Selkenee -- pehmenee.
Nöyränä ja katuvaisena teki Jaakko taas työtä kotiin päästyään.
Alituisesti muistaen omaa heikkouttaan ja horjuvaisuuttaan, rupesi hän
aina enemmän ja enemmän näkemään, mikä kallis ja verratoin aarre
hänellä vaimossaan on. Hän tunsi, että hän olisi tuhat kertaa sortunut
elämän taisteloissa, jos ei hänen vaimonsa olisi alttiiksi-antavaisella
uhrauksellaan häntä alati tukenut, lohduttanut ja pystyssä pitänyt.
Suurella sydämen kivulla havaitsi Jaakko, kuinka kasvatuksessa
juurtuneet helmasynnit ovat vaikeat vieroittaa ja kuinka ne uusissa
muodoissa, uusilla keinoilla ja uusilla voimilla ryntäävät esille ja
uusilla pauloilla kietovat lankeemukseen. Vaikk'ei Jaakko ollut koskaan
ollut paha Marille, kaukana siitä, sillä hän oli häntä kunnioittanut
kaikella kunnioituksella ja rakastanut kaikella aviollisella
rakkaudella, kaksinkertaisella kunnioituksella kunnioitti ja rakasti
hän nyt jaloa vaimoaan; ja eipä Marilla ollut yhtään syytä halveksua
tuolla kaupunki-matkalla saatuja -- morsiuslahjojaan. Vaikk'ei se ollut
sen parempi lahja, kuin lankeemus alinomaisessa elämän taistelussa, oli
se kuitenkin kantanut kauniita hedelmiä: Jaakko ei ollut langennut
vajotakseen, vaan -- noustakseen. Hän oli tullut tuntemaan vihollisen
voiman ja kavaluuden, ja hän rupesi vaarilla pitämään sekä
vihollistansa että omaa itseään; ja nöyrä, katuvainen valvominen oli
sen hedelmänä; siis se lankeemus oli opiksi eikä paatumiseksi,
palaamiseksi eikä eksymiseksi. -- Jospa kaikki lankeamiset
vaikuttaisivat samoin! Niin, niin -- jospa.
Kaksinkertaisella innolla, kaksinkertaisilla voimilla ja
kaksinkertaisilla toimilla teki ja teetti Jaakko nyt työtä. Ja
huomasivatpa he, kuinka viisaasti Jumala teki, kun sanoi ihmiselle
syntiin lankeemisen jälkeen: "otsas hiessä pitää sinun leipää syömän",
sillä juuri tuo työ voipi paljon ihmisen intohimoja ja syntiin
lankeemisessa tulleita paheita hillitä ja kuolettaa.
Niin kului taas joku vuosi. Toisenlaiset olivat nyt Vuorentaustan
tienoot, kuin silloin, kun Jaakko tuli sinne taloa tekemään. Avaroita
viljavainioita oli ylt'ympäri kartanon, jotka lainehtivat rehottavassa
laihossa. Toisenlainen oli nyt metsälammen rämekin, sillä se paistoi
saven sekoituksen vuoksi valkealta kuin harmahtava hattu ja rehoittava
nurmitähkiö ja hiirenhäntä-heinät uhkeina huojuivat sinne tänne,
hiljaisen tuulen käydessä, ja toinen osa oli lainehtivassa laihossa.
Rakennuksen takana oli vähäinen kasvitarha, puistoineen ja
Metsälammelle menevän tien kahta puolta oli puu-istutuksia. Tuo ennen
niin hetteinen ja ruma Metsälampi, ruman ja vetelän suon keskessä, oli
muuttunut ihanaksi peilikirkkaaksi silmäksi hymyävän ja rehoittavan
viljavainion keskellä, ja ylpeät kasvit kuvastelivat ympäri rantoja sen
tyynessä pinnassa. Aitassa ja salvoissa oli viljaa vankasti ja mylvivä,
lihava karja oli melkoisesti yhä lisääntynyt. Vankka oli jo Tinttalan
uudistalo, ja tuon vankkuuden perustuksena oli asukasten oikeaan
paikkaan tehty, ahkera työ ja tuo savipohjainen Metsälammen räme.
Jaakko oli oikein arvannut.
Niin teki ja toimi Jaakko, koettaen unhottaa rikostansa, ja se
unohtuikin osittain, sillä hän löysi sydämellensä levon, ja parempaa
perheenisää, kuin Jaakko oli, ei olisi voinut löytää kenestäkään,
ulkonaisesti hurskaastakaan miehestä. Mitä hyvää olisi siitä ollut, jos
Jaakko olisi sortunut? Ja sortunut hän olisikin, jos ei hänellä olisi
ollut armahtavaista sydäntä ja lempeää kättä tukenansa. -- Marikin oli
arvannut oikein, sanoessaan tuntevansa Jaakon paremmin kuin hän itse,
ja ennustaessaan, että Jaakosta vielä nytkin mies tulee.
Unohtua alkoi kyläläisienkin mielestä tuo Jaakon viimeinen lankeemus,
sillä hän oli työllä ja totuudella osoittanut, että hän voi sovittaa
rikoksensa ja olla mies. Mäkelän Mauno ei vaan voinut unhottaa Jaakon
viimeistä roimetta. Hänelle oli puhuttu Jaakon ja Marin keskinäisestä
hyvästä sovusta ja heidän nopeasta vaurastumisestaan, aineelliselta
kannalta katsoen, ja hänelle yritettiin usein puhumaan tuosta
ihmeellisestä käänteestä, mutta Mauno ei kärsinyt sanaakaan siitä
puhuttavan, närkästymättä ja inhoaan osoittamatta. Eikä hänen nähty
koskaan enään olevan ajatuksiinsa vaipuneena, eikä sanovan: "jos, jos".
Marttalan Matti iloitsi sydämestään, kun näki että tuo Maunon ja Jaakon
välillä oleva juopa oli suuressa määrässä isonnut. Hän oli isossa
määrässä voittanut tarkoituksensa, kavaloilla vehkeillänsä, mutta
toivottuun päämäärään eivät ne vieneet, sillä ei hän saanut Jaakkoa
lankeamaan nousemattomaksi.
Tuon puoliksi onnistuneen tarkoituksensakin nojalla nosti Matti päätään
korkeammalle. Hän luuli ajan itsestään pois pesneen tuon saastan, jonka
rosvojuttu oli häneen iskenyt, mutta niin ei ollut. Hän teetteli
ystävyyttä Mäkelän Maunon kanssa ja viimein hän rohkeni varovasti
Maunolle ilmoittaa olevansa se, joka hänen rosvojen kynsistä pelasti!
Silloin loppui Maunon kärsivällisyys.
"Hävytöin, huutitoin valehtelia, rosvojen pesä! Mene silmieni edestä",
sanoi Mauno tuimasti, nousten samassa kiireesti ylös.
Matti ymmärsi nuo sanat ja tuon liikkeen ja hän lähti.
"Melkein hävyttömäksi ihminen saattaa tulla. Jos hän olisi pelastajani,
olisi hän jo aikaa omistanut tuon aina tarjolla olevan piipun; sitä hän
ei ole arvannut omistaa, sillä se ei ole hänen. Muutoin ei hän olisi
kyennyt minua pelastamaan, kenties ei hän olisi sitä tahtonutkaan.
Kaikissa suhteissa täytyy pelastajan olla Mattia paremman miehen",
kuultiin Maunon sanovan Matin mentyä.
Jaakon ja Marin ottotyttö oli kasvanut ja kehittynyt aika-ihmiseksi.
Hänen nimeään ei ole tullut koskaan mainituksi. Johanna oli hänen
nimensä, ja hän rakasti Jaakkoa ja Maria, niinkuin isäänsä ja äitiänsä,
ja heidän lapsiansa niinkuin omia veljiänsä ja sisariansa; Jaakko ja
Mari pitivät ja kohtelivat Johannaa niinkuin omaa lastansa, ja hän
rupesi saamaan yleistä kunnioitusta kauneutensa ja siveytensä vuoksi.
Eräänä pyhä-iltana oli Johanna kylässä. Nuoret olivat kokoontuneet
erääsen taloon, iltaansa viettämään kaikenlaisilla nuorten leikeillä.
Johannakin oli siellä. Eräs poika rupesi panemaan piippuunsa, ja kun
hän sen sai tehdyksi, istui kenossa selin polttamaan.
"Mistä sinä olet meidän isännän piipun saanut?" kysyi Johanna äkkiä
itseään liki istuvalta tupakan polttajalta.
"Tiedätkö varmaan, että tämä piippu on teidän isännän?" kysyi poika
hämmästyneenä.
"Aivan varmaan tuo on sama piippu, jonka meidän isäntä kadotti
joitakuita vuosia takaperin, kylässä käydessään, sen tunnen aivan
varmaan", sanoi Johanna.
Kukaan ei heistä tietänyt tuon piippujutun merkitystä, ei Johannakaan
muuta kuin että se oli heidän isännältä moniaita vuosia sitten kadonnut
piippu, sillä hän ei ollut kuullut puhuttavan kotonaan koko piipusta
muuta kuin sen, että Jaakko oli puhunut eräänä kertana, että hän
pudotti kylämatkalla piippunsa. Mutta tuo, joka piippua nykyään
viljeli, ymmärsi tarkoin mikä merkitys tuolla piipulla oli, ja hän
pisti piipun lakkariinsa ja vetäysi ulos.
Asia on itsestänsä selvä ja yksinkertainen. Kun Mauno oli monta vuotta
hakenut omistajaa tuolle piipulle eikä ollut sitä löytänyt, oli hän
heittänyt kaiken toivonsakin. Hän oli antanut piipun rengillensä, kun
hän oli sitä pyytänyt, ja renki sitten poltteli sillä tupakkaa
kylissäkin käydessään. "Mitäpä minä hänellä teen, kosk'ei sille löydy
omistajaa", oli Mauno sanonut piippua antaessaan.
Siis se oli Mäkelän renki, jolla piippu nykyään oli. Heti kun hän kuuli
kuka piipun omistaja oli, lähti hän kotiansa. Hän meni suorastaan
Maunon kamariin. Mauno oli ajatuksiinsa vaipuneen näköinen, eikä ollut
huomaavinaan renkinsä tuloa, imeskeli vaan harvakseen omaa piippuansa.
"Minäpä tiedän, isäntä, kenen tämä piippu on", sanoi renki samassa
ojentaen Maunolle nähtäväksi kysymyksessä olevan piipun.
"No, annapas kuulla!" sanoi Mauno ja oikasi itsensä suoraksi.
"Tämän piipun omistaja on teidän -- vävynne, Tinttalan Jaakko", sanoi
renki.
"Häh -- mitä? Mitä sanot -- mistä olet sen tiedon saanut?" sanoi Mauno
hätäisesti ja syöksähti seisoalleen.
Ei ukkoisen isku olisi paremmin vaikuttanut Maunoon, kuin tuo uutinen.
Hänen suustaan putosi piippu lattialle ja tuo vahva mies, sekä
luonneltaan että ruumiiltaan, vapisi yhtenä tytinänä.
"Tinttalan Johanna rupesi tätä, heti nähtyään, puhuttelemaan isäntänsä
piipuksi, jonka hän kuuluu kadottaneen joitakuita vuosia takaperin",
sanoi renki.
Mauno oli tuokion vaiti. Sitten kääntyi hän renkiin päin ja sanoi
hänelle puoliksi tukehtuneella, värisevällä äänellä: "anna piippu tänne
ja jätä minut rauhaan. Sopivassa tilaisuudessa tahdon sinulle palkita
tämän tiedon". Renki lähti.
Mitä lieneekään Mauno ajatellut yksin kamariinsa jäätyänsä? Sitä ei
tietty. Mutta luultavasti riehuivat monenlaiset tunteet nyt tuossa
jäykässä rinnassa. Kenties oli tuo vahva luonto ensikerran
horjumaisillansa, jota se ei ollut vielä koskaan ennen tehnyt;
senpä saamme nähdä.
Tovin aikaa kuului kamarista kiireitä askeleita; arvattavasti asteli
siellä Mauno edestakaisin ja mietti. Talvi oli. Ei kuitenkaan kauvan
viipynyt, ennenkuin emäntä sai käskyn tulla Maunon kammariin. Emäntä,
aina tottunut miestään tottelemaan kaikissa, tuli. Hän säikähti kovin,
nähdessänsä Maunon niin oudon näköisenä ja kalpeana.
"Pane vaatetta päällesi!" sanoi Mauno niin hiljaisella ja siveällä
äänellä, että emäntää oikein kummastutti.
"Mitä sinä nyt mietit, Mauno?" kysyi emäntä ja katsoi häntä niin
lempeästi silmiin.
"Käymme yhdessä vähän kylässä", sanoi Mauno umpinaisesti.
"Missä?"
"Senpähän saat sitte nähdä."
Samassa sai renki Maunolta käskyn panna hevonen aisoihin, ajore'en
eteen. Isäntä puki kiireesti vaatetta ylleen ja pian olivat he
matkalla. Olipa emäntä oikein hyvillä mielin, vaikka matkansa määrä oli
tietämättömissä, sillä eipä ollut monasti sitä tapahtunut, että Mauno
olisi tahtonut häntä kanssaan kylään.
"Mihin me menemme?" kysyi emäntä, Kun he olivat tovin ajaneet
metsätietä.
"Johan sen olen sanonut, kylään", sanoi Mauno.
Siihen selitykseen täytyi emännän tyytyä ja niin ajettiin edelleen.
Vihdoin ajoi Mauno erään talon kartanolle. Emäntä ei tuntenut taloa,
eikä hän tuntenut kaikkia muitakaan taloja kylässään, sillä hän oli
opetettu kotonaan pysymään; ehkäpä ei Maunokaan tuntenut tuota taloa,
ei ainakaan tarkoin, sillä hän ei ollut koskaan käynyt siinä; se oli --
Tinttala.
Iltapuhteen pimeän avulla pääsivät vieraat kellottomalla hevosella
kartanoon kenenkään huomaamatta; nyt astuivat he huoneesen. Kirkas
valkea palaa lekotteli takassa pystyvalkeana, sillä Mari oli juuri
padan kääntänyt pois tulelta ja ammentanut illalliskeiton kuppeihin.
Pum, pum, pum, pani iloinen valkea, suurista kasahaloista tehdyssä
torvessa, levittäen samassa valoa ja lämpöä ympärillensä. Vaikka olikin
valoisa, oli ovipieli kuitenkin hämärä, johon vieraat pysähtyivät.
Jaakko istui takan ääressä ja kieputti pikku Maunoa polvellansa ja
kaksi nuorinta lasta kieppuivat äitinsä ympärillä.
"Oletpa sinä jo oikein raskas poika. Kohtahan sinä olet Mäkelän vaarin
kokoinen", sanoi Jaakko pikku Maunolle ja kiikutti häntä kiivaasti
polvillaan.
"Isä, isä! Miks'ei minua viedä koskaan katsomaan Mäkelän vaaria ja
mummoa?" sanoi pikku Mauno ja katsoi kysyvästi isänsä silmiin.
"Et sinä, poika-rukka, taida koskaan nähdä Mäkelän vaaria ja mummoa",
sanoi Jaakko surullisesti. Hän lakkasi poikaa kiikuttamasta ja
ajatuksiinsa vaipuneena siljoitteli hän pojan kihara-tukkaa.
Tuo keskustelu isän ja pojan välillä tapahtui juuri siinä tuokiossa,
jona vieraat seisahtuivat ovipieleen.
Ensi silmäyksellä tupaan tultuansa huomasi Mäkelän emäntä, missä
kylässä nyt ollaan. Vaikka hän seisoi Maunon rinnalla ja oivalsi hyvin
kyllä, minkälaista käytöstä hän vaatii, pääsi häneltä kuitenkin heikko
tuskan huudahdus; äidin sydän kuohahti pakolla opetetun rajan ylitse.
"Keitä vieraat ovat? Mikä teitä vaivaa?" sanoi Mari ja syöksähti
vierasten tykö, ensin varovasti irroittaen lapset itsestänsä.
Kun Mari oli tarkemmin silmännyt vieraita, astui hän nopein askelin
takaperin ja huudahti: "Herra Jumala! -- Isä ja äiti!"
Nyt astui Mauno keskelle lattiaa: "Jaakko ja Mari! tahtoisin jotain
haastella teille. Viekää minut kamariinne!" sanoi hän.
Sitten lähtivät he kamariin ja Mauno viittasi vaimolleen, että hänkin
tulisi, ja vaimo tuli.
Nyt oli tuskan ja odotuksen aika, sillä kukaan ei tietänyt mitä nyt
tapahtuisi. Kullakin heistä oli ajatuksissa muinaiset muistot, muistot
menneistä ajoista, tapahtumista ja asioista, ja nuot muistot herättivät
heissä monenkaltaisia tunteita, jotka myrskyinä kiitivät itsekunkin
sielun läpitse. Siihen sitten vielä lisäksi tuommoinen äkkinäinen ja
odottamatoin kohtaus, niin pitkän ja monta tuskallista hetkeä aikaan
saaneen ajan perästä. Kaikki nuo yhteensä aikaan sai heissä kaikissa
vapistuksen, vapisi itse Maunokin, vaikka hän oli jäykin heistä.
Kun he olivat kaikki sanan puhumattomina tovin aikaa istuneet, rupesi
Mauno pitkäveteisesti poveaan kaivamaan; sieltä hän veti esiin
niverä-piipun, lyhyellä luuvarrella.
"Tunnetko Jaakko tämän piipun?" kysyi Mauno, samassa näyttäen Jaakolle
piippua.
"Se on minulle hyvinkin tuttu", sanoi Jaakko tukehtuneella äänellä.
Mauno rupesi enemmän vapisemaan; hänen hartiansa oikein jytisivät;
sisällinen raivoisa tuska vaikutti sen. Kenties tuo tuska oli hänellä
ensimäinen eläissään, sillä ensikerran eläissään olivat hänen
perustelmansa ja päätelmänsä horjuneet ja vääriksi löytyneet.
Ensikerran olivat hänen tuntonsa viisarit osoittaneet aivan toista,
kuin mitä hän oli heille määritellyt ja mitä hän oli heistä
luuloitellut, ja niin suuressa määrässä. Hänen tuli tuo tunnustaa,
sillä hän ei tahtonut olla väärä missään suhteessa, kun hän vaan tuli
vakuutetuksi tunnossaan asian oikeudesta, ja tuo kaikki vaikutti
sanomattoman tuskan hänen sydämessään. -- Jäykkä mies, jäykkä luonto
oli murtunut -- oli.
Kukaan ei puhunut mitään sillä ajalla, jolla Mauno taisteli sisällisen
ihmisensä kanssa.
"Väärin olen sinua, Jaakko, tuntenut, väärin tuominnut, anna se minulle
anteeksi!" sanoi Mauno vihdoin vapisevalla äänellä.
Nyt vasta huomattiin mitä Maunolla oli mielessä, ja nuo Maunon harvat
sanat tekivät sanomattoman vaikutuksen toisien tuntoihin. Mari
ryöpsähti heti isänsä kaulaan ja hoki itkunsa seasta: "isä, rakas isä!
Te olette minulle ja Jaakolle anteeksi antanut, sen tiedän nyt, ja se
tekee sydämelleni niin hyvää, voi Herra Jumala kuinka hyvää." Marin
äiti ei kyennyt muuta sanomaan, kuin olemaan: "voi, voi kun sinä Mauno
olet hyvä, tiedänhän minä, että sinä olet hyvä, mutta et sinä ole vielä
koskaan ennen noin hyvä ollut". -- "Tuhat kertaa anteeksi, rakas
appeni, tuhat kertaa anteeksi", kertoi Jaakko ehtimiseen. Kaikki
itkivät.
"Mihin olisi ainoa lapseni joutunut, jos hän olisi yhtynyt Marttalan
Matin kanssa, niinkuin minä olisin sokeudessani tahtonut? Missä olisin
minä, jos et sinä, Jaakko, olisi minua pelastanut murhaajain ja
rosvojen käsistä? Minä olen sinua pitänyt murhaajanani, ryövääjänäni,
ja sinä olet minun pelastajani; sinä olet pelastanut minut ja lapseni
perikadosta. Kauhea on ajatella, millä tavalla minä olen kohdellut
hyväntekijääni -- sinussa on jalo henki, Jaakko", änkytti itkunsa
seasta Mauno.
Kukaan toisista ei voinut puhua paljon mitään; ainoastaan Mari voi
änkyttää: "isä, isä", ja Marin äiti: "sanoinhan minä sen, Mauno,
sanoinhan minä sen."
Niin, tuo oli liikuttava näky ja kohtaus, oli katumuksen ja parannuksen
hetki, oli avonainen ja vapaa sydänten aukaiseminen, oli tunnustuksen
ja sovinnon hetki, oli kauniimpia helmiä taistelevassa ihmis-elämässä
-- oli todellakin.
Sitten vasta kehoittivat Jaakko ja Mari vieraitansa riisumaan
päällysvaatteensa pois ja Jaakko meni hevosta päästämään ja talliin
viemään.
Kun he olivat tyyntyneet tunteittensa vallasta, sai Jaakko ruveta
kertomaan kuinka hän sattui tulemaan siihen, kun rosvot häntä
hätyyttivät. Jaakko kertoi alusta loppuun asti kaikki pienimmätkin
seikat, ja sana sanalta tunsi Mauno ne tapahtuneiksi, ja Mauno oikein
kauhistui, kuullessansa noiden pahantekijäin vehkeitä.
"No miks'et sinä tullut huoneesen, kun toit minut kotiini, vaikka minä
käskin?" kysyi Mauno.
"Minä pidin pelastuksenne tavallisena ihmisvelvollisuutena, enkä
toivonut siitä mitään palkintoa; ilman sitä pelkäsin teidän vihaanne",
sanoi Jaakko.
"Hyvä Jumala!" puhkesi Mauno sanomaan tuon kuultuansa.
Sitten oli tovi äänetöintä aikaa.
"Nyt minä täydelleen käsitän, että sinussa on miestä. Vainottuna
pienestä poikasesta pitäin, hyljättynä ja sorrettuna, olet sinä läpi
kaikkien vastuksien raivannut näin vankasti, talon omalla voimallasi
kylmään korpeen. Minä olen kompastunut sinun harvoihin hairahduksiisi,
mutta sinun hyvät avusi ja työsi ovat monin kerroin suuremmat vikojasi
ja hiljan olen oppinut tuntemaan, ett'ei täällä viatointa löydykään.
Kaikki, mitä meillä on, ottakaa heti huomenna haltuunne ja antakaa
ainoastaan lastenne kanssa meille ruokaa ja hoitoa kuolinpäiväämme
asti. Meillä ei ole kaukaan aikaan ollut yhtään lasta, sillä
kovuudellani olen ainoan lapseni ajanut pois tyköäni. Monta tuskaa on
se tuottanut, monta unetonta yötä antanut, vaikk'ei siitä muut tiedä,
sillä minullakin on toki sydän, joka voi tuntea ja kärsiä. Antakaa
te nyt meille lapsia itsessänne ja lapsissanne, korvaukseksi
lapsettomuudellemme ja lohdutukseksi pimitetylle menneelle elämällemme
ja nykyiselle murheellemme!" puheli Mauno ja eipä häntä koskaan oltu
kuultu niin kaunopuheliaana kuin nyt.
"Voi, voi kuin te olette hyvät, isä ja äiti. Voi kuin silloin on hyvä
olla, kun te olette aina meidän ja me teidän. Me emme tarvitse teiltä
saada mitään, sillä Jumala on siunannut työmme, niin että hyvin kyllä
aikaan tulemme; siinä on kylläksi kun teidät saamme. Täällä meidän on
sitten hyvä olla, vähän ulompana maailman hyrskyistä ja pauhuista, ja
silloin koetamme kaikin unhottaa mitä kärsineet olemme", puheli Mari ja
halaili kyynelsilmissä vuoroon isäänsä, vuoroon äitiänsä.
"No, mutta herran tähden! Mihin meidän omaisuutemme sitten joutuisi,
jos ette te sitä vastaan ottaisi? Eihän meillä ole minkäänlaisia muita
perillisiä; omaisuutemme vastaanottamista ette saa yhtään estellä,
sillä te saatatte estelemisellänne tehdä nykyisen ilomme jälleen
murheeksi. Mutta emmeköhän me kumminkin kaikin mene Mäkelään asumaan?
Onhan se vanhempi ja kauemmin asuttu paikka, vai mitä Jaakko siihen
sanoo?" puheli Mauno.
Jaakko ei vastannut toviin aikaan mitään; näyttipä siltä kuin hän olisi
kadottanut puheenlahjansa. Hänen rintansa aaltoili ja hengityksensä
kävi harvemmaksi; näkyi selvästi, että joku sisällinen tunne ahdisti
häntä.
"Rakas, kallis on minulle tämä koti. Tässä olen minä taistellut
raskaimmat ja tärkeimmät taisteloni. Tässä olemme usein murtuneet sekä
sielun että ruumiin puolesta. Tässä, tässä olemme langenneet ja
nousseet. Tässä olemme kärsineet suurinta tuskaa, mitä ihminen koskaan
voi kärsiä, ja toisaalta nauttineet semmoista iloa ja onnea, jota ei
yksikään kuolevainen liene suuremmassa määrässä nauttinut. Tässä olen
koettanut unhottaa ja sovittaa rikoksiani ja tässä on kova ruumiillinen
työmme kantanut jo hedelmiä, toimeen-tuloksemme asti. Voi, voi! Vaikea
on minun se ilmoittaa, mutta täytyy minun kumminkin sanoa, ett'en saata
erota tältä rakkaalta taistelutantereeltani. Tässä tahdon elämäni elää,
tässä kuolemani kuolla, ja -- ja..." puheli Jaakko, mutta nyt tukautti
sortunut ääni sanat hänen kurkkuunsa.
Mauno näytti nieleskelevän jotain; kenties se oli murtuneen mielen
nielemistä. "Se on päätetty. Olkoon menneeksi. Me jäämme luoksenne jo
tältä matkalta; me emme palaa enään Mäkelään koskaan, tehkää te Mäkelän
kanssa mitä tahdotte", sanoi Mauno ja ojensi Jaakolle ja Marille
kätensä, jonka he ottivat liikutetulla mielellä vastaan.
Nyt lähtivät kaikin tupaan. Jaakko sanoi pikku Maunolle: "Nyt on
Mäkelän vaarisi ja mummosi täällä; tuossa he ovat", ja vei pojan heidän
luoksensa.
"Onpa minulla komea vaari ja mummo; miks'ette ennen ole tulleet meille?
Nyt on minulla kaksi vaaria ja mummoa", sanoi pikku Mauno lapsen
viattomuudessaan.
"Hyvä Jumala noita viattomia lapsiakin!" sanoi Mauno, ottaen pojan
syliinsä, ja kyyneleet valahtivat silmistään. Sitte meni hän ja
tervehti talon palkolliset, vanhan Saara muorin ja Jaakon isän ja
äidin, ja sitten sanoi hän heille: "saattepa meistä kaksi asukasta
lisäksenne."