Barbarien perustama yhteiskunta.
Saisimme aivan vaillinaisen käsityksen barbari-valloituksen luonteesta
ja merkityksestä, ellemme koettaisi itsellemme selvittää Germanilaisten
kansain yhteiskunnallisia laitoksia ennen valloitusta, ja minkälaisiksi
nämä vähitellen muodostuivat, sitten kuin valloittajat olivat
asettuneet Romalaiselle alueelle. Aion senvuoksi tällä kertaa ensin
viedä kuulijani Germanian metsiin ja sieltä johdattaa heidät
retkeileväin barbari-joukkojen seurassa Romalaisen rajan yli, ikäänkuin
omin silmin näkemään, kuinka nuo kaksi aivan erikaltaista maailmaa
toisiansa kohtaavat ja viimein molemmat yhteen sulavat tai oikeastaan
uuteen kaavaan muodostuvat. Se on keskiaikaisen yhteiskunnan synty,
joka tällä tavoin tulee meille selviämään. On vain muistaminen, että
tällä tutkimus-alalla vielä on monta hämärää paikkaa, monta
perkaamatonta tiheikköä, jotka tekevät matkamme kenties ikäväksi, mutta
ainakin hiukan vaivaloiseksi.
Germanien alkuperäisten laitosten suhteen on ensiksi mainitseminen,
että heimokunta, tuo kaikkien kansain yhteinen alku-laitos,
on heilläkin yhteis-elämän perustuksena. Heimokunnan vapaat
perheen-isännät ovat luonnollisessa liitossa keskenänsä ja kokoontuvat
määrä-aikoina yhteisiin neuvotteluihin eli käräjiin. Eri oikeuksilla
varustettuja säätyjä ei oikeastaan ole; mutta muutamat suvut ovat muita
mainehikkaammat, lukien usein syntyperänsä itse jumalista. Tämmöisestä
suvusta valitaan aina kansan kuningas, jos nimittäin kuninkaallista
valtaa on olemassa, jolloin tavallisesti useat heimokunnat ovat
yhdistyneet jonkinlaiseksi valtakunnaksi. Mutta yhtä tavallista on,
että varsinaista valtio-yhteyttä puuttuu ja kukin heimokunta elää
erillänsä valittujen päällikköjensä alla. Ylipäänsä havaitaan
valtiollisessa katsannossa monta erilaisuutta eri kansoilla ja eri
aikoina. Mutta yleisenä tunnusmerkkinä on yhteiskuntasiteen heikkous ja
yksityisen melkein rajaton vapaus. Niilläkin kansoilla, jotka elivät
kuninkaallisen vallan alla, oli veron-maksu yhteiskunnallisiin
tarpeisin tuntematon; ainoastaan vapaaehtoisia lahjoja oli vapaiden
miesten tapana tarjota hallitusmiehillensä. Jokainen ymmärtää, että
tämmöisissä oloissa tuskin sopii puhua jostakin varsinaisesta
valtiosta. Hallitus-valta perustui melkein yksinomaisesti sukujen
liittoon, tuomari-valta taas asiallisten sovintoon. Tahdon tässä kohden
mainita pari kohtaa asian valaisemiseksi.
Heimokunnan yleisissä kokouksissa otettiin tietysti sattuvat
oikeuden-asiat ratkaistaviksi. Esimiehenä oli eräs kansan
valitsema kreivi ("grafio", Anglosaksien "ealdorman" eli vanhin,
Skandinavilaisten "lagman". laamanni), joka tuomion lausui, sittenkuin
tuo kokoontunut käräjä-rahvas oli päätöksen tehnyt. Vaan tuomion
toimeen-pano riippui enimmästi asiallisten omasta suostumuksesta; sillä
yhteiskunnalta puuttui sekä voimaa että halua yksityistä pakoittamaan.
Oli esm. surman-teko tapahtunut. Sivistyneillä kansoilla semmoinen teko
katsotaan rikokseksi yhteiskuntaa vastaan, joka myöskin pitää huolta
syyllisen rankaistuksesta. Mutta Germanilaisten käsityksen mukaan asia
koski etupäässä surmatun sukua, joka sai itse etsiä kostoansa
surmaajalta ja hänen suvultaan. Se suku-vaino, joka tällä tavoin
syttyi, oli kuitenkin yhteiskunnalle häiriöksi, ja sen vuoksi
koetettiin käräjissä saada asia sovitetuksi. Ensiksi oli silloin
selville saatava, tokko syytetty todellakin oli teon tehnyt. Todistusta
vierasten-miesten kautta harvoin saattoi kysymykseen tulla, ja jos
syytetty kielsi, hän sai puhdistaa itsensä omalla ja ystäväinsä
valalla. Nämä myötä-vannojat ("conjuratores", Ruotsin lakien
"edsgärdsmän"), jotka nyt valalla vahvistivat ajatuksensa, että
syytetty muka ei ollut sitä tekoa tehnyt, olivat oikeastaan samat
miehet, mitkä suku-vainon tapauksessa pitäisivät hänen puoltansa. Mutta
jos vihdoin surmaajan syyllisyys oli selville saatu, ei tuomio
määrännyt muuta, kuin millä sakoilla surmaajan sopisi lunastaa
itsensä surmatun sukulaisten kostosta. Näin tuomitut sovinto-sakot
("weregeld", Ruotsin lakien "mansbot") saattoi surmatun suku kunnialla
vastaan-ottaa, ja siinä tapauksessa asia oli sovitettu ja ystävyys
jälleen rakennettu. Mutta jos ei sovintoon suostuttu, oli täysi valta
ja oikeus jatkaa suku-vainoa. Koko juttu katsottiin ainoastaan
yksityis-oikeuden kannalta, taikka niinkuin joku sukujen yksityinen
väli, johon yhteiskunta ei saanut kuin varovaisimmalla tavalla
sekaantua.
Yhteiskunta semmoinen, jossa sota sukujen välillä katsottiin säännöksi
ja la'in tekemä ratkaisu ainoastaan poikkeukseksi, ei voinut lopulta
olla kuin jotenkin satunnaisena liittona jäsentensä kesken. Asian laita
olikin, että vaikka yhteinen syntyperä oikeastaan perusti heimokunnan,
tämän rinnalla löytyi toinen laitos, joka alinomaa heikonsi ja
toisinaan hajotti heimokunta-siteen. Tämä laitos, jota jo Tacito
kertomuksessaan Germanian tavoista selvästi kuvaa,[36] oli
seuralais-laitos eli _Retkikunta_. Retkikunnat saivat alkunsa
Germanien hillimättömästä sota-halusta. Milloin heimokunta rauhaa piti,
etsivät yksityiset tilaisuutta sotaa käymään omalla uhallaan;
urhoolliset miehet kokoontuivat seuralaisiksi jonkun etevän päällikön
ympäri ja läksivät onnen-ha'ulle avaraan maailmaan. Jos nyt useat
pienemmät retkikunnat yhdistyivät jonkun ylipäällikön käskyn alle,
saattoi tällä tavoin syntyä kokonainen uusi kansakunta. Germanien
historiassa usein tapahtuukin, että vanhat heimokunnat häviävät
tietämättömiin ja toisia syntyy uusilla nimillä ja uusilla aloilla.
Toisinaan semmoisia mullistuksia ilmaantuu, vaikk'ei asuin-sijoja
sanottavasti muuteta. Niinpä esm. 3:nnen vuosisadan alulla melkein
kaikki nimet Germaniassa muuttuvat; muun muassa silloin ensi kerta
mainitaan nimet Frankit ja Allemannit, ja historioitsija saattaisi
ensimmältä luulla, että ihan uusi väestö on asettunut pitkin
Rein-virran vartta. Mutta tarkemmin tutkittuansa hän havaitsee, että
siinä on pää-asiallisesti Taciton aikaiset heimokunnat, vaikka
toisin liittyneinä ja järjestyneinä. Milloin taas kansat ovat
lähteneet kauemmas vaeltamaan, on retkikunta-laitos kokonaan niellyt
heimokunta-järjestyksen. Niin on ainakin laita Roman keisarikunnan
kukistumisen aikana. Nuo kuuluisat retkeilijät Alarik, Klodovik, Alboin
y.m. ovat tosin kansallisia kuninkaita; mutta kansa, joka heitä kutakin
seuraa, on oikeastaan retkikunta-sotajoukon tapaan jaettuna ja
järjestettynä, kuten esm. Longobardeista nimen-omaan mainitaankin. Yksi
näistä esimerkeistä on erittäin valaiseva. Klodovik, niinkuin tiedämme,
ei ollut alkuansa kuin pienen heimokunnan kuninkaana Tournai'n
seuduilla eikä olisi voinut perityn valtansa nojassa Gallian maata
valloittaa. Mutta hänen retkikuntaansa tulvasi urhoolliset miehet
kaikista Frankien heimokunnista; hän tuli tällä tavoin ikäänkuin koko
kansan päälliköksi ja syrjäytti sitten helpolla vaivalla kaikki muut
pikku-kuninkaat, jotka hallitsivat Saalalais-Frankien ja Ripuarien
kyläkunnissa. Oikeastaan retkikunnan päällikkyys ja kuninkuus eivät
olleet kaukana toisistaan. Tavallisesti otettiin kumpaiseenkin virkaan
korkea-sukuisia miehiä. Mutta Odoakerissa näemme esimerkin, kuinka
halpa soturikin kykynsä kautta kohoaa Roman palveluksessa olevan
Germanilaisen armeijan, s.o. retkikunnan, päälliköksi ja soveliaalla
hetkellä siitä nousee Italian kuninkaaksi.
Verratessamme heimokunnan ja retkikunnan laitokset toisiinsa, saatamme
melkein epäillä, kumpika varsinaisemmaksi on katsottava Germanilaisten
kansain elämässä. Näyttääpä melkein siltä, että nämä kansat jo ennen
muinoin olivat retkikuntina tulleet itse Germaniaan ja siihen
asettuneet maan herroiksi, laskien entiset Keltalaiset tai Slavilaiset
asukkaat verollisiksi alustalaisiksi; -- sillä sitä sukua luultavasti
oli enin osa Germanian epävapaasta väestöstä, jonka olemassa-oloa jo
Tacitokin oli huomannut.[37] Mutta jos Germanilainen yhteiskunta oli
valloituksen luoma, se yhä säilytti selviä jälkiä alkuperästänsä.
Rauhan-aikainenkin heimokunta jakaantui, näet, ala-osastoihin, joiden
nimet jo viittaavat edellä-käyneesen armeija-järjestykseen. "Satakunta"
(Ruotsin lakien "hundari", "härad", s.o. kihlakunta) merkitsi
alkuperäisesti sadan soturin joukkoa, ja tämä vielä jakaantui
"kymmenkuntiin", jotka olivat pienimmät asutus-piirit. Näemme tästä,
että itse heimokunta seisoi retkikunnan perustuksella; se oli enemmän
jonkunlaisen ase-veljyyden kuin luontoperäisen kansallisuuden kaltainen
ja saattoi helposti uudestaan muodostua retkikunnaksi uutta
valloitus-tointa varten.
Tämä lyhyt silmäys Germanien alkuperäisiin yhteiskunta-laitoksiin
selittää meille myöskin näiden kansain virkaa keisarikunnan
kukistumisen historiassa. Ensiksikin ymmärrämme retkikunta-laitoksen
sotaisesta järjestyksestä, että juuri Germanilainen soturi-väestö
oli erittäin sovelias perustamaan herruuttansa hajonneesen
Romalais-maailmaan. Muut raa'at kansakunnat olisivat epäilemättä yhtä
hyvin toimeen panneet sen hävitystyön, joka on tämän aikakauden
tunnusmerkkejä. Mutta ainoastaan luja sotainen järjestys, semmoinen
kuin Germanilainen retkikunta-laitos tarjosi, saattoi kyetä perustamaan
jotakin pysyväistä tuon mainion Romalaisen järjestyksen raunioille.
Toiselta puolen Germanilainen käsitys yksityis-henkilön vapaudesta oli
jyrkkänä vastakohtana Romalais-maailman valtio-aatteelle, jonka
luontoa ja tarkoitusta olen edellisissä luennoissa selittänyt. Roman
valtio-aate oli luonut yleis-ihmisyyden, joka yhteisen kansallisuuden
kaavaan sulatti sivistyneen maailman kaikki asukkaat. Mutta tähän
yhteiseen Romalaisuuteen oli yksityis-henkilöjen vapaus ollut
hukkumaisillaan, ja ihmiskunnan edistys riippui siitä, että,
erikois-kansallisuuksien ohessa, myöskin yksityis-henkilöllisyys
jälleen pääsisi voimaan. Silloin Germanilaiset kansat, joiden
luonteen-ominaisuutta oli yksityisten melkein rajaton vapaus ja
valtio-siteen melkein täydellinen olemattomuus, ottivat historian
ohjakset käsiinsä. Nämä kansat siinä kohden edustivat uutta
periaatetta, ja tämä periaate oli sillä hetkellä historiallista
aian-tarvetta.
Valloittajain ensimäinen asettuminen Romalaiselle alueelle tapahtui
oikeastaan sotaisen majoituksen muodossa. Jo keisarikunnan aikana oli
majoitettu sotaväki la'in mukaan saanut maan-asukkailta kolmanneksen
maan tuloista.[38] Barbari-kansat, jotka nyt aikoivat vakinaisiksi
jäädä, ottivat määrä-osan itse maasta haltuunsa, -- Odoaker'in miehet
ja Itä-göthit kolmanneksen, Burgundit ja Länsi-göthit kaksi
kolmannesta, Vandalit Afrikassa kaiken paraimman maan. Longobardeista
mainitaan, että he ensin ryöstivät, mitä käsille sattui, ja sitten
vaativat jälille jääneiltä asukkailta kolmanneksen maan tuloista; mutta
myöhemmin hekin sopivat oikeasta tilusten jaosta. Frankien menetystä
emme tarkemmin tunne; mutta luultavinta on, että he jotenkin
säännöttömästi ottivat parahimmat maat haltuunsa. Kukin isomman tai
pienemmän seuralais-joukon päällikkö asettui miehinensä soveliaasen
paikkaan, jonka entinen omistaja oli tapettu tai karkoitettu.
Muistamista on, että Romalaiset maan-omistajat, jotka tällä tavoin
pakoitettiin jakamaan tai heittämään omaisuutensa, olivat melkein
yksin-omaisesti ylimys-säätyisiä, ja näiden sijaan nyt asettui
barbarinen ylimys-sääty, nautitsemaan maatilojen tuotantoa. Itse
maanviljelijät eli Romalaiset Kolonit jäivät tietysti asemilleen,
vaihettaen ainoastaan isäntiä. Valloittajille semmoinen herras-elämä
nähtävästi ei ollut mitään uutta ja tottumatonta; sillä, niinkuin olen
sanonut, jo Germanilaisessa heimokunta-elämässä löytyi epä-vapaata
väestöä, joka varsinaiset maan-työt teki. Ylipäänsä barbarit nyt
järjestyivät Germanilaisen heimokunnan malliin keskelle Romalaista
väestöä; kenties kuitenkin sillä eroituksella, että pienempien
retkikuntain päälliköt eivät uskaltaneet seuralais-parvejansa aivan
hajalle päästää; sillä äsken-valloitetussa maassa olisi yksinäinen
asutus tuntunut liian turvattomalta. Muistamista, näet, on, että
valloittaja-kansat oikeastaan olivat varsin vähä-lukuisia; senpä tähden
he, ottaessaan laveat maakunnat haltuunsa, epäilemättä pysyivät
ryhmittäin ko'ossa keskinäistä apua varten.
Tärkein muutos Germanilaisessa yhteiskunnassa valloituksen perästä oli
se, että kuninkuuden voima ensi aluksi melkoisesti karttui. Kaikki
keisarikunnan kruunun-tilukset, joita löytyi melkoinen paljous,
lankesivat barbari-kuninkaan haltuun, joka muutoinkin kaikissa kohden
kohosi keisarivallan perilliseksi Romalais-väestön suhteen. Hänellepä
siis myöskin maksettiin se maavero (indictio, tributum), joka ennen oli
keisarikunnan valtiokassaan mennyt; on vain huomattava, että uudet
Germanilaiset maan-omistajat eivät maksaneet mitään veroa, ja että
Romalaistenkin tilanhaltiain veromäärä nähtävästi paljon aleni.[39]
Tämän uuden asemansa kautta nousi kuninkuus korkeampaan arvoon kuin
Germanilaisessa yhteiskunnassa muutoin oli tavallista. Ulkonaisesti
valloittaja-kansan olot järjestyivät heidän omaan kansalliseen
malliinsa: maa jaettiin kreivikuntiin eli herttuakuntiin, jotka
vastasivat entiseen heimokunta-jakoon, nämä taas satakuntiin ja
kymmenkuntiin (centena, centuria, decuria). Mutta kreivi ei ollut enää
yksistään Germanilaisten käräjäin esimiehenä; hän oli sen ohessa
Romalais-väestön maaherrana ja sentähden kuninkaallisena virkamiehenä.
Joku määrä keisarillista itsevaltiuutta tällä tavoin melkein
huomaamatta yhtyi Germanilaiseen kuningas-arvoon. Tosin kuninkaan
la'illinen valta Germanilaisen valloittaja-säädyn suhteen ei ollut
suurempi kuin ennen; nämä vapaat barbari-soturit olivat velvolliset
kokoontumaan hänen kutsumuksestaan yhteistä sotaretkeä varten, mutta
olivat myöskin hänen kanssansa osallisina yleisessä kansankokouksessa,
jossa retket päätettiin. Vaan itse teossa kuningas oli tullut entistä
mahtavammaksi, varsinkin siitä syystä, että hän karttuneiden varainsa
avulla saattoi luonansa elättää isomman seuralais-joukon kuin mikään
yksityinen päällikkö. Nuo kuninkaan seuralaiset, jotka kuuluivat hänen
yksityiseen retkikuntaansa eli, kuten sanottiin, kuninkaalliseen
trust'iin (trustis regia), alkavat jo saada valtiollisen merkityksen.
Nimellä "leudit" (s.o. kuninkaan miehet) taikka "antrustionit",
latinaksi "fideles" (s.o. uskolliset), he usein tulevat aian
tapauksissa näkyviin; heidän joukosta kreivit aina määrätään, ja
sovinto-sakko antrustionin surmasta määrätään kolmekertaiseksi muun
vapaan soturin surmahinnan suhteen.
Olen tällä tavoin jos lyhyestikin maininnut pääkohdat barbarien
asettumisesta, ja etupäässä olen silmällä pitänyt Frankien valtakuntaa,
joka pian saavutti ensimäisen sijan barbari-maailmassa. Mihin
tilaan Romalainen väestö joutui valloituksen kautta, tulee minun
vielä muutamilla sanoilla selvittää. Moni saattaisi arvella,
että Germanilainen valloitus kerrassaan hävitti Romalaisen
yhteiskunta-laitoksen ja laski voitetun väestön säälimättömän ikeen
alle. Niin ei kuitenkaan laita ollut. Romalainen yhteiskunta jäi
monessa kohden seisomaan Germanilaisen yhteiskunnan rinnalla, ja
jokainen kansallisuus sai oikeus-asioissa pitää omat lakinsa. Se osa
Romalaisesta väestöstä, joka ennestään oli vapaa, ei nytkään
kadottanut vapauttansa, ja Frankien valtakunnassa tavataan
Klodovik'in aioista asti Gallialaisia ylimyksiä, jotka otettiin
kuninkaan trustiin ja palvelivat barbari-kuninkaan armeijassa. Niinpä
esm. Vouglé'n tappelussa v. 507, jolloin Klodovik voitti Etelä-Gallian
Länsi-götheiltä, useat senaatorit Auvergne'sta mainitaan kaatuneen
Frankilais-sotajoukon riveissä.[40] Ylipäänsä Romalais-väestön
yhteiskunnallinen arvo katsottiin halvemmaksi kuin barbari-kansan; sen
näemme olletikkin Frankilais-lakien säätämistä sovinto-sakoista. Kun
esm. Frankilaisen antrustionin surmasta maksettiin 600 solidoa,[41]
niin saman-virkainen Romalainen, niinkutsuttu "kuninkaan pöytävieras"
(conviva regis), arvattiin 300:ksi: kun vapaan Frankin surma
sovitettiin 200:lla, niin puoli määrä riitti veri-hinnaksi vapaasta
Romalaisesta; ja kun vihdoin Frankilaisesta epävapaasta maksettiin yhtä
korkea sakko kuin Romalaisesta vapaasta, eli 100 solidoa, ei ollut
Romalaisen kolonin verihinta puoltakaan sen vertaa. Kuitenkin kirkon
miehet, jotka tähän aikaan vielä kaikki olivat Romalaisia, luettiin
aina sovintosakko-taksassa korkeimpaan arvomäärään, ja pispainsa kautta
pääsi voitettu väestö itse teossa jonkunlaiseen valtiolliseenkin
vaikutukseen. Kaikki seikat yhteen-laskien, ei sovi sanoa, että
Romalais-väestön yhteiskunnallinen vapaus, ainakaan Frankien
valtakunnassa, olisi alentunut; päin-vastoin heidän tilansa oli
muutamissa kohden silmin nähtävästi parantunut. Keisarikunnan
rasittavat valtio-la'it olivat hävinneet ja useat olot muodostuivat
itsestään Germanilaisen vapaamman mallin mukaan. Niinpä esm.
kaupunki-kunnat saavuttivat melkein täydellisen itsehallinnon
sisällisissä asioissaan; "kuria" tuli asukasten yleisellä vaalilla
asetettavaksi ja saavutti myöskin täydellisen tuomio-oikeuden kreivin
esimiehyyden alla, aivan niinkuin Germanilainen käräjä-kokous.[42] Mitä
Romalaisiin ylimyksiin tulee, moni heidänkin joukosta alkoi muodostaa
elämäänsä Germanilaiseen tapaan. Yhteiskunnallinen järjestys päivä
päivältä hävisi; mutta Romalaisetkin alkoivat hyväksensä käyttää tuota
Germanien tuottamaa metelistä vapautta.
Kuluu sitten vuosisadan aiat, kuluu kappale toistakin.
Yhteiskunnallinen järjestys joutuu yhä enemmin rappiolle ja
yksityis-voimain taistelu melkein hajottaa kaiken valtio-yhteyden. Itse
kuninkaallinen valta, joka ensin oli ollut vahvistumaisillaan, ei enää
voi yllä-pitää etevyyttänsä näiden taistelevain voimain joukossa.
Frankien valtakunnassa Merovingien kuningas-suku vajoo yhä kurjempaan
mitättömyyteen, ja ylimys-valta kohoaa kuningasvallan raunioille.
Ottakaamme tämä uusi vaihe likemmin silmäiltäväksi.
Sanoin äsken, että valloittajat nähtävästi ryhmittäin olivat asettuneet
valloitettuun maahan. Retkikuntalaitos siis pysyy; mutta se kuitenkin
melkoisesti muodostuu muuttuneiden olojen mukaan. Germaniassa ennen
muinoin se oli satunnainen yhdistys tehtävää sotayritystä varten; nyt
se tulee vakinaiseksi yhteis-elämän muodoksi. Päällikkö eli, niinkuin
häntä nyt ruvetaan nimittämään, "_seigneur_" (senior) pitää
seuralaiset alituisesti palveluksessaan; ne ovat hänen talonväkensä ja
kantavat sen mukaan nimet: _gasindi, gesith, vassi, vassalli_, --
jotka sanat nähtävästi kaikki ovat samaa sukuperää kuin "Gesinde"
(talonväki) nykyisessä Saksankielessä. Palvelus on vapaalle
suostumukselle rakennettu ja niin-muodoin luonnoltaan vapaan miehen
palvelusta, niin että esm. oikeus-asiat itse seuralais-joukon
keskuudessa ratkaistaan kaikkien yhteisellä tuomiolla, eikä seigneurin
mielivaltaisella päätöksellä. Mutta tavallisesti palvelus otetaan koko
elinkaudeksi; ainakin seigneurit koettavat kaikin mokomin estää
miehiänsä muualle luopumasta. Esimerkiksi siitä, miksi seuralaislaitos
oli muodostunut, tahdon mainita seuraavan sen-aikuisen kontrahti-kaavan
vapaan miehen palveluksen-otosta eli Rekommendationista, kuten sitä
kutsuttiin.
"Koska minulla", kuuluu palveluksen-ottajan sanat, "ei ole millä
itseäni elättää tai verhota, sen vuoksi olen pyytänyt päästä sinun
turviis ja isännyytees, sillä tavoin, että sinä minua hoidat sekä ruuan
että vaatteuksen puolesta ja minä taas, niin kauan kuin luonas elän,
olen velkapää sinulle osoittamaan vapaan miehen palvelusta ja
kuuliaisuutta, eikä ole minulla elämäni ikänä valtaa luopua sinun
hoimeistas".
Nämä sanat, jotka silmin-nähtävästi olivat semmoisia, kuin tuleva
isäntä ne tahtoi, todistavat, kuinka lujasti pyydettiin kiinnittää
miehet heidän palveluspaikkaansa. Tätä tarkoitusta varten nyt tarjoutui
erinäinen keino, joka oli vassallille yhtä otollinen, kuin se oli
seigneurille mukava. Jälkimäiselle, näet, alkoi aian pitkään käydä
hankalaksi, kenties mahdottomaksikin, elättää kotosellaan suurta
seuralais-joukkoa perheineen päivineen. Mutta maatiluksia oli hänellä
enemmän kuin mitä itse jaksoi hoitaa. Hän siis tarjosi vassallillensa
jonkun maatilan nautittavaksi sillä ehdolla, että mies siinä itseänsä
elätti, mutta seigneurin kutsuessa saapui hänen luoksensa, sotaista tai
muuta palvelusta suorittamaan. Asia oli vassallille niin edullinen,
että tämä nyt puolestaan kaikin mokomin pyrki vakuuttamaan itsellensä
tilan elinkautista nautintoa, vieläpä saman edun jatkamista
lapsillensakin. Palvelus siis pyrki muuttumaan perinnölliseksi väliksi
tilallisten soturien kesken. Tuo elatukseksi annettu maatila nimitettiin
sen aian latinassa "_beneficium_" (hyväntekiäiset). Germanien kielellä
sitä kutsuttiin "_fe-od_" (s.o. palkka-omaisuus), eroitukseksi
"_all-od'ista_" (eli koko-omaisuudesta), joka merkitsi itsenäistä
perintö-tilaa. Näiden nimien johdosta tämä uusi järjestelmä, joka nyt
alkaa, kutsutaan _Beneficio- eli Feodali-laitokseksi_.
Kuinka se vähin-erin kehittyy, en saata tässä paikassa kuin aivan
lyhyesti selittää. Kun beneficiojen anto kerran oli yleiseksi tavaksi
tullut, niin beneficion-saaja vassalli pian alkoi omasta puolestaan
ottaa muita miehiä palvelukseensa ja niillekkin, jos varaa oli, antaa
osia feod-tilastansa nautittavaksi. Näin syntyi ala-beneficioita eli
ala-feodeja, ja aivan luonnollista oli, että semmoinen laitos
välttämättömästi kallistui perinnöllisyyteen päin; sillä jos
ylipäänsäkin ei ollut helppo, vassallin kuoltua, ajaa hänen poikaansa
pois tilalta, kun tämä suostui ottamaan isän velvollisuudet päällensä,
niin asia tuli kahta vaikeammaksi, milloin löytyi ala-vassalleja,
joiden asema myöskin olisi tällä tavoin tullut häirityksi. Mihin aikaan
beneficiojen perittävyys alkoi tavalliseksi tulla, ei ole täydelleen
selvä; mutta, kuten nä'imme, se melkein seurasi itse asian luonnosta.
Jos vielä lisäksi mainitsen, että useat allodinkin omistajat, jotka
näinä metelisinä aikoina tunsivat itseänsä liian heikoiksi itsenäisinä
seisomaan, tarjoutuivat jonkun mahtavimman miehen palvelukseen ja
muuttivat allodinsa feodiksi hänen allensa, -- niin havaitsemme kuinka
koko yhteiskunta alkoi järjestyä tähän uuteen kaavaan. Keski-aian
omituinen yhteiskunta oli siis jo yleiseltä kaavaltansa valmis;
ainoastaan aikakauden hurja väkivaltaisuus esti sen vielä
vakaantumasta.
Omituista on nähdä, kuinka tämä uusi järjestys vaikutti
Merovingien kuningas-valtaan. Olemme jo nähneet, että ensimäisten
Frankilais-kuninkaiden mahtavuus etupäässä riippui heidän
seuralais-joukkonsa suuruudesta, ja luonnollista siis on, että
olletikkin kuninkaat koettivat beneficioilla lisätä vassalliensa
joukkoa. Mitä olen sanonut seigneurien talonväestä, on niinmuodoin
myöskin ymmärrettävä kuninkaan trustista; se vain on lisättävä, että
tämä suuruutensa vuoksi oli vaikeampi ko'ossa pitää. Kuninkaallisen
trustin johtoa varten näkyy hovissa syntyneen erinäinen virka, joka
nimellä "_huoneenhaltia_" (major domus) sitten tulee kuuluisaksi
Frankien historiassa. Huoneenhaltia on nähtävästi kuninkaallisen
talouden "kreivi", niinmuodoin talonväen päällysmiehenä ja
kuninkaallisten tilojen ja tulojen intendenttinä. Hänen kauttansa siis
beneficiotkin jaetaan, ja kuninkaalliset vassallit tietysti häneen
kiintyvät. Kun Merovingilaiset kuninkaat runsailla beneficion-annoilla
ovat tuhlanneet rikkaat tilusvaransa, kun nuo liian mahtaviksi
varustetut kuninkaalliset vassallit eivät enää katso itseänsä
kuuliaisuuteen velvoitetuiksi, ja huoneenhaltia on muuttunut tämän
vassalli-aristokratiian päämieheksi, silloin kuninkuus Frankien
valtakunnassa on käynyt tyhjäksi varjoksi ja koko valta on suurten
seigneurien hallussa. Tähän voimattomuuteen loppuu Merovingien suku
7:nnen ja 8:nnen vuosisadan kuluessa. Kuningas Dagobert (vv. 628-638)
on Klodovikin jälkeläisistä viimeinen, joka todellakin hallitusta
harjoittaa Frankien valtakunnassa. Seuraavat Merovingit ovat vihdoin
paljaita nukkeja, jotka juhla-tiloissa otetaan esiin, kansalle
näytettäviksi, kunnes viimein kuninkuuden nimikin tältä alentuneelta
suvulta katoo. Että tämmöisissä oloissa yhteiskunnallinen järjestys on
melkein tykkönään hävinnyt, ei tarvinne erittäin huomauttaa. Molemmat
entiset yhteiskunnat, sekä Romalainen että Germanilainen, olivat
silloin rappiolle joutuneet, eikä mitä uutta vielä sijaan valmistunut.
Vaan täksi kertaa minun jo on aika lopettaa, koska luentoni mitta on
mennyt yli tavallisen rajansa. Olen tässä luennossa oikeastaan
esittänyt kolme eri jaksoa yhteiskunnallisessa kehityksessä: ensin
Germanilaisten kansain alkuperäiset olot, sitten asettumis-seikat
heidän Romalaiselle alueelle tultuansa, vihdoin mitä uutta
yhteiskunnallista järjestystä alkaa tuosta yleisestä sekasorrosta
valmistua. Näin olemme päässeet feodali-laitoksen ensimäisiin oireisin,
ja järjestyksessä nyt seuraisi, kuinka tämä laitos kehittyi ja
vahvistui suureksi valtiolliseksi järjestelmäksi. Mutta ennen kuin
siihen ryhdymme, on taas kääntyminen maailman ulkonaisiin tapauksiin,
jotka jälleen vaativat kaiken huomiomme. Tulevassa luennossa aion siis
puhua Karolingien aikakaudesta, etupäässä Kaarlo Suuresta ja hänen
tarkoituksistaan.
Neljäs-toista Luento.
Romalais-keisarikunnan uudistus.
Pyydän teille vielä kerran huomauttaa sitä jakoa lyhyempiin
aian-jaksoihin, minkä koetin eräässä edellisessä luennossa perustella.
Olemme nyt Länsi-Roman kukistumisen aiasta tulleet puolen-toista
vuosisataa eteenpäin ja seisomme Toisen aian-jakson kynnyksellä.
Germanilais-valloituksen hedelmät ovat jo ennättäneet kypsyä;
täydellinen hajanaisuus on tullut Romalaisen valtio-yhteyden sijaan,
ja Romalaisen järjestyksen sijaan on tullut yhteiskunnallinen
sekasorto, jossa ainoastaan kunkin yksityisen käsivarsi määrää hänen
oikeutensa. Mutta ihmiset jo alkavat saada kylläksensä sitä hurjaa
yksityis-vapautta, joka oli ollut barbari-elämän etuna entisen raskaan
virkavallan rinnalla, ja joku kaipaus ilmaantuu, joka kuvailee
itsellensä tuota muinaista keisarikuntaa joksikin kadonneeksi
paratiisiksi, missä ainoastaan laki ja järjestys vallitsi ja
yleis-valtion säännöllisyys hääti yksityisten väkivaltaa. Niinkuin aina
tapahtuu, milloin nyky-olojen haitat vaivaavat, ei enää muistettu
menneiden olojen rasituksia, vaan ainoastaan niiden hyviä puolia.
Olemme nähneet, että keisarikunnan alamaiset aikoinaan itse olivat
olleet avullisna sen rasittavia siteitä katkaisemaan. Nytpä taas tuli
aikoja, jolloin pyydettiin kuollutta keisarikuntaa haudasta herättää.
Tämä entis-olojen harrastus on, lyhyesti lausuen, Toisen aian-jakson
henkinen pää-luonne länsimailla.
Mutta ennen kuin lähdemme tätä uutta ilmiötä likemmin tarkastamaan, on
syytä kääntyä itäisiin maihin, missä Romalainen valtio-järjestys vielä
oli pystyssä Itä-Roman eli Kreikan keisarikuntana. Tässäpä tämän
järjestyksen jaloja puolia olisi sopinut odottaa nähtäviksi; -- mutta
todellisuus ei enää tuonut mitään hyviä puolia ilmi. Merkillistä
kyllä! Itä-Roma, joka jo kerran oli alkanut uudistaa Romalaisuuden
yleis-herruutta läntisilläkin mailla, temmaten Afrikan takaisin
Vandaleilta ja Italian Itä-götheiltä, sairastaa jo selvästi samaa
tautia kuin Länsi-Roma Vanhan aian lopussa. Että se tähän asti oli
voimassa pysynyt, sill'aikaa kuin läntinen keisarikunta meni
pirstoiksi, siihen voimme kenties keksiä järjellisen syyn. Ensi aluksi,
näet, jolloin itäinen eli Kreikkalainen maailma erkauntui Länsi-Roman
yhteydestä, näyttää joku Helleniläinen kansallis-henki jälleen
elähyttäneen tuota vanhaa Makedonialaista sivistys-piiriä, joka niin
kauan oli kantanut Romalaisuuden valtiollista i'estä. Monessa paikoin,
olletikkin varsinaisessa Kreikanmaassa, oli sen ohessa vielä säilyneenä
joku määrä kunnallista itsenäisyyttä, joka lievitti keisarillisen
keski-kaikkisuuden painoa. Hellaan kaupungeissa esm. sisällinen
hallitus yhä oli järjestettynä muinaisten vapaa-valtioin tapaan.
Maantiet ja vesijohdot, koulut ja sairas-huoneet pidettiin voimassa
kunkin kaupungin omalla kustannuksella; Kreikalla oli pait sitä vielä
paikalliset juhlansa ja juhla-kilpailunsa, ja Hellaan oma nostoväki yhä
vartioitsi Thermopylan vuori-ahtaita niinkuin Leonidaan aikoina. Näemme
tästä, että Romalais-vallan yleis-järjestys ei ollut näillä paikoin
kokonaan tukehuttanut entistä paikallis-järjestystä, ja näin oli
yksityisten vapaudelle ja toimeliaisuudelle jäänyt jonkinlaista
vaikutus-alaa. Mutta aivan pian Kreikan keisarikunnan hallitus
Konstantinopolissa alkoi uudestaan kehittää Romalaisen virkavallan
pahimpia tapoja. Sama Justiniano, joka armeijojensa voittoretkillä oli
jälleen virittänyt muiston Romalaisesta maailman-herruudesta, hävitti
omilta alamaisiltansa yhteiskunnallisen menestyksen sydän-juuret.
Virkavalta vahvistettiin ja kaikki kunnallinen vapaus hävisi;
Hellaan kaupunkien erikois-tulot korjattiin valtiokassan haltuun,
maakunta-nostoväki hajotettiin, koulut ja laitokset jäivät
rappeutumaan. Olletikkin keisarikunnan finansihallinto teki lopun
alamaisten taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta onnesta: virat
myytiin, vero-rasitukset enennettiin, rahan-arvo mielivaltaisesti
halvennettiin, ja kauppa-monopolit, jotka näyttävät olleen tämän
hallituksen omituista keksintöä, tukehuttivat toimeliaisuuden
lähteet. Mitä me nyky-aikana katsomme nimenomaan Turkkilaiseksi
hallitus-järjestelmäksi, oli jo pääperusteiltaan silloin valmiina.
Kuitenkin oli Justiniano harras kirkon ystävä ja ajoi filosofit,
pakanuuden viimeiset edustajat, ulos Athenasta. Mutta itse kristillinen
kirkko itäisessä keisarikunnassa oli muodostunut tirannilliseksi
valtio-laitokseksi, joka piti ihmisten omattunnot kahleissa, niinkuin
valtio niiden jäsenet ja tavarat.[43] Tämmöisten olojen vallitessa
yhteis-henki itäisessäkin keisarikunnassa pian alkoi kuoleuntua, eikä
ollut enää voimaa eikä halua barbarien rynnäkköä vastustella. Jo
Heraklion aikana olivat Tonavan seudut niin autioina, että tämä keisari
oli hyvillään, kun sai muutamat Slavilaiset heimokunnat niihin
asettumaan. Nykyiset Serbit, Bulgarit ja Bosnialaiset tällä tavoin
hallituksen omalla suostumuksella ottivat avarat maakunnat haltuunsa,
ja Slavilaisia siirtokuntia tunkeutui melkein huomaamatta Makedonian
kautta Hellaasen ja Peloponnesoon asti.
Muutoin keisari Heraklio vielä hallituksensa alkuaikoina hyvällä
onnella ajoi keisarikunnan puolustusta sekä idässä että pohjasessa.
Hänen retkensä Persiaan ja pyhän ristin takaisin-valloitus tuli
kuuluisaksi koko kristikunnassa ja vietettiin kirkollisena juhlana
länsimaillakin. Mutta ennen kuin arvattiinkaan, ilmaantui uusi
barbari-rynnäkkö, joka vastustamattomalla vauhdilla anasti koko
kolmannen osan keisarikunnan alaa. Tämä kansa oli, kuten tiedämme,
Arapialaiset, Muhammed'in kansalaiset, jotka nyt läksivät miekan
voimalla uutta uskoansa levittämään. Tunnettu asia on, että se
uskon-huimaus, jonka Muhammed oli opetuslapsiinsa vuodattanut,
melkoisesti vaikutti heidän voittoihinsa. Mutta toiselta puolen ei ole
unohtamista, että keisarikunnan alamaiset eivät enää millään
isänmaallisella innolla keisarikuntaa kannattaneet. Syrialaiset, jotka
sekä kansallisessa että kirkollisessa katsannossa olivat keisarikuntaan
kyllästyneet, tervehtivät melkein ilolla valloittajain tuloa; Koptit
Egyptissä ja Berbit Afrikassa tekivät tulijoille suoranaista apua, ja
itse Sikeliassa, joka myöhemmin joutui Muhammedilaisten valtaan, oli
väestön kannatus vihollisten puolella. Näytelmä oli monessa kohden ihan
sama kuin Länsi-Roman kukistuessa pari vuosisataa aikaisemmin.
Ainoastaan pääkaupungin vahva asema Bosporon rannalla näytti estävän
Itä-Roman täydellistä kukistumista jo 7:nnen vuosisadan kuluessa.
Hetkeksipä muutoinkin koko Kristikunnan asema näytti kovin
arveluttavalta raikkaan ja tuoreen Islam'in rinnalla; sillä
Arapialaiset ennen pitkää menivät Afrikasta Gibraltar-salmen yli,
valloittivat Länsi-göthien valtakunnan Espanjassa ja jatkoivat tästä
voitto-kulkuansa Pyreneiden toisellekkin puolelle. Näinpä siis lännessä
niinkuin idässäkin Islam ja Kristin-usko seisoivat vastatusten, ja
heidän kummankin aatteellista kantaa täytyy tässä pikimmältään
tarkastukseen ottaa. "Ei ole muuta jumalaa kuin Allah, ja Muhammed on
hänen profeettansa!" -- näin kuului se yksinkertainen opinkappale,
johon Islam'in tunnustajat tahtoivat valloituksensa kautta käännyttää
kaikki maailman kansat. Tietysti Islam tällä tavoin etupäässä asettui
vastakohdaksi pakanallisille uskonnoille, jotka täyttivät koko luonnon
moninaisilla jumalais-olennoilla. Myöskin Juutalaisten Jehovah'n
rinnalla Allah oli maailman-hoitonsa puolesta yleisempi ja jalompi; hän
ei ollut mikään nimen-omaan kansallinen jumala, vaan käsitettiin koko
ihmiskunnan yhteiseksi jumalaksi. Allah oli siis yhtä yleinen
jumalais-käsite kuin Kristittyinkin jumala; mutta Muhammedilaisten
mielestä he itse olivat säilyttäneet tämän käsitteen puhtaampana kuin
Kristityt. Kristin-usko, joka puhui "kolme-yhteisestä" jumaluudesta,
ja joka pait sitä jo oli ruvennut tekemään pyhien ihmisten
kunnioittamisesta varsinaista palvelusta, ei ollut, Islam'in kannalta
katsoen, kuin joku peitetty monijumaluuden muoto; Kristuksen
kaksinainen luonto, jumalana ja ihmisenä, oli muka Jumalan henkisyyden
saastutusta. Jumala on henki; ei ole mitään Jumalan ilmestystä lihassa;
-- tämäpä näytti olevan selvä ja puhdas oppi tuon mutkikkaan
Kristillisen theologian rinnalla. Tämä uusi aate antoi Islam'ille
ensi-aluksi sekä intoa että voimaa. Historia tosin on sittemmin
osoittanut, että Islamissa ei asunut sama uudistava voima inhimillisen
kehityksen suhteen, kuin Kristin-uskossa. Kristillinen kultuuri, jonka
perustana on jumaluuden yhtyminen itse ihmis-luontoon, on yhä
nuortunut, yhä uudelleen jännittynyt. Muhammedilaisuus sitä vastoin on
korkeintaan ollut välikappaleena muutamien raakojen kansain ensimäiseen
hengen-viljelykseen, ja sen oppi-rakennukselta puuttui se syvempi
henkisyys, joka ihmis-ajatukselle uutta yllykettä antaa; se sen vuoksi
auttamattomasti on vanhentunut, sitten kun ensimäinen nuoruuden-voima
oli kulutettu. Tämä on historian opetus noiden kahden uskontokunnan
suhteen. Mutta siihen aikaan ei suinkaan varmalta näyttänyt, kumpika
tulisi maailman herruutta perimään. Lukuun on myöskin ottaminen, että
sotainen into ja uljuus oli Islam'in siveys-opin käytännöllinen puoli.
Muhammed'in oppi oli kokonaan valloitukseen tähdättynä; sitä varten
paratiisin hekumat luvattiin uskon-sotureille palkinnoksi, sitä varten
myöskin Muhammedilaisessa valtio-rakennuksessa maallinen ja hengellinen
valta samaan hallitsija-käteen yhdistettiin. Niinkuin kiusaaja
Kristukselle, näyttipä Allah tarjonneen Muhammed'ille "kaikki maailman
valtakunnat ja niiden kunnian". Islamin perustaja oli tarjouksen
ottanut vastaan, ja ennen kuin vuosisata oli kulunut, oli melkein
kolmas osa kristitystä maailmasta joutunut Muhammedilaisten valtaan.
Mutta Gallian maalla kohtasi heitä vihdoin vastarinta, joka pysäytti
Islamin voitto-kulun ja pelasti läntisen kristikunnan. Se oli Frankien
kansa ja valta, joka Poitiers'in kentällä v. 732 tällä tavoin kohosi
läntisen maailman edustajaksi.
Olemme siis jälleen tulleet länsimaiden oloihin, joissa par'aikaa
suuria muutoksia valmistuu. Frankien kuningaskunta, jonka rappeutumista
viime luennossa selitin, on siihen aikaan onnellisesti läpikäynyt
ankaran taudin-puhdin ja astuu nyt eheämpänä entistänsä historian
näkyville. Ottakaamme sen silloista asemaa vähän silmäiltäväksi.
En ole vielä maininnut, että Frankilais-vallan kansallisuudessa aikojen
kuluessa oli tapahtunut jonkunlainen muutos. Nuo Germanilaiset soturit,
jotka Klodovikin aikana asettuivat Gallialaisen väestön keskuuteen,
olivat olleet verrattain harva-lukuisia, ja parin vuosisadan kuluttua
heidän jälkeläisensä jo näyttävät kielensä ja tapojensa puolesta
täydellisesti hämmentyneen yhteen voitettujen kanssa. Etelä-puolella
Loire-virtaa tuskin enää huomattiin merkkiäkään Germanilaisten
entisestä herruudesta, ja Loire'sta Somme'en saakka olivat Frankit jo
kadottaneet puhtaan barbarisuutensa, s.o. melkoisin määrin
romalaistuneet. Mutta pitkin Rein-virran varsia oli asian laita toinen.
Sekä Belgian alalla, missä Saalalaiset Frankit jo keisarikunnan aikana
olivat asuneet, että koko koillis-osassa vanhaa Gallian maata,
Maas-joesta itään päin, oli jo valloituksen aikana Romalainen väestö
ollut melkein hävinneenä, ja vielä idempänä, Reinin toisella puolella,
vallitsi tietysti puhdas Germanilaisuus itäisten Frankien, Thyringien
ja Allemannien kyläkunnissa. Tällä tavoin nyt syntyi jotenkin jyrkkä
kansallinen eroitus Frankilais-vallan itä-osan, Austrasian, ja
länsi-osan, Neustrian, välillä. Austrasiassa retkikunta-laitos säilytti
alkuperäisen tuoreutensa ja mahtava ylimyskunta seuralais-joukkoinensa
lakkautti kaiken kuninkaallisen vallan; Neustriassa taas ylimyskunnan
vastapainona oli lukuisa joukko halvempia vapaita, joiden keskuudessa
jo Gallo-Romalainen kansallisuus oli ylinnä. Nämä erilaisuudet
synnyttivät kansallista vihaa Austrasian ja Neustrian välillä;
taistelua syntyi, ja Testri'n tappelussa v. 687 Austrasialaiset
perustivat yliherruutensa Neustrian suhteen. Neustrialaisten kapina
v. 714 päätyi uuteen tappioon. Germanilainen kansallis-aine tulvasi
uudestaan Gallian yli, uudistaen niin-sanoakseni Klodovikin aikuista
valloitusta. Tapaus oli muutamissa kohden kyllä surkuteltava; sillä
uusi raakuuden tulva seurasi nyt niinkuin ennenkin Germanien tuloa.
Mutta valtakunnan sotainen kunto jälleen virkistyi, ja kun Arapialaiset
kohta sen jälkeen tulivat Pyreneiden yli, oli Frankien kansakunta heitä
vastassa Poitiers'in kentällä.
Tämän Austrasialaisen liikkeen etupäässä seisoi mahtava ylimys-suku,
joka, jos aian suku-johtoihin saamme luottaa, näkyy olleen kerrassaan
Gallialaista ja Germanilaista syntyperää. Suku on sittemmin historiassa
tunnettu Karolingien nimellä, mutta tämä nimi oli vielä tuntematon
siihen aikaan, jolloin sen ensimäiset jäsenet, Pippin Heristall'in
herra ja tämän poika Kaarlo Martel, kohosivat Austrasian ylimyskunnan
johtajiksi. Vasta kun Kaarlo Martel'in poika, Pippin-Lyhyt, oli
kohonnut Frankien kuningas-istuimelle ja tämän poika, Kaarlo Suuri, oli
nostanut tämän uuden kuninkuuden länsimaiseksi maailman-vallaksi, saapi
uusi hallitsija-suku maineensa ja nimensä. Oikeastaan Karolingien
suuruus nousee samassa määrässä kuin heidän historiallinen
kutsumuksensa, ja Kaarlo Suuressa tämän suvun historiallinen tehtävä
vihdoin ilmestyy täysin varttuneena. Mitä edeltäjät ovat tarkoittaneet
tai alkuun panneet, senpä suuri Kaarlo panee täytäntöön, niin pitkälle
kuin historiallinen mahdollisuus sen sallii. Vasta Kaarlon kuoltua,
tulevat historialliset mahdottomuudet jälleen voitolle ja masentavat
Kaarlon jälkeläisten toimia. Tämä on myöhempäin Karolingien perikadon
historia.
Mikä siis on Karolingien merkitys eli niin-sanoakseni Karolingilainen
aate maailman historiassa? Voimme sanoa sen kaksipuoliseksi, niinkuin
heidän syntyperänsäkin, -- kerrassaan Germanilaiseksi ja Romalaiseksi.
Mutta kumpikin puoli heidän vaikutuksessaan yhtyy sointuvaksi
kokonaisuudeksi, jossa jokainen liitos toistansa tukee ja kannattaa.
Aatteen Romalainen puoli on yritys jälleen perustaa Roman keisarikunnan
suurta valtio-yhteyttä sekä sen ohessa sitä yhteiskunnallista
järjestystä, jonka ihanne-kuvana tuo kukistunut Roman-valta oli. Kun
Longobardien valtakunta Pohjois-Italiassa valloitetaan, kun eteläinen
Gallia ja joku osa Espanjastakin jälleen liitetään suureen länsimaiseen
monarkiiaan, ja kun vihdoin Kaarlo Suuri Romassa vastaan-ottaa
Romalaisen keisarin-arvon, saattaisi melkein luulla, että Theodosio
Suuren aiat ovat takaisin tulossa. Tuleepa sitten lisäksi Kaarlon
erinomainen, melkein sanoisimme liiallinen, suosio kirkkoa kohtaan ja
hänen harras halunsa herättää antikinen kultuuri jälleen henkiin, niin
Romalaisuuden traditionit näyttävät olevan hänen luonteensa ytimenä.
Vaan tarkemmin katsoen, havaitsemme pian, että Germanilaisuus kuitenkin
on hänen henkensä ja toimensa pohjana. Germanien kautta pitää uusi
Romalais-valta rakennettaman; senpä tähden kaikki Germanilaiset kansat
ja heimot pitää ko'ottaman tämän yhteisen valtikan alle, yhdistettämän
yhdeksi suureksi kansakunnaksi. Ja tämän yhdistämis-työn välikappaleena
taas on Kristin-uskon saarna Romalaisen kirkon johdon alla. Näemme
tästä, kuinka välikappaleet ja tarkoitukset toisiinsa kietoutuvat.
Romalaisuuden ja Germanilaisuuden aatteet ensi kerran sulavat yhteen;
silta rakennetaan sekä taaksepäin yli tuon barbarisen kuilun, joka on
antikisen kultuurin niellyt, että eteenkinpäin uusiin kultuuri-jaksoihin,
joita barbari-kansat tulevat johtamaan.
Ja ihmeteltävän luonnollisesti nämä aikakauden suuret tehtävät
ikäänkuin itsestään ilmaantuvat. Germanian pohjoisten heimokuntain
alituinen vihollisuus tekee välttämättömän tarpeelliseksi laskea heidät
Frankilais-vallan ja Kristin-uskon kuuliaisuuden alle. Jo Pippin
Heristall'in herra kääntää aseensa ja lähetystoimensa Frisien puoleen,
ja vuodesta 690 Anglosaksilainen munkki Willibrord vaikuttaa näillä
aloilla. Kaarlo Martel puolestaan ei ole mikään hengellisten asiain
harrastaja, vaan hurja soturi, joka trusti-seuralaisilleen jakaa
Gallian kirkon virat ja tilukset; mutta Frankien liittoa Kristuksen
kanssa, josta Saalalais-laki puhuu, hän ei ole unohtanut; hän on uskon
pelastajana Poitiers'in tappelu-kentällä, ja uskon-saarnaa Germaniassa
hän voimallisesti suosii. Tämä lähetys-toimi on nyt tullut jalon
Bonifacion eli Winfrid'in, "Saksalaisten apostolin", käsiin ja
edistyy suurilla askeleilla. Muistamista on, että kaikki nämä
lähetys-saarnaajat ovat Anglosakseja, mutta Anglosaksilainen kirkko on
Roman seurakunnan tytär ja tunnustaa Roman pispan hengellistä
ylijohtoa. Tämän periaatteen mukaan Germaniankin uusi seurakunta
järjestetään, ja itse Galliassa saapi, Martel'in kuoleman jälkeen,
Bonifacio toimekseen puhdistaa kirkolliset olot Roman mallin mukaan.
Palkinnoksi kirkko pyhittää kuninkaallisen arvon Pippin Lyhyelle ja
keisarillisen arvon Kaarlo Suurelle; nämä taas vuoroltaan pelastavat
paavin-istuinta kaikista valtiollisista vaaroista, niin hyvin
Longobardien kuin Kreikan keisarin ahdistamisista. Liitto Kristuksen ja
Frankien välillä, käyttääkseni vielä kerran Saalalais-la'in
käsitystapaa, lujittuu päivä päivältä. Mutta tämän ohessa nyt Germanian
käännytys Kristin-uskoon saatetaan lopulliseen täytäntöön, kun Kaarlo
Suuren käsivarsi vihdoin pakoittaa Saksit alamaisuuteen. Tuo hajanainen
Germanilainen maailma on siis ensi kerta yhdistetty yhteisen vallan
alle ja Saksan kansallisuus on valtiollisesti perustettu. Tämä
viime-mainittu teko-asia on Karolingisen aikakauden tärkein ja kestävin
hedelmä. Inhimillinen kultuuri on edistynyt Rein-virrasta Elbe'en
saakka, ja historian ala on melkoisesti laventunut.
Muut Karolingilaiset aatteet sitä vastoin eivät pääse täydellisesti
juurtumaan taikkapa muodostuvat jotenkin toisenlaisiksi kuin Kaarlo
Suuri ne oli käsittänyt. Semmoinen suuri yleis-valtakunta, kuin
Romalainen keisarius tarkoitti, ei enää ollut mahdollinen, eikä
yhteiskunnallisetkaan aineet sietäneet sitä säännöllistä järjestystä,
jota Kaarlo Suuri mielellään olisi tahtonut perustaa. Keisarin kuoltua
siis sekä valtio että yhteiskunta jälleen menevät hajalle ja uusi
sekasorron aikakausi seuraa, jolloin, aivan niinkuin Roman vallan
kukistuessa ennen muinoin, hurjat barbariparvet -- tällä kerralla
Normannit, Magyarit ja Saracenit -- hirveästi hävittävät länsimaisen
Kristikunnan alaa. Kuinka yhteiskunta ja kirkko siihen aikaan
muodostuvat, saamme edempänä tutkistella. Valtiollisesta muodostuksesta
tahdon ainoastaan lisätä, että eri kansallisuus-ryhmät nyt toisistaan
erkanevat, perustaen miten mahdollisesti itsenäisiä valtiollisia
kokoja. Verdun'in sovinnon kautta v. 843 tulee Länsi-Frankien
valtakunta käsittämään ne osat Galliasta, missä Gallo-Romalainen
kansallisuus oli voitolle jäänyt, niin-muodoin pää-asiallisesti koko
Neustrian sekä Loire'n takaiset seudut. Itä-Frankien valtakuntana taas
on puhtaiden Germanien alue Rein'in ja Elbe'n välillä, ja vihdoin
Italian kansallisuus muodostuu kolmanneksi valtakunnaksi pohjoisessa ja
keskisessä Italiassa. Mutta näiden kolmen välissä on seutuja, joiden
kansallinen luonne vielä on jotenkin epämääräinen, nimittäin etelässä
Rhône'n ja Alppien välimaat sekä pohjoisempana Austrasialaiset seudut
Rein'in ja Maas'in välillä. Näistä ensin muodostuvat Burgundin ja
Lothringin kuningaskunnat, myöhemmin ne kallistuvat milloin itään,
milloin länteen, kunnes kunkin seudun kansallisuuden kanta vähitellen
selviää. Joka haaralla havaitaan, että kansallisuuden aate on voitolle
päässyt, ja siihen hukkuu Kaarlo Suuren uudistama Romalais-keisarius.
Se tosin säilyy nimeltänsä jonakuna yleis-järjestyksen periaatteena.
Mutta ei kukaan sen vastaisista edustajista yritäkkään pystyttämään
jotakin yleis-hallitusta kansallisten hallitusten sijaan. Siinä kohden
siis Romalais-keisarikunnan uudistus Karolingien kautta oli ollut
hukkaan pantua työtä.
Mutta muutoin tämä työ ei ollut hukkaan pantua; sillä joku uusi
maailman-järjestys oli kumminkin saatu perustetuksi. Kaarlo Suuri
oli, näet, laskenut kirkon vaikutukselle entistä laveamman ja
tukevamman pohjan ja niin-muodoin Kristikunnan muodossa vahvistanut
yleis-ihmisyyden. Hän oli myöskin hetkeksi hillinnyt yhteiskunnan
suunnatonta riehunaa ja asettanut muutamia lujia perustuksia
vastaiselle järjestykselle. Mutta siinä hänen yleis-valtansa määrä
olikin täytetty, ja eri kansallisuudet saivat nyt kukin kohdaltansa
jatkaa sitä kultuuri-työtä, jonka Karolingit olivat alkuun panneet.