oli sen vuoksi yksin meneminen. Hän oli juuri valmis lähtemään ja aikoi
mennä hyvästi sanomaan tädillensä, kun eteis-huoneesta kuului kellon
helisyttäminen. Hän meni nyt itse ovea aukaisemaan, ja Paavo tuli
sisälle. Hilja punastui ja hämmästyi, että tuskin saatti hyvää päivää
sanoa; hän häpesi Paavoa, sillä nytpä tuo onnetoin silkki-puku taas oli
hänen yllään. Paavo loi heti silmänsä Hiljan vaatetukseen, Hilja
huomasi sen ja luuli nuhteita saavansa, vaan tässä hän erehtyi, sillä
Paavo sanoi vain:
"Sinä olet näemmä kestiin menossa, mutta en kauan pyydäkkään sinua
viivyttää, sillä minä tahdoin vain tulla hyvästi sanomaan, koska
yli-huomenna ai'on lähteä ulko-maille".
"Ulko-maille!" huudahti Hilja,
"Niin, minä lähden vuodeksi ja kukatiesi pariksikin".
"Tuota en ollenkaan saattanut ajatella", sanoi Hilja, "ja miksi näin
kauan olet meiltä poissa ollut?"
Vakavasti katsellen Hiljaa, lausui Paavo: "Minulla on ollut niin paljo
työtä, ett'en olisi helposti joutunutkaan, enkä luullut, että sinä
minua kaipaisit; senpä vuoksi oli mielestäni paras pysyä työssäni".
Tämän sanottuaan katseli hän muutamia kirjoja, jotka olivat vähäisellä
kirja-hyllyllä, ja hänen käteensä sattui tulemaan se kirja, jonka hän
oli Hiljalle syntymäpäivän-lahjaksi antanut. Kirjan kannella oli vähän
tomua, jota Paavo pyyhkäsi pois. Tätä tehdessään katseli hän taas
Hiljaan, vaan ei puhunut mitään, mutta Hilja punastui, sillä hän tiesi,
että tämä kirja oli monta päivää viljelemättä ollut. Hän oli maailman
tohussa sen unhoittanut ja luuli nyt tästä nuhteen näkevänsä Paavon
silmissä, vaikk'ei sanoissa, sillä lempeät olivat Paavon sanat, kun hän
kirjasen pois laski, sanoen:
"Hilja, älä pahastu, vaikka sinua joskus olen moittinut, sillä sen
vuoksi, että sinä olet minulle -- että olen sinun ystäväsi, senpä
tähden sitä tein".
Paavo aikoi sanoa: sen vuoksi, että sinä olet minulle rakas; mutta hän
pidätti sanansa, sillä hän tahtoi vielä nähdä, oliko Hiljalla vielä ne
omaisuudet, joita hän vaati sillä olevan, jonka hän omaksensa pyytäisi.
Hilja kurkotti kättänsä Paavolle, sanoen: "Ystävyytesi on minulle
suuresta arvosta, ja minä tiehän kyllä, että sitä paljonkin kaipaan
sinun poissa ollessasi".
Vähän aikaa oli Paavo ääneti, hänen sydämmessään liikkui sotaisia
ajatuksia, vaan vihdoin lausui hän: "Nyt täytyy minun jo mennä pois,
että sinäkin pääset, kuhun ai'oit. Sano kenraalinnalle paljon
terveisiä, koska en häntä nyt kohdata saa -- ja hyvästi Hilja, muista
minua!" Tämän lausuttuaan riensi hän pois, ikään kuin olisi hän
peljännyt enempää sanovansa.
Hilja oli nyt yksin. Hänen sydämmessään tuntui tyhjyys ja ikävyys. Hän
kulki laattian poikki, katsahtaen samassa sivulle päin, ja näki
peilissä kuvansa; silloin seisahtui hän, sanoen itseksensä: "Oh, tuota
turhamaista naista! Eipä Paavokaan sinua rakasta; jos hän sen tekisi,
olisi hän rakkautensa varmaankin nyt ilmoittanut, kun hän pois läksi,
--- ystävänänsä hän vain minua pitää; noh, samati olkoon hän _vain
ystävä_ minulle! Kuinka saattaisi Paavo minusta mitään pitää -- olenko
minä kalliin Suomen vaatimatoin hempeä neito? En, en. Pois nuot turhat
koristukset!" -- Hilja meni ja riisui kiiruusti pois kalliit
vaatteensa, puki sitte itsensä valkoisiin hohto-vaatteisin ja oli nyt
valmis lähtemään. Ensin meni hän toki kenraalinnaa katsomaan sekä
sanomaan Paavon jäähyväisiä.
Mieli-hyvällä kenraalinna katseli Hiljaa ja toivotti hänelle hupaista
iltaa. Hilja sanoi hyvästi ja läksi pois.
Hänen sydämmessään vallitsi nyt hänen hyvät hengettärensä, mutta
maailman kosken tohinassa tämmöiset pian poijes karkoitetaan. --
Hilja tuli nyt Anna K:n loistavaan kotiin, jossa jo tanssittiin
par'aikaa. Hän riisui päällys-vaatteet yltänsä ja kuuli tätä tehdessään
eteis-huoneen vierisestä kamarista, miten eräs neito sanoi Anna K:lle:
"Oletko huomannut, kuinka paroni on ollut vakainen tänä päivänä?
Onkohan kumminkin totta, mitä puhutaan, että hän on rakastunut Hiljaan?
Hän on monelta kysynyt, tietävätkö, miksi ei Hilja täällä ole".
"Paroni? Hän on kohtelias kaikille, vaan älä luulekkaan, että hän
piparkakun-leipojan tyttärestä huolii. Kyllä paroni saa muitakin --
Hilja on koko nätti tyttö, mutta" -- enempää ei Hilja kuullut, sillä
häntä inhoitti olla kuunteliana, jonka vuoksi hän kiiruusti otti
päällys-vaatteet yltänsä ja läksi sitte tanssi-saliin. Kenenkään
huomaamatta ei Hilja kuitenkaan saattanut saliin hiipiä, ei, pian
kaikki tämän kaunottaren huomasivat.
Soreana, loistavana meni paroni laattian poikki Hiljan luokse ja pyysi
häntä kanssaan katrilliin.
Nyt tuli Anna myöskin saliin, ja Hilja meni häntä tervehtimään. Anna
tuli hymy-huulin häntä vastaan ja sanoi olevansa kovin iloisena siitä,
että Hilja toki vihdoin tuli.
Katrillia aljettiin, ja paroni vei Hiljan tanssiin, kysyen: "Miksi näin
myöhään tulitte? Me olemme kaikin teitä kaivanneet".
"Minun entinen opettajani oli minua hyvästi jättämässä, ja sepä minua
viivytti", vastasi Hilja. "Hän lähtee huomenna ulko-maille".
"Ah Paavo, tuo suomi-kiihkoinen ylen-intoinen kirja-toukka" --
"Että suomalainen myös on suomen mielinen, siinä ei ole mitään
moitittavaa, vaan jos toisin olisi, sitä vasta sopisi moittia".
"Ahaa, oppilas on oppia ottanut", ajatteli paroni, "noh annetaanpa
myötä-tuulen puhaltaa" -- ja nyt vastasi hän Hiljalle: "Sepä juuri on
minunkin ajatukseni; ei Paavossa ole moitittavaa, enkä tiedä kuinka
sanani kuuluvat, mutta minäpä aina olen häntä pitänyt suuressa
arvossa juuri sen vuoksi, että hänen sydämmessänsä asuu palava
isänmaan-rakkaus; tämä asia on meitä juuri toisiemme kanssa tutuksi
tehnyt, mutta vähän ylen-intoinen hän on ja aina kirjoissaan kiini
ikään kuin toukka, vaan tämä on kaikki kiitettävää, sillä kyllä tuo
liiallinen intoisuus vielä jähtyy, ja ellei sitä edes jollakulla olisi,
eipä eteenpäin jouduttaisikkaan".
Näin koetti paroni Hiljan mielen mukaan puhua ja onnistuikin. Kun
tanssi oli loppunut, istui paroni vielä juttelemaan Hiljan kanssa, ja
ensi kerran koetti nyt Hilja puheellansa paronia huvittaa, siltä hän
näki, että Annan silmät heitä seurasivat, ja Hiljan mieleen muistui se
hetki, jona hän pienenä tyttösenä kouluun tuli, ja jolloin Anna häntä
halveksien kohteli; hän muisti ne sanat, jotka hän nykyään oli
sattumalta kuullut Annan lausuvan ja ajatteli: "Entä jos leipojan tyttö
toki paronin voittaa".
Kauan ei Hilja toki yksin saanut paronin kanssa jutella, sillä Anna
lähestyi heitä; hänellä oli nyt paljo yhtä ja toista sanottavaa
Hiljalle, ja samassa sai hän paroninkin kanssa puhella alkuun, vaan
silloin jätti heidät Hilja ja meni juttelemaan muutamien neitosten
kanssa, jotka eivät olleet ylhäisempää säätyä, mutta jotka muuten
olivat suloiset jo sivistyneet. Vähän aikaa oli hän näitten kanssa
puhunut, kuu Anna, jonka paroni juuri oli yksin jättänyt, tuli Hiljan
luokse ja vei hänen muista vähän erilleen, sanoen:
"Tule, ystäväni, tuonne yli-puolelle salia, siellähän istuu kaikki
vapaa-sukuiset, ja niiden joukkoon minä sinunkin luen, koska olet
kenraalinnan kasvatti; ja ystäväni! kun vapaa-sukuisten parissa olet,
silloin sinua suuremmassa arvossa pidetään".
"Minun arvoni seuraa minua, kuhunka menen ja kussa olen. Minä en tahdo
teidän siipeinne varjoa enkä tarvitse teiltä loistoa itselleni
lainata".
"Ohoh, sinun sanoistasi saattaisi luulla, että olisi yhden tekevä,
vaikka mimmoisten ihmisten seurassa olisit".
"Niinpä onkin, sillä varmaan ei teidän paremmin kuin meidänkään seuraan
oteta mitään epäkunniallista ihmistä", vastasi Hilja.
"Ei suinkaan. Kuinka se olisi mahdollista?" sanoi Anna.
"Niin minäkin luulen", virkkoi Hilja, "ett'ei se mahdollista olisi, ja
kun vain kunniallisten ja sivistyneitten ihmisten seurassa olen, on se
mielestäni yhden tekevä, ovatko he vapaa-sukuisia vai ei".
"Mutta vapaa-sukuiset ovat toki suuremmassa arvossa pidettävät", sanoi
Anna ja korotti päätään.
"Ei yhtäkään", vastasi Hilja. "Suuremmassa kunniassa pidettävät ovat
net, jotka sielunsa omaisuuksien puolesta ovat jaloimmat, sillä he ovat
saaneet vapaa-sukuisuutensa itse Jumalalta ja ovat vapaat kaikista
ulkonaisista turhuuksista ja vähäpätöisyyksistä".
"Jaa, Hilja hyvä", lausui Anna, "minäpä ymmärrän nyt kyllä, että sinä,
joka olet köyhän, alhaisen äitin lapsi, tahdot tuolla puheellasi
kunnioittaa äitiäsi, joka varmaankin on ylevä ja rehellinen ihminen, ja
että niin teet, se onkin oikein kaunista; senpä vuoksi en minäkään
tahdo sinua vastustaa, vaikka minun puolellani kyllä on oikeus". Näin
lausuttuaan meni hän pois, eikä Hilja ennättänyt enään mitään vastata,
mutta hänen sydämmessään sotivat hyvät ja pahat hengettäret, sillä
Annan ylpeys oli saattanut Hiljankin ylpeyden liikkeelle, ja
vaaralliseen aikaan, sillä Annan mentyä tuli paroni taas Hiljan luokse,
ja Hilja ajatteli:
"Vaikka en Annan enkä hänen ylhäisten ystäväinsä siipein varjossa ole,
hakee poroni toki seuraani. Hän on varmaan ylevä sekä nimensä että
luontonsa puolesta". Hilja parka! Hän ei ollut ihmis-tuntia -- ja mikä
vielä pahempi -- hän ei tuntenut itseänsä, ja tämäpä nyt olisi ollut
suuresta tarpeesta, sillä paroni ei kauan istunut Hiljan sivulla,
ennenkuin hän Hiljalle ilmoitti rakkautensa ja pyysi häntä omaksensa.
Tätä pyyntöä olisi tanssi-salin kaikki onnettaret kadehtineet Hiljalta,
sillä niin yleensä oli tämä loistava, kaunis paroni heidän lemmikkinsä;
senpä paronikin kyllä arvasi, ja kun Hilja ei tahtonut heti vastausta
antaa, hämmästyi hän vähän, sillä tuota hän ei odottanut.
Hilja meni vähän aikaisemmin kotia kuin muut vieraat, sillä
nytpä hänellä oli tärkeä asia tuumattavana ja päätettävänä, mutta
hyvästi-jättäessään sanoi hän sen vuoksi aikaisemmin lähtevänsä, että
kenraalinna oli kipeä, vaan paronille kuiskasi hän: "Parin päivän
päästä tahdon teille vastauksen lähettää".
Kun Hilja tuli kotia, oli kenraalinna vielä valveella, ja Hilja meni
hänen kamariinsa. Kenraalinna oli nyt vähän terveempi ja sanoi:
"Noh, pianpa tulit kotia. Ei sinun, rakas Hiljaseni, noin olisi
tarvinnut kiiruhtaa, sillä ei minun täällä mitään hätää ollut, minä
voin nyt koko hyvin ja vanha täti minua kyllä olisi hoitanut, jos
pahoinkin olisin voinut".
"Täti hyvä, tulin minä teidänkin vuoksenne, mutta tulinpa toisenkin
asian vuoksi. -- Täti! paroni on minua omaksensa pyytänyt".
"Hilja! mitäs sanot? Oi, tuota olen kauan toivonut! Minun tyttäreni!
sinä tuotat minulle paljon iloa. Sitä paronia, tämän uljaan miehen saan
kasvatti-tyttäreni mieheksi, sepä tuottaa minullekkin kunniaa".
"Mutta täti -- en tiedä varmaan rakastanko häntä. Tanssi-salissakin,
jossa hänestä aina enemmän, kuin muutoin, olen pitänyt, tuli toki
mieleeni, että minä kukatiesi en häntä rakastakkaan; minä sanoin sen
vuoksi, että vasta parin päivän päästä hänelle varman vastauksen
annan".
"Oi Hiljaseni, sinä olet kyllä niinkuin muutkin häntä ihaillut, mutta
hän on niin ylhäinen, että sinä, joka aina olet ollut nöyrä ja
vaatimatoin luonnostasi, tuskin olet ajatellut, että hän sinua
omaksensa pyytäisi, vaan kun tämä nyt kuitenkin on tapahtunut, ja muutos
on elämällesi tuleva, olet sinä vähän levotoin".
"Levotoin! niin olenkin, toden sanoitte. Sydämmeni on sangen rauhatoin,
sillä, täti -- minun mielessäni on nyt toinen kuva, enkä tiedä
rakastanko sitä vai ystävyydenkö vuoksi häntä vain muistan. Tämä toinen
on Paavo".
"Paavo on kelpo mies, mutta mitä hän on paronin rinnalla! Että häntä
muistat, ei ihmettäkään ole, sillä hän on aina ystäväsi ollut, mutta
älä sekoita rakkautta ja ystävyyttä. Mene nyt ja nuku rauhassa; minä
toivon, että jo huomenna paronille vastauksen annat".
Hilja meni, vaan unta ei hän saanut koko yönä, hän vain väänteli ja
käänteli itseänsä. Kun aamu tuli, ja vanha täti heräsi, meni Hilja
hänenkin kanssaan puhumaan, sillä hän ajatteli saavansa huojennusta
sydämmellensä, mutta vanha täti sanoi ainoastaan: "Hilja rakas, tutki
tarkoin sydäntäsi, ennenkuin se on myöhäistä, äläkä vain anna ylpeyden
rakkauttasi voittaa". --
Hilja ei lohdutetuksi tullut. Alman tykö olisi hän vielä saattanut
mennä, mutta kyllä hän Alman mielen jo edeltäpäin tiesi. Päivä kului,
ja Hilja ajatteli: "Entä jos en paronista huolisikkaan", mutta silloin
oli paronin kuva niin loistavana ja kauniina hänen muistossaan, että
hän taas ajatteli: "Tämä olisi kiittämätöintä kasvatus-äitiänikin
vastaan". Samassa katsoi hän kadulle ja näki Annan, joka meni muutamain
ylhäisten naisten seurassa kenraalinnan talon sivutse. Anna nyökähti
vähän päätään Hiljalle, ohitse mennessään, ja Hilja katsoi hänen
peräänsä, sanoen itseksensä:
"Hoh, ole vain ylpeä, ei se minua haita. Kohta olen ylhäisempi sinua,
mutta silloin näytänkin, ett'en ulkonaiselle ylhäisyydelle mitään arvoa
anna". Näin ajateltuaan meni hän vastausta paronille kirjoittamaan; ja
muutaman päivän päästä tiesi kenraalinnan kaikki tuttavat, että paroni
ja Hilja olivat kihloissa. Ylpeys oli saanut voiton.
Kymmenes Luku.
Lähes vuosi oli jo kulunut siitä, kun Hilja paronille kihlattiin, ja
nyt oli hän kolme kuukautta ollut naimisissa, Kenraalinna oli pitänyt
loistavat häät, ja morsian oli niin ihana, että tuskin kukaan oli hänen
kaltaistaan nähnyt, Kestiä pidettiin tämän nuoren parin kunniaksi,
sillä heidän tuttavansa koettivat toinen toistansa loistavammalla
tavalla kestittää paronia ja hänen rouvaansa. Vieraita tuli ja
vieraisiin mentiin, ja ompeliat saivat valmistaa komeita pukuja, sillä
paroni vaati, että Hiljan piti uljaissa vaatteissa oleman.
Hilja eli nyt ainaisessa tohussa. Joll'ei hän kestissä ollut, ajeli hän
paronin kanssa komeassa reessä, jota veti kaksi kiiltävää, mustaa
hevosta. Näin ajoivat he eräänäkin päivänä, kun heitä vastaan tuli
köyhä mieron-tietä kulkeva vaimo lapsi sylissä; hän veteli kelkkaa,
jossa istui vielä kaksi lasta huonoihin repaleihin käärittynä. Hilja,
joka reessä istui päästä päähän puettuna kahisevaan silkkiin, katseli
surkutellen näitä kerjäläisiä, ja kun ne olivat ohitse menneet, sanoi
hän paronille: "Oi Herman! näetkö noita vaivaisia? Oikein on paha
ollakseni kun ajattelen kuinka paljon turhuutta meillä jo ainoastaan
tässä reessä on, eikä noilla pienillä raukoilla ole eheätä
repalettakaan". --
"Niinpä on tässä maailmassa lahjat epätasaisesti jaettu", vastasi
paroni.
"Mutta ylellisyyttä on meidän toki velvollisuus välttää. Tämä minun
kallis vaatetukseni nyt oikein minua rasittaa".
"Sinun opettajasi ylen-intoisuus on, luulen, sinuun vähän tarttunut,
mutta minä toivon tuon kyllä vähitellen katoovan".
Hilja ei puhunut mitään, mutta hänen sydämmensä kävi levottomaksi; hyvä
siemen iti sydämmessä, maailman rikka-ruoho ei saanut sitä varsin
tukehutetuksi.
Kotia tultuaan meni hän kamariinsa. Ensi kerran tuntui hänestä hänen
olonsa tässä kodossa ikävältä, sillä nyt olisi hän tarvinnut ystävän,
joka olisi hänen sydämmellensä lohdutusta saattanut antaa ja hänen
mielellensä johdutusta, mutta sitä ei hänellä ollut. Hilja ymmärsi nyt,
että paroni, jonka olisi pitänyt olla hänen paras maallinen ystävänsä,
pitäisi häntä haaveksivana, lapsellisena naisena, jos hän hänelle
puhuisi sydämmensä vaivasta. Tässä neuvon puutteessa otti Hilja
muutamia kirjoja käteensä, ja niitten joukossa oli myöskin Paavon
antama rukous-kirja. Hilja aukasi sen, ja siitä putosi paperi, jossa
oli Paavon kirjoittamat sanat: "Muista, mitä lapsena opit, että Jumalan
pelko on kaiken viisauden alku, ja rakasta köyhää isänmaatas, sillä
Suomen lasten rakkaus on meidän köyhän maamme ainoa rikkaus". Tämän
luettuansa rupesi Hilja ensin katkerasti itkemään, vaan sanoi sitte
itseksensä: "Mitä itken minä? Oi! miksi on minun näin ikävä? Minä
tahdon lukea! Oi Jumala! anna minun neuvoa sanastasi saada". Hilja
katseli kirjaansa ja luki:
"Mailmallisten joukossa
Etsit turhaan onneasi;
Sillä mailman tohussa
Unohtuupi Jumalasi;
Ja ken ei muista Herraansa,
_Hän_ kadottaapi onnensa".
"Niin -- maailman tohussa olen unhottanut valani -- minä en ole
rukous-kirjaanikaan lukenut. Oi Jumala! ylpeys on varmaankin
sydämmessäni asunut, vaan karkoita se pois, ja ota minua taas
lapseksesi". Hilja käänteli kirjan lehtiä ja luki taas:
"Jos unhottaisi rakkaansa,
Äiti joskus poikansa,
Ei kuitenkaan Jumala
Sinua koskaan unhota",
Hilja tunsi näistä sanoista erinomaisen levon ja lohdutuksen
sydämmessään, ja jos ainakin, niin erittäinkin nyt oli tarpeellista,
että Hilja turvasi _Häneen_, joka murheessa on paras lohduttaja, sillä
nyt tuli kenraalinnan palvelus-tyttö Hiljan tykö, tuoden sanomaa, että
kenraalinna oli kovin sairastunut, ja että paronin ja Hiljan pian piti
tuleman häntä katsomaan. Tämä oli kova sanoma. Hilja riensi paronille
sitä ilmoittamaan ja pyysi häntä kiiruusti tulemaan kenraalinnan
luokse. Paroni oli heti valmis.
Hiljan askeleita joudutti hänen rakkautensa kasvatti-äitiinsä, ja
paronin askeleita joudutti -- -- tavaran pyyntö. "Nytpä varmaankin saan
nähdä, mitä hän meille on testamentissään määrännyt", ajatteli tämä
tuhlaaja-mies.
Kenraalinna voivotteli vuoteellansa, kun paroni ja Hilja tulivat hänen
kamariinsa; hänellä oli kova polte ruumiissansa, vaan nähtyänsä paronin
sekä Hiljan kurkotti hän heille kättänsä, sanoen:
"Herman hyvä! minä tiedän, että Hiljalla on hyvä turva, kun sinä olet
hänen turvanansa. Sinulla on tavaraa kyllä, mutta minä olen toki jo
aikaa päiviä tehnyt testamenttini ja olen teille määrännyt kaikki
omaisuuteni. Sen olettekin ansainneet, sillä Hilja on aina tehnyt
minulle ilon, enkä ketään niin halusta olisi vävykseni ottanut kuin
sinun. Sinä aikana, jona likisemmässä tuttavuudessa olemme olleet, olet
sinä aina osoittanut minulle nöyryyttä ja kohteliaisuutta; kiitos
sinulle siitä!"
Paroni pyhkieli kyyneleitä, joita hän pusersi silmiinsä. Tohtorilta,
joka myöskin istui huoneessa, kysyi hän:
"Mitä tästä kivusta luulette?"
Tohtori ei puhunut mitään, hän ravisti vain päätään.
Kun yö tuli, valvoivat sekä paroni että Hilja, mutta päivän koittaessa
oli kenraalinna nukkunut pois maailman sekä todellisista että
petollisista ystävistä.
Kovan murheen tuotti tämä kenraalinnan kuolema Hiljalle, mutta sepä oli
toki onni, että vanha täti nyt oli hänen luonansa, sillä täti toimitti
peijaiset ja kaikki, mitä Hiljan toimitettavana olisi ollut, niin että
Hilja parka toki pääsi niistä murheista; Hän tunsikin aina suuren
lohdutuksen siitä, että täti oli hänen luonaan, jonka vuoksi hän, kun
peijaiset olivat ohitse ja kaikki perintö-asiat selvällä kannalla,
sanoi paronille: "Se on toki onni, että täti nyt on meillä".
"Hm, niin, minun mielestäni toki olisi sopivampaa, että joku vieras
olisi talouttamme hoitamassa, sillä -- kun hän on sinun tätisi,
muistuttaa se aina -- -- aina --, että sinä olet -- että ei kenraalinna
ollut sinun äitisi".
"Herman! mitäs sanot! Senhän kyllä kaikki tietää -- enkä tahtoisikkaan
sitä salata. Minulla on kunniallinen ja rehellinen äiti, joka on yhtä
hyvä, kuin joku toinenkin, mutta Herman! saatatko sinä halveksia
äitiäni sen vuoksi, että hän on köyhä? Ei, ei, se ei ole mahdollista!"
"Nyt joudun pahaan pulaan", ajatteli paroni, "mutta minä keksin keinon"
-- ja kääntyen Hiljaan lausui hän suloisimmalla hymyllänsä: "Oma
Hiljaseni! Kenraalinna oli minulle niin rakas, että aina tahtoisin
muistella häntä sinun äitinäsi, eikä tämä olekkaan ihmettä, sillä hänpä
minulle kasvatti suloisen vaimoni, mutta jos tahdot, että tätisi täällä
olisi, menen itse häntä pyytämään jäämään meille".
"Kiitos Herman", sanoi Hilja iloisesti, ja paroni meni tädin tykö,
jolle hän lausui:
"Minun vaimoni soisi, että te nyt kenraalinnan kuoltua meillä olisitte
talouttamme hoitamassa, sillä meidän on nyt tänne muuttaminen, ja
minäkin sen soisin, koska teitä kyllä tarvitsemme -- mutta sillä
ehdolla että aina muistatte alhaista säätyänne -- muistatte olevanne
ainoastaan taloutemme hoitajana -- ymmärrättekö?"
"Kyllä, _aivan hyvin_", vastasi täti, "ja Hiljan vuoksi tahdon minä
jäädä".
"Ainoastaan hänen vuoksensa", mumisi paroni, "hum -- myöskin noilla on
heidän ylpeytensä".
Vanhan tädin seura oli nyt suuresta tarpeesta Hiljalle, sillä muuten
olisi hän useasti saanut olla yksin, varsinkin illoin, koska paronin
elämä melkein siitä asti, kuin kenraalinna kuoli, oli varsin muuttunut;
aina hänellä oli asioita kaupungissa toimitettavana, ja niitä eneni
enenemistään niin, että hän useinkin tuli kotia vasta päivän
koittaessa; ja mitä ajatteli tästä Hilja? -- Hänen pään-aluksensa oli
usein kyyneleistä kastunut, mutta -- aika joutuu joutumistansa surun ja
murheenkin päivinä, ja niin vyörivät viikot nytkin eteenpäin. Talvi oli
jo mennyt, ja kaunis kevät tullut. Hilja muutti maan-kartanoonsa
kesäksi, ja täti läksi hänen kanssaan. Koko luonto oli ihanimmallansa,
pellot viheriöitsivät ja lahden rannalla nuori ruovikko aaltoili
tuulessa. Kartanon lähellä oli kaunis koivikko, johon oli tehty
lehti-maja; tänne asetteli täti ja Hilja kahvi-pöydän, sillä Hilja
odotti paronia kaupungista maalle.
Odottaessaan otti Hilja kirjan käteensä ja rupesi tätä lukemaan, mutta
pian painui kirja kiini, ja hän katseli luontoa, joka viehättävän
kauniina oli hänen silmäinsä edessä. Käen kukunta kuului meren
saaristosta, ja Hiljan mieleen muistui se aika, jolloin hän lapsena
Naantalissa oli Niilon seurassa käynyt salmen rannalla kuuntelemassa
tuota yksitoikkoista, vaan toki miellyttävää ääntä. Hän muisti
äitiänsä, josta ei hän moneen aikaan ollut mitään tietoja saanut. Juuri
hänen tätä ajatellessaan näkyi maantiellä vaunut, joita paronin mustat
hevoset vetivät.
"Herman tulee!" huusi Hilja ja meni tuliaa vastaan ottamaan.
Tervehdittyänsä miestänsä vei Hilja hänen lehti-majaan, ja paroni
sanoi:
"Olipa oikein hupaista tulla tänne maalle! Täällä on toki ilma paljon
raittiimpi kuin kaupungissa. Mutta jopa olin unhottamaisillani, että
minulla on sinulle kirje, joka tänään postissa tuli".
Hilja otti kirjeen, se oli Niilolta. Hän luki, vaaleni ja sanoi sitte
paronille: "Kuules, mitä Niilo kirjoittaa":
"Sisar rakas!"
"Äitimme on kovin sairas; minä olen nyt hänen luonaan, mutta hänen
hartahin toivonsa on, että myöskin sinä tulisit tänne; hän
hourailee sinusta, ja kun hänellä joskus on vähän paremmat kuurot,
puhuu hän aina sinusta, Tohtori sanoi, että jos sinä tulisit,
saattaisi äiti kentiesi tulla paremmaksi; tämä on ainoa keino,
jota vielä sopisi koettaa. Tule Hilja hyvä, mutta pian, sillä aika
joutuu, joka hetki on tärkeä! Minä olen valvonut yöt päivät, vaan
nyt täytyy minun jo täältä lähteä, sillä siellä, missä minulla on
virkani, vaaditaan jo läsnä-oloani, ja minun täytyy siis sanoa
viimeiset jäähyväiseni tälle rakkaalle äitilleni. Oi Hilja! nytkin
huutaa hän pikku Hiljaansa ja luulee sinun olevan kovassa vaarassa.
Tule, tule pian!"
Hiljan luettua kirjeen, huudahti paroni. "Tämä on mahdotointa".
"Herman! Mitäs sanot? Miksi olisi tämä mahdotointa? Eikö minun ole
velvollisuuteni mennä kuolevaista äitiäni katsomaan, koska hän sitä
hartaasti toivoo? Mitä saattaisin halukkaammin tehdä, kuin tätä toivoa
täyttää?"
"Esimerkiksi noudattaa minun mieltäni -- sen pitäisi olla sinulle
suuremmasta arvosta, ja minun tahtoni on, että sinä jäät kotia".
"Minä tahdon hartaasti täyttää sinun tahtosi kaikessa, joka ei sodi
omaatuntoani vastaan, vaan tässä -- Herman! sydämmessäni tunnen, että
nyt olen velvollinen tekemään sinua vastaan, koska ei sinulla ole
mitään syytä estämään tätä lähtöäni".
"Sinä et syytäni ymmärrä, ja minä tahdon säästää sinua sitä
tuntemasta".
"Minä tahdon sen tietää, sillä muutoin ei minua mikään estä äitini tykö
rientämästä".