Roman keisarivalta, eli oikeammin sanoen Cesarismi ("keisari"-sana

tulee Caesar'in nimestä), on siis loppupäätös kansavaltaisten aatteiden

voitosta! Despotismi vapauden välikappaleena! Kuinka sitä käypi

ymmärtää?

Tosiaan ei niin käsittänyt asiaa Roman sen-aikuinen ylimyskunta, jonka

jaloimmatkin jäsenet pitivät tapahtunutta muutosta vapauden

haaksirikkona. Heidän mielestään oikea Romalaisuus oli hukkunut

tasavaltaisen hallitusmuodon kanssa: Bruto ja Cassio, Cesar'in

murhaajat, olivat muka viimeiset Romalaiset. Eikä asia ole meidänkään

helppo toisin käsittää. Kun Tacito neronsa pontevuudella meille kuvaa

Tiberion viekasta julmuutta, Caligulan houkkiomaisuutta, Claudion

kurjaa kehnoutta ja Neronin paatunutta tunteettomuutta, niin helposti

taivumme ajattelemaan, että valtaherran oikku on päässyt hallitsemaan

viisaan senaatin ja vapaan kansankokouksen sijassa. Mutta niin pian

kuin rupeamme likemmin tarkastamaan sitä tasavaltaista hallitusmenoa,

joka on loppunsa saanut, tulee kuitenkin arvostelumme paljon

muuttumaan. Tuo Roman ylimys-sukujen hallitus maakuntain yli oli

todellakin ollut ilkeintä kiskomista ja mielivaltaa. Epäilemättä löytyi

niitäkin, jotka Ciceronin tapaan katsoivat prokonsulin pyhimmäksi

velvollisuudeksi kaikin puolin valvoa alamaisten onnea, hillitä omaa

voitonhimoa ja käskyläisten ahnautta.[8] Mutta tuo melkein rajaton

valta synnytti välttämättömästi väärinkäytöksiä, joita aika harvoin

päähallitus Romassa rankaisi. Tosin eivät kaikki prokonsulit tai

propraetorit olleet yhtä ahnaita kuin eräs Verres tai eräs Pisoni,

jotka säännöllisellä ryöstöllä panivat aluskuntansa paljaaksi; mutta

paraimmatkin katsoivat jotenkin luvalliseksi rikastuttaa itseänsä

alamaisten kustannuksella. Ciceronin kirjevaihdosta esm. näemme, kuinka

vapauden-sankari Bruto katseli asiaa: Salamiin asukkaat Kyprossa

tahtoivat suorittaa erään velkansa 12 prosenttisen koron kanssa, mutta

Bruto arveli kohtuulliseksi vaatia vuotista korkoa 48 prosenttia;

pakkokeinoksi toimitettiin sinne parvi ratsumiehiä, jotka useat päivät

pitivät kaupungin hallituskuntaa kokous-huoneesensa suljettuna, niin

että muutamat jäsenet jo nälkäänkin kuolivat; vasta kun Ciceroni oli

prokonsulina Aasiaan saapunut, hän lakkautti tämän väkivallan.[9]

Kuinka veronvuokraajat, Roman ritari-sääty, ja niiden käskyläiset,

niinkutsutut Publikanit, menettelivät maakuntalaisten kanssa, oli itse

Romassa tullut sananlaskuksi: "missä Publikani saapunut, siinä oikeus

ja kohtuus mennyt".[10] Näiden rasitusten kautta kaikki maakunnat

olivat joutuneet kurjimpaan häviöön ja suuret alat lankesivat Roman

pohattain yksityis-omaisuudeksi. Eräs Julio Eurykles oli tullut koko

Kytheran saaren omistajaksi. Kun C. Antonio ajettiin Romassa

maanpakolaisuuteen, hän asettui Kefallenian saareen niinkuin

yksityiselle tilallensa. Koko maailma näytti olevan luotuna ainoastaan

näiden Romalaisten herrain hyötyä ja nautintoa varten.

Eipä kummaa siis, että Romalainen maailma arveli edullisemmaksi saada

yhden valtaherran useiden sijaan, -- saada koko valtakunnalle yhteisen

isännän, joka saattaisi nuo ahnaat kiskojat kurissa pitää. Se oli tämä

maailman tarve, joka kannatti kansavaltaisen puolueen ponnistuksia itse

Romassa. Niinkuin mainittu puolue taistelun alussa oli liittynyt

Italialaisten kanssa, se taistelun kestäessä nojautui maakuntain

kannatukseen. Näiden avulla nyt Caesar anasti valtansa; hänen

legioninsa ja etevimmät apumiehensä olivat Gallialaisia tai

Espanjalaisia, ja voiton perästä useat sen puolen miehet saivat

kansalais-oikeutta tai koroitettiin Roman senaattiinkin. Tarkoituksena

ei ollut mikään vähempi, kuin saattaa vähitellen kaikki valtakunnan

asukkaat tasa-arvoisiksi tai kumminkin kohtuudella hallittaviksi.

Moinen tuuma epäilemättä kauhisti Roman sen-aikuisia valtiaita; mutta

hekin hyvin tiesivät, että maakunnat olivat vallankumouksen puolella,

että senaatin hallitus oli yleisesti vihattu.[11] Mitä maakuntalaiset

ajattelivat, näkyi paraiten Caesarin kuoltua. Muukalaiset Romassa

pukeusivat itsestään murhe-vaatteisin; saapuvilla-olevat Juutalaiset

pitivät monta yötä vahtia kuolin-lavon ääressä. Tuo surmattu mies oli

ikäänkuin maailman marttiira, ja senaatinkin täytyi häntä jumalaksi

julistaa; "divus Caesar" hän jo oli maailman yleisessä mielipiteessä,

eikä yksistään senaatin päätöksen voimasta.[12]

Tämän yleisen kaipauksen nojaan rakensivat Augusto ja hänen seuraajansa

keisari-vallan. Heidän ensimäisenä tehtävänänsä oli korjata ja parantaa

maakuntain hallintoa; maaherrat saivat säännöllisen palkan ja tulivat

tarkan valvonnan ja edesvastauksen alaisiksi. Keisarien yleisenä

ohjeena oli se, minkä Tiberio lausui käskyläisilleen maakunnissa:

"hyvän paimenen tulee keritä laumaansa, eikä sitä nylkeä". Vaikka tämä

lause sisälsi enemmän käytännöllistä totuutta kuin siveellistä

jaloutta, on kuitenkin varma, että semmoiset hallitsijat kuin Tiberio,

Claudio, osittain itse Neronikin, olivat, maakunnissa rakastetut. Että

he Roman ylimyskunnan vihaa ja murhan-yrityksiä vastaan puolustivat

itseänsä mestaus-kirveellä, sitä tuskin maakuntalaiset suuresti

paheksivat. Pää-asiana oli, että koko maailman olot olivat saaneet

uuden suunnan, että voitetut nyt alkavat päästä voittajain rinnalle.

Nuo vanhat Roman suvut kadottavat tähän aikaan päivä-päivältä

merkityksensä yhteiskunnassa, ja etevät maakuntalaiset tunkeuvat heidän

sijaansa senaattiin, sotaväkeen, laki- ja opettaja-virkoihin sekä

kirjallisuuteenkin. Espanjalainen Mario Sexto ja Gallialainen Valerio

Asiatico masentavat loistollaan Lation vanhoja ylimys-nimiä ja ajavat

Tiberin kunnailta askel askeleelta Corvinojen ja Hortensiojen

jälkeläiset. Itse kansalais-oikeus leviää yhä laveampiin piireihin.

Auguston aikana luettiin Roman kansalaisia vähän yli 4 miljoonan,

nimittäin täys-ikäisiä miehiä; Claudion hallitessa niiden luku jo oli

karttunut lähes 7 miljoonaan, joka kenties oli kolmas osa valtakunnan

vapaasta väestöstä ja kuudes osa vapaista ja orjista yhteisesti. Kun

portti näin on avattu, alkavat maakuntalaiset yhä rivakammin tunkeuda

sisään Roman kansalais-oikeuteen. Paljas astuminen legionien riveihin

tuotti tämän arvon tuhansille. Vihdoin mainitaan Karakallan julistaneen

kaikki vapaat asukkaat avarassa valtakunnassa saman-arvoisiksi. Itse

teossa ei silloin enää liene monta ollut, jotka olivat seisoneet

civitas-oikeuden ulkopuolella.

Tämä suuri tasoitus-työ voipi näyttää satunnaiselta, taikka arvellaan

kenties joksikin despotismin välikappaleeksi, jolla keisarit muka

hankkivat itselleen kannatusta tasavaltaa vastaan. Niin ei kuitenkaan

ollut laita. Roman miehet itse olivat jo aikaisin huomanneet, että

Romalaisuudessa oli joku omituinen sulattamisen ja sulaumisen taipumus,

ja Caesarin ja Auguston aikoina ruvettiin siinä näkemään Romalaisen

valloituksen historiallista tarkoitusta. Yhteis-ihmisyys asui muka

Roman luonteessa; senpä tähden koko maailma oli Romaan yhdistynyt.[13]

Eräs keisari Claudion puhe, jonka Tacito meille kertoo, lausuu tämän

käsityksen selvillä sanoilla. Tapahtui, näet, että Gallia Comatan

ylimykset, joilla jo ennestään oli Romalaista kansalais-oikeutta,

pyysivät oikeuden hakea korkeimpia arvoja Roman kaupungissa. Kysymys

herätti paljon vasten-mielisyyttä senaatissa; muistutettiin, että samat

Gallialaiset olivat Brennon johdolla Romaa hävittäneet ja äskeisinä

aikoina Caesaria piirittäneet Alesian tykönä. Vaan keisari kumosi

pontevilla syillä kaikki nämä vastaväitteet: Volskit, Equit ja kaikki

Italian kansat olivat aikoinaan olleet Roman vihollisia, Etruskeille

oli panttivankeja annettu, Samniolaisten ikeen alle oli menty; nämä

kaikki kuitenkin jo olivat täys-oikeutettuja Romalaisia ja Roman

loistavimmat suvut olivat näiltä aloilta kotoisin. "Mikä muu olikaan

syynä Spartan ja Athenan perikatoon" -- kuuluu Claudion sanat --

"kuin juuri se, että voitetut pysytettiin muukalaisina". Me

sitä vastoin Romulon aioista asti olemme vihollisista tehneet

kansalaisia. "Sisään-muuttaneet vieraat ovat meillä kuninkaiksi

tulleet, vapautettuin orjain poianpoiat ovat päässeet korkeimpiin

valtio-arvoihin". Lakkaamatta on vieraita aineita sisään tullut, ei

ainoastaan erinäisiä miehiä yksitellen, vaan kerrassaan kokonaisia

maakuntia, kokonaisia kansoja, jotka perätysten ovat Romalaiseen nimeen

sulauneet.[14]

Selvemmin kuin näillä keisari Claudion sanoilla ei voida lausua Roman

historian yleistä suuntaa. Tämä aate, Romalaisuuden ja yleis-ihmisyyden

aate, yhä kehkiää keisarivallan aikakaudella ja saapi ihmiskunnan

edistys-jaksossa omituisen merkityksen, josta aion ensi luennossa vielä

puhetta jatkaa.[15]

Kahdeksas Luento.

Romalais-vallan merkitys.

Olen lyhyimmiten huomauttanut, että keisarien hallituksen alla Roman

kansalais-oikeus -- joka tietysti ei enää merkinnyt osallisuutta

hallituksessa, vaan oikeastaan tasaista oikeutta siviili-asioissa ja

yhteiselämässä -- levisi yhä avarammalle, kunnes vihdoin kaikki

valtakunnan vapaat asukkaat pääsivät siinä kohden täyteen tasa-arvoon.

Emme kuitenkaan saa ajatella, että Roma vastaan-otti nuo raa'at aineet

sinänsä omaan kansallisuuteensa. Päinvastoin civitas-oikeus suotiin

ainoastaan siinä määrässä, kuin alamaiset olivat mukautuneet

Romalaiseen sivistykseen, ja sääntönä pidettiin, mitä keisari Claudio

kerran lausui eräälle Roman kansalaiselle Lykiasta, joka ei osannut

hänelle latinaksi vastata, --: "Joka ei Roman kieltä osaa, se ei ole

oikeuksiltaan Romalainen".[16] Tietysti kuitenkin eroitusta enimmältään

tehtiin Kreikan kielen hyväksi, koska tämä kieli jo aikaisin oli tullut

valtaavaksi aineeksi Romalaisessa sivistyksessä; mutta niilläkin

aloilla, missä kreikkaa puhuttiin, oli latina hallinto-tointen ainoana

kielenä Vanhan aian loppuun saakka, ja Augusto nimenomaan sääsi, ett'ei

mikään praetor saisi muulla kielellä ediktiänsä julistaa. Länsimailla

taas, missä Romalainen valloitus kohtasi ainoastaan raakoja maankieliä,

levisi Roman sivistys ja Roman kieli ihmeteltävällä nopeudella.

Paikoittain tuo alkuperäinen kansallisuus ensi aluksi veti vastahankaa;

niin oli esm. laita Galliassa, missä Druidein uskonto oli Keltalaisen

kansallisuuden vahvikkeena. Semmoisissa tapauksissa Roman hallitus

menetteli ankaruudella; Augusto esm. sääsi; ett'ei kukaan,

joka riippuisi Druidien uskonnossa kiinni, saisi nauttia Roman

kansalais-oikeutta, ja Claudio tätä uskontoa varsinaisesti vainosi.

Enimmästi tosin ei mitään väkinäisiä keinoja tarvittukaan. Tacito

meille kertoo, kuinka äsken valloitetussa Britanniassa Titon

aikana nuo kopeat barbari-päälliköt pian alkoivat notkistaa

niskaansa Romalais-tapojen alle ja sovittaa kieltänsä Roman puheesen.

Romalais-sivistyksen sekä hyvät että huonot puolet vetivät korkeimpana

ihmisyyteenä heitä lumous-piiriinsä, eivätkä mokomat huomanneetkaan,

että heidän alamaisuutensa Roman herruuden alla samassa määrässä

vahvistui.[17]

Vaan tästä Romalais-sivistyksen levenemisestä syntyy sen

ohessa omituinen vastavaikutus, joka huomataan myöskin Latinan

kirjallisuudessa. Nuo äsken raa'at kansakunnat alkavat kouluissansa

harjaantua rhetorikaan ja kielioppiin, runouteen ja filosofiaan ja

ottavat ennen pitkää edustaaksensa Roman varsinaista kirjallisuutta.

Gallia Cisalpina (nykyinen Pohjois-Italia toisella puolen Rubicon'ia)

ei ollut siihen aikaan luettuna Italiaan ja oli vasta Caesar'in aikana

saanut kansalais-oikeuden. Mutta jo Auguston hallitessa se oli

synnyttänyt semmoisia kirjailijoita, kuin Vergilion, Catullon, Livion,

Cornelion ja Vitruvion, joiden latinassa tuskin kukaan saattoi huomata

mitään muukalaista murteellisuutta, vaikka tosin hienoimmat

tuntijat väittivät Livion kielessä löytyvän jotakin Padualaisuutta

(Patavinitas). Samaan aikaan olivat Espanjalaisetkin alkaneet sovittaa

suutansa latinaiseen runomittaan. Ciceroni tosin arveli näistä

Espanjalaisista, että heidän kielensä soi vähän paksulta ja oudolta;

mutta ennen kuin arvattiinkaan, tuli aikoja, jolloin Espanja kasvatti

kirjaniekkoja, jotka kilpailivat itse Ciceronin kanssa, runoilijoita

jotka vetivät vertoja Vergiliolle. Joku omituinen uhkapuheisuus

(grandiloquentia) havaittiin jo silloin asuvan Espanjalaisessa

luonteessa; mutta ensimäisten keisarien aioista asti useat Romalaisen

kirjallisuuden etevimmät nimet olivat sieltä päin kotoisin, niinkuin

molemmat Senecat, Quintiliano, Lucano, Silio Italico ja Martialis.

Itse Afrika, ainakin sen etevimmät kaupungit, Leptis, Karthagi,

Adrumetum y.m., seurasivat vähitellen samaa esimerkkiä, perustaen

Romalaisia kouluja ja synnyttäen latinalaisia kirjaniekkoja, joista

la'intutkija Salvio Juliano, kaunopuhelija Cornelio Frontoni ja

taruilija Apuleio, kaikki Hadrianon ja Antoninojen aikuisia, olivat

mainittavimmat. Totta on, että näinä aikoina sekä kielen että

kirjallisen aistin puhtaus aleni alenemistaan. Mutta vika ei ollut

näiden maakuntalais-kirjailijain, jotka kumminkin yllä-pitivät ja

rikastuttivat Romalaisen kirjallisuuden; vika oli Italian, jolta

henkinen kyky alkoi kuihtua, sitten kuin molemmat Pliniot, sekä

Juvenalis ja Tacito olivat menneet. Vihdoin keisarikunnan loppu-aikoina

vielä Galliakin, joka nyt oli melkein täydellisesti romalaistunut,

lahjoitti latinan kirjallisuudelle muutamat ihanat syyspäivät, silloin

kuin sen kukkaset muualla olivat kellastuneet; mainittakoon ainoastaan

nimet Ausonio ja Sidonio Apollinaris. Itäisillä mailla tosin

Kreikankielinen kirjallisuus vallitsi, ja Antoninojen aikakaudella ei

puuttunut siitäkään eteviä nimiä, niinkuin Plutarkho, Arriano, Lukiano,

Pausanias, muita mainitsematta. Mutta lakitieteen harjoitus oli

latinan-kielinen itäisilläkin mailla, ja sen etevimmät edusmiehet,

Papiniano ja Ulpiano, olivat kotoisin Syriasta, missä Beryton lakikoulu

siihen aikaan tuli kuuluisaksi.

Näitä kirjallisuuden seikkoja en olisi luetellut, ellei niiden kautta

paraiten astuisi silmiin, kuinka koko Romalainen maailma vähitellen

muodostuu yhteiseksi kansallisuudeksi, missä ei enää ole sanottavaa

luonteen, kultuurin tai kielen erilaisuutta, niinkuin myöskin kaikki

erilaisuus oikeuksissa jo on hävinnyt. Valtiollinen elämä tosin ei

tarjoo paljon ilahuttavaa keisari-vallan aikakaudella. Maailman onni

näyttää riippuvan yhden miehen kelvosta tai kelvottomuudesta ja tämä

yksi riippuu soturijoukkojen suosiosta ja kannatuksesta. Vaan tässäkin

asiassa, nimittäin valtiollisen vallan harjoituksessa, maakunnat jo

pääsevät tasaiseen oikeuteen Italian rinnalle. Ensi aikoina oli pidetty

luonnollisena asiana, että ainoastaan Romassa voitiin keisaria tehdä;

se oli peri-aatteessa senaatin oikeuksia, ja itse teossa Praetorianein.

Mutta Neronin kuoltua huomattiin hämmästyksellä, että maakuntainkin

sotajoukot saattoivat lahjoittaa keisarillisen purppuran.[18] Silloin

vielä se, joka purpuran kantajaksi valittiin, oli Italialainen mies;

mutta sekin ennakko-luulo pian haihtui. Nervan kuoltua, keisarin-arvo

joutuu maakuntalaisten haltuun, ja tässä huomataan joku säännöllinen

järjestys-jakso, melkein sama kuin kirjallisuudessakin. Kirjallisella

alalla olivat Espanjalaiset kaikkien ensinnä kohonneet tasa-arvoon

Italialaisten kanssa. Nytpä seurasi Espanjan miesten valtiollinen

aikakausi, Trajanon, Hadrianon ja Antoninojen hallitus. Samalla tavoin

Afrikan kirjallisen kukoistuksen perästä seurasi aika, jolloin

Romalainen maailma sai valtaherrojansa Hannibalin isänmaasta sekä

samansukuisesta Syriasta; nimet: Septimio Severo, Karakalla, Macrino,

Elagabal ja Aleksanteri Severo, vihdoin Filippo Arabs, Odenatho ja

Zenobia, merkitsevät tätä uutta jaksoa Roman valtiollisessa

historiassa. Vanha Catoni olisi varmaankin vääntynyt haudassaan, jos

olisi voinut nähdä, mitä kummia tapoja nämä Semiläiset vallitsijat

toivat mukaansa Kapitolion ja Palation kunnahille; mutta nimi

"Romalaisuus" oli jo saanut aivan toisenlaisen merkityksen kuin Catonin

aikoina: se oli väljentynyt ja väljentyessä tietysti myöskin paljon

muodostunut. Viimein semmoisetkin seudut, jotka seisoivat melkein

barbarisuuden rajalla, ottivat edustaaksensa Roman maailman-herruutta

ja edustivat sitä kunnialla. Claudio, Aureliano, Probo olivat

Illyrialaisia; Diocletianon syntymämaa oli Dalmatia; Maximiano,

Constantio, Galerio ja Maximino olivat taas Illyriasta lähteneet.

Galliasta myöskin tulee muutamia maailman hallitsijoita, esm. Caro

poikineen, mutta Italiasta ei enää ainoatakaan. Itse Roman etusija

Romalaisessa maailmassa on menetetty; Milano ja Nikomedia tulevat

pääkaupungeiksi, viimein Konstantinopoli.

Tuskin tarvinnee muistuttaa, että näiden ulkonaisten muutosten ohessa

oli tapahtunut suuri muutos ihmisten mielipiteissäkin eli niissä

aatteissa, jotka maailmassa vallitsivat. Vergilio aikoinaan vielä oli

laulanut: "Sinä, Roman mies, olet luotu kansoja hallitsemaan; siinä

sinun taitees ja virkas!"[19] -- Mutta jo seuraava miespolvi alkoi

käsittää asiaa toiselta kannalta. Senecan mielestä oli tosin Roman

kaupunki Romalaisen maailman keskuspaikka, mutta myöskin kaikkien

yhteisenä isänmaana, eikä yksityis-isänmaata ollut kellään. "En ole

tälle tai toiselle maailman sopelle syntynyt", lausuu tuo Espanjalainen

filosofi; "koko tämä Romalainen maailma on minun isänmaani". Hänen

ajatuksensa Romalaisen valloituksen merkityksestä oli tämän-mukaisesti

ihan toinen kuin Vergilion; Roman virka historiassa oli muka ollut

perustaa yleistä rauhaa maailmassa: "Pax Romana" oli tarkoitusperänä,

"Imperium Romanum" välikappaleena. Saattaisimme luulla, että tämmöinen

käsityskanta oli enemmin Espanjalainen kuin Romalainen; mutta siinä

toki erehtyisimme. Plinio vanhempi, puhdas Italialainen sukuperältään,

lausuu saman aatteen vielä selvemmillä sanoilla: "Jumalain sallimus on

valinnut Italian välikappaleekseen, että se kokoisi nuo hajanaiset

valtakunnat, lievittäisi raa'at tavat, sovittaisi niin monituisten

kansain eripuraiset ja karkeat kielet yhteisen puheen kautta

kanssakäymiseen, ja ihmisyyden ihmisille lahjoittaisi, itse muuttuen

yhteiseksi isänmaaksi koko maailman kaikille kansoille".[20] Tämä

ajatus, että ihmisyyden, humaniteetin synnyttäminen oli Roman vallan

päätarkoituksena, selveni selvenemistään: koko sivistynyt maailma oli

muuttunut yhdeksi kansallisuudeksi ja tämä kansallisuus oli ihmiskunta;

koko maailma oli ikäänkuin muuttunut yhdeksi ainoaksi kaupungiksi.[21]

Luonnollista on, että näiden aatteiden vallitessa kaikki kansalliset

muistot hämmentyivät yhteen. Mitä suurta oli kunkin eri kansan

historiassa ollut, se nyt käsitettiin Romalais-maailman yhteiseksi

omaisuudeksi. Hadriano korjautti Epaminondaan hautaa, Karakalla

pystytti kuvapatsaita Hannibalin kunniaksi. "Romalais-rauhan"

sovinnollinen henki vaikutti taaksekkin päin muinaisten taistelujen

muistoihin.

Vaan tässä varmaan kysytte: oliko siis keisarivallan aika semmoinen

yleisen rauhan ja veljellisyyden aikakausi? Ulkonaiset tapaukset eivät

näytä antavan siihen myöntävää vastausta. Tosin Neronin kuoltua ja

sitten kuin Vespasiano on ryhtynyt hallitus-ohjiin, seuraa vuosisadan

mittaan melkein katkeamaton jakso kelvollisia ja jaloja hallitsijoita;

olletikkin Trajanon, Hadrianon ja Antoninojen hallitukset luetaan

ihmiskunnan onnellisimmiksi aioiksi. Romalaisen ylimyskunnan

tasavaltaiset harrastukset olivat unohtuneet ja keisariuden aate

oli vahvistunut tuon lavean valtakunnan ainoana mahdollisena

hallitusmuotona. Kuitenkin löytyi tässä hallitusmuodossa yksi

vaarallinen vaillinaisuus. Keisarivalta seisoi entisten tasavaltaisten

periaatteiden perustuksella; siltä puuttui monarkillisen vallan

tavallinen pohja, laillinen perittävyys, legitimiteeti. Keisari

hallitsi ainoastaan sen vuoksi, että hän oli tai otaksuttiin olevan

kaikkien etevin kansalainen, ikäänkuin itse Romalais-hengen

persoonallinen ilmestys, johon Roman kansan majesteetti oli ottanut

asuinsijansa. Jos hän nämä vaatimukset täytti, häntä pidettiin

jumalana, ja tavallista olikin, että keisarien kuvapatsaille uhria

kannettiin. Jos hän ei ollut, mitä tämä aate edellytti, häntä

katsottiin tiranniksi, vääräksi vallan-anastajaksi, ja hänen surmansa

pidettiin oikeutettuna. Kaikessakin tapauksessa oli keisarin kuoltua

aina kysyminen, mistä uusi maailman pylväs oli saatava. Muutamat

keisarit itse määräsivät seuraajansa, ja useinkin hyvällä

menestyksellä. Mutta toisinaan löytyi sopivia miehiä enemmän kuin olisi

tarvittukaan; yhdessä valtakunnan osassa tunnettiin yhtä, toisessa

toista, ja legionit, jotka katsoivat itseänsä Romalaisen maailman

valtiollisiksi edustajiksi, koska valtakunnan rajoja suojelivat,

nostivat eri miehiä taisteluun hallitusvirasta. Näin tulee Antoninojen

aian perästä jotenkin levoton jakso, "Sotaväki-vallan aikakausi", joka

viimein Gallienon hallitessa uhkaa hajottaa Romalaisen maailman useiksi

pieniksi keisarikunniksi. Galliassa esm. on siihen aikaan kokonainen

sarja keisareita, joiden valta myöskin ulottuu Espanjaan ja

Britanniaan. Vaan Romalainen henki on jo niin täydellisesti valtaan

tullut, ett'ei tämmöisissäkään oloissa maakunnat ajattele mitään

itsenäisyyttä; nuo erikois-keisarit maakunnissa ovat kuitenkin vain

Romalaisia keisareita, ja ennen pitkää muutamat jäntevät miehet saavat

Romalaisen maailman jälleen ko'otuksi. Vihdoin Diokletiano koettaa

uudesta järjestää valtakunnan hallinnon tarkkaan säännöllisyyteen.

Lukuisat virastot, jotka toisiinsa liittyivät asteittain ja joiden

päävirastot (scrinia) olivat keisarin hovissa, saivat hallinnon eri

haaroja hoitaaksensa ja välittivät kaikki suhteet majesteetin ja

kaukaisempienkin maakuntain välillä. Ja koska maailma sittenkin oli

liian avara yhden silmällä pitää, koetettiin useiden keisarien

yhteis-hallitus; valtakunta jaettiin kahteen, kolmeen tai neljäänkin

osaan, joita kuitenkin piti hallittaman yhteisellä hengellä

(unanimitas), niin että ainoastaan hallituksen huoli oli jaettuna, ei

itse hallitus. Tämä virkavaltainen järjestelmä oli muutamissa kohden

ihmeteltävä; se on ollut mallina kaikille uuden-aikaisille Euroopan

valtioille. Mutta vakinaista maailmanrauhaa se ei kuitenkaan toimeen

saanut. Tuskin oli Diokletiano luopunut virastansa, asettuen

syntymä-seuduilleen kaalia viljelemään, niin yhteis-keisarit jo

joutuivat taisteluun keskenänsä, ja samaa näytelmää myöhemminkin

tavan-takaa uudistettiin. Tuota yleisen rauhan aatetta ei voinut

keisarikunta milloinkaan täydellisesti toteuttaa.

Nämä tapaukset silmäin edessä, emme helposti käsitä, että "pax Romana"

oli Romalais-vallan lopputarkoituksena. Varma kuitenkin on, että sen

aian ihmiset asian niin käsittivät, ja epäilemätöntä jo itsessään

lienee, että he sen näkivät selvemmin kuin me. Että itse Sotaväkivallan

aikakaudella maailma ylipäänsä oli rikas ja onnellinen taloudellisessa

katsannossa, todistaa kirkon-isä Tertulliano, joka eli Septimio

Severon, Karakallan ja Elagabalin aikoina. "Päivä päivältä maailma

muuttuu kauniimmaksi ja loistavammaksi", hän lausuu. "Entiset erämaat

ovat viljelysmaiksi tehdyt, pelto valloittaa metsän, pedot pakenevat

kotikarjan alta, hietaankin siemeniä siroitetaan, kivi murennetaan

ruokamullaksi ja suosta tehdään kuiva maa. Nykyänsä on kaupungeita

isompi luku kuin ennen asumuksia. Purjehtija ei enää pelkää luotoa eikä

karia; hän on varma löytämään joka paikassa kansaa, kansalaisia,

elämää. Maa jo meitä raskaasti kantaa". Toisessa paikassa hän puhkee

seuraavaan ihastus-lauseesen: "Mikä rikkautten määrä vero-listoissa,

mikä kansojen paljous! Totta tosiaan; maailma on niinkuin keisarikunnan

viljelty vainio, josta kaikki vihan rikkaruoho on kitketty pois ja

kaikki petollisten liittoin ohdake hävitetty. Se on ihanampi kuin

Alkino'on omenapuisto ja Midaan ruusutarha".[22] -- Mahdollista on,

että seuraavien aikain valtiolliset sekasorrot aioittaisin ja

paikoittaisin häiritsivät maailman hyötymistä. Mutta tämä oli

satunnaista häiriötä, jolla ei ollut kestävää vaikutusta. Verrattuna

muinaismaailman pikku-kansain alituisiin vihan-melskeisin, nuo

keisarikunnassa ilmaantuneet taistelut tuskin tuntuivat muuksi kuin

puhdistaviksi ukkosen-ilmoiksi. Raja-maakunnissa barbari-kansain

päällekarkaus toisinaan tuotti hävitystä; muuallakin joku taistelu

vallanpitäjäin välillä saattoi olla jollekulle seudulle turmiollinen.

Mutta ylipäänsä vallitsi rauhan askareet, hyötyminen, lepo ja rikkauden

nautinto. "Pax Romana" oli maailman yleisenä sääntönä, jota ei

poikkeus-seikat voineet turhaksi tehdä.

En voi loppu-todistukseksi valita mitään pontevampaa kuin kristityn

runoilijan Prudention sanat Theodosio Suuren aioilta:

"Läntisen valtameren rannoilta niihin säteileviin vesiin saakka, joista

aurinko nousee, olivat ihmiskunnan asiat sodan ja rauhattomuuden

vallassa. Tylyt kädet, aina aseissa, eivät tienneet kuin lyödä ja

haavoittaa. Tämän raivon tahtoi Jumala hillitä: hän käski kansain

notkistaa päänsä yhteisen la'in alle, muuttua kaikki Romalaisiksi, --

Reinin ja Tonavan seuduilla, kulta-hietaisen Tajon rannoilla, Po'n

rikkaissa kaupungeissa ja ja Niilin höysteisillä aloilla. Kaikille

yhteinen laki ja arvo sekä yhteinen nimi heidät kaikki yhdistää; kahle,

joka heidät orjina piti, on muuttunut veljyyden siteeksi. Jokaisessa

maailman paikassa elämme niinkuin kansalaisia, niinkuin samassa

kyläkunnassa kasvaneet, niinkuin ylenneet yhden kotipesän ääressä. --

Sen on Roman valta tekoinensa voittoinensa valmistanut. Aika oli

Kristuksen tulla!"[23]

Viimeiset sanat viittaavat erinäiseen suureen muutokseen, joka Roman

keisarikunnan aikana oli tapahtunut. Tämä aikakauden uskonnollinen

seikka on oleva seuraavan luennon esineenä.

Yhdeksäs Luento.

Uskonnon seikka Roman keisarikunnassa.

Kun tällä kertaa lähdemme tarkastamaan Romalais-vallan vaikutusta

ihmisten uskontoon, havaitsemme tässäkin kohden Romalaisessa luonteessa

samanlaista taipumusta vierasten aineiden yhteen-sulattamiseen kuin

valtiollisellakin alalla. Valloituksensa ohessa Roma jo alusta

saakka oli koettanut anastaa voitettujen jumalatkin haltuunsa; se

tapahtui sillä tavoin, että valloittaja-kansa ne sovitti omien

uskonto-käsitteidensä joukkoon, puetti niin-sanoakseni nuo vieraat

tulokkaat Romalaiseen togaan ja lahjoitti niille niin-muodoin

kansalais-oikeutta. Tämä oli sitä helpompi tehdä, koska kaikki nämä

muinais-maailman jumalat olivat saaneet alkunsa samasta luonnon-voimain

jumaloitsemisesta ja siis oikeastaan seisoivat samalla pohjalla.

Valtio-tarkoitus oli siinäkin asiassa Romalaisten etevimpänä

silmämääränä, ja Roman politiiki oli siis ylipäänsä varsin

suvaitsevainen, kuitenkin sillä ehdolla, ett'ei voitettujen uskonto

ollut sovintoon taipumaton taikka kiihoittanut kansallista

erikoisuutta. Viime-mainitussa tapauksessa toisinaan ryhdyttiin

ankariin keinoihin, niinkuin esm. Druidien uskonnon suhteen Galliassa;

mutta tavallisesti käsitettiin kaikki uskonnot ainoastaan eri muodoiksi

samasta yleis-uskonnosta, ja Auguston aioista ruvettiinkin rakentamaan

yhteis-temppeleitä "kaikille jumalille", niinkutsutut Pantheonit,

joita löytyi useissa paikoin. Samassa määrässä kuin kansalliset

erilaisuudet hävisivät, ruvettiin siis pitämään kaikki uskonnot

jonakuna yhteis-omaisuutena koko valtakunnan väestölle, ja kun

Karakalla oli julistanut kaikki keisarikunnan asukkaat kansalaisiksi,

päätti Elagabal tuottaa kaikki jumalatkin Kapitolioon. Se oli "Pax

Romana" sovitettuna jumalien yhteiskuntaan, ikäänkuin olisi tahdottu

sanoa: rauha olkoon taivaissa niinkuin maankin päällä! Olen jo

muistuttanut, että tässä sovitus-puuhassa valtio-tarkoitus vaikutti

yhtä paljon kuin yleinen humaniteetin-harrastus. Itse Roman

valtio-aatteelle, Roma jumalattarelle (Dea Roma), oli jo aikaisin

monessa paikoin nostettu alttareita, ja koska keisarit olivat

Romalaisen valtio-majesteetin edusmiehinä, annettiin niillekkin

jumalallinen kunnioitus, kannettiin uhria niiden kuvapatsaille heidän

eläessään ja nostettiin heitä "divus".-arvoon kuoleman jälkeen. Se

maailman-järjestys, jonka Roman valta oli perustanut, näytti todellakin

olevan ihmiskunnan suurena Sallimuksena ja siis ansaitsevan jumaluuden

nimeä. Kansat ikäänkuin alkoivat aavistaa jotakin korkeampaa johdatusta

ihmiskunnan kohtaloissa ja näkivät sen toteutuneeksi keisarien

hallituksessa.

Luonnollista kuitenkin oli, ett'ei semmoinen valtio-aate voinut

täydellisesti tydyttää ihmis-hengen uskonnollisia tarpeita, ja

mitä kansan-uskontoihin tulee, niiden yhteen-sulatus opin ja

palvelus-menojen puolesta jäi kun jäikin varsin vaillinaiseksi.

Seurauksena oli kummallinen hämmennys uskonnollisissa käsitteissä

keisarikunnan aikana. Uskonnoista tosiaan ei ollut mitään puutetta,

mutta se, joka puuttui, oli usko, uskonnollinen vakuutus ja sydämmen

rauha. Sivistyneet säädyt tosin koettivat tydyttää henkensä tarpeita

Kreikkalaisen filosofian syvillä mietteillä, mutta oppimaton kansa

turvausi kaikkiin niihin jumalan-palveluksiin, joita idästä ja lännestä

oli ko'ottu tuota yhteistä uskonnon-sulatusta varten. Toisella ja

kolmannella vuosisadalla olletikkin itämaiset palvelukset alkoivat

päästä valtaan läntisilläkin mailla ja outo seka-melske syntyi tavoissa

ja mielipiteissä. Syriasta tuli Baal'in palvelus, Egyptistä levisi

Isiin ja Serapiin juhlamenot; Frygian "Suuri emä" irstailla

käytöksillään ja Persialainen Mithras, joka edusti valon haihtumatonta

valtaa, kulkivat rinnatusten Romaan ja tunnustettiin valtiollisestikin

Romalaisiksi jumaliksi. Muutamat muut, niinkuin Thrakialainen Sabazio

ja manalan jumalatar Hekate, eivät päässeet yhtä suureen kunniaan,

mutta saivat kuitenkin lukuisia palvelijoita. Vihdoin oli jumalain ja

jumalattarien joukko tullut niin kirjavaksi, että tämä uskonnollinen

markkina-tuoksina alkoi sen aian ihmisiä hämmästyttää. Pila-puheinen

Lukiano meille vakuuttaa, että se hämmästytti itse Olympon jumaliakin.

Kerran, näin kuuluu hänen jutelmansa, nämä kokoontuivat tapansa mukaan,

Zeys esimiehenä, Olympon saliin, jolloin Momo, taivaallisten hovinarri,

nosti haikean valituksen siitä sekalaisesta seurakunnasta, joka oli

aikojen kuluessa tunkeunut sisään jumalain keskuuteen. Jo vanhastaan

oli muka monta, joiden jumaluuden-arvo oli vähemmin taattu; nytpä

lisäksi oli saatu joukko muukalaisia, jotka eivät edes kreikkaa

ymmärtäneet: Skythalainen Zamolxis, joka aikoinaan oli orjana ollut,

Medialainen Mithras kauhtanassa ja tiarassa, koiranpää Anubis

Egyptistä, ynnä monta muuta samankaltaista. Olympon ruokavarat, nektar

ja ambrosia, eivät enää voisi riittää tälle paljoudelle; joku keino oli

siis keksittävä asian auttamiseksi. Tästäpä Olympolaiset pitkin

päätänsä mietiskelemään, ja loppupäätös oli, että asetettiin

seitsenmiehinen komitea, jonka tuli tarkoin tutkia, millä oikeudella

kukin oli päässyt sisään Olympon jumalaisperheesen.[24]

Lukianon sukkelat pilapuheet eivät kuitenkaan pitkälle auttaneet tuon

suuren kysymyksen ratkaisemisessa, joka siihen aikaan ihmiskuntaa

vaivasi. Kysymyksenä oli, mistä piti saada jotakin luotettavaa

vastausta elämän ja kuoleman suureen arvoitukseen. Ihmiskunta oli

ulkonaisesti niin onnellinen Romalaisen rauhan ja siitä syntyneen

yleisen menestyksen nautinnossa, ja kuitenkin niin onneton

katoovaisuutensa tunnossa. Tuskastuneena se etsi sisällistä

sovitusta, visseyttä sielun kuolemattomuudesta, varmuutta siitä, että

yksityis-henkilö ei ole paljas pisara maailman äärettömässä meressä.

Ja tätä kaipausta ei voinut filosofiakaan kaiken jaloutensa ohessa

läheskään tydyttää. Päin-vastoin nuo entiset filosofilliset

järjestelmät, jotka aikoinaan olivat kääntäneet sivistyneiden huomiota

kansan-uskontojen raakaan järjettömyyteen, jo alkoivat vanhentua

eivätkä vastanneet edes aian humaniteeti-käsitykseen. Tuo muinoin niin

mainio Stoalainen oppi, jossa kelpo (virtus) oli ihmisen korkein hyvä,

niin ett'ei mistään muusta väliä ollut, oli päätynyt korkeaan

maailman-ylönkatseesen, joka oikeastaan oli korkeinta itsekkäisyyttä.

Se ei voinut enää olla riittäväinen, juuri siitäkin syystä, että se

soti aikakauden yleistä ihmisyys-käsitystä vastaan. Ihmis-henki ei enää

voinut sulkeutua oman itsensä kilpikonna-kuoreen ja luulotella

itseänsä tydytetyksi. Epikurolaisuus oli sittenkin paljoa enemmin

yleis-inhimillinen. Tämä koulukunta, kuten tiedämme, opetti, että oma

etu käski ihmisen olla siveellisenä: mitä vasten pitäisi vaivata

itseänsä pahaa tekemällä! Mutta kun tämä oppi niin-muodoin suoraan

kielsi, että hyvää tekeminen saattoi vaivaa kysyä, se tietysti aivan

vähän auttoi elämän moninaisissa ristikohtauksissa. Ja jostakin

tulevaisesta elämästä eivät nämä filosofilliset järjestelmät antaneet

vähintäkään selkoa. Niin kauan kuin ei kuoleman arvoitus ollut selville

saatu, näytti elämän tarkoitus hukkaan menneen.

Eipä kummaa siis, että ihmiset etsivät lohdutusta oudoimmistakin

uskonto-menoista, jotka vain lupasivat tydyttää aikakauden tuskallista

uskon-kaipausta. Kaikenkaltaiset sala-menot, vanhat ja uudet mysteriot,

taikatemput, vihkimiset ja pyhitykset käytettiin välikappaleiksi

hengellisen levottomuuden lievittämistä varten. Serapiin palvelus oli

muodostunut joksikin puhtauden ja kuolemattomuuden opiksi, joka levisi

lavealle, Rein'in rannoille saakka. Hekaten palvelus taas perustui

taikaukseen, jolla tahdottiin manalan valtoja lumoa. Omituista laatua

olivat niinkutsutut Taurobolit eli verivihkimykset. Vihittävä,

valkoisiin juhlavaatteisin puettuna, astui yö-sydännä katettuun

hautaan, jolloin uhri-eläinten veri sai vuotaa hänen ylitsensä; näitä

verisiä vaatteita hän sitten julkisesti kantoi puhdistuksensa merkiksi.

Joskus nämä taika-menot sovitettiin filosofillisten oppien kanssa

yhteen. Semmoisesta yhdistyksestä syntyi esm. Uus-Pythagoralaisuus,

eräs itämaisista salaopeista ja taika-tempuista ko'ottu filosofia,

jonka etevimpänä edusmiehenä oli ihmeiden-tekijä Apollonio Thyanalainen

jo ensimäisen vuosisadan lopulla. Eikä ainoastaan Apollonion teoksia

ko'ottu ja viljelty salaisen viisauden aarteina; löytyipä useita

muitakin hartauden-kirjoja -- jos niin saan sanoa --, joista aikakausi

etsi vastausta suureen kysymykseensä: -- Orfeylaiset virret,

Khaldaialaiset ennustukset, Hermes Suuren opetukset y.m., kaikki

epäiltävää syntyperää ja vielä epäiltävämpää sisällystä. Uskoa taikka

ei uskoa! siinäpä aian suuri kysymys. Puhdistusta, sisällistä

sovitusta! siinäpä aian suuri kaipaus. Tuo kaunis taru Amorista ja

Psykhestä, jonka ensin tapaamme Apuleion tykönä, kuvaa meille runouden

muodossa aikakauden syvää halajamista. Jumalallista syntyperää on

Psykhe (sielu), mutta langennut alkuperäisestä puhtaudestaan, saastunut

ihmiselämän hairauksissa. Vasta koettelemusten ja puhdistusten kautta

hän taas tulee mahdolliseksi pääsemään alkuperäiseen autuuteensa.

Silloin taivaallinen Amor (lempi) ottaa hänet turviinsa, morsiamekseen,

ja nostaa hänet maan tomusta uuteen elämään.[25]

Viimein kuitenkin tuo uskonnollinen sekasorto näytti

järjestyvän aatteellisen kaavan mukaan; aian hengellinen tarve näytti

synnyttävän itsellensä vastaavan opinmuodon, ja tämä uusi oppi oli

Uus-Platonilaisuus. Se oli syntynyt Alexandriassa, Helleniläisen

aate-liikkeen sen-aikuisessa keskuksessa, ja sen kanta-isäksi on

kenties katsottava Juutalainen Filoni, joka Kristuksen aikana teki

ensimäisen yrityksen sovittamaan Platonin aate-opit itämaisten

uskontojen mietteisin. Mutta vasta kolmannen vuosisadan kuluessa tämä

uusi suunta saapi yleisemmän merkityksen ja kokonainen sarja

eteviä opettajia -- Ammonio Sakkas, Plotino, Porfyrio y.m. --

toimittavat uudelle opille kunnioitusta keisarikunnan korkeimmissa

piireissä. Uus-Platonilaisten suuri ansio oli se, että he yhteen

aate-järjestelmään olivat sulattaneet kaikki aikakautensa uskonnolliset

mietteet, yhtä hyvin kansan-uskontojen runolliset jumalais-haahmut kuin

filosofien aatteelliset keksinnöt, lisäten vielä Kristin-uskonkin

aineista, mitä kelvolliseksi katsottiin. Heidän perus-oppinansa oli

yksi ainoa jumala, kolme-yhteinen luonnoltaan, olentona, järkevä ja

sieluna, josta sitten vuotaa koko hengellinen ja ruumiillinen maailma

niinkuin alku-lähteestänsä. Kaikki siis on "emanationia", ulos-käymistä

korkeimmasta olennosta, pyhempää tai saastaisempaa, jota lähempänä tai

kauempana. Jumalan ja ihmisten välillä ovat haltia-henget, Geniot ja

Daimonit. Mutta ihmisen tarkoituksena on jälleen lähetä alku-lähdettä,

ja siinä kohden löytyy kahta lajia siveellistä edistystä: kelpo

käytännöllisessä elämässä ja pyhyys henkisessä elämässä. Pyhyyden

harjoitus viepi ihmisen haltioihinsa ja temmaa hänet sillä tavoin

näkymättömään, korkeampaan maailmaan. -- Tämä opin-kaava oli sen

puolesta ihmeteltävä, että siihen mahtui pakanuuden koko kirjava

tuoksina. Plotino ei ollut ainoastaan filosofi, vaan myöskin

ihmeiden-tekijä, noituri. Hänen oppilapsensa sanoivat itsensä "maailman

kaikkien uskontojen papistoksi". Keisaritkin ihastuivat, että

vihdoinkin oli löydetty oppi-rakennus, joka vastasi Roman vallan

humaniteeti-aatteesen. Septimio Severosta alkaen Gallienoon saakka he

melkein kaikki olivat tämän uuden opin harrastajia ja toivoivat tämän

avulla poistavansa kaikki uskonnolliset eroitukset. Myös Kristittyinkin

jumalalle tarjottiin sija yhteisessä Pantheonissa. Sekä Elagabal että

Aleksanteri Servero tahtoivat asettaa Kristuksenkin jumalien

joukkoon,[26] tietysti sillä ehdolla että tämäkin usko suostuisi siihen

yleiseen sovintoon, minkä keisarikunta niin onnellisesti oli

perustanut.

Mutta Kristin-usko ei taipunut minkään-laiseen sovintoon; senpä

keisarikunta jo alusta asti oli huomannut ja siitä syystä tavallisesti

sulkenutkin tämän opin ulos yleisestä suvaitsevaisuudestaan. -- Minun

ei tarvitse kertoa Kristin-uskon syntyä ja ensimäistä leviämistä, enkä

myöskään aio esittää niitä opinkappaleita, jotka jo 18 vuosisataa ovat

olleet ihmiskunnan lohdutuksena ja autuuden-sanomana. Mutta muutamat

selitykset ovat tässä tarpeelliset, käsittääksemme Kristittyin asemaa

Romalaisen humaniteeti-aatteen rinnalla, käsittääksemme Kristin-uskon

taistelua ja lopullista voittoa.

Ensiksi on huomattava, että se uusi uskonto, jonka Vapahtaja ja hänen

apostolinsa saarnasivat, kannatti yleis-ihmisyyden aatetta vielä

laveammassa merkityksessä kuin aikakauden yleinen sivistys. "Ei ole

tässä Juutalainen taikka Kreikkalainen, ei orja taikka vapaa, ei mies

taikka vaimo", lausuu apostoli Paavali (Ep. Gal. 3: 28); -- Jumala oli

tullut ihmiseksi, maailman vapahtaja oli "ihmisen poika", ja hänen

lunastus-työnsä tarkoitti koko ihmis-sukua, kansallisista ja

valtiollisista rajoista huolimatta. Mutta samassa kuin Kristin-uskon

humaniteeti niin-muodoin oli paljoa väljempi kuin Romalaisuuden, se

myöskin oli kokonaan epä-valtiollinen, niin-sanoakseni epä-kansallinen.

Kristittyin jumala ei ollut mikään kansallinen jumala, niinkuin

Juutalaisten Jehovah; mutta hän ei myöskään ollut paljaastansa

maailman-järjestyksen ylläpitäjä, niinkuin pakanuuden yli-jumalat,

Zeys, Jupiter tai Mithras; hän oli etupäässä jokaisen ihmis-sielun

nimen-omainen lunastaja ja holhoja. Kristuksen oppi seisoi siis

johonkin määrin kylmäkiskoisena valtio-järjestyksen suhteen. "Minun

valtakuntani ei ole tästä maailmasta", oli perustaja lausunut, ja hänen

ainoa valtiollinen neuvonsa oli: "antakaa keisarille mikä keisarin on,

Jumalalle mikä Jumalan on!" -- Koska siis Kristityt kumminkin olivat

"kaikelle inhimilliselle järjestykselle alamaiset", olisi sopinut

odottaa, että heitä hyvin olisi kärsitty suuressa keisarikunnassa.

Mutta juuri se seikka, että keisarikunnan humaniteeti-aate oli kokonaan

valtiollinen, vaikutti epäluuloa semmoista uskokuntaa vastaan, joka

asetti humaniteetille perusteeksi yksityis-henkilön, sisällisen

ihmisen, eikä yleis-ihmisyyden s.o. Romalaisuuden käsitettä. Tosin

keisarikunta itsekin yhdessä kohden oli suositellut yksityis-henkilöin

oikeutta: hävittäessään kansalliset eroitukset, se oli luonut yleisen

Romalaisen laki-tieteen, joka nimen-omaan oli yksityis-oikeutta. Mutta

tämä ihmeteltävän järjellinen laki-laitos tarkoitti ainoastaan ihmisten

aineellista puolta, omistus-oikeutta, perimystä, yhteiskunnallisen

elämän suhteita. Se yksityis-hengen itsenäisyys kaikkia maallisia

valtoja vastaan, jota Kristin-usko vaati, oli oikeastaan Romalaiselle

maailmalle tuntematon. Itse teossa Kristin-usko oli ensimäinen

vastustus keisarikunnan kosmopolitismia vastaan, joka sulatti

kaikki yksityis-olemukset Romalaisuuden yleis-käsitteesen ja tälle

yleis-käsitteelle antoi jumalallisen arvon. Tämä vastustus tosin ei

tapahtunut minkään kansallisuus-aatteen kannalta, vaan vapaan

yksityis-henkilöllisyyden kannalta; kuitenkin keisarikunta heti

vaistomaisesti tunsi, että tässä oli vihollista periaatetta. Se oli

muka uusi, vahingollinen taikausko, jonka tunnustajat olivat

ihmiskunnan vihamiehiä;[27] niin arvelivat keisarikunnan parahimmat

miehet, ja ulkonaisena todistuksena oli, ett'eivät Kristityt tahtoneet

uhrata keisarien kuvapatsaille, valtiollisen humaniteeti-aatteen

symboleille. Näistä syistä voimme selvästi ymmärtää, miksi tämän uskon

tunnustajat alusta saakka joutuivat katkeran vainon alle, ja miksi

useinkin kelvollisimmat hallitsijat olivat kiivaimmat vainoojat.

Kristityt itse kummastelivat, miksi heitä yksinään suljettiin ulos

yleisestä suvaitsevaisuudesta. Mutta syy oli tietysti Kristin-uskossa

itsessään, joka seisoi itse-olevana, taipumatonna, niin-sanoakseni

sopimatonna, tällä yleisen sopimuksen ja sulaumisen aikakaudella.

Niinkuin tiedämme, Kristin-usko kuitenkin voitti alaa, kaikista

vainoista huolimatta. Martiirain veri höystötti uskon kasvua. Se

uskonnollinen kaipaus, joka oli ihmisissä herännyt, alkoi Kristuksen

opissa löytää sitä sisällistä sovitusta, jota etsittiin, ja tämän opin

siveellisyys tydytti korkeimmatkin vaatimukset. Kolmannen vuosisadan

aioilla, kirkon-isän Tertullianon aikana, Kristin-usko jo oli tullut

mahtavaksi Romalaisessa maailmassa. Kuitenkin juuri samaan aikaan,

niinkuin jo olemme nähneet, myöskin pakanuus oli järjestynyt ja

jalostunut Uus-Platonilaisuuden kautta, ja näiden välillä siis

täytyi tulla lopullinen taistelu. Aian seikoista arvaten olisi

Uus-Platonilaisuuden tosin pitänyt voittaa. Uus-Platonilaisuus oli

ikäänkuin edellisen kulturi-kehityksen ydin ja summa, Romalaisen

humaniteeti-aatteen kruunu; siinä Romalainen maailma näytti löytäneen

yleisen valtio-uskonnon, joka syvyydellään saattoi tydyttää järjen

vaatimuksia ja jaloudellaan sydämmenkin. Koska siis taistelun viimeinen

kohtaus oli suoritettava Uus-Platonilaisuuden ja Kristin-uskon välillä,

saattoi vähintäkin näyttää epäiltävältä, kumpika voitolle tulisi. Me

tiedämme nyt, että se oli Kristin-usko, joka voiton vei, -- ensin

Konstantino Suuren kääntymisen kautta, sitten vastoin Julianon

kiihkeitä taantumishankkeita, viimein Theodosio Suuren säälimättömän

innon avulla. Muistamista kuitenkin on, että kun voitto tällä tavoin

valtiollisesti vahvistettiin, se sitä ennen oli henkisellä alalla jo

täydellisesti saavutettu; maailman aatteellinen pohja oli vähitellen

muuttunut, ja tämän muutoksen oli Kristin-usko toimeen pannut.

Mikä oli siis syynä, että Kristin-usko paremmin kuin Uus-Platonilainen

oppi saattoi laskea uutta pohjaa ihmiskunnan kehitykselle? Mikä oli

syynä, että maailman lunastajaksi ei tullut joku Ammonio Sakkas tai

Apollonio Thyanalainen, vaan Galilealainen seppä Jesus, jonka oppi

aivan vähän näytti tarkoittavan tämän maailman asioita? -- Voimme

siihen vastata: se oli Kristinuskon jumalallinen totuus, joka toimitti

sille voiton; -- mutta kysymyksenä on, kuinka tämä ilmestyksen totuus

tuli historialliseksi totuudeksi, uudeksi liike-voimaksi ihmiskunnan

edistys-jaksossa.

Lyhyin vastaus tähän on se, että maailman entinen siveellinen pohja oli

kulunut kelvottomaksi eikä enää ollut Uus-Platonilaisuudenkaan

korjauksilla autettava. Pakanuuden korkein siveellinen kanta oli

"virtus"-aate, kelpo, hyve, puhtaus mielessä ja tavoissa; -- mutta tämä

ei enää tydyttänyt, ja ihmiskunta tuskitteli löytääksensä syvempää

perustusta siveelliselle olemuksellensa. Silloin tuli Kristin-usko,

joka pani "virtus"-aatteen ainoastaan toiselle sijalle, mutta kaiken

siveellisyyden perusteeksi vaati ihmiseltä sydämmen nöyryyttämistä,

itsensä syylliseksi tuntemista sekä turvaumista yksin siihen

lunastukseen, jonka Jumala, ihmiseksi tulleena, tarjoo langenneelle

ihmiskunnalle. Tämä vaatimus tunki syvemmälle ihmis-hengen

sopukkoihin kuin mikään entis-aian siveys-oppi; se laski uuden

perustuksen yksityis-ihmisen hengen-elämälle, ja se on tällä tavoin

historiallisestikin lunastanut, uudistanut maailman. Minun täytyy

vieläkin kerta huomauttaa, että Kristin-usko tässä kohden kulki omaa

tietään, vastoin aian-hengen varsinaista suuntaa. Kristin-usko ensin

ryhtyi yksityis-ihmisen sisimmäiseen olentoon ja vasta tätä tietä se

kohosi yleiseksi historialliseksi vallaksi; käyttääkseni Raamatun

sanoja, se ensin etsi "Jumalan valtakuntaa ja sen vanhurskautta", ja

saavutti vasta sen kautta vaikutus-alan myöskin maailman historiassa.

Siitä hetkestä saakka onkin tämä kahtalainen vaikutus ollut

Kristin-uskolla omituinen, niinkuin myöskin jokaisella sen

tunnustajalla on ollut niin-sanoakseni kaksi elämänpiiriä, hänen

itsenäinen sisällinen elämänsä ja hänen ulkonainen yhdys-elämänsä

historiassa. Mitä Kristin-usko edelliseen vaikuttaa, ei kuulu näiden

luentojen aineesen. Mutta että tämä sisällinen vaikutus on aloittanut

uuden jakson ihmiskunnan yleisessä kehityksessä, tulee seuraavista

luennoista kyllin nähtäväksi.

Vasta kun voitto oli saavutettu, tuli nyt selväksi, että Kristin-usko

vielä täydellisemmin kuin pakanuuden järjestelmät oli toteuttanut

Roman keisarikunnan humaniteeti-aatteen. Se yhteys uskonnossa ja

jumalanpalveluksessa, jonka keisarikuntakin oli pyytänyt toimeen saada,

se nyt Kristin-uskon kautta oli saavutettu, ja ihmisyys oli saanut

merkityksen, joka oli vielä yleisempi ja jalompi kuin Roman-vallan

vanha "humanitas". Syystäpä kristityt saattoivat väittää, että nyt

vasta keisarikunnan suuri tarkoitus oli toteunut. Kun pakanuuden

viimeinen edustaja, jalo Symmakho, neljännen vuosisadan lopulla

kirjoitti keisareille kuuluisan kirjeensä, jossa hän anoi armoa niille

jumalille, jotka olivat Romalle toimittaneet maailman herruuden, niin

Kristityt vastasivat: Roman suuruus on meidänkin ihastuksemme, mutta

se on Jumalalta; "Romalainen rauha" on ollut tien-valmistusta

Kristukselle. Että tämä Romalainen valta Kristin-uskon ohessa oli

historian lopputarkoituksena, siitä olivat Kristityt jo aikaisemmin

lausuneet vahvan vakuutuksensa. Jo Tertulliano oli arvellut: "Niin

kauan kuin maailma seisoo, niin kauan on myöskin Roman valta seisova".

Voittonsa perästä tietysti Kristityt olivat vielä vahvemmin vakuutetut

Roman ikuisuudesta. Vanha maailma oli ikäänkuin päässyt kehityksensä

kukkulalle ja ihmiskunnan historia ikäänkuin määränsä täyttänyt.

Kymmenes Luento.

Roman-vallan kukistuminen.

Theodosio Suuren hallituksen kautta näytti todellakin keisarikunta

vahvistuneen kaikkia sekä sisällisiä että ulkonaisia vaaroja vastaan.

Tuo jalo Espanjalainen keisari oli suorittanut rauhoitus-työn, joka

näytti antavan vakuutusta Roman ikuisuudesta. Barbari-maailman

tunkeuminen keisarikunnan rajain yli, joka oli ollut seurauksena

Hunnien tulosta Eurooppaan, oli nyt saatu onnella hillityksi, ja

Göthiläis-heimokunnat, jotka äskettäin olivat lopettaneet keisari

Valens'in onnen ja elämän, istuivat jo kuuliaisina liitto-kansoina

Roman herruuden alla pitkin Tonavan vartta. Myöskin se vaara, joka oli

syntynyt valtakunnan jaetusta hallituksesta, oli onnellisesti

poistettu. Theodosion kaksi retkeä länsimaille kukistivat ne

vallan-anastajat, jotka siellä puolen olivat nousseet, ja maailman

valta oli jakamatonna, niinkuin ennen, jalon käskijänsä kädessä.

Vihdoin uskonnollinenkin yhteys oli lopullisesti lujitettu. Muistamista

on, että Kristin-usko tuskin oli Konstantinon aikana päässyt

vallitsevaksi, ennen kun se jo oli ollut vaarassa hajota kahtia

Areiolaisen riidan kautta. Kysymys ei ollut mikään vähäpätöinen; sillä

se koski Kristin-opin sisimmäistä ydintä, ja useat keisarit olivat

asettuneet lahkolais-puolueen kannattajiksi. Mutta Theodosio oli tehnyt

Areiolaisuudesta lopun ja pannut "oikea-uskoisen" tunnustuksen yksin

vallitsemaan. Valtakunta oli siis saanut yhteisen ja yleisen kirkon,

s.o. "katholisen" kirkon, joka hengellisellä alalla vastasi valtion

jakamattomuuteen. Pakanuudesta taas ei enää tarvinnut mitään lukua

pitää. Jumalien kuvat kukistettiin, temppelit revittiin tai muutettiin

kristityiksi kirkoiksi, ja vanhan uskonnon harjoittajille annettiin

ylönkatseellinen nimi "pakanat" (pagani) s.o. maakyläläiset, koska

ainoastaan syrjäisten seutujen raa'at asukkaat vielä palvelivat vanhoja

epäjumaliaan. Yhdistymisen työ oli kaikilla aloilla täytetty ja

vahvistettu, eikä sopinut enää epäillä Romalaisen maailman

kestävyydestä. Tosin paljon barbarisia kansan-aineita oli viime

vuosikymmenien kuluessa sijoittunut valtakunnan rajojen sisään.

Belgiassa esm. oli Saalalaiset Frankit, Pannoniassa Vandalit ja

Itä-göthiläisiä heimokuntia, Moisiassa taas Länsi-göthit, muualla vielä

muita. Mutta Roma oli vanhastaan tottunut sulattamaan vieraita aineita

ja saattoi siis turvallisesti käyttää näitä liittokansoja sotaväkensä

vahvistukseksi ja rajainsa puolustukseksi muita barbareja vastaan.

Roman loistava majesteetti vaikuttikin lumous-voimalla kaikkien

barbarien kuvitukseen. Ne kyllä saattoivat joskus kapinaa tehdä ja

turmio-töihin ruveta Roman majesteettia vastaan: mutta eivät siinäkään

tapauksessa muuta pyytäneet kuin saadaksensa mitä edullisinta sijaa

Roman palveluksessa. Eipä siis ollut mitenkään luultavaa, että heistä

karttuisi vaaraa keisarikunnan olemukselle.

Mutta niin pian kuin Theodosio Suuri on kuollut v. 395, näyttää

maailman muoto äkkiä muuttuvan, ja ennen kuin vuosisadan aiat ovat

kuluneet, on keisarikunta hajonneena, hävitettynä, suurimmaksi osaksi

raakojen kansain vallassa. Tämä perikadon aika, 5:s vuosisata,

ansaitsisi laveampaa kertomusta kuin mitä tässä voin antaa; ainoastaan

lyhyt viittaus tapausten yleisiin vaiheisin voipi tässä saada sijaa.

Ensimäinen jakso tässä häviön historiassa on Göthiläis-retkien

aikakausi vv. 395-416. Alarik Länsi-götheineen lähtee Moisiasta

liikkeelle, etsimään mukavampaa asuinsijaa itselleen ja kansallensa.

Hänen tarkoituksenaan ei ole perustaa Göthiläistä valtakuntaa

keisarikunnan raunioille, vaan hänen niinkuin Athaulf'inkin

hartain halu on yhä palvella Roman majesteettia ja siinä virassa

saavuttaa kunniaa ja etuja. Romalaisuuden loisto houkuttelee näiden

puoli-barbarien mieliä; heidän mielitekonsa on sijoittaa itsensä

Romalaisen sivistyksen keskuuteen, ja soveliasta paikkaa etsien, he

retkeilevät läpi Makedonian, Kreikan ja Epeiron, tunkeuvat Stilikhonin

kuoleman jälkeen Italiaan, ryöstävät Roman, mutta suostuvat vihdoin

siirtymään Etelä-Galliaan ja Espanjaan. Tällä välin oli muitakin

Germanilais-kansoja liikkeelle tullut, enimmäksi osaksi semmoisia,

jotka liitto-kansoina ennen olivat Roman alamaisia olleet. Radagaiso

oli vienyt Göthiläisiä laumoja Pannoniasta Italiaan, missä kuitenkin

urhoollinen Stilikhoni ne tykkönään hävitti. Vähäistä myöhemmin

Stilikhonin omat kansalaiset, Pannonian Vandalit, olivat samonneet

Rein-virran yli Galliaan ja samassa vauhdissa Pyreneiden toiselle

puolelle Espanjaan. Heidän rinnallansa kulki muitakin kansa-parveja

barbarisen maailman eri seuduilta: Svevit, jotka myöskin Espanjaan

päätyivät, Alanit, jotka osittain asettuivat Loire'n seuduille, ja

Burgundit, jotka ottivat ylisen Rhône'n varret haltuunsa. Koko

barbarinen maailma riehui ja yksityisiä kansan-pirstoja oli otettu

keisarikunnan palvelukseenkin, taistelemaan niitä kansalaisiansa

vastaan, jotka olivat keisarikunnan vihollisina. Mutta tätä

hajanaista kansain-tulvaa vastaan saattoi vielä Romalaisuuden luja

hallitus-järjestys voimaansa osoittaa. Vaikka eripuraisuus

Konstantinopolin ja Ravennan hovien välillä yhä heikonti keisarikunnan

puolustus-tointa, vaikka keisarikunnan jalo hoitaja, tuo romalaistunut

ja muinaisten Romalaisten kaltainen Stilikhoni, sai surmansa

heikon Honorion käskyllä, näytti keisarikunta kuitenkin toipuvan

vaurioistansa. Tosin muutamissa maakunnissa asui vieraita kansoja

suku-päällikköjensä johdon alla; mutta periaatteessa nämä tunnustivat

Roman-vallan herruutta ja olivat olevinansa keisarikunnan armeijoina,

jotka vain majoituksen muodossa nauttivat Roman alamaisten

vieraan-varaisuutta. Olihan vanhastaankin tapana, että sotajoukot

kesti-vieraiden (hospites) nimellä saivat elatuksensa maakuntalaisten

kustannuksella; joskus ennenkin tämmöiset joukot olivat barbarista

ainetta olleet. Ainoa eroitus oli nyt, että nämä armeijat olivat

kokonaisina kansakuntina, joita ei ollut helppo kurissa pitää. Mutta

toiselta puolen niiden keskinäinen kateus antoi varman toivon niiden

lopullisesta häviöstä. Kun keisari Honorion viimeisinä vuosina Svevit,

Vandalit ja Alanit Espanjassa joutuivat katkeraan taisteluun

keskenänsä, he ainoastaan pyysivät, että keisari ei sekaantuisi tähän

väliin: "sinullenhan" -- heidän sanomansa kuului -- "se on sulaksi

voitoksi, jos jompikumpi meistä häviää; jos kumpikin häviämme, on

voittosi kahdenkertainen".[28] Joku aika myöhemmin Vandalit menivät

salmen yli Afrikaan ja valloittivat koko tämän maakunnan, jonka

Roman-valta silloin tykkönään kadotti. Se oli kuitenkin vain yksi

maakunta eikä mitään muuta. Romalainen maailma ei suinkaan vielä

näyttänyt olevan auttamattomissa.

Toinen häviön jakso keisarikunnan historiassa on Attilan retkien aika

vv. 445-453. Attilan historia on luultavasti kuulijoilleni jotenkin

tunnettu. Nuo Suomalais-Ugrilaiset heimokunnat, jotka Hunnien nimellä

olivat asettuneet Mustan-meren ja Tonavan pohjois-puolelle,

alkoivat tähän aikaan yhdistyä yhteisen hallitsijan alle ja saivat

Attilassa johtajan, joka osasi jäntevällä kädellään ko'ossa pitää

barbari-maailman kaikki kirjavat kansan-aineet, sekä Hunnilaiset että

Germanilaiset ja Slavilaiset. Ensi kerran nyt barbarisuus ko'otulla

voimalla, itsenäisenä ja pelättävänä, seisoi keisarikuntaa vastapäätä.

Attila tahtoi nöyryyttää tuota Romalaista maailman herruutta; nimi

"Jumalan vitsa", joka hänelle Galliassa annettiin, näkyy melkein häntä

mairitelleen. Mutta jos hän kurittikin Romalaista maailmaa, hänellä ei

näy olleen vähintäkään tarkoitusta siirtää kansaansa ja valtaansa

Roman alueelle. Voisimme melkein ajatella, että hän olisi tahtonut

säilyttää keisarikunnan -- kuritettuna ja veroitettuna, ikäänkuin

oman suuruutensa vastakohtana. Näin ei ollut vaara keisarikunnan

olemukselle niin suuri, kuin ensimmältä näytti, -- ja Attilan kuoltua

Hunnilais-valta, niinkuin joku satunnainen tuuliaispää, äkkiä katosi

sivistyneen maailman ilmoilta. Näin oli tämäkin vaara poistunut. Aëtion

taitavan käden alla näytti keisarikunta vielä voivan jälleen järjestyä

ja tointua.

Mutta silloin tulee kolmas ja viimeinen häviön jakso

vv. 455-476. Näyttää melkein siltä, että Hunnilais-vallan hajoominen

on keisarikunnalle turmiollisempi kuin Attilan hävitykset;

sillä nuo irtauntuneet kansan-pirstat tunkeuvat jokaisesta aukosta

sisään ja tukehuttavat Romalaisen valtion elin-voimaa. Itä-Roma

tosin yhä osoittaa sitkeämpää kestävyyttä, mutta ei voi enää auttaa

länsi-maailmaa, joka vähin-erin hajoo kappaleiksi. Kun barbari-soturit

Roman palveluksessa vihdoin huutavat Odoakerin kuninkaaksi, on

keisarikunta lännessä ulkonaisesti loppunut v. 476. Vielä jonkun vuoden

eteen-päin muutamat irralliset jäsenet Dalmatiassa ja Galliassa

jatkavat Romalaisen vallan nimeä. Mutta ikuisen Roman valtiollinen

olemus on kumminkin lakannut ja ihan uusi aikakausi maailman

historiassa alkanut.

Nyt meidän täytyy kysyä: mikä olikaan syynä tähän arvaamattomaan ja

monessa kohden surkuteltavaan muutokseen ihmiskunnan oloissa? -- Muutos

on surkuteltava sen vuoksi, että vanhan maailman kanssa hukkuu koko

vanhan aian korkea sivistys ja ihmiskunnan täytyy aloittaa työnsä

melkein uudestaan tieteissä, taiteissa ja kaikkinaisessa kultuurissa.

Tämmöisen mullistuksen aatteellista johtoa ei ole helppo käsittää,

jos etsii historiassa jotakin korkeampaa tarkoitusta eikä vain

luonnon-voimain satunnaista leikkiä. Lähtekäämme siis likemmältä

tarkastamaan niitä kohtia, jotka saattoivat vaikuttaa Romalaisen

maailman kukistumista ja barbari-kansojen voittoa.

Tavallinen katsanto-tapa tässä kohden on, että vanha maailma nyt oli

pitkällisen kultuuri-työnsä kautta rikki-kulunut ja tarvitsi raa'at

turmelemattomat barbari-aineet uudistuaksensa. Romalainen kansakunta,

joka käsitti koko sivistyneen maailman, oli muka ruumiillisesti ja

hengellisesti veltostunut; silloin Germanilaisten kautta arvellaan

raikasta elin-voimaa tulleen ihmiskunnan puutuneisin jäseniin. Syynä

Roman-vallan kukistumiseen olisi niin-muodoin toiselta puolen barbarien

rynnäkkö ja Germanilaisten kansain jalo turmelemattomuus, toiselta

puolen taas Romalaisten siveellinen ja luontoinen rappeutuminen, heidän

sivistyksensä vanhentuminen, heidän kykenemättömyytensä edempään

kehitykseen. Tämä selitys-tapa on sen puolesta erittäin surullinen,

että siitä arvaten ihmiskunnan kultuuri-kehitys ylipäänsä ei

vahvistaisi, vaan päin-vastoin kuluttaisi ja hävittäisi ihmis-luontoa,

jota ainoastaan barbari-elämä siis voisi vireillä pitää. Minun ei ole

tilaisuus tässä paikassa yleisesti osoittaa tämmöisen käsityksen

perättömyyttä. Mutta että tämä mainittu selitys-tapa on Romalais-vallan

kukistumisen suhteen aivan väärä, se minun täytyy jos lyhyestikin tässä

ottaa todistaakseni.

Ensiksikin ei ole ollenkaan toden-mukaista, että Romalaisen maailman

siveellinen kanta 5:nnen vuosisadan alkaessa olisi ollut entistä

alhaisempi. Jos siihen vertaamme esm. 3:nnen vuosisadan olot, täytyy

epäilemättä huomata varsin silmiin-astuva edistys juuri siveellisessä

katsannossa. Karakallan ja Elagabalin aikoina tuo kuolemaisillaan

oleva pakanuus kuohutti muinais-uskontojen kaikki saastaisuudet

näkyville; siveellistä pohjaa tosin etsittiin, mutta entinen pohja oli

vajonnut, eikä uutta vielä löydetty. Ja tällä samalla aialla myöskin

barbari-maailma riehuu pitkin keisarikunnan koko pohjois-rajaa, vieläpä

idässäkin uuden Persialaisen monarkiian synnyttyä. Frankit, Alemannit,

Göthit hävittävät keisarikunnan rajamaita, retkeilevät meritse

Välimerenkin rantoihin ja uhkaavat maailman sivistykselle täyttä

perikatoa. Itse yhdys-side Romalaisessa valtiossa näyttää siihen aikaan

katkenneen. Gallienon aikana jokainen maakunta saa itse hoitaa

puolustustaan, miten paraiten jaksaa. Kaikki aian merkit näyttävät

vahvistavan taika-uskoisten pelkoa, että Roma, joka silloin täytti

tuhat-vuotisen ikäkautensa, oli myöskin täyttänyt elämänsä määrän

historiassa. Vaan tuo vaarallinen vaihe Roman historiassa menee

kuitenkin onnellisesti ohitse. Uskonnon seikka selviää, valtiolliset

muodot järjestyvät ja varmistuvat, barbari-kansat kuritetaan ja alkavat

itse tulla Romalais-sivistyksen vaikutuksen alle. Mitä erittäin

siveelliseen kantaan tulee, ei käy kieltäminen, että kristitty

Roma 4:nnellä ja 5:nnellä vuosisadalla on puhtaampi ja jalompi

kuin pakanuuden Roma 3:nnella. Voimme epäilemättä keksiä monta

heikkoa puolta sen-aikuisessa Kristikunnassa, voimme soimata sen

puolue-kiistoja, sen suvaitsemattomuutta, sen alkavaa turmelusta opissa

ja tavoissa. Mutta tasapuolinen tarkastaja ei milloinkaan voi kieltää,

että siveellisyyden mitta-kaava oli Kristin-uskon kautta jalostunut.

Henkinen elämä, semmoisena kuin se kirjallisuudessakin ilmestyy, ei

suinkaan ole Theodosio Suuren aikakaudella entistä heikompi. Olemme

tosin jo kaukana Roman kirjallisuuden kultaisesta aiasta. Mutta

ylipäänsä kirjallinen aisti on puhtaampi kuin toista vuosisataa

takaperin; mainitakseni ainoastaan jonkun esimerkin, historioitsija

semmoinen kuin Ammiano Marcellino, runoilijat semmoiset kuin Ausonio

ja Claudio Claudiano eivät suinkaan ole ylönkatsottavia. Luonnollista

on, että kristitty kirjallisuus nyt on anastanut etusijan; vaan

kirkko-isien teokset koskevatkin ihmisajatuksen korkeimpia kysymyksiä,

ja yksi ainoa semmoinen nimi kuin Augustinon todistaa kylläksi

aikakautensa henkistä kykyä. Eikä myöskään sovi sanoa, että Roman

valtiollinen kyky on sukupuuttoon kuollut; niin kauan kuin semmoiset

miehet kuin Valentiniano I, Theodosio Suuri, Stilikhoni, Bonifacio

ja Aëtio edustavat Romalaista nimeä, tämä ei suinkaan näytä

kadottaneen entistä suuruuttansa. Koko tuo vanha juttu Romalaishengen

veltostumisesta keisarikunnan loppu-aikoina näkyy siis olevan tyhjää

puhetta tai ainakin melkoisesti liioitettua. Totta on, että häviön

karttuessa, sittemmin myöskin karttuu kaikkinainen kurjuus tavoissa ja

oloissa; mutta tämä on valtiollisen perikadon seurauksena eikä sen

syynä. Maailma barbaristuu samassa määrässä kuin barbarit tunkeuvat

sisään. Mutta miksi barbarit nyt pääsivät sisään, samat barbarit, jotka

3:nnella vuosisadalla onnellisesti torjuttiin, se on arvoitus, johon

keisarikunnan siveellinen tila ei suinkaan anna tydyttävää selitystä.

Eikä myöskään barbari-maailman siveellinen tila anna syytä siihen

arveluun, että barbarien kautta uutta voimaa olisi vuotanut ihmiskunnan

vanhentuneisin jäseniin. Meillä on tavallisesti Germanilaisten

kansain luonteesta ja tavoista joku erinomaisen ylhäinen ajatus, joka

pää-asiallisesti perustuu Taciton tunnettuun kertomukseen. Tacito

kirjoitti Trajanon hallitessa ja hänen tarkoituksensa oli asettaa

sen-aikuisen Roman muka veltostuneen sivistyksen rinnalle kuvauksen

raikkaasta ja tuoreesta villi-elämästä. On siis tämän kuvauksen suhteen

huomaamista: ensiksi että nämä kansat Theodosio Suuren aikana jo olivat

kolme vuosisataa istuneet Romalais-sivistyksen lähisyydessä, eivätkä

enää olleet kenties aivan samankaltaisia kuin Taciton aikana, ja

toiseksi että, jos heidän luonteensa olikin pää-asiallisesti pysynyt

muuttumatta, Taciton antama väritys voipi meitä helposti erehdyttää,

vaikka ne teko-asiat, jotka hän tuopi esiin, epäilemättä ovat

luotettavia. Mutta jos tasapuolisesti tarkastelemme Taciton

kertomusta, havaitsemmekin Germanilaisissa aivan samat avut ja viat,

kuin villi-kansoilla aina tavataan: toiselta puolen sotaista miehuutta

runsain määrin, toiselta puolen erinomaista heikkoutta kaikissa

yhteiskunnallisissa suhteissa, joihin siveellisyys oikeastaan perustuu.

Minun täytyy säästää tarkempi selitys Germanien yhteiskunnallisesta

tilasta toiseksi kertaa; mutta niille, jotka uneksivat villi-elämän

siveellisestä jaloudesta, tahdon tässä esiin-tuoda muutamia kohtia itse

Taciton kertomuksesta.

Luonnollista on, että niissä sota oli ikäänkuin elämän tarkoituksena ja

heimokunnat keskenäänkin alituisesti ottelivat, kaikki rauhalliset

askereet pidettiin halvassa arvossa. Kattien kansasta Tacito erittäin

lausuu: "Eivätpä rauhankaan aikana pukeu leppeämpään muotoon: ei

kellään ole asumusta eikä peltoa eikä minkään-laista huolenpitoa;

elättävät itsensä mihin tulevat, tuhlaten muiden omaisuutta eikä

omastansa pitäen väliä, kunnes hermoton vanhuus tekee heidät

kelvottomiksi harjoittamaan niin jäykkää miehuutta".[29] Tämä

tietysti oli raakuuden korkein aste; mutta Taciton kuvaus yleisestä

koti-elämästä Germaniassa ei ole paljoa valoisampi: "Milloin ei sotia

käydä, kuluu paljon aikaa metsänkäyntiin, mutta vielä enemmän

joutenoloon, uneen ja syöminkiin. Nukkuvat myöhään päivään, herättyänsä

kylpevät, enimmästi lämpimässä, kylvettyänsä ruokailevat, sitten

menevät toimiin tai yhtä usein juominkeihin. Juoda yötä päivää

yhtenään, ei lueta kellenkään viaksi; silloin niinkuin juopuneilla

ainakin syntyy usein riitoja, jotka harvoin ratkaistaan paljaalla

toralla, vaan tavallisesti murhalla ja haavoilla. Selvälläkin päällä

antauvat semmoisella hurjuudella peliin, että kun ovat kaiken

omaisuutensa menettäneet, panevat viimeiselle heitolle oman ruumiinsa

ja vapautensa". Että tämä säännöttömyys elämässä oli Germanilaisilla

sääntönä, ja että semmoisissa oloissa siveellisyyden varsinaiset

muodot, perhe ja valtio, olivat aivan heikolla kannalla, todistaa

Taciton kertomus yltäkyllin. "Sotaisimmat ja uroollisimmat", hän

lausuu, "eivät tee mitään työtä, vaan heittävät huoneen askareet ja

kotitoimet sekä peltojen viljelyksen naisille ja vanhuksille ja

perhekunnan heikoimmille; itse viettävät aikansa tylsässä

työttömyydessä, kummallisella luonteen ristiriitaisuudella, kun samat

miehet niin rakastavat laiskuutta ja niin vihaavat lepoa".[30] Naisen

tila, joka tavallisesti on yhteiskunnallisen siveellisyyden puntarina,

oli sama kuin alkuperäisissä yhteiskunnissa muuallakin. Vaimot

ostettiin; monivaimoisuus oli luvallinen, vaikka tietysti niin köyhissä

oloissa ei aivan tavallinen.[31]

Nämä Germanilaisen elämän ominaisuudet eivät nähtävästi olleet paljon

muuttuneet siihen aikaan, jolloin barbarit asettuivat keisarikunnan

raunioille, kuten Ammiano Marcellinon, Gregorio Toursilaisen y.m.

kuvaukset selvästi ilmoittavat. Jos muutosta oli tapahtunut, se

pikemmin oli muutosta pahempaan päin, niinkuin luonnollista onkin,

milloin kansat ajelevat kodittomina ympäri maailman. Moni arvelee,

perustuen Tacitonkin lauseisin siinä kohden, että vilpitön rehellisyys

oli se puoli Germanilaisessa luonteessa, joka perusti barbarien

etevyyttä Romalaisuuden rinnalla. Historia ei suinkaan vahvista tätä

ajatusta. Salviano, joka keisarikunnan loppu-aikoina kirjoitti

innokkaan saarnan Romalais-maailman synneistä, jotka hänen mielestään

olivat syynä aian onnettomuuksiin, katsoi kuitenkin barbari-luonteen

pää-viaksi juuri petollisuuden: "Göthit ovat petolliset, Frankit

valeelliset, valapattoiset; he eivät käsitäkkään kavaluutta

miksikään viaksi; väärä vala on heistä ainoastaan puheen muotoa eikä

rikosta".[32] Ja Salvianon todistus saapi täyden vahvistuksensa

historian tunnetuista tapauksista. Tuo julma kavaluus, jolla Theuderik

Suuri teloittaa Odoakerin ja hänen väkensä, Klodovikin petos-työt

sukulaisiansa vastaan, Merovingien koko historia, murhe-näytelmät

Longobardien kuningas-perheessä, sanalla sanoen lukemattomat esimerkit,

joita en tässä voi luetellakkaan, osoittavat, ett'ei rehellisyys

suinkaan siihen aikaan ollut "maan perinyt", niinkuin sananlasku

kuuluu, ja ett'ei maailman siveellinen kanta ylipäänsä ollut

Germanilais-valloituksen kautta kohonnut. Myöskin se luonnon-voima,

jonka barbarit villi-elämästä toivat mukaansa, katosi pikemmin kuin

olisi sopinut arvata. Vandalien, Göthien, Burgundien valtakunnat

tulivat varsin lyhyt-ikäisiksi, ja Merovingien suku loppui henkiseen ja

ruumiilliseen kykenemättömyyteen.

Nämä tosi-asiat silmäin edessä, lienee mahdoton selittää vanhan

maailman kukistumisen syyksi barbari-kansain turmelematon jalous ja

Romalaisen sivistyksen rappio-tila. Ne vuosisadat, jotka seuraavat

keisarikunnan kukistumisen perästä, eivät suinkaan osoita siveellistä

edistystä ihmiskunnan oloissa, vaan päin-vastoin yhä karttuvaa

raakuuden ja pimeyden valtaa, samassa määrässä kuin Romalaisen

sivistyksen muistot himmenevät ja haihtuvat. Joka niin-muodoin etsii

järjellistä johtoa ihmiskunnan vaiheissa, ei ainakaan voi väittää

maailman siveellisesti parantuneen Romalais-sivistyksen häviön kautta.

Onko siis mitään muuta katsanto-kohtaa, joka osoittaisi tapahtuneen

muutoksen tarpeelliseksi tai hyödylliseksi? Vai onko ainoastaan

Sallimuksen oikku nyt viskannut ihmiskunnan uusille poluille,

katkaisten tylysti sen entistä kehitys-jaksoa? Tämä kysymys on kaikkien

tärkeimpiä historiallisen tieteen alalla. Tahdon tulevassa luennossa

koettaa siihen antaa jotakin vastausta.

Yhdes-toista Luento.

Yleis-ihmisyys ja kansallisuudet.

Miksi suuren Romalais-vallan täytyi kukistua ja hajalle mennä? --

Tämähän se kysymys, johon minun piti tässä luennossa etsiä vastausta.

Olemme nähneet, että syy tähän mullistukseen ei ollut Romalaisuuden

siveellinen rappio ja barbarien siveellinen etevyys, niinkuin usein on

arveltu, eikä myöskään joku ihmiskunnan tarve ruumiillisesta

uudistuksesta tuoreiden aineiden kautta, niinkuin myöskin joskus on

ajateltu. Jälkimäisen seikan suhteen olen jo huomauttanut, että

barbarien luonnon-voima tavattoman pian katosi uusien kultuuri-olojen

vaikuttaessa eikä niin-muodoin jättänyt tuntuvia jälkiä maailman

aineelliseen olentoon. Mutta jos voisimmekin keksiä jotakin hyötyä

barbari-aineiden tuottamasta suvun-sekoituksesta, ei käy väittäminen,

että tätäkään tarkoitusta varten Romalais-valtakunnan kukistus oli

välttämättömän tarpeellinen. Vieraiden aineiden vastaan-ottaminen ja

sulattaminen oli alusta saakka ollut Roman-vallan omituisuutta, ja

tämän aian barbarit tuskin parempaa pyysivätkään kuin sulautua Roman

kultuuriin, joka lumous-voimalla veti heidät puoleensa. Kumma kyllä!

itse teossa tämä kultuuri nytkin heidät nieli ja sulatti. Kaikki nämä

barbari-kansat, jotka asettuivat keisarikunnan raunioille, Göthit,

Burgundit, Frankit, Longobardit y.m., eivät osanneet aian-pitkään

säilyttää ominaista kansallisuuttansa, vaan muuttuivat kielensä

puolesta Romanisiksi kansoiksi, vaikka suuren keisarikunnan

valtiollinen vaikutus jo oli tykkönään hävinnyt ja sen sivistyskin oli

pirstoiksi rikki mennyt. Ajatella siis täytyy, että jos barbari-aineet

jollakin tavoin olivat sivistyneen maailman uudistumiselle

tarpeelliset, nämä eivät kumminkaan olisi vaatineet keisarikunnan

valtiollista perikatoa. Loppupäätös 5:nnen vuosisadan suuresta

näytelmästä, ei niin-muodoin ole mikään siveellinen tai aineellinen

uudistus ihmiskunnassa eikä myöskään oikeastaan barbaristen

kansakuntain voimistuminen itsenäiseen kultuuri-vaikutukseen. Ainoana

todellisena loppu-tuotteena on keisarikunnan hajoominen sinänsä,

ja tämän kautta sen yhteis-ihmisyyden lakkaaminen, jonka Roman

maailman-valta oli luonut. Muutos, joka ihmiskunnan oloissa on

tapahtunut, käypi lyhyesti lausua näin: Vanhan aian lopulla koko

sivistynyt maailma yhtenä kansakuntana, Romalaisena ihmiskuntana; --

Keski-aian alusta alkaen taas historian ala hajonneena lukuisiin

valtioihin, joista eri kansallisuuksia syntyy ja muodostuu. Tämä on

muutoksen pää-luonne. Voimmeko siihenkin löytää järjellistä selitystä?

voimmeko katsoa semmoisen mutkan tarpeelliseksi ihmiskunnan

sen-aikuiselle kehitykselle? --

Selityksenä on, että uusi aate, nimittäin kansallisuus-aate, nyt oli

historiassa astunut esiin, ja tämän voitolle-pääsö oli Roman

keisarikunnan kukistus. Koko edellinen kehitys-jakso ihmiskunnan

historiassa oli tarkoittanut yleis-ihmisyyden synnyttämistä ja

luontoperäisten kansallisuuksien sulattamista yhteiseksi ihmiskunnaksi.

Nuo alkuperäiset yhteiskunnat temmattiin ensin suurten itämaisten

monarkiiain valloituksilla ulos umpinaisuudestaan ja tasoitus-työ

täytettiin Makedonialaisen vallan kautta, joka levitti Hellenien

korkeaa kultuuria yli koko itäisen maailman. Sitten seurasi Roman

maailman-herruus, joka vielä laveammalla alalla jatkoi samaa

sulattamis-tointa, hävittäen lukemattomat kansalliset erikoisuudet,

mitkä turhaan ponnistelivat tätä nielevää maailman-valtaa vastaan. Näin

oli vihdoin pitkällisellä historian työllä syntynyt ja vahvistunut

ihmisyys-aate, tunto ja tieto yhteisestä ihmisyydestä, joka liittää

ihmis-suvun kaikki jäsenet yhdeksi ko'oksi etujen ja kehityksen

puolesta. Edellisistä luennoistani käypi mielestäni selväksi, että siinä

oli ollut Vanhan aian historian koko suunta ja tarkoitus. Mutta sen

ohessa on huomattava, että se ihmisyys-aate, jonka Roman-valta nyt oli

täytäntöön pannut, kuitenkin oli yhdessä kohden varsin ykspuolinen.

Romalainen yleis-ihmisyys oli toteunut ainoastaan yhteisen

kansallisuuden muodossa. Yhteinen ihmiskunta oli syntynyt ainoastaan sen

kautta, että kaikki kansat olivat muuttuneet Romalaisiksi, s.o. yhdeksi

kansallisuudeksi lakien, laitosten ja kultuurin puolesta. Ihmisyys-aate

oli niin-muodoin ikäänkuin kahlehdittu kansallisuus-aatteesen, samassa

kuin kansallisuus-aate itse oli tähän syleilykseen tukehtunut. Tosin

Kristin-usko jo oli laventanut ihmisyys-käsitteensä ulkopuolelle

Romalaisen humanitas-piirin ahtaita rajoja; mutta niin kauan kuin Roman

valtio-yhteys pysyi, ei voinut Kristin-uskon väljempi käsityskanta siinä

kohden oikeastaan toteuntua. Se, mitä historia tällä hetkellä kaipasi,

oli erikoisia kansallisuuksia tuon saavutetun yleis-ihmisyyden kehässä.

Silloin Roman keisarikunta oli määränsä täyttänyt ja aian tarve vaati

sen hajoomista.

Tämä selitys saattaa kenties kuulua kovin opin-sääntöiseltä; mutta se

toivoakseni tulee helpoksi käsittää, niin pian kuin käytämme aian

tapahtumat sen valaisemiseksi. Lähtekäämme siis vielä kerta

tarkastamaan keisarikunnan loppu-aikoja tämän uuden tarpeen kannalta.

Ensiksikin astuu silmiimme se omituinen seikka, että keisarikunnan

ihmeteltävä hallinto-järjestys, jonka Diokletiano ja Konstantino Suuri

olivat panneet kuntoon ja joka niin lavean valtakunnan ohjaamisessa oli

välttämätön, pian alkoi käydä alamaisille kovin rasittavaksi.

Virkavallan omituisena kirouksena on aina ollut, että se masentaa

yksityisten toimeliaisuutta. Keisarillinen hallitus-muoto tietysti itse

periaatteessaan aina oli ollut itsevaltias; mutta vasta nyt, kun tarkka

virkavaltainen koneisto levitti sen vaikutusta yhteiskunnallisen elämän

kaikkiin piireihin, se tukehutti kaiken sekä kunnallisen että

elinkeinollisenkin vapauden. Enentynyt hallitus-loisto sen ohessa

vaati lisättyjä veroja ja verojen saanti alkoi tulla valtion

pää-tarkoitukseksi. Juuri tästäkin syystä alamaisten yhteiskunnallinen

vapaus joutui yhä ahtaammalle. Meidän täytyy hämmästyä niitä

väkivaltaisia lakeja, joita keisarillinen hallitus siinä kohden oli

pannut toimeen. Niinpä esm. kaupunkien kunnallis-hallitus oli

vanhastaan uskottu kaupunkien varakkaimmille asukkaille, jotka "Kurian"

jäseninä eli Kurialeina järjestivät kunnan sisälliset asiat ja

suorittivat kaikki pienemmät oikeuden-seikat, mutta myöskin kokoilivat

valtion vero-saatavat kaupungista ja niistä olivat yhteisessä

edesvastauksessa. Vaan samassa määrässä kuin vero-rasitukset

karttuivat, tuli Kurialien kunnia-virka kauheaksi kuormaksi, ja valtion

täytyi ankarilla säännöillä estää heitä luopumasta asemastansa. Niinpä

heitä kiellettiin maaseuduilla asumasta, sotaväkeen menemästä,

rupeamasta papilliseen virkaan; jos olivat paenneet tai varkain

sukeltaneet muille toimi-aloille, niin laki käski tuoda heidät väkisin

asemilleen, ja samat velvollisuudet menivät omaisuuden kanssa

perinnöksi heidän lapsillensakin. Maaseutujen olot olivat muodostuneet

yhtä ankaraan malliin. Romalais-vallan talonpoiat, niinkutsutut

Kolonit, olivat oikeastaan perintö-oikeudella varustettuja alustalaisia

suurten maan-omistajain tiluksilla. Mutta heillä ei ollut mitään

vapautta luopua tilastansa ja lähteä muille toimi-aloille; jos

semmoista yrittivät, se luettiin heille varkaudeksi, koska muka olivat

varastaneet itsensä pois maan-isäntäin palveluksesta ja valtion

vero-apajasta.

Nämä esimerkit osoittavat, että "Pax Romana" oli alkanut muuttua

raskaaksi kahleeksi, joka painoi ja puudutti yhteiskunnan jäseniä.

Ainoastaan voimakas yleinen mielipide olisi semmoisissa oloissa

saattanut lievittää virkavallan painoa; mutta niin laveassa

valtakunnassa ei mikään yleinen mielipide voinut muodostua; sillä ne

paikkakunnalliset edut, joista semmoinen muodostus saapi alkunsa,

uppoontuivat tuon epämääräisen valtio-edun pohjattomaan kuiluun.

Turhaan joskus koettiin muutamia parannus-keinoja kansalaisten

turvaksi. Valentiniano I oli antanut maakuntalasille oikeuden valita

itsellensä erinäisiä Defensoreita, s.o. jonkunlaisia kansan-tribuneja,

jotka saivat tuoda kansan valitukset hallitsijain kuuluville. Gratianon

ja Honorion aikoina säädettiin maakunnallisia edustus-laitoksia, joissa

kuntien valitut asiamiehet saivat neuvotella maakuntansa yhteisistä

asioista. Tämä kaikki oli varsin hyvää, mutta ei enää auttanut eikä

riittänyt. Tuo "veljyyden side", joka liitti koko maailman yhdeksi

valtakunnaksi, oli jälleen muuttunut rasittavaksi orjuudeksi, jonka

alta sekä yksityiset että kokonaiset maakunnat pyrkivät erillensä.

Galliassa oli jo 4:nnen vuosisadan alusta syntynyt rosvojoukkoja,

joiden turviin sekä kolonit että kurialit usein pakenivat valtio-lakien

painon alta. Vielä merkillisempi on, että kansallisen itsenäisyyden

oireita alkaa tuolla täällä ilmaantua. Kreikan-kielinen itäinen maailma

alkaa kyllästyä liittoonsa Latinalaisten länsimaiden kanssa, ja

oikeastaan juuri tämä seikka, eikä paljaastaan jotkut kurjat

hovi-juonet Konstantinopolissa, vaikuttaa Theodosio Suuren kuoleman

jälkeen, että Itä-Roma erkanee Länsi-Romasta. Kreikkalaisuus tähän

aikaan silminnähtävästi pyrkii valtiolliseen itsenäisyyteen, ja

Justinianon aikana vihdoin Kreikan kielikin tulee itäisessä

keisarikunnassa viralliseksi kieleksi Latinan sijaan. Semiläisellä

alalla Syrian kieli samaan aikaan alkaa kehittää ominaista

kirjallisuutta. Länsimailla nämä kansalliset pyrinnöt ovat sen puolesta

heikommat, että kansalliset kielet jo enimmästi ovat kuolleet. Mutta

missä tilaisuutta on, ilmaantuu ainakin hyvä taipumus irtauntumaan

keisarikunnan valtiollisesta hoidosta. Jo v. 397 syttyi Afrikassa

kansallinen kapina, jonka johtajana oli eräs Gildoni, muinaisten

Maurilais-kuninkaiden jälkeläinen. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Roman

legionit olivat lähteneet Britanniasta, pelastaaksensa Gallian alat

barbarien tulvasta, koettivat Britannian Kymrit järjestää kansallisen

valtakunnan. Tätä esimerkkiä seurasi Armorika (nyk. Bretagne), jossa

Keltalainen kieli yhä oli säilynyt, ja useat lähiset paikkakunnat

yhdistyivät samaan liikkeesen, karkoittaen Romalaiset virkamiehet.

Niinkuin tiedämme, sekä Britannia että Armorika eivät milloinkaan enää

palanneet Roman vallan alle. Muualla länsimailla tosin puuttui

ominaisen kansallisuuden alkeet, mutta Romalaisuuden harrastus

oli joka paikassa kuolemaisillaan, ja barbarien tuloa toisinaan

melkein mielihyvällä tervehdittiin. Se aika oli tullut, jolloin

isänmaan-rakkaus tarvitsi ahtaampia rajoja, voidaksensa elää ja

vaikuttaa. Tuo yleis-isänmaa, jota Seneca oli ihastellut, oli jo

kadottanut merkityksensä Romalaisen maailman asukkaille.

Silloin keisarikunta hajoo hajoomistaan, ja koska itse maakunnilta

myöskin itsenäistä elin-voimaa puuttuu, on seurauksena, että

barbari-kansat, kukin kohdaltansa, korjaavat tuon kuoleuntuneen

valtio-ruumiin irtanaiset kappaleet. Barbarit itsestään eivät

vaikuttaneet keisarikunnan kukistumista, yhtä vähän kuin kalmamadot

ovat syynä inhimillisen elin-rakennuksen häviöön. Mutta kun henki on

paennut, silloin valtiollisessa niinkuin luonnollisessakin elämässä

ilmauntuu mädännys kaikkine seurauksineen, ja barbari-valloitus oli

niin-sanoakseni tämän kemiallisen muutoksen tuotteena.

Tuskallinen on katsella tuon hukkuvan Romalais-maailman

kuoleman-taistelu. Joka paikassa on häviötä ja epätoivoa. Kun runoilija

Rutilio Numatiano v. 417 lähti Romasta Galliaan, hänen täytyi kulkea

meritse, koska tuo muinoin niin rikas Etruria oli tyyni hävitetty,

viljelysmaat metsittyneinä, tiet ja sillat rikkuneina.[33] Ylipäänsä

liike ja kaupankäynti sekä elinkeinollinen toimeliaisuus taukosi, koska

valtion yllä-pitämä järjestys oli poissa. Tuolla joku silta oli

särkynyt, eikä kukaan pitänyt huolta sen korjaamisesta; täällä taas

joku tie kävi mahdottomaksi kulkea, koska joukko barbareja tai rosvoja

oli asettunut sen varrelle. Sen ohessa yleinen turvattomuus ja

toivottomuus lannisti ihmisissä kaiken työ-innon, varsinkin kun nähtiin

Romalaisen hallituksen usein liittyvän barbarien kanssa alamaistensa

perikadoksi. Se oli keisarikunnan oma hallitus, joka, suosiolla tai

pakolla, antoi suostumuksensa siihen, että raa'at barbari-laumat

majoitettiin maakuntalaisten keskuuteen, ja aian kronikat kertovat,

että hallitusmiehet siinä kohden usein menettelivät säälimättömällä

kovuudella. Niinpä esm. Aëtio kerran heitti muutaman osan Loire'n

takaista Galliaa eräälle Alani-parvelle, joka aseellisella voimalla

ajoi entiset maan-omistajat ulos.[34] Tämmöisissä oloissa kaikki

taloudellinen toimeliaisuus lannistui, koska ei kukaan voinut luottaa

edes huomis-päivään; ainoastaan hetken tarpeet ja nautinnot täyttivät

ihmisten mielet. Epätoivo synnyttikin hurjuutta ja raakuutta tavoissa.

Kun Frankit v. 440 vaiheella karkasivat Köln'in päälle, eivät asukkaat

tienneet mitään pelastuksen neuvoa; laittoivat suuret kemut, joivat

järkensä hurmoksiin ja antoivat Frankien vuodattaa heidän verensä

keskellä särkyneitä viini-astioita. Paikoittain, hädän tullessa,

palattiin takaisin pakanuuden menoihin, niin että Norikossa mainitaan

ihmisiäkin uhratun. Joka paikassa vihan maljat olivat vuodatetuina

onnettoman Romalais-maailman yli, ja joka paikassa vitsauksen

ylönpalttisuus synnytti epätoivon huumausta, jota kirkon miehet turhaan

nuhtelivat. "Romalais-kansa kuolee ja naurahtaa!" -- lausui katkerasti

Salviano.[35] Pyhä Augustino, joka juuri ennätti kuolla, ennenkuin

Vandalit valloittivat hänen hiippa-kaupunkinsa, Hipponin Afrikassa,

ymmärsi myöskin jo selvästi, että "Roman ikuisuus" ei enää ollut

historian pylvääksi pantava. Hänen syvä-mietteinen teoksensa "De

civitate Dei" (Jumalan valtakunnasta) sisältää ensimäiset perusteet

uudelle historian-filosofialle. Roman valtiollinen perikato oli hänellä

silmäin edessä; sitä ei enää kukaan voinut epäillä. Mutta samalle

aatteelle oli nyt annettava toinen merkitys: "Ikuinen Roma" oli

Kristin-usko, jonka piti seisoa kukistumatonna, laskien barbari-kansat

valtansa alle, vaikka nämä olivat Roman maallisen vallan hävittäneet.

Itse teossa kirkollinen järjestys olikin ainoa, joka tätä nykyä

voimassa pysyi, maallisen järjestyksen kukistuessa. Melkein joka

paikassa tuo Kristitty lauma kokoontui paimeniensa ympäri, etsiäksensä

turvaa aian kauhuja vastaan, ja pispat hädän hetkenä olivat kansan

parhaina johtajina ja neuvon-antajina. Aniano Galliassa ja Leoni

Italiassa ovat meille tunnetut Attilan retkien historiasta. Auxerre'n

pispa Germano tuli yhtä kuuluisaksi pyhyydestänsä kuin siitä

urhoollisuudesta, jolla hän useat kerrat osasi barbarien raivoa

hillitä. Kristin-uskon virkana ei ollut yksistään lohdutella kärsivää

ihmiskuntaa iankaikkisen autuuden toiveilla; se myöskin holhoi ja

puolusti ihmisten maallisia etuja, ja se vihdoin pelasti mitä

pelastettavissa oli vanhan maailman yhteiskunta-järjestyksestä ja

kultuurista.

Ja edellä kaiken Kristitty kirkko tässä vedenpaisumuksessa pelasti

itse ihmisyys-aatteen, jota ei Romalainen valtio-yhteys enää

kannattanut. Yhtenä Kristikuntana kirkko tästä-lähin koettaa yhä

lujemmin vahvistaa yhdys-siteet maailman hajonneiden kappaleiden

välillä. Tuo "yleinen kirkko" (ecclesia catholica) on Keski-aian

kuluessa humanitas-aatteen kannattajana, samoin kuin Vanhan ajan

lopulla Romalainen yleis-valtakunta oli tämän aatteen luonut ja

kehittänyt. Siinäpä Katholisuuden merkitys historiassa, ja

tästä myöskin ymmärrämme, miksikä hyödyksi Theodosio Suuri oli

"oikea-uskoisuuden" vahvistanut ja lahkolais-opit hävittänyt.

Kristikunnan jakamaton yhteisyys oli, näet, välttämättömän tarpeellinen

juuri sillä hetkellä, jolloin maailman piti valtiollisesti hajalle

mennä.

Jos nyt tahdomme tehdä lopullisen johtopäätöksen edellisestä

tutkimuksesta, havaitsemme selvästi, että syynä Romalaisen

maailman kukistumiseen on ollut historian tarve jälleen luoda

erikois-kansallisuuksia, joiden vaihe-vaikutus saattaisi vasta antaa

inhimilliselle kehitykselle rikkaamman sisällyksen. Siitä aiasta

onkin kansallisuus-aate ollut historian liike-voimia, ja meidän

aikakaudellamme ei kukaan voi sen merkitystä kieltää. Mutta huomattavaa

on, että se kansallisuuksien oikeus, joka tällä tavoin on historiassa

ilmaantunut, ei ole mikään ehdoton oikeus, joka perustuisi kansakuntien

paljaasen olemassa-oloon. Kansallisuuden aate ei merkitse sitä, että

jokainen ihmis-ryhmä, jolla on yhteinen sukuperä ja yhteinen kieli, on

oikeutettu seisomaan itsenäisenä kansallisuus-olentona maailmassa.

Historia on Vanhan aian kuluessa hävittänyt lukemattomat luontoperäiset

kansallisuudet, synnyttääksensä Romalais-maailman yleis-ihmisyyden, ja

se samalla tavoin vastakin säälimättä lakaisee tieltään semmoiset

kansa-olennot, jotka ovat yleiselle inhimilliselle kehitykselle

esteeksi. Kansallisuuksien oikeus siis tulee kysymykseen ainoastaan

siinä määrässä ja niin kauan, kuin kukin kansakunta tätä yleistä

kehitystä palvelee ja niin-muodoin omalta kohdaltansa edustaa yleistä

ihmisyyttä. Tämän totuuden vahvistaa jokainen vaihe seuraavien

aikakausien historiassa.

Mutta toiselta puolen yleis-ihmisyys siinä muodossa, kuin se Roman

keisarikunnassa oli toteunut, nimittäin kaikkia erikoisuuksia

tuhehuttavana valtana, ei enää voi ihmiskunnan kehitys-jaksossa

ilmestyä. Usein näinä seuraavina aikoina rauhan tarve, sama tarve,

jonka "Pax Romana" oli toteuttanut, on saattanut ihmiset ajattelemaan

jotakin yleis-hallitusta, joka humaniteetin perustuksella ohjaisi

maailman kohtalot. Tätä tarkoitusta varten esm. Keski-aika uudisti

keisari-aatteen ja loi sen ohessa paavillisen vallan, puhumatta muista

hankkeista yleis-monarkiiain perustamiseksi. Mutta joka kerta nämä

yritykset ovat jääneet keskoisiksi. Sillä maailman vapaus on havaittu

tärkeämmäksi kuin maailman rauha, ja vapauden pylväinä ovat juuri

erikois-kansallisuudet.

Näillä viittauksilla olemme jo astuneet sen kynnyksen yli, joka viepi

Keski-aikaan. Saamme seuraavassa luennossa tämän uuden kehitys-jakson

luonnetta erittäin tarkastella.

Kahdes-toista Luento.

Siirto Vanhasta aiasta Keski-aikaan.

Vanha kasvatus-opillinen sääntö kuuluu: "Hyvin jakaa, hyvin opettaa!"

-- Mutta tuo tavallinen aikakaus-jako, joka Keski-aian nimeen sulkee

vuosituhannen aiat Länsi-Roman kukistumisesta Uskonpuhdistukseen

saakka, ei ole suinkaan syntynyt tämän terveellisen säännön

ohjauksella. Itse nimitys Keski-aika on jotakin epämääräistä ja

sisältää koko joukon ylönkatsetta tätä ihmiskunnan kehitys-jaksoa

kohtaan, ikäänkuin sillä ei olisi mitään omaa tarkoitus-perää, vaan

ainoana virkana täyttää välit toisesta kultuuri-kaudesta toiseen. Ja

kuitenkin Keski-aialla on oma tehtävänsä, oma järjestelmänsä, oma

kultuurinsa. Feodalismi ja Paavikunta ovat ne kaksi laitosta, jotka

antavat Keski-aialle ihan omituisen luonteen; niiden avulla Eurooppa

kasvaa suureksi kansojen yhdyskunnaksi, jossa uusi, monenpuolinen

kultuuri kehittyy. Keski-aialla on siis kyllä tärkeä sijansa

historiassa, niinkuin toivon voivani edempänä kuulijoilleni selväksi

tehdä. Mutta toiselta puolen on muistamista, että Feodalismin ja

Paavikunnan varsinainen vaikutus alkaa vasta vuoden 1000 paikoilta;

siitä aiasta alkaen siis on luettava todellinen Keski-aika aatteinensa

tarkoituksineen. Nimi, jos sopimatonkin, täytyy meidän tietysti jättää

korjaamatta; se on jo merkityksensä puolesta vakaantunut. Olen vain

tahtonut huomauttaa, että kun tämä merkitys otaksutaan, tuo pitkä

aian-jakso vv. 500-1000 välillä ei kuulu varsinaiseen Keski-aikaan,

vaan on jonakuna valmistavana väli-aikana, ikäänkuin pitkä sarja

esipihoja Keski-aian varsinaiseen pesälinnaan.

Aion Teitä kuljettaa järjestään näiden käytävien läpitse; mutta täytyy

edeltä-käsin ilmoittaa, että ne ovat siivonsa puolesta jotenkin ikäviä,

täynnänsä sekavuutta sekä yhteiskunnallisissa oloissa että

historiallisissa tapahtumissa. Meidän ensimäinen tehtävämme on siis

koettaa keksiä jotakin järjellistä katsanto-kantaa, miltä sopisi

tapausten tuoksinassa saada käsitystä niiden yleisestä suunnasta. Tätä

varten meidän tulee ryhtyä kahtalaiseen jakoon: ensiksikin tuo viiden

vuosisadan mitta on jaettava lyhyempiin jaksoihin, jotta muutos-kohdat

selvemmin astuisivat näkyviin, ja toiseksi ovat eri olo-piirit

toisistaan eroitettavat. Kenties emme voi itse esityksessä aivan

tarkalleen näitä jakoja noudattaa; mutta ne ovat muistossa pidettävät,

koska niistä ainakin on joku apu selkeyden saavuttamiseksi.

Nuo eri olo-piirit, joita meidän tulee silmällä pitää, ovat:

1. Historiallisten tapausten ala, eli toisin sanoin: missä määrässä

inhimillisen kehityksen maatieteellinen piiri leviää.

2. Kirkon tila ja vaikutus, sen sisällinen varttuminen ja sen

lähetys-toimi ulospäin.

3. Yhteiskunnan tila, eli mille kannalle yleinen järjestys sekä

ihmisten turvallisuus ja sen ohessa heidän vapautensa muodostuvat.

Nämä katsanto-kohdat tulee meidän sovittaa kolmeen eri aian-jaksoon,

joiden rajoiksi umpi-määrin sopii panna vuosiluvut 476-630-850-1000.

1. _Ensimäinen jakso_ vv. 476-630 sopisi nimittää _häviön

jatkoksi_. Historia ei vielä liiku ulkopuolella vanhan

Romalais-vallan rajoja; mutta tämä Romalais-maailma on nyt hajalla,

ja maa on autio ja tyhjä ja pimeys syvyyden päällä, ikäänkuin uuden

luomisen edellä. Hetkeksi Itä-Roma pyrkii jälleen pystyttämään

Romalaista yleis-valtaa, vaan yritys ei onnistu, ja itse itäinen

keisarikunta -- "Kreikkalainen keisarikunta", niinkuin sitä nyt

ruvetaan nimittämään, -- vajoo yhä kurjempaan hermottomuuteen,

muuttuen siksi, mitä Ranskalaiset sattuvasti nimittävät sanalla

_Bas-Empire_, alinen keisarikunta. Tällä välin kirkko läntisillä

mailla alkaa vähitellen ko'ota hajoitetut jäsenensä jälleen siipeinsä

alle; mutta sen lähetys-toimi ei vielä ehdi leviämään ulkopuolelle

entisen Romalais-alan piiriä. Muutoin kirkko itse barbaristuu,

barbarisuuden vallitessa. Tiedot ja taidot hukkuvat ja itse historian

soihtu on sammumaisillaan.

II. _Toinen jakso_ vv. 630-850 osoittaa ensimäiset yritykset

uuteen maailman-järjestykseen. Frankilais-valta koettaa jälleen

virittää Romalais-herruuden traditionit ja yrittää yhdessä liitossa

kirkon kanssa perustamaan jotakin säännöllisyyttä valtiollisiin ja

yhteiskunnallisiin oloihin. Tämän liiton vaikutuksesta myöskin

Kristin-usko levitetään toiselle puolelle Rein-virtaa, ja Saksa nyt

astuu inhimillisen kehityksen piiriin. Sitä vastoin itäisillä mailla

Kreikan keisarikunta kadottaa puolen alaansa Arapialaisille ja

Islam'ille, joka lisäksi anastaa Espanjankin haltuunsa.

III. _Kolmas jakso_ vv. 850-1000 laskee keski-aikaisten laitosten,

Feodalismin ja Paavivallan, perustukset. Tosin se Romalais-vallan aate,

jonka Kaarlo Suuri edellisen aian-jakson kuluessa oli tahtonut

kuolleista herättää, jääpi keskoiseksi ja Romalais-keisariuden arvo

melkein paljaaksi nimeksi. Mutta yhteiskunnan ainekset alkavat

itsestänsä järjestyä ryhmittäin jonkunlaisten sääntöjen mukaan ja

ihmis-elämä vakaantuu jonkunlaisiin muotoihin. Myöskin kirkon arvo ja

valta vakaantuu ja järjestyy niiden siveellisten periaatteiden nojassa,

joita se kannattaa; paavillisen vallan periaatteet jo valmistuvat,

vaikka niiden toimeenpano säästyy seuraavaan vuosisataan. Vihdoin tämä

aian-jakso saattaa kirkollisen lähetystoimen melkein tehtävänsä

perille. Skandinavian maat sekä Moravia, Puola, Unkari ja Venäjä

kääntyvät Kristin-uskoon, ja sillä tavoin pohjoinen ja itäinen Eurooppa

astuu sivistyneen maailman yhteyteen.

Tämän yleis-katsauksen perästä tulee meidän vähäistä likemmin tarkastaa

muutamia erinäisiä kohtia, ja aluksi on siis kääntyminen ensimäiseen

aian-jaksoon. Olen sitä aikaa nimittänyt "häviön jatkoksi" ja tahdon

lisätä, että barbari-kansain valloitus-työ nyt vasta täytetään. Tuo

kuuluisa vuosi-luku 476, joka tavallisesti pannaan Vanhan aian

päätös-patsaaksi, ei suinkaan näyttänyt sen aian ihmisille erittäin

merkilliseltä. Enimmissä maakunnissa olivat jo ennestään keisarikunnan

virastot ainoastaan lohjenneina pirstoina keskellä barbari-kansain

tulvaa, ja itse Italiassa oli jo pari vuosikymmentä todellinen

valta ollut barbaristen "patriciojen" ja heidän barbaristen

palkka-sotureinsa hallussa. Tosin on merkillistä kyllä, että Italia,

tämä keisarikunnan emämaa, nyt kadottaa vanhan keisari-arvon ja saapi

Odoaker'issa barbarisen "kuninkaan". Mutta Odoaker tunnustaa yhä, jospa

vain nimeksikin, itäisen keisarin yliherruutta, ja tätä nimi-herruutta

eivät myöskään Länsi-göthien, Burgundien tai Frankien kuninkaat tahtone

häneltä kieltää; ottaahan Klodovik -- mainitakseni yhden esimerkin --

mielihyvällä vastaan tuon Romalaisen konsuli-arvon, joka hänelle

Konstantinopolista tarjotaan. Sattuupa lisäksi Odoaker'in suhteen se

omituinen seikka, että Konstantinopolin keisari muutamana päivänä

päättää antaa Italian hallituksen toiselle miehelle. Hänellä, näet, on

palveluksessaan eräs Itä-göthiläinen ruhtinas, nimeltä Theuderik, ja

koska tämä toisinaan on varsin vaivaloinen ystävä, katsoo keisari

parhaaksi lähettää hänet väkineen päivineen Alppien yli, Italian

hallitusta ottamaan. Sitkeän vastarinnan perästä Theuderik pääsee

osalliseksi Italian hallituksessa, ja kun vähäistä myöhemmin Odoaker ja

koko hänen kansansa on petollisesti teloitettu, ovat Itä-göthit tulleet

Italian herroiksi. Mutta oikeuden kannalta katsoen ei ole silloinkaan

keisarin esimiehyys lakannut; päin-vastoin se näyttää näiden tapausten

kautta saaneen vahvistuksensa.

Huomattavaa myöskin on, että keisarikunnan traditionit

vielä elähyttävät Romalaista väestöä barbarienkin vallan alla.

Ei voi kysymykseenkään tulla, että barbari-kansain raa'at

oikeus-säännöt sovitettaisiin voitetun Romalais-väestön edistyneempiin

kultuuri-oloihin; on siis luonnollista, että joka paikassa, Galliassa

niinkuin Italiassakin, Romalais-väestö tuomitaan keisarikunnan lakien

mukaan, sill'aikaa kuin barbarit noudattavat omia oikeus-menojaan.

Mutta Romalaista lakia yhä laaditaan Konstantinopolista, ja juuri tällä

aikakaudella keisari Justiniano toimittaa suuren ko'otun lakiteoksensa.

Niin-muodoin Konstantinopoli on yhä vielä, muutamissa kohden ja

johonkin määrin, koko Romalaisen maailman keskuksena. Pait sitä tuo

äsken mainittu keisari ryhtyy suuremmoiseen tuumaan yhdistää läntisen

maailman lohjenneet maakunnat jälleen valtansa alle. Hänen nerokkaat

kenraalinsa, Belisario ja Narses, panevat tämän tuuman toimeen. Ensin

Vandalien valtakunta kukistetaan ja Afrika tulee taas satavuotisen

eron perästä keisarikunnan alle. Sitten tulee Italian vuoro,

ja vaikka Itä-göthit tavattomalla uroudella puolustavat asemaansa,

johon jo ovat alkaneet kultuurinkin puolesta kodistua, he viimein

18-vuotisen taistelun perästä hukkuvat. Näin nyt melkoinen ja tärkeä

osa läntisen keisarikunnan alaa on temmattu barbarien käsistä.

Mutta tähän pysähtyikin itäisen keisarikunnan äkki-arvaamaton

voiman-ponnistus. Gallian ja Espanjan takaisin-valloitusta ei enää

voitu ajatellakkaan eikä edes osattu Italian alaa suojella niistä

uusista barbari-joukoista, jotka Alppien takana olivat väijyksissä.

Niinpä jo viiden-toista ajastaian kuluttua Italian pohjois-osa joutui

raakojen Longobardien haltuun. Niinkuin näemme, kansain-vaellukset

eivät vielä ole lakanneet, ja tuo riutunut Romalaisuus vielä taistelee

olemuksestansa. Tapaukset ovat yhä vain jatkoa Roman keisarikunnan

kukistumiselle.

Vaan Justinianon hallituksen perästä Romalaisuuden traditionit alkavat

läntisessä maailmassa kuoleutua. Italiassa tosin muutamat alat pysyvät

enemmin tai vähemmin höllässä yhteydessä Kreikan keisarikunnan kanssa;

mutta muualla barbarisuus tulee kokonaan voitolle. Vasta silloin

huomataan todenteolla, että antikinen maailma on astunut hautaansa,

vaikk'ei kukaan vielä tiedä, mitä uutta tulossa lienee. Keisarikunnan

kanssa ovat myöskin Vanhan aian johtavat aatteet hukkuneet. Ainoastaan

yksi aate vielä on olemassa, jolla on omat tarkoituksensa selvillä: se

on kirkon aate, katholisuuden aate. Vaan katholisuudenkin asema on

tapahtuneiden muutosten kautta paljon heikontunut. Tuo yleinen kirkko

oli syntynyt ja vahvistunut Romalaisen yleis-valtion nojassa, yleisten

"oikumenisten" (s.o. koko maailman) kokousten kautta; nyt sen piti

yksin kannattaa yleis-ihmisyyden aatetta, ja siihen sen voimat ensi

aluksi olivat kovin heikkoja ja sen asema barbari-tulvan keskellä kovin

vaivaloinen. Barbarien valloitus, näet, oli melkein yhtä paljon

hajottanut kristikunnan kuin keisarikunnankin. Paikkakuntia löytyi,

joista Barbari-valloitus oli hävittänyt melkein koko entisen väestön ja

joiden nykyiset Germanilaiset asukkaat olivat pelkkiä pakanoita;

semmoisia aloja olivat esim. koko Rein-virran varsi, joka oli joutunut

Frankien ja Allemannien haltuun, sekä isoin osa Britanniasta, jonka

Anglit ja Saksit olivat valloittaneet. Ne Germanilaiset kansat taas,

jotka jo ennen keisarikunnan kukistumista olivat kääntyneet

Kristin-uskoon, kuuluivat kaikki Areiolaiseen tunnustukseen, jonka

Katholinen maailma hylkäsi; niin oli laita esm. Göthien ja Vandalien,

Burgundien ja Longobardienkin. Mutta yhteys uskonnossa tuntui

todellakin samassa määrässä tarpeellisemmaksi, kun maailman

valtiollinen yhteys oli kadonnut; tämä viimeinen yleis-ihmisyyden side

oli siis kaiken mokomin säilytettävä ja uudestaan rakennettava.

Siihenpä toimeen nyt aian paraimmat henkiset voimat kääntyvät.

Heti keisarikunnan kukistuessa näemme Galliassa, kuinka kirkon

politiiki astuu valtio-politiikin sijaan. Länsi-göthit etelässä ja

Burgundit idässä ovat jo alkaneet kodistua Romalais-maailman oloihin ja

ovat kaikista Germanilais-kansoista vähimmin barbariset; mutta he ovat

tunnustukseltaan Areiolaisia ja sen vuoksi katholis-kunnalle vihatuita.

Frankit sitä vastoin ovat raakalaisia ja pakanoita; mutta heitä sopii

Kristin-uskoon käännyttää ja silloin juuri liittääkkin Katholiseen

tunnustukseen. Senpä tähden Gallo-Romalaisen väestön toiveet kääntyvät

Frankien puoleen, ja tuo inhottava Klodovik tulee kirkon sankariksi,

samana hetkenä kun hän Reims'issä on vastaan-ottanut kasteen. Tosin

sekä Frankilais-kuningas itse että ne hänen miehistään, jotka tulivat

kastetuiksi, pysyivät sisällisesti yhtäläisinä pakanoina kuin ennenkin.

Mutta Frankien kansakunnasta oli nyt tullut kirkon lipunkantaja, ja

tämän lipun alla se onnella levitti herruutensa yli koko Gallian.

Niinpä voitto Länsi-göthien ja Burgundien yli oli melkoisin määrin

seurauksena Katholisen papiston ja Romalaisen väestön kannatuksesta.

"Eläköön Kristus, joka rakastaa Frankeja! hän varjelkoon heidän

valtaansa, hän suojelkoon heidän sotajoukkoansa!" -- näin kuuluu

niinsanoakseni Frankilainen uskon-tunnustus Saalalais-la'in

esipuheessa. Oli ikäänkuin liitto solmittuna Kristuksen ja Frankien

välillä kirkollis-valtiollisessa tarkoituksessa. Epäilemättä

Kristin-uskon siveelliset vaatimukset saivat tässä liitossa astua

syrjään, ja kumma on esm. katsella, millä luontevalla viattomuudella

kirkollinen historioitsija Gregorio Toursilainen kehuu kavalan

Klodovikin ilkiö-tekoja, arvellen niiden onnistumisen ollen palkkiona

Frankilais-kuninkaan hurskaasta kirkollisuudesta. Mutta totta on, että

tällä hetkellä siveelliset periaatteet ovat vähemmin tärkeitä kuin tuo

yleis-inhimillinen tarve saada edes kirkon alalla yhteys jälleen

rakennetuksi. Tähän suuntaan nyt kirkko muissakin maakunnissa

lakkaamatta pyrkii ja sillä tavoin Areiolainen lahko-oppi vähitellen

saadaan poistumaan. Espanjassa Länsi-göthit muuttuvat päivä-päivältä

enemmin Romalaisiksi, kunnes viimein yhdistyvät Romalais-väestön

uskonkin muotoon. Itse Longobardit, Pohjois-Italiassa, vaikkapa

kiivaimmat ja raaimmat kaikista barbari-kansoista, eivät aian pitkään

voi tässä asiassa tutkainta vastaan ponnistella. Aian jakson lopulla on

jo Katholisuuden voitto aivan taattu asia, ja kirkko on siis siinä

kohden osannut johonkin määrin korjata keisarikunnan tappioita.

Vaan kirkon voitto olisi ollut vaillinainen, ellei se samalla aikaa

olisi ottanut muitakin barbarien tuottamia vammoja parantaaksensa.

Hurja metelisyys, kaiken järjestyksen lakkaaminen, riettaus tavoissa ja

rauhallisen työnteon ylönkatse olivat aikakauden tunnusmerkkejä. Näitä

paheita vastaan kirkko jo aloittaa sodankäyntiänsä, ja vaikka sen

voitot eivät ole ensi alussa suuren suuria, ne kuitenkin muutamissa

kohden ovat mainittavia. Erittäin ansaitsee mainitsemista, mitä kirkon

vapaaehtoiset soturi-joukot, munkkikunnat, saavat toimeen tässä

hengellisessä sodassa. Me, jotka asumme rauhallisen ja järjestyneen

yhteiskunnan helmoissa, missä kaikelle hyödylliselle toimelle on

altista tilaa, emme helposti taivu käsittämään sen-aikuisen

munkki-elämän tarkoitusta. Mutta kun yhteiskunnassa säännötön

väkivaltaisuus oli ylinnä, silloin oli luonnollista, että jaloimmat

henget pyrkivät maallisesta yhteis-elämästä pois erämaan hiljaisuuteen,

elääksensä häiritsemätöntä uskon-elämää omien sääntöjensä mukaan. Näin

oli Benedikto Nursialainen, siihen aikaan jolloin Itä-göthit asettuivat

Italiaan, luopunut rikkaan elämän nautinnoista ja ruvennut erakoksi

Apenninien vuoristossa. Näillä syrjäisillä tienoilla oli vielä

pakanuuden jäännöksiä jälillä ja vasta erakkojen saarnat levittivät

silloin Kristin-uskoa vuoriston köyhille asukkaille. Mutta erakko-elämä

oli vielä järjestymätönnä ja tarkempaa sääntöä vailla. Benedikto nyt

kokosi ympärillensä Cassino-vuorelle valitun joukon erakoita ja antoi

heille varsinaisen ohjeen, joka sitten tuli perus-la'iksi kaikille

luostari-laitoksille länsimailla. Säännön päämääräykset olivat:

elinkautinen munkki-lupaus, rajaton kuuliaisuus valitulle abbatille, ja

alituinen ankara työnteko, olletikkin maan viljelemisessä. Ne olivat

kaikki jyrkkiä vastakohtia aian vallitseville synneille: sen raaoille

himoille, sen vallattomuudelle ja laiskuudelle. Tämän ohjeensa mukaan

alkoivat Benediktolais-munkit hiljaisuudessa vaikuttaa ja ovat paljon

siunausta levittäneet näinä pimeinä aikakausina. Tuolla täällä näemme

heitä pienen joukkokunnan, joka lähtee, sirppi vyöllä, kaukaiseen

sydänmaahan. Siinä rakentavat asumuksensa, muuttavat korven

peltomaaksi, saarnaavat sanalla Kristuksen evankeliumia seudun raaoille

asukkaille ja saarnaavat sen ohessa esimerkillänsä heille työn kunniaa.

Luostarin ympäri syntyy vähitellen kyläkuntia, kyläkunnista karttuu

pitäjiä, ja ennen pitkää on iso avara ala viljelykselle valloitettu.

Kuudennen vuosisadan lopulla, jolloin maallisessa yhteiskunnassa

tapojen riettaus on noussut korkeimmalleen ja itse kirkko on vähällä

uppountua raakuuden tulvaan, on lohdullista nähdä tämä hengellisyyden

liikkuva sotajoukko, joka vielä ajaa siveellisten periaatteiden ja

kultuurin asiaa. Frankien valtakunnassa on nyt Fredegundan ja

Brunehildan hirveä aika. Silloin tulee Irlannista, "Pyhien saaresta",

munkki Kolumbano seuralaisineen, jotka rakentavat luostareita Vogesien

jylhimpiin vuori-seutuihin. Kun vallan-pitäjät, joiden syntejä he

nuhtelivat, eivät antaneet heidän siinä elää, läksivät Boden-järven

seuduille ja saarnasivat Kristin-uskoa pakanallisille Allemanneille.

Yksi näistä munkeista, pyhä Gallo, perusti Helvetian alalla luostarin,

joka hänestä on perinyt nimensä Sankt Gallen. Toisia lähti pohjoiseen

Galliaan eli nykyiseen Belgiaan, jonka asukkaat vielä olivat

puoli-villejä ja pakanoita. Tämä uusi uskon-liike tosin ei voinut aian

yleistä luonnetta muuttaa; mutta se kumminkin vaikutti jotakin

herätystä itse kirkonkin piirissä, ja tästä pitäin kirkollinen

lähetys-toimi virkistyy ja voimistuu.

Aikakauden tärkein lähetys-puuha oli kuitenkin se, joka pantiin

toimeen Romalaisen maailman vanhasta pääkaupungista. Oli, näet, v. 590

tullut Roman seurakunnan paimeneksi eräs jäntevä mies vanhasta

Romalaisesta senaatori-suvusta. Se oli Gregorio Suuri, tunnettu muun

muassa siitä innosta, jolla hän paransi kirkollisen koulu-opetuksen ja

olletikkin kirkko-laulun. Tässä miehessä elivät vielä Romalaisen

maailman-herruuden traditionit ja hän pyysi siis miten mahdollista

liittää länsimaiden seurakunnat Romalaisen pispan hengellisen

esimiehyyden alle. Mutta yksi keisarikunnan entisistä alusmaista, avara

Britannian saari, oli Kristin-uskolta melkein kokonaan kadoksiin

mennyt; se, oli siis uudesta saatettava kristikunnan yhteyteen, -- ja

kuka olisi tähän toimeen soveliaampi kuin Roman seurakunta, Romalaisen

yleis-ihmisyyden luonnollinen edustaja hengellisellä alalla.

Gregorio valitsi tätä tehtävää varten erään Augustino nimisen

Benediktolais-munkin ja lähetti hänet neljän-kymmenen seuralaisen

kanssa Gallian kautta Britanniaan. Tällä tavoin koko Anglosaksien

kansakunta ennen pitkää kääntyi Kristin-uskoon, ja tästä kauniista

istutuksesta myöhemmin uskon siemen levisi muihinkin Germanilaisiin

kansoihin, jotka vielä elivät pakanoina Germanian metsissä. Tämä tapaus

on yleiseltä merkitykseltään aikakauden kaikkein tärkeimpiä.

Valtiollinen maailma oli auttamattomasti hajalle mennyt; mutta kirkko

oli nyt voittanut takaisin koko entisen Romalais-alan ja valmisti

itseänsä yhä uusiin valloituksiin. Tosin kirkon varsinainen

suuruudenaika vielä oli kaukana. Gregorio Suuri ei vielä ollutkaan

mikään Romalainen paavi keski-aikaisessa merkityksessä. Mutta hän oli,

kuten itse lausui, "Jumalan palvelijain palvelija" (servus servorum

Dei) s.o. historiallisten aian-tarpeiden palvelija, ja sen kautta hän

laski ensimäistä perustusta keski-aikaiselle paavikunnalle.

Kirkon sen-aikuinen heikkous havaitaan siitäkin, että sen tavallisesti

täytyi heittää kristillisen siveysopin korkeammat vaatimukset

sillensä ja tytyä ulkonaiseen tunnustukseen. Kun lähetys-saarnaaja

Augustino kirjoitti Romaan valituksen Anglosaksilaisten ylimyksien

moni-vaimoisuudesta, josta eivät tahtoneet luopua, vaikka olivat

kasteen ottaneet, hän Gregoriolta sai vastauksen, että koska

Anglosaksit vielä olivat lapsia uskossa, heitä muka täytyi rieskalla

ruokkia eikä liian väkevällä Kristin-opin ravinnolla. Samaa

varovaisuutta näkyy kirkko yhä käyttäneen Frankienkin valtakunnassa, ja

vuosisatanen aikaa vielä kului, ennen kuin siellä puolen kirkon vallat

yrittivät esm. vaatimaan kristillistä avio-sääntöä noudatettavaksi. Nuo

Germanilaiset kansat, jotka olivat Roman alueelle asettuneet, tosin jo

kaikki tunnustivat Kristuksen oppia ja saatettiin lukea siihen

Katholiseen kirkkoon, jonka keisarikunta oli perustanut. Mutta heidän

siveellinen kasvatuksensa oli vielä vasta alullansa eikä läheskään

täyttänyt Romalais-maailman mitta-kaavaa uskonnonkaan alalla. Kuinka he

yhteiskunnallisella alalla olivat maailman muotoa muuttaneet, tulee

meidän erikseen tutkia. Siitä on oleva tulevan luennon nimen-omainen

keskustelu-aine.