onnen-toivottajista, kuunteli heitä pahoilla mielin ja kuiskasi
Niilolle: "Minua inhoittaa noitten makeat kielet; jos hän tuommoisia
päiväkaudet kuuntelee tästälähin, niin sen takaa, ett'ei hänkin vielä
tule niitten monien naisten kaltaiseksi, jotka kasvavat suuressa
seura-elämässä, ja joidenka onni katoo silloin, kuin heidän poskensa
ruusut lakastuvat".
"Ei Paavo", sanoi Niilo, "sitä en saata uskoa; paremmin on sinun hyvä
kylvösi juurtunut hänen sydämmeensä, niin on minun toivoni".
Paavo ravisti päätään, mutta samassa tuli Hilja hänen luoksensa,
sanoen:
"Noh; miksi noin alakuloisena?"
Lempeästi katsellen Hiljaa lausui Paavo: "Kun Hilja on hyviä siemeniä
kylvänyt taimi-lavaan ja näkee kana-lauman sotkevan niitä sikin sokin
ja rapsivan riipin-raapin, silloin varmaankin olet pahoilla mielin ja
pelkäät että paljon noita siemeniä hukkaan joutuu".
Hilja katseli vakavasti Paavoa ja vastasi:
"Älä pelkää, Paavo, siemenet on syvään kylvetty, ei niitä kanat poijes
rapsi". Muuta hän ei sanoa joutunut, sillä samassa tuli nais-väkeä
tervehtimään eräs nuori paroni, ja kenraalinna esitteli häntä nyt
Hiljalle. Paroni tervehti kohteliaasti Hiljaa, vaan meni sitte rouvien
kanssa juttelemaan.
Hilja sanoi Paavolle: "Totta paronilla oli enemmän ymmärrystä kuin
noilla muilla vierailla, koska hän ei minulle mitään mitätöintä
maininnut". Tähän ei Paavo vastannut, ja Hilja meni pois neitosten
joukkoon.
Anna K., joka ennen koulussa Hiljaa oli halveksien kohdellut, koetti
nyt päästä Hiljan ystäväksi, mutta Hiljan sydän oli kylmä tälle
ystävyydelle, vaikka Anna koetti livertää, miten parahiten saatti.
Anna oli kaunis neito, vaan myöskin suuri kiekailia ja menetti sen
vuoksi paraan osan kauneudestansa, mutta hän oli rikas ja ylhäisimpien
vanhempain lapsia, ja niitä oli monta, jotka sentähden pyörivät hänen
ympärillänsä. Näin on tapa isoisten seurassa, mutta vaivainen hän, joka
tämmöisen ystävyyden esineeksi joutuu.
Anna istui Hiljan vieressä, hänen silmänsä lensivät ympäri salia, ja
hän sanoi Hiljalle: "Ah! tuo veljesi vasta on kaunis, hän on ilmetty
kuvasi".
Hilja ei tähän mitään vastannut, vaan läksi toisten neitosten pariin.
Hänen mentyänsä tuli nuori paroni Annan kanssa juttelemaan, mutta salaa
toki hänen silmänsä seurasivat Hiljaa, vaikka ei hän ollut häntä
näkevinään; sitte meni hän taas rouvia puhuttelemaan. Tämä paroni oli
kaikkein ylhäisten rouvien mielikki, sillä hänellä oli aina heille
jotain sanomista, ja hän taisi juuri niin osaavasti sanojansa
sovitella, että sopivat jokaisen luonnon mukaan. Neitosia puhutteli hän
harvoin, vaikka hänen silmänsä heitä kyllä tarkasteli, mutta neitoisten
suurin ihastus tanssi-salissa oli paronin kanssa jutteleminen ja
tanssiminen, sillä koska tämä tapahtui harvoin, tuotti se heille sitä
suuremman kunnian, ja tanssi-salissa on kunnian-himo pian syntynyt
kaunotarten sydämmiin -- onnellinen hän, jos sieltä lähtee, ennen kuin
se on tukehuttanut hänen sydämmensä jaloimmat tunteet!
Anna oli puhunut paronin kanssa, ja siitä oli hänellä koko illaksi
ylpeilemistä, mutta hänen onnensa oli vielä suuremmaksi joutuva.
Paroni istui jutellen Annan äitin kanssa, ja tämä rouva sanoi: "Paroni
hyvä! kuinka saatatte olla noin kylmä-sydämminen, että tuskin
huomaattekaan tässä seurassa olevaa nuorta kaunotarta? En ole eläessäni
nähnyt niin somaa naista, kuin kenraalinnan kasvatti-tytär on. Minä
olen kuullut, että kenraalinna on tehnyt testamenttinsä ja ottanut
hänen perilliseksensä".
Jos joku ihmis-muodon tuntia nyt olisi tutkinut paronin kasvoja, olisi
hän varmaankin hänen silmissään huomannut kummallisen loisteen, jonka
hän olisi selittänyt näin: Tässä on minulla jotakin voitettavana.
Hetkisen vain näkyi tämä loiste paronin silmissä, ja hymyillen vastasi
hän rouvalle:
"Oh! täällä on monta kaunotarta, vaan aikani on aina paremmin kulunut
rouvien seurassa kuin neitosten parissa -- mutta", lisäsi hän vielä,
kun soitto-niekat astuivat saliin ja alkoivat soittaa, "täytyypä toki
neitostenkin seuraan mennä".
Paroni meni nyt lattian poikki ja pian pyörähti hän Hiljan kanssa
tanssissa, mutta katrillin tanssi hän Annan kanssa, ja Anna oli niin
onnellinen, ett'ei ollenkaan huomannut, miten paronin silmät seurasivat
Hiljaa. Tanssi näkyi tänä iltana erinomaisesti huvittavan paronia,
sillä häntä nähtiin joka tanssissa, ja kun neitoset ihmettelivät, mikä
hänessä tämän muutoksen oli vaikuttanut, silloin Anna hymyili,
ajatellen itseksensä: "Eipä paroni turhan-päiten minun kanssani ensi
katrillia tanssinut".
Syntymä-päivä kului hupaisesti, sillä kaikki olivat iloiset. Paavokin
oli kovin ilo-mielinen, sillä vieläpä hän sai nähdä Hiljan viatoinna,
suloisena -- semmoisena, jona hän toivoi Suomen neidon olevan, ja hän
kuiskasi Niilolle: "Niilo katso sisartasi, kuinka hän on hempeä,
vaatimatoin ja toki noita loistavia neitosia paljoa kauniimpi".
"Niin", vastasi Niilo, "tämäpä juuri onkin hänen suurin kauneutensa,
ett'ei hän vielä itse pidä siitä mitään. Anna K. olisi kyllä ihana,
mutta hän on kiekailia, ja hänen muotoonsa kyltyy, sillä itse hän on
kauneutensa suurin ihailia, ja katso, miten hän nytkin paronin edessä
teeskentelee".
Paroni istui taas jutellen Annan vieressä, sillä hän oli illan
loppu-puolella paljon tanssinut ja puhunut Hiljan kanssa ja pelkäsi,
että rouvat kuka-tiesi sen olisivat huomanneet sekä tehneet tämän
johdosta päätelmiä tulevista ajoista, ja viedäksensä tätejä
harha-teille oli hän taas mennyt Annan kanssa juttelemaan, vaan heidän
puheensa ei kauan kestää saanut, sillä rouvat ilmoittivat lähdön ajan
jo olevan käsissä.
Tyytyväisinä iltaansa läksivät vieraat pois, mutta tyytyväisin kaikista
oli kenraalinna, sillä hän oli huomannut, että paroni oli ihaillut
Hiljaa, mutta kenraalinna parka! hän ei tietänyt, mikä tämän ihailuksen
oli vaikuttanut; sen tuo tanssi-salien oloihin oppinut keikari kyllä
ymmärsi salata.
Vieraitten mentyä tuli kenraalinna Hiljan luo. Hän silitti Hiljan
pehmeitä kiharoita, lausuen:
"No, minun tyttäreni! eikö tämä ollut hupainen ilta".
"Olipa varsinkin, en saattanut ajatellakkaan, että näin hupaista olisi
ollut niin suuressa seurassa, kuin meillä nyt oli. Paavokin oli
ilo-mielisempi kuin ennen".
"Mitäs nuoresta paronista pidit? Hän oli sinulle hyvin kohtelias".
"Sitä en minä ollenkaan havainnut".
Kenraalinna hymyili vain ja sanoi sitte: "Mene nyt jo maata, kyllä sinä
olet tanssistakin väsynyt".
Hilja meni, vaan läksi toki ensin vanhan tädin kamariin ja luki siellä
ilta-rukouksen kirjasta, jonka hän oli saanut Paavolta. Muutama hetki
tämän jälkeen oli kenraalinna Simssin loistoisat huoneet varsin pimeät,
ja kaikki lepäsivät unen helmoissa. Silloin kulki eräs nuorukainen
kiireillä askeleilla siitä sivutse; hetkisen katseltuaan kenraalinnan
somaa taloa, sanoi hän itseksensä: "Onpa tuossa koko suuri omaisuus --
jaa, minunpa pitää hänen saaman!" Sitte meni hän taas eteenpäin, kunnes
joutui yhteen ravintolaan. Siellä istui hän pöydän ääreen muutamien
kumppanien pariin, jotka huusivat: "Olipa hyvä, että paroni tuli".
Pian kortit lentelivät edes-takaisin pöydällä, ja niihin kiinitettynä
oli kortin-lyöjien silmät sekä mielet. Näin kului heidän aikansa
ravintolassa siksi, kuin toisen päivän aurinko koitti, mutta --
tämmöinen näkö inhoittaa, ja senpä vuoksi on paras jättää heidät
ravintolaan.
Seitsemäs Luku.
Paavo oli suorittanut kandidaati-tutkintonsa ja oli seuraavana päivänä
valmis lähtemään Helsingistä. Aamulla noustuansa aukaisi hän akkunansa,
josta raitis ilma tulvasi sisälle. Hän tunsi itsensä virkistyneeksi
ilmasta ja yön levosta, mutta huokasi toki, sillä tänään oli hänen
muuttaminen pois, eikä hän sitten enään koko kesänä saisi nähdä Hiljaa,
koska hänen oli lähteminen kauas Helsingistä sukulaisiensa luo.
Kenraalinnan oli myöskin aikomus lähteä Hiljan kanssa maan-kartanoonsa,
joka oli muutaman virstan päässä Helsingistä.
Paavo seisoi akkunan ääressä katsellen Kaisaniemen puistoa, kun
palvelus-tyttö tuli käskemään häntä eineelle, ja Paavo meni.
Kenraalinna oli jo ruoka-salissa, ja hetken päästä tuli myöskin Hilja
sisälle, kauniina kuin juuri puhjennut ruusu. Hyvää huomenta sanottuaan
toisillensa menivät he eineelle. Vaiti istuivat he pöydän ääressä,
mutta kenraalinna katkasi toki vihdoin äänettömyyden, lausuen Paavolle:
"Paljon me varmaankin mentyänne kaipaamme teitä, koska jo lähtöänne
ajatellessakin ikävältä tuntuu".
Kenraalinna kaasi nyt viiniä laseihin, käski Paavon juoda ja kiitti
häntä kaikesta työstä ja vaivasta, jonka hän oli nähnyt Hiljan tähden
niiden kuuden vuoden kuluessa, joina hän oli ollut heillä. Hilja joi
myöskin Paavon muistoa, vaan hän ei saattanut mitään sanoa, mutta
ikäänkuin kaste-helmi kukan lehdellä välkkyy keväisenä aamuna, niin
välkkyivät pari kiitollisuuden kyynel-helmeä Hiljan pitkissä
silmä-ripsissä, ja niiden merkityksen Paavo kyllä ymmärsi.
Eineeltä päästyänsä sanoi Paavo: "Katso, Hilja! miten ilma on ihana ja
raitis; tuleppa vielä kerran kanssani kävelemään".
"Varsin halusta", vastasi Hilja, ja kenraalinna lupasi pitää
kahvipannun kuumana siksi, kuin kotia palaisivat.
Hilja puki vain päällys-vaatteen yllensä ja meni sitte Paavon kanssa
Kaisanienten puistoon. Aurinko laski keltaisen hohteen puitten
latvoille, joissa tuhansittain lintuja lauleli, ja nurmikolla kukoisti
jo siellä täällä muutamia orvokkia sekä vilu-kukkia. Koko luonto oli
viehättävän ihana, ja Paavo lausui:
"Hilja, kuule lintusten laulua, he ovat jo tulleet ihailemaan maatamme.
Vaikka meidän talvemme on kylmä, etteivät silloin saata täällä säilyä,
rientävät he toki kevään tullessa tänne. Oi jospa ihmisetkin kaikki
rakastaisivat tätä köyhää äitiänsä! -- mutta valitettavasti monet ja
kukatiesi useimmatkin enemmin muistavat omaa yksityistä hyötyänsä, kuin
tämän äitinsä ja hänen perheensä yhteistä parasta".
"Saattaa olla niin", vastasi Hilja, "mutta mielestäni ei kenenkään
olisi mahdollista olla tätä maata rakastamatta, joka vain on katsellut
sitä kesäisessä loistossaan".
"Ja sanoihisi lisään minä vielä", sanoi Paavo: "Ken vain on nähnyt sitä
kurjuudessaan, nälkä-vuosina, hänen sydämmensä varmaankin olisi
kivestä, jollei hän voimiensa takaa koettaisi työtä tehdä tämän maansa
hyödyksi".
"Mutta mitäpä me naiset saatamme isänmaamme hyväksi tehdä? Kaikella
rakkaudellamme emme voi juuri mitään matkaan saattaa".
"Sanomattoman paljon voitte tehdä, vaan niitä kaikkia en nyt saata
luetella, tahdon vain esimerkiksi mainita yhden asian. Sinä varmaankin
huomasit, miten siinä seurassa, joka vietti syntymä-päivääsi, melkein
kaikki olivat ylen turhamaisissa vaatteissa; tämmöistä ei meidän maamme
kannata. Jos olisi säästetty kaikki ne rahat, jotka oli maksettu siitä,
mitä heidän vaatetuksessansa oli ylellisyyttä, olisi niitä karttunut
koko joukko -- ja tämä oli ainoastaan vähäinen seura, arvaatpa sitten
miten paljo tavaraa karttuisi tulevien tarpeitten varaksi, jos maamme
kaikki turhamaiset naiset sitä ylellisyyteen vähemmän tuhlaisivat".
"Mutta minä luulen", vastasi Hilja, "että miehet tuhlaavat enemmän kuin
naiset".
"Se ei vähennä naisten vikaa; vaan minä en tahtonutkaan teitä meihin
verrata, sillä aikomuksenipa olikin vain mainita yhden tavan niistä
monista, joilla saatatte isänmaatanne hyödyttää, ja mainittu seura
tuotti tämän esimerkin mieleeni; tämä asia kukatiesi ei mielestäsi ole
suuresta arvosta; mutta minä tiedän, että moni turhamainen nainen on
saanut kelvollisen miehen onnettomaksi tuhlariksi, kun sitä vastoin
oiva nainen on saanut tuhlaajan säästäväksi, kelvolliseksi mieheksi".
Naurahtaen lisäsi Paavo vielä: "Näin suuri on teidän voimanne, ja sen
vuoksi onkin tärkeä asia, että tätä voimaanne hyvin käytätte".
"Paavo hyvä! turhamaisuutta tahdon ja luulen kyllä saattavani välttää,
mutta eipä tämä hyödytä muita kuin itseäni ja niitä, joidenka pariin
joudun".
"Yksi siemen, joka hyvään maahan kylvetään, kasvaa ja kantaa runsaita
hedelmiä, jopa niinkin runsaita, että niitä vuosien kuluttua on kyllin
koko maassamme; ja varma on, että yhdenkin ihmisen jalo esimerkki
paljon hyvää matkaan saattaa, ja sitä enemmän, mitä laveampi
vaikutus-ala hänellä on".
Tarkasti kuuteli Hilja Paavon puhetta, sillä hän tiesi tämän olevan
viimeisen kerran, jona Paavo näin opettamalta häntä puhutteli. Hänen
sydämmensä sykki tavallista taajempaan, ja kun Paavo vaikeni, lausui
hän innostuneena: "Paavo! minä ymmärrän sanasi sekä tiedän ne todeksi
ja koetan työtä tehdä tämän maani hyväksi siinä vähässä, mitä minun
työ-alakseni on maailmassa suotu. -- Mutta menkäämme nyt jo kotia,
sillä meitä jo varmaankin odotetaan".
Kiirehtien läksivät he nyt kotia. Siellä kenraalinna heitä jo oli
kaipaillut ja oli saliin valmistanut kahvi-pöydän, jonka ääreen nyt
kaikin istuivat, vanha tätikin oli joukossa, mutta ei kenelläkään ollut
paljo sanomista, olipa ikään kuin kaikilla olisi ollut jotakin tärkeätä
tuumattavana. Kun kahvi oli juotu, meni Paavo kamariinsa, ja kokosi
siellä vähät kapineensa ja palasi tämän tehtyänsä jäähyväisiänsä
sanomaan, Silloin kenraalinna antoi hänelle muistoksi kulta-kellon,
jonka Paavo kiitollisella ja liikutetulla sydämmellä vastaan otti.
Katkeralta tuntui Paavosta hyvästi-jättäminen, sillä kuutena vuotena
oli hänellä ollut koto kenraalinnan luona, ja kun hän Hiljalle hyvästi
sanoi, silloin nousi hänen silmiinsä pari kyyneltä, joita ei hän
saattanut estää sinne tulemasta.
Kyyti-mies huusi, että hevonen jo tahtoi käydä malttamattomaksi, ja
Paavo riensi pois. Hilja katseli akkunasta ja näki vielä vilahdukselta
Paavon, kun hän kaupungista ajoi, vaan pian ei enään näkynyt mitään, ja
silloin sanoi Hilja huo'aten: "Paavo on poissa! Oi miten ikävältä ja
tyhjältä kotoni nyt tuntuu!"
Kahdeksas Luku.
Tammi-pakkanen paukkueli ulkona, vaan kenraalinna Simssin salissa paloi
valkea pesässä ja levitti lämpimän loisteensa koko huoneesen. Suuren
seinä-peilin edessä olevalla pöydällä paloi kaksi kynttilää, ja pöydän
vieressä seisoi Hilja. Hän koetti uutta vaalean-sinistä silkkipukua,
jonka ompelia juuri nykyään oli valmiiksi saanut. Lähes neljä vuotta
oli kulunut siitä, kuin Hilja täytti kuudennentoista vuotensa;
silloin oli hän vielä ikään kuin juuri puhjennut kukka, tietämättä
kauneudestaan, vaan ken nyt olisi nähnyt Hiljan, kun hän peilin edessä
tarkasteli uutta pukuansa ja näki miten sopivasti se soveltui hänen
soreaan vartaloonsa, hän varmaankin olisi huomannut, että Hilja
mieli-hyvällä viipyi peilin edessä. Vuosien kuluessa oli hän tullut
tanssi-salien loistavaksi kaunottareksi, ja tämä oli hänessä
vaikutuksen tehnyt, sillä Hilja loisti halusta. Hän katseli kaunista
pukuansa, joka valkoisilla silkki-pitseillä oli koristettu, ja
ajatteli:
"Tämä on toki kaunis puku. Paroni sanoi minulle: 'Anna on aina
somemmissa vaatteissa kuin te, ja toki voitatte kauneudessa hänen, vaan
kerran tahtoisin nähdä teitäkin oikein somissa vaatteissa; kuinka
viehättävä silloin olisittekaan!' -- vaan nytpä minulla on oikein soma
puku". -- Näin ajatellessaan Hilja, ikään kuin peljäten, että joku
hänen ajatuksensa kuulisi, katsoi taaksensa ja näki -- Paavon. Paavo
oli juuri tullut sisälle.
"Ah!" huudahti Hilja, "minä koetin uusia vaatteitani enkä muistanut
panna ovea salpaan".
"Tuskin sinua tunnen tuossa pu'ussa", sanoi Paavo, "sepä kahiseekin
ikään kuin lumi köyhän lapsen rikkeinten jalkineitten alla, kun hän
talvi-pakkasessa kulkee --"
Paavon sanat tunkeusivat Hiljan sydämmeen, hänen omaa-tuntoansa pisti
vähän, mutta Paavolle lausui hän toki hymyilevin silmin: "Noh, eikö
tämä ole kaunis, oikein soma puku, ja eiköhän se minuakin kaunista?"
"Hilja! Sinä olet ihana, tämän sanon ensi kerran sinulle, vaan samassa
täytyy minun myöskin sanoa, että paljon suloisempi olisit halvemmassa
pu'ussa, jossa ei noin paljo turhuuksia löytyisi".
"Oih tuota vanhaa veisua! Istu nyt, Paavo hyvä, minä menen toisia
vaatteita pukemaan ylleni".
Hilja meni, ja Paavo jäi yksin, vaan vähän ajan perästä tuli Hilja
sisälle tavallisessa siistissä pu'ussa. Samassa kuului kadulta lapsen
itkevä ääni, joka huusi; "Voi äiti, minun on vilu! on niin kovasti
vilu!"
Paavo katsoi vakavin silmin Hiljaan, lausuen: "Hilja! Sinun
kasvatti-äitisi on rikas, ja sinä saat häneltä mitä ikänä tahdot;
oletko muistanut pyytää köyhille apua, ja oletko käynyt heitä
auttamassa?"
"Tätini on apua lähettänyt monelle köyhälle, ja olen minäkin joskus
ollut heitä katsomassa, vaan nyt en toki muutamaan aikaan -- minä
en ole juuri joutunutkaan -- -- mutta, Paavo, siitä asti kuin
lääke-tieteellisen tutkintosi suoritit, olet sinä aina minua moittinut,
välistä yhdestä, välistä toisesta syystä. Kyllä minä sen huomaan, että
sinä nytkin olet pahoillasi siitä, ett'en itse ole joutunut mennä
köyhäin tykö".
"Hilja! Jos olisitkin talvi-pakkasessa käynyt köyhyyden ja kurjuuden
majoissa, olisit varmaankin jättänyt tuon kalliin silkki-pu'un
ostamatta. Minä tiedän, että sydämmessäsi vielä löytyy jaloja tunteita,
mutta net ovat joutuneet vähän harha-tielle, vaan Hilja, rakas Hilja,
älä pahastu, vaikka näin puhun".
Hilja oli tuntenut vähäisen piston omassa tunnossaan ja tunsi sen nyt
vielä paremmin, mutta hän oli toki harmissaan ja sanoi Paavolle: "Jos
minä tahdon itseäni niin vaatettaa, kuin muutkin, enhän minä siitä
pahene -- mutta totta et sinä enään pidä minusta mitään, koska aina
olen silmissäsi moitteen-alainen".
Lempeästi katsellen Hiljaa lausui Paavo: "Hilja! sinun paras ystäväsi
tahtoo sinulle neuvonsa antaa nyt, niinkuin silloinkin, jolloin lapsena
olit. Jollen ystäväsi olisi, en suinkaan tulisi sinua nuhtelemaan".
"Eipä se ystävyydeltä näytä", arveli Hilja. "Kyllä minulla on
toisellaisia ystäviä. Paroni on aina hyvä minulle, ja kun hän joskus
vähän tahtoo parantaa käytöstäni, tekee hän sen aina sillä tavalla,
ett'ei sitä moitteeksi saata sanoa, ja paroni on kyllä yhtä
ymmärtäväinen mies kuin joku muukin. Hän on ylhäisten sukujen lapsia ja
varmaankin oikein jalo mies, sillä kaikki, sekä vanhat että nuoret,
häntä kiittävät".
Paavo oli ääneti hetken aikaa, vaan lausui sitte vähän vapisevalla
äänellä: "En tahdo sinua moitteellani enään vaivata. Jää siis tuon
paremman, jalon ystäväsi haltuun. Hilja, jää hyvästi!"
Paavo meni, ja Hilja jäi lattian keskelle seisomaan; hänen sydämmensä
tykytti levottomasti, Ikään kuin myrskyisessä meressä aallot aaltoja
ajelee, niin riehuivat ajatukset Hiljan sydämmessä. Hän aikoi mennä
Paavoa anteeksi anomaan, vaan seisoi kuitenkin paikallansa, hän kuuli
miten Paavo eteis-huoneessa päällys-saappaat yllensä otti, ja aikoi
huutaa häntä takaisin, vaan ei huutanutkaan. Paavo läksi pois, mutta
aina vieläkin seisoi Hilja paikallansa, vaan nyt toki meni hän hitaasti
kamariinsa. Hän tunsi erinomaisen tuskan, poskensa kuumottivat ikään
kuin kuumeessa olevan sairaan, ja hän painoi net pakkasesta
kylmettyneesen akkunaan ja rupesi sitte itkemään. Hänen sydämmensä
pehmeni, ja hän ajatteli itseksensä: "Paavo on toki paras ystäväni;
miksi pahoitin hänen mielensä? Toiste en sitä tee, mutta -- miksi hän
aina minua nuhtelee, juuri kuin olisin lapsi vielä!"
Hiljan näin ajatellessa tuli kenraalinna, joka oli ollut erään tuttavan
luona, kotia. Hilja meni häntä vastaan ja puhui, että Paavo oli ollut
heillä.
"Noh, joko hän nyt ennätti mennä pois; miksi hänellä noin kiiru oli?"
kysyi kenraalinna.
"Meillä oli vähän riitaa", vastasi Hilja, "minä sain uudet vaatteeni
kotia ompelialta ja koetin niitä juuri kuin Paavo tuli; nuot vaatteet
olivat hänen mielestänsä varsin turhamaiset, jonka vuoksi hän moitti
minua niin, että minun täytyt vähän puolustaa itseäni; senpä vuoksi ei
hän täällä viitsinyt olla, mutta enpä minä olisi sentään niin tahtonut
hänen mieltänsä pahoittaa. Oikein on paha ollakseni".
"Mitä vielä, älä tuosta huoli; kyllä hän pian leppyy ja tulee muutaman
päivän päästä varmaankin jo taas tänne". Mutta tässä luulossaan
kenraalinna pettyi, sillä Paavoa ei kuulunut. Päivät sekä viikot
kuluivat, mutta aina vieläkin pysyi Paavo poissa.
Eräänä päivänä istui Hilja ommellen kamarissaan. Hitaasti joutui työ,
sillä vähän päästä lepäsi neula, ja Hilja oli syvissä mietteissä, vaan
vihdoin nousi hän istualta, sanoen itseksensä: "Alman luo menen minä.
Hän varmaankin tietää, miksi Paavo ei enään tänne tule". Hilja puki
kiiruusti itsensä päällys-vaatteisinsa ja läksi sitte Alman tykö.
Alma tuli loistavin silmin Hiljaa ovessa vastaan, sanoen: "Oi Hilja!
Olipa hyvä, että tulit; minä olen sinua kovasti kaipaillut ja pelkäsin,
että olit minun jo unhoittanut, kun näin harvoin tulet luokseni; minä
päätin myöskin olla tykösi tulematta, vaan tänään olisin kuitenkin
lähtenyt sinulle uutisia puhumaan, sillä tiedätkö Hilja! Niilo ja minä
olemme kihloissa!"
"Olipa tämä iloinen sanoma! Odottamatoin ei se toki ollut, sillä jo
kauan olen huomannut, että toisianne olette rakastaneet. Koska häitänne
aiotte viettää?"
"Sitte vasta, kuin Niilo saa oman papin-tilan".
"Tietääkö Paavo teidän kihloissa olevanne?"
"Tietää, hän oli nykyään täällä".
"Meillä ei Paavo ole ollut moneen aikaan. Minä pahoitin hänen mielensä,
mutta en minä sitä olisi tahtonut tehdä enkä luullut hänen noin kovasti
pahastuvan". -- Hilja puhui nyt ystävällensä, mistä Paavo oli
suuttunut, ja Alma vastasi:
"Kyllä hän vielä leppyy, mutta sinun täytyykin häneltä anteeksi anoa,
sillä sinussa syy oli. Oi Hilja! varo, ett'et kadota hänen
ystävyyttänsä eli rakkauttansa, sillä se on totinen. Usein olen
mieli-pahalla näinä viimeisinä aikoina nähnyt sinua kävelemässä
paronin seurassa ja" -- --
Hilja keskeytti Almaa, vastaten: "Älä usko paronin minusta huolivan,
vaan jos hän sen tekisikin, eihän sitä saattaisi sanoa muuksi kuin
onneksi, sillä hänpä on maamme jaloimpain sukujen lapsia ja on varmaan
itsekkin jalo, koska häntä kaikki kiittää. Jos näin mahtavan miehen
vaimoksi tulisin, kykenisin hänen avullaan kukatiesi moniakin jaloja
pyrinnöitä edistämään".
"Oh Hilja! tuo puhe kyllä kuuluu kauniilta, vaan vieläkin varotan
sinua: älä liiaksi ihaile paronin somaa käytöstä; tällä on hän kaikki
tädit miellyttänyt, ja kovasti pelkään, että hän tällä vielä sinunkin
kietoo, mutta Hilja! varo, ett'et vasta silloin, kuin se jo on
myöhäistä, huomaa, että lapsuuden rakkaus on sydämmessäsi kätkettynä!"
"Älä pelkää. Mitäs minä Paavosta huolisin, eipä hänkään minusta mitään
pidä. Hän ei ikänä ole sanonut minua rakastavansa".
"Älä sano, Hilja, ett'et sitä tiedä; sinä näet kyllä, kun hän vikojasi
ojentaa, miten hän sen rakkaudesta tekee, vaan sinä olet nyt
närkästynyt Paavoon sen vuoksi, että jo olet tottunut noihin
hunaja-huulisten tanssisali-keikkarien puheisin".
Hilja naurahti surullisesti ja sanoi: "Paavolla on sinussa hyvä
puhe-mies, mutta jätetään tämä asia nyt, sillä minun täytyy jo lähteä
kotia".
Alma meni Hiljaa saattamaan, vaan tultuansa kenraalinnan talon
kohdalle, erosivat ystävät ja menivät kumpikin kotiansa.
Yhdeksäs Luku.
Oli Toukokuun alku-puoli, ja meri aaltoili taas vapaana
jää-peitteestään. Huoneitten seinuksilla näkyi jo muutamia
nokkos-ruohon ja koiran-putken alkuja, ja leivonen ilmassa viserteli,
ilmoittaen, että kevät oli tullut. Ihmisiä kuljeskeli edes-takaisin
kaupungin kaduilla, ja Hilja oli myöskin ulko-ilmaa nauttimassa
muutamain ystäväinsä seurassa, mutta riensi nyt kotia, koska päivä oli
jo puolessa, ja Hiljalla oli vielä yhtä ja toista valmistettavana
illaksi, sillä hän oli kutsuttu kestiin Anna K:n vanhempien luo.
Illalla meni Hilja kamariinsa, aukaisi vaate-kaappinsa ja tuumasi,
mitä puku hänelle nyt olisi sopivin. Hän valitsi kauan aikaa, sillä
näistä vaatteista oli toinen toistansa somempi, ja otti sitte ne
vaalean-siniset silkki-vaatteet, joita hän silloin sovitteli yllensä,
jolloin Paavo niin äkki-arvaamatta sisälle tuli; nämät olivat vielä
uudistamatta. Pikaisesti puki hän itsensä niihin ja sitoi mustiin
kiharoihinsa valkoisen kukka-kiehkuran.