ämmämäiseksi. Saat nähdä, että lapsella ei ole mitään hätää. Hyvästi
nyt".
Paroni meni ulos. Hän lähestyi ravintolaa, jossa hänen kumppaninsa
istuivat. Levottomasti sykki hänen sydämmensä, ja hän ajatteli
itseksensä: "Mitäs jos poikani sentään kuolisi tänä yönä -- mutta
tuskin -- mitäpä hän nyt juuri kuolisi, sillä olipa hän parempi".
Paroni meni edemmäksi ja tuli jo ravintolan portaitten eteen,
mutta nyt oli hän vielä levottomampi ja päätti palata takaisin, vaan
samassa katsahti hän ylöspäin ravintolan akkunoihin ja näki erään
kumppaneistansa, joka noikkasi hänelle. Nyt ei hän enään kehdannut
takaisin palata, vaan meni ravintolaan kumppaniensa luo. Mutta kortit
eivät sinä iltana paronia huvittaneet. Aina välimmiten tunsi hän
tunnossaan vaivan, ja huonosti onnistui kortin-lyönti.
Tavallista aikaisemmin meni paroni pois ravintolasta ja levottomuutensa
enentyi, kun hän kotiansa läheni. Hän tuli kamariinsa ketään
tapaamatta, vaan riensi sieltä Hiljan huoneesen, ja täällä kohtasi
häntä näkö, joka sai tämän miehen kalpenemaan.
Vähäisellä vuoteella lepäsi pieni Tommi; kuolon enkeli oli jo suudellut
hänen huuliansa. Kuu laski hopeisen valonsa kuolleen lapsen kasvoille,
ja Hilja istui vuoteen ääressä kalpeana kuin vaha-kuva, ja
kyyneleetöinnä oli hänen mustat silmänsä.
Paroni läheni Hiljaa, lausuen: "Myöhään taisin tulla. -- Onko hän jo
kuollut?"
"Kuollut!" vastasi Hilja kolkosti, vaan lausui sitte: "Herra antoi,
Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi".
Nain lausuttuansa rupesi hän katkerasti itkemään, ja tämäpä huojensi
hänen surevaa sydäntänsä.
Hilja parka! häntä kovasti koetettiin, ja surkea oli häntä nähdä
silloin, kuin lapsi laskettiin vähäiseen, kukkaisilla seppelöittyyn
arkkuunsa.
Paroni piti suuret peijaiset pojallensa, ja kun lapsi hautaan pantiin,
näytti hänkin vähän liikutetulta, mutta Hilja oli niin surullisen- ja
heikon-näköinen, että vieraat sanoivat: "Kyllä hänkin pian haudassa
kotonsa saa".
Näin oli ihmisten tuumat, vaan toisin kävikin, sillä ainoastaan pari
kuukautta tämän jälkeen oli paroni kutsuttu herras-pitoihin, ja sieltä
tuotiin Hiljalle sanoma, että paroni oli saanut halvauksen. Hän eli vain
muutaman hetken sen jälkeen, kuin hän kotia oli saatettu.
Näin sai Hilja kärsiä katkerimmat murheet, jonka vuoksi hän sanoikin
tädillensä: "Lapsena luulin, että ylhäisillä rikkailla ihmisillä ei
mitään murhetta olisi, vaan lapsella on lapsen mieli -- sitten olen
paljon kokea saanut ja 'kokenut paljon tietää, mutta vaivanen hän, joka
kaikki kokee'".
Tämmöinen oli Hiljan onni hänen jouduttuansa maailman mahtavien
kutsuloille, ja tähän nyt kertomukseni loppukoon.
* * * * *
Ilta oli tullut tädin kertoellessa, vaan olisin halusta tahtonut kuulla
yhtä ja toista, jonka vuoksi häneltä kysyin: "Mihin Hilja paronin
kuoltua joutui, ja miten Niilon kävi?"
"Kysymykseesi, Elsaseni, saatan kohta vastata", sanoi täti. "Paronin
kuoltua meni hänen omaisuudestansa kaikki muut velkoihin, paitsi hänen
maan-kartanonsa, ja siellä elää nyt Hilja, auttaen monta köyhää
perhettä. Hänen veljellänsä on oma pappila; hän on oiva pappi, ja Alma
on hänen onnellinen vaimonsa. Hänen tykönänsä on Hilja usein".
"Kiitos kertomuksestanne", sanoi rouva P., "mutta nyt saamme näihin
tietoihimme tyytyä, sillä aika on jo kotia mennä".
"On kyllä", sanoi täti; "tuollahan toisetkin kylpyvieraat palaavat
Luonnonmaan saaresta".
Me kokoilimme nyt kapineemme koppaseen ja läksimme sitten
pois. Kotia mennessämme muistin onnetointa Hiljaa ja päätin
vakavasti, ett'en suinkaan ikänä naimisiin menisi. Olinpa minä jo
seitsemäntoista-vuotinen, ja täytyihän sillä iällä päätösten jo lujana
pysyä. Tiellä muistin vielä, että minulla on orpana, joka minusta
paljon pitää, ja joka on niin suloinen, ett'en ole toista semmoista
nähnyt, -- mutta vain orpanan rakkaus meidän välillämme pitää oleman,
ei rahtuakaan enempää -- näin minä päätin.
Ilta-auringon viimeiset säteet laskivat loisteensa meidän portahille,
kun kotia tulimme. Paronitar istui portahilla; hänellä oli kädessä iso
kukkas-kimppn, jonka hän antoi Tommille. Tässä me nyt erosimme ja
yö-hyväiset lausuttuamme menimme kukin huoneesemme.
Neljästoista Luku.
Kesä oli jo loppu-puolella, ja vainioilla näkyi kuhilaita. Meressä
rupesi vesi kylmenemään, ja kylpiät ajattelivat kukin kotia
palaamistansa.
Minä istuin vähäisessä kamarissani ja tuumailin myöskin pois-lähtöäni,
ajatellen: "Kenenkähän eno nyt lähettää minua täältä noutamaan". Juuri
tätä ajatellessani tuli paronitar huoneeseni, sanoen:
"Hyvää huomenta Elsani! Tiedätkö! me olemme nyt päättäneet jo huomenna
täältä lähteä ja illalla menemme salmen rannalle jää-hyväisiä sanomaan.
Haluttaisiko sinua tulla meidän kanssamme sinne?"
"Haluttaa kyllä", vastasin minä, "kiitoksia vain käskystänne".
"Minä menen nyt kylpemään", sanoi paronitar, "sillä kello on jo puoli
neljä; hyvästi siis puoli-seitsemältä lähdemme salmen rannalle".
Paronitar meni ja minä istuin akkunan ääreen katselemaan ihmisiä, jotka
kulkivat kadulla. Tästä ai'oin toki juuri lähteä pois, kun näin vaunut
ja hevoset, jotka tunsin enoni omaksi; ne tulivat pihaan, ja minä
riensin vastaan, mutta nytpä vasta iloiseksi tulin, kun näin enoni
hyppäävän vaunuista alas. Minä huusin: "Oi, voi, olipa oikein hupaista,
että eno itse tuli minua noutamaan!"
"Hiljaa, hiljaa, Elsa", lausui eno. "Onko sinun ikävä ollut, koska noin
ilakoitset minua nähdessäsi".
"Ei ole ollut juuri ikäväkään, mutta kyllä kotona sentään hauskempi
on", vastasin minä.
"No Jumalan kiitos", sanoi eno. "Sinulla on sitte ollut hyötyä
kylpy-ajastasi, sillä muodostasi näen, että olet tervennä ollut, ja
koska koto on paras, huomaan, ett'ei sydämmesi ole turhuuksiin
kiinnitetty".
"Ei olekkaan, sillä, tiedättekö eno, minulla on ollut täällä niin
hyviä, viisaita ystäviä, ett'en ole saattanut heidän seurassansa
turhamaiseksi tulla".
Emäntäni katkasi puheeni, sillä hän tuli meitä käskemään sisälle kahvia
juomaan. Me menimme, ja kahvin juotuamme läksi eno talliin hevostansa
katsomaan, vaan minä jäin kapineitani kokoon panemaan, sillä toisena
päivänä meidän oli poijes lähteminen.
Kun eno taas sisälle tuli, olin jo kapu-säkkini täyteen tupannut ja
pyysin nyt enoa kanssani tulemaan kylpy-vieraitten seura-saliin. Enoni
lupasi tulla, sillä häntä halutti nähdä kylpy-laitostakin. Me menimme,
ja minä oikein ylpeilin, kun sain kulkea enoni sivulla.
Eno oli nyt kolmenkymmenen ja seitsemän vuoden vanha, juuri parhaassa
miehuuden i'ässä, ja hänen jalo muotonsa veti heti ihmisten huomiota
puoleensa. Jouduttuamme käytävälle, joka on kylpyvierasten seura-salin
edustalla, kuulin, kuinka ihmiset kuiskailivat: "Kuka on tuo sorea
herra, joka Elsan sivulla kulkee?" mutta tähän eivät vastausta saaneet.
Me menimme saliin, ja eno katseli ensin huonetta vähän, vaan istahti
sitten erään pöydän viereen ja rupesi pöydällä olevaa sanomalehteä
lukemaan. Minä istuin akkunan ääressä olevalle tuolille ja katselin
käytävällä kulkevia ihmisiä. Juuri sen akkunan ulko-puolella, jonka
ääressä istuin, oli käytävälle asetettu lavitsa, ja siihen nyt istahti
paljon nuoria neitosia, jotka lipertelivät keskenänsä, Hetken perästä
tuli paronitar myös käytävälle. Hän oli kylpemästä päästyänsä ollut
Tommin kanssa kävelemässä ja meni nyt istumaan samalle lavitsalle, kuin
neitosetkin. Tommilla oli kukkas-kimppu kädessä, ja hän kyseli
kukkaisten nimiä tädiltänsä. Paronitar sanoi lapselle näitten nimet, ja
tavallisuuden mukaan tämä heidän puheensa suomeksi. Neitoset
kuuntelivat vähän aikaa tuota puhetta, vaan sitten sanoi yksi heistä
Tommille:
"Onko kukkaiset mielestäsi kyllä kauniita?"
"On", vastasi Tommi, "ja erittäinkin net kukat, jotka ulkona kasvavat,
joita Suomen maa kasvattaa".
Tämä puhe kuului saliin, missä eno ja minä istuimme. Tommin puhuessa
eno laski pois sanoma-lehtensä ja kuunteli ihastuksella pojan puhetta.
Eno istui niin, ett'ei hänen sopinut nähdä paronitarta eikä Tommia,
mutta puheen kuuli hän varsin hyvin. Tommin puhuessa sanoi eräs röökinä
C.: "Tuota suomea en minä ollenkaan taida puhua".
Siihen vastasi toinen: "Pitäisipä sinun sitä osaaman; sinähän olet
paljon ollut maalla setäsi kartanossa, jossa kaikki palvelus-väkikin
ovat suomalaisia".
"Niin", sanoi röökinä C. -- "kyllä sitä olisinkin oppinut, jos olisin
tahtonut, ja kyllä sitä niin paljon taidan, kuin tahdonkin -- niin
paljon, että juuri toimeen tulen, sillä minä en enempää tahdokkaan
tuommoista raakaa kieltä puhua. Ruotsista minä pidän, ja Ruotsissa on
minulla vielä paljo sukulaisiakin, enkä tahdo kuulua niihin, jotka
puhuvat suomea ja näin unhottavat, että Ruotsista ovat kaiken
sivistyksensä saaneet".
Enoni punastui harmista, kuunnellessansa röökinän puhetta, ja sanoi:
"Jollen olisi täällä niin outo, että minun tarvitsisi itseäni esitellä
noille raukoille, menisin kyllä heille vastaamaan".
Toinen oli myöskin, johon tuo puhe vaikutti, ja tämä toinen oli
paronitar. Hänen mustat silmänsä säihkyivät, ja hänen kalpeille
poskillensa nousi hohtavat ruusut, enkä unohda, kuinka ihana hän oli,
kun hän lausui:
"Tule Tommi tänne, minä tahdon sinulle sadun kertoa, kuuntele tarkasti,
lapsi:"
"Oli ennen kaksi perhettä, joilla oli eri kieli. Toinen näistä perheistä
oli sivistynyt, mutta toinen vielä raakalainen. Perheen lapset tulivat
kuitenkin tutuiksi keskenänsä, ja raakalaisesta perheestä sai kaksi
poikaakin olla oppia saamassa sivistyneessä perheessä. Molemmat pojat
lukivat innolla kirjoja, joissa puhuttiin sivistyneen perheen esi-isien
suuresta opista ja taidosta, ja kun he itse olivat oppia saaneet, sanoi
vanhempi:"
"'Minä en enään viihdy täällä raakalaisessa kodissani: En,
sivistyneitten joukkoon tahdon mennä, siellä sivistyneitten kielellä
oppia ottaa ja oppia antaa. Tule veikkoni ja tee samati'".
"'Veli! Hylkäisitkö äitisi?' kysyi nuorempi".
"'Äitini on raakalainen', vastasi vanhempi, 'häneltä en ole oppia
saanut, enkä hänen kieltänsä puhua tahdo. Niitä tahdon työlläni
kunnioittaa, joilta oppia sain'".
"'Oi veljeni!' lausui nuorempi, 'minä kunnioitan ja ylistän sitä
perhettä, jolta sivistystä olen saanut, vaan äitiäni, jonka lapsi olen,
ja joka minua lapsena kasvatti, rakastan enemmän kuin mitään muuta
maailmassa; ja äitini kieltä koetan minä sivistyttää, sillä silloin
saatan myös sivistyttää veljiäni ja sisariani, rakkaan äitini lapsia!
Me, jotta olemme paremman onnen lapset, jotka olemme sivistystä saaneet
-- me olemme velvolliset sitä perheessämme levittämään, ja kun äitini
lapsista ja heidän jälkeisistänsä kasvaa valistuneita, jaloja ihmisiä,
silloin tuottavat he myös kunniaa sille perheelle, joka ensimmäisen
sivistyksen siemenen meihin kylvi. Niin veljeni on ajatukseni, ja näin
olen tekevä niin kauan, kuin veri suonissani on juokseva, ja toivon,
että Jumala on työlleni siunauksen antava!'"
"'Hyvästi, me kuljemme eri tietä', sanoi vanhempi".
Suomalaisuutta halveksivaan röökinään kääntyen sanoi nyt paronitar
vielä: "Röökinä! te joka tässä nykyään suomalaisuutta harrastavia
moititte -- onko teillä selvä, kumpiko näistä lapsista teki oikein?"
Röökinä punastui ja rupesi kumppaneinsa kanssa säpistämään Ranskan
kieltä, sekä läksi sitte pois. Paronitar nousi myöskin ja aikoi pois
mennä. Eno, joka tarkasti oli kuunnellut koko ajan, jolloin paronitar
satuansa puhui, läheni nyt akkunaa, sanoen; "Kuka on se nainen, joka
noin suoraan lausui, mitä Suomea rakastavan sydän ajattelee".
Minä en ennättänyt vielä vastata, ennenkuin eno joutui akkunan tykö ja
näki paronittaren, joka juuri meni pois Tommin kanssa. "Hilja!"
huudahti eno ja istui sitte taas pöydän ääreen. Minä hämmästyin ja
kysyin:
"Tunteeko eno paronitarta?"
"Tunnen", vastasi eno ja nojasi otsaansa kättänsä vastaan, joten käsi
jäi ikään kuin varjostimeksi hänen silmäinsä eteen. Me olimme kahden
salissa, ja minä puhuin nyt enolleni, miten olin tullut paronittaren ja
vanhan tädin tuttavaksi, ja miten arvokkaita, hyviä ihmisiä he olivat.
Eno pyhkieli salaa muutaman kyyneleen silmistänsä, vaan minä näin sen
toki ja ihmettelin, miksi hän noin liikutettu oli, mutta en kysynyt
sentään mitään, koska huomasin, että hän koetti minulta sitä salata.
Minä puhuin nyt vain, että paronitarkin aikoi huomenna lähteä, sekä
että hän oli kutsunut minua puoli-seitsemän ajaksi salmen rannalle.
Eno katsoi kelloansa ja sanoi sitte: "Kello on jo kuusi; ollaan täällä
niin kauan, että ennättävät lähteä, sillä minua haluttaa mennä sinun
kanssasi paronittaren vieraaksi. Kyllä minäkin olen tervetullut, koska
jo olen hänelle vanhastaan tuttu".
Kello seitsemän läksimme kotia, ja silloin oli täti sekä paronitar jo
menneet. Me menimme perästä, ja kun salmi rupesi näkymään, näimme
myöskin tädin, paronittaren ja Tommin, jotka istuivat äyräällä olevalla
kalliolla. Kalliolle oli levitetty puhdas, valkoinen vaate ja sen
päälle laskettu teekupit, sokurit sekä leivät, ja kiiltävä tee-kuppi
seisoi kalliolla suhisten ja poristen.
Paronitar katseli meitä pitkään, kun näki minun herran seurassa
tulevan, vaan huudahti, lähemmäksi jouduttuamme, iloisesti: "Paavo",
mutta samassa, ikään kuin hämmästyen omaa ääntänsä, punastui hän ja
tuli kainosti enoa tervehtimään.
Enoni sanoi: "Minun teki mieleni tulla sisareni tyttären seurassa tänne
tykönne, ja toivon, ett'ei Hilja eikä täti siitä pahastu".
"Ei suinkaan", vastasi Hilja; "tämäpä oli niin hupaista kuin
odottamatointakin".
"Nyt tahdon myöskin kiittää Hiljaa", sanoi eno, "siitä kauniista
sadusta, jonka kerroit. Minä olin kylpy-vierasten seura-salissa, satua
kertoessasi, ja kuuntelin sitä ihastuksella, mutta kun sitte menin
katsomaan, kuka puhuja oli, ja näin, että sinä se olit, ajattelin
sanojasi, joita kerran minulle sanoit: Älä pelkää, Paavo; siemenet on
syvään kylvetty, ei niitä kanat poijes rapsi".
Hilja hymyili, lausuen: "Hyvät jo hyvin kylvetyt siemenet itävät
heikossakin maassa". Sitte meni hän kuppeihin kaatamaan teetä, jota me
kaikin rupesimme juomaan. Juodessani kuiskasin tädille:
"Paavo ja Hilja. Nyt, täti, minä tiedän, kutka Paavo ja Hilja ovat,
joista täti kertomuksessansa puhui". Täti naurahti ja nyökkäsi päätään.
Ilta oli ihana. Kalastajat palasivat Turusta, jonka vuoksi merellä
näkyi paljon veneitä purjehtivan. Eno lähestyi Hiljaa sanoen: "Kumma,
että monien vuosien perästä toisiamme tapaamme juuri täällä, jossa sinä
lapsena olet kasvanut. Muistatko vielä, kuinka sinä, kun minä sinulle
sirkun-kelloja toin, tulit iloiseksi ja sanoit, että net sekä
kanervaiset olivat sinun lapsuutesi tuttuja. Sirkun-kellot ovat jo
lakastuneet, mutta kanervaisilla on nyt juuri hohtavin kukoistus-aika.
Tule kanssani hakemaan niitä".
Hilja meni, vaan tuli, muutaman hetken kuluttua enoni parissa takaisin,
pitäen kädessään koko joukon kanervaisia. Enolla oli myöskin kukkasia,
mutta net antoi hän Tommille, sanoen: "Vai olet sinä Niilo Tammisen
poika! Tulkoon sinusta kerran semmoinen mies, kuin isäsi on".
Enoni oli koko illan kovin iloinen; en muista, että häntä ennen niin
iloisena olisin nähnyt. Hän ei ollenkaan kiiruhtanut pois, vaikka
meidän piti aamulla aikaisin lähtemän, mutta vanha koti toki muistutti,
että aika oli jo kotia mennä. Me kokoilimme kaikki kapineet ja läksinme
kotia. Enolla ja Hiljalla oli kovin paljo puhumista keskenänsä, mutta
he menivät meidän edellämme, ett'en kuullut, mitä he puhuivat. Kun
olimme kotia tulleet ja hyvästi jätimme toisiamme, pyysi eno tätiä sekä
Hiljaa tulemaan aamu-kahville meille. He lupasivat tulla, ja nyt
menimme kukin asuntoomme.
Koko yön oli mielessäni nuot Hiljan elämän-vaiheet, ett'en tahtonut
unta saada, mutta vihdoin toki nukuin ja heräsin vasta myöhään aamulla,
kun eno koputti ovelle huudahtaen:
"Nouseppa nyt jo Elsa! Kohta jo vieraamme tulevat". Minä kiiruhdin
vuoteeltani ja pu'in pikaisesti vaatteet ylleni. Kun huone oli
siivottu, toimitti eno viiniä sisälle, ja minä juoksin käskemään
vieraitamme. He tulivat, ja nyt juotiin kahvia sekä puhuttiin niitä ja
näitä, vaan muutaman hetken päästä kaasi eno viiniä klaseihin, sekä
ilmoitti, että hän eilen illalla oli kihlannut Hiljan, tämän
nuoruutensa rakastetun. Onnellisilta näyttivät he nyt, vaan kauan eivät
saaneet yhdessä olla, sillä lähdön-aika oli jo käsissä, ja hevoset,
jotka jo olivat valjaissa, kävivät malttamattomiksi.
Rouva P. sai myöskin tiedon enoni kihlauksesta, ja onnea
toivotettuansa, sanoi hän iloisesti: "Onpa kumminkin yksi pari taas
tänä kesänä Naantalissa tullut kihlatuksl".
Sydämmelliset jää-hyväiset sanottuamme toisillemme, läksimme nyt kukin
Naantalista, ja tähän nyt loppui kylpy-aikani.
* * * * *
Joulun aikaan oli enoni ja Hiljan häät; net eivät isot olleet. Vuosi on
siitä nyt jo kulunut. Heidän onnensa on niin täydellinen, kuin se
täällä maailmassa olla saattaa, sillä heillä on "yksi mieli, yksi
kieli", ja sydämmen hartaudella tekevät he työtä rakkaan isänmaansa
hyödyksi, vahvasti toivoen, että Herra heidän työllensä on siunauksen
antava.
Minä asun aina vieläkin heidän luonansa, ja nähtyäni, kuinka onnelliset
he ovat, olen varsin mieltä muuttanut, ett'en enään naimista pelkää,
vaan jos orpanani tulee tänne jouluksi jo, niinkuin hän kesällä jo
puoleksi puhui, minua omaksensa pyytää -- mitäpä silloin vastaan? Enpä
hänelle vain rukkasia anna!
End of Project Gutenberg's Muistoja Naantalista, by Theodolinda Hahnsson