olla piparkakun-leipojan hoitajana -- jos olisin tietänyt sinun
tahtovasi siksi, silloin et ikänä olisi minun vaimonani ollut.
Kenraalinna Simssin kasvatti-tytär on minun vaimoni, vaan ei leipojan
tyttö. Kaikki täällä sanoisivat, että paronitar on äitiänsä, on
leipojaa hoitamassa; ymmärrätkö nyt, että tämä on varsin sopimatointa".
Paronin puhuessa oli Hilja tullut kalpeaksi kuin lumi, ja nyt lausui
hän: "Oh te vapaasukuiset! kovin te olette turhuuden ja ylpeyden
kahleissa!" Sitte meni hän sisälle huoneisinsa eikä enään maininnut
mitään koko matkastansa.
Paroni ja täti menivät myöskin sisälle, ja paroni luuli Hiljan rupeevan
itkemään ja rukoilemaan häntä, vaan siinä hän pettyi, sillä Hilja oli
varsin vaiti. Hänen mustat silmänsä kiilsivät vain erinomaisen
loistavina, ja hän teki kaikki toimituksensa niinkuin ennenkin, vaikka
hän oli niin kalpea, että olisi saattanut luulla hänen pyörtyvän.
Välistä oli hän toki syviin ajatuksiin vaipunut, mutta iltapuolella
näytti hän jo varsin tyytyväiseltä.
Paroni katseli tarkastellen Hiljaa; hän huomasi, että Hiljassa oli
muutos tapahtunut, ja ajatteli: "Hän on toki viisas nainen, kyllä
kaikki hyvin käy, kun hän vain vähän tottuu meidän oloihimme".
Illalla paroni taas läksi kaupunkiin, ja hänen lähdettyänsä tuli vanha
täti Hiljan tykö sanoen: "Hilja parka! sinä et onnellinen ole".
"Täti! mitä kylvää, sitä niittää. Ylpeys on minua tähän tilaan
saattanut, sen nyt hyvin tunnen, enkä tahdo valittaa, vaan koetan niin
paljon kuin mahdollista on, elämäni nykyiseen tilaan tyytyä".
Hilja luki illalla rukouksensa tädin huoneessa ja meni, sanottuansa
sydämmelliset yö-hyväiset, kamariinsa. Aamulla, kun täti heräsi, toi
palvelus-tyttö hänelle vähäisen kirjeen Hiljalta. Täti aukaisi kirjeen
ja luki:
"Oma tätini! Minun sydämmeni vaatii, että menen äitini tykö. Kun
kirjeen saatte, olen jo kaukana. Kamarini pöydällä on miehelleni
kirje, jota pyydän teitä hänelle viemään. Kysykää häneltä,
mihinkä hänen mielestään olisi paras sanoa minun lähteneeni;
tätä pyytää teidän murheellinen _Hilja_".
Täti puki kiiruusti vaatteet yllensä ja käski asettaa itsellensä
hevosen, sillä hänen täytyi lähteä kaupunkiin. Pian hevonen olikin
valjaissa. Täti otti Hiljan kirjeen paronille mukaansa ja läksi
Helsinkiin.
Paronilla oli ollut vieraita, joidenka kanssa hän koko yön oli korttia
lyönyt, ja vasta muutaman tunnin oli hän nukkunut, kun kuuli oveensa
koputettavan.
"Kuka siellä?" kysyi patoni.
"Vanha täti", vastasi täti. "Minulla on tärkeätä asiaa puhuttavana".
"Tulkaa sisälle", sanoi paroni, vaan mumisi toki itseksensä: "pitäisipä
hänen ymmärtävän, ett'ei minua sovi unestani herättää. Mitäpä asiaa
hänellä nyt ollee? -- Arvattavasti ei juuri mitään, joka arvosta
olisi".
Täti tuli sisälle, antoi paronille Hiljan kirjeen ja puhui sitte, että
Hilja yöllä oli lähtenyt Naantaliin; muuta hän ei joutunut sanomaan,
ennenkuin paroni kiljasi:
"Naantaliin! kuinka uskalsitte antaa hänen sinne lähteä, vaikka minä
kielsin?"
"Paroni hyvä, minä en hänen lähdöstään mitään tietänyt, ennenkuin
aamulla, jolloin tämän kirjeen sain". Täti jätti nyt kirjeensä
paronille, ja paroni luki ensiksi tädin kirjeen, vaan sitte omansa,
joka kuului:
"Herman hyvä!"
"Sinä kielsit minua lähtemästä äitiäni katsomaan, ja minun olisi
velvollisuus tehdä sinun mielesi mukaan, koska olen sinuun
sidottu, mutta minun olisi myöskin velvollisuus noudattaa
kuolevaisen äitini viimeistä pyyntöä -- ja mitä tehdä -- --
kuinka saattaa molemmat velvollisuudet täyttää? Tätä ajattelin
koko päivän, vaan vihdoin tulin selville; nyt tiedän, mitä teen.
Minä lähden Naantaliin, vaan siellä ei kukaan saa tietää, että
paronitar on äitiänsä hoitamassa. Yöt päivät olen häntä hoitava,
vaan kun joku vieras tulee, lähden äitini huoneessa olevaan
pimeään vaate-koppeloon. Tämän tahdon sinun vuoksesi tehdä,
ja sano sinä tuttavillesi, että olen lähtenyt Tukholmaan
sukulaisiemme tykö. Kun äitini paranee taikka kuolee,
lähdenkin sinne, ett'ei sinun tarvitse vallan perättömiä puhua.
Anna, Herman rakas, anteeksi minulle, että vastoin mieltäsi
teen, ja minä lupaan, vaikka mitä kärsisin, ett'ei kukaan siitä
mitään tietoa saa, että Naantalissa olen. Mutta -- Herman!
Herman! ajattele toki, että meidän kaikkein pitäisi pyrkimän yhden
isän lapsiksi". -- --
Tähän asti luki paroni tädin kuullen, mutta hänen äänensä rupesi
värähtämään, ja hän luki lopun hiljaa. Sitte mietti hän kauan
itseksensä ja sanoi vihdoin:
"Noh, koska tämä näin nyt on tapahtunut, saahan niin olla, mutta sekä
koto-väelle että vieraille on paras sanoa paronittaren lähteneen
Tukholmaan -- ymmärrättekö?"
"Kyllä", oli tädin vastaus.
"Muuta ei ole minulla nyt sanottavaa", lausui paroni; "te saatte taas
lähteä maalle toimituksillenne". Täti meni, ja paroni jäi yksin. Hän
luki nyt vielä Hiljan kirjettä ja sanoi sitte itseksensä: "Hän on yhtä
hyvä-sydämminen, kuin hän on kaunis, hm, kumma -- -- entä jos
todellakin olisin häneen rakastunut -- rakastunut -- ha, ha, haa --
oikeinpa oiva rakastaja, joka on hänen perinnöstään jo tuhlannut monta
tuhatta!"
Paroni puki vitkallisesti vaatteet yllensä, otti sitte sanomalehden
käteen ja silmäili sitä, vaan se ei häntä huvittaa saattanut. Pitkä oli
hänen päivänsä, mutta illan tultua istui hän tavallisuuden mukaan taas
eräässä ravintolassa lyöden korttia, ja niissä oli nyt koko hänen
halunsa ja mielensä; net paremmat tunteet, jotka nykyään hämärästi
koittivat hänen sydämmessään, olivat jo kaikki taas tukehuksissa.
Yhdestoista Luku..
Ukkonen jyristeli, tavan takaa salamoitsi ja vettä satoi, että
sitä virtana juoksi Naantalin katuja pitkin. Juuri tässä kovassa
myrsky-ilmassa tuli eräs nainen kyydillä ajaen kaupungin tullista
sisälle. Hän seisatti hevosensa, astui maahan rattahilta ja maksoi
kyyti-miehensä; sitte otti hän vähäisen matkasäkin ja kantoi sitä
toisella kädellään, vaan toisessa oli hänellä sateen-varjo, joka jo oli
läpi-märkänä. Näin varusteltuna poikkesi hän erääsen taloon jo kiipesi
sitte portaita myöden talon yli-kertaan. Hän naputti ovea, ja sisältä
kuului ääni, joka sanoi:
"Kuka nyt tämmöisessä rankka-ilmassa liikkeellä on?" Ovi aukeni toki,
ja kun tulia sisälle astui, sanoi hän:
"Hyvää iltaa, vanha Tiina! Ettekö minua tunne?!"
"En, vai kuinka? No olette maarin Hilja paronitar -- no Jumalan kiitos!
nythän äitinne saa levon ja lohdutuksen".
"Onko äitini kovin huono?" kysyi Hilja kiiruusti.
"Huono kyllä", sanoi Tiina, "ja hän on teitä kovasti odottanut, sitte
erittäinkin, kuin Niilo maisterin täytyi pois lähteä".
"Vai on veljeni jo lähtenyt pois! Voi toki, ett'en häntä saanut tavata!
Tiina hyvä, minä olen kovin märkä, antakaa minulle kuivia vaatteita
siksi, kuin omani kuivavat, että minä pian saattaisin mennä äitiäni
syleilemään".
"Aivan halusta", vastasi Tiina ja toi nyt Hiljalle vaatteita, joista
muutamat olivat Hiljan äitin, toiset Tiinan omia. Paroni varmaankin
olisi pyörtynyt, jos hän olisi nähnyt Hiljan tässä vaatteuksessa.
Tiina oli Hiljan äitin vanha ystävä; hän oli nähnyt Niilon sekä Hiljan
kasvavan ja piti heitäkin rakkaana. Hän oli nyt jo muutaman vuoden
asunut yhdessä lesken kanssa, ja tälle vanhalle luotettavalle ystävälle
sanoi nyt Hilja:
"Tiina hyvä, te ette saa kenellekkään ilmoittaa, että minä olen
täällä. Jos joku vieras tulee, täytyy minun rientää tuohon pimeään
vaate-koppeloon. Te varmaankin tämän kummana pidätte, ja niinpä se
onkin, mutta -- älkää kysykö, miksi näin teen, sillä minä en
kysymykseenne kuitenkaan vastausta antaisi; sen toki sanon, että jollen
niin tekisi, en myöskään nyt saattaisi olla täällä".
"Jos näin on asian laita, niin kyllä Tiina vanha vaiti saattaa olla",
vastasi Tiina.
Hilja riensi nyt äitinsä luo, joka makasi levottomassa unessa; hän näki
kivusta riutuneen äitinsä ja vaipui itkein polvillensa hänen vuoteensa
ääreen. Samassa leski huudahti:
"Minun Hiljani! auttakaa, auttakaa! kärme pistää häntä sydämmeen --
juuri sydämmeen sen myrkky-hammas puree. Voi, kun en pääse apuun!"
Sairas aukasi silmänsä ja tirkisteli huoneessa olevia; hän aikoi nousta
istualle, vaan voimat puuttuivat, ja hän vaipui takaisin vuoteellensa.
Hilja laski kätensä sairaan otsalle, lausuen:
"Äiti! rakas äitini! Tässä on sinun Hiljasi; tunnetko minua vielä?"
"Hilja! oi kiitos Jumalani, joka annoit minun vielä tämänkin lapseni
nähdä! Jumala siunatkoon sinun ylhäistä ja hyvää miestäsi, joka antoi
sinun tulla köyhää äitiäsi katsomaan, ja Jumala häntä siitä palkitkoon.
Oi! oikeinpa olen iloinen siitä, että sinun tässä nyt vaaratta näen.
Hyi tuota kamalaa untani! minä näin mielestäni, että kärme sinun
sydäntäsi myrkytti". --
"Äiti, sinun lapsesi on ollut vaarassa; ylpeyden ja turhuuden myrkky
oli sydämmeeni jo tunkenut, mutta silloin muistui mieleeni äitini, tuo
hyvä, köyhä äitini, joka hyvästi jättäissäni sanoi:"
"'Älä ikänä sellaista iloa hae, jossa Jumala unohtuu'. Minä kuulin
nämä sanat korvissani, mutta unohdin net taas, vaan tavan takaa kuulin
tämän kuiskeen, ja sydämmeni kävi levottomaksi. Oli minulla vielä
toinenkin, joka minua neuvoi -- hän, joka tuli minun opettajakseni
toisessa kodossani. Nyt vihdoinkin on toki sydämmeni saanut levon. Älä
enään, äiti, pelkää, että vaaraan tulen; minä tiedän, kusta avun
löydän, mutta minun on kovia täytynyt kokea, ja vaivanen hän, joka niin
tekee kuin minä".
Leski laski laihat käsivartensa Hiljan kaulan ympäri, lausuen:
"Lapseni, sinä et onnellinen ole; purkaa sydämmesi murhe äitisi
helmaan, sillä jo piankin tämä saattaisi olla myöhäistä. Sydämmeni
sykkii vielä, mutta kohta se jo kukatiesi on kylmänä".
Hilja puhui sydämmensä murheet äitillensä ja tunsi suuren huojennuksen.
Yöt päivät hoiti Hilja nyt Tiinan kanssa äitiänsä, ja hänen poskensa
tulivat aina kalpeammiksi. Ulko-ilmaa nauttimassa ei hän uskaltanut
olla paitsi yöllä, kun kaupungissa ihmiset nukkuivat, mutta silloin
meni hän niittu-polkua pitkin kirkon-mäelle eli Nunnamäelle, joksi sitä
myöskin kutsutaan.
Eräänä yönä; jona leski oli saanut nukkua ja Tiina valvoi, meni Hilja
hiipien ovesta ulos ja riensi taas Nunnamäelle. Siellä istahti hän mäen
notkolle. Meri oli tyyne kuin peili, ja laulu-rastaan ääni kuului meren
saarista. Vähäinen vene näkyi merellä; sitä souteli kaksi poikaa. Vene
läheni rantaa, ja pojat tulivat maalle lähellä sitä paikkaa, missä
Hilja istui. Hilja näki heitä, kun he hänen sivutsensa tulivat, mutta
hän ei vähänkään liikahtanut. Pojat katsoivat Hiljaa; hän oli mustissa
vaatteissa, ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin lumi; ja peljäten
tuota kalpeata olentoa läksivät he juoksemaan kotiansa, mitä vain
ennättivät. Kotiin tultuansa puhuivat lapset äitillensä, että he
Nunnamäellä olivat nähneet kummituksen. "Jos uskotte taikka ette",
sanoi toinen poika, "on tämä toden tosi, että me näimme naisen mustaan
pukuun puettuna; hänen kasvonsa olivat valkiat kuin haudasta nousseen.
Se istui kökötti kivellä liikahtamatta; mustat silmät vain kummasti
kiilustivat".
Poikien äiti, joka jo tuokion ajan oli maannut, nousi nyt vuoteeltansa,
lausuen:
"Minäpä myöskin menen katsomaan, onkohan se siellä vieläkin. Kukaties
on tuo jonkun pyhän nunnan henki, joka ei ole saanut haudassansa lepoa,
vaan käyskentelee katsomassa tätä syntistä maailmaa. Täälläpä onkin
muutamien vuosien kuluessa kaikki varsin muuttunut; pyhällä mäellä nyt
kulkevat pöyhkeät röökinät ja keikastavat nuorten herrojen parissa
juurikuin taitamattomat harakat, eikä yhtään muisteta, mitä vanhaan
aikaan opittiin, että kirkon ympärystä on pyhä paikka".
Tämän lausuttuaan riensi akka Nunnamäelle päin, vaan poikkesi toki
ensin naapuri-akan luo uutista puhumaan sekä pyytämään häntä kanssaan,
koska yksin lähteminen tuntui vähän kamottavalta.
Vähän aikaa naapurissa oltua, meni akka kumppaninsa seurassa
kummitusta katsomaan, ja tiellä puhuivat molemmat, mitä aaveita äiti ja
äitin äiti entis-aikoina oli nähnyt, ja niitä juttujapa johtuikin
muistoon varsin paljo. Jutellessaan akat jo ennättivät Nunnamäelle,
mutta turhaan hakivat sieltä nunnaa, sillä mäellä ei näkynyt enään
muuta, kuin muutama sinne istutettu nuori puu, joka tuulessa horjui.
Tyhjäntoimittajina täytyi akkain kotiinsa jälleen palata; vaan jopa
muutaman päivän perästä taas toisaalta kuului huhuja, että keski-yön
aikana oli nähty mustiin puettu nainen Nunnamäellä, ja kun Tiina eräänä
päivänä meni kaivolle vettä ammentamaan, tuli hänen luoksensa vanha
akka, joka hänellekkin puhui tuon kaupungissa kulkevan jutun ja lisäsi
vielä, että eräs ukko, joka ei juttua uskonut, oli sanonut: "Minä menen
tulevana yönä vahtiin Nunnamäelle, ja jos nainen on ihminen niinkuin
luulen, niin kyllä minä hänelle aika kyydin annan, koska hän täällä käy
ihmisiä peljättämässä".
Tiina arvasi heti että nunna ei ollut kukaan muu kuin Hilja. Hän riensi
sen vuoksi vesi-ämpärinensä yli-kertaan ja puhui, tavattuansa Hiljan,
mikä huhu kaupungissa oli noussut, sekä varoitti Hiljaa menemästä
Nunnamäelle, mutta tämä varoitus olikin tarpeetoin, koska Hilja ei
olisikkaan saattanut mennä pois äitinsä tyköä, sillä jo ensi yönä
korjasi kuolema hänen rakkaan äitinsä.
Lesken kuoltua läksi Hilja Tukholmaan, eikä kukaan aavistanut, että hän
oli äitiänsä hoitamassa ollut, mutta kauan puhuivat Naantalin akat,
että nunna oli istunut Nunnamäellä, koska ei hän saanut ihmisiltä
rauhaa haudassansa.
Kahdestoista Luku..
Syyskuu oli loppupuolella, tuuli vinkueli ja ravisteli kellastuneita
lehtiä puitten oksilta maahan, ja sateen pisaroita ruiskaeli vasten
paronin maan-kartanon ikkunoita.
Hiljan huoneessa paloi valkea pöydällä olevassa lampussa, ja Hilja
istui pöydän ääressä. Hän muisteli äiti-vainajatansa, joka nyt oli jo
vähän kolmatta vuotta ollut maan povessa, ja ajatteli itseksensä: "Äiti
käski minun kärsivällisyydellä koettaa saada mieheni mieltä kääntymään
poijes maailman huonoista menoista, ja tätäpä olenkin koettanut, vaan
turhaan -- mutta, en tahdo valittaa -- onpa minulla toki yksi, joka
minua hellii, jolle elämäni on suuresta arvosta".
Näin ajateltuaan meni hän erääsen kamariin, jossa pieni poika
lylleröinen tallusteli; poika oli muutaman kuukauden toisella vuodella
ja asteli juuri ensimmäisiä, horjuvia askeleitansa. "Tuleppa tänne,
minun Tommiseni!" sanoi Hilja, ja poika koetti kiiruhtaa äitinsä
luokse. Hilja otti lapsen syliinsä ja rupesi juttelemaan hänen
kanssansa, mutta samassa tuli patoni sisälle ja huudahti kiivaasti:
"Erinomaista, että sinä saatat lapselle puhua tuota raakaa
suomen-kieltä! Eikö siinä ole kyllä, että hänen täytyy tuota koulussa
oppia, jos hän elää -- -- noh! se ei nyt toki ole varsin luonnotointa,
sillä kyllä hän sitä joskus tarvitsee, mutta että sinä hänelle, pikku
paronille, saatat puhua semmoista kieltä, jota joka talonpoika puhuu,
se ei sovi. Etkö ymmärrä, että sitä kieltä hän oppii, jota äiti hänelle
puhuu".
Hilja katseli nöyrästi vaan vakavasti paronia ja lausui: "Herman!
hartaasti olen toivonut hänen suomea oppivan ja sitä varten olen
hänelle tätä kieltä puhunut. Sinun sukusi, Herman, on Suomen
jaloimpia, sinunhan siis pitäisi oleman etupäässä kaikkia jaloja
pyrinnöitä edistämässä, ja näistä pyrinnöistähän kansalliset ovat
suuri-arvoisimpia. Miksi siis olet tätä vastaan, että poikamme oppii
maamme kieltä? Minä en saata olla hänelle tätä kieltä puhumatta, sillä
oma tuntoni minua siitä soimaisi".
"Noh, jos puhutkin, älä sitä kuitenkaan minun eikä muitten
sivistyneitten kuulten puhu", varoitti paroni ja meni pois, paiskaten
oven kiini.
Hilja jäi taas poikansa kanssa yksin huoneesen; tuuli vinkueli ulkona,
ja Hilja istui alakuloisena miettien elämäänsä. Hän ajatteli
itseksensä: "Melkein aina täytyy neidon noudattaa tärkeimmissä asioissa
muitten mieltä, vaan silloin, kuin hän sydämmensä ystävän valitsee --
valitsee hän oman mielensä mukaan, mutta voi! useinpa hän tässä
valitsemisessaan pettyy!"
Pikku Tommi katseli äitiänsä ja äänteli vähäisen, mutta koska Hilja yhä
vain istui mietteissään, nykäsi lapsi äitiänsä hameesta ja rupesi
närisemään. Tämäpä auttoikin, sillä Hilja otti lapsen syliinsä ja
hyväili tätä pientä lemmittyänsä. Hän istahti keinu-tuoliin ja rupesi
pojallensa puhumaan, sanoen: "Istu, kiltti, sylissäni ja kuuntele, kun
äiti laulaa:"
Oma kiltti poikaseni!
Nuku aitin helmassa,
Siinä olet turvassa.
Siinä surutoinna olet
Niinkuin kukka lehdossa,
Pieni lintu pesässä.
Minun sydän-käpyseni!
Nuku unta makeaa,
Uni voimat vahvistaa.
Mailman kiista-tanterella
Usein myrskyt raivoaa,
Vasta-tuulet puhaltaa.
Kukatiesi kohtaavat ne
Sinuakin lapseni,
Oma pienokaiseni.
Vahvistu mun poikaseni!
Nuku sydän-käpyseni!
Vielä äitis valvoopi.
Hiljan laulaessa pikku Tommin silmät vaipuivatkin kiini, ja Hilja
katseli mieli-hyvällä nukkuvaa lastaan, mutta hetkisen vain sai hän
näin rauhassa istua, sillä palvelia tuli sisälle, ilmoittaen, että
ulkona oli eräs herra, joka maantiellä oli pimeässä ajanut kivelle
kumoon ja loukannut itsensä niin, ett'ei hän nyt saattanut edemmäksi
mennä, vaan pyysi päästä paronin kartanoon siksi, että hän vähän
paremmaksi tulisi.
Hilja nousi heti istualta, laski nukkuvan lapsensa kätkyeen ja riensi
sitte paronin luo puhumaan, mikä onnettomuus matkustavaiselle oli
tullut.
Paroni käski palvelian kysyä kyyti-mieheltä, mikä mies matkustavainen
oli, ja saatuansa tiedon, että tämä oli tohtori, käski hän heti piian
mennä vuodetta hankkimaan tohtorille toiseen vieras-huoneesen.
Vieras tohtori talutettiin nyt sisälle, vaan juuri huoneesen ehtiessään
pyörtyi hän. Palveliat riensivät apuun, ja tohtori kannettiin hänelle
hankittuun vuoteesen. Hilja toi rohtoja, joita ensi hädässä piti
käytettämän, mutta lähetessään sairasta kalpeni hän, kätensä vapisi ja
hän huudahti hiljaa: "Oi Jumala! Paavo!"
Paavo oli tullut ulko-mailta ja aikoi lähteä erääsen pitäjään, jossa
hänen sisarensa asui, vaan silloin ajoi hän pimeässä kivelle, niinkuin
jo mainittiin, ja oli nyt Hiljan, tämän entisen rakastettunsa,
kartanossa.
Kun Hilja tointui hämmästyksestään, toimitti hän heti, että mentiin
kaupungista lääkäriä tuomaan, ja pyysi sitte tätiä kylmällä vedellä
hautomaan sairaan päätä, vaan riensi itse vähäisen lapsensa kätkyen
viereen; tässä istui hän kalpeana, kädet ristissä, lausuen: "Oi Herra
minun vapahtajain, vahvista minun voimani!"
Paavo virkosi pian, mutta hän oli saanut päähänsä läven, josta oli
paljon verta vuotanut, ja oli sen vuoksi kovin väsynyt. Tainnoksistaan
herättyänsä katseli hän ympärillensä ja näytti, tädin nähtyänsä, ikään
kuin vähän kummastuneelta, mutta otti sitte kipeään päähänsä. Hän näkyi
huomaavan, missä hän oli, ja sanoi vienolla äänellä; "Täti! Missä on
Hilja?" Vastausta odottamatta painoi hän toki silmänsä kiini.
Tohtori tuli kaupungista ja meni nyt paronin kanssa Paavon tykö. Hän
tarkasteli sairasta ja sanoi sitte; "En luule tässä mitään vaaraa
olevan, vaikka sairas luultavasti useita päiviä tulee olemaan vuoteen
omana".
Paroni huusi Hiljaa, sanoen; "Tule kuulemaan, mitä tohtori Paavolle
määrää, sillä minulla on asioita kaupunkiin, ja ai'on nyt lähteä sinne
tohtorin seurassa".
Hilja tuli ja kuunteli tarkasti tohtorin määräyksiä, vaan meni net
kuultuansa jälleen pois. Kohta hänen mentyänsä aukaisi Paavo taas
silmänsä. Tohtori koetti puhua hänen kanssaan, vaan Paavon puhe oli
sekanaista, hän houraili varsin. Tohtori antoi vielä muutamia tärkeitä
määräyksiä ja läksi sitten paronin seurassa pois.
Täti istui sairaan huoneeessa, ja Hilja meni hänen tykönsä, sanoen;
"Ehkä teidän tulee väsymys, menkäätte lepäämään, kyllä minä tulen
valvomaan ja otan toisen sisä-piian kanssani. Ehkä sitte aamu-puoleen
taas paremmin jaksatte valvoa".
Hiljan puhuessa heräsi Paavo; hän katseli huoneesen ja huudahti
iloisesti, huomattuansa Hiljan:
"Hilja!" vaan samassa sanoi hän taas: "Et sinä olekkaan Hilja. Kuinka
kehtaat sinä, Pariisin muoti-nukke, pitää minun Hiljani silmiä?"
Hilja hiipi Paavon luokse, sanoen; "Etkö minua tunne?" Paavo katseli
tuimilla silmäilyksillä Hiljaa ja huudahti taas:
"Mene pois, sinä muoti-nukke, ja anna minulle minun Hiljani ääni ja
silmät".
Hilja ei saattanut olla huoneessa, vaan meni pois siksi, että Paavo
taas ennätti vaipua unen horroksiin.
Paronin tahdosta täytyi Hiljan aina käydä uljaissa ja viimeisen
muotin mukaan valmistetuissa vaatteissa, vaikka net kyllä olivat
hänelle rasituksena. Tämän pukunsa vuoksi Paavo hänen nyt nimitti
muoti-nukeksi.
Pari päivää oli Paavo hyvin huonossa tilassa, vaan sitte sai hän nukkua
levolliseen ja virvoittavaan uneen. Hilja ja täti istuivat huoneessa,
kun hän unestansa heräsi. Hän katseli huoneessa olevia ja sanoi sitte;
"Ah nyt muistan, miten olen tänne joutunut. Teillä on ollut paljo
vaivaa minusta! kuinka kauan olen täällä ollut?"
"Nyt kolmatta päivää", vastasi täti. "Te olette ollut varsln
hourauksissa, vaan nyt kyllä voimat jälleen pian entiselleen palaavat".
"Hilja! Missä on Hilja?" kysyi Paavo. Hilja, joka huoneessa istui vähän
syrjempänä, tuli nyt Paavon luoksi ja Paavo lausui:
"Hilja! Olette minua muistanut poissa ollessani? Oi jos olisit, jos
tahtoisit". -- Muuta ei Paavo ennättänyt puhua, sillä Hilja, joka
seisoi kalpeana ja vapisevana kuin haavan lehti, sai toki voimia niin
paljon, että hän Paavon puheen taisi keskeyttää vastauksella:
"Minä sekä paroni, minun mieheni, olemme molemmat muistaneet sinua
kiitollisuudella kaikesta siitä, jota minulle opetit".
Paavo ei enään mitään puhunut, hänen silmänsä vaipuivat kiini, ja niin
makasi hän pitkät hetket sanaakaan sanomatta.
Viikon päivät oli Paavo paronin kartanossa, vaan läksi sitte pois,
vaikka hänen voimansa vielä olivat jotenkin heikot. Hilja tunsi Paavon
lähdettyä ikään kuin taakan putoovan sydämmestänsä ja saatti taas
lempeästi hymyten liverrellä pienen poikasensa kanssa.
Kolmastoista Luku.
Kylmä oli talvinen yö Helmikuun keki-välissä. Härmäisinä seisoivat puut
Kaisaniemen puistossa. Kuu paistoi kirkkaasti, ja sen valo laskeutui
vähäiselle vuoteelle, jossa lepäsi pieni poikanen. Tämä lapsi oli
paronin pikku Tommi. Hilja istui vuoteen vieressä itkein, sillä tämä
hänen rakas lapsensa oli kipeänä. Koko pitkän yön istui hän lastansa
katsellen, vaan kun päivä vähän hämärsi, tuli täti hänen luoksensa,
sanoen:
"Mene nyt vähäisen levähtämään. Sinun voimasi loppuvat, kun tässä aina
istut; kyllä minä lasta katson, ja jos hänessä joku muutos tapahtuu,
kyllä sitte heti sinun herätän".
Hilja läksi lepäämään, vaan kauan ei hän nukkua saattanut, Hän meni
taas lapsensa vuoteen äärelle ja lausui tädille:
"Oi täti! jos saattaisin rukoilla, silloin saisin vähän huojennusta,
mutta minä en nyt saata sanoa: 'Tapahtukoon sinun tahtos' -- enkä
uskalla toisinkaan rukoilla, mutta täti! te ette ole heikko äiti
niinkuin minä, rukoilkaa minun puolestani!"
Täti teki niinkuin Hilja käski; hän rukoili: "Oi Herra; jos ei tämä ole
pyhää tahtoasi vastaan, niin anna poikasen elää vanhempainsa iloksi ja
turvaksi ja sinulle kunniaksi, vaan, Herra, tapahtukoon sinun tahtosi!"
Pieni Tommi vaikeroitsi koko pitkän päivän, mutta illalla lakkasi
vaikeroiminen, ja hänen voimansa näkyivät vähenemistään vähenevän.
Paroni tuli sisälle. Hän kysyi kuinka lapsen laita oli ja sanoi
aikovansa lähteä tuttaviensa luo.
"Herman! älä mene tänä iltana", sanoi Hilja. "Tohtori ei anna meille
mitään toiveita lapsen parantumisesta ja -- ja minä pelkään, että tämä
on viimeinen ilta, jona lapsemme elossa näemme".
"Sinä jumaloitset lastasi ja luulet sen vuoksi häntä heikommaksi, kuin
hän onkaan. Näethän sen, että lapsi nyt on paljon parempi; hänpä nyt on
varsin vaiti".
"Oi Herman! minä pyydän, minä rukoilen sinua: tämän ainoan illan vain
ole kotona!"