Kasvatuksen arpia -- syvä lankeemus.
Edelleen teki Jaakko työtä uudessa talossaan, ja työ vaikutti
terveellisesti hänen ulkonaiseen ja sisälliseen elämäänsä. Hän tuli
työnsä kautta ja voimasta hyödylliseksi jäseneksi perheelleen ja siinä
samassa yhteiskunnalle. Heidän aineelliset varansa olivat työn ja
toimen kautta karttuneet siihen määrään, että he voivat murheettomina
syödä omaa leipäänsä. Monta intohimoa, monta kasvatukselta perittyä
helmasyntiä tuli tuon työn kautta kuoletetuksi, ja yhä enemmän sielu
puhdistui ja varttui varsinaiselle elämälle, täyttämään niitä pyhiä
velvollisuuksia, joita perhe-elämällinen kutsumus myötänsä tuo. He
olivat taistelleet monta taistelua, taistelleet jokapäiväisen elämän
toimeentulon eduksi, raakaa maata ja kovaa luontoa vastaan, mutta tuo
jäykkä ja kova korpi ei antanut aihetta mihinkään katkeraan taisteloon.
Sillä vaikka hän tekikin kovaa vastarintaa valloittajilleen, teki hän
sen vaan ikäänkuin pilan vuoksi, ja sittenkun hän oli voitettu, hymyili
hän vaan niin mieluisesti ja antautui ainaiseksi palvelijaksi
valloittajalleen. Pakotusta ja hikeä tuotti tosin tuokin taistelu,
mutta ei tuo pakotus ollut sydämen pakotusta, vaan se oli ruumiin
väsymystä ja uupumista, jonka kova työ lahjoittaa kullenkin ahkeralle
tekijällensä, ainakin kerran päivässä, mutta joka illalla työstä
päästyä heitti niin mieluisan muiston ja tunnon spdämeen, että tänäkin
päivänä on taasen elämän velvollisuudet täytetty.
Vettä, karpaleita puristi tuokin taistelu, mutta ne eivät olleet niitä
karpaleita, joita sydämen murhe ja tuska puristaa ulos ihmisen
sydämestä silmien kautta ja joita sanotaan kyyneleiksi, ei, ne olivat
vaan vaivoista valuvaa hikeä, jotka jättivät sydämen rauhaan ja
kuivuivat itsestänsä yön levähdyksellä, huomenna taas uudestaan
vuotaaksensa.
Paljon, paljon olivat uudistalon asukkaat taistelleet toisenlaistakin
taisteloa, joka ei tyytynytkään tuohon ulkonaiseen, elämän surun
ahdistukseen ja ruumiin voimien uuvutukseen, vaan uuvutti ja murti
sisällisiä sielun voimia. Se taistelu oli ihmisellisen kunnian, arvon
ja oikeuden taitelua. He olivat joutuneet ilkeän kostonpyytäjän
uhriksi, ja tuo kostonpyytäjä koetti kostonpyyntöään ajaa perille
kavaluudella ja viekkaudella. Nuo hänen vehkeensä olivat siihen määrään
onnistuneet, että heidän kunniansa oli vaarassa, ja se puristi monta
kyyneltä heidän silmistänsä ja tuotti monta murhetta heidän sydämiinsä.
Kummankin taistelun olivat he taistelleet lähes voitollisesti, vaikka
kyllä usein näytti siltä, että totuus sortuisi ja vääryys ja kavaluus
vaan rehoittaisi täällä maan päällä.
Noita kaikkia muistelivat he usein, varsinkin kauniina, tyyneinä ja
hämärinä syysiltoina työstä päästyään, jolloin laskevan auringon säteet
laativat taivaan reunat purppuran-punaisiin verhoihin, punaten yön
verhoksi vetäyneen pilven härmän, ja jolloin ihmishenki niin mielellään
muistelee menneitä aikoja, samassa kuin se pyrkii saamaan vastausta
suurelle hengelliselle kysymykselleen -- tulevaiselle elämälle.
Tuommoisia kauniita iltoja oli sekin aika, jona Jaakko näytti
erinomaisemmasti ajatuksiinsa vaipuneelta; luultavasti hän ajatteli
nytkin menneitä ja kenties tuleviakin aikoja. Mari oli myös siinä ja
äänettöminä istuivat he kamarissaan pitkän ajan.
"Minä olen tässä miettinyt jotain", sanoi Jaakko vihdoin, katkasten
siten äänettömyyden.
"No mitä vainen?" kysyi Mari.
"Että lähdemme kaupunkiin".
"Yhdessäkö?"
"Niin".
"Ja mitä varten?"
"Minulla ei ollut sinulle antaa minkäänlaisia morsiuslahjoja,
naimisemme aikana, ei muuta kuin turmeltunut oma itseni. Me olemme
paljon tehneet työtä, paljon nähneet vaivaa ja Jumala on työmme
palkinnut. Nyt lähdemme yhdessä kaupunkiin, 'morsian-markkinoille'.
Myöhäistä on se tosin, mutta parempi myöhäänkin kuin ei koskaan",
esitteli Jaakko.
"Sinulta en odottanutkaan mitään maallisia rikkauksia, tiesinhän sen,
ett'ei niitä sinulla ole. En sinulta vaatinutkaan muuta kuin oman
itsesi, ja siinä oli minulle kylläksi. Minä näin sinun läpitsesi, näin
sinussa piilevän miehen, toivoin sinusta tulevan miehen ja sentähden
uskalsin minä yhdistää kohtaloni sinun kohtaloosi. Sinusta on tullut
mies, kuten ennustin, ja työllä ja totuudella olet sinä sen toteen
näyttänyt koko maailmalle. Se on tosi, että kävisin mielelläni
kaupungissa, jossa olen käynyt kerran vaan ennen. Tosin ei minun
mieleni tee mitään kalliita morsiuslahjoja, mutta olisihan yhtä ja
toista, joka olisi paremmin tarpeen. Sentähden suostun ilolla
esitykseesi ja lähden kanssasi kaupunkiin, semminkin kun lapsiltakin on
hyvä pääsy. -- Sinä olet hyvä ja oivallinen aviokumppani", sanoi Mari
ja syleili innokkaasti miestään.
Eihän muuta. Huomenna ruvettiin puuhaamaan kaupunkikuormaa ja Jaakko
vei reellä kaksi kuormaa maatavaroita kylään, jotka kylässä sitten
sälytettiin kärryille, vietäväksi kaupunkiin, joilla myötyinä
saataisiin rahoja tarpeellisiin ostoksiin.
Kun kuorma oli saatu noin valmiiksi, lähtivät Jaakko ja Mari matkalle.
Ilma oli kaunis, ja ilman mitään erinomaisitta tapauksitta pääsivät he
kaupunkiin. Siellä ottivat he majapaikan laitakaupungissa olevassa
pikku talossa.
Yksissä neuvoin möivät he tuomansa tavarat hyviin hintoihin ja saivat
niillä kauniit rahat ja Mari joutui niiden vartijaksi. Tavarain
myönnissä oli tullut ilta ja huomenna aiottiin ruveta ostoksia ostamaan
ja sitten pois.
Oli jo vähän iltahämärä, kun Jaakko lähti majatalosta vielä
kaupungille, jotain asiaa ajamaan. Erään kadun kulmassa oli seisomassa
kaksi miestä, joiden sivutse Jaakon piti mennä.
"Mitä minä näen? Tinttalan Jaakko!" kuuli Jaakko toisen heistä sanovan.
Jaakko katsahti heihin ja havaitsi heti, että siinä seisoi Marttalan
Matti, erään hänen parhaan ystävänsä kanssa.
"Niin on", sanoi Jaakko ja käveli eteenpäin.
"Elä mene, Jaakko, minulla olisi sinulle vähän asiaa!" sanoi Matti.
Jaakko seisahtui ja molemmat miehet kävelivät hänen tykönsä.
"Minä olen aikaa ajatellut sinun kanssasi käydä tosi sovintoon, vaan
siitä ei ole tullut koskaan valmista. Nyt on hyvä tilaisuus siihen.
Emmekö lähde kapakkaan, että saisimme sovinnon päälle siellä jotain
suuhumme!" esitteli Matti.
"Minulla ei ole mukanani rahaa yhtään penniä", sanoi Jaakko.
"En minä sinulta mitään vaadikaan, minä maksan kaikki kulutukset;
olisinpa kehno mies, kun kutsuisin toisen kapakkaan ja vaatisin hänen
maksamaan", puheli Matti.
Jaakko ei vastannut mitään, hän mietti. Sovinto verivihollisen kanssa
tuntui hänestä niin miellyttävältä, mutta onko tuo sovinnon tarjous
vilpitöin ja rehellinen? se oli kysymys, joka pani Jaakon siksi
ajattelemaan, ett'ei hänellä ollut suoranaista vastausta antaa.
"Tule pois, Jaakko! Minä tiedän rauhaisan paikan, jossa saamme vapaasti
haastella", kehoitti Matti ja lähti kumppaninsa kanssa kävelemään.
Jaakko lähti hitaasti ja verkalleen heitä seuraamaan; tuntuipa siltä
kuin hänen olisi tarvinnut useampi askel ottaa taa- kuin eteenpäin.
Olipa niinkuin olisi ollut liian vähän aikaa Jaakolla, tehdäksensä
oikein lujaa päätöstä, mitä olisi tuon asian kanssa oikeastaan
tekemistä, ja kesken tuntui tuo päätös olevan vieläkin, mutta hän
seurasi kuitenkin Mattia.
Niin tavoin tulivat he erääsen kapakkaan. Eipä tuo Matin kehuttu paikka
näyttänyt kovin rauhaiselta. Rumanaamaisia miehiä istui parvittain
pöytien ympärillä, kilistellen lasejaan ja polttaen tupakkaa. Toinen
laji noita kapakkanaamoja oli tuhkaharmaita ja heidän silmiensä
ympärillä oli mustan tumma, kuolleen veren näköinen juormu, joka
piiritti koko silmän ja oli ikäänkuin pilvenä tuon Luojan luoman ja
ennen niin kirkkaan tähtösen ympärillä, niinkuin vankkana ja ainaisena
todistajana, että tuo Luojan lahjoittama valon lähde ei ollut enään
alkuperäisessä kirkkaudessaan ja puhtaudessaan, vaan että se oli
nykyään verestyneen, himmentyneen ja pullistuneen näköinen, jolta
näytti jo tahto ja voima peräti puuttuvan. Yksi osa noista
kapakka-asujista löivät kortteja parvittain ja yksi osa kävellä huojui
ja toikkeroitsi sinne tänne. Vaikka olivatkin noin erinkaltaisissa
toimissa, oli heille kaikille kuitenkin yhteistä kiroilemiset ja
jumalattomat ja rivot puheet. Tupakan savua oli huone täynnä ja
lattialla oli paksusti piipun poroa ja muuta likaa, joka siihen
juopuneilta läikkyvän märkyyden kanssa oli sekaantunut yhdeksi
tahraksi.
Ei näyttänyt seura eikä huone hauskalta, ja tuo kaikki muistutti
Jaakolle niin elävästi lapsuuden kotia, vanhaa Tinttalaa.
Matti näytti olevan hyvä tuttu sekä talon väelle että vieraille. Häntä
kehoitettiin istumaan ja tulemaan joukkoon; kyseltiin tarkoin hänen
kumppaniaan, ja Matti selitti Jaakon olevan hänen tuttujaan
kotikylästä. Tuostakos tuli Jaakolle ystäviä: kättä puristettiin, onnea
toivotettiin ja ryyppyjä tarjottiin.
Eri pöydän ääreen tahtoi Matti juomisia ja sen ääreen istuivat nuo
sovinnon tekiät. Jaakko ei tiennyt nytkään, miten hänen kanssaan
oikeastaan oli, mutta hän istui vaan kun käskettiin. Sitten rupesi
Matti ryyppyjä tarjoilemaan.
"Minä en juo itseäni juovuksiin", sanoi Jaakko.
"Mitä joutavia! Kuka tuon vertaisesta juovuksiin tulee? Otetaan vaan
sen verran, että tullaan puheen lystiin! Ota vaan ryyppysi pohjaan!"
esitteli Matti.
Niin istuttiin, haasteltiin ja väliin maisteltiin, mutta sovinnon
tekemisestä ei puhuttu mitään.
Jaakko ei ollut kylläksi tarkka valvomaan kiusauksen hetkellä omaa
sydäntänsä. Hän oli lujasti päättänyt, kauvan päättänyt, ettei hän
enään koskaan joisi itseänsä juovuksiin; oman rakkaan vaimonsa tähden
oli hän tuon päätöksensä tehnyt, ja hän oli kauvan päätöksensä pitänyt,
mutta hän ei ollut joutunut koskaan lupauksensa jälkeen oikein tosi
kiusaukseen; nyt oli hänellä kiusaus käsissä ja hän ei voinut sitä
kestää, vaikka luuli selviävänsä, sillä hän tuli sitä enemmän
juovuksiin, jota enemmän hän tenäsi, ett'ei hän juo päihinsä asti,
sillä hän maisteli kumminkin ehtimiseen ja oli silloin jo juovuksissa,
kun hän luuli olevansa tuossa luvallisessa puheen lystissä. --
Helmasynti oli virvonnut, oli voittanut.
Voittanut oli Mattikin tarkoituksensa. Vaikka hän olikin niin nöyrtynyt
tuona rosvojen kiinnipano-hetkenä kotonaan, oli hänen kostonpyyntönsä
elpynyt jälleen täyteen voimaan, nähdessään, ett'ei laki voinut häntä
tuomita niin raskaaseen rangaistukseen kuin hän pelkäsi. Entinen
nöyryys oli muuttunut entiseksi vihaksi ja vainoksi, ja hän etsi vaan
tilaisuutta, saadakseen langettaa Jaakon. Nyt luuli hän tilaisuuden
tulleen ja hän oli asian harkinnut niin, että hän viettelee Jaakon
ensin juomaan itsensä juovuksiin ja sitten härsyttää hän hänen vihaan
ja niin tekemään lopen jonkun hirveän rikoksen. Onnistuiko hän siinä
täydelleen? Senpähän saamme nähdä.
Jaakko rupesi jo puhelemaan isolla äänellä, niinkuin hänen tapansa oli
viina päässä tehdä, mutta Matin silmät loistivat pirullisesti.
"Sano, sano Tintta-karhuksi!" kuultiin Matin kuiskivan kumppanilleen!
"No milloin siitä sovinnosta puhutaan?" sanoi Jaakko suurella äänen
painolla.
"Kuka tuommoisen Tintta-karhun kanssa sopii?" sanoi Matin kumppani.
Jaakko kavahti tuolilta ylös.
"Tintta-karhu! Tuoko se nyt on se mainio Tintta-karhu?" sanoi eräs
juomajoukosta.
"Hän on se, katsokaa nyt karhua oikein karvan juureen asti", sanoi
Matin kumppani. Se oli hänen viimeinen lauseensa, sillä Jaakon nyrkki
putosi samassa hänen kasvoillensa ja hengettömänä kaatui solvaisija
lattialle.
"Murha, murha!" rupesivat kaikki yhteen ääneen huutamaan. He rupesivat
tapailemaan Jaakkoa kiinni, mutta hän löi ja hutki ympärilleen kuin
riivattu, ja vetääntyi samassa ovea kohden. Ei heissä ollut
joukollakaan sitä miehuutta, että olisivat ottaneet Jaakon kiinni,
sillä kenenkään kynnet eivät pysyneet hänessä, vaan ne sinkosivat
kynsien omistajan kanssa joka yrityksessä tuotakin tuokemmaksi.
Sillä tavalla taistellen pääsi Jaakko kartanolle ja niin kadulle. Tuota
puolihämäräistä katua juosta roikasi hän niin paljon kuin eteensä
pääsi, ja tuo hurja joukko jäljessä, huutaen: "Murha, murha! Ottakaa
kiinni". Tuohon takaa-ajajajoukkoon yhdistyi muitakin kadulla olijoita
ja kulkijoita, ja viimein tuli heitä mahdotoin parttio. Tuolla tavalla
mennä rajusivat he Jaakon ja Marin majatalon ohitse, Jaakko, paljon
edellä tuota meluavaa ja kirkuvaa joukkoa, juosta sukien avopäin, sillä
hänen lakkinsa oli jäänyt kapakkaan, ja joukko jälessä huutaen,
hoilaten. Jaakko juoksi ulos kaupungista ja poikkesi lähimpään
viidakkoon; mahdotoin oli heidän häntä sieltä löytää.
Tuo näky ja kuulo kävi kipeästi Marin sydämelle kuin puukon pistos,
mutta ei hän kuitenkaan kadottanut hetkeksikään järkeään ja
neuvokkaisuuttansa. Hän puki kiireesti vaatteet yllensä ja lähti
kuulustelemaan asian oikeaa laitaa. Melkein suorastaan älysi tuo
teräväpäinen vaimo, mitenkä tuo riesa oli tullut, semminkin kun hän
näki Marttalan Matin takaa-ajajien etupäässä.
Meluava ihmisjoukko kadulla ohjasi tuon huolehtivan ja lujan
perheen-äidin askeleita, ja siltä ja tältä ihmiseltä kysäsi hän tuota
paikkaa tarkemmin, jossa tuo harmittava turma oli tapahtunut. Ei olisi
luullut heikolla vaimolla olevan sitä rohkeutta, että olisi voinut
astua sisään siihen huoneesen, jossa kaikki yhdestä suusta sanoivat
murhan tapahtuneen juuri nyt, ja vieläpä hänen miehensä tekemänä, mutta
tuo hirveä asia oli Marin sydämen asia, ja se se teki lujaksi heikon
astian, juuri siinä hetkessä, kun kaikki muut horjuivat.
Kun Mari tapasi tuon turmiota tuottavan kapakan, astui hän tykyttävin
sydämin juomahuoneesen. Hän hengitti syvään ja silmäili hätäisesti
ympärillensä. Häneltä pääsi pieni huudahdus ja hän rupesi hengittämään
harvemmasti, mutta hänen rintansa aaltoili myrskyn jälkeen tyyntyneen
meren mainingin kaltaisesti; hän oli nähnyt jotain, jota ei hän ollut
osannut aavistaakaan -- tuo mies ei ollutkaan kuollut, jota Jaakko oli
viinapäissään lyönyt; hän oli mennyt vaan tainnuksiin kahdesta kovasta
täräyksestä, täräyksestä, jotka Jaakon nyrkki antoi, ja toisesta, jonka
hän sai kovasti kaatuessaan.
Mies oli jo täydellisesti tointunut ja oli jo kävelyllä. Hän oli vielä
juovuspäässä ja kiroili kauheasti Marttalan Mattia.
"Senkin hiton vietävä roisto", uhkaili hän. "Hän sai minun toisen
kerran jo narratuksi härsyttämään Jaakkoa, joka on kymmenen kertaa
parempi mies häntä. Entisestään olisi minun pitänyt tietää, mitä siitä
seuraa, kun Jaakkoa syyttömästi solvasee, mutta se p----n Marttalan
Matti saa semmoisia aikaan, vaan ei hän vasta enään minua narraa
käymään syyttömien ihmisien silmille", höpisi mies, eikä huomannut
Maria.
Mari astui nyt miehen tykö ja pyysi että hän sopisi tuon tapaturmaisen
asian, eikä vaivaisi Jaakkoa oikeuteen; he maksaisivat hänelle
kohtuullisesti.
Mies lupasi kyynel silmissä sopia asian, semminkin kun hän kuuli
saavansa rahaa, sillä entiset rahansa oli hän juomisellansa lopettanut.
Samassa tuli Matti huoneesen, sillä hän palasi juuri nyt tuolta
takaa-ajomatkalta.
"Kävipä karhulle kerran hullusti; nyt saan hänen ainakin pois
silmistäni. Ei hän niin mene, ett'ei häntä kiinni saada, vaikka nyt
pääsikin kynsistämme. Haa! murha -- sepä on naula, joka vetää", puhui
Matti mielihyvillään, eikä huomannut, että murhatuksi luultu mies oli
pystössä ja että Marikin oli huoneessa, sillä Mattikin oli
juovuksissa.
"Mitä perhanaa sinä murhasta puhut? Olenpa jo pystössä kahden töppöseni
päällä, luullakseni niin lujassa kuin sinäkin, vaikka kyllä äsken
sääreni virveliä huusivat, ja olenpa koko asian sopinut jo Tinttalan
Marin kanssa", sanoi mies ja astui samassa Matin eteen.
Matti tuli nyt niinkuin puusta pudonneeksi. Pitikö tuonkin onnen
luiskahtaa pois hänen käsistänsä? Ei, ei, niin ei saata käydä -- mutta
tuossahan on elävä todistuskappale edessäni -- murhaa ei ole
tapahtunutkaan -- Mari -- sopinut! Nuot ajatukset sekoittivat niin
Matin ajatukset, ett'ei hän tietänyt mitä tehdä ja sanoa. Vihdoin
selkeni hän hämmästyksestään ja astui vuorostaan miehen eteen.
"Sinä et saa sopia sitä asiaa", sanoi hän kumppanillensa kiivaasti.
"Minä saan tehdä oman asiani kanssa kuinka tahdon, ja se on jo sovittu.
Sinä olet väärä ja kavala mies, Matti, ja tästä eteen päin emme ole
enää ystävykset", sanoi Matin kumppani lujasti.
Mari lupasi aamulla tulla miehen majapaikkaan ja maksaa hänelle
sovinnoiksi mitä hän vaatisi. Matille ei hän puhunut yhtään sanaa,
sillä hän inhosi häntä enemmän kuin käärmettä.
Nyt lähti Mari pois tuosta turmeluksen pesästä, ja mihinkä hän meni?
Kolkkoon, mustaan, sumuiseen yöhön lähti hän nyt kulkemaan. Hänellä oli
kadonnut, eksynyt ja langennut lammas, sitä hän lähti nyt etsimään. Hän
tiesi missä vaarassa ja tuskassa Jaakko nyt oli, sielun ja ruumiin
puolelta. Hänellä oli tuolle langenneelle lohdutuksen sana ja sen hän
tahtoi saada perille, ennenkuin se tulee myöhäiseksi. Hän oli Jaakon
päihtymisen määrästä arvannut, ett'ei hän jaksanut kauvas mennä siitä,
kun takaa-ajajat pois palasivat. Sen vuoksi toivoi hän hänen
löytävänsä. Yksinänsä ja heikkona kuin varjo hiipi hän kaupungin katuja
pitkin ja katosi yön pimeään. Vaikka hän olikin yksinäinen, heikko
nainen, ei hän peljännyt pahoja ihmisiä, ei metsän petoja eikä mitään,
sillä hänellä oli vaan yksi ja ainoa tarkoitusperä ja päämaali, jota
kohden hän pyrki, ja tuo tarkoitusperä oli langenneen miehensä etsiminen
ja löytäminen! Paljon voi vaimo toivoa ja paljon rakastaa!
Kun Mari pääsi kaupungista ulos, meni hän siihen viidakkoon, johon näki
Jaakon juoksevan. Sinne tultuansa kuiskaili hän hiljaa kuin yön haamu:
"Jaakko, Jaakko! Missä sinä olet?" Sitten kuunteli hän niin hiljaa,
ett'ei tohtinut hengittääkään. Kauvan hän kulki, kauvan hän kuiskaili,
kauvan hän kuunteli, eikä mitään kuulunut. Vihdoin viimein oli hän
kuulevinaan jotain heikkoa oihkaamista.
"Jaakko, Jaakko! Oletko sinä siellä? Oma Marisi hakee sinua", kuiskasi
taas Mari.
"Mari, Mari! oletko sinä Mari? Jos olet, niin tule tänne!" kuului
silloin käheästi kuiskiva ääni jostain pensaasta, ja Mari läheni sitä.
Mari oli oikeen arvannut. Viina ja väsymys olivat vaikuttaneet, ja
Jaakko oli kaatunut erään pensaan juurelle, sillä hän ei voinut
edemmäksi mennä. Surkeana sielun ja ruumiin puolesta makasi ja voihkasi
hän siinä, sangen onnettomassa tilassa. Hän oli selvennyt jo osaksi
viinasta ja sen jälkiseuraukset olivat nyt kaikessa kauheudessaan
Jaakkorievun kintereillä. Juopuminen oli jo hirveä ja häpeällinen
rikos, mutta tuo toi myötänsä toisen vielä hirveämmän rikoksen --
murhan, ja se oli hänen eroittava ikuisiksi ajoiksi rakkaasta
vaimostaan ja lapsistaan, ja tuo tieto ja tunto teki hänelle niin
kauheat omantunnon vaivat, että hänen joka luunsolmunsa vapisivat
niinkuin haavan lehti.
"Jaakko! Oletko sinä Jaakko?" kuiskasi Mari likelle tultuansa.
"Oi Mari, rakas Mari! Sinäkö se olet? Voi kauheata -- murha -- ijäksi
eroitettu sinusta ja lapsistani, se on enemmän kuin ihminen voipi
kestää", puhui Jaakko väännellen itseänsä kauheoissa tuskissansa.
"Sinulla on syytä rauhottua; se mies ei olekaan kuollut, jota sinä
löit", sanoi Mari.
"Voi, voi Mari! Elä mielistele, elä petä minua, sillä se ei kauvaksi
poista tuskaa sielustani. Minä näin hänen kaatuvan, näin hänen
hengettömät, sinertävät kasvonsa, kuulin huutoja: murha, murha, tunsin
kuinka minua ajettiin takaa; ainoastaan vahva voimani pelasti minua
hetkeksi rikoksen kostosta -- voi, mutta pian on minua kohtaava
ansaittu rangaistukseni", vaikeroitsi Jaakko epätoivossaan.
"Mutta kuitenkin on se tosi, että se mies elää, jonka luulet
murhanneesi", sanoi Mari.
"Mistä sen tietäisit ja mistä olet sen keinon keksinyt, jolla koet
hetkeksi tuskaani lievittää?" sanoi Jaakko yhä epätoivoisena.
"Olenpa omin silmin nähnyt hänen elävän ja olen puhutellut häntä suusta
suuhun; hän oli pyörtynyt vaan kovasta täräyksestä", sanoi Mari.
"Tuntuu hiukan toden mukaiselta puheesi, mutta se ei rauhoita minua
vähääkään. Jospa hän olisi virvonnutkin kuolleista, niin kauhea
rangaistus odottaa minua, sillä minä tein ruman rikoksen ja hukassa,
hukassa on Jaakkosi, hukassa ijankaikkisesti, ja hukassa olet sinä,
rakas Mari, ja hukassa koko perheemme, sillä vähät varamme menevät
suurien rikosteni ja suurien sakkojen suorittamiseksi", vaikeroitsi
Jaakko.
"Rauhoitu nyt ja usko minua. Lähde nyt vaan minun kanssani
majapaikkaan, jossa saat nukahtaa ja lopen selvetä, ja näetpähän
aamulla, että asiasi ovat paremmasti kuin luuletkaan, ja lähde nyt
heti; sinä menetät terveytesi ja järkesi, jos kauemmin saat täällä
olla", kiirehti Mari.
"Voi, voi, Mari! Mikä olisikaan minulle parempi kuin kuolema, sillä se
pelastaisi minun kärsimästä sitä häpeää ja tuskaa, jonka olen päälleni
vetänyt. Se pelastaisi minun kärsimästä sitä hirveää rangaistusta, joka
minua odottaa ja joka tulee hyvin ansaittuna. Kuolema, kuolema! tule
pian ja pelasta minut rikosteni häpeästä ja rangaistuksesta, joka olen
viheliäisin ja huonoin ihminen mitä maan päällä löytyy. Minussa löydät
mieluisen uhrisi, ja tuskinpa olet koskaan ennen tehnyt mieluisempaa ja
otollisempaa työtä. Mutta voi! minua peljättää ja kauhistuttaa.
Välttäisinkö sillä ijankaikkisen rangaistukseni? Ei, ei, sitä en
välttäisi. Ijankaikkinen, kauhea Jumalan viha ja rangaistus odottaa
minua kuolemani jälkeen. Voi minua, voi sinuakin ja lapsiani!"
vaikeroitsi Jaakko yhä.
"Ei niin. Kuolemasta ei puhettakaan, sillä minä ja lapsemme tarvitsemme
vielä kauvan sinua. Lähde nyt heti pois, sillä muutoin sinä vilustut
täällä ja saat todellakin taudin", sanoi Mari ja painoi kapakasta
hakemansa Jaakon lakin hänen päähänsä.
"Voi, voi, rakas Mari, voi minua onnetointa!" päivitteli Jaakko.
"Tottele nyt minua ja ole mies", sanoi Mari.
Jaakko totteli ja niin he lähtivät haapuroimaan pimeässä kaupunkia
kohden. Horjuin ja päivitellen kulki Jaakko vaimonsa jäljessä pimeää ja
sumuista tietä. Majataloon päästyänsä nukahti Jaakko heti vaimonsa
laittamalle vuoteelle.
Aamulla kun Jaakko heräsi, oli hänen edessänsä kokonainen elämän
helvetti. Hän oli nyt täydellisesti selvennyt viinapäistään ja
järjellinen muisto viimeisistä tapahtumista kokosi kaikki hänen
viimeisen lankeemuksensa erityis-seikat kaikessa hirmuisuudessaan hänen
omalletunnollensa. Noita muistellessa ja tuntiessa tuli Jaakko
semmoiseen tuskaan, että hänen henkeänsä ahdisti, ja tuskan hiki juoksi
hänen päältään.
"Voi, Herra Jumala, Mari! Mitä nyt on tehtävä?" huokasi Jaakko
tuskissaan.
"Sovitetaan loukattu mies ja lähdetään kotiin", sanoi Mari.
"Niin, jos se on mahdollista, jos hän sopii", sanoi Jaakko
ahdistuksessaan.
"Hän sopii; sen sain jo illalla tietooni", sanoi Mari.
Jaakko ei vastannut mitään. Hän tarttui vaimoonsa syliksi ja rupesi
siinä itkemään, niinkuin pieni lapsi. Vaimonsa alttiiksi-antavaisuus ja
itsensä uhraavaisuus, ja samassa hänen oma mitättömyytensä ja
viheliäisyytensä astuivat nyt täydessä valossaan Jaakon eteen, ja tuo
se murti kaikenni hänen sielunsa voimat.
"Voi rakas Mari! Mitenkä meidän ostostemme nyt käypi?" sanoi Jaakko
itkunsa seasta.
"Elä niistä murehdi, heitetään ostokset ostamatta ja maksetaan mitä
rikottu on. Kyllä siinä on minulle morsian-ostoksia, kun ma saan sinun
taas kotia", sanoi Mari.
"Voi, voi, Mari! Kehno, huono, viheliäinen mies on sinulla", sanoi
Jaakko nyyhkien.
"Kyllä sinusta vielä mies tulee, sen sanon vielä nytkin. Sinä et
langennut vapaasta tahdostasi, vaan sinä tulit vietellyksi. Kavala,
vaarallinen kiusaus tuli äkkiä kuin paula tietämättä eteesi. Sinä et
ensin huomannut ja sittemmin et voinut sitä vastaan seisoa, ja niin
sinä lankesit. Sinä kadut sitä nyt katkerasti, ja sen vuoksi toivon
sinusta vieläkin miehen tulevan. Katsos Jaakko! Minä tunnen sinut
paremmin kuin sinä itse", sanoi Mari.
Sitten lähti Mari sovittamaan Jaakon loukkaamaa miestä. Hänkin oli jo
selvennyt pöhnästä. Olipa saaliin himo hänen tehnyt jo paljon
tiukemmaksi kuin illalla. Hän päivitteli kuinka hänen päänsä on kipeä
ja arveli, ettei siitä koskaan enää tervettä tule, ja osasipa hän
kiskoa Marilta niin paljon sovinnoita, ett'ei heille jäänyt kuin hädin
tuskin sen verran, että he niukuin naukuin kotiansa pääsivät. Kun he
olivat miehestä erilleen päässeet, lähtivät he ajelemaan kotiinsa.
Kun Jaakon kaupunkimatka tuli tunnetuksi kylässä, kadotti Jaakko kaiken
arvonsa, jonka hän oli pitkällisen taistelun avulla viimeiseltä
itsellensä voittanut. Kun Mäkelän Mauno oli saanut tuon kuulla, oli hän
sanonut: "sitä se nyt vielä oli vailla".
Ihmiset ovat suuressa määrässä kummallisia, sillä useammat heistä
vaativat enemmän lähimmäiseltään kuin -- itseltään.