LUENTOJEN SISÄLTÖ:

1. Johdanto

II. Alkuperäiset yhteiskunnat

III. Suuret itämaiset monarkiiat

IV. Kreikkalaiset

V. Makedonialaisuus

VI. Romalaisuus

VII. Roman tasavallan häviö

VIII. Romalais-vallan merkitys

IX. Uskonnon seikka Roman keisarikunnassa

X. Roman-vallan kukistuminen

XI. Yleis-ihmisyys ja kansallisuudet

XII. Siirto Vanhasta aiasta Keski-aikaan

XIII. Barbarien perustama yhteiskunta.

XIV. Romalais-keisarikunnan uudistus

XV. Läänitys-laitoksen synty

XVI. Kirkollinen parannus-puuha

XVII. Yleinen silmäys varsinaiseen Keski-aikaan

XVIII. Ristiretkistä

XIX. Keski-aian Katholiskunta

XX. Läänitys-laitos

XXI. Kansalliset historiat: Italia, Ranska

XXII. Kansalliset historiat: Englanti

XXIII. Kansalliset historiat: Saksa, itäiset kansat

XXIV. Siirto Uuteen aikaan

XXV. Uskonpuhdistus

XXVI. Protestanttinen taistelu

XXVII. Tasapaino ja valtio-itsekkäisyys

XXVIII. Vallankumous ja kansalliset liikkeet

XXIX. Historiallisen kehityksen yleinen luonto

XXX. Nyky-aian taistelu-seikoista

Viiteselitykset.

_Nämä luennot saivat ensimäisen muotonsa siinä Naisakatemiassa, jonka

muutamat opettajat Helsingissä panivat toimeen syksyllä 1873.

Ensimäisenä vuotena esitin lyhyen katsauksen Suomen kansan historiaan,

seuraavana vuonna 1874-75 oli ihmiskunnan historia luento-aineena.

Tunti viikkoonsa kolmen-kymmenen viikon mittaan oli minulla ulkonaisena

rajoituksena; sen mukaan oli opetus sovitettava, ja näin syntyi

pääasiallisesti filosofiallinen katsaus maailman tapauksiin.

V. 1876-77, jolloin Naisakatemia jo oli hajalle mennyt, keräytyi

minulle samaa luentojaksoa varten erinäinen kuulijakunta naisia; olin

silloin tilaisuudessa monessa kohden täydentämään ja parantamaan

esitystäni. Heidänpä kehoituksesta ryhdyin myöskin tämän luentojakson

julkaisemiseen. Työ on ollut vaivaloisempi kuin ensimmältä luulinkaan

ja on tullut muiden tehtävien kautta viivytetyksi. Yhä uudestaan olen

koettanut huolellisesti punnita sekä sen kannan tukevuutta, jolla

seison, että teko-asiain todellista perää. Saatan sen vuoksi hyvällä

omalla-tunnolla vakuuttaa, että se järjestelmä, jonka olen luullut

löytäneen historian "johtavissa aatteissa", ei ole oikullisen

mielikuvituksen synnyttämä. Oikeastaan tämä järjestelmä on hedelmänä

koko minun opettaja-toimestani Yleisen historian edusmiehenä

Yliopistossa. Ainoastaan muoto on nimen-omaan Nais-akatemian_.

_Pitäisi kenties jotain lisätä katsanto-kannastani, miksen ole esm.

voinut hyväksyä sitä anthropologiallista tutkimustapaa, jonka

Buckle et consortes ovat koettaneet panna historian-filosofian

perusteeksi. Voisin siinä kohden luullakseni helposti osoittaa, että

ihmiskunnan historia todellakin on jotain muuta kuin ihmis-eläimen

luonnon-historiaa. Mutta tämä todistus onkin esitettynä itse

luentojaksossani, jonka siis kokonaisenaan nyt heitän yleisön

arvosteltavaksi_.

_Helsingissä Lokakuun lopulla_ 1879.

_Kirjan tekijä_.

Ensimäinen Luento.

Johdanto.

Kunn. kuulijat!

Ryhtyessäni esittämään ihmiskunnan yleistä historiaa, saamatta siihen

käyttää enempää aikaa kuin kolmekymmentä luento-tuntia, en voi

itseltäni salata, että tämä tehtävä on mitä vaikeimpia. Minun täytyy

muutamilla ainoilla silmäyksillä käsittää koko inhimillisen edistyksen

äärettömän laveata piiriä, tarkastella koko maailman näkö-alaa ja

kuitenkin supistaa se yhtenäiseen pienennys-kuvaan, missä ainoastaan

pääpiirteet tulevat näkyviin, mutta ne, jos mahdollista, selvinä ja

kokonaisina. Tämä historiallisen tieteen ydin, jota esitykseni niin

muodoin tarkoittaa, ei ole itsessään helppo varmuudella keksiä; sillä

enemmin kuin missään muussa tieteessä eri käsitys-kanta tässä voipi

vaikuttaa erilaisuutta yleisten ilmiöjen ymmärtämisessä. Samoin kuin

uskonnon asioissa, on historiankin suhteen aina muistaminen, että

"ymmärrämme puolittain". Joku epä-täydellisyyden tunto siis väkisinkin

valloittaa mieltä, kun tahtoo yhtenäiseen aatteelliseen jaksoon

järjestää ihmiskunnan kirjavat elämän-vaiheet.

Mutta lisäksi tulee vielä vaikeus tehdä maailman historia tässä

supistetussa muodossa edes joinkin määrin mielyttäväksi. Minun täytyy

lujasti luottaa Teidän tieteelliseen harrastukseenne, ennenkuin

uskallan Teitä houkutella seuraamaan minua tälle vakaiselle retkelle,

missä kaikki hupaiset sivuseikat jäävät syrjälle. Maailman historia,

sen hyvin tiedätte, on täynnänsä viehättäviä kohtauksia, täynnänsä

korkeita dramallisia aineita, yksityisten henkilöin taisteluita tuossa

suuressa aatevirrassa; -- eikä sovi kieltää, että tämäkin osa historian

sisällyksestä melkoisesti vaikuttaa yleiseen sivistykseen. Mutta tämä

puoli historiasta täytyy meidän tällä kertaa jättää siksensä. Tässä ei

ole kysymyksenä yksityisten ihmisten kohtalot, ei edes yksityisten

kansain sinänsä, vaan koko ihmiskunnan, jota meidän tulee käsittää

kokonais-henkilönä, draman etevimpänä esineenä. Tämä kokonais-drama

tosin ei ole vähemmin suuremmoinen ja viehättävä, kuin ne yksityiset

dramalliset aineet, mitkä historia tarjoo. Mutta epäilemättä se vaatii

kypsyneempää ajatus-voimaa kuin yksityisten risti-kohtausten

tarkastaminen, ja edellä kaiken se vaatii mielen-vakuutta, joka ei

tieteestä etsi paljasta huvitusta eikä historiasta paljasta jutelmaa.

Että historiallinen tiede todellakin on vakaata laatua, tahdon tässä

ensimäisessä luennossa vähäistä laveammin selitellä.

Mitä siis yleinen maailman historia oikeastaan on?

Tavallisimman käsityksen mukaan historia pääasiallisesti on

juttu-kirja: totinen kertomus siitä mitä on tapahtunut. Tässä

käsityksessä on sen verta perää, että tapausten kertomus todellakin

kuuluu historian aineesen. Vaan siinä kohden on kuitenkin kaksi

rajoitusta huomaaminen:

1:ksi. Ei kaikki tapaukset maailmassa kuulu historiaan. Kun esm. joukko

Pohjalaisia työmiehiä pitää vallatonta meteliä Sundsvall'issa ja

raakuudellansa hämmästyttää hyviä naapureitamme lännessä, tosin tapaus

semmoinen voipi häväistä Suomalaista nimeä, mutta ei kuulu Suomen eikä

Ruotsin historiaan, saati yleiseen. Miksi? -- Siitä syystä, että

semmoinen tapaus on aivan satunnainen; sillä ei ole syvempiä syitä

yleisissä oloissa, eikä mitään vaikutusta yleisiin oloihin. Ottakaamme

toinen esimerkki. Afrikan sydänmaissa voipi sattua suuri vallankumous,

joka melkoisesti saattaa vaikuttaa niiden seutujen oloihin. Semmoinen

tapaus tietysti kuuluu Sisä-Afrikan historiaan; mutta maailman historia

ei pidä siitä mitään lukua. Miksi? -- Siksi että kaikki nämä seudut yhä

vielä seisovat ulkopuolella ihmiskunnan yleistä menoa eivätkä, ainakaan

tätä nykyä, maailman yleisiin oloihin mitään vaikuta. Nämä kaksi

esimerkkiä osoittavat, että ainoastaan ne tapaukset, jotka jollakin

tavoin liittyvät ihmiskunnan yleiseen kehitykseen, voivat kuulua

historian alaan, ovat historiallisia tapauksia. Vaan semmoisetkin

tapaukset, tapahtumina, eivät ole itsestään niin tärkeitä historialle,

kuin tavallisesti luullaan. Niiden tärkeys, niinkuin nä'imme, riippuu

siitä yhteydestä, jossa ovat maailman yleisen kehityksen kanssa.

Niin-muodoin on 2:ksi huomaaminen, että tapausten syyt ja seuraukset

tässä kehitys-jaksossa ovat tärkeämmät, kuin tapahtumain yksityiset

asianhaarat. Niinpä esm. kysymys, onko totta vai ei, että Ludovik XVI:n

rippi-isä hänelle lausui mestaus-lavalla nuo juhlalliset sanat: "ascend

au ciel, fils de Saint Louis!" (nouse taivaasen, Pyhän Ludovikin

poika!) -- on historialle aivan vähäpätöinen asia; sillä tiedämme

ilmankin, että royalistat Ranskassa aina ovat pitäneet tätä mestattua

kuningasta marttiirana. Mutta ne syyt, jotka vaikuttivat hänen

kuolemansa, ja ne seuraukset, jotka siitä lähtivät, ovat Ranskan

vallankumouksen historialle tärkeitä, ja Ranskan vallankumous

kokonaisuudessaan on tärkeä yleiselle ihmiskunnan historialle.

Näillä esimerkeillä olen ainoastaan tahtonut huomauttaa, että historia

ei ole mikään juttu-kirja, vaan varsinaista tiedettä. Se on

_inhimillisen kehityksen tiede_. Koska inhimillinen kehitys on

moni-haarainen, on historiankin ala melkein ääretön, ja se voipi siis

sen mukaan jakaantua moninaisiin eri kehitys-sarjoihin. Jokainen

kansa, joka on osallisena ihmiskunnan yleisestä kehitys-työstä, elää

myöskin omaa elämäänsä itsekseen ja sillä on niin-muodoin oma

erikois-historiansa. Samoin inhimillisen edistyksen erinäiset

muodot, niinkuin yhteiskunnalliset laitokset, tavat, keksinnöt,

taiteet ja tieteet sekä uskonto-käsitteet, voidaan myöskin erinänsä

tarkastaa kehityksensä suhteen, ja silloin syntyy niille kullekkin

erikois-historiansa. Yleinen maailman-historia sulkee ne kaikki

yhteiseen piiriin, mutta on kuitenkin jotain aivan toista kuin kaikki

erikois-historiat yhteisesti. Sen tutkinto-aineena, näet, on

inhimillinen kehitys varsinaisessa merkityksessä eli ihmisyys-aatteen

kehitys.

Mutta mitä on sitten ihmisyys? Tähän kysymykseen ei ole aivan helppo

lyhyesti vastata; sillä ihmisarvo käsitetään niin monella eri tavalla,

ja samoin myöskin kansain ja ihmiskunnan edistystä katsellaan monelta

eri kannalta. Olemme esm. tottuneet käyttämään nimet "sivistys" ja

"kultuuri" merkitsemään semmoista tilaa, jossa tiede, taide, hienot

tavat ja hyvin järjestetty yhteiskunta vallitsevat, ja me sen ohessa

tavallisesti päätämme, että kultuurin edistys on se inhimillinen

edistys, jota historia tutkii. Vaan aikoja on ollut, jolloin kultuuri

on mennyt taaksepäin ja melkein hukkunut, vaikka ihmiskunta on muuten

mennyt eteenpäin. Semmoinen aika oli, kuten vasta saamme nähdä, vanhan

maailman kukistumisen ja barbari-kansojen valtaanpääsö -- Keski-aian

alulla. Näin emme voi sanoa, että kultuuri yksistään on historiallisen

edistyksen pää-määränä. Ja tätä kultuuria -- kuinka eri tavalla sitäkin

voidaan ymmärtää! Mennyt vuosisata, joka nousi taisteluun perittyä

uskoa vastaan, katsoi varmaksi, että vapaus kaikista ennakko-luuloista

oli todellinen valistus, ja että valistus oli ihmiskunnan päämäärä.

Semmoinen oli niinkutsutun "Valistus-aikakauden" ajatus. Meidän

vuosisatamme suuruus on noissa ihmeteltävissä keksinnöissä

luonnon-tieteiden ja käytännöllisyyden alalla, ja sillä on sen vuoksi

taipumuksena rohkeasti päättämään, että sen oma työ on korkeinta

ihmisyyttä. Niin ajattelee se aikakausi, jolle kenties on annettava

nimi "Aineellisuuden aikakausi". Nämä käsitys-kannat eivät tosin ole

kokonaan vääriä; sillä aineellinen edistys ja henkinen valistus

kuuluvat epäilemättä kultuuriin, ja kultuurin edistys kuuluu säännön

mukaan inhimilliseen kehitykseen. Mutta kuitenkin se käsitys-tapa, joka

arvelee kultuurin olevan pää-tarkoituksena historiassa, on ykspuolinen

eikä tajua ihmisyyden oikeata aatetta.

Jos nyt jälleen kysymme: mikä on siis ihmisyyden aate, jonka kehitystä

historia-tiede esittää, niin on ainoana selvänä vastauksena, minkä voin

antaa, juuri tämä luento-jakso, johon olemme ryhtyneet. Jahka pääsemme

kappaleen matkaa eteenpäin ihmiskunnan vaiheiden tarkastamisessa,

toivon asian ikäänkuin itsestänsä selviävän selviämistään. Asian laita

onkin, että ihmiskunta itse ehtimiseen historian kuluessa tekee työtä

tämän kysymyksen selvittämisessä. Ihmiskunnan historiallisena toimena

on juuri selvittää itsellensä oma tarkoituksensa, ja tämä työ ja toimi

on inhimillinen kehitys. Tästä on tosin seurauksena, ettei kysymys

vielä oikeastaan ole täydelleen selvinnyt; ihmisyyden aate on tuo suuri

arvoitus, jota jokainen aika ja sukupolvi koettaa paraalla voimallansa

ymmärtää, eikä mikään aika uskalla sanoa täydelleen ymmärtäneensä.

Mutta historia-tieteen tehtävänä on saada menneiden aikojen vaiheista

edes jotenkin selville, mihin suuntaan ihmiskunnan matka käy, ja senpä

tähden saatoin sanoa, että vastaus mainittuun kysymykseen: "mikä on

ihmisyyden aate", itsestään selviää tämän luento-jakson kautta.

Kuitenkin katson velvollisuudekseni antaa jo edeltäkäsin jonkun

niin-sanoakseni kansantajuisen selityksen tämän aatteen luonnosta ja

inhimillisen edistyksen yleisestä suunnasta. Pyydän kuulijoitani sitä

varten vielä hetkisen aikaa suomaan minulle tarkastustaan.

Olen jo useat kerrat käyttänyt sanat "inhimillinen kehitys",

"inhimillinen edistys". Onko siis varma, että ihmiskunta todellakin

edistyy? Tästä asiasta löytyy varsin eriäväisiä mielipiteitä. Jo

muinais-aian ajattelijat tekivät itsellensä kysymyksen, tokko

tapahtumissa ylipäänsä joku sallimus ja luja laki valinnee, vai

ainoastaan sula sattumus.[1] Tavallisesti kuitenkin on etsitty

jonkinlaista lakia ihmiskunnan kohtaloissa, mutta tätä lakia käsitetään

tosin monella eri tavalla. Se ajatus esm. ei ole aivan harvinainen,

että ihmiskunta, samalla aikaa kuin se ulkonaisessa taidossa ja

viljelyksessä edistyy, kuitenkin henkisessä olennossaan kenties

huononee. "Omnia in pejus ruunt" (kaikki syöksyy pahempaan päin), on

latinainen lause, jolla tätä kantaa osoitetaan. Vielä yleisempi on se

ajatus, että historiassa, niinkuin luonnossakin vallitsee yhtämittainen

vaihetus edistyksen ja taantumisen välillä. Niinkuin yö ja päivä

vaihtelevat, niinkuin vuoden-aiat seuraavat toisiansa lakkaamattomassa

kiertokulussa, ja niinkuin ihmisen luonnollisessa elämässä syntymisen

perästä seuraa nuoruuden ikä, sitten miehuuden toimi ja vihdoin vanhuus

ja kuolema, niin arvellaan kansojenkin elävän, niin ihmiskunnankin

olojen vaihtelevan ilman varsinaisetta loppu-tarkoituksetta

historiassa. Vastakohtana näille sumeille ajatuksille seisoo vihdoin

kolmas käsitys, joka arvelee, että jokainen uusi vaihe ihmiskunnan

elämässä on sulaa edistystä. Koska niin paljon olen puhunut

inhimillisestä kehityksestä, on tietysti helppo huomata, että minä

puolestani oikeastaan kallistuu viimeksi-mainittuun käsitykseen. Tämä

onkin ainoa käsitys-kanta, jolle voipi jotakin historiallista tiedettä

rakentaa; sillä jos historialta puuttuisi järjellistä kehitystä, se

silloin tuskin muuta olisi kuin joku hurja sattumusten leikki, jossa

ihmiskunta ajelisi sokeiden luonnon-valtain viskattavana. Mutta emme

kuitenkaan saa käsittää asiaa niin, että edistys historiassa on

jonakuna kaikissa kohdissa määräävänä täytymyksen lakina, johon ei

ihmiskunnan puolelta tarvita muuta, kuin että antaa asiain mennä

menoansa. Se edistys, joka historiassa ilmaantuu, on historian suurissa

piirteissä havaittavana, mutta ei ilmaannu välttämättömästi jokaisessa

historian eri vaiheessa ja tapahtumassa. Niinkuin purjehtija

tuntemattomalla merellä, saattaahan ihmiskuntakin monialle parhailla

oikealta uraltansa ja kuitenkin matkansa yleisen suunnan puolesta

pyrkiä oikeille perille. Inhimillinen edistys onkin siinä, että

historia liikkuu jotakin yleistä tarkoitus-perää kohden, -- että siis

löytyy joku _maailman-tarkoitus_, joku Jumalan asettama suuri

tehtävä, joihin nuo erinäiset kultuuri-aseet (yhteiskunta, tiede,

taide, j.n.e.) välikappaleina vaikuttavat. Tämä maailman tarkoitus

näkyy olevan ihmiskuntaan istutettu vaiston-kaltaisena liike-voimana,

ja ihmiskunnan historiallinen työ on saattaa itsellensä tämä vaisto yhä

selvemmäksi tiedoksi. Samassa määrässä kuin ihmiskunta saapi itsellensä

tämän tiedon selviämään, samassa määrässä se edistyy, s.o. toteuttaa

oikean ihmisyytensä.

Tahdon vielä toisellakin tavalla koettaa tehdä nämä käsitteet

ymmärrettäviksi. Tuo yhä selvenevä maailman-tarkoitus sopii myöskin

lausua sanoilla: _oikeus ja totuus. Totuus_ on, näet, se mihin pyrkii

ihmiskunnan _tieto_, -- tiede korkeimmassa merkityksessä. _Oikeus_ taas

ilmestyy ihmiskunnan _teoissa_, nimittäin yhteiskunnallisissa oloissa

_lakina_ ja kansain-välisissä keskuuksissa historiallisena _toimintana_.

Yleinen maailman-historia on niin-muodoin oikeuden kehittämistä, ja se

on siitä syystä etupäässä valtiollista historiaa. Mutta koska teko

riippui tiedosta, on maailman historia myöskin totuuden kehitystä,

tieteen historiaa. Koska niinmuodoin oikeus ja totuus kehittyvät, on

tietysti huomattavaa, että eri aikojen oikeus ja totuus ovat erilaisia.

Kullakin aialla on oma oikeutensa, oma totuutensa, joista seuraavan aian

oikeus ja totuus kehittyvät. Mutta näitä aiallisia oikeuden ja totuuden

muotoja korkeampana seisoo ylimmäinen, iankaikkinen oikeus ja totuus --

se ihanne-kuva, johon ihmiskunta historiassa pyrkii. Tämä siis on aivan

samaa kuin tuo Jumalan asettama maailman-tarkoitus, josta edellisessä

puhuin.

Näillä lyhyillä selityksillä toivon antaneeni edes jonkinlaista

valmistavaa käsitystä inhimillisen kehityksen yleisestä luonteesta ja

historian merkityksestä. Vielä yksi lisä-muistutus olkoon minulle tässä

sallittu.

Niinkuin inhimillinen kehitys ilmaantuu kahdessa muodossa: toimintana ja

tietona, niin myöskin itse sana "_historia_" käytetään kahdessa

merkityksessä, joita ei aina tarkoin eroiteta, eikä aina sovikkaan

eroittaa. Kun esm. äsken sanoin, että "historia liikkuu jotakin yleistä

tarkoitus-perää kohden", tarkoitetaan "historia" sanalla itse tapahtumat

ihmiskunnan elämässä. Mutta kun puhumme historian opetuksista,

tarkoitamme etupäässä niitä neuvoja ja johtopäätöksiä, jotka _tietomme_

ihmiskunnan elämän vaiheista meille tuottaa. Tämä jälkimäinen merkitys

on alkuperäisempi; sillä kreikkalainen sana "historia" merkitsee

oikeastaan _kertomusta_. Vaan historia-tieteen ja historiallisten

tapahtumain välillä on alituinen vaihe-vaikutus, joka ansaitsee huomioon

ottaa. Ensiksikin on vanhastaan tuttu asia, että tieto ja käsitys

muinaisuuden tapahtumista melkoisesti vaikuttaa kunkin nykyis-aian

tekoihin. Historiaa on sen vuoksi syystä kutsuttu "elämän opettajaksi"

(magistra vitae). Näitä historian opetuksia tosin voidaan paremmin tai

huonommin ymmärtää; mutta kaikki, sekä kansat että yksityiset, kumminkin

koettavat niitä joka hetki hyväksensä käyttää. Toiselta puolen myöskin

jokainen uusi aikakausi, uusien aatteidensa varalla, katselee

muinaisuutta ikäänkuin uusilla silmillä ja keksii siinä uusia puolia.

Jokainen uusi aate, joka herää, on niin-sanoakseni uutena

tarkastus-aseena kaukaisen entisyyden tutkimista varten, se on uusi

katsanto-kanta, joka osoittaa nuo jo ennestäänkin tunnetut menneet

tapahtumat uudessa valossa. Ottaakseni yhden esimerkin, on

kieltämätöntä, että nyky-aian kansallisuus-aate on monessa kohden

muodostellut käsitystämme muinaistenkin aikain oloista. Näin ovat

entisyys ja nykyisyys alinomaa toisiinsa viittaamassa. Entisyys neuvoo

ja ohjaa nykyisyyttä; mutta jokainen uusi aika etsii ja löytää

muinaisuuden aartehistosta toisia neuvoja ja ohjauksia kuin joku

edellinen.

Historian opetusten suhteen on kuitenkin muutama varsin huomattava

kohta. Yksityiset tapahtumat, nuo historialliset esimerkit eli

historiallisten henkilöin ja kansakuntiin teot, eivät ole suoranaisesti

niin opettavaisia, kuin tavallisesti luullaan. Kokemus päin-vastoin

alinomaa osoittaa, että juuri näitä esimerkkejä helposti väärin

ymmärretään ja väärällä tavalla jäljitellään. Voisin mainita monta

semmoista kohtaa historiasta, mutta tahdon ottaa esille ainoastaan

muutamat. Vanhassa historiassa tavataan useita tapauksia, joissa

kansalaisvapaus perustettiin tirannein murhaamisella. Athenalaiset

kunnioittivat vapautensa perustajiksi Harmodiota ja Aristogeitonia,

Hipparkhon murhaajia, ja historia ei paljon epäile tunnustaaksensa

heidän tekonsa oikeaksi. Enemmän epäilemistä historian puolelta jo

herättää Caesar'in murha. Bruto ja Cassio olivat epäilemättä jaloja

miehiä; mutta isänmaansa ja aikansa tarvetta olivat aivan väärin

käsittäneet, ja historian täytyy mielestäni tuomita heidän tekonsa

vääräksi. Kuitenkin heitä on kiitetty "viimeisiksi Romalaisiksi", ja

heidän tekonsa on sittemmin ollut esikuvana useille muillekkin

salamurhille, joilta kuitenkin kaikki siveellinen pohja on puuttunut.

Näin historialliset esimerkit saattavat viedä harhateille, ellei niitä

punnita yleisen siveellisyyden ja oman aian paraimman tiedon vaa'alla.

Yleisin hairaus historiallisten esimerkkien jäljittelemisessä

tapahtuukin sillä tavoin, että jätetään lukuun ottamatta ne aian-seikat

ja asianhaarat, joiden vaikutuksen alla tapahtumat ovat tapahtuneet;

ihanne-kuva siis otetaan sinänsä mukailtavaksi, mutta syntyy irvi-kuva.

Kun Kaarlo XII otti Alarikin retket ihaillaksensa, kun Kustaa IV

Aadolfi luuli voivansa Kaarlo XII:tta mukailla, he kumpikin olivat

erehtyneet oman aikansa olojen suhteen. Se on tämmöinen erehdys, jonka

Cervantes niin mestarillisesti on kuvannut Don Quixotte'ssaan, tuossa

muinaisen ritarisuuden vilpittömässä apinoitsijassa. Jospa siis

historian opettaja-virka onkin tunnustettava, täytyyhän kumminkin

muistaa, että historialliset esimerkit ovat suurella varovaisuudella

käytettävät. Historian opettavaisuus ei ole niin paljon yksityisissä

tapahtumissa, joita helposti ymmärretään väärin; enemmän opettavaista

Ja ylentäväistä on siinä, että käsitetään tapahtumain yleinen

tarkoituksen-mukaisuus, -- että ymmärretään löytyvän aatteellista

tarkoitus-perää, jota kohden ihmiskunta kulkee, -- jotakin "Jumalan

sormea" historiassa. Näin käsitettynä historia on uskonnon lähin

liittolainen. Se oikeastaan etsii ja tutkii "Jumalaa historiassa".

Toinen Luento.

Alkuperäiset yhteiskunnat.

Olen sanonut, että yleinen maailman historia etupäässä on

yhteiskunnallista ja valtiollista historiaa. Historian alku on siis

yhteiskunnan synty.

Mutta kuinka yhteiskunta on syntynyt?

Muutama Kreikkalainen filosofi antoi aikoinaan sen määritelmän, että

ihminen on yhteiskunnallinen eläin. Tämä on sen puolesta totta, että

ihmisessä on silminnähtävä taipumus yhteis-elämään muiden ihmisten

kanssa. Vaan tämä taipumus ei kuitenkaan ole aivan samanlainen

luonnon-vaisto, kuin se, joka esm. pakoittaa majavat rakentamaan

pesiänsä samalle virran-poukamalle tai muurahaiset ja mehiläiset

perustamaan yhteis-pesänsä. Nämä eläimet asettavat yhteiskuntansa aina

aivan samanlaiseksi; heidän yhteis-elämänsä on maailman alusta ollut

siihen malliin muodostuneena ja pysyy maailman loppuun saakka

yhtäläisenä. Siinä ei siis ole mitään edistystä eikä mitään historiaa.

Inhimillinen yhteiskunta sitä vastoin ilmaantuu erinomaisen

vaihtelevissa muodoissa, ja näissä muodoissa havaitaan selvä edistys,

joka juuri onkin historian esineenä.

Tästä näkyy, että inhimillinen yhteiskunta ei ollenkaan ole

luonnon-vaiston vaikuttama, vaan että ihmistahdon vapaus on avullisna

sitä luomassa. Mutta toiselta puolen se ajatus, jonka J.J. Rousseau

kuuluisassa teoksessaan "Contrat Social" toi esiin, että muka

yhteiskunta on syntynyt ihmisten vapaasta sopimuksesta, ei myöskään

pidä paikkaansa. Yhteiskunta ei ole syntynyt niinkuin joku osake-yhtiö,

sen perustamisessa ei ole ylipäänsä vallinnut täysi vapaus sen jäsenten

puolelta, vaan alkuperäinen yhteiskunta on päin-vastoin ollut

pakollinen ja epävapaa. Tästä asiasta on viime aikoina paljon uutta

tutkimusta tehty. Alkuperäiset laitokset eri kansoissa ja eri

maailman-osissa ovat asetetut toistensa rinnalle ja tällä tavoin on

havaittu erinomaisen paljon yhtäläisyyttä semmoistenkin kansain

välillä, jotka muutoin historiassa näyttävät olevan suorina

vastakohtina. Tahdon näiden tutkimusten avulla antaa lyhyen kuvan

vanhimmista yhteiskunnallisista oloista.

Yhteiskunnan alku ja ensimäinen perustus on perhe. Perheen-isä eli

patriarkka hallitsee rajattomalla vallalla vaimojensa ja lastensa yli.

Sanon: vaimojensa; sillä monivaimoisuus on jokseenkin yleisenä sääntönä

vanhimmassa yhteiskunnassa. Vaimot ostetaan ja ovat siis omaisuutena ja

orjina; Saara, joka kutsui Abrahamia herraksi, on siinä kohden

esikuvana patriarkallisen aikakauden vaimoista. Tietysti lapset vielä

suuremmalla oikeudella ovat isän vallassa. Vielä Romassakin oli isän

valta melkein rajaton. Vasta-syntyneen lapsen hän saattoi määrätä

ulos-pantavaksi metsän pedoille; täysikasvaneenkin hän sai tappaa tai

myydä. Totta on, että Kreikassa ja Romassa, missä jo valtiota oli

syntynyt, nämä isän oikeudet olivat jollakin tavoin rajoitetut; jos

perheen-isäntä esm. tappoi vaimonsa, poikansa tai tyttärensä, hän sen

oikeastaan teki perhe-elämän korkeimpana ja ainoana tuomarina; mutta

alkuansa hän niiden kanssa menetteli niinkuin muun omaisuuden kanssa.

Mitä vanhimmat la'it sanovat naisen tilasta ja asemasta, valaisee hyvin

alkuperäisen perhevallan luontoa.[2] Sekä Menu'n la'it Intiassa että

Kreikan ja Roman lakilaitokset säätävät: Tytär on isänsä vallassa; isän

kuoltua veljiensä vallassa; naitettuna hän joutuu miehensä haltuun;

leskenä taas omien poikiensa haltuun, jos niitä on, muutoin mies

vainajan lähimpien sukulaisten. -- Tämmöisissä oloissa on tietysti

orjuus aivan luonnollinen asia; se on maailman alkuperäisimpiä

laitoksia. Itse perheessä oikeastaan kaikki muut ovat orjia paitsi

isäntä; mutta lisäksi karttuu orjien määrä oston, sodan ja

vapaaehtoisen alttiiksi-antaumisen kautta.

Perheestä nyt leviää avarampi yhteiskunta: syntyy useampia perheitä,

jotka sukulaisuutensa vuoksi pysyvät ko'ossa: semmoinen on

_heimokunta eli klani_. Ulkonaiset tapaukset saattavat tosin usein

vaikuttaa, ett'ei kaikki heimokunnan eli klanin jäsenet ole yhtä

syntyperää. Mutta siinäkin tapauksessa aina otaksutaan, että ovat yhtä

sukua. Nuo eri perheet siis järjestyvät toistensa suhteen ikäänkuin

suuren perhekunnan muotoon. Se sukuhaara, joka on perinyt alkuperäisen

isäntävallan, tulee hallitsija-suvuksi. Muut sukuhaarat useinkin

perivät erinäistä arvoa tai tointa uudessa yhteiskunnassa. Näissä

kohden jo alkaa ilmaantua paljon erilaisuutta eri paikoissa; mutta

havaitaanpa paljon yhtäläisyyttäkin. Hallitusvirka ei milloinkaan ole

perittävä samalla tavoin kuin meidän-aikaisissa monarkiioissa tarkan

legitimiteti-säännön mukaan. Jos kuollut hallitsija ei jätä

täysikasvuista poikaa, tulee lähin täys-ikäinen sukulainen, eikä

ala-ikäinen poika, hänen sijaansa. Hallitusviran kanssa on tavallisesti

papillinen virka yhdistetty, samoin kuin perheessä isäntä on

kotijumalain hoitaja. Mutta paikoittain papillinen toimi joutuu jonkun

eri suvun hoidettavaksi, niinkuin Levi'n suvulle Israelin kansassa;

toisinaan syntyy erinäinen papillinen sääty niinkuin Druidit

Gallialaisilla.

Suurin eroitus tämän alkuperäisen yhteiskunnan laitoksessa on kenties

seurauksena erilaisesta elämäntavasta. Paimentolais-heimokunnissa,

joiden asunto on vähemmin pysyväinen, ei voi yhdys-side perheiden

välillä olla niin luja, ja hallitus-valta ei siis enää säily yhtä

vahvana, kuin alkuperäinen isännyys. Villi-elämässä on sen vuoksi

enemmän vapautta, mutta se on vapaus semmoinen, joka ei vaikuta mitään

edistystä kultuurissa ja laitoksissa. Nämä kansat ovat pysyneet

alkuperäisessä tilassaan vuosituhansien läpitse ja tarjoovat vielä

nytkin kuvan vanhimmista oloista. Castrén on meille antanut

merkillisen kuvan Obdorsk'in Ostjakeista, jotka vielä nytkin seisovat

heimokuntaisuuden kannalla.[3] Heimokunta jakaantuu useihin sukuihin ja

joka suku useihin perheisin. Yhteen sukuun kuuluu useinkin satoja tai

tuhansia jäseniä, jotka kaikki lukevat itsensä niin likeisiksi,

ett'eivät milloinkaan nai keskenänsä. Jokaisella suvulla on oma

vanhimpansa, joka ratkaisee ja sovittaa keskinäiset riidat, mutta

useilla suvuilla on sen ohessa yhteinen ruhtinas, joka tuomitsee riidat

sukujen välillä laitumista, kalavesistä ja metsästys-aloista. Sekä

ruhtinaan että suku-päällikköjen virat ovat perittäviä, sillä

rajoituksella minkä äsken mainitsin. Itse jumalanpalvelus on

järjestetty melkein samalla tavalla kuin yhteiskuntakin. Kullakin

perheellä on omat koti-jumalansa; mutta sukukunnalla on sen ohessa

yhteiset jumalankuvat.

Maanviljelys-heimokunnat tavallisesti muodostavat yhteiskuntansa

lujemmaksi, vaikka perustus on muutoin yhtäläinen. Semmoinen heimokunta

maahan tullessa heti alusta asettuu kyläkunnittain, -- tapaus, jota

eräs Intian kansanruno kuvailee seuraavalla tavalla: "Niinkuin

sulatettu sokuri-neste kansa valui yli koko maan, ja kun tulva asettui,

syntyi niinkuin sokuri-kiteet eri kyläkunnat".[4] Tämmöinen ensimäinen

tulo on tietysti valloitusta, jos ennestään löytyy asukkaita, jotka

täytyy voittaa. Useimmiten tämä voitettu kansa lasketaan orjuuteen.

Valloittajain oma turvallisuus tietysti vaatii lujaa yhteiskunnallista

kokonaisuutta; heimokunnan ruhtinaalla täytyy olla jotenkin suuri valta

kansalaisten yli. Mutta tämä hallitus-valta oikeastaan ei ole muuta

kuin perheen-isän vallan jatkoa. Itse asumisen vakinaisuus vaikuttaa

vakaampia hallitus-oloja. Merkillistä on, että maan-omistus pysyy

johonkin määrin yhteisenä. Kyläkunnan viljelys-maat, metsät ja niitut

eivät ole jaettuina perheiden välille varsinaiseksi omaisuudeksi, vaan

järjestys, jota noudatetaan, on seuraava. Kyläkunnan esimies, päällikkö

eli vanhin (kuinka tahdomme häntä nimittää) saapi eri osuutensa, joka

seuraa tämän perittävän viran kanssa. Muu nautinto-maa jaetaan eri

perheille sillä tavoin, että kullakin aina on suhteellinen osansa; jos

perheitä lisääntyy, tehdään uusi jako; mitä ei voida jakaa, pysyy

kyläkunnan yhteismaana (Ruotsin lakien "allmänning"). Semmoinen

kyläkunta oli esm. Muinais-Irlannin niinkutsuttu _Sept_, semmoista

järjestystä eli maa-kommunismia vielä noudatetaan esm. Venäjällä. Syynä

on, että koko kyläkunta oikeastaan pitää itseänsä yhtenä perheenä,

samasta esi-isästä lähteneenä, jonka eri jäsenillä ei voi olla mitään

erikois-omistusta. Luultavaa on, että alkuperäisen käsityksen mukaan,

ei kyläkunnallakaan ole erikois-oikeutta maahansa, vaan kaikki maa on

heimokunnan yhteinen, vaikka tarpeen vuoksi jaettuna eri kyläkunnille

eli septeille. Myöskin heimokunnan ruhtinaalla on eri osansa viran

puolesta, ja lisäksi löytyy heimokunnan yhteismaata. Yhteismaihin, jos

niitä ei muuten tarvita, asettuu vähitellen päällikköjen luvalla

uutis-asukkaita, useinkin epävapaita, joilla ei ole suku-yhteyttä

varsinaisen heimon kanssa, ja vasta tällä tavoin syntyy

yksityis-omaisuus.[5]

Omituinen todistus siihen, että heimokunta oikeastaan katsoo itseänsä

yhdeksi perheeksi, saadaan tämmöisten kansain naimis-tavoista. Maailman

alusta ovat kansat katsoneet luvattomaksi naida likeisiä sukulaisia;

mutta kielletyn sukulaisuuden asteet olivat muinaiskansoilla eli

alkuperäisessä yhteiskunnassa paljoa laveammat kuin meidän käsityksemme

mukaan. Jo Castrén huomautti, että Suomensukuisilla kansoilla on ollut

sääntönä, ett'ei kukaan saa ottaa vaimoa omasta heimokunnasta; vaimo

oli siis joko ostolla tai ryöstöllä hankittava toisesta heimokunnasta,

ja jälkimäinen keino oli melkein tavallisempi, koska heimokunnat usein

olivat vihollisuudessa keskenänsä. Suomen muinais-runot todistavat,

että esm. Kalevalan uroot etsivät itsellensä kainaloiset kanat

ulkopuolelta Kalevalan heimoa, ja ne hää-tavatkin, jotka ovat meidän

aikoihin saakka Suomessa säilyneet, muistuttavat alkuperäisestä naisen

ryöstöstä. Vaan tämä sääntö ei ole yksin-omaista Suomalaisille. Yli

koko Aasian on sama tapa jokseenkin yleisenä. Niinpä esm. Radjputien

kansalla Keski-Intiassa on sama sääntö, ett'ei milloinkaan saa naida

omasta klanistaan; sillä kaikki klani-perheet, vaikka asuisivat kuinka

kaukana toisistaan hyvänsä, ja vaikka todellinen sukulaisuus heidän

välillänsä jo olisi kokonaan unohtunut, katsovat kuitenkin toisiaan

yhdeksi vereksi. Mutta siellä, niinkuin muualla heimokunta-laitoksessa,

ainoastaan isän-kanta perustaa sukulaisuutta. Nainen, naitaessa,

kadottaa sukunsa ja verensä, ja liittyy miehensä sukuun.[6]

Lopuksi tahdon huomauttaa, että juuri täytymys etsiä vaimoa

ulkopuolelta heimokuntaa ja vaikeus saada sillä tavoin avioliittoa

rakennetuksi, on hyvin aikaisin vähentänyt moni-vaimoisuuden, joka oli

aivan luvallinen, mutta ei aivan tavallinen.

Toinen vaikutus tästä ulkoa-naimisesta oli, että heimokunnat

pakoitettiin lähtemään ulos umpinaisuudestaan ja ryhtymään

kaikkinaisiin keskuuksiin muiden kanssa. Ensimäinen edistys-askele

ihmiskunnan historiassa on se, että syntyy joku vaihe-vaikutus eri

heimokuntain ja kansakuntain välillä.

Vaan tämä vaihe-vaikutus alkuperäisessä muodossaan ei ole

suinkaan ystävällinen. Tavallisimpana keinona, jolla kansat tällä

kultuuri-kaudella tutustuvat toisiinsa, on sota ja valloitus, ja

valloituksen hedelmänä on aina suuremmassa tai vähemmässä määrässä

voitetun orjuuttaminen. Tämän kautta tulevat yhteiskunnalliset siteet

lujemmiksi; voittajan täytyy oman turvallisuutensa tähden perustaa

lujempaa hallitusmuotoa omassa keskuudessaan; orja taas saapi lujan

lakinsa isännän tahdossa. Tuo luonnon-elämän vapaus, joka on pedon

vapaus metsässä, oikeus syödä muita ja joutua muiden syötäväksi, ei

tuottaisi mitään kehitystä. Tarvitaan laki, joka järjestää teot. Se

kansakunta, joka ei itse osaa luoda itsellensä lujaa yhteiskunnallista

järjestystä, saapi orjuudessa käydä ensimäistä kouluansa.

Sanoin jo äsken, että itse patriarkallisessa perheessä on orjuuden

ensimäinen alku. Senpä tähden myöskin tuo sodalla syntynyt orjuus on

jotenkin patriarkallinen eikä ensinkään sitä julmaa laatua, kuin

orjuuden nimi saattaisi meitä ajattelemaan. Huomattavaa onkin, että

koko muinais-maailma katsoi orjuuden ihan luonnolliseksi asiaksi. Itse

Kreikan filosofit eivät hetkeäkään ajatelleet, että maailma saattaisi

olla muulla tavoin järjestettynä. Eroituksena orjan ja vapaan välillä

alkuperäisessä yhteiskunnassa ei ole niin paljon vapauden määrä, --

sillä vapaakin on isännän vallan alainen --, vaan oikeastaan kummankin

eri asema perhekunnassa. Orja ei ole perheen jäsenenä, orjalla ei ole

mitään koti-jumalia, orja ei ole ihminen samassa merkityksessä kuin

omat heimokuntalaiset. Mutta usein orjat kohdellaan ja hoidetaan

leppeästi, niinkuin kalliinta omaisuutta.

Vaan orjuudella on ollut sen ohessa suuri valtiotaloudellinen

merkitys. Tunnettu taloudellinen totuus on, että työn kostuttamiseen

tarvitaan pääomia. Ensimäiset pääomat tarjoo itse luonto runsailla

elatusvaroillansa; sitten täytyy ihmisen itse hankkia pääomia lisäksi

työnsä säästetyistä hedelmistä. Vaan ennen kuin pääomia on ko'ottu,

pysyy työ kovin hedelmättömänä ja elämä kovin köyhänä. Kultuuri ei voi

edistyä, jos ei edes nuo harvinaiset pääomat tule yhteen-ko'otuiksi.

Orjuuden kautta tapahtuu semmoinen kokoonnuttaminen. Orja-joukko on

ko'ottu työvoima, ko'ottu pääoma. Se on välttämätön ehto vallitsevan

kansan kultuurille. Ilman orjitta ei olisi mikään korkeampi viljelys

päässyt alkuun; ilman orjita ei olisi Kreikkalainen sivistys

milloinkaan kukoistanut.

Meitä tietysti loukkaa se ajatus, että löytyi ihmisiä, joille ei mitään

ihmis-arvoa annettu. Mutta tämä ei ainoastaan orjuuden laitoksessa

ilmaannu. Vapaatkin kansat eivät toisissansa tunnustaneet mitään

ihmisyyttä; käsitteet _ihmisyys ja ihmiskunta_ olivat aivan

tuntemattomia. Useissa kielissä sanat _muukalainen ja vihollinen_

ovat alkuansa yhtä. Itse jumaluuden käsitys oli yksinomaisesti

kansallinen; jumalat olivat perheen, heimokunnan, kansakunnan, ei

ihmiskunnan. Niinpä esm. Jehovah oli Abrahamin, Isakin ja Jakobin

jumala, ja ainoastaan patriarkkain jälkeläisille kuului käskysana: "ei

sinun pidä pitämän muita jumalia minun edessäni"; mutta ulkopuolella

tämän oman kansan piiriä vallitsi muita jumalia. Romalaisissa tämä

ahdas käsitys tosin jo alkoi muodostua suvaitsevammaksi; mutta se

tapahtui sillä tavoin, että vieraille jumalille tarjottiin sija

Romassa: tapana oli, kun vihollista kaupunkia piiritettiin,

juhlallisesti kutsua sen jumalat ulos Romaan siirtymään.

Näin ollessa ei ollut mikään keskuus-elämä eri kansain välillä

mahdollinen. Tietysti syntyi hyvin aikaisin jonkunlainen kauppa; mutta

kauppa ja ryöstö kulkivat aivan rinnatusten. Itse Foinikialaiset,

vanhan maailman etevin kauppakansa, olivat melkein yhtä paljon

meri-rosvoja. Homeron runoelmista näemme, että kun Kreikan rannoille

saapui vieras alus, tulijoilta ensiksi kysyttiin, oliko aikomus kauppaa

tehdä vai ryöstää. Jälkimäinen katsottiin yhtä kunnialliseksi

elinkeinoksi kuin edellinenkin, ja erittäin ihmis-ryöstö oli kaikkein

edullisin kauppa.

Tämmöinen on alku-maailman luonto. Orjuus on niin-sanoakseni ensimäinen

edistys-askele, koska se kumminkin jotakin lakia asettaa ja

ulkonaisesti viepi eriheimoiset ihmiset yhteen. Mutta orjuuttaminen ei

tapahdu ainoastaan yksityisten henkilöin suhteen eikä yksityisissä

maissa, joissa voitollinen kansa asettaa herruutensa voitetun kansan

yli. Vieläkin suuremmissa määrissä tämä keino käytetään erinäisten

valloittaja-monarkiiain kautta, jotka levittävät herruutensa laveam piin

aloihin. Nämä tapaukset ovat historian alkua, koska ne kaikkien ensin

ovat herättäneet ihmisten huomiota. Niiden luontoa ja vaikutusta saamme

seuraavassa luennossa tarkastella.

Kolmas Luento.

Suuret itämaiset monarkiiat.

Ennen kuin käyn katsastamaan niitä suuria valloittaja-monarkiioja,

joista ihmiskunnan valtiollinen historia saapi alkunsa, tahdon

selvyyden vuoksi muistoon virittää tärkeimmät kansatieteelliset kohdat.

Kansakuntain vanhimmat tarut näyttävät johdattavan heidän syntyperänsä

Hindukuh'n tienoilta, ylisen Sind-virran varsilta. Tästä ihmiskunnan

kätkyestä ovat nähtävästi lähteneet ne kolme pää-luokkaa,

jotka historian näkymöllä tähän asti ovat astuneet esiin:

_Turanilaiset_, joihin pääasiallisesti luetaan Suomensukuiset ja

Pohjois-Aasian kansat; -- _Arjalaiset_ eli Indo-Eurooppalaiset

(niiden seassa Persialaisetkin); -- ja _Semiläiset_, niinkuin

Heprean, Arapian ja Assyrian kansat. Näiden sukujen ensimäinen

leviäminen olisi meille epäilemättä hupaisena tutkimus-aineena; mutta

aika ei salli meidän tehdä laveita retkiä ympäri maailman, vaan meidän

on seuraaminen ainoastaan inhimillisen kehityksen pääkohtia.

Omituista on, että ihmiskunnan jakaantuminen eri kansa-luonteisin ja

näiden erikois-luonteiden keskinäinen vaihe-vaikutus näkyy olevan tämän

kehityksen välttämättömän tarpeellisia ehtoja. Myöskin edulliset

luonnon-asemat ovat ensimäiselle kultuuri-kehitykselle varsin

tarpeelliset. Näin ovat Tigrin ja Eufratin viljavat yhtymäpaikat sekä

Niili-virran höystöinen laakso ne seudut, jotka kaikkien ensin vetävät

historian huomiota puoleensa. Edellisessä paikassa, vanhassa

Khaldaiassa eli Kaksoisvirran maalla, oli yhtynyt kaksi sukua,

Turanilainen ja Semiläinen, joista ensin-mainittu näkyy olevan

vanhimman kultuurin perustajana. Sen-puoliset Turanilaiset ovat

keksineet kirjoitus-taidon. Se oli alkuansa joku aatteiden kuvaus,

jossa merkit kuvasivat itse esinettä tai jotakin siihen liittyvää

aatetta, esm: tähti-kuva säteinensä sekä tähteä että jumalaa. Siitä

syntyi tavuu-kirjoitus, jolloin kuvan merkitykseksi tuli vastaavan

sanan alku siitä kielestä, jota puhuttiin. Vasta paljoa myöhemmin on

tästä muodostunut varsinainen aakkos-kirjoitus, jossa on eri merkki

kullakin yksinkertaisella äänellä. Myöskin vanhimmat uskonnolliset

harjoitukset näyttävät alkunsa saaneen tämän Turanilaisen väestön

keskuudessa, ja nyky-aian tutkijat koettavat par'aikaa saada

Mesopotamian Nuolenpää-kirjoituksista selville näitä muinoisimman

kulturin synty-sanoja. Vaan valtiollista historiaa ei tällä

Turanilaisella kansalla ole mainittavasti ollut. Joukko pikku valtoja,

kukin eri kaupungissaan, näkyy olleen sirotettuna noilla lihavilla

aukeilla, missä molemmat virrat yhtyvät, ja samoin itäisessä

vuorimaassa, Elam'issa eli Susianassa. Väestö oli sekaisin Semiläinen

ja Turanilainen; mutta aikojen kuluessa Semiläinen suku tulee voitolle

ja perii tuon Turanilaisten perustaman sivistyksen. Sen ohessa

Semiläisiä siirtokuntia leviää muuallekkin, Syriaan, Palestinaan,

Vähä-Aasiaan ja Assyriaan. Historian ala aukenee.

Samaan aikaan on Niili-laaksossakin kulturi syntynyt ja historia

alkanut. Egyptin väestö oli jotakin perivanhaa Semiläistä haaraa, ja

mahdolliseksi arvelen, että sekin oli saattanut tuoda kultuurinsa

ensimäiset siemenet Kaksois-virran maalta; ainakin Hieroglyfi-kirjoitus

Egyptissä on kehittynyt aivan samalla tavoin kuin Nuolenpää-kirjoitus.

Muutoin valtiollinen historia alkaa Egyptissä aikaisemmin kuin missään

muualla. Heti kun nuo eri heimokunnat ruhtinainensa yhdistyvät

suuremmaksi valtakunnaksi, on Faraojen valta syntynyt ja Egyptin

historian aamukoitto tullut. Tarkkoja vuosilukuja emme saa odottaa.

Mutta muutamien aian-laskujen mukaan on ensimäisen kuninkaan,

Mena'n, aika asetettava vuoteen 3893 e.Kr. Sitten seuraa loistava

kultuuri-kehitys, suurten pyramidien rakennus ja Egyptin kirjallisuuden

alku; mutta ulko-maailmaan ei vielä tunnu mitään vaikutusta

Niili-laakson umpeen-suljetusta viljelyksestä. Vasta XII:n

kuningas-sarjan aikana, noin 2,200 vuotta ennen Kristusta,

leviää Faraojen valta Aithiopiaan. Se on sama aika, jolloin

heimokunta-päällikkö Abraham siirtyy Mesopotamiasta Jordan'in toiselle

puolelle. Semiläiset paimentolais-kansat ovat silloin liikkeelle

tulleet, ja muutama osakunta heitä karkaa Egyptiinkin, valloittaen

Faraojen valtakunnan, johon nämä muukalaiset nyt asettuvat hallitsemaan

v. 2100-1600 välillä. Heitä nimitetään Egyptin historiassa Hyksos,

Hiq-shosu, s.o. rosvo-ruhtinaat, ja heidän aikanansa tulevat Israelin

lapset Egyptiin, mainitakseni tuota Piplian historiasta meille kaikille

tunnettua tapausta. Mutta muukalaisten yliherruus vihdoin yllyttää

Egyptiläisten kansallis-tuntoa vastarintaan: Hiq-shosut karkoitetaan,

ja tuo vapauttamis-sodasta paisunut kansallinen voima nyt tulvailee

ulos avaraan maailmaan. Egyptin sankariuden aika, XVIII:n ja XIX:n

kuningas-sarjain loistavat hallituskaudet, ovat tästä seurauksena.

Neljän sadan vuoden kuluessa (noin vv. 1500-1100) Egyptin Thotmes'it ja

Ramses'it vievät voitolliset aseensa Syrian yli Eufratin ja Tigrin

varsille ja suorittavat tekoja, joiden kertomus vielä 3000 vuoden

kuluttua saattaisi huomiotamme jännittää, jos meillä olisi aikaa

pysähtyä näihin perimmäisen muinaisuuden muistelmiin. En kuitenkaan voi

teitä huvittaa juttelemalla Mageddo'n piirityksestä ja Kadesh'in

tappelusta tai Kheta-kuninkaan sovinto-liitosta Ramses II:n kanssa;

sillä en ole luvannut mitään historiallisia jutelmia. Mutta yksi

muistutus on tehtävä. Näiden tapausten kautta oikeastaan yleinen

maailman historia on alkanut. Itämaiden kultuuri-kansat alkavat astua

ulos umpinaisuudestaan, alkavat toisiinsa vaikuttaa. Faraojen

valloitusten kautta perustetaan ensimäinen suuri monarkiia, ja

Egyptiläinen kultuuri leviää aseiden avulla. Se leviääpi toisellakin

tavalla. Egyptin aseiden suojassa, alkaa Foinikian kauppa kukoistaa.

Tuon köyhän rannikon asukkaat kulkevat karavaneillansa Eufratille ja

Persian lahden rannalle, samalla kun heidän aluksensa rohkeasti

tunkeuvat Välimeren kaukaisimpiin seutuihin ja Mustan-meren soppiin.

Liike on edistyksen ensimäinen ehto, ja nyt on maailma todellakin

liikkeelle tullut. Kansat kohtaavat toisiaansa, tosin enemmin

vihollisina kuin ystävinä; mutta kumminkin he toisiansa kohtaavat, ja

jokainen kohtaus on uusi oppimisen tilaisuus.

Egyptin suurvalta loppuu sisällisiin selkkauksiin, joita emme tarkoin

tunne ja jotka muutoinkin ovat siksensä jätettävät. Silloin tulee parin

kolmen vuosisadan väli-aika, ennenkuin joku uusi varsinainen suurvalta

syntyy. Tämä aika on meille muutoin sangen tuttu: se on Davidin ja

Salomonin aikakausi. Oli, näet, Egyptin suuruuden aian loppupuolella

tapahtunut, että Israelin lapset Moseksen johdolla lähtivät ulos

Egyptistä, joka oli heille muuttunut orjuuden-maaksi, ja tulivat

vihdoin Palestinaan, "luvattuun maahan", jossa valloittivat itsellensä

sijaa Kanaanilaisten kansain keskelle. Nuo hajalle asettuneet

heimokunnat, joita ainoastaan yhteinen Jehovah'n palvelus höllästi

yhdisti, olisivat epäilemättä viimein hämmentyneet Kanaanilaisiin,

ellei kuninkaallinen hallitusmuoto olisi syntynyt heimokuntahallituksen

sijaan. Silloin koittaa Israel'in kansalle lyhyet mahtavuuden päivät.

Davidin ja Salomonin valta leviää kumminkin koko eteläisen ja

keskisen Syrian yli Eufratiin asti, ja Juutalaisissa -- niin heitä nyt

ruvetaan nimittämään -- silloin varttuu tuo voimakas ja sitkeä

kansallisuuden-tunto, joka kaikkien vaiheiden läpitse on heidät

säilyttänyt häviämästä. Vaan kansan jyrkkä erikois-henki oli myöskin

syynä, miks'eivät voineet muita heimokansoja itseensä sulattaa ja sillä

tavoin perustaa mitään suurempaa maailman-valtaa. Tämän kansan tehtävä

maailmassa olikin aivan toinen. Eräs hengellinen maailman-valta, ainoa

kestävä ja pysyväinen historian suur-valloista, oli, näet, alkunsa

saava tämän pienen kansakunnan kansallisista traditioneista.

Tuskin on Juutalais-valta hajonnut ja heikontunut, niin uusi

valloittaja-monarkiia ottaa maailman kohtalot haltuunsa: se on Assyria,

Niniven ankara soturi-kansa. Assyrialaiset eivät olleet mitään

kultuuri-kansaa, niinkuin Egyptiläiset; mutta he olivat valmiin

kultuurinsa ryöstäneet emämaastansa Khaldaiasta, jonka he tylyllä

säälimättömyydellä tallasivat maahan, niinkuin kaiken muunkin, mikä

siihen asti oli korkealle kohonnut. Juutalaisten historiasta ovat

meille tunnetut nuo kansojen kurittajat: Tuklat-habal-asar, Salmanasar

V, Sarjukin (Samarian hävittäjä), Sin-akhe-irib, Assur-akhe-iddin ja

Assur-ban-habal (Sardanapal). Tahdon ainoastaan muistuttaa, että kun

Syria ja Palestina ovat valloitetut, seuraa itse Egyptinkin vuoro:

Memfin ja Theban temppelit ryöstetään ja Niili-laakson vanha kultuuri

hävitetään juuria myöden. Assyrian suuruuden aika ei kuitenkaan

ollut aivan pitkä, tuskin enempää kuin puolen kolmatta vuosisataa

(vv. 889-625 e.Kr.). Mutta sillä välin se ennätti tehdä paljon

roineita, hävittää maan tasalle kaikki, mitä sitä ennen on suurta

ollut. Assyrialla näkyy olleenkin paljas semmoinen tasoittaja-virka

historiassa, raaemmassa muodossa melkein samankaltainen tehtävä kuin

Roman kansalla myöhemmin. Sen kautta oikeastaan tie valmistettiin

eräälle toiselle valtakunnalle -- suurimmalle monarkiialle,

mikä itämailla muinaisuudessa on ollut, nimittäin Persian

suur-kuninkuudelle.

Tähän asti olivat Turanilaisuus ja Semiläisyys yksin olleet historian

näkymöllä, edellinen ainoastaan jonakuna kultuuri-käytteenä,

jälkimäinen taas varsinaisena toiminnan-tekijänä. Nyt oli Arjalaisuuden

vuoro tullut, sen kanssa uusi henki ja uusi aatteellinen kanta.

Tuo Baktriassa ja Mediassa kehittynyt Zarathustran uskonto kenties

alkuansa oli Turanilaisilla aineilla sekoitettu; mutta se muodostui

omituiseksi valon opiksi, joka käsitti ihmisen siveellisen elämän

joksikin valkeuden taisteluksi pimeyttä vastaan. Tämän korkeamman

aatteellisuuden nojassa kohosi Median ja Persian kansat uuden

kultuuri-jakson kannattajiksi. Valtiollisesti seuraa Assyrian

kukistumisen perästä lyhyt välikausi, jolloin Lounais-Aasian

pohjois-osassa hallitsee Media, ja eteläosassa Babylonia. Se on

Babylonian kuningas Nabukudur-usur, joka tähän aikaan valloittaa

Jerusalemin ja viepi Juutalaiset Babelin vankeuteen. Mutta pian

Persialainen valta yhdistää nämä molemmat herruudet ja levittää rajansa

kauas ulkopuolelle entisen historian piiriä. Media, Baktria ja kaikki

maat Sind-jokeen asti, Assyria, Babylonia, Lydia ja koko Vähä-aasia,

Syria ja Palestina, vihdoinpa Faraojen vanha valtakunta Aitiopian ja

hieta-aavikkojen rajoihin asti, -- kaikki nämä maat ja kansat lasketaan

suur-kuninkaan herruuden alle ja hallitaan hänen satrapeillansa.

Tämän suuren valtakunnan, jonka Kyro ja Kambyses olivat perustaneet,

otti Dareio järjestääksensä säännöllisempään hallinto-muotoon, kuin

millään entisellä suurvallalla oli ollut. Kullakin hallintokunnalla oli

satrapinsa eli maaherransa, tämän vieressä apulaisena ja vakojana

kuninkaallinen kirjuri, ja molempain vastapainona erinäinen

sotapäällikkö. Eri maiden ja kansain vero-lajit ja vero-määrät olivat

tarkoin säädettyinä. Säännöllinen juoksija-posti toi valtakunnan

kaukaisimmista ääristä tiedot suur-kuninkaan hoviin, Pasargadaan,

Susaan tai Ekbatanaan. Persia ei ollut ainoastaan lavein monarkiia,

mitä maailma tähän asti oli nähnyt; se tuli Dareion hallinto-laitosten

kautta ensimäiseksi järjestyneeksi suurvallaksi. Egyptin ja Assyrian

herruudet olivat olleet satunnaisia valloituksia, joita jokaisen uuden

hallitsijan täytyi uudistaa, ja joita vähinkin vastoin-käyminen

järkähytti. Assyrian kuninkaat, kun tahtoivat estää voitettujen

kapinaa, eivät olleet muuta neuvoa keksineet kuin teloittaa kansakunnat

tai siirtää ne toisille asuinsijoille. Persian kuninkaat niitä

säästivät ja hallitsivat; heidän valtakuntansa oli ensimäinen oikea

maailman-monarkiia.

Sitä vastoin Persia varsin vähän vaikutti alamaisten kansain luonteesen

ja sisällisiin oloihin. Itse Persialaiselta kultuurilta puuttui voima

muodostamaan alamaisiaan oman henkensä mukaan, ja nuo eri kansat siis

pysyivät henkisesti melkein itsenäisinä. Joskus itsenäisyys oli

muutoinkin melkein täydellinen. Keskellä monarkiiaa löytyi

vuori-heimoja, joille suur-kuningas maksoi lunnaita vapaasta

kulkemisestaan heidän alansa läpitse, vaikka samat heimokunnat

saattoivat häntä seurata kaukaisille sotaretkille. Varsin hupainen on

se kuvaus, minkä Herodoto (VII 61 seurr.) antaa Xerxeen kirjavasta

armeijasta, kun se tarkastetaan Hellesponton rannalla, retkeä tehtäessä

Kreikkaa vastaan. Siinä on kansa-laumoja, jotka valtaherran käsky on

kokoon ajanut; -- mutta mitään yhteistä henkeä siinä ei ole. Tuo, suuri

monarkiia ei kumminkaan ole muuta kuin raa'asti kokoon-kyhätty

yhdyskunta toisilleen aivan vieraita kansoja.

Näiden suurten itämaisten monarkiiain merkitys maailman historiassa

toivoakseni jo lienee kuulijoilleni jotenkin selvä. Niiden kautta

kansakunnat temmattiin alkuperäisestä umpinaisuudestaan ja saatettiin

tutustumaan keskenänsä. Usein tämä tapahtui verisellä väkivallalla:

kansat ajettiin rautaisilla vitsoilla kokoon ja sidottiin yhteen

rautaisilla vanteilla. Mutta ainoastaan tämmöisellä kovalla kurilla on

ihmiskunta voinut tulla kasvatetuksi historian koulussa; ainoastaan

niillä keinoin saatiin kansat ensin lähestymään toisiansa.

Neljäs Luento.

Kreikkalaiset.

Mainitsin viime luennossa sitä kirjavaa kansa-laumaa, jota Persian

suur-kuningas tarkasteli Hellesponton rannalla, marssiessaan Kreikkaa

vastaan. Se on vanhan historian ihanin näytelmä, tämä taistelu, joka

nyt on alkanut. Ulkopuolella sitä alaa, jolla kulturi ja historia tähän

saakka ovat liikkuneet, tulee tähän aikaan näkyviin uusi kansakunta,

jonka suur-kuningas silloin päättää liittääkseen alamaistensa lukuun.

Se on Hellenien kansa, Kreikkalaiset, ensimäinen kansa Euroopassa, joka

kohoaa sivistykseen, Eurooppalaisen kultuurin perustajat. Melkein

kaikki kultuuri-siemenensä oli Kreikka saanut Itämailta; mutta ne

olivat itäneet omituisella tavalla Kreikan saarien ja lahdelmain kesken

ja kirkkaan Helleniläisen taivaan alla. Myöskin ne valtiolliset muodot,

jotka tällä kansalla olivat syntyneet, ilmaantuivat jyrkkänä

vastakohtana Itämaiden raskaalle ja kankealle despotismille. Ei

mitään taipumusta yhdistymään suureksi valtakunnaksi, vaan paljaita

pikku-valtioita, joissa vanhempi patriarkallinen yhteiskunta helposti

muuttui joko ylimysvallaksi eli aristokratiiaksi taikka kansavallaksi,

demokratiiaksi; -- niin-muodoin enemmin tai vähemmin tasavaltaisia

laitoksia. Tämä yhteiskunnallinen tila vaatii kultakin kansalaiselta

suuren määrän yksityistä toimeliaisuutta, panee kaikki yhteiskunnan

voimat liikkeelle, jännittää jokaista sen jänterettä. Mutta, tämä

yksityis-toiminta ei ole mikään vallaton ja hillitön erikois-voimain

kirmaus; siinä tapauksessa yhteiskunta hajoisi. Tasavallassa löytyy

kuitenkin yksi voima, joka kaikki erikois-voimat yhdistää, hallitsee ja

johtaa; se on laki, jonka kansa itse antaa, ja isänmaan-rakkaus, joka

kaikkia elähyttää. Heimokuntaisuuden ja heimo-rakkauden sijaan on

tullut korkeampi yhteiskunnan muoto, isänmaa, ja tämä on Kreikan kansan

luoma. Mutta tuo uusi aate synnyttää uutta kultuuri-vauhtia, ja tämän

avulla tuo pieni kansa jaksaa vastustaa Itämaisen suur-kuninkaan

suunnatonta väkirynnäkköä. Siinä näytelmän jännittävä ja suurenmoinen

puoli.

Siitä hetkestä alkaen Helleniläinen henki käypi inhimillisen kehityksen

etupäässä. _Kansalais-vapaus_ on tullut maailman-mahdiksi.

Kuinka tämä uusi yhteiskunta oli syntynyt ja muodostunut, en voi aivan

laveasti selittää; vaan muutamat lyhyet viittaukset ovat kuitenkin

tarpeellisia. Jos katselemme Kreikan yhteiskuntaa niinä aikoina, joita

Homeron runot kuvailevat, havaitsemme, että heimokuntaisuus vielä

silloin ylt'yleensä vallitsee. Sukukunta-päälliköt, ylimykset, ovat

näiden runoelmain sankareina; ne taas ovat heimottain liittyneinä

jonkun kuninkaan ympäri, joka on esimiehenä ylimystensä kesken,

pää-sankarina ja jumalain varsinaisena holhottina. Valtiollisessa

arvossa ei ole eroitus aivan suuri kuningasten ja ylimysten välillä;

sillä jälkimäisetkin ovat laillansa "kuninkaita" kukin omassa pienessä

piirissään eli sukukunnassaan. Ainoastaan uskonnollinen arvo antaa

Agamemnonille, Akhilleylle, Odysseylle heidän korkeamman asemansa; ne

ovat nimen-omaan "jumalaisia" ja sen vuoksi hallitsevat. Näitä

kuninkaita ja ylimyksiä alempana on muu kansa, joka heimolais-tunnon

siteillä on kiintynyt johtajiinsa, sodassa ja rauhassa seuraa heidän

käskyjänsä ja kunnioittaa heitä yhteisten koti-alttarein holhojiksi,

suku-jumalain sovittajiksi ja edusmiehiksi. Näin on alkuperäinen

yhteiskunta Kreikassa aivan sama kuin muuallakin, missä heimokunta-olot

vallitsevat. Vaan tämä patriarkallinen keskuus vähitellen, melkein

huomaamatta, muuttuu. Toiselta puolen sopusointu kuninkuuden ja

ylimyskunnan välillä rikkuu: kuninkaat pyrkivät suurempaan

valtaan, ja ylimykset taas pyrkivät tätä valtaa rajoittamaan tai

lakkauttamaan. Tämän taistelun kautta kuninkaan-arvo enimmissä paikoin

muuttuu paljaaksi nimeksi, joka ainoastaan uskonnon harjoitusta

varten, ikäänkuin jumalain mieliksi, säilytetään. Toiselta puolen

myöskin sukujen keskuudessa alkaa eripuraisia aineita ilmestyä.

Sukukunta-pääällikköjen alamaiset, suvun kaukaisemmat haarat, nuo

lukuiset alustalaiset, jotka viljelevät maansa, ei omanaan, vaan suvun

s.o. päällikön omaisuutena, -- nämä kaikki eivät aian-pitkään tunne

itseänsä niin kiintyneiksi yhteiseen suku-alttariin, ett'eivät pyrkisi

suurempaan itsenäisyyteen. Pait sitä ilmaantuu muitakin voimia kuin

maa-omaisuus. Kauppa syntyy, syntyy teollisuus. Raha tulee

yhteiskunnalliseksi mahdiksi ja antaa hyötymisen tilaisuutta

ulkopuolella sukukunta-olojen ahdasta piiriä. Näin tulee aristokratiian

rinnalla demokratiia näkyviin ja taistelu alkaa, joka eri paikoissa eri

tavalla päättyy. Spartassa esm. järjestyi ylimysvalta jyrkimmässä

muodossaan. Joku satamäärä "tasa-arvoisia" siellä hallitsi Lykurgon

säätämien lakien mukaan; muu Spartan ja Lakonian väestö eli näiden

herruuden alla eri alamaisuuden asteissa, alkaen niinkutsutuista

"huonommista ihmisistä", jotka seisoivat vallitsevaa säätyä lähinnä,

aina noihin kurjiin Heloteihin saakka, jotka kärsivät julminta

orjuutta. Ihan toiselle kannalle muodostuivat asiat Attikassa. Solonin

la'in-laatimuksen tärkein puoli näkyy olleen, että hän vapautti

alustalaiset heidän isäntäinsä ylivallasta, teki heidän maansa vapaaksi

ja heidät itsensä kansalaisiksi. Tällä perustuksella sitten Athenan

demokratillinen tasavalta yhä edistyi ja kohosi loistavaan

kukoistukseen. Muissa Kreikan valtioissa ja niiden siirtokunnissa

yhteiskunnallinen muodostus tapahtui suuremmassa tai vähemmässä

määrässä samalla tavoin kuin Spartassa tai Athenassa. Sääntönä oli

tasavaltainen hallitusmuoto, joko koko kansan tai ylimyssäädyn

käytettävänä, ja tämä hallitusmuoto herätti virkeän ja voimakkaan

isänmaallisuuden siinä ahtaammassa tai avarammassa piirissä, johon

kansalais-oikeus ulottui.

Tämä näin syntynyt isänmaan-rakkaus oli jotakin aivan toista kuin se

heimolaisuuden-tunto, joka muinoin patriarkallisessa yhteiskunnassa oli

liittänyt ihmiset yhteen. Se oli rakkaus isänmaan lakeihin ja

laitoksiin, joiden etuja nautittiin, rakkaus siihen valtiolliseen

vapauteen, joka oli kunkin kansalaisen työllä ja toimella suojeltava.

Mutta toiselta puolen vapaus Kreikan valtioissa ei ollut juuri aivan

samankaltainen kuin vapaus meidän-aikaisessa merkityksessä. Kansalainen

Kreikan maalla oli kokonaan valtion hallussa, joka tarkoituksiansa

varten saattoi anastaa kaiken hänen olentonsa, hengen ja tavaran,

yksityis-toimen ja itse perhe-elämän. Vapaus oli oikeastaan

valtiollisten oikeuksien nautinto; mutta yksityis-elämän vapautta ei

ollut olemassa. Senpä tähden jokaisen kansalaisen täytyi alituisesti

olla valtiotoimissa kiinni, antaa itsensä kokonaan alttiiksi valtion

palvelukseen. Tämä oli epäilemättä monessa kohden haitallista ja

rasittavaa; mutta se kumminkin yllytti, melkein pakoitti, joka miestä

jaloimpiin ponnistuksiin. Todella hämmästymme, katsellessa, mitkä

velvollisuudet seurasivat kansalais-asemaa esm. Athenassa. Koko

lukumäärä niitä kansalaisia, jotka varallisuutensa nojassa olivat

oikeutetut valtio-virkoihin, teki Peloponneson sodan alulla ainoastaan

14,000. Mutta korkeimpaan oikeustoon, Heliaiaan, otettiin arvalla joka

vuosi 5000 jäsentä, niin että keskimäärin joka toinen tai kolmas vuosi

kului kultakin mieheltä tuomari-toimeen. Valtaneuvoskuntaan eli

senaattiin valittiin joka vuosi 500 jäsentä; niin-muodoin Athenalainen

keskimäärin kaksi kertaa elinkauteensa sai täyttää tämän tärkeän ja

vaivaloisen viran. Joka kymmenes päivä oli yleinen kansankokous, jossa

aamusta aikaisin kuunneltiin puhujain esityksiä ja äänestettiin

sisällisen ja ulkonaisen politiikan kysymyksistä. Välillä tapahtui

valtiolliset juhlamenot, jotka tarkoittivat isänmaallisten jumalain

suosittamista, puhumattakaan muista valtiotoimista tai moninaisista

kunnallis-toimista niissä kyläkunnissa, joihin Attikan väestö oli

jaettu. Tämä kaikki oli ainoastaan rauhan askaretta. Sodan syttyessä

nämä samat miehet olivat asevelvollisia; kansalais-armeijan lukumäärä

oli aivan sama kuin täys-oikeutettujen kansalaisten.

Minun ei tarvitse tässä kertoa, minkä loistavan sivistyksen tämä

Hellaan valtio-elämä on synnyttänyt esm. taiteessa ja kirjallisuudessa.

Tosin taide ja kirjallisuus eivät olleet Hellenien keksimät; myöskin

Itämaiset kansat olivat kirjallisuutta ja taidetta itsellensä luoneet,

paljoa aikaisemmin kuin Helleniläisen hengen kehitys vielä oli alkanut.

Vaan tässä hengessä asui joku omituinen sointuisuus, joku muodon ja

sisällyksen sopu, joku tasapainon aisti, joka oli likeistä sukua

vapaiden valtio-muotojen kanssa. Kreikkalainen henki, joka oli luonut

uuden yhteiskunnan, loi myöskin uusia ihanne-kuvia taiteelle, uusia

kaavoja aatteelle ja kirjallisuudelle. Kuka ei tunne Perikleen

aikakautta? Kuka ei tiedä, että tämä antikinen kulturi on mennyt

Kreikkalaisilta Romalaisille ja Romalaisilta on periytynyt nyky-aian

sivistys-kansoille? Homeron runot, Sofokleen dramat, Herodoton ja

Thykydideen historiat, Platonin ja Aristoteleen aate-aarteet, muuta

mainitsematta, on helleniläinen henki lahjoittanut ihmiskunnalle

katoomattomiksi muistomerkeiksi yhteiskunnallisen vapauden ensimäisistä

ponnistuksista.

Vaan Kreikan vapauden ja loiston aika, kuten hyvin tiedämme, oli varsin

lyhyt. Peloponneson sodan jälkeen Hellaan historia alkaa kadottaa

viehätystänsä, valtio-laitokset kadottavat tasapainonsa, kultuuri

tuoreutensa. Mikä on siis syynä siihen surkuteltavaan rappio-tilaan,

joka vähitellen, mutta auttamattomasti, saapi vallan Kreikkalaisessa

yhteiskunnassa?

Tunnemme kaikki noita Kreikan valtio-elämän varjopuolia, jotka helposti

astuvatkin silmiin: aristokratiian vallanhimo ja itsekkäisyys,

demokratiian metelisyys ja oikulliset mielet, vieläpä eri valtioiden

keskinäinen eripuraisuus ja kateus. Vaan tämä kaikki on ainoastaan

ulkonaisena merkkinä eräästä vaillinaisuudesta, joka yleensä asui itse

Kreikkalaisessa hengessä ja vähitellen kalvoi sen elinjuuria. Tahtoisin

nimittää tämän vian ahdasmielisyydeksi eli ahtaudeksi, mutta pyydän,

ett'ei tätä sanaa väärin ymmärretä. Tuo innokas isänmaallisuus, tuo

virkeä kansalais-tunto, joka on Hellenien historialle omituinen,

liikkui oikeastaan kovin ahtaissa rajoissa. Muistamista on, että

enimmät ihmiset Helleniläisessä maailmassa olivat orjia, ja että

vapaidenkin joukossa suuri osa ei nauttinut kansalais-oikeuksia.

Athenassa esm. oli kaikkien kansalaisten lukumäärä ainoastaan 20-30

tuhatta; muut asukkaat olivat joko Metoikeja s.o. muukalaisia, jotka

kaupan ja teollisuuden tähden olivat maahan asettuneet, taikkapa orjia,

joilla vapaa kansalainen te'etti työnsä, sill'aikaa kuin itse hoiti

valtiollisia tehtäviänsä. Mutta ihmis-arvoa ja ihmis-oikeutta oli

ainoastaan kansalaisella, ja vielä tarkemmin sanoen, ainoastaan saman

valtion kansalaisella. Kansalainen toisesta, vaikkapa Kreikkaisestakin,

valtiosta tuli orjaksi samana hetkenä, kuin hän sodassa vangittiin.

Jokainen näistä pienistä valtioista oli siis tarkasti suljettu piiri,

isänmaana ainoastaan niille harvoille, jotka siinä nauttivat

kansalais-oikeutta.

Tunnustaa täytyy, että senlainen kansalais-vapaus, kuin oli Kreikassa

kehittynyt, ei ollut muulla ehdolla mahdollinen. Kun valtio-toimet joka

hetki vaativat jokaisen kansalaisen tarkastusta, oli välttämättömän

tarpeellista, ensiksi että isänmaa oli niin pieni, että kaikkien

kansalaisten sopi alinomaa olla saapuvilla, ja toiseksi että työnteko

melkein tykkönään jäi muiden asiaksi. Orjuus ja pikkuvaltiollisuus

olivat siis Helleniläisen valtio-laitoksen elämän-ehtoja, vaan ne

olivat samassa Helleniläisen hengen kuoleman-syinnä. Orja-työllä on,

näet, edistyneemmissä kultuuri-oloissa aina omituinen kirouksensa.

Orja-työn kautta tulee vapaa työ mahdottomaksi; köyhemmiltä vapailta

katoo sekä ansion tilaisuus että työn halu, ja kansalaisten kesken

syntyy nääntyväinen, kurja alhaiso, joka pyrkii kukistamaan

yhteiskunnan perustuksia. Tämä ilmiö havaittiin melkein kaikissa

Kreikan tasavalloissa jo 5:nnen vuosisadan lopulla, Peloponneson sodan

aikana. Aristokratiian ja demokratiian taistelu on silloin jo päättynyt

ja kaupungit ovat saaneet vakinaisen hallitusmuotonsa, joko

ylimysvaltaisen tai kansavaltaisen; mutta nyt alkaa vielä

leppymättömämpi taistelu rikasten ja köyhien välillä. Alhaiso panee

ylös valtaherroja, "tiranneja", ajaa rikkaat maanpakolaisuuteen,

ryöstää heidän omaisuutensa. Rikkaat puolestansa menettelevät yhtä

säälimättömästi, harjoittavat julminta kostoa, missä voivat, ja elävät

ainoastaan itsekkäitä nautintoja varten. Kreikan loppuaikoina on

rikkauden-ahku yhteiskunnan kalvava mato; se turmelee isänmaallisuuden,

se synnyttää ja kasvattaa palkkasoturi-laitoksen ja seikkailija-mielen.

Kreikkalainen henki silloin tosin vapauttaa itsensä valtion kovista

siteistä, mutta kadottaa samassa ainoan siveellisen pohjansa.

Eikä Kreikkalainen henki kuitenkaan voi irtauntua ahtaasta

pikkuvaltiollisuudestaan ja ylentyä yleiseksi Helleniläiseksi

kansallis-hengeksi. Tosin löytyi Kreikkalaisten kesken muutamia

yrityksiä kansalliseen yhteisvaikutukseen. Tuo jotenkin yhteinen

kieli oli synnyttänyt kirjallisuuden, joka Homerosta alkaen

pidettiin koko kansan yhteisenä tavarana. Yhteiset orakelit ja

juhlakilpailut saattoivat eri valtiojen jäsenet tutustumaan keskenänsä.

Valtiollisellakin alalla ilmaantui Helleniläinen yhteishenki

vastakohtana barbari-maailmalle, esm. Troian sodassa ja taistelussa

Persiaa vastaan. Mutta näistä yhteisyyden alkeista ei kehittynyt mitään

kokonaista valtiollisessa ja kansallisessa katsannossa. Se ei ollut

mahdollista; sillä koko Kreikkalainen valtiollisuus perustui juuri

isänmaa-aatteen pienuuteen. Vaan toiselta puolen semmoinen

valtiollisuus ei voinut tulla pitkä-ikäiseksi; sen täytyi tympistyä ja

kuoleuntua ahtauteensa ja umpinaisuuteensa.

Mutta jos Kreikkalainen niin-muodoin supisti isänmaallisen

harrastuksensa oman pikku-valtionsa piiriin, hän vielä vähemmin

tunnusti jotakin ihmisyyttä ulkopuolella Helleniläisyyttä. Kaikki ne

ihmis-olennot maan päällä, jotka eivät puhuneet Kreikan kieltä, olivat

muka Barbareja, ja tämä nimitys saapi pian ylönkatseellisen

merkityksen, samassa määrässä kuin Kreikkalainen oppii pitämään omaa

sivistys-muotoansa korkeimpana kultuuri-kantana. Vaikka Persian

suur-kuninkaan loisto toisinaan mieltä häikäisee, ei kuitenkaan

Kreikkalainen muulloin kuin alennus-tilassaan tai maanpakolaisena ryhdy

yhteyteen Persialaistenkaan kanssa. Barbarit seisovat, puhtaan

Kreikkalaisen kannalta katsoen, niin äärettömän alhaalla, että niiden

kanssa ei sovi ajatellakkaan mitään tasa-arvoista valtiollista

keskuutta. Helleniläisyys oli tällä tavoin Kreikkalaisen koko maailma.

Täytyy tunnustaa, että se oli kovin pieni ja kovin hajanainen maailma.

Olen vähäistä laveammin kosketellut Helleniläisen kultuurin

varjopuolia; sillä perikadon ja rappion syyt ovat usein tärkeämmät

tutkia kuin loiston ja menestyksen. Helleniläinen kultuuri oli niinkuin

kukkanen, joka lyhyen aian perästä kuihtui, mutta sillä välin oli

ihmiskunnalle valmistanut katoomattoman hedelmän kirjallisuudessansa ja

taiteessaan. Että sillä muutoinkin on ollut virkansa ja sijansa

ihmiskunnan yleisessä kehityksessä, tahdon seuraavassa luennossa vielä

ottaa selittääkseni. --

Viides Luento.

Makedonialaisuus.

Pitikö Kreikkalaisen kultuurin pysyä niissä ahtaissa rajoissa, joita se

oli itsellensä pannut? Pitikö sen kukoistaa aikansa Hellaassa ja

Hellaan siirtokunnissa, -- sitten kuihtua ja kuolla, jättäen ainoastaan

muiston jälille olemisestaan? Ei, sen piti kuollessaan kirkastua

historian korkeampia tarkoituksia varten. Helleniläisyyden piti astua

ulos umpinaisuudestaan ja pienuudestaan, tullaksensa historialliseksi

vallaksi. Mutta umpinaisuus ja pienuus on johonkin määrin Helleniläisen

hengen elämän-ehto; sen vuoksi se laventuessaan kuolee. Siinä se

Gordiolainen solmu, jonka Makedonian miekka katkaisee.

Se kansa, joka nyt astuu silmäimme eteen, oli erittäin sovelias

välittämään Helleniläisyyden uutta maailman tehtävää. Makedonialaiset

olivat sukuperänsä, asemansa ja valtio-laitostensa puolesta

puolittain barbareja, puolittain Kreikkalaisia. Hallitusmuodossa oli

säilynyt Muinais-Kreikan patriarkallinen kuninkuus sekä ylipäänsä

heimokuntaisuuden raikkaat ja luonnolliset olot; mutta ylhäiset säädyt

vastaan-ottivat halukkaasti Hellaan korkeamman sivistyksen ja

perehtyivät sen aatteisin. Näistä aatteista oli yksi, joka keskellä

Kreikan pikku-valtiojen alituista eripuraisuutta oli ollut jonakin

sovittavaisena kansallisena siteenä niiden välillä. Se aate oli: kosto

Persialle! Kreikan jaloimmat valtiomiehet eri aikoina, Kimon Athenassa

ja Agesilao Spartassa, olivat koettaneet tämän kansallisen aatteen

nimessä yhdistää Kreikan hajalliset pyrinnöt yhteiseen suureen

tarkoitus-perään; vaan pikkuvaltiollisuus oli tehnyt nämä yritykset

tyhjäksi. Tämän rauenneen aatteen ottaa Makedonia haltuunsa ja saattaa

sen perille. Siinäpä Filippon ja Aleksanteri Suuren historia.

Kuka ei tunne Filippo Makedonialaista ja Kreikan vapauden taistelua

häntä vastaan! Kuka ei ole ihastellut Demosthenesta, vanhan maailman

suurinta puhujaa ja Athenan jalointa kansalaista, joka viimeiseen

saakka koettaa ylläpitää Hellaan pikku-valtioin itsenäisyyttä

Makedonian ylivaltaa vastaan. Nämä jalot ponnistukset ovat kuitenkin

turhia, ei sen vuoksi että Helleniläinen henki on rappiolla, vaan sen

vuoksi että historian suuret tarkoitukset ovat Makedonian puolella.

Näin saavuttaa tämä Kreikan kasvate johtaja-viran Hellenien

valtiollisessa perheessä ja kääntää sitten yhdistetyt aseet Itämaiden

valloittamiseen. Persia kukistuu, ja Aleksanteri Suuri perustaa

maailman-monarkiian, joka on vielä suurempi ja paremmin järjestetty

kuin Kyron ja Dareion. Vaan, niinkuin luonnollista onkin, Kreikan

pikku-valtiot eivät milloinkaan voi unohtaa entisyyttänsä, eivät

milloinkaan voi viihtyä siihen uuteen maailmanjärjestykseen, joka

oikeastaan on heistä lähtenyt. Suur-kuninkaan armeijassa taistelee

Kreikkalaisiakin Aleksanteria vastaan; Aleksanterin kuoltua koettaa

Hellas, vaikka turhaan, saada itsenäisyytensä takaisin, ja vielä puolen

toista vuosisataa sen jälkeen kestää Kreikan ponnistukset ylläpitää

niitä tasavaltaisia hallitus-oloja, jotka kerran olivat Kreikan

suuruutena olleet.

Kertomus Aleksanteri Suuren retkistä kuuluu melkein niinkuin juttu

satujen maailmasta, ja tuo sankarimuoto on meidän aikoihimme asti

voimakkaasti koskenut Itämaisten kansain kuvitukseen. Myöskin

historiallisen asemansa puolesta hän ei ole mikään tavallinen

valloittaja Salmanasar'in tai Tshingis-khan'in mallin mukaan, vaan

oikeastaan uuden kultuuri-jakson aloittaja. Itse hän myöskin selvästi

käsittää tämän historiallisen tehtävänsä. Valloitus-retken ensimäinen

tarkoitus, kosto Persialle, saapi päätöksensä, kun Aleksanteri antaa

hävittää Persian kuningasten vanhan hautaus-kaupungin, Persepolin.

Sen perästä toinen tarkoitus, Itämaiden hellenöitseminen, tulee

pää-asiaksi. Sitä varten Aleksanteri perustaa Helleniläisiä

siirtokuntia Persian vallan kaukaisimpiin osiin, sitä varten hän

edistää naimis-liittoja Makedonialaisten ja barbarien välillä, sitä

varten hän itse muuttuu ja muodostuu uusien alamaistensa käsityksen

mukaan suur-kuninkaaksi, despotiksi, jumalaksi. Koko sen-aikuisen

maailman sulattaminen yhdeksi kansakunnaksi, jossa Kreikkalainen

kultuuri olisi yleisenä, näkyy olleen Aleksanteri Suuren suurena

tarkoitus-peränä. Koko sen-aikuinen historiallinen maailma oli nyt

yhdistetty yhteen käteen, joka ihmeteltävällä nerolla ja jäntevyydellä

osasi sen kohtalot järjestää.

Aleksanterin liian aikainen kuolema näytti tyhjäksi tekevän kaikki

hänen suuret tuumansa; sillä nyt syntyy sekasorron aika, joka kestää

viisi-kymmentä vuotta ja on mitä kummallisimpia jaksoja maailman

historiassa. Valtiossa niinkuin yksityis-elämässäkin kaikki

hillimättömät himot ovat irti päässeet. Makedonialainen monarkiia on

niin äärettömästi levinnyt, että se on lakannut olemasta

Makedonialaisena. Jo Aleksanteri oli ymmärtänyt, että hänen syrjäinen

syntymä-maansa ei enää kelvannut valtakunnan keskukseksi; kun

kuninkaallinen perhe kuitenkin sinne asettuu, se ennen pitkää kadottaa

legitimisen pyhyytensä, ja Aleksanterin kenraalit nyt keskenänsä

taistelevat perinnöstä, riistäen sitä kappaleiksi, kun ei kukaan yksin

voi sitä anastaa. Tässä hurjassa tuoksinassa kaikki itsekkäät himot

kirmailevat, vallan-himo, rahan-himo, nautinnon-himo. Murhanteot

likeisimpien kesken osoittavat mahtajain siveellistä kantaa;

palkkasoturien petollisuus todistaa, että turmio on yleinen. Tietysti

kaikki tämä siveellinen kurjuus ei ole yht'äkkiä syntynyt, vaan on jo

edellisen aikakauden loppu-puolella alkanut Hellaan yhteiskunnassa.

Tuo palkkasoturi-laitos itsestään on jo merkkinä Kreikkalaisen

kansalais-hengen alentumisesta; vaan nuo Xenofon'in 10,000

olivat olleet kunniallisia miehiä, verrattuina Makedonialaisiin

Argyraspideihin ja heidän kaltaisiinsa. Kummallinen ja laillansa

miellyttäväkin on se seikkailija-henki, joka nyt vallitsee. Siltä tosin

puuttuu korkeampi siveellinen arvo, koska isänmaallisuus ja se

jalostuttava mieli, jonka kansalais-velvollisuudet kasvattavat,

oikeastaan on kadoksissa. Mutta onnen-etsijäin kirjava elämä kirkastuu

Kreikkalaisen kultuurin ihanassa hohteessa ja saapi toisinaan jonkun

ritarillisen loisteen. Perikuvaksi aikakauden luonteesta on etupäässä

katsottava kuuluisa Demetrio Poliorketes, jonka elämän-vaiheet tahdon

tässä lyhyesti kertoa.

Hän oli syntynyt v. 334, niin-muodoin siihen aikaan jolloin Aleksanteri

Suuren valloitus-retki alkoi, eikä ollut siis kuninkaan kuollessa vielä

toimi-iällä. Mutta hänen isänsä Antigono ei ollut tässä tilassa

laiminlyönyt etujansa, vaan kohosi silloin Suur-Frygian, Lykian ja

Pamfylian käskynhaltiaksi. Kun Perdikkas oli kukistunut v. 321 ja

Antipater Makedoniassa oli kuollut v. 319, kun vihdoin aikakauden ainoa

loyali mies, Eumenes, oli loppunsa saanut v. 316 ja monarkiian

emämaassa hurjat taistelut jatketaan valta-istuimen ympärillä, silloin

Antigono pyrkii yleiseen herruuteen, ja hänen nuori poikansa saapi

tilaisuuden astua näkymölle. Yleinen liitto syntyy Antigonoa vastaan.

Demetrio lähetetään armeijan kanssa Egyptin rajalle, mutta lyödään

Gaza'n tykönä v. 312. Ensimäinen yritys on niin-muodoin huonosti

onnistunut, ja Seleuko ottaa Syrian ja Babylonian haltuunsa. Seuraavana

vuonna tehdään yleinen rauha. Kumma kyllä, rauhan ehtojen seassa on

"Kreikanmaan vapaus", s.o. Hellaan pikkuvaltioin kaikinpuolinen

itsenäisyys niinkuin ennen muinoin. Voisimme luulla, että tämä on

paljasta ulkokullaisuutta valtamiesten puolelta, jotka tietysti eivät

suo toisillensa Kreikan omistusta. Mutta eipä niinkään. Kreikan vapaus

on Kreikkalaisen kultuurin ihanne-kuvia, ja nuo Makedonialaiset

päälliköt ovat kumminkin Kreikkalaisen kultuurin lapsia. Tämä havaitaan

olletikkin Demetriossa, joka nuoruuden innolla harrastaa Hellaan

muinais-muistoja. V. 307 syttyy sota jälleen ja Demetrio lähtee

Kreikkaan, astuu maalle Athenan edustalle ja vapauttaa Kreikkaisen

sivistyksen emäkaupungin. Ihastus Athenassa on ääretön ja vapauttajaa

kunnioitetaan suojelus-jumalana samassa kaupungissa, joka aikoinaan

ajoi Aristeideen maanpakoon siitä ainoasta syystä, että tämä muka

hurskauden maineella tahtoi kohota muita ylemmäksi. Pian Demetrio

kutsutaan pois Kreikasta Kyproon, jota Egyptin laivasto ahdistaa. Hän

lyöpi tämän laivaston ja lähettää sanan voitostaan isällensä. "Terve

Antigono kuningas!" -- oli sanansaattajan ensimäinen ilmoitus asiasta.

"Demetrio kuninkaalle!" -- kuului alku Antigonon vastauskirjeestä. Näin

oli kuninkaallinen nimi anastettu v. 306, ja muut Aleksanterin

kenraalit heti seurasivat esimerkkiä. Vv. 305-303 tapahtui Rhodon

piiritys, joka toimitti Demetriolle hänen mainehikkaan liikanimensä

"Poliorketes", kaupungin-saartaja; sillä muun sivistyksensä ohessa

oli Demetrio mestarina sen aian mekanillisissa tieteissä ja hänen

piiritys-koneensa olivat uutta keksintöä sotataiteessa. Seuraavana

vuonna hän jälleen lähtee rakastettuun Kreikkaansa ja taistelee

onnellisesti. Mutta nyt on syntynyt suuri liitto Antigonoa ja hänen

poikaansa vastaan. Tämä rientää Hellespontoon, jonka valloittaa; mutta

Ipson tappelu Frygiassa v. 301 lopettaa Antigonon kunnianhimoisen

elämän, ja hänen valtakuntansa häviää. Demetrio pakenee ja elää jonkun

aikaa pelättynä merirosvona. Viimein Seleuko Syriassa naipi hänen

tyttärensä, ihanan Stratoniken, ja Demetrio silloin saapi turvapaikan.

Hän kuitenkin pian riitaantuu vävynsä kanssa ja lähtee v. 297

kolmannen kerran Kreikkaan. Hyvällä onnella hän sieltä karkoittaa

Makedonialaiset, saapi Athenan taas haltuunsa, ahdistaa Spartaa ja

pääsee vihdoin kummallisella onnen-mutkalla itse Makedonian kuninkaaksi

v. 294. Siinä maassa, näet, Antipaterin suku on keskinäisillä

murhatöillä hävittänyt itsensä, ja Demetrio, joka on Antipaterin vävy,

nyt murhauttaa viimeisen joukosta ja anastaa hallituksen. Hän mainitaan

siellä menetelleen tirannin tavalla, karkoitetaan seitsemän vuoden

perästä kaikkien vihollistensa yhdistetyillä voimilla, ja pakoitetaan

pakenemaan Seleukon turviin. V. 283 hän kuolee Apameassa Syrian maalla,

51 vuoden iällä, koettuansa onnen suosiota ja epäsuosiota jyrkimmässä

vaihetuksessa. Ylipäänsä hän oli nauttinut elämää runsain määrin sekä

hekumassa että hengen-viljelyksessä ja maineessa. Maine ja maailman

huomio oli etupäässä ollut hänellä elämäntarkoituksena, niinkuin ennen

muinoin Alkibiadeella, jonka kanssa hänellä on paljon yhtäläisyyttä

luonteessa. Hänen poikansa Antigono Gonnatas sittemmin pääsee

Makedonian kuninkaaksi ja perustaa siellä uuden kuningas-sarjan

Filippon ja Aleksanteri Suuren alkuperäisellä valta-istuimella.

Sekin seikka on luettava Poliorketeen historian kummallisiin

onnen-kohtauksiin.

Eikä Demetrio Poliorketes ole aian hengen ainoana edustajana. Monessa

kohden yhtäläinen luonne on tuo tunnettu Epeirolais-kuningas Pyrrho,

ritarillinen seikkailija, joka voittaa ja kadottaa kaupungeita ja

valtakuntia sekä idässä että lännessä, kunnes eräs nainen Argos'issa

viskatulla kivellä lopettaa hänen levottoman elämänsä. Kaikki tämmöiset

kondottierit tahtoivat olla suuria Aleksantereita; mutta mestarin suuri

historiallinen tehtävä oli heiltä unohtunut. Tämä on eroitus sankarin

ja seikkailijain välillä.

Puolen vuosisadan perästä on kuohu asettunut. Tuo sameaksi

sekoitettu maailma alkaa selvetä, ja vakinaisia valtioita ilmestyy

maailman-monarkiian raunioilla. Nämä valtakunnat ovat: Egypti, Syria,

Pergamo ja Bithynia, sekä Makedonia ja Kreikan valtiot.

Nyt täytyy kysyä: mitä maailma oli hyötynyt Aleksanteri Suuren

valloituksesta?

Vastaus kuuluu: Helleniläisyys, joka oli korkein kultuuri-muoto, minkä

historia siihen saakka oli kehittänyt, on nyt astunut ulos

kansallisesta umpinaisuudestaan ja muuttanut koko maailman

Helleniläiseksi. Ihmisyys ei ole enää rajoitettu yhteen ainoaan

kansakuntaan, Kreikkaan ja Kreikan siirtokuntiin; se jo ulottuu

kaikkiin entisen historian maihin, samassa kuin Kreikkalainen sivistys

niihin leviää. Totta on, että monessakin näissä maissa ainoastaan

vallitseva sääty muuttuu Kreikkalaiseksi; mutta joka paikassa kumminkin

tunkeuupi koko yhteiskuntaan joku virta Helleniläistä henkeä tieteissä,

taiteissa ja yhteis-elämässä, ja tämä synnyttää yleisen tunteen

yhteisyydestä eli yhteisestä ihmisyydestä. Kreikan kirjallisuus tulee

maailman-kirjallisuudeksi, ja sen kautta aatteiden vaihto tapahtuu

tästä lähin avarammalla alalla. Sama on laita tavarainkin vaihdon.

Foinikialaisten kauppa-monopoli on lakannut, sitten kuin Aleksanteri

suuri kukisti Tyron; sen sijaan valloittajan perustama Aleksandria

kohoaa varsinaiseksi maailman-kaupungiksi, jossa Euroopan, Aasian ja

Afrikan tavarat yhtyvät, ja jossa Kreikan tiede ja Itämaiden viisaus

keskenänsä tutustuvat. Itse valtiollinen näkö-ala on melkoisesti

auennut. Näinä edellisinä aikoina oli maailman-historia liikkunut

Athenan ja Spartan keskinäisissä pikku-rettelöissä tai Theban ja

Korinthon pienissä suhteissa. Ajan suuri maailman-kysymys oli ollut,

ken pitäisi johtavan sijan tuossa vilkashenkisessä muurahais-pesässä,

joka käsitti Hellaan ja Peloponneson siirtokuntineen. Muutamat

puoli-helleniläiset ruhtinaat Thessaliassa, Epeirossa ja Makedoniassa

olivat toisinaan saaneet kunnian päästä lisäksi seuraan, ja taustalla,

suurena suunnattomana pöppönä, nähtiin Persian suur-kuningas

satrapeinensa. Semmoinen oli valtiollisen maailman muoto Kreikan

klassillisena aikakautena. Nyt sitä vastoin valtiollinen keskuus

ulottuu kauas entiseen barbari-maailmaan; kokonainen yhteiskunta

jotenkin suuria valtioita on syntynyt, jotka kaikki kuuluvat samaan

sivistys-piiriin. Ihmisyyden rajat ovat melkoisesti laajentuneet.

Kuudes Luento.

Romalaisuus.

Kreikkalais-Makedonialaisen maailman raja-seuduilla lännessä oli

maan-osia, joihin Kreikkalainen sivistys jo aikaisin oli alkanut

tunkeuda, vaikka Filippon ja Aleksanteri Suuren valloitus-toimet eivät

ennättäneet kääntyä sille puolelle. Semmoinen seutu oli Sikelian saari,

jonka rannikot suureksi osaksi olivat Kreikkalaisten siirtokuntain

vallassa; semmoinen seutu oli myöskin koko eteläinen Italia,

jossa Kreikkalainen uutisasutus pääsi semmoiseen valtaan ja

kukoistukseen, että tätä maata yleisesti muinaisuudessa nimitettiin

Suur-Kreikaksi, "Magna Graecia". Seudun raa'at alku-asukkaat

toimittivat Helleniläisille ranta-kaupungeille ne luonnon-tuotteet,

jotka elättivät näiden kauppaa ja enensivät niiden rikkautta. Sybaris

oli tunnettu maailman herkullisimmaksi kaupungiksi. Syrakusassa loisti

tiede ja taide. Neapoli, Kroton, Tarento olivat mainittavia sekä

sivistyksestä että mahtavuudesta. Luonnollista oli siis, että ennen tai

myöhemmin joku Makedonialainen seikkailija koettaisi onneansa tälläkin

haaralla, Kreikkalaisen sivistyksen äärimmäisellä voittomaalla.

Silloin sattui tapaus, joka herätti suurta huomiota sen-aikuisessa

maailmassa. Eräs barbari-kansa, joka kutsuttiin Romalaisiksi, oli

julistanut sotaa Tarentoa vastaan. Tämä kaupunki, joka oli tottunut

rahalla ostamaan palkkasoturi-joukkoja puolustajikseen, kutsui tuon

ennen-mainitun Epeirolais-kuninkaan, Pyrrhon, avuksensa, ja Pyrrho

tulikin vahvalla sotavoimalla, falangeinensa elefantteineen. Mikä

ääretön ala seikkailija-kuninkaan kunnian-himolle! Niinkuin suuri

Aleksanteri oli valloittanut Itämaat Intiaan saakka, miks'ei voisi

ritarillinen Pyrrho jatkaa voittokulkuansa Herkuleen-pylväisin ja

läntiseen valtamereen asti? Ainakin hänen oli hyvä toivo liittää Italia

ja Sikelia Epeirolaiseen valtakuntaansa. Mutta hämmästyksellä hän pian

sai havaita, että Romalaisten sotarinta ei väistynyt mainion

Makedonialaisen falangin alta, että miehet Tiberin rannalta eivät

pelänneet hänen torni-selkäisiä elefanttejansa. Hänen tosin onnistui

lyödä Romalainen armeija Pandosian tykönä v. 280, vielä toinenkin

Askulon tykönä seuraavana vuonna, mutta millä hinnalla! Jälkimäisen

tappelun perästä hänen mainitaan huudahtaneen: "Vielä semmoinen voitto

lisäksi, niin olen hukassa!" Nyt hän etsii itsellensä edullisempaa

toimialaa ja kääntyy Sikeliaan; mutta sielläkin on onni vastainen.

Vihdoin hän palajaa Italiaan, ja silloin Romalaiset Beneventon tykönä

saavat hänestä voiton v. 275. -- Makedonian falangi lyötynä! voitettuna

taistelussa erästä barbari-kansaa vastaan, jonka nimi ainoastaan huhuna

oli tunkeunut sivistyneen maailman korviin! voitettuna, vaikka

aikakauden etevin päällikkö sitä johti! Mikä hämmästyttävä tapaus!

Kreikkalaisen maailman suurvallat, Egypti ensimäisenä, heti riensivät

etsimään tuon tuntemattoman voittajan ystävyyttä. Roma oli yhdellä

iskulla astunut maailman näkymölle, Kreikkalais-Makedonialaisen

politiikin näkö-piiriin.

Ja siitä hetkestä se onkin Roma, seitsemän kunnaan kaupunki Tiberin

rannalla, joka anastaa johtajaviran maailman historiassa.

Mikä olikaan siis tämä Roma? -- Jokainen on kuullut nuo vanhat tarinat

Romulosta ja Remosta, joiden äiti oli Rhaea Sylvia (nähtävästi joku

metsänhaltia), joita naaras-susi Tiberin rannalla imetti ja jotka

paimen-vaimo Akka Laurentia otti kasvattaaksensa. Nämä ja muut jutut

Roman kaupungin perustamisesta ja ensimäisistä vaiheista eivät

ole historiaa; mutta varmuudella kumminkin näemme, että tuossa

riidan-alaisessa välimaassa, missä Latinalaisten, Sabinein ja Etruskein

rajat yhtyivät, syntyi yhteiskunta, joka sai kansan-aineita kaikista

näistä kolmesta kansakunnasta. Olot olivat samankaltaisia kuin

Kreikanmaalla vanhimpaan aikaan. Sukukunta-päälliköt, Patriciot -- sana

jolla on sama johtoperä kuin _isäntä_-sanalla Suomenkielessä --,

olivat vallitsevana ylimys-säätynä ja heidän alustalaisensa, Klientit,

seurasivat heidän johtoansa. Mutta paitsi näitä löytyi Romassa lukuisa

väestö ulkopuolella sukuja ja ulkopuolella varsinaista yhteiskuntaa,

niinkutsutut Plebejit, joiden oikeasta syntyperästä tutkijat eivät ole

saaneet täyttä tolkkua. Kenties olivat, ainakin osaksi, kaikenlaista

irtainta väkeä, jolle Roma oli tarjonnut turvapaikan Kapitolio-kunnaan

juurella. Sekä uskonnolliset että yhteiskunnalliset laitokset olivat

lähi-kansoista lainatut. Ei mitään ollut siinä kohden omaa eikä

itsenäisesti kehitettyä, paitsi tuo luja valtio-side, joka liitti

yhteiskunnan jäsenet kokoon. Roma, joka alusta asti seisoi vihollisena

vihollisten keskellä ja turviinsa oli ottanut muiden kansain

maanpakolaisia ja karkureita, tottui omaksi turvakseen ankaraan kuriin

omissa valtio-keskuuksissansa.

Tämä valtio-etujen valta kaikkien muiden etujen yli on tosin

Kreikkalaisessakin yhteiskunnassa huomattava; mutta Romassa se oli

yhteiskunnan koko ydin. Niinpä esm. Romalaisten uskonnollinen taipumus

tosin oli erinomaisen harras; he olivat uskontonsa harjoituksessa

pedanttisen taika-uskoisia. Kuitenkin oli uskonto oikeastaan

valtion palveluksessa ja käytettiin enemmin kuin missään muualla

valtio-tarkoituksiin. Myöskin perheen pyhyys oli Romalaisilla suuri, ja

Romalainen emäntä, _matrona_, nautti suurempaa kunnioitusta ja

vapautta kuin vaimo Kreikassa, saati itämailla; mutta valtion pyhyys

oli kuitenkin ylinnä. Valtio tosin ei häirinnyt perheellistä elämää,

niinkuin joskus Kreikassa, mutta se syrjäytti kaikki hellemmät

perhe-tunteet. Ei ole esm. mitään harvinaista Roman historiassa, että

isä surmauttaa poikansa, milloin tämä on rikkonut valtion etuja tai

sotakuria vastaan. _Sotakuri_ -- sepä onkin kenties Romalaisen

yhteiskunta-hengen oikea nimi. Roma on syntymältä saakka yhdyskunta

maata-viljeleviä sotureita, ikäänkuin varsin luotuna maailmaa

valloittamaan ja kurissa pitämään. Ja siihen tarkoitukseen Roma sitä

paremmin soveltuu, koska siltä itseltään puuttuu omituista

kansallisuutta. Meillä kuullaan usein matkittavan, että muka kieli on

ainoastaan välikappaleena. Romalaisille oli itse kansallisuus

ainoastaan välikappaleena -- nimittäin valtion tarkoitusperää varten.

Roma oli valmis vastaan-ottamaan kaikkia kansallisuuden-aineita ja

muodostelemaan omaa kansallisuuttansa niiden mukaan. Koko maailma

saattoi mahtua Roman kansalliseen elinrakennukseen sillä ainoalla

ehdolla, että maailma itse mukautui Roman valtio-aatteen alle. Roma oli

sen vuoksi aivan omansa valtiollisesti sulattamaan, koska se oli aivan

altis kansallisesti sulautumaan. Mutta tämä vallitsija-kyky

Romalaisessa luonteessa oli kasvannut ja varttunut ankaran kotoisen

kurin kautta. Yleis-etu, _res publica_, hallitsi Romalaisen

kaikkia tekoja ja ajatuksia. Sen-laatuinen se uusi valta oli, joka

Pyrrhon aikana astui maailman-näkymölle.

Olihan vanhassa Kreikassakin yksi valtio, joka yhtä suuressa,

milt'ei suuremmassa määrässä perustanut oloansa yksin-omaiseen

valtio-tarkoitukseen. Tämä oli Sparta, jossa, kuten tiedämme, itse

perhe-elämä haihtui valtio-elämän velvollisuuksiin. Mutta eroitus

Spartan ja Roman välillä on yhdessä katsannossa ääretön. Spartalla on

umpeen-suljettu kansallisuus, joka ei voi mitään uusia aineita

vastaan-ottaa. Itse valtiolaitokset Spartassa ovat Lykyrgon lakien

kautta kerrassaan saaneet lopullisen muodostuksensa eivätkä siedä

mitään kehitystä; ne ovat niinkuin joku rakennus-taiteen mestari-teos,

suuremmoinen linna kovinta kiveä. Roman laitokset sitä vastoin

kehittyvät alinomaa, niinkuin kasvava puu, jonka juuret joka vuosi

tunkeuvat yhä syvemmälle maa-emään, ja jonka latva samassa määrässä

kohoaa korkealle, levittäen varjoansa yhä avarammalle alalle. Roman

koko historia on sen vuoksi alituinen muodostus, alituinen uudistus;

sisällisesti yhtämittainen taistelu kansanluokkain välillä, mutta

taistelu semmoinen, joka yhä tuottaa voiman-lisäystä valtiolle;

ulospäin melkein katkeamaton vallan-levitys, joka myöskin tuottaa uusia

aineita Roman kansallisuudelle. Tällä tavoin Roma sisällisesti varttuu

ja ulkonaisesti leviää. Hätäinen katsaus näihin kahteen ilmiöhön on

tässä paikassa tarpeellinen.

Taistelu kansanluokkain välillä on Romassa jotenkin samankaltainen,

kuin mitä jo olen maininnut Kreikanmaasta; se alkaa melkein samana

hetkenä kuin kaupunki syntyy. Ensin kuninkaat ja ylimyskunta keskenänsä

ottelevat; seitsemästä kuninkaasta nähtävästi neljä murhataan ja

viimeinen karkoitetaan, jonka perästä ylimyskunnallinen tasavalta

pannaan toimeen. Mutta kuninkaat ovat jo ennättäneet nostaa Plebejien

yhteiskunnallista arvoa; Servio Tullio on Centuria-laitoksellaan

sekoittanut yhteen Patriciot ja Plebejit samoihin varallisuus-luokkiin

ja antanut Plebs'ille valtiollista merkitystä. Kuninkaallisen vallan

lakattua, Plebejit tosin joutuvat kovan sorron alle. He silloin eräänä

päivänä päättävät siirtyä pois ja perustaa uuden Roman, jossa ei mitään

Patricioita olisi, -- mutta jolta myöskin luultavasti korkeampi

valtiollinen kyky olisi puuttunut. Vaan Patriciot sovittavat asian

muutamilla myönnytyksillä: Plebejit eivät vielä saa osallisuutta

hallitukseen, mutta saavat erään valvonta-vallan Tribuniensa kautta.

Näin jatketaan yhteiskunnallinen taistelu, kunnes vihdoin Plebejit

saavuttavat tasaisen oikeuden kaikkiin valtio-virkoihin, niin-muodoin

myöskin vapaan pääsön hallitsevaan Senaattiin. Tuo alkuperäinen

sääty-eroitus tällä tavoin valtiollisesti lakkaa. Klientit ovat jo

ennen hämmentyneet Plebs-säätyyn. Ensimäinen jakso Roman sisällisessä

historiassa on päätynyt.

Tämän sisällisen taistelun ohessa on Roman valloitus-toimi kulkenut

aivan rinnatusten. Jo kuninkuuden aikana oli saavutettu jonkunlainen

valtiollinen esimiehyys Lation pikku-kansain keskuudessa; se tosin

menetetään silloin, kun kuninkaat karkoitetaan, mutta lyhyen

heikkous-tilan perästä alkaa vallan-levitys uudestaan ja vielä

suuremmalla vauhdilla. Samniolaiset, Latinalaiset, vihdoin koko

eteläinen Italia lasketaan vähin erin Roman herruuden alle, ja kun

Pyrrho on voitettu, ei ole Italian alalla ketään, joka Roman kanssa

kilvoittelisi johtaja-virasta. Italian perästä tulee rikkaan, viljavan

Sikelian vuoro, ja silloin alkaa taistelu Karthagin kanssa maailman

vallasta länsimailla. Tämän taistelun vaiheita ei käy tässä kertominen:

Hannibalin retki Italiaan, Roman ahdinko, Roman sitkeä kestävyys, sodan

siirtyminen Afrikan alueelle ja Karthagin lopullinen perikato ovat

tapauksia, joita jokainen oppikirja jotenkin laveasti esittää. Mitkä ne

syyt olivat, jotka toimittivat Romalle voiton, ei ole myöskään mitään

vaikeata arvata, mutta ansaitsee kuitenkin huomioon johdattaa. Karthagin

apuvarat olivat epäilemättä suuremmat kuin Roman, mutta ne olivat paljoa

höllemmässä ko'ossa. Karthagin laveat alusmaat olivat oikeastaan

kauppa-alueita, jotka hyödyttivät vallitsevan kaupungin varallisuutta,

mutta valtiollisesti eivät olleet niin järjestyneinä kuin Roman

voittomaat. Senpä tähden Karthagin armeijat olivat kirjava seura

kaikenlaista pestattua väkeä, joka ainoastaan vaikeasti saatettiin

ko'ossa pitää: Kreikkalaisia falangimiehiä ja villejä Sardiniasta tai

Espanjasta, turkkeihin pukeuneita Ligurialaisia ja puoli-alastomia

Numideja hieta-aavikkojen seuduilta. Ainoastaan Hannibalin nero osasi

tämmöisiä laumoja järjestää ja ko'ossa pitää, mutta ei Hannibalkaan

voinut niihin vuodattaa sitä yhteyden ja kokonaisuuden henkeä, jonka

ainoastaan valtiollinen yhteislaitos synnyttää. Aivan toinen oli

Romalaisten sotavoimain laita; ne olivat pelkkiä kansalais-armeijoja ja

niiden vahvistuksena samaan malliin järjestyneet liittolais-joukot.

Syynä oli, että Roma oli valloituksensa ohessa joka paikassa lujasti

järjestänyt hallitus-laitoksensa, rakentanut kokonais-valtion, jonka

jäsenet lujasti liittyivät yhteiseen keskukseen. Roman kansallisuus oli

varttunut ja levinnyt aivan samassa määrässä kuin sen valtakin. Monen

voitetun kaupungin väestö oli siirretty Romaan ja tehty Romalaiseksi,

samalla aikaa kuin Romalaisia siirtokuntia oli istutettu voitettujen

kansain kesken. Paikottain voitetut olivat saaneet pitää omat kotoiset

laitoksensa, sillä ehdolla että valtiollisesti noudattivat Roman

käskyjä. Tämä ulkonäkyinen itsenäisyys, tämä liittolais- ja

municipio-asema, jota löytyi monta eri lajia, oli ikäänkuin väli-aste,

jolla saatettiin alamaisuuden tilasta vähitellen kohota täyteen

civitas-arvoon, s.o. Romalaiseen kansalais-oikeuteen. Näin oli

Romalaisuus korkeimpana toivomus-peränä kaikilla Roman alamaisilla. Roma

oli kerrallaan valloittanut ja valtiollisesti sulattanut; siinä sen

voima Karthagin rinnalla, joka oli tahtonut ainoastaan herrastaa ja

hyötyä.

Heti Karthagin kukistumisen perästä seuraa taistelu

Kreikkalais-Makedonialaisen maailman kanssa. Sielläkin Roman luja

valtio-kuri joka paikassa saapi voiton noista sisällisesti murtuneista

yhteiskunnista. Kreikassa, näet, yhä kestää eripuraisuus rikkaiden ja

köyhien välillä. Romassa sitä vastoin tätä yhteiskunnallista kiistaa

siinä muodossa ei vielä ole oikeastaan alkanut; Plebejit ovat

voittaneet itsellensä vapaan pääsön valtiovirkoihin ja senaattiin;

mutta se ylimyskunta, se optimati-luokka, joka näin on syntynyt sekä

Patricioista että Plebejeistä, johtaa yksin Roman politiikia. Roman

senaatti ei ole mikään vaalin-alainen hallituskunta niinkuin Athenassa;

se on ja pysyy aristokratillisena säätynä. Tämän aristokratillisen

luonteensa kautta Roma herättää ylimys-puolueen luottamusta

Kreikassakin; rikkaat pakenevat Roman turviin köyhien koston alta, ja

Roma saapi siis joka paikassa ystäviä, jotka helpoittavat sen voittoa.

Ylipäänsä Makedonialaisessa maailmassa yhteiskunnan perustukset olivat

vajonneet, ja ainoastaan Romalainen hallitus saattoi antaa

yhteiselämälle rauhaa ja yksityisille turvallisuutta.[7] Roman

politiikilla taas oli ainoastaan yksi tarkoitusperä: maailman herruus;

siihen se pyrkii kaikilla välikappaleilla, hyvillä ja huonoilla.

Vihollisiansa se tietysti kovuudella kurittaa, laskee ne ikeensä alle,

riistää niiltä kaiken valtiollisen olemuksen. Ystäviänsä se sitä

vastoin palkitsee -- siihen saakka että nekin ovat ikeen alle

laskettavat. Näin Roman valta paisuu paisumistaan, kunnes Välimeri on

muuttunut Romalaiseksi järveksi. Laveampi ala, kuin mitä kukaan

muinais-aian valloittaja oli valtikkansa alle ko'onnut, suurempi joukko

maita ja kansoja, kuin mitä Aleksanteri Suuren monarkiia jakamatonna

oli käsittänyt, oli niin-muodoin yhdistettynä yhteiseksi Romalaiseksi

maailmaksi (orbis terrarum Romanus). Kreikkalais-Makedonialaisesta

maailmasta tosin itäisin osa jäi ulkopuolelle Roman vallan piiriä.

Mutta sen sijaan kaikki länsimaat valtamereen asti ja pohjoiset seudut

Reiniin ja Tonavaan saakka olivat Romalaisen valloituksen kautta

saatetut historian näkymölle ja inhimillisen kehityksen yhteyteen.

Historiallinen näkö-piiri oli siis jälleen melkoisesti laveuntunut.

Ja tämä avara maailma sen ohessa alkoi muodostua yhteiseksi

kansallisuudeksi. Romalaiset itse olivat luonnoltaan taipuvaisia

vastaan-ottamaan jos mitäkin vieraita aineita; tietysti siis

Kreikkalaisten korkea sivistys löysi heissä alttiita oppilaita,

varsinkin koska heidän ja Hellenien välillä oli alkuperäistä

heimolaisuutta kielessä, uskonnossa ja laitoksissa. Kreikkalaisuus

tulvaili sisään mahtavana virtana Romalaiseen elämään, ja Romalaiset

ennen pitkää tulivat Helleniläisiksi sivistyksensä ja koko henkisen

elämänsä puolesta. Näin syntyy eräs yhteinen Helleniläis-Romalainen

kultuuri, joka tulee maailman-kultuuriksi. Makedonialaisen

valloituksen suuri tehtävä oli ollut levittää Helleniläinen

kultuuri kaikkiin itämaihin; mutta Roma jatkaa tämän tehtävän vielä

laveammassa ja täydellisemmässä määrässä. Koko ihmiskunta -- muutamia

tuntemattomia raakalais-kansoja lukuun ottamatta -- näyttää nyt olevan

ko'ottuna yhteisen valtikan alle, ja sille muodostuu yhteinen

Kreikkalais-Romalainen sivistys, yhteinen Kreikkalais-Romalainen

kansallisuus. Tämä koko historiallisen maailman yhteen-sulauminen on

historian merkillisimpiä ilmiöitä ja ansaitsee erinäistä selitystä.

Tahdon sen vuoksi vielä seuraavissa luennoissa tarkastella Romalaisen

maailman valtiollista ja kansallista kehitystä.

Seitsemäs Luento.

Roman tasavallan häviö.

Ennen kuin lähden tarkemmin selittämään Roman maailman-herruuden

merkitystä, on tarpeellinen silmäillä Roman sisällisiäkin oloja ja

niitä yhteiskunnallisia taisteluita, jotka olivat seurauksina

Romalaisten valloituksista.

Olen edellisessä maininnut, että siitä hetkestä, jolloin Plebejit

saivat oikeuden kaikkiin valtiovirkoihin, yhteiskunnallinen eroitus

heidän ja Patriciojen välillä haihtui. Taistelevat aineet silloin

sulivat yhteen ja tuo uusi paisunut elämän-voima tulvasi ulospäin:

Italia ja Sikelia laskettiin Roman kansan herruuden alle, Karthagi

voitettiin, ja Afrika etelässä, Espanja lännessä, Kreikka ja Makedonia

idässä tulivat yhdessä jaksossa valloitetuiksi. Tällä välin Roman

yhteiskunnassa on rauhaa ja hyvää sopua; mutta uuden eripuraisuuden

aineita kokoontuu itse valloitusten kautta. Niin lavean valtakunnan

hallitus, niin avaran politiikin johtaminen ei ole mahdollinen jättää

yhteisten kansan-kokousten haltuun, vaan Roman senaatti ja ne johtavat

perheet, jotka siihen ovat päässeet, anastaa itse teossa melkein

koko vallan. Tämä vallitseva luokka tosin ei enää ole entistä

Patricio-säätyä; sillä useat Plebeji-suvut ovat valtiovirkain kautta

kohonneet senaattiin, ja näistä yhdistyneistä aineista on syntynyt uusi

ylimys-luokka, niinkutsutut Optimatit. Maailman ryöstetyt aarteet ovat

tähän aikaan tulvanneet Romaan, ja suunnattomat rikkaudet kokoontuvat

Roman ylimysten käsiin. Nuo mahtavat Optimatit eivät enää ole mitään

Cincinnatoja, jotka isänmaan kutsuessa lähtisivät pelto-työstään

diktatori-virkaan, palatakseen kuuden kuukauden perästä takaisin

halpaan maatilaansa. Valtio-virat ovat heillä elämän tarkoituksena, ja

valtio-virkoihin on tuskin mahdollinen päästä kuin suurten rikkauksien

avulla; sillä valitsevan kansa-joukon suosiota on ostaminen suurilla

kansan-huveilla ja äänet on suorastaan lahjuksilla ostaminen. Mutta

läpikäytyänsä kaikki kunnianasteet konsuli-virkaan saakka, ylimys

pääsee tilaisuuteen runsain määrin korvaamaan tehtyjä kustannuksiaan.

Edellisen vuoden praetorit ja konsulit saavat sitten propraetoreina ja

prokonsuleina vuoden aiat hallita jossakin alusmaassa, ja koska heillä

siinä on melkein rajaton valta sotapäällikköinä, hallintomiehinä ja

tuomareina, kokoilevat siinä toimessa "oikein ja väärin" mahdottoman

suurta saalista. Tämä rikkaus ja senaatti-sukujen keskinäinen liitto

tekee ylimyskunnasta melkein suljetun säädyn, jonka piiriin joku

halvempi mies -- Romalaiset sanoivat "novus homo" s.v. uutis-ihminen,

"parvenu" -- ainoastaan vaivaloisesti saattoi tunkeuda sisään.

Samalla kertaa muut Roman kansalaiset vajoovat yhä syvempään

kurjuuteen. Nuo alituiset ja kaukaiset sodat ovat vetäneet Roman miehet

pois maanviljelyksestä, joka alkuansa oli Romalaisen elämän ytimenä.

Jokainen legioni-soturi on saanut ryöstösaaliista osansa eikä ole

taipuvainen palajamaan vaivaloiseen maa-työhön, joka paitsi sitä on

tullut entistä eduttomammaksi.

Seurauksena on, että pienet maatilat häviävät ja kokoontuvat

suuremmiksi kartano-maiksi ylimysten käsiin. Myöskin Hannibalin pitkä

sota Italiassa näkyy olleen pienemmälle viljelykselle surmaksi. Enintä

kuitenkin vaikuttaa se seikka, että suurten pää-omain kokoontuessa

Roman pohatat alkavat harjoittaa suuremmoista plantage-viljelystä,

jonka kanssa ei mikään pikku-viljelys voi kilpailla. Hedelmällisessä

Sikelian saaressa ko'otaan laveat alat yhteen; suuret orja-laumat

käytetään työ-voimana, ja ne nisut, öljyt ja viinit, jotka tällä tavoin

valmistetaan, saatetaan jo myydä niin halpoihin hintoihin, että vapaat

pikku-viljelijät Italiassa pian havaitsevat työnsä ja vaivansa aivan

turhaksi. Pianpa plantage-viljelys leviää Italiaankin; Etruria ja muut

hedelmälliset maakunnat muodostuvat Sikelian malliin, ja vuoriseuduilla

karjanhoitokin asetetaan samalle kannalle, s.t.s. paimeniksi käytetään

orjia, joiden paljous karttuu summattomaksi. Näin ollen köyhemmät Roman

kansalaiset luonnollisesti vetäyntyvät Roman kaupunkiin; siellä on

kansan-huvit, siellä jaetaan valtion kustannuksella leipää ilmaiseksi,

siellä on osallisuus vaaleissa, joka myöskin on tuottavaista

elinkeinoa. Mutta tietysti se alhaiso, joka näin kokoontuu, pian

muuttuu varsinaiseksi roistoväeksi. Ja lisäksi tulee kaiken maailman

roskaa, joka tulvaa kaikista maista tuohon suureen pääkaupunkiin,

"kalastamaan sameassa vedessä" -- kuten on tapa sanoa. Ei ole enää

helppo asia eroittaa kansalaisia ja muukalaisia, varsinkin koska

vapautuneista oljista karttuu uusia kansalaisia. Ylhäisö heitä kaikkia

kohtelee samalla ylpeydellä. Ja kuitenkin nämä halvatkin Romalaiset

ovat verellänsä ostaneet Roman suuruuden! Pitääkö heidän tytyä siihen,

että valtio heille viskaa jokapäiväisen elatuksen?

Vihdoin seisoo kansalais-piirin ulkopuolella Italian kansat

"liittolaisina". Nekin ovat viime aikoina melkoisesti auttaneet Roman

voittoihin. Pitääkö heidän tytyä siihen, että heitä yhä kohdellaan

voitettuina, että Roman prokonsulit saavat mielivaltaisesti antaa

liktoriensa heitä suomia? -- Vihdoin muiden voittomaiden asukkaat, --

ken voipi paheksia, että heilläkin on toiveensa ja halunsa päästä

joskus parempaan turvallisuuteen hengen ja omaisuuden puolesta!

Näistä kysymyksistä muodostuu uusi sisällinen taistelu, joka ensin

tietysti koskee etupäässä Roman vallitsevaa kansaa, mutta pian leviää

Italiaan ja vihdoin Romalaiseen maailmaan. Grakkhojen tarkoituksena

on luoda uutta Romalaista maaviljelys-säätyjä, tehdä valtion

kruununmaista, jotka ylimyskunta oli haltuunsa anastanut, joukon

vapaita talonpoikain-taloja, joihin Roman köyhempi kansalais-väestö

olisi asutettava. Silloin leimahtaa eripuraisuus puolueiden

välillä ilmi tuleen ja liekki pian leviää yli koko Italian.

Kansavaltainen puolue oli luvannut toimittaa Italian liittokansoille

Roman kansalais-oikeutta. Nämä toiveissaan pettyneinä nousevat

kapinaan, ja saavuttavat viimein, vaikka lyötyinä, täyden tasa-arvon

Romalaisten kanssa. Vaan tuo suuri yhteiskunnallinen kysymys ei ole

sillä ratkaistu; se ainoastaan leviää avarammalle. Samat epäkohdat,

jotka sitä ennen ovat koskeneet Roman ahtaampaa kansalais-piiriä,

ilmaantuvat nyt kaikkialla Italiassa ja väkitunko Roman vaali-uurnain

ympärillä kaikkine haittoinensa karttuu yhä kauheammaksi. Vihdoin

seisoo sittenkin ulkopuolella vielä lukuisampi väestö alamaisia, jotka

alkavat mukautua Roman kultuuriin ja Roman kieleenkin, mutta eivät

nauti mitään osallisuutta Romalaisen maailman hallinnossa, päin-vastoin

itse ovat kamalimman mielivallan alaisina.

Tuo suuri kysymys on: kuinka pitää hallittaman se suuri maailma, jonka

Roma on laskenut valtansa alle?

Varsin pian havaitaan, että ainoastaan yksivalta seisovien armeijain

nojassa voi Roman valloituksia säilyttää ja ko'ossa pitää, --

nimittäin yksivalta tasavaltaisten muotojen ohessa, s.o. alituinen

diktatorivirka. Roman ylimyskunta näkee siinä ainoan keinon, millä

saattanee asemaansa säilyttää, ja Sulla osaakin hetkeksi hillitä

maailman riehunaa. Vaan tämä Umpi-Romalaisuuden voitto ei voi kestävä

olla; sillä koko suuri maailma vaatii tasa-arvoon ja ihmis-oikeuteen

päästäksensä. Sullan kuoltua (v. 78) alkaa puolue-taistelu uudestaan;

ylimys-puolue kukistetaan, ja kansavaltainen puolue, jonka kannatuksena

on koko tuo vapautta kaipaava maailma, nostaa uuden diktatorin, Gaio

Julio Caesar'in. Tosin Caesar pian murhataan. Mutta kansavallan

harrastus ja kannatus menee perinnöksi Augustolle ja hänen

seuraajilleen.