"En uskokkaan yhtään, että rikkailla on hupaisempi olo kuin

MUISTOJA NAANTALISTA

eli

Vanhan Tädin Kertomus

Kirj.

THEODOLINDA HAHNSSON

Helsingissä,

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,

1874.

Ensimmäinen Luku.

Minä olin kuuden vuoden vanha tyttö, kun tulin isättömäksi, ja kuudesta

sisaruksesta ainoa, joka ei ymmärtänyt, kuinka turvattomaksi jäimme.

Useasti kyllä näin äitini ja sisareni itkusilmissä tuumailevan

keskenänsä, vaan kun kysyin: "Mitäs itket, äiti kulta?" silloin hän

hymyili vastaani, enkä minä jäänyt miettimään, oliko tuo hymyileminen

surunsekaista, vaan menin nukkeni kanssa juttelemaan ja olin taas

tyytyväinen.

Isäni, joka oli vähäisen seurakunnan kappalainen, ei jättänyt mitään

perintöä meille, mutta eipä hän jättänyt velkaakaan, ja koska

armo-vuodet olivat menneet, ja meidän täytyi pappilasta muuttaa, oli

äitini saanut toimeen meille uuden vähäisen kodon, joten saimme asua

oman katon alla.

Vaikka äitilleni ei jäänyt maallista tavarata, oli hän kuitenkin rikas,

sillä hänellä oli vahva luottamus Jumalaan, hyvä terveys ja tyytyväinen

sydän. Sisareni opetti hän tekemään raskaimpiakin töitä, joten kaikki

tulivat hyvin toimeen, sillä heidän apuansa usein tarvittiin

varakkaimmissa taloissa, vaan minua, joka olin nuorin ja kehnoin,

säästettiin aina, ja totta olinkin kahdentoista vuoden vanhana

niin heikko ja vähänen, että olisi saattanut luulla minua

kahdeksan-vuotiseksi. Useasti äitini sanoi: "Mitenkä sinä, Elsaseni,

maailmassa toimeen tulet, kun olet noin heikko ja pieni", mutta kun

enoni, joka usein meillä oleskeli, sen kuuli, sanoi hän: "Älä murehdi!

Elsa ja minä olemme hyvät ystävät; kun hän vähän vielä on kasvanut

äitin silmäin alla, pääsee hän minun kasvatikseni. Kyllä minä takaan,

että Elsasta saan hyvän vanhain päivieni hoitajan. Eikö niin Elsa?"

Minä hyväilin enoani oikein hyvästi ja lupasin aina olla hänelle

kuuliainen ja avullinen, mutta äitini sanoi: "Älä vielä, veliseni, puhu

vanhoista päivistäsi, ei ole pitkiä aikoja kulunut siitä, kuin mieheksi

tulit. Kyllä sinä vielä naimisiin joudut, joll'et yhtä saanut, niin on

toinen ja kolmas jäljellä."

"Ei sisareni! niin ei ole minun laitani", vakuutti eno, "unelmani

raukesivat kuin unelmat -- mutta älkäämme ikänä niistä puhuko. Minun

virkani sekä taloni antavat minulle työtä, ja Elsan saan kumppanikseni;

silloin toivon, että aikani kyllä kuluu; vanhoista muistoista ei

puhuta, sillä kipeältä tuntuu, kun haavaa koskee".

Minä ymmärsin nyt, että enollani oli joku salaisuus, josta ei hän

sallinut puhuttavan, ja kun minä kerran lapsen tavallisella

uteliaisuudella kysyin äitiltäni; "Mitä muistoja net ovat, joista ei

eno anna puhua?" vastasi äiti; "Älä sinä niistä huoli, ole aina vaan

hyvä ja kuuliainen enollesi äläkä koskaan kysele noista vanhoista

muistoista, sillä silloin hänelle murhetta tuottaisit".

Tästäpä vastauksesta minä sain paljon tuumaamista; joka ilta maata

pantuani, kun enoani olin siunannut, tuumailin kauan aikaa, mitä

kaikkia tuo mahtoi olla, josta äiti ja eno tiesi, mutta jota ei minulle

sopinut sanoa. Toivoin vain joutuvani niin vanhaksi, että saisin tietää

tuon salaisuuden. Vuodet kuluivat, mutta samassa laimistui

uteliaisuutenikin. Minä tulin enoni tykö, ja äitini oli kovin iloinen

siitä, että oli saanut minun enoni turviin. Enoni olikin kovin hyvä

minulle, ja aikani kului oikein hupaisesti hänen luonaan, vaikka meillä

hyvin harvoin oli vieraita, ja vielä harvemmin olimme vieraissa.

Enollani oli kaunis puu-tarha, jossa hän itse työtä teki ahkeraan,

sillä hän piti paljon kaikista kasvista, ja siinä puu-tarhassa minäkin

yhdessä hänen kanssaan aina olin työssä. Kesällä kävelimme joka päivä

enoni mailla ja talvis-aikana olimme hevosella ajelemassa, sillä enoni

tahtoi kaikin tavoin voimiani vahvistaa; hän oli lääkäri, ja tiesi,

mikä terveyttäni paraiten hyödytti.

Minä olin ollut neljä vuotta enoni luona ja olin kuusitoista-vuotias,

kun hän eräänä päivänä tuli minun tyköni, sanoen: "Kuules Elsa!

kylpeminen olisi sinulle hyvin hyödyllistä, ja minä olen nyt päättänyt

viedä sinua Naantaliin kylpemään, koska minunkin täytyy mennä Turkuun.

Kirjoita nyt sisarillesi, että tulevat tänne, niin saavat yhdessä sinun

kanssasi valmistaa sinulle mitä kylpymatkaasi tarvitset".

Tämä olikin mielestäni varsin hupaista, koska usein olin toivonut

pääseväni Naantaliin, josta olin kuullut paljon puhuttavan. Sisareni

tulivat minua auttamaan, joten piankin valmistuin lähtemään ja parin

viikon kuluttua olimme matkalla.

Päivän kuljettuamme omalla hevosella, jouduimme jo matkamme päähän,

mutta minäpä hämmästyin nähdessäni tuota "Armonlaaksoa", tuota

kuuluisaa Naantalin kaupunkia, sillä silmissäni näytti tämä enemmän

isomman kirkon-kylän, kuin kaupungin näköiseltä.

Me ajoimme nyt leski-rouva P:n taloon. Tämä rouva oli enoni tuttu, ja

eno oli jo ennen pyytänyt saada jättää minua hänen turviinsa. Rouva P.

otti meitä ystävällisesti vastaan, ja minä sain vähäisen siistin

kamarin asumakseni.

Enoni ei joutunut kauan viipyä Naantalissa, vaan kun minä olin saanut

kaikki kapineeni paikoillensa, tuli hän minua hyvästi jättämään sanoen:

"Nyt, Elsa, jäät ensi-kerran omaisistasi; sinä tulet nyt enemmän

olemaan omassa vallassasi kuin ennen, mutta pysy toki samankaltaisena

kuin tähänkin asti. Täällä on monen-laisia ihmisiä, paljon näet täällä

turhuuttakin, mutta varo, ett'ei sinun tee mieli kaikkia, mitä silmäsi

näkee", ja syvästi huoaten sanoi hän vielä: "turhuus on vienyt monen

nuoren onnettomuuteen".

Näin puhuttuaan läksi enoni pois, ja minä jäin vähäiseen kamariini.

Ikävä oli minun nyt yksin jäätyäni, ja ilma huoneessani tuntui

raskaalta ja tukehuttavalta, jonka vuoksi minä aukaisin akkunan ja

annoin iltatuulen virkistyttää itseäni. Tuokion aikaa istuttuani

akkunan ääressä, näin kaksi hevosta pyrkivän eteenpäin, vetäen raskaita

vaunuja perässään; ne lähenivät ja samassa poikkesivat pihaan. "Nuot

matkustavaiset varmaankin ovat kaukaa", ajattelin minä, sillä

kapu-säkki oli kovin tomuinen ja samati vaunutkin. Minä tuumailin

juuri, ketä nämä vieraat mahtoivat olla, kun rouva P. tuli käskemään

minua iltaselle ja ilmoitti saaneensa enemmän vieraita, nimittäin

paronitar S:n, hänen tätinsä ja hänen veljensä pojan. Olin kovin

väsynyt, jonka vuoksi ei minun tehnyt mieli iltaselle mennä; minä

sentähden vain kiitin emäntääni käskystä, sanoen, ett'ei minua

haluttanut ruoka. Emäntäni mentyä panin maata ja olin pian unen

helmoissa.

Aamulla herättyäni paistoi aurinko jo korkealla taivahalla, ja minä

luulin kellon olevan paljonkin, mutta se oli vasta kuusi. Pikaisesti

pu'in päälleni ja menin ulos kävelemään, sillä aamu oli lämmin ja

kaunis. Minä kuljin katua pitkin, mutta samassa näin polun, joka vei

korkealle mäelle, ja nyt päätin mennä sinne, koska arvasin siellä

olevan lavean näkö-alan.

Vähän matkaa olin kiivennyt ylöspäin, kun näin muutamia lapsia, jotka

riipivät katajia. Näiltä lapsilta kysyin: "Mikä tämän vuoren nimi on,

ja mihinkä tämä tie menee?"

"Vuoren nimi on Kupari-kallio", vastasi lapset, "ja tämä tie vie salmen

rantaan, joka on täältä vähän matkan päässä; lautalla pääsee salmen yli

Luonnonmaan saarelle".

Tämän kuultuani kiipesin taas aina ylös vuoren kukkulalle, josta olikin

hyvin kaunis näkö-ala, sillä täältä näkyi meri saarinensa, vuoria,

kukkuloita ja alhaalla laaksossa Naantalin pieni kaupunki. Hetkisen

tässä oltuani päätin mennä aina salmelle asti. Polku vei vähäisen

männistön läpi. Lintuset laulelivat männistössä, ja minä heitä

kuunnellessani kuljin niin ajatuksissani, ett'en huomannutkaan olevani

matkani päässä, ennenkuin näin kaksi naista edessäni; ne istuivat

jyrkän äyrään syrjällä olevalla kalliolla. Nähtävästi olivat nämätkin

tulleet tänne ihailemaan luonnon kauneutta, sillä ne istuivat siinä

varsin vaiti katsellen mertä, joka olikin hyvin ihana, sillä se oli

varsin tyyne. Kaukana näkyi veneitä purjehtivan; niissä oli

meren-saarelaisia, jotka palasivat Turusta kauppaa tekemästä, ja juuri

edessämme oli salmi, joka eroitti ihanan Luonnonmaan saaren

mannermaasta.

Toinen näistä luonnon ihailijoista oli vanha harmaa-päinen nainen, vaan

toinen oli vielä nuori. Hänen muodostaan saatti arvata, että hän jo

aikaa oli jättänyt elämänsä keväimen, sillä hän näytti olevan

kolmenkymmenen vuoden paikoilla, mutta hän oli vielä viehättävän

kaunis; ihonsa oli valkoinen kuin lemmenkukka, eikä yhtään punaa

rusottanut hänen poskillaan, hänen hiuksensa olivat mustat ja kiiltävät

kuin metsä-lampi, ja hänen suuret mustat silmänsä katselivat ikään kuin

uneksien aavaan luontoon. Hänen sorea vartalonsa oli puettu mustiin

vaatteisin, jonka vuoksi hänen valkoinen ihonsa vielä paremmin silmiin

pisti. Minä istahdin kivelle kappaleen matkaa heistä, mutta kaunis

näkö-ala ei enään yksistään vetänyt huomiotani puoleensa, sillä aina

enentyvällä uteliaisuudella katselin naista ja hänen vanhaa

kumppaniansa, vaan hetken päästä nousi vanhus istualta, sanoen

nuoremmalle:

"Hilja, tule nyt jo pois, meitä ehkä odotetaan eineelle".

He menivät nyt molemmat ja jouduttuansa sille kohdalle, jossa istuin,

hoksasivat vasta minun, mutta sanaakaan sanomatta menivät he eteenpäin,

vaan minä jäin vielä hetken ajaksi katselemaan heidän jälkiänsä; sitte

menin myös minä pois, koska ajattelin, että emäntäni jo varmaankin

kaipasi minua.

Kotia tultuani tapasin heti emäntäni, joka käski minua eineelle. Minä

menin ja sisälle tultuani hämmästyin varsin, kun näin samat naiset,

jotka tapasin salmen äyräällä. Rouva P. esitteli meitä toisillemme,

sanoen: "Neiti Lehtonen, paronitar S, ja neiti Tuovi". Mutta vanha

neiti tuli heti minun luokseni, ystävällisesti lausuen:

"Minä olen aina tottunut tädin nimeen, ja koska me nyt täällä syömme

yhdessä joka-päiväistä leipäämme, niin soisin, että neiti Lehtonenkin

minua tädiksi mainitsisi". Minä olin varsin kiitollinen, ja pian vanha

täti ja minä tulimme hyviksi tutuiksi, mutta paronitar ei monta sanaa

kanssani vaihettanut, vaan hänen veljensä poika, pikku Tommi, jutteli

sen siaan varsin halusta kanssani. Minä olin nyt joka päivä tädin ja

paronittaren seurassa, ja aina enemmän mielistytti minua paronittaren

lempeä, suloinen olento. Enimmiten jutteli hän pikku Tommin kanssa, ja

heidän puheistaan kuulin, että hän aina koetti lapsen sydämmeen

isänmaallisia tunteita istuttaa. Harvoin hänen huulillansa hymyilyä

näin, mutta kerran toki hänen mustat silmänsä loistivat ilosta,

kun hän tädillensä sanoi: "katsokaa, kuinka Tommi nytkin on minun

poika-vainajani näköinen".

Paronitar oli leski, ja hänellä oli ollut pieni poika, joka hänen

suureksi murheeksensa kuoli parin vuoden vanhana; tätä lastansa muisti

hän kaipauksella vieläkin.

Toinen Luku.

Naantalin kylpy-laitos on soma rakennus, ja sen sivulle on tehty kaunis

sali, jonka seinät ovat melkein vallan akkunoina. Salin edustalla on

ihan meren rannassa katettu käytävä, jossa kylpiät tavallisesti

oleskelevat nauttien virvoittavaa meri-ilmaa. Täällä istuin minäkin

eräänä päivänä loukossani, katsellen ihmisjoukkoa, joka käytävällä

enentyi enentymistään. Täällä tapasivat monet nuoruuden ystävät

toisiansa vanhoina harmaa-päisinä; monessa oli luonto, niinkuin

muotokin, muuttunut vuosien kuluessa.

Minä näin pöyhkeän rouvan kulkevan edestakaisin käytävällä, ja eräs

toinen istui katsellen häntä. Tämä toinen sanoi vieressä olevalle

kumppanillensa: "Tuo pöyhkeä rouva L. oli nuoruuteni aikoina minun

ystävänäni, vaan nyt, vaikka hän tietää, kuka olen, ei hän ole minua

tuntevinaan, koska en ole yhtä rikas kuin hän".

Tämä oli minusta varsin kummaa, ja mieleni kävi oikein katkeraksi,

mutta sitte näin taas erään vapaa-sukuisen korkea-arvoisan virkamiehen

tulevan rantaan päin; hän oli varsin harmaa-päinen, mutta hänen

korkea vartalonsa oli vielä sorea ja muotonsa kaikkiaan jalo.

Tultuansa käytävälle katseli hän vähän ympärillensä ja läheni sitte

vanhan-puolista pappis-miestä sanoen:

"No totta! joll'ei silmäni petä, olet veli A., vanha koulu-kumppanini.

No nyt 'lyökäämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan'" -- ja vanhukset

juttelivat nyt entisistä ajoista, katsellen toisiansa silmillä, joissa

vielä nuoruuden ystävyyden tuli paloi. Tästä näöstä tulin taas

paremmalle mielelle.

Vähän aikaa vielä loukossani istuttuani näin paronitar S:n, vanhan

tädin ja Tommin tulevan käytävälle. Kaikkein silmät seurasivat

paronitarta, mutta ikään kuin ei hän olisi sitä huomannutkaan, kulki

hän käytävällä. Monen kuulin myös kuiskailevan, että paronitar oli

ylpeä, mutta minä tiesin heidän väärin luulevan.

Paronitar istui Tommin viereen lavitsalle, mutta nähtyänsä minut, tuli

hän heti ystävällisesti tervehtien luokseni. Vähän ajan päästä meni hän

kylpemään, ja nytpä tuli monta niistä, jotka eivät ennen minua

huomanneetkaan, kyselemään, milloin paronitar oli tuttavakseni tullut.

Hyvin havaitsin arvoni siitä enentyneen, että paronitar oli kanssani

puhunut, mutta pian jättivät he minun toki, sillä nyt tuli rantaan

veneitä, joissa kylpiät pääsivät purjehtimaan.

Seura oli päättänyt mennä Luonnonmaan saarelle, jossa heidän oli

aikomus pitää kahvipidot. Sinne nyt meni koko kylpy-seura, ja soittajia

oli myös muassa. Minä en saattanut seurata muita tuolle huvi-matkalle,

sillä minä en voinut hyvin. Tuuli toi soiton säveleet korviini, ja minä

surulla ajattelin sitä iloa, josta minun täytyi olla poissa.

Ikävissäni menin saliin ja ai'oin ruveta pianoa soittamaan, mutta

samassa kuulin jalan astuuvan, ja täti tuli luokseni. Hän sanoi

minulle:

"Kuulin soiton tuolta mereltä, ja onpa kumma, miten soitto minussa aina

vaikuttaa omituisia tunteita; sitä kuunnellessani taistelee ilo ja

ikävyys sydämmessäni".

"Minun on myskin kovin ikävä", vastasin minä, "sillä halusta olisin

muiden joukossa saarelle lähtenyt, mutta pääni on kipeä, ja pelkäsin,

että kukatiesi siellä olisi vielä kipeämmäksi tullut".

"Minun nuori ystäväni! kentiesi oli tuo sinulle joksikin hyväksi, että

pois jäit, koska nyt juuri kipeäksi tulit", sanoi täti ja lisäsi vielä:

"Sisareni tytär menee erään sairaan luo, mutta jos sinua huvittaa

vanhan seura, kutsuisin sinua kanssani salmen rannalle. Minä otan

kahvi-pannun mukaani, kukatiesi kahvi ja ulko-ilma piankin saattaa

pääsi terveeksi".

Minä kiitin ja seurasin vanhusta. Paronitar tuli myös kylpemästä, ja me

läksimme yhdessä. Tiellä tapasimme pojan, joka myi pipar-kakkuja.

Paronitar taputti lasta sanoen: "kuinka äitisi voi?"

"Hän on paljon parempi ollut nyt sitte, kun te, rouva hyvä, lääkityksiä

toitte", vastasi lapsi, "mutta hän ei vielä jaksa leipoa".

Kotia tultuamme läksi paronitar sairaan luo, vaan täti ja minä

latoilimme kahvi-pannun, kupit ja leivät koppaseen, ja minä juoksin

vielä ostamaan pipar-kakkuja, koska päätin puolestani ottaa niitä

mukaani, mutta tultuani leipojan luo, oikein hämmästyin nähdessäni,

miten paronitar täällä laittoi piparkakku-taikinaa, enkä saattanut olla

huudahtamatta: "Paronitar!" Paronitar vähän hymyili sanoen:

"Niin, täytyyhän meidän auttaa toisiamme. Tämä heikko vaimo varmaankin

tulisi huonommaksi, jos hän, joka nyt on juuri vähän paremmaksi

päässyt, taas rupeisi itseänsä rasittamaan".

Minä katselin ihastuksella paronitarta ja ajattelin: "Kuinka vähän

ihmiset ulko-muodosta toki tuntevat toisiansa! _häntä_ sanovat

ylpeäksi, vaan kenessä on vähemmän ylpeyttä kuin hänessä!"

Kakut ostettuani läksin kotia, josta minä tädin ja pikku Tommin kanssa

menin salmen rannalle. Tultuamme sinne, laittoi emäntäni valkean

kahvi-pannun alle, ja minä jäin katselemaan merta sekä kuuntelemaan

metsän hiljaista humua, mutta tästä ei mieleni iloiseksi tullut; minä

olin yhä vain ala-kuloinen. Siinä katsellessani näin veneen merellä, se

purjehti aivan lähellä rantaa ja minä tunsin, että net, jotka veneessä

istuivat, olivat ylhäisimpiä kylpy-vieraita ja niitä, jotka

tavallisesti pitivät itsiänsä muitten seurasta erillään, ikään kuin

olisivat olleet eri kansalaisia. Näitten puhe ja nauru kuului

kukkulalle, jossa me istuimme, ja minä kun olin ikävissäni, oikein

kadehtien kuuntelin heidän nauruansa ja sanoin niin, kuin en ennen enkä

sen jälleen olisi sanonut: "Voi kuinka onnelliset nuot rikkaat ja

ylhäiset ovat!"

Täti katsoi minuun, lausuen: "Elsa! luuletko sinäkin niin? Ei, ei,

lapseni, sinä olet väärässä, mutta ylhäiset osaavat paremmin elää

näytteliän elämää, kuin me tavalliset ihmiset; heillä on särky sormessa

ja toki hymy huulilla, heillä saattaa olla karvas sydän ja toki makea

kieli, siinä on koko eroitus. Minä olen vanha ja olen paljon nähnyt;

minä tahdon kokemuksistani sinulle vähäisen kertomuksen kertoa".

"Oi! sepä on hupaista", sanoin minä enkä nyt enää ikävästä mitään

tietänyt, vaan istuin tätiä kuuntelemaan. Tuli leimusi kalliolla,

kahvi-pannu porisi, ja täti alkoi kertomuksensa.

Kolmas Luku.

Vanhan tädin kertomus.

Parikymmentä vuotta takaperin asui Naantalin kaupungissa erään talon

yli-kerrassa herras-miehen leski sisarensa ja kahden lapsensa kanssa.

Leski oli kovin köyhä, hän leipoi noita kiitettyjä Naantalin

pipar-kakkuja, mutta eipä ne käyneet kaupaksi paitsi kesällä.

Silloin, kuin kylpiöitä ja veden juojia oli kaupungissa, täytyi lesken

ko'ota talvi-varansakin, mutta niukalla tahtoi tavarat talvella olla,

vaikka kylpiät kesällä tavallisesti aina ostivat lesken pipar-kakkuja

enemmän kuin muiden leipojain. Lesken lapset olivat aina kakkuja

myymässä, ja ken vain näki nämät ihanat lapset, ei saattanut olla

heiltä ostamatta. He olivat kuin kaksi kasvavaa lehteä yhdellä oksalla,

niin ihanat ja yhden näköiset. Kukkaan en tahdo heitä verrata, sillä

heidän ihonsa oli kalpea, köyhyys ei kylvänyt ruusuja heidän

poskillensa; mutta ken kerran katsoi näitten lasten silmiin, hän tahtoi

vielä toisenkin kerran niitä nähdä.

Minä muistan erään kesän, jona kaupunkiin kokoontui tavallista enemmän

vieraita. Niitä tuli silloin Viipurista, Helsingistä ja aina Pohjan

periltä. Helsingistä oli paljon ylhäisiäkin, ja nyt oli saaliin aika

Naantalilaisilla, kaikki toivoivat he hyvää kesän tuloa.

Köyhä leski yli-kerrassa leipoi pipar-kakkujansa ja lapset pukivat

yllensä puhtaat vaatteet, sillä heidän oli meneminen pipar-kakkuja

myymään. Niilo, vanhempi lapsi, oli silloin neljäntoista-vuotinen,

mutta Hilja ainoastaan kymmen-vuotias.

Niilo kävi Tuntu koulua, josta hänellä aina oli hyvät todistukset. Hän

olikin kaikin tavoin ahkera, sillä kun hänellä lukemisestaan oli vain

vähänkin loma-aikaa, kävi hän erään porvarin talossa pesä-puita

hakkaamassa. Tämä porvari lahjoitti hänelle myöskin aina välimmiten

kynttilöitä, joten Niilo sai kynttiläinkin valossa lukea. Näin taisi

hän muitten avulla pyrkiä eteenpäin, mutta ruoka tahtoi toki olla

niukalla, vaikka äitikin koetti antaa, mitä työllään irti sai. Kotona

ollessaan kävi Niilo pipar-kakkuja myymässä, vaikka kyllä moni hänen

i'ässään oleva poika olisi tätä työtä häpeänä pitänyt; mutta Niilon

äiti oli aina sanonut: "Kaikki työt tuottaa arvoa tekiällensä, kunkin

pitää tehdä työtä sen mukaan, kuin hän jaksaa ja ymmärtää, silloin

Jumala kyllä siunauksensa antaa", ja äitinsä sanoihin luotti Niilo,

sillä hän rakasti kovin äitiään.

Tyytyväisenä meni hän nytkin Hiljan kanssa myymään pipar-kakkuja. He

menivät Viluluotoon asti, joka on kaupungista vähän paremmin kuin

venäjän virstan päässä. Siellä on kaunis huone-rakennus, jossa on sali,

kamari ja kyökki; kamarissa on lähde ja sen ympärillä soma aitaus.

Tästä lähteestä silloin juotiin terveyden vettä. Vahti-palvelia ammensi

vettä klaseihin, ja ottaaksensa näitä vastaan kurkoittivat ylpeät

röökkinät hienoja sormen-päitään. Nämät veden-juojat aamuisin enimmiten

ostelivat pipar-kakkuja, ja senpä vuoksi Niilo ja Hilja sinnekin

riensivät.

Lämmin oli kesäinen aamu, kaste-helmet kimaltelivat puissa ja ruohossa.

Kissan-käpälät nurmikolla kukoistivat, ja Hilja olisi halusta viipynyt

kukkia poimimassa, mutta Niilo joudutti häntä pois. Pian he

joutuivatkin Viluluotoon. Täällä oli kaunis keto, johon käytäviä ja

lehti-majoja oli tehty vedemjuojien huviksi.

Paljo oli nyt herroja, rouvia ja neitosia kuljeskelemassa käytävillä.

He näkivät Niilon sekä Hiljan tulevan ja huusivat näitä lähemmäksi.

Lapset lähenivät, ja pian vähentyi kakut koppasista. Niilolla ei enään

ollut mitään kopassa, mutta Hiljalla oli vielä vähäisen. Hän istui nyt

käytävällä olevalle lavitsalle odottamaan, että hänenkin koppansa

tyhjäksi tulisi. Kissan-käpälät oli hänellä vielä kädessä ja hän

sitoili niistä kiehkuraa, mutta tätä tehdessään katseli hän aina

välimmiten neitosten somaa vaatetusta, ajatellen: "Mistä nuot tehdyt

mahtanevatkaan olla, kun ne noin loistavia ovat". Hänen näin

ajatellessaan tuli eräs somasti vaatetettu neito hänen luoksensa,

kysyen:

"Sanoppa, kaunis lapseni, mitä tuosta kiehkurasta tahdot".

Hilja ei vastannut mitään; hän ei kuullut mitä kysyttiin, sillä hän

katseli vain neitosen vaatetusta, joka hohti niin siniseltä, kuin

kesäinen taivas. Hän kurkoitti kättänsä, hypistääksensä edes vähän

tuota kaunista hametta. Neito huomasi lapsen ihastuksen ja hymyili

alhaisesti, vaan kysyi sitte toisen kerran: "Sano nyt, minun kaunis

tyttöseni, myytkö tuon kiehkuran minulle?"

Hilja antoi kiehkuran, ja neiti pudotti muutaman pennin lapsen käteen,

vaan kiehkuran laski hän päähänsä ja meni sitte hyppien pois

kumppaniensa luoksi, joille hän sanoi:

"Tulkaatte katsomaan tuota kaunista tyttöä, joka pipar-kakkuja myy;

minä ostin häneltä tämän kukkakiehkuran, saadakseni häntä katsella

vähän aikaa".

"Mennään", huusivat kaikin, ja nyt näki Hilja, miten monta neitoa tuli

hänen luoksensa. Kaikki tahtoivat he ostaa hänen kakkujansa, ja sillä

aikaa, kuin Hilja koppansa tyhjensi, tarkastelivat häntä nämät ylhäiset

neitoset ja kuiskailivat toisillensa: "Ah! tuopa vasta on ihana lapsi".

Hilja ei kuullut, mitä neidot ajattelemattomuudessaan kuiskailivat, ja

sepä oli onni, sillä pian on turhuuden siemen kylvetty viattomaankin

sydämmeen.

Lapset olivat nyt saaneet koppansa tyhjiksi ja läksivät kotia, vaan

toisena päivänä menivät he taas ja palasivat jälleen, tuoden tyhjät

kopat takaisin. Näin oli jo enempi puoli kesää kulunut, kun eräänä

päivänä Niilo ja Hilja menivät tänne salmen rannalle poimimaan kukkia

männistöstä. Herras-väki osti halusta metsän kukkia: sirkun-kellot

olivat heille hyvän hajunsa vuoksi erittäinkin mieluisia, ja näitä

lapset nyt poimivat männistöstä. Hiljalla oli jo koko joukko

sirkun-kelloja, ja hän meni istumaan tänne kalliolle, suoriaksensa

kukkia vähille kimpuille; sen tehtyänsä sitoi hän vielä itsellensä

kiehkuran, laski sen päähänsä, niinkuin hän oli nähnyt vieraan neitosen

tekevän kissan-käpälä-kiehkuralla, ja otti sitten kukkakimppunsa

polvillensa. Meren aallot loistivat hiljaa vuoren kylkiä vastaan, ja

Hiljan suuret mustat silmät katselivat niitä, mutta toiveensa ja

ajatuksensa lensivät kauas tulevaisuuteen, vaan samassa tuli hänen

veljensä huutaen:

"Hilja! mitäs siellä teet? istut kökötät, kuin vanha kanto metsässä".

"Niin, minä ajattelin vain sitä, että noilla rikkailla mahtaa olla

hyvin hupainen oltava; ne ostavat pipar-kakkuja niin paljon, kuin vain

tahtovat, kun me saamme äidiltämme ainoastaan yhden kumpikin, ja senkin

niistä, jotka ovat enimmän rutistuneet taikka palaneet; ja noilla

ylhäisillä on niin kauniita vaatteitakin, että, että -- voi kuinka

hupaista mahtaneekaan olla semmoisissa vaatteissa!"

"En uskokkaan yhtään, että rikkailla on hupaisempi olo kuin meillä. Kun

minä talvella puun hakkuusta olen makson saanut ja sillä itselleni

ruokaa ostanut, silloin maistuu ruokani niin hyvältä, ett'eivät

pipar-kakut suinkaan paremmalta maistuisi, ja sitten saatan taas

iloisena lukea, ja kun äitiämme saatamme auttaa, eikö meidän aina ole

silloin ollut hupainen oltava -- niin hupainen, ett'ei rikkailla ole

niin paljo iloa, sillä jos jotain apua tarvitsevat, ottavat he vain

palkka-ihmisiä töitänsä tekemään, ja kun työt ovat valmistuneet,

antavat he makson, eikä se heille iloa tuota; minä en ymmärrä, että

niillä saattaa mitään suurta iloa olla".

"Mutta niillä on niin kauniit vaatteet, juuri kuin kukkasilla".

"Niin, tytöt toivovat aina kaikkia, mitä silmiin pistää", mutisi Niilo,

"mutta äiti sanoo, että se on onnellisin, joka tyytyy siihen, mitä

hänellä on; vaan tule nyt kotia, että saamme sitte mennä kukkasia

myymään".

Hilja meni veljensä kanssa, mutta kun kotia tulivat, sanoi leski, että

tarvitsi Niiloa halkasemaan vähän puita uuniin, jonka vuoksi Hiljan oli

yksin lähteminen.

Hilja meni yksin, ja tultuansa Viluluotoon kulki hän, kukka-kimput

kädessänsä, edestakaisin käytäviä pitkin; ei ketään nyt näkynyt

lehdikoissa, sillä vieraat olivat kaikki koristamassa tanssi-salia

kukkakiehkuroilla, koska illalla oli tanssi tuleva. Hilja olisi halusta

sisälle mennyt, mutta ei uskaltanut, vaan istui simehesen puun

juurelle. Siinä lapsi katseli miten sääski-parvi tanssi, ja perhosia,

jotka lentelivät kukasta kukkaan; mehiläiset surisivat, ja pikku Hiljan

silmät vaipuivat kiini. Näin unen helmoissa näki hänen kenraalinna

Simssi, joka muutamain ystäväinsä seurassa tuli kävelemään käytävää

pitkin, ja kenraalinna huudahti:

"Ah katsokaa! tuohon on meidän pikkunen kukkakauppias nukkunut

nurmikolle. Tietämättä kauneudestaan on hän itse kukkainsa joukossa

ihanin. Tämä suloinen lapsi minua miellyttää, ja minä olen jo kauan

tuumaillut, että jos hänen äitinsä sallii, otan minä lapsen

kasvatikseni".

Kenraalinnan puhuessa heräsi Hilja, ja lempeästi katsellen häntä sanoi

kenraalinna: "Lapseni, anna nyt minulle nuot sirkun-kellot, niin saat

taas vähäisen rahaa. Eikö sinun mielestäsi ole hyvin hupaista saada

rahaa?"

"On, sillä äitini saa sitte taas ostaa puita, maitoa ja kaikenlaista,

mitä hän tarvitsee".

"Mutta jos sinä itse saisit ne rahat, ja äitisi ei niitä tarvitsisi,

mitä niillä sitte tekisit?"

"Antaisin net veljelleni, ett'ei hänen tarvitsisi nälissään olla, kun

hän koulua käy".

Kenraalinnan silmissä vesi-helmet kimaltelivat, ja hän sanoi: "Oikein

tekisit, lapseni, mutta etkö sinä kauniita vaatteita tahtoisi?"

"Tahtoisin", vastasi Hilja loistavin silmin, "Jos olisi äitilläni,

veljelläni ja minulla semmoiset vaatteet kuin rikkailla, sepä olisi

hupaista!"

Kenraalinna hymyili lapselle, lausuen: "Mene nyt kotiasi ja ilmoita

äitillesi, että kenraalinna Simssi tulee huomenna hänen tykönsä".

Hilja niiasi ja meni aavistamatta, mitä asiaa kenraalinnalla hänen

äitillensä olisi.

Neljäs Luku.

Ylikerrassa asuva leski oli aikaisin aamulla kypsentänyt

pipar-kakkunsa, huone oli siivottu, ja lapset olivat saaneet paremmat

vaatteet yllensä, sillä kenraalinnaa odotettiin. Leski istui akkunan

ääressä sukkaa kutoen ja tuumasi juuri, mitä asiaa kenraalinnalla

saattaisi olla, kun samassa jo kuului silkki-hameen suhina vinnin

portailta. Kenraalinna astui sisälle, ja leski pyysi häntä istumaan.

Istuttuansa lausui kenraalinna: "Minä olen kuullut teidän, rouva hyvä,

olevan niin köyhissä varoissa, että teidän on työläs kasvattaa

lapsianne. Useat kerrat tänä kesänä olen heitä katsellut ja puhutellut,

ja minä olen heihin hyvin mieltynyt; senpä vuoksi olen tuumannut, että

halusta ottaisin teidän pikku Hiljanne kasvatikseni, jos ei teillä eikä

lapsella mitään tätä vastaan olisi. Suokaa anteeksi, että tätä teille

ehdottelen; minä arvaan, että sen kummallisena pidätte".

"Ansaitsematon hyvyys vento-vierailta on kyllä kummallista", sanoi

leski kyynel-silmin ja lisäsi vielä: "Vaikka meidän Hiljaa kyllä ikävä

tulee, ymmärrän toki sen hänelle onneksi olevan, että hän kodosta pois

pääsee, sillä mitäpä hänellä täällä on muuta kuin köyhyyttä. Hilja!

tuleppa lapseni tänne. Tahtoisitko seurata tätä hyvää vierasta ja mennä

hänen kasvatiksensa?"

Hilja ei mitään puhunut, vaan rupesi itkemään, mutta Niilo huudahti:

"Hilja otettaisiin meiltä! ei äiti, ollaan vaan kaikki yhdessä; minä

hakkaan puita ja luen öisin, silloin ei äitin tarvitse minusta

paljonkaan murhetta pitää".

"Mutta äitilläsi olisi toki helpompi oltava", lausui kenraalinna, "jos

hän ainoastaan sinusta tarvitsisi huolta pitää, ja kukatiesi minäkin

sitte saattaisin äitiäsi joskus auttaa sinun kasvattamisessasi, ja kun

sinä pääset ylioppilaaksi, tapaat sisaresi Helsingissä".

Kenraalinnan puhuessa oli Hiljan kyyneleet la'anneet vierimästä ja hän

sanoi vakavasti:

"Minä tahdon mennä kenraalinnan kasvatiksi. Äitilläni ja veljelläni on

silloin paljon parempi oltava; veljeni ei enään tarvitsisi nälkäisenä

kouluun mennä, ja täti saa itse syödä parhaat palansa, jotka hän nyt

aina on minulle säästänyt".

Niilo ei ollut oikein tyytyväinen, mutta Hilja kun kerran ymmärsi, että

hänen pois lähtemisensä oli kaikille hyödyksi, pysyi vain järkähtämättä

päätöksessään.

Niin, päätös oli tehty, ja leski kiitti kenraalinnaa, joka oli niin

hyvä, että kasvatiksensa otti hänen lapsensa, mutta kenraalinna

vastasi:

"Minulla ei ole ketään omaista, joka minua hellii, kun vanhaksi tulen,

ja toivon, että Hilja minua rakkaudellansa silloin palkitsee, kuin minä

hänen apuansa tarvitsen". Sitte sanoi hän, että muutaman päivän päästä

olisi hänen jo lähteminen, ja lupasi siksi toimittaa lapselle

tarpeellisimmat vaatteet. Näin asiansa toimeen saatuansa jätti

kenraalitar hyvästi ja läksi pois.

Suru ja ilo taisteli yli-kerran asukkaissa, sillä ikävältä tuntui

Hiljan poismuuttaminen, mutta toivo oli toki, että lapsi ylhäisessä

kodissaan tulisi onnellisemmaksi kuin köyhän äitinsä luona ja tämä

toivo tuotti levon heidän sydämillensä.

Pian oli ne muutamat päivät päättyneet, jotka kenraalinna vielä vietti

Naantalissa; hänen oli nyt lähteminen pois. Hilja sai kenraalinnalta

uudet vaatteet ja oli iloissaan, kun sai näihin pukeutua; mutta kun

hyvästi-jättäminen tuli, silloin hänen kyyneleensä virtana vuosivat;

tädistä eroaminen oli ikävin. Hilja rakasti tätiänsä, vielä enemmän

kuin äitiänsä, sillä aina pienestä lapsesta asti oli hän ollut tätinsä

hoitamana; mutta ensimmäinen vihellys kuului laivasta, joka oli Turkuun

menevä, ja kenraalinna joudutti Hiljaa tulemaan. He menivät nyt kaikin

rantaan. Kiiruusti kannettiin kapineet laivaan, ja viimein meni sinne

myös kenraalinna, taluttaen Hiljaa kädestä. Ken Hiljan näki silloin,

jolloin laiva hänen eroitti kotirannasta, ei se ikänä hänen muotoansa

unhota. Siinä hän seisoi laivan kannella, raitis tuuli heilutteli hänen

mustia kähäröitään, vaan se ei saanut ruusuja hänen kalpeille

poskillensa; lapsen syvä-mieliset mustat silmät katselivat hänen

rakkaita omaisiansa, joidenka kanssa hän oli kärsinyt silloin, kun

leivän pala puuttui, ja iloinnut, kun saalis oli runsaampi.

Soittajat, jotka Naantalissa olivat olleet tanssissa soittamassa ja nyt

palasivat Turkuun, alkoivat marssia soittamaan. Laiva vihelsi viimeisen

kerran ja läksi sitte matkallensa.

Helsingin kaupungissa, lähellä Kaisaniemen puistoa, oli komeassa

rakennuksessa Hiljan nykyinen koti. Täällä istui Hilja eräässä

vähäisessä kamarissa, jonka kiiltävissä huone-kaluissa hän näki

kuvansa, jos vaikka minne päin katseli, mutta kaikki nämät loistavat

kapineet, jotka häntä ensi päivinä tässä kodissa olivat ihastuttaneet

-- ne olivat nyt unohduksissa, sillä hänen ajatuksensa lensivät kauas

hänen entiseen, köyhään kotiinsa. Hän kaipaili nyt kaikkia omaisiansa

ja avasi heitä muistellessansa vähäisen piirongin laatikon sekä otti

sieltä kaikenlaisia makeisia, jotka olivat hänen säästämiänsä. Nämä

jakaili hän nyt kolmeen osaan; samassa kenraalinna tuli sisälle, ja

Hilja sanoi:

"Täti, katsokaa! minä olen säästänyt kaikki makiaiseni, ja tahtoisin ne

lähettää kotia Naantaliin; pikkuisen olen niistä kaikista maistanut,

mutta eihän se mitään tee?"

Kenraalinna koetti pidättää hymyilyänsä ja vastasi: "Ei suinkaan. Sinä

olet kiltti lapsi, joka muistat omaisiasi, mutta syö sentään toiste

makiaisesi, sillä täältä on liika pitkä matka näitä lähettää, mutta nyt

menee pian tuli-laiva Turkuun ja minä lähetän äitillesi yhtä ja toista;

silloin sopii myös lähettää nämät sinun säästämäsi, jotka varmaankin

heille paljon iloa tuottavat. Mutta mene nyt, lapseni, maata, että

huomenna jaksat kouluun mennä oikein virkkuna".

Kenraalinna jätti hyvästi pikku kasvattinsa ja meni pois. Pian oli

lapsi unen helmoissa.

Kun toisen päivän aamu koitti, heräsi Hilja ja nousi heti vuoteeltaan,

sillä hän ajatteli kouluun menemistänsä, ja tämäpä oli niin hupaista,

ett'ei hän enään saattanut nukkua. Hän puki vaatteet yllensä ja meni

sitte kenraalinnalle hyvää huomenia sanomaan. Hitaasti kuluivat tunnit,

mutta ne kuluivat toki, ja Hiljalle tuli kouluun menon aika.

Lepposesti paistoi syksyinen aurinko, kun Hilja ensi kerran läksi

kouluun. Kenraalinnan kanssa oli hän jo ennen käynyt opettajattaren

luona, ja tämän muoto oli niin hyvä ja lempeä, että Hilja nyt häntä

muistaessansa ilo-mielln riensi eteenpäin, mutta hänen astuessaan

portaita ylös, sykki sydämmensä toki tavallista pikaisemmin. Hän aukasi

oven ja meni sisälle. Siellä oli jo paljo koululapsia, mutta

opettajatar ei vielä ollut siellä. Hilja katseli ujosti ympärillensä,

mutta samassa loisti hänen silmänsä ilosta, kun hän näitten vieraitten

lasten joukossa näki erään tytön, joka kesällä Naantalissa oli hänen

kanssaan leikitellyt. Tämä tyttö oli ylhäisestä kodista, ja hänen

nimensä oli Anna K. Hilja noikkasi iloissaan Annalle, vaan Anna

purskahti nauruun ja kuiskaili sitte kumppaniensa kanssa. Hilja katseli

kummastellen Annaa; hän ei ymmärtänyt, miksi ei Anna heti tullut häntä

tervehtimään, ja kysyi viattomasti: "Eikö Anna minua tunne?"

"Tunnen", vastasi Anna, ja hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen

hymyyn, "olethan sinä piparkakun-myyjä Naantalista. -- Onko sinulla

nyt kyllä paljo pipar-kakkuja". Hän nauroi taas ja kuiskaili

kumppaneillensa, mutta Hilja katseli pitkään Annaa ja ymmärsi nyt, että

Anna häntä pilkkasi ja halveksi.

Ihmisen elämässä on väliin tapauksia, jotka, vaikka ulko-muodoltaan

ovat varsin vähäpätöisiä, toki vaikuttavat voimallisesti hänen

luontoonsa, koko hänen elin-ajaksensa. Niitä tapauksia oli tämä nykyään

mainittu.

Hilja tunsi Annan puheesta pisteen, joka tunkesi syvään hänen

viattomaan sydämmeensä. Hänen suuret ihanat silmänsä, jotka nykyään

loistivat lapsellisesta ilosta, olivat nyt kyyneleillä täytetyt, mutta

hän koki estää kyyneleitänsä vierimästä. Eräs vähäinen valko-tukkainen

tyttö, Alma Tuomi nimeltä, katsoi nuhtelevin silmin Annaa ja meni sitte

ystävällisesti tervehtimään Hiljaa. Hän kysyi nyt, mistä Hilja oli, ja

Hilja, joka Alman ystävällisestä kohtelemisesta tuli rohkeammaksi,

kertoi, että hän Naantalista oli kotoisin, että hänellä siellä oli

äiti, veli ja täti, ja että ne olivat kovin köyhät, jonka vuoksi

kenraalinna Simssi nyt oli ottanut hänen kasvatiksensa. Alma kysyi

vielä, mikä Hiljan nimi oli, ja sanoi sen kuultuansa: "Minun nimeni on

Alma". Sitte jutteli hän myös, että äitinsä oli kauppamiehen leski,

jolla oli iso talo, mutta että hän vuokrasi useammat huoneet

ylioppilaisille. Näin oli nämät kaksi tyttöä nyt tutuksi tullut, ja

siitä alkoi ystävyys, joka ei ikänä sammunut. Hilja katseli tuota

sini-silmäistä Almaa ikään kuin jotakin korkeampaa olentoa, joka tuli

häntä ystävyydellänsä lohduttamaan, juuri kun hän luuli, että kaikki

hänen hylkäsivät.

Alma meni nyt muitten kumppaniensa luo ja puhui, että Hilja oli rikkaan

kenraalinna Simssin kasvatti-tytär; mutta opettajatar tuli sisälle, ja

kaikki puheet jäivät toistaiseksi.

Opettajatar alkoi nyt virren: "Sun haltuus rakas isäni" j.n.e., johon

lapset yhdistyivät heikoilla äänillänsä. Hiljan ääni kaikui kauniisti,

ja tämä virsi oli hänelle vanhastaan tuttu, sen oli hän monta kertaa

kotona omaistensa kanssa veisannut. Kun virsi oli loppunut, piti

opettajatar rukouksen ja määräsi sitte kullekin lapselle läksyn; sitte

saivat he kukin lähteä kotiansa.

Kun Hilja meni kotia päin, juoksi Alma hänen perässään huutaen: "Hilja!

Hilja! odotas, minä tulen kanssasi, minun kotoni on sielläpäin, kuin

sinunkin kotosi".

Hilja odotti siksi, että Alma hänen saavutti; sitte menivät tytöt

yhdessä ja päättivät että he myös yhdessä kouluun palaisivat.

Kun Hilja kotia tuli, ei hän enään muistanut puhua, mitä koulussa oli

tapahtunut, vaan meni iloisena läksyänsä kenraalinnalle näyttämään,

mutta illalla kun hän istui yksin kamarissaan eikä enään lukea nähnyt,

silloin muisti hän taas miten Anna oli tehnyt, ja hänen mielensä kävi

surulliseksi. Kuu laski hopeisen valonsa kamarin akkunalle, josta Hilja

katseli Kaisaniemen puistoon, miten siellä puista lehdet putoilivat, ja

miten tuuli niitä lennätteli sinne, tänne. Hilja parka! hän oli itse

kuin lehti, jonka tuuli on temmannut outoihin oloihin. Hiljan tässä

näin katsellessa, tuli kenraalinna sisälle. Hän huomasi heti, että

lapsi oli surullinen, ja kysyi:

"Mikä Hiljaani vaivaa, onko sinun ikävä?"

Hilja purskahti itkuun ja puhui sitte, miten Anna K. oli itseänsä

käyttänyt häntä vastaan.

Kenraalinna tuli vakavaksi; hän näkyi miettivän jotakin ja lausui

ikäänkuin itseksensä: "Taisinpa tyhmästi tehdä kun hänen kouluun

panin. --" Sitte sanoi hän Hiljalle: "Minä puhun opettajattarelle,

ett'ei sinun enään tarvitse kouluun mennä, sillä minä otan sinulle

jonkun kelvollisen opettajan tänne kotia".

Nyt koetti kenraalinna lohdutella Hiljaa, käskein hänen unhottaa koko

asian, ja sanoen: "Vaikka Anna käytti itsensä tyhmästi, saithan sinä

Alman sen siaan ystäväksesi. Alma pitää usein pääsevän sinun tykösi, ja

minä luulen, että Annakin vielä joskus halustakin tahtoisi olla

ystävänäsi, ja silloin hän varmaankin katuu, ett'ei hän sinua tänään

niin kohdellut kuin Alma".

Hiljan suru haihtui vähitellen, eikä illalla, kun hän maata pani,

yhtään ikävää muistoa enään estänyt häntä unen helmoihin vaipumasta.

Viides Luku.

Kirkkaasti paistoi aurinko Toukokuun ensi päivänä. Puut Kaisaniemen

puistossa viheriöitsivät jo, ja linnut visertelivät, iloiten kesän

tulosta. Ihmisiä kulki joukottain puiston käytäviä pitkin, vaan eipä he

tänään kuunnelleet leivosta, joka ilmassa liverteli, eikä myöskään

pajukertun suloista viserrystä, ei, tänään oli ihmis-joukko kokoontunut

kuuntelemaan Suomen yliopistolaisten neli-äänistä laulua. Kauniisti

kaikui nuorukaisten äänet, ja ihastuksella kuunteli kansa, sillä Suomen

ylioppilaat ovat kaikkein suosimat, ja heitä odottaa kansa toteuttamaan

meidän tulevaisuutemme toiveita.

Puistossa kuljeskeli nuoria ja vanhoja, rikkaita ja köyhiä; joukko

joukon perästä läheni laulajia ja meni heidän ohitsensa. Ja taas näkyi

käytävällä vähäinen joukko, rouva ja kaksi tyttöä. He lähenivät ja

menivät istumaan erääsen lehti-majaan. Ylioppilaiset katselivat

ihastuksella näitä ja alkoivat sitten laulun:

"Näki poika ruusuisen, ruusun kankahalla" j.n.e.

Kuuntelijat lehti-majassa olivat kenraalinna Simssi, hänen

kasvatti-tyttärensä ja Alma Tuomi. Hilja oli nyt kuusi vuotta ollut

Helsingissä. Sillä aikaa oli hän kerran käynyt äitinsä luona, sillä

vuosi takaperin kävi kenraalinna Naantalissa kylpemässä ja Hilja hänen

seurassansa. Sinä kesänä Hiljan äiti oli onnellinen, kun näki

tyttärensä viattomana ja kukoistavana sekä kuuli Niilon ensi kerran

saarnaavan. Täti oli myöskin iloissaan, nähdessänsä Hiljaa, sillä Hilja

oli aina ollut hänen lempimänsä, ja kun kenraalinna sanoi tarvitsevansa

taloudellensa hoitajaa ja täksi pyysi tätiä, oli hän heti valmis

tulemaan, eikä tähän ollut palkka paraana kehoituksena, vaan se, että

hän silloin saatti olla Hiljan lähellä.

Täti seurasi kenraalinnaa ja Hiljaa Helsinkiin; siellä hoiti hän

kenraalinnan taloutta ja sai oman huoneen, jossa hän saatti olla

eroitettuna maailman tomusta.

Hilja oli nyt kuudentoista-vuotinen neito, ja Toukokuun ensi päivä oli

hänen syntymä-päivänsä. Onnellisena istui hän lehti-majassa

kenraalinnan ja Alman vieressä, kuunnellen laulajia, joitten joukossa

hänen veljensäkin oli. Niilo oli pari vuotta ollut yliopistolaisena ja

asui Alman kodissa.

Alman ja Hiljan ystävyys oli vuodesta vuoteen kasvanut ja juurtunut, ja

useasti heitä nähtiin yhdessä, vaikka Alma kävi koulussa ja Hiljalla

oli koti-opettaja. Tässä istuivat he nytkin lehti-majassa yhdessä,

kuunnellen nuorukaisten laulua. Vähän ajan kuluttua lisääntyi heidän

seuransa, sillä Niilo tuli toisen yliopistolaisen kanssa heidän

luoksensa. Tämä toinen oli Hiljan opettaja, Paavo nimeltä. Hänen

muotonsa oli miellyttävä, vaikka hän ei ollut kaunis, niinkuin Niilo,

mutta vartalonsa oli sorea, miehuullinen, ja hänen silmänsä olivat

vakavat ja älykkäät. Seitsemäntoista-vuotisena oli hän tullut

yliopistolaiseksi ja pääsi silloin Hiljan opettajaksi; tämä olikin

hänen onnensa, sillä hän oli köyhä poika, ja Hiljan opettajana oli

hänellä kenraalinnan tykönä koto, saattipa hän vielä itsekkin

opittavansa oppia, koska kenraalinna luku-kauden ajat asui Helsingissä.

Paavo oli nyt jo vapaa opettajan-virastansa, sillä Hilja ei enään

opetusta tarvinnut, mutta kenraalinna oli pyytänyt häntä viipymään

siksi, kun Hiljan syntymä-päivä oli ohitse, ja tämän teki Paavo

halusta; hän viipyi, sillä Hiljan lähellä oli hän onnellisin. Hilja

piti myös paljon Paavosta, ja ilosta loistivat hänen mustat silmänsä,

kun hän Paavon ja Niilon tullessa lehti-majaan meni Paavoa

tervehtimään, sanoen:

"Varmaankin Paavoa siitä saan kiittää, että ylioppilaita aamulla oli

laulamassa minun syntymä-päiväni kunniaksi, eikö niin?"

"En saata yksistäni sitä ansiokseni ottaa", vastasi Paavo, "vaikka minä

sitä ensiksi kumppaneilleni ehdottelin. Meitä oli vähäinen joukko

soutelemassa eilen illalla, ja vähän aikaa merellä oltuamme menimme

maalle eräälle saarelle. Ilta oli tyven ja ihana. Me istuimme rannalla

siksi, että kello oli lähes yksitoista, vaan sitte menimme saaressa

olevaan torppaan; siellä söimme iltaista, ja kun kotia läksimme,

oli kello jo kaksitoista. Minä muistutin kumppaniani, että oli

syntymä-päiväsi, ja nyt päätimme kaikin mennä sinulle laulamaan, vaan

ensin läksimme Niilon tykö, ja saatuamme vielä muutamia hyviä ääniä

lisäksi menimme kello kahden aikana laulamaan".

"Toimita, Paavo, että he kaikki, jotka olivat laulamassa, saavat

kutsumuksen meille Hiljan syntymä-päivän illaksi", sanoi kenraalinna.

"Aivan kernaasti sen teen", vastasi Paavo.

Kenraalinnalla ei enään ollut aikaa viipyä Kaisaniemessä, jonka vuoksi

hän päätti lähteä kotia, mutta neitosten ei suinkaan tehnyt vielä kotia

mennä, sillä heidän vieressänsä olevat nuorukaiset, sinertävä taivas,

keväinen ilma, viheriöitsevä puisto ja ylioppilasten laulu olivat

kaikki sopivia miellyttämään näitä kuusitoista-vuotisia neitosia, jotka

juuri olivat elämänsä keväimessä. Vähän vastahakoisesti menivät he siis

pois, mutta illaksi oli kutsuttu paljo vieraita, sillä kenraalinna

tahtoi isosesti viettää kasvatti-tyttärensä syntymä-päivää, ja senpä

vuoksi heidänkin oli meneminen, koska heillä vielä illaksi oli kylläksi

tekemistä.

Paavo ja Niilo seurasivat neitosia vähän matkaa, vaan palasivat sitte

takaisin kumppaniensa luo.

Kotia tultuaan näki Hilja pöydällänsä kauniisti sidotun kirjan, jonka

nimi oli; "Rukouksia ja Kristillisiä mietteitä vuoden kunakin päivänä".

Kun hän tämän aukasi, putosi siitä paperi, johon oli kirjoitettu:

"Muista aina, mitä lapsena opit, että Jumalan pelko on kaiken viisauden

alku -- ja rakasta isänmaatasi, sillä Suomen lasten rakkaus on meidän

köyhän maamme ainoa rikkaus".

Hilja katseli tuota vähäistä paperia, muutama kyynele vieri paperille,

ja hän sanoi itseksensä: "Paavo! Paavon antamat ovat nämät muistot".

Hän riensi vanhan tätinsä kamariin lahjojansa näyttämään. Täti katseli

niitä lausuen:

"Sinä olet hyvän lahjan saanut, sillä se ei ole katoavainen; hyvällä

kirjalla ja hyvällä neuvolla on aina arvonsa".

Hilja meni sitte myös kenraalinnalle näyttämään, mitä saanut oli, ja

kenraalinna katseli kirjaa sanoen: "Varsin kaunis lahja, oikein somasti

sidottu kirja". Sitte nousi hän istualta ja meni vaatehuoneesensa, otti

sieltä uudet valkoiset hohto-vaatteet, jotka hän oli antanut valmistaa

Hiljalle, toi piironkinsa laatikosta uuden kulta-kellon vitjoinensa ja

antoi net kaikki Hiljalle, lausuen: "Minun tyttäreni! nämät tahdon

sinulle antaa syntymäpäivä-lahjaksi, ja tänä iltana pitää sinun net

uudistaman".

Hilja kiitti ja syleili kenraalinnaa, mutta vielä ei toki kenraalinnan

lahjat saaneet häntä halveksimaan Paavon antamaa lahjaa, sillä tähän

asti oli Paavon kasvatus enemmän vaikuttanut Hiljaan, kuin hänen

kasvatti-äitinsä.

Kenraalinna oli hyvän-luontoinen ihminen, Hän ei ollut ylpeä, mutta

turhamainen; koreutta ja kauneutta rakasti hän ylellisesti. Tämän tunsi

Paavo, ja hänen sydämmensä vavahti, kun hän ajatteli, että Hilja, tämä

puhdas, hohtava helmi, oli tykkänään tuleva kenraalinnan johdattamaksi

juuri nyt, kuin hän alkoi oloansa maailman näyttö-kentällä. Paavo

rakasti Hiljaa, mutta ei tahtonut rakkauttansa ilmoittaa, sillä Hilja

oli ylen nuori, jo Paavolla myöskin vielä oli lavea oppimäärä

täytettävänä, ennenkuin hän saatti saavuttaa pää-maalinsa, sillä hän

pyrki lääketieteen tohtoriksi.

Paavo oli jalo nuorukainen, hän rakasti isänmaatansa enemmän kuin

mitään muuta maailmassa, ja vaati, että se neito, johon hän sitoutuisi,

olisi senlainen, joka tiesi elämällänsä olevan paremman tarkoituksen,

kuin tanssi-salien muoti-nukkena oleminen; hän vaati, että sen neidon

sydämmessä löytyisi palava isänmaan rakkaus. Hiljan sydämmeen oli hän

koettanut tätä rakkautta sytyttää ja olikin onnistunut, mutta oliko

tämä sytyke sammuva maailman tohussa -- siihen sai tulevaisuus vastata.

Kuudes Luku.

Ilta-aurinko laski viimeiset säteensä kenraalinna Simssin

loistavaan vieras-saliin, jossa Hilja kulki edes-takaisin, odottaen

vieraitten tuloa. Kenraalinna tuli sisälle, silmänsä tarkastelivat

kasvatti-tytärtä, ja tyytyväinen hymyily lepäsi hänen huulillansa, kun

hän katseli tätä ihanaa neitosta. Hila oli pukenut itsensä uusiin

valkoisiin vaatteisinsa, ja hänen mustiin hiuksiinsa, jotka kiharoina

putoilivat hänen lumi-valkialle kaulallensa, oli oikealle puolelle

pistetty valkoinen ruusu; tässä pu'ussaan oli hän viehättävän suloinen.

"Tänään, minun tyttäreni", sanoi kenraalinna, "pitää sinun olla

kohtelias kaikkia vieraita vastaan, et saa enemmän olla Alman, kuin

muitten nuorten parissa".

"Voi jospa minä vain muistaisin ja taitaisin", vastasi Hilja

naurahtaen, "mutta pahoin pelkään, että eksyn Paavon, Alman ja Niilon

seuraan". Enempää ei Hilja joutunut puhua, sillä vieraat jo rupesivat

tulemaan. Kynttilä-kruunut viritettiin, ja kenraalinnan komeaan saliin

enentyi vieraita enentymistään, joista toinen joukko oli pu'ussaan

toistansa loistavampi. Nuoria herroja samosi myöskin sisälle; he

tulivat Hiljalle onnea toivottamaan, kumarrellen ja lausuen yhtä ja

toista mitätöintä lorua; vähän oli kumminkin kaikkein huulilla hunajaa.