Pyhä-maa on valloitettu, järjestetään tässä kaukaisessa idässä uusi

yhteiskunta, jossa feodalismin periaatteet puhtaudessaan toteutetaan,

ja näiden periaatteiden mukaan myöskin ensimäinen feodalinen lakikirja

tässä Jerusalemin kuningaskunnassa muodostuu. Tämä kaikki todistaa

kyllä selvästi, että feodalismin osallisuus Ristiretkissä ei suinkaan

ole vähäinen ollut. Mutta emme kuitenkaan saa siihen määrään asti

liioitella feodalismin merkitystä siinä kohden, että siitä etsisimme

varsinaisen syyn tähän suureen liikkeesen. Muistamista on, että

Ristiretkien oikea aate oli hengellinen aate, ja läänitys-maailma oli

ainoastaan se käsillä-oleva aineellinen välikappale, jota tämä aate

käytti palvelukseensa. Mahdollista kyllä on, että feodalinen maailma

kaikessakin tapauksessa olisi käyttänyt nuorta voimaansa johonkin

suuremmoiseen yritykseen valloituksen uralla, ja aian tapahtumat

antavatkin meidän aavistaa, että sen taipumukset siihen suuntaan

kävivät. Niinpä oli vasta muutamia vuosikymmeniä ennen Ristiretkien

alkua feodalinen tulva upottanut laineisinsa Anglosaksien valtakunnan

Englannissa ja siellä perustanut uuden, läänitys-laitoksen mukaan

järjestetyn valtion. Samanlaista valloitusta melkein samaan aikaan

tehtiin Etelä-Italiassa ja Sikeliassa, jotka temmattiin Kreikkalaisten

ja Saracenien käsistä ja liitettiin feodaliseen länsi-maailmaan.

Vihdoin itse Ristiretkien aikakaudella tuo niin-kutsuttu Neljäs

ristiretki, jonka kautta Konstantinopoli valloitetaan ja Latinalainen

keisarikunta saapi alkunsa, on pelkkä feodalinen yritys, jolta aian

hengellinen aate, oikea ristiretki-aate, jo on kadoksissa. Voimme

niin-muodoin pitää jokseenkin luultavana, että jos ei aian

uskonnollinen henki olisikkaan johtanut länsimaiden kansoja Pyhän-maan

valloitukseen, nämä kansat kuitenkin tähän aikaan olisivat levittäneet

vaikutustansa kyllä kaukaisille aloille. Mutta aivan varma on, että se

nimen-omainen suunta, jonka tämä vaikutus sai Ristiretkissä, ei ollut

feodalismista, vaan aian hengellisestä harrastuksesta lähteneenä.

Ristiretki-yrityksen menestys epäilemättä suuressa määrässä riippui

siitä, että juuri siihen aikaan feodalinen soturi-sääty oli länsimailla

järjestynyt; mutta yhtä epäilemätöntä näyttää olevan, että ilmankin

tämä yritys olisi tavalla tai toisella alkuun tullut. Ristiretkien

ainoana syynä oli siis minun mielestäni se hengellinen herätys, joka,

kuten eräässä edellisessä luennossa olen osoittanut, Cluny'stä lähtien

oli uudesta synnyttänyt kirkolliset olot ja nyt alkoi mahtavasti

vaikuttaa maalliseenkin yhteiskuntaan.

Koska niin-muodoin Ristiretkien juuret ovat etsittävät kirkollisesta

yhteiskunnasta, eikä maallisesta, saattaisimme tulla siihen

käsitykseen, että kirkon nyt valmiiksi järjestynyt hallitus-muoto,

Paavikunta, on ollut vaikuttavimpana syynä tähän omituiseen puuhaan.

Vaan jos itse tapauksia likemmin tarkastelemme, täytyy heti huomata,

että paavillisen vallan osallisuus niissä on ollut jotenkin vähäinen.

Tietysti se johtava asema, minkä paavin-virka nyt oli saavuttanut, teki

välttämättömäksi, että kirkon ylipaimen asettui Ristiretki-asian

etupäähän. Vaan, kuten hyvin tiedämme, itse tuuma ei ollut Vatikanossa

syntynyt; päin-vastoin se mahtava aate-virta, jonka tunnus-sanana oli:

"Jumala sen tahtoo!" -- temmasi paavi Urbanon mukaansa Piacenzaan ja

Clermont'iin, missä hänen läsnä-olonsa tosin lisäsi innostusta ja

kohotti risti-lupauksen juhlallisuutta. Seuraavina aikoina paavillinen

valta hyvin ymmärsi käyttää tätä innostusta hyödyksensä; sillä se

suuri yhteis-etu, minkä länsimaiden kristikunta nyt oli saanut

valvottavakseen Palestinassa, oli myöskin hyvänä tukena paavillisen

yleis-monarkiian pyyteille kotosella. Mutta ei ainoata kertaa

tapahtunut, että "Pyhä isä" itse olisi pitänyt velvollisuutenaan ryhtyä

tämmöisen retken johtamiseen; toisin sanoin, kirkon kotoinen hallitus

katsottiin aina tärkeämmäksi kuin Kristuksen haudan valloitus ja

puolustus Palestinassa. Tämmöinen järkevyys tällä innostuksen

aikakaudella osoittaa kumminkin, että ristiretki-yritys ei ollut itse

Paavikunnan periaatteista lähtenyt. Toinen ristiretki todistaa vielä

selvemmin kuin Ensimäinen, että asia ei riippunutkaan paavillisen

vallan toimesta. Tapaus on sen puolesta merkillinen, että tällä kertaa

sekä kristikunnan maallinen päämies, Konrad III Saksassa, että

"kaikkein kristillisin majesteetti", Ranskan kuningas, ottivat ristin

ja lähtivät Pyhälle-maalle. Mutta kristikunnan hengellistä päämiestä ei

koko toimessa kuulunut eikä näkynyt; sillä satunnaiset häiriöt Roman

kaupungissa juuri sillä hetkellä heikonsivat paavien asemaa, ja

ristiretki-puuhan varsinaisena toimeen-panijana oli nyt Pyhä Bernhard

Bourgogne'ssa, Clunylaisten periaatteiden sen-aikuinen edusmies. Että

paavit muutoin virkansa puolesta alituisesti kehoittivat yhä uusiin

ristiretki-ponnistuksiin, ja että Ristiretkien aikakausi on sama kuin

paavillisen mahtavuuden aika, tämä kaikki ei te'e toista syyksi ja

toista seuraukseksi. Molemmat, sekä kirkollisen monarkiian valta

kotosella että läntisen kristikunnan valloitus-puuha itäisillä mailla,

olivat saman aian-hengen lapsia ja niiden voima sen vuoksi syntyy ja

kuolee tämän hengen kanssa.

Merkillistä on nähdä tämän aian-hengen vaiheita, niinkuin ne

Ristiretkissä ilmaantuvat. Ensimäisessä ristiretkessä tämä henki puhkee

yleiseen kansojen sotahuutoon: "Jumala sen tahtoo!" -- Inhimillistä

johtausta ja järjestystä tuskin katsotaan tarpeelliseksi; itse matka on

enemmin jonkun kansain-vaelluksen kuin sotaretken kaltainen. Mutta

ritarisuuden ihanimmat kukat puhkeavat tällä vaivaloisella, verellä

kastetulla tiellä. Retken varjopuolet -- ja niitä ei suinkaan puutu --

himmenevät kahden kirkkaan nimen valossa: Gotfrid ja Tankred. ovat

kristillisen ritarin ihanne-kuvat, joissa voima ja urous yhdistyivät

vilpittömyyteen ja uskonhartauteen. Tätä uskon-soturin ihannetta

koetetaan nimen-omaan toteuttaa hengellisten ritarikuntain muodossa,

liittämällä taistelu-velvollisuudet ja munkki-lupaukset yhteen. Näin

syntyvät Johanniittain ja Temppeli-herrain veljistöt, myöhemmin

myöskin Saksalaiset Maarian-ritarit ja nuo Viron historiasta tunnetut

Kalpa-veljet. Cluny'n hartauden-henki käypi koko tämän ilmiön läpitse;

tuon aikoinaan puuhatun "Jumalan rauhan" perästä on nyt todellakin

seurannut "Jumalan sota", taistelu uskon palveluksessa taivaallisten

aarteiden tähden. Vielä Toinenkin ristiretki osoittaa samaa puhtaasti

uskonnollista luonnetta; kuitenkin on siinä eroituksena, että maallinen

komento ja johto käsitetään välttämättömän tarpeelliseksi, ja kansojen

hallitsijat asettuvat vassalliensa ja alamaisten etupäähän. Kolmannessa

ristiretkessä on jo hengellinen innostus paljon vähentynyt. Pyhän-maan

puolustus on tullut länsimaiden ruhtinaille ja ritareille enemmin

kunnian kuin hartauden asiaksi. Fredrik Barbarossa arvaa tässäkin

kohden keisariuden kunnian korkealle ja lähtee ensimäiseksi liikkeelle;

Rikhard Leijonamieli taas on aian ritarillisen kunnian-tunnon edusmies,

ja Filippo Augusto häpee yksin jäädä kotia. Mutta uskonnollinen

innostus on paljon vähentynyt, ja itse ritarisuus ei enää yksistään

tarkoita voiman ja miehuuden pyhittämistä Jumalan kunniaksi, vaan alkaa

muuttua maalliseksi kunnia-laitokseksi, jossa miehuus ja hienot tavat

yhdistetään. Koska Jerusalem nyt on kadotettu ja kokemus osoittaa,

ett'ei enää voida sitä takaisin saada, alkaa ristiretki-into laimistua.

Niin-kutsuttu Neljäs ristiretki tuskin enää ansaitsee tätä nimeä.

Kuitenkin näin mahtava liekki ei kerrassaan sammu, vaan leimahtaa

tuon-tuostakin jälleen ilmi-tuleen; niinpä entisen aian hurskaus saapi

uuden edusmiehen Ludovik Pyhässä, monta muuta jaloa yksityis-henkilöä

mainitsematta. Vaan oikeastaan länsimaiden ritarisuus jo etsii

vaikutus-alaansa omista kotoisista oloista ja Ristiretkien aikakausi

kallistuu lopulle. Tällä välin muutamat muutkin, oikeastaan

valtiolliset yritykset ovat liittyneet ristiretki-aatteesen; sitä laatua

ovat esm. valloitus-sodat Slavilaisten ja Suomalaisten kansain alalla

sekä Albigensi-sodat Etelä-Ranskassa. Mutta näissäkin uskonnollinen

vaikutin yhä enemmin astuu syrjälle ja valtiolliset tarkoitukset

anastavat etusijan. Clunylainen henki on lakannut olemasta aian-henkenä

ja toisia aatteita on jo tapausten johdossa.

Tämä Clunylainen henki, tämä Ristiretkien harrastus, keskiaikaisen

ajatus-tavan sisällisin ydin -- kykenemmekö sitä enää meidän aikana

täydellisesti arvostelemaan? -- En tahdo sillä sanoa, että nykyinen

aika olisi liian aineellinen, voidaksensa uskonnollisille liikkeille

ylipäänsä arvoa antaa; mutta itse uskonnollinen katsanto-tapa meidän

aikana on niin toisenlainen kuin Keski-aian, että meidän on vaikea

tasapuolisesti tuomita hengellisyyden ilmestys-muotoja näin kaukaisella

aikakaudella. Tiedämme kaikki, että Keski-aian jumalisuudella oli

muutamia omituisuuksia, jotka me puhdistetun uskon valossa käsitämme

erhetyksiksi, mutta jotka kumminkin kokonaan perustuivat kansojen

sen-aikuiseen sivistyskantaan. Se kasvattaja-virka, minkä Kristin-usko

nyt monta vuosisataa oli harjoittanut Keski-aian raakojen kansakuntien

kesken, oli vähitellen muodostellut sen opinkaavojakin tämän

pedagogillisen tarpeen mukaan; pait sitä oli entisestä pakanuudesta

jäänyt kansojen mieleen joukko käsitteitä, jotka nyt ilmaantuivat

jalostuneina kristityssä puvussa. Niinpä esm. nuo lukuisat

jumalais-olennot, joilla kansojen kuvitus heidän pakanuutensa aikana

oli täyttänyt kaikki luonnon alat, olivat heittäneet sijansa eräälle

vielä lukuisammalle "taivaan valtakunnan herrasväelle", jonka

suojelusta ja esirukousta anottiin, ja jonka kuvia ja pyhiä jäännöksiä

taika-uskoisella kunnioituksella palveltiin. Myöntämistä on, että

Clunylaisen parannuspuuhan ohessa myöskin pyhäin-palvelus ja pyhäin

jäännösten kunnioitus karttui suunnattomin määrin, muuttuen

ikäänkuin uskonnon kansan-tajuiseksi osaksi. Ylipäänsä aikakauden

pyhyyden-käsitys oli muodostunut vasta-kohdaksi tapojen raakuudelle;

ulkonainen hurskaus, lihan kuolettaminen, ruumiin kiduttaminen ja

hartauden-harjoitus eli niin-kutsuttu askeesi oli tullut kristillisen

siveys-opin korkeimmaksi kaavaksi, ja "hyvät työt" saivat etusijan

autuuden-opissa. Näistä hyvistä töistä oli vaellus Kristuksen haudalle

ja aseellinen taistelu uskon puolesta etevimpiä, ja ristiretki-aate

ihan luonnollisesti näistä juurista yleni. Voimmepa tämän johdosta

sanoa, että Ristiretket olivat uskonnollisten harha-luulojen hedelmänä,

eivätkä siis siveelliseltä luonteeltansa ole korkealle arvattavat.

Mutta tämmöinen tuomio ei kuitenkaan olisi täysin kohtuullinen.

Keski-aian uskonnollinen kaava oli epäilemättä ollut pakoitettu paljon

muodostumaan sen-aikuisten kansojen raaempaan käsitykseen; mutta uskon

ydin ei ollut kokonaan turmeltunut ja noiden satunnaisten muotojen alla

eli paljon syvämielisyyttä, paljon totista kristillisyyttäkin. Itse

ristiretki-saarna ei asettanut tätäkään "pyhää työtä" autuuden

varsinaiseksi välikappaleeksi, vaan edellytti oikeastaan syntein

katumista ja mielen parannusta, jonka perästä kirkko saattoi hyvän työn

täyttäjälle luvata synnit anteeksi.[44] Emme siis saa kokonaan

halveksia sitä uskonnollista innostusta, joka Ristiretkissä puhkee

sotaisiin tekoihin, jos kohta nämä "hyvät työt" eivät vastaa meidän

käsitykseemme kristityn velvollisuuksista. Mutta jos sillensä jätämme

asian jumaluus-opillista puolta emmekä ota lukuun kuin Ristiretkien

vaikutusta kansojen siveelliseen henkeen, on luullakseni niille vielä

suurempi arvo annettava. Vai käyneekö kieltää, että ne sadat tuhannet

risti-vaeltajat, jotka uhrasivat omat itsekkäät etunsa, jopa

henkensäkin, aatteellisten harrastusten palveluksessa, ovat tällä

tavoin todellakin elämäänsä jalostuttaneet! -- ja käyneekö epäillä,

että se hengen-ylevyys, jonka tämä alttiiksi-antamus synnytti, on

vaikuttanut niinkuin virvoittavainen aamu-kaste länsimaiden kultuuriin!

-- Varma ainakin on, että Ristiretkien kautta heräsi uusi ajatusten

liike, vilkkaampi edistyksen vauhti sekä henkisellä että aineellisella

alalla. Länsi-Euroopan kansat olivat pait sitä nyt kerrassaan astuneet

ulos umpinaisuudestaan ja saaneet yhteisiä harrastettavia, jotka heidät

yhteen liitti yleisiä tarkoituksia varten. Tällä tavoin Ristiretket

synnyttivät yleisen Eurooppalaisen politiikin, joka Kristikunnan

kansoista muodosti yhteisen valtiollisen perhekunnan. Se oli samaa,

mitä kirkko jo oli tehnyt uskonnollisella alalla; mutta asia nyt

kehittyi kansain-väliseksi keskuudeksi politiikin kaikissa haaroissa.

Kenties saatatte vähän oudoksua, että minä tässä seikassa näen jotakin

siveellistä kehitystä; sillä olemme tottuneet ajattelemaan, että

politiikissa jokainen kansakunta ainoastaan valvoo omia etujansa muita

kansoja vastaan, toisin sanoin: että kansallis-itsekkäisyys on siinä

ainoana lakina, -- ja tätä tietysti ei sovi sanoa siveelliseksi

olo-kohdaksi. Mutta muistamista on, että yleisen politiikin aatteena on

sovittaa kansojen yksityis-edut yleisten tarkoitus-perien mukaan, ja

juuri tässä merkityksessä Eurooppalainen politiiki sai Ristiretkissä

alkunsa.

Kysymys Ristiretkien seurauksista on muutoin paljoa monihaaraisempi

kuin kysymys niiden syistä; sillä, vaikka ainoana varsinaisena syynä on

edellisen aian uskonnollinen liike, ja vaikka Ristiretkien oikea

luonne on hengellisten periaatteiden toteuttaminen suuremmoisessa

valtiollisessa yrityksessä, eivät seuraukset suinkaan ole

yksin-omaisesti hengellistä laatua. Päinvastoin näemme, että

ristiretki-innostuksen perästä tulee ensi aluksi uskonnollinen laimeus

ja kristillisen siveellisyyden rappeutuminen 13:nnen vuosisadan lopulla

ja 14:nnen alulla, kuten jo ennen olen huomauttanut. Olemme kuitenkin

äsken nähneet, että kansojen henkiset voimat ylipäänsä olivat

ristiretki-ponnistusten kautta varttuneet, ja tämä uusi elämän-voima

nyt alkaa vaikuttaa kaikkiin elämän aloihin. Niinpä Ristiretkien

vaikutukset leviävät tieteisin ja taiteisin, tapoihin ja kultuuriin,

kirkon oloihin ja maalliseen yhteiskuntaan, Kirkossa ja valtiossa tämä

uusi aatteiden liike ensin näyttää turmelevan entisten olojen

perustukset. Kirkon holhoja-virka ei enää ole niin tarpeellinen kuin

entisinä aikakausina, ja läänitys-laitoksen kankea kaava ei enää riitä

kansojen yhteiskunnallisiin tarpeisin. Senpä tähden sekä kirkollinen

että maallinen yhteiskunta alkaa höltyä rakennuksessaan, ja siihen ovat

Ristiretket välillisesti syynä. Mutta sama aatteiden liike, joka siinä

kohden vaikuttaa hajottavaisesti, ryhtyy myöskin työhön, luodaksensa

uusia aian-mukaisempia muotoja kirkolle ja yhteis-elämälle. Sekä

Uskon-puhdistus että Uuden aian valtio-tila jo itävät siinä

viljelysmaassa, jonka Keski-aian suuri Ristiretki-puuha on valmistanut.

Yhdeksäs-toista Luento.

Keski-aian Katholiskunta.

Keski-aian oloja arvostellessa, emme milloinkaan saa unohtaa, että koko

läntistä maailmaa siihen aikaan oikeastaan käsitettiin yhdeksi

valtakunnaksi, joka periaatteessa oli seisovinaan yhteisen hallituksen

alla. Kun Kaarlo Suuri joulujuhlana v. 800 Pyhän Pietarin kirkossa

Romassa vastaan-otti keisarillisen kruunun, hän lausui tämän viran

velvollisuudeksi suojella Kristuksen kirkkoa pakanain päällekarkauksia

vastaan ulkonaisesti ja sen ohessa sisällisesti sitä vahvistaa

oikean uskon yllä-pitämisellä. Vaan keisarin apuna tässä jalossa

maailman-hoidossa oli muka kirkon ylipaimen, Roman pispa; hänenpä

tehtävänsä, Kaarlon käsityksen mukaan, oli "rukouksillaan auttaa

siihen, että Kristitty kansa saapi Jumalan vihollisista voiton ja

Jesuksen nimi kaikessa maailmassa tulee ylistetyksi, vieläpä edellä

kaiken valvoa hyvää järjestystä kirkossa, itse noudattaa nuhteetonta

elämän-vaellusta ja kansoja pyhyyteen kehoittaa". Kuten näemme,

keisariuden etusija tässä hallitus-ohjelmassa oli aivan taattu, eikä

mitään eripuraisuutta hengellisen ja maallisen vallan välillä silloin

ajateltu mahdolliseksi. Seuraavina aikoina tosin Kaarlo Suuren

yleismonarkiia meni pirstoiksi, mutta keisarin-arvo kuitenkin

jatkettiin, ja kun se vihdoin jäi yksin-omaisesti kuulumaan Saksan

valtakuntaan, se kuitenkin yhä edelleen käsitettiin joksikin

yleis-herruudeksi koko läntisessä kristikunnassa. Tällä oikeudella

Saksan kuninkaat Otto Suuresta alkaen ottivat Italian haltuunsa;

myöhemmin myöskin Burgundian avoimeksi tullut kuningaskunta liitettiin

keisarien vallan alle, ja vaikka keisarien suoranainen hallitus ei

edemmäksi levinnyt, oli rajoituksen syynä ainoastaan yleis-monarkiian

käytöllinen mahdottomuus sekä kansallisuuksien vastahanka.

Semmoisissakin maissa, missä keisarin käsky oli ihan voimaton,

tunnustettiin periaatteessa tämä yleis-herruuden oikeus, vieläpä

niihinkin aikoihin, jolloin keisariuden arvo jo oli itse Saksan

valtakunnassa riutuneena. Niinpä esm. Ranskan ja Englannin valtiomiehet

eivät tosin mielellään tunnustaneet Saksan hallitsijain korkeampaa

arvon-asemaa, ja jokainen yritys keisarien puolelta sekaantumaan

Ranskan asioihin vastustettiin aseellisella voimalla. Mutta

semmoinenkin mies, kuin esm. Ranskan kuuluisa kansleri Suger 12:nnella

vuosisadalla, ei toki kieltänyt keisari-aatteen oikeutta. Vielä

14:nnellä vuosisadalla arveli Englantilainen Skolastikko Occam, että

Saksan keisari oli perinyt Romalais-keisarien rajattoman herruuden koko

maanpiirin yli, joka herruus muka oli suorastaan Jumalasta lähtenyt.

Asian laita oli, että Keski-aika ei ollut itsellensä omaa valtiollista

ihannetta luonut, vaan yhä koetti riippua kiinni muinaisen

Romalais-maailman käsitteistä. Tosin Roman keisarikunnan valtiollinen

kokonaisuus oli auttamattomasti hukkaan mennyt. Romalaisen

yleis-valtion sijaan oli vain saatu yleinen länsimainen kristikunta ja

Romalaisen humaniteeti-aatteen sijaan oli tullut Kristin-usko. Mutta

tuo näin kehittynyt kirkollinen yhteis-henki oli niin voimakas, että se

ikäänkuin peitti valtiollisen hajanaisuuden. Katholisen uskonsa

voimasta kaikki länsimaat olivat yhtenä kristi-kansana, jonka

valtiollisena päänä keisari oli. Ristiretket, joista jo olemme

puhuneet, olivat niin-sanoakseni tämän yleisvaltion ulko-politiiki, ja

sen periaatteen mukaan, minkä jo Kaarlo Suuri oli lausunut, oli

ristiretkien johtaminen keisarillisen viran etevimpiä velvollisuuksia.

Tuon mainitun yhteis-hengen kirkollinen laatu kuitenkin vaikutti, että

keisarin ja paavin keskinäinen suhta maailman hallitsemisessa

vähitellen tuli toisenlaiseksi, kuin Kaarlo Suuren aikana oli ajateltu.

Niinkuin jo eräässä edellisessä luennossa olen osoittanut, oli Henrik

III viimeinen keisari, joka täydessä määrässä harjoitti keisariuden

suojelus-herruutta paavillisen istuimen yli, asettaen kelvollisia

Saksalaisia miehiä Roman kirkon etupäähän. Italiassa kansallinen ja

uskonnollinen vastenmielisyys heräsi tätä muukalais-johtoa vastaan, ja

maailmassa yleisesti oli se käsitys tullut vallitsevaksi, että

hengellisen hallituksen piti olla itsenäisenä ja maallisesta

hallituksesta eroitettuna. Tälle perustukselle nyt Gregorio VII:nnen

aioista asti kirkollinen yleis-monarkiia rakennettiin. Kuinka

suuremmoinen, kuinka tarkasti järjestetty tämä kirkollinen valtakunta

oli, varsinkin jos se verrataan maallisen yhteiskunnan kirjavaan

sekasortoon! Lapinmaan rajoista Sikeliaan asti vallitsi sama sääntö, ei

ainoastaan kirkon opissa ja jumalanpalveluksen menoissa, vaan myöskin

seurakuntien hallinnossa ja ulkonaisissa suhteissa. Roma, maailman

vanha pääkaupunki, se paikka, jossa apostolit Pietari ja Paavali olivat

perustaneet länsimaiden emä-seurakunnan, oli itsestään tämän monarkiian

pääkaupunkina; muutoin maailma oli jaettuna metropoliittakuntiin eli

arkkipispan-alueisin, joista kukin käsitti useita suffragani-piirejä

eli tavallisia hiippakuntia. Tämän vakinaisen -- eli, kuten sanottiin

"saekularisen" s.o. maallisen -- kirkko-järjestelmän ohessa löytyi

toinen, vielä hengellisempi, nimittäin luostari-laitos, järjestettynä

eri säätykuntiin, jotka kukin erikseen olivat jakaneet vaikutus-alansa

provincioihin eli hallinto-piireihin. Mutta ylimmäinen johto lähti

Roman paavillisesta "Kuriasta", joka valvoi, että kirkon sääntöjä joka

paikassa noudatettiin. Tuo Romalais-oikeuden malliin kehitetty

Kanoninen oikeus määräsi tarkkuudella kaikkia kirkollisen hallinnon

suhteita: arkkipispat, pispat ja vakinainen papisto olivat tämä

hengellisen monarkiian virkamiehinä, munkkikunnat olivat sen armeijana,

ja "Pietarin-penningin" kautta kaikki kristityt maksoivat veronsa

maailman ylipaimenelle tuon yleisen hoidon kustannuksiin. Eikä

sovi suinkaan sanoa, että paavit laimeasti hoitivat tätä avaraa

hallitus-virkaansa. Kun näemme, millä hellyydellä ja tarkkuudella

valvoivat kaukaisimpienkin maiden asioita, pitäen kirkon ja uskonnon

etuja silmällä milloin Palestinassa, milloin Suomessa tai Virossa,

milloin Saksan, Ranskan tai Englannin valtio-suhteissa, täytyy meidän

ihmetellä sitä jäntevää järjestelmää, joka osasi pitää niin monta

hajanaista lankaa ko'ossa. Tavan-takaa paavilliset legatit kulkivat eri

maiden läpitse teroittamassa kirkon sääntöjen noudattamista ja

sovittelemassa missä selkkauksia oli syntynyt. Toiselta puolen myöskin

kirkon miehet kaikista maista varsin usein tulivat pyhissävaeltajina

tai seurakuntansa asioita varten "Romalaisen kurian kynnykselle".

Näillä tavoin alituinen vaihe-vaikutus ylläpidettiin pään ja jäsenten

välillä ja kokonaisuuden-tunto pysyi tuoreena ja tehokkaana.

Luonnollista oli, että tämä lujasti perustettu kirkollinen järjestys

pian joutuisi otteluihin maallisen vallan kanssa. Kussakin

valtakunnassa tämä riita sai alkunsa siitä, että kirkon miehet

olivat kerrassaan valtion alamaisia ja paavin käskyläisiä, ja että

kansalais-velvollisuudet eivät aina soveltuneet kirkon etujen kanssa.

Jo yksistään se seikka, että tahdottiin eroittaa kaikki kirkolliset

henkilöt maallisen tuomio-oikeuden alta, oli arveluttava poikkeus-kohta

kansojen yhteis-elämässä, mutta vielä haitallisemmaksi tuntui se suuri

maallinen vaikutus-voima, minkä kirkolliset ylimykset läänitystensä ja

tilustensa kautta olivat saavuttaneet. Kaikissa maissa olivat

arkkipispat, pispat ja abbatit liian mahtavia valtion jäseniä, että

kruunu olisi voinut luopua kaikesta oikeudesta näiden virkojen

asettamisen suhteen; jos taas asettamis-seikasta oli sovittu,

nämä hengelliset herrat kumminkin sekaantuivat valtiollisiin

puolue-taisteluihin ja saattoivat silloin joutua kinaan kuninkaallisen

vallan kanssa. Tällä tavoin ei ainoastaan kysymykset hengellisestä

tuomio-oikeudesta ja investiturasta, vaan myöskin lukemattomat

yksityis-rettelöt alinomaa häiritsivät kirkon ja valtion väliä eri

valtakunnissa. Samassa määrässä kuin yleisen kirkon aate vahvistui,

samassa määrässä myöskin paavillinen istuin tahtoi anastaa itsellensä

kaitsija-oikeutta valtakuntien sisällisissä asioissa ja riitauntui

niin-muodoin kuningasten kanssa joko suoranaisesti tai arkkipispainsa

kautta. Tämmöistä riitaa on jo 12:nnen vuosisadan keskipaikoilla

useissa kohden syttymäisillään. Kuka ei muista Tuomas Becket'in ja

Henrik II:n historiaa Englannissa. Aivan samaan aikaan Tanskan primas

arkkipispa Eskil oli riitauntunut kuninkaansa Valdemar Suuren kanssa ja

pakeni niinkuin Becket'kin paavin turviin. Mutta paavi itse oli tähän

aikaan maanpakolaisena samojen periaatteiden tähden; sillä myöskin

kristikunnan kaksi johtavaa valtaa, keisarius ja paavikunta, olivat

taas törmänneet yhteen, niinkuin Gregorio VII:nnen aikana edellisellä

vuosisadalla. Se mies, joka tällä kertaa astuu esiin kirkollisen

monarkiian edusmiehenä, on paavi Aleksanteri III, ja kysymyksenä ei

enää ole puolustaa kirkon itsenäisyyttä maallisten valtain suhteen,

vaan kerrassaan laskea maallinen valta kirkon yleis-herruuden alle.

Mutta keisari-aatteen edusmiehenä sattuu olemaan uhkein hallitsija,

minkä Saksan historia tuntee, tuo ankara Fredrik Barbarossa, joka ei

hetkeäkään epäile, että Saksalais-Romalainen keisari on Konstantino

Suuren la'illinen perillinen. Taistelu maailman-vallasta, jommoista

tuskin Hildebrand vielä oli aavistanutkaan, oli niin-muodoin syttynyt

Keski-aian suurten peri-aatteiden välillä.

Minun ei tarvitse kuin lyhyesti viitata tämän taistelun pääkohtiin.

Riidan alku on varsin merkillinen. V. 1157 Lokakuussa piti keisari

Fredrik loistavat herrainpäivät Besançon'issa Burgundiassa. Hän oli

pari kolme vuotta ennen tehnyt ensimäisen retkensä Italiaan, ottanut

Lombardian rautakruunun Paviassa ja keisarin-kruunun Romassa, sekä

Tortonon ja lpoleton hävityksellä osoittanut, että paljas nimi-herruus

ei häntä tydyttänyt. Nyt hän pakoitti Burgundian kuningaskunnan

vassallit alamaisuuteen, ja hänen aikomuksensa oli ensi tilassa jälleen

käydä Italiassa, keisariuden oikeuksia julistuttamassa tuon oppineiden

tutkimuksilla uudestaan vironneen Romalais-la'in mukaan. Silloin tuli

hänen eteensä paavi Hadrianon legati, kardinali Roland, haikealla

valituksella keisarikunnan huonosta poliisista. Oli, näet, äskettäin

tapahtunut, että edellä-mainittu Lund'in arkkipispa Eskil,

paluumatkalla Romasta, oli samassa Burgundian maassa tullut ryöstetyksi

ja pahoin pidellyksi; mutta keisari, joka vihasi Eskiliä, ensiksi siitä

syystä että tuo vuosisadan alulla perustettu Tanskalainen arkkipispuus

oli lakkauttanut Bremen'in arkkipispain vanhat primas-oikeudet

pohjoisissa valtakunnissa ja toiseksi senkin tähden että Eskil itse

vastusti keisarin vaatimaa esivaltiuutta Tanskan yli, oli tahallansa

jättänyt tämän väkivaltaisen teon rankaisematta. Paavin valitukseen oli

siis kyllä syytä. Mutta paavillisessa manaus-kirjeessä lausuttiin

selvillä sanoilla, että keisarin kruunu muka oli lahja paavilta ja

käytettiin sen ohessa tuo kaksimielinen sana "beneficio", joka tosin

yleisesti merkitsee hyväntekoa, mutta aian tavallisessa sanastossa

merkitsi läänitystä, minkä vassalli oli saanut esivaltiaaltansa.

Keisari ja hänen miehensä tulistuivat; mutta kardinali Roland kysyi

rohkeasti: "keltähän siis keisarilla on valtansa ellei paavilta?" --

Kaksi vuotta myöhemmin sama Roland valittiin paaviksi, nimellä

Aleksanteri III. Keisarillinen puolue kardinali-kollegiossa kuitenkin

valitsi toisen miehen, ja koko kristikunta nyt jakauntui kahteen

leiriin. Keisari, joka vast'ikään oli kurittanut Milanon porvarit,

kutsui kirkollis-kokouksen Paviaan, jossa kardinali Roland muka

lahkolaisena ja valtio-kavaltajana laskettiin pannaan ja "hänen lihansa

heitettiin saatanan valtaan, jotta sielu pelastuisi tuomion päivänä".

Aleksanteri taas leimautti yhtäläisen panna-kirouksen sekä vasta-paavia

että keisariakin vastaan. Ensimmältä tosin näytti mahdottomalta, että

aseeton pappi voisi vastustaa maailman mahtavinta hallitsijaa, joka

par'aikaa rautaisella kädellä rankaisi Lombardian uppiniskaisia

kaupungeita. Paavin täytyi paeta Ranskanmaalle, ja kun hän monen

ajastaian perästä palasi sijallensa, ajoi keisarillinen armeija hänet

jälleen pois Romasta. Mutta lopulta saatiin kuitenkin huomata, että

hengellisen vallan aate oli lujemmin juurtuneena aian katsanto-tapaan

kuin keisariuden pyyteet. Fredrik Barbarossa kulutti voimansa

Lombardian porvareita vastaan ja kärsi viimein heiltä ratkaisevan

tappion Legnanon kentällä. Tämän perästä hän teki sovintonsa

Aleksanterin kansa ja sillä tavoin päättyi taistelu, joka oli kestänyt

lähes kaksikymmentä vuotta. Tietysti riidan periaatteellinen puoli jäi

ratkaisematta; mutta itse teossa oli paavinvalta voitolle tullut. Kuten

tiedämme, Barbarossa pyhitti viimeiset päivänsä ristiretki-puuhaan ja

kuoli v. 1190 Kilikiassa. Kahdeksan vuotta sen jälkeen nousi

paavin-istuimelle Innocentio III.

Nimi Innocentio III soipi Keski-aian historiassa niinkuin tuomion

pasuuna: se on voitollisen seurakunnan ääni, ei enää taistelevaisen.

Keisarius tosin ei ole kokonaan hävitetty; mutta se on hengellisen

vallan käskyläisenä ja holhottina itse Saksanmaalla; Romassa taas

keisarillinen prefekti vannoo paaville vassalli-valan. Muiden maiden

valtiaat tottelevat alttiisti paavin isällistä neuvoa taikka

pakoitetaan pannalla ja interdiktillä kuuliaisuuteen. Englannissa

päättyy kina kuninkuuden ja paavi-vallan välillä sillä tavoin,

että Juhana Maaton tulee paavin vassalliksi ja laskee valtakuntansa

veron-alaiseksi Pyhän-istuimen alle. Eräs kirje, jolla Innocentio III

lahjoittaa Ruotsin kuninkaalle Eerik Knuutinpoialle Suomenmaan

omistuksen, voipi kelvata meille esimerkiksi hengellisen

maailman-vallan pyyteistä. Sen alku kuuluu: "Innocentio pispa, Jumalan

palvelijain palvelija, rakkaalle poiallensa Kristuksessa, jalolle

Ruotsin kuninkaalle Eerikille, tervehdystä ja apostolista siunausta.

Milloin kuninkaallinen korkeus, siivosti tunnustaen apostolisen

istuimen arvoa, joka on Jumalan säätämisestä kaikkien uskovaisten äiti

ja opettaja, kunnioituksella pyytää sen armollista suosiota ja nöyrästi

sen edessä kumartuu rukoilemaan, on soveliasta, että mitä

kohtuullisesti anotaan, myöskin anteliaasti myönnetään". -- Tämä

ajatus, että Pyhä istuin edusti sitä, joka on kuningasten kuningas ja

herrain herra, ilmaantui Innocentiossa järkähtämättömänä vakuutuksena.

Vapaasti muka ruhtinaat saisivat valtakunnissaan hallita; mutta

apostolisen isän piti valvoa, että kaikki, mitä kristillisessä

maailmassa tapahtui, ei ainoastaan kirkon, vaan myöskin maallisen

yhteiskunnan alalla, tehtäisiin oikeassa kristillisessä mielessä. "Yksi

lammashuone ja yksi paimen", oli se aate, jonka mukaan kristikunta oli

johdettava. "Niinkuin taivas on maata korkeampi", niin piti myöskin

hengellisen vallan oleman korkeimpana tuomarina, joka valvoisi maailman

rauhaa ja Jumalan valtakunnan toteumista maan päällä.

Kansojen ikuinen unelma maailman-rauhasta ja siveellisten periaatteiden

yksinomaisesta herruudesta näytti siis toteuvan. Vaan -- ikävä kyllä!

-- nytkin se oli pelkkä unelma, josta vähitellen täytyi herätä. Tämä

hengellinenkin hallitus oli tietysti inhimillisille intohimoille

alttiina ja sen vallanhimo alkoi aivan pian tulla kansojen

edistymiselle haitalliseksi. Itse Innocentio III:nnen historia ei ole

pimeitä puolia vailla; niinpä esm. Albigensien teloittaminen, jos kohta

johdon-mukaisena seurauksena yleis-kirkon aatteesta, osoitti selvästi,

että se maailman-rauha, minkä paavikunta saattoi toimeen panna, oli

kuoleman rauha, vapaiden aatteiden ja vapaiden kansallisuuksien

tukehuttaminen. Pian sen jälkeen syttyy viimeinen taistelu paavillisen

vallan ja keisariuden välillä. Fredrik II, Barbarossan poianpoika, on

maailman mahtavin hallitsija, kerrassaan Romalaisena keisarina ja

Saksan, Burgundian, Lombardian, Neapelin ja Sikelian sekä Jerusalemin

kuninkaana. Mutta paavit Gregorio IX ja Innocentio IV sitä suuremmalla

innolla ylläpitävät kirkollisen herruuden aatetta tätä paisuvaa

Hohenstaufilaista valtaa vastaan. Ristiretkien johtamista muka keisarin

pitää katsoa virkansa etevimmäksi velvollisuudeksi; -- tämä oli,

paavien pää-väite, mutta siihenpä Fredrik osoitti liian vähän

taipumusta. Vihdoin paavi Lyon'in kirkollis-kokouksessa leimautti

hirveimmän panna-kirouksen uppiniskaista keisaria vastaan ja vapautti

kaikki hänen alamaisensa uskollisuuden-valasta. Taistelu vielä

jatkettiin Fredrikin kuoltuakin, ja loppupäätös oli, kuten tiedämme,

Hohenstaufien suvun täydellinen perikato sekä yleinen sekasorto Saksan

valtakunnassa. Paavikunta oli siis voittanut; sen kilvoittelija,

maallinen maailmanvalta oli kukistettu. Mutta se siveellinen pohja,

jolle hengellinen yleis-monarkiia perustui, oli melkoisesti

järkähtynyt. Rauhan ja kristillisen rakkauden ihanne maailmassa oli

muuttunut hirveäksi irvikuvaksi.

Olen jo ennen muistuttanut, että Ristiretki-aikakauden lopulla, tuo

uskonnollinen innostus, jonka nojaan paavillinen valta oli rakennettu,

haihtumistansa haihtui. Tällä tavoin hengellisen yleis-monarkiian

perustukset pian vajosivat, ja Bonifacio VIII:nnen väkivaltaisen lopun

perästä seuraa paavikunnan alentuminen: ensin Avignonilainen aikakausi,

sitten Skhisman eli kirkon-lohkomuksen aiat, vihdoin ne juhlalliset

hetket, jolloin Kostnitz'in kirkollis-kokouksessa seurakuntain

edustajat kaikista maista istuvat keisarin esimiehyyden alla paaveja

tuomitsemassa. Paavikunta siinä merkityksessä kuin Innocentio III sen

käsitti, oli nyt langennut; paavien suunnaton vallanhimo ja vielä

enemmin se pohjaton rahanhimo ja korskeus, jota olletikkin Avignon'in

paavit osoittivat, oli melkoisesti järkähyttänyt apostolisen

istuimen nauttimaa arvoa. Mutta vakuutus yleisen ja yhteisen kirkon

tarpeellisuudesta oli vielä entisellänsä. Senpä tähden nuo eri kansojen

jumaluus-opilliset edusmiehet, jotka olivat Kostnitz'iin ja myöhemmin

Basel'iin kokoontuneet, tahtoivat ainoastaan parantaa kirkon

hallitus-laitosta, mutta eivät suinkaan suostuneet tuon suuren

kirkollisen yhteyden purkamiseen. Joku uusi aian-henki oli tosin siinä

havaittavana, että kristikunnan neljä pää-kansaa, Saksa, Italia, Ranska

ja Englanti, näissä kirkollis-kokouksissa erikseen äänestivät; sen

ohessa jo ennenkin oli tapahtunut, että kansalliset kirkot vakuuttivat

itsellensä jonkinlaista itsenäisyyttä paavillisen istuimen suhteen.

Mutta kaikki yritykset muuttamaan kirkon elin-rakennusta tai

puhdistamaan sen opin-järjestelmää rankaistiin yhä vielä kiivaudella.

Niinkuin Arnold Brescialainen 12:nnella vuosisadalla tai Albigensit

13:nnella, samoin nytkin Wicliffe'n ja Hus'in oppilaat teloitettiin

tulella ja miekalla. Millä hinnalla hyvänsä oli, näet, kristikunta

yhtenä pysytettävä sekä opin että laitosten puolesta; se oli tuo vanha

aate, jonka jo Theodosio Suuri oli perille saattanut ja paavikunta

pystyssä pitänyt Keski-aian pimeimpien jaksojen läpitse: --

"katholisuuden" aate. Ainoastaan siinä kohden kirkon miehet

Kostnitz'issa ja Basel'issa tunnustivat parannusta tarvittavan,

että kirkollisen monarkiian esimies ei olisi itsevaltiaana, vaan

perustus-la'illisten rajoitusten alaisena. Tätä periaatetta ajoi siihen

aikaan kirkon oppineimmat miehet, Clemangis, Gerson y.m.

Oikeastaan tämä käsitys ei ollut mitään uutta; sillä kaikkina aikoina

oli kirkon yleis-aate, kristikunnassa vallitseva henki, merkinnyt

enemmän kuin paavin persoona. Aikoja oli ollut, jolloin esm. kirkon

todellisena päänä oli Pyhä Bernhard Clairvaux'issa, eikä paavi Romassa;

itse Gregorio VII, itse Innocentio III temmattiin voimakkaasti siihen

aate-virtaan, jonka Cluny'n ja Citeaux'in munkit johdattivat. Olipa

pait sitä monta kertaa ennenkin paavin-istuimen pyhyys ollut tahrattuna

ja jälleen tullut puhdistetuksi kristikunnan yhteisillä ponnistuksilla.

Näyttipä siis varsin luultavalta, että kirkon eduskunta, yleiset

kirkollis-kokoukset, helposti voisi korjata kirkollisen hallituksen

vammoja. Niin nuo oppineet isät Kostnitz'issa ja Basel'issa

ajattelivat.

Mutta siinä he erehtyivät kahdessa katsannossa. Ensiksikin paavillinen

hallitus ei ollut taipuvainen alistumaan jonkun perustus-la'illisen

tarkastuksen alle. Tuntien, että aian-hengen kannatus siltä yhä enemmän

luopui, se ryhtyi diplomatillisiin juoniin asemansa vahvistamiseksi ja

osasi sukkelasti välttää enempiä jälki-laskuja. Se oli nyt, Keski-aian

lopulla, paljasta valtaa eikä mitään henkeä tai hengellisyyttä. Toinen

erehdys katholisen puhdistus-puuhan miehissä oli vielä suurempi. Uusi

aian-henki alkoi puhaltaa raikkaammin, kuin oli aavistettu. Tieteiden

edistys, valtiollinen kehitys, herännyt tutkimus- ja toimi-halu

kaikilla aloilla sekä kansojen varttunut itse-tunto, -- kaikki nämä

uuden aian enteet tekivät yleis-kirkolliset siteet vähitellen

mahdottomiksi enää kärsiä ja kirkon tähän-astiset muodot sekä opissa

että laitoksissa vanhentuneiksi. Uskon-puhdistuksen aamu-puhde oli jo

tulossa. Juhana Hus sen jo oli ennustanut. Mutta vasta sataa vuotta

myöhemmin tuo uusi päivä nousi taivaan-rannalta Martti Luther'in

kanssa.

Kahdes-kymmenes Luento.

Läänitys-laitos.

Minua aavistuttaa, että suuri osa kuulijoistani tuntee ikävästi

pettyneensä, kun ilmoitan aikomuksena nyt olevan puhua Keski-aian

omituisesta yhteiskunnasta, läänitys-laitoksesta eli feodalismista,

niinkuin se 10:nnen vuosisadan lopusta alkaen täysin valmistuneena

ilmaantuu. Olimmehan jo seuranneet Keski-aian suurten aatteiden,

yleis-kirkollisuuden ja keisariuden, historiaa melkein loppuun asti ja

aioimme tuota pikaa astua Uskon-puhdistuksen valoisiin seutuihin.

Semmoisessa tilassa tietysti ei ole aivan hupaista kääntyä takaisin ja

tehdä sama matka uudestaan toista tietä myöden niinkuin se joka on

joutunut pitkään umpiperään ja havaitsee itsensä pakoitetuksi uutta

uraa etsimään, oikeille perille päästäksensä. Asian laita onkin, että

Uskon-puhdistus ei ole yksistään kirkollinen liikenne, jonka syitä

voisimme ainoastaan kirkon historiasta ymmärtää; se on yhtä suuressa

määrin seurauksena erikois-kansallisuuksien voimistumisesta, ja näiden

historia meidän siis täytyy edeltä-päin ottaa tarkastukseen. Mutta

näiden kansallisten historiain pohjana siihen aikaan on feodalismi.

Näettehän siis, arvoisa kuulijakunta, etten paljaaksi aian-kulutteeksi

ryhdy tähän vaikeaan aineesen.

Ja aine onkin todella vaikea, varsinkin kun se täytyy suuressa

lyhykäisyydessä esitellä. Se on vaikea kahdestakin syystä: ensiksi

koska moni kohta feodalisissa laitoksissa vielä on tutkimukselta

selvittämättä, ja toiseksi koska feodalinen järjestelmä ei ole

Keski-aian eri kansoilla kaikin puolin yhtäläinen. Minun tulee tästä

monihaaraisesta aineesta valita ulos, mitä katson asian varsinaiseksi

ytimeksi; ja koska feodaliset ilmiöt ovat etupäässä Ranskassa

kehittyneet, tulee minun panna tämän maan olot selvityksen perustaksi.

Saanhan myöhemmin eri kansojen historiassa lisätä ne muistutukset,

joihin tärkeät poikkeus-kohdat antanevat syytä.

Lähtekäämme siis siihen Gallian osaan, joka leviää länsi-puolitse

Rhône-, Saone- ja Maas-virtoja. Se ei vielä 10:nnen vuosisadan lopulla

kanna muuta yhteistä nimeä kuin "Länsi-Frankien valtakunta". Mutta

Frankilainen kansallisuus on siinä kokonaan sammunut, ja Karolingien

hallitsija-suku, joka viimeiseen asti yhä edusti Germanilaista

yliherruutta, on loppunut täydelliseen voimattomuuteen. Koko maa on

hajonnut itsenäisiin ruhtinakuntiin, joiden entiset maaherrat nyt ovat

itsellensä ja suvulleen perustaneet perittäviä valtoja. Yksi niiden

joukossa, Francian herttua, on perinyt kuninkaallisen nimen. Tästä

pienestä alusta Capetilaisen suvun suuruus on kehkiävä; "Insula

Franciae" (Isle de France), s.o. Pariisin ja Orleans'in seutu, on

kerran antava nimensä koko Ranskan kuningaskunnalle. Mutta tällä aialla

ei ole mitään yleishallitusta, vaan jokainen herttua, jokainen kreivi

hallitsee omaa maakuntaansa. Näitä itsenäisiä herraskuntia on melkein

lukematon paljous, vaikka useat niistä ennen tai myöhemmin joutuvat

jonkunlaiseen alamaisuuteen mahtavampien alle. Suurimmat niistä sopii

erittäin nimittää: pohjasessa _Flandrin_ kreivikunta, jonka kansallisuus

osittain oli Germanilainen; keskustalla _Francian_ herttuakunta, jolle

kuninkuuden arvo tuli, sekä _Anjou'n, Vermandois'in ja Champagne'n_

kreivikunnat; idässä _Bourgogne'n_ herttuakunta, Burgundian

kuningaskunnan lähin naapuri; lännessä _Normandie'n ja Bretagne'n_

herttuakunnat, joista jälkimäinen nimeksi tunnusti edellisen

yliherruutta; vihdoin Loire-virran etelä-puolella kaksi mahtavaa valtaa:

lännen puolella _Guienne'n eli Aquitanian_ herttuakunta, johon ennen

pitkää myöskin _Gascogne'n_ herttuakunta yhdistettiin, ja idän puolella

_Toulouse'n_ kreivikunta ja _Gothian_ markkreivikunta, jotka aivan

äskettäin olivat edellisen nimellä yhdistyneet mahtavimmaksi ja

rikkaimmaksi vallaksi, mikä tähän aikaan Ranskalaisella alalla löytyi.

Tahdon vielä muistuttaa, ett'en tässä ole luetellut läheskään kaikkia

itsenäisiä ruhtinakuntia, vaan ainoastaan etevimmät. Sen ohessa löytyi

toisia herraskuntia, jotka tunnustivat jonkun mahtavamman esivaltiuutta,

mutta oikeastaan olivat oma-takeisia ruhtinakuntia nekin; olen jo

maininnut Bretagne'n läänitys-alaisuutta Normandian suhteen, ja saatan

lisäksi nimittää Foix'in ja Carcasonne'n kreivikunnat, jotka tunnustivat

Toulouse'n esivaltiuutta sekä Bearn'in ja Auvergne'n, jotka

feodali-käsityksen mukaan riippuvat, toinen Gascogne'sta, toinen

Guienne'stä. Mutta itse teossa nämäkin olivat eri valtioita, jotka

elivät omaa itsenäistä elämäänsä. Koko Ranskan alalla luettiin siihen

aikaan noin sata ihan itsenäistä herraskuntaa, jotka eivät riippuneet

kestään muusta kuin "Jumalan armosta". Mutta jos otetaan itsenäisyyden

tunnusmerkiksi oikeus lyödä ominaista rahaa, oli ruhtinakuntien

lukumäärä vieläkin suurempi; sillä noin 150 suurempaa tai pienempää

herraa harjoittivat tätä oikeutta.

Lähtekäämme nyt katsomaan, mitenkä semmoinen ruhtinakunta oli

järjestetty; voimme Francian herttuakunnan ottaa esimerkiksi jos niin

mielimme, mutta oikeastaan on yhden-tekevä, mihin alueesen tahdomme

silmät luoda. Joka paikassa näemme alueen jaettuna "paronikuntiin",

jotka taas jakaantuivat yksityisiin läänitys-tiloihin, useat vielä

ala-läänityksiinkin. Paronikuntaa sopii nimittää vapaaherrakunnaksi;

sillä paroni (baron) on oikeastaan täysi herra omassa piirissänsä. Hän

on herttuan tai kreivin vertainen (pair); sillä alkuansa tämäkään ei

ole muuta kuin eräs maaherraksi tullut paroni, joka kuninkuuden

kukistuessa oli tehnyt hallitus-virkansa perittäväksi arvoksi. Tätä

ruhtinasta kohtaan paroni tunsi itsensä velvoitetuksi johonkin yleiseen

"uskollisuuteen", niinkuin sille, joka edusti entistä kuninkaallista

majesteettia; mutta muutoin hän "riippui ainoastaan Jumalasta ja

miekastansa". Sitä vastoin paronin läänitys-miehet eli vassallit

olivat aivan likeisesti häneen kiinnitetyt, ja tässä nyt oli

läänitys-laitöksen itse ydin. Paroni oli läänitys-miehen esivaltias

(suzerain), joka feodali-tilan hänelle antoi; vassalli oli paronin

"mies", joka tästä vastaan-otetusta lahjasta oli velvollinen häntä

palvelemaan. Ja vaikka läänitykset jo olivat perittäviä, uudistettiin

muodollisesti tämä anto ja vastaan-otto joka kerta, jolloin esivaltiuus

periytyi uudelle henkilölle tai läänitys-tila tuli uusiin käsiin.

Silloin vassalliksi otettava mies tuli esivaltiaan eteen, päästi

vyönsä, riisui miekkansa ja notkisti toisen polvensa maahan lausuen:

"Tulen teidän mieheksenne tästä päivästä lähtien, hengellä ja

jäsenillä, ja tahdon teitä palvella uskollisesti ja rehellisesti niiden

tilusten edestä, mitkä olen teiltä saava". Tämä kunnioitus nimitettiin

"hommage", s.o. mieheksi-antauminen. Sitten seurasi uskollisuuden-vala,

jolla vassalli lupasi täyttää ne velvollisuudet, mitkä läänitykseen

kuuluivat. Tämän perästä seurasi läänitys-herran puolelta julkinen

asuun pano (investitura), jolla tila heitettiin vassallin haltuun.

Enimmästi tämä tehtiin kuvallisella tavalla, niin että esm. puun-oksa,

turve tai muu väheinen kappale annettiin vassallin käteen koko tilan

asemesta.

Olen jo ennen kertonut, kuinka tämä läänitys-väli aikojen

kuluessa oli alkunsa saanut: ensin Germanilaisesta retkikunnasta,

jossa joukko seuralaisia oli keräytynyt päällikkönsä ympäri, sitten

beneficio-järjestelmän kautta, jonka mukaan päällikkö elatuksen

sijasta antoi seuralaiselle, vassallillensa, jonkun tiluksen

nautittavaksi. Nämä tilukset eli feodit ynnä niihin yhdistetyt

palveluksen-velvollisuudet tulivat vähitellen perittäväksi

suku-omaisuudeksi, ja näin syntyi varsinainen läänitys-laitos. Mutta

tämän muutoksen ohessa oli syntynyt tärkeämpi eroitus kuin paljaan

nimen. Beneficio-laitoksessa oli esivaltiaan ja vassallin henkilöllinen

väli ollut pää-asiana; feodi nautittiin ainoastaan palveluksen

palkaksi. Varsinaisessa läänitys-laitoksessa sitä vastoin maatila oli

pää-asiana ja palvelus oli siitä seurauksena; toisin sanoin: maatilat

olivat saaneet vakinaisen luontonsa asteellisessa järjestyksessä

toistensa suhteen, ja omistajain yhteiskunnallinen arvo ja asema

muodostui niiden mukaan. Juuri tämä seikka antaa Keski-ajan oloille

niin omituisen muodon. Koko yhteiskunta, näet, oli ikäänkuin maahan

kiinnitetty, jäykkään ja kankeaan järjestys-kaavaan.

Kuitenkin esivaltiaan ja vassallin keskinäinen väli käsitettiin siihen

aikaan etupäässä henkilölliseksi, siveelliseksi; sillä Keski-aian

la'in-laatimukselle on ylipäänsä omituista, että siveellisetkin

velvollisuudet, niinkuin keskinäinen rakkaus ja rehellinen mielenlaatu,

otetaan la'in säädettäväksi. Vassallin piti kaikin voimin suojella ja

puolustaa esivaltiaansa henkeä, kunniaa ja tavaraa sekä auttaa häntä

neuvoilla ja työllä; esivaltiaan taas piti suojella vassalliansa sekä

itse tehdä ja muiden suhteen toimittaa hänelle oikeutta. Siinäpä siis

siveellinen side heidän välillänsä. Asiallisina velvollisuuksina

vassallin puolelta olivat: ensiksi sotainen palvelus ja toiseksi

oikeuden-palvelus. Edellinen oli tavallisesti määrätty 60:ksi päiväksi

kunakin vuotena, ja läänitys-mies silloin kutsuttaessa saapui joko

yksin tai niin ja niin monen miehen kanssa läänityksen eri suuruuden

mukaan. Oikeuden-palvelus tapahtui sillä tavoin, että vassallit

kokoontuivat esivaltiaan hoviin, missä he lautakuntana ratkaisivat

kaikki oikeuden-asiat, jotka siihen olivat vedettyinä. Tämä oli

niinkutsuttu "paronin oikeusto" (cour de baron); läänitysherra oli

esimiehenä, vassallit siinä tuomitsivat "vertaisina", ja jokaisen oli

oikeus saada asiansa ratkaistuksi oman esivaltiaansa oikeustossa, omien

vertaistensa tuomion kautta. Mikään veron-maksu läänityksestä ei tullut

kysymykseen; mutta visseissä tapauksissa oli tapana, että vassalli

maksoi rahallisia "apuja", esm. esivaltiaansa lunnaiksi, jos tämä oli

vangiksi joutunut. Kun vielä lisään, että läänitysherra enimmästi oli

ala-ikäisen vassallin la'illinen hoitaja ja läänityksen nais-perillisen

naittaja, olen maininnut pääkohdat tässä merkillisessä järjestelmässä.

Paronikunta vassalleineen on, kuten jo olen sanonut, tämän järjestelmän

yksinkertaisin muoto. Mutta ennen pitkää läänitys-laitos tästä leviää

ja haarauntuu mutkikkaimmalla tavalla. Paronit, jotka oikeastaan ja

alkuperäisesti ovat olleet vapaita herroja, s.o. tuon olemattoman

kuninkaallisen vallan vapaita alamaisia, pakoitetaan vähitellen,

11:nnen ja 12:nnen vuosisadan kuluessa, tunnustamaan oman herttuansa

tai kreivinsä esivaltiuutta ja tulevat tämän vassalleiksi. Mutta

12:nnella vuosisadalla alkaa myöskin Capetilainen kuningas astua ulos

umpi-asemastaan ja vaatia itsellensä läänitys-herruutta noiden

itsenäisten ruhtinakuntain yli. Sadut Kaarlo Suuresta ja hänen

kahdesta-toista paladinistaan, jotka uskollisina vassalleina olivat

häntä kaikilla retkillä seuranneet, antavat kuninkuuden pyyteille tukea

yleisessä mielipiteessä; kuninkaankin feodali-oikeusto pannaan kokoon

12:sta _pair'ista_, joihin kuuluu, paitsi kuusi hengellistä

vassallia, Normandie'n, Bourgogne'n ja Guienne'n herttuat sekä

Flandrin, Champagne'n ja Toulouse'n kreivit. V. 1202 Filippo

Augusto tämmöisessä oikeustossa tuomitsee Englannin kuningasta

Normandie'n herttuana pois läänityksestä. Kuninkuus on nyt astunut

läänitys-laitoksen huipuksi ja tuo komea rakennus on valmis asteinensa

ylhäältä alaspäin. Koko Ranskan ala järjestyy tämän mallin mukaan.

"Nulle terre sans seigneur" (jokaisen maakappaleen tulee tunnustaa

jonkun esivaltiuutta) on jo tullut yleiseksi, vallitsevaksi ohjeeksi.

Ensi katsannossa tämä kaikki näyttää erinomaisen säännölliseltä.

Capetilainen kuningas on ylhäisin esivaltias, jolle nuo muutoin kyllä

itsenäiset ruhtinaat (herttuat ja kreivit) tekevät kunnioituksensa,

"hommage'nsa". Francian herttuakunnassa sama Capetilainen herra on

omien paroniensa herttuallinen esivaltias, ja koska hänellä tietysti on

paronikuntia omassakin hallussaan, hän niissä on halvempien vassallien

paronillinen esivaltias. Muissa ruhtinakunnissa on kreivin tai herttuan

asema samanlainen, sillä eroituksella että hänen yli-puolella on

kuningas. Mutta säännöllisyys ei kuitenkaan ole läheskään niin suuri,

kuin se ensimmältä näyttää. Muistamista on, että läänitys-asteellisuus

järjesti maakappaleiden keskinäistä asemaa, ja henkilöiden asema vasta

sen mukaan järjestyi. Nyt saattoi tapahtua, että sama mies, joko

perinnöllä tai muulla tavoin, oli saanut haltuunsa useampia

läänityksiä, jotka kuuluivat eri esivaltiasten alle; hänen siis tuli

palvella kahta herraa, -- asia joka aina on vaikean-laista, mutta

olletikkin kun on sotainen palvelus kysymyksessä. Joskus myöskin

sattui, että esivaltias oli haltuunsa saanut läänitys-tilan, joka

kuului hänen oman vassallinsa läänitys-herruuden alle; hän silloin oli

vassallinsa vassallina. Kuuluisa esimerkki oli Vexin'in läänitys

lähellä Pariisia; se oli Ranskan kuninkaan hallussa, mutta kuului

Saint-Denis'in luostarin läänitysherruuden alle. Koska siis Ranskan

kuningas lähti sotaan valtakuntansa puolesta, hän nosti Saint-Denis'in

alttarilta Vexin'in vassalli-lipun, "Oriflamme'n", joka tuli

Keski-aikaisen Ranskanmaan valta-lipuksi.

Olen tällä tavoin tehnyt selkoa läänitys-laitoksen ulkonaisesta

rakennuksesta, niinkuin se Ranskassa ilmaantuu. Muissakin maissa se on

yleisen luonteensa puolesta samankaltainen, vaikk'ei kaikin paikoin

niin täydelliseen järjestelmään saatettuna. Minun ei siis tarvitse

noita muutamissa maissa ilmaantuvia poikkeuskohtia tässä erittäin

tarkastella, varsinkin koska aikamme ilmankin on liian lyhyt näin

lavealle aineelle. Mutta yhdessä kohden on selitykseni vielä kovin

vaillinainen. Tuo yksityinen läänitys-tila, vassallin omistama pikku

ala, -- mitä se oikeastaan oli? -- Katselkaamme hetkeksi tätä

läänitys-laitoksen yksinkertaista yksikköä!

Tuo yksityinen läänitys-tila, josta tässä on puhetta, ei ole mikään

maakartano, jonka isäntä -- vassalli taikka paroni -- elättäisi

itseänsä maatalouden hoidolla, vaan se on pieni herras-alue, jonka

haltia asuu linnassaan, lukee itsensä aateliseen soturi-säätyyn ja

harjoittaa ainoastaan sotaista tointa. Alueella asuu paljon muutakin

väkeä, maanviljelijöitä, käsityöläisiä y.m.; mutta ne ovat kaikki

alhaisoa (roturiers), linnanherran alamaisia, tavallisesti enemmin tai

vähemmin epä-vapaita. Mistä tämä kyläinen väestö oli alkunsa saanut, ei

ole helppo sanoa; sillä kansojen aikakirjat tavallisesti kovin niukasti

kertovat tämän maineettoman kansan-luokan historiaa. Mutta kun

tiedämme, että jo Roman keisarikunnan maanviljelys-väestö oli

maatiloihin sidottu, ja kun sen ohessa historia todistaa, että

Germanilaisillakin oli epä-vapaita alustalaisia, meidän ei sovi

hämmästyä, että puolen vuosi-tuhannen sekasortojen perästä yhteiskunnan

alhaisin kerros on kansalais-oikeuksia vailla. Päin-vastoin voimme

pitää varmana, että aikojen kuluessa suuret joukot vapaistakin miehistä

olivat kurjuuden ja väkivallan kautta vajonneet tähän alhaiseen tilaan.

Itse teossa Keski-aian alustalaiset osoittavat monta eri epä-vapauden

astetta, joka näyttää viittaavan eri syntyperäänkin. Muutamat olivat

kokonaan, hengen ja tavaran puolesta, isännän vallassa. Toiset olivat

ainoastaan turpeesen kiinnitetyt ja maksoivat isännälle määrätyn veron,

jota ei katsottu luvalliseksi mielivaltaisesti koroittaa. Toisia oli,

jotka ainoastaan seisoivat linnan-herran tuomion ja holhouksen alla.

Kaikessakin tapauksessa oli linnan-isäntä alustalaistensa ainoana

esivaltana. Jokainen läänitystila oli sisällisissä asioissaan ikäänkuin

erinäinen pieni valtakunta, jossa linnaherra oli hallitsijana,

la'in-laatijana ja tuomarina.