Lopputili.
Kovin ällistyivät Mäkelän palkolliset, kun Jaakko seuraavana aamuna
ilmestyi Mäkelässä isäntänä ja käskijänä. Sitä suurempi oli heidän
kummastuksensa, kun Jaakko ilmotti, ett'eivät isäntä ja emäntä tule
enään koskaan Mäkelään asumaan.
Jaakko järjesteli nyt väli-aikaisen asumuksen Mäkelässä; tuolle
rehelliselle ja uskotulle renki Kallelle, joka tuon kummallisen piipun
omistajan oli ilmi saanut, antoi Jaakko täydellisen isäntävallan, siksi
kuin toisin määrätään. Kotia lähtiessään vei Jaakko kirjoittajan
muassaan, joka sitten Tinttalassa teki kirjallisen liiton Maunon ja
Jaakon välillä.
Seuraavana pyhänä kuulutettiin Mäkelän maa ja osa irtainta
huutokaupalla myötäväksi.
Kyläläiset ällistyivät kaikesta, mitä he nyt olivat nähneet ja
kuulleet, niin että eivät olleet omia silmiään ja korviaan uskoa; olipa
kun aurinko olisi muuttanut kulkunsa, maa ratansa ja virrat juoksunsa
päinvastaisiin suuntiin, kun Mäkelän Mauno oli sanansa peruuttanut.
Mutta kun Korpelan isäntä oli tuon mielenmuutoksen kuullut, oli hän
sanonut: "Mäkelän Maunollakin on sydän, joka voipi muuttaa päätöksensä,
kunhan vaan hän tulee tunnossaan vakuutetuksi olevansa väärässä.
Kenties on tuo vakuutus ensimäinen hänen eläessään. Hän on suora,
rehellinen mies ja on harvoin väärässä, mutta kenties olisi noita
vakuutuksia saanut olla joku lisää ja aikasemmin, mutta parempi
myöhäänkin, kuin ei koskaan".
Kuulutettu huutokauppa-päivä tuli Mäkelään. Jaakko eroitti Mäkelän
tiluksista avullisen torpan maan erilleen, viideksikymmeneksi vuodeksi.
Siihen tuli hyvästi peltoa, niittyä, metsää ja tekomaata ja kantataloon
ei tarvinnut torpan mainitun ajan kuluessa maksaa veroa eikä tehdä
päivätöitä. Maa ja liika irtain myötiin ja tuotti semmoisinaankin
kymmeniä tuhansia markkoja; eläimet, heinät, viljaa ja tarpeellisimmat
työkalut jätti Jaakko myömättä ja vei ne Tinttalaan.
Huutokaupan päätyttyä kutsui Jaakko renki Kallen tykönsä.
"Sinua varten eroitin minä torpan. Sinä saat sen tästä päivästä pitäen
haltuusi, niillä ehdoilla, joilla se päätilasta eroitettiin, eikä sinun
tarvitse meillekään siitä mitään maksaa", sanoi Jaakko.
Renki Kalle tuli niinkuin puusta pudonneeksi, eikä hänellä tahtonut
olla mitä sanoa.
"No, mutta Herran tähden! Mistä tämä tulee?" voi hän viimein änkyttää.
"Se on appivaarini tahto. Eikö hän ole jolloinkin aikonut sinulle
jotain palkita?" sanoi Jaakko.
"Niin, tuo piippujuttu, se ei olisi ollut palkinnon arvoinen", sanoi
Kalle.
"Niin, mutta sen on tehnyt ja päättänyt se mies, joka harvoin purkaa
päätöksiään", sanoi Jaakko, ja kaikki purskahtivat nauramaan, sillä
Jaakon sanoille ruvettiin antamaan arvoa. Minkä vuoksi? Sen vuoksi,
että hän oli nyt -- rikas!
"No, mutta teidän Johannahan oikeammin oli se, joka piipun omistajan
ilmoitti", intteli Kalle.
"Jos sinua paremmin se miellyttää, niin nauttikaa Johannan kanssa
palkintonne yhdessä; ilman sitä olen minä aikonut Johannalle erittäin
palkita", sanoi Jaakko.
Kalle punastui punaiseksi kuin leppäkerttu, sillä jokainen tiesi,
ett'eivät Kallen ja Johannan silmäilemiset olleet heille
vastenmieliset.
Sivumennen mainittakoon, ett'ei kauvan viipynytkään, ennenkuin Kalle
kihlasi Johannan. Jaakko lahjoitti Johannalle elukoita, viljaa ja
työkaluja runsaalla kädellä. Kalle ja Johanna perustivat elämänsä
noilla palkinnoilla ja elivät hyvissä varoissa onnellisina, ja olivat
kiitolliset hyväntekijöillensä.
Jaakosta tuli nyt paikkakunnan rikkain mies, mutta hän ei käyttänyt
rikkauttaan köyhäin sorroksi, vaan auttamiseksi.
Ensi vuotena kohosi Tinttalan kartanoon, Metsälammen puolelle, uhkea
rakennus, joka järkiään laitettiin asuttaville.
Tuo entinen pikku tupa muutettiin Metsälammen rannalle ja laitettiin
samaan asuun, suojaksi raju-ilman aikoina, kun kalassa oltiin, sekä
uintimatkoilla sattuvien sadekuuroin suojaksi. Metsälammen räme, se nyt
vasta pöläkkään tuli. Siellä kuokittiin, kaivettiin, muokattiin ja
väännettiin. Siellä poltettiin, kynnettiin, kylvettiin, niitettiin ja
leikattiin; siellä oli miestä kuin mätästä, kullakin erilaiset
työ-aseet käsissä. Osa Metsälammen rämeestä oli muuttunut jo
vakinaiseksi maapelloksi ja muuta tehtyä lihavaa viljamaata oli tuossa
muinen niin rumassa Metsälammen rämeessä niin kauvaksi kohta kuin silmä
kantoi.
Eipä Jaakon appivaari ollutkaan ollenkaan tyytymätöin uuteen taloonsa,
kun hän kesän tultua näki oikein Tinttalan tilukset, eikä hän
ihmettelemästä laannut, kuinka paljon siinä oli tehty ja toimitettu.
Kesäisinä aikoina hän usein ongiskeli vaimonsa kanssa Metsälammesta, ja
suuri oli heidän ilonsa, kun joku kyrmyniska ahven tai hopeakirkas
särki vonni heidän onkeensa, sillä Jaakko oli joku vuosi takaperin
istuttanut lampeen särkiäkin.
Kaiken haaran kautta alkoi Maunolle uusi aika, uusi elämä, uudet
käsitteet. Hän tuli joka puolelta näkemään vilkkaampaa elämää ja
toimintaa, kuin ennen Mäkelässä. Hän tuli käsittämään ja huomaamaan,
että halvinkin ihminen saattaa olla joksikin hyödyksi ihmiskunnalle,
kun hän on vaan rehellinen, vaikk'ei hän ole rikaskaan, jolle hän ennen
niin suuren arvon pani. Hän huomasi, että varoja ja rikkauksia saattaa
käyttää paljon hyödyllisemmälläkin tavalla, kuin rahojen kokoamisella,
vieläpä niinkin, että siitä on hyötyä sekä itselle että muille. Tuon
ajatustavan perusteella ja käsitteellä olivat hänestä Saara muori,
Jaakon vanhemmat, Kalle ja Johanna parhaita ihmisiä maan päällä,
vaikk'ei hän heistä ennen juuri suurta lukua pitänyt.
Yhä enemmän oppi hän vaimoansa rakastamaan ja huomaamaan, mitä hänen
vaimonsa oli saanut hänen jäykkyytensä vuoksi kärsiä. Hän näki
jokapäiväisenä esimerkkinä edessänsä, Jaakosta ja Marista, mitä tosi
rakkaus ja avosydämisyys parikunnan välillä vaikuttaa, ja tunnollisella
sydämellä koki hän korvata vaimollensa entistä tylyyttänsä ja
kylmyyttänsä. Vaimonsa käsitti hyvin tuon elämän muutoksen ja kyynel
silmissä tunnusti hän nykyisen elämänsä taivaaksi maan päällä.
Jaakon ja Marin lapsissa sai Mauno uutta elämän ainetta. Kun hän ei
vaan ollut jossain työssä tai toimessa, leikki hän lasten kanssa
yhdellä tai toisella tavalla. Väliin oli hän lasten kanssa
sokkosillakin, ja kävipä joskus niinkin, että ukko kaatui nurin
niskoin, lasten hätyytellessä; semmoiset tepposet huvittivat ukkoa
suuresti, jos muitakin.
Vuosi, pari oli kulunut. Saara muori ja Jaakon äiti olivat jättäneet
tämän maailman ja he olivat saatetut tuonne viimeiseen lepoon, joka
niin tasan kaikki arvaa. Hyvin vanha ja keltaisen-ryppyinen oli Jaakon
äiti jo ennen kuolemaansa. Hän oli viimeiseltä tuntikausia katsonut
hyvin hartaasti Jaakkoa, ja väliin oli hän lausunut: "no ei olisi
uskonut tuosta pojasta tuommoista miestä tulevan". Kenties hän huomasi,
että Jaakko oli etevämpi kasvatustaan ja ett'ei tuo hänen etevyytensä
suinkaan ollut hänen ansionsa. Kenties oli hänkin viimeisellä elämänsä
ajalla oppinut tuntemaan jotain jalompaa ja korkeampaa, kuin
salakapakoitsemisen, ja sitäpä juuri osoittaa joskus häneltä kuultu
lause: "ei ole viinan myönti siunaukseksi"; harvoin kuultiin tuo lause
puhkeavan eukon rinnasta, mutta se kuultiin aina tapahtuvan pitkän
vaiti-olemisen ja miettimisen perästä.
Jättänyt oli Marttalan Erkkikin jo tämän elämän. Hän oli suurella
surulla ja mielipahalla havainnut, että hänen oikein ja väärin
koottujen rahojensa päällekirjoitukseksi oli tullut: "menkäät kaikkeen
maailmaan". Hän kuoli hyvin mielellään, sillä hän tahtoi päästä enempää
näkemästä. Poikansa, Matti, oli tuon oudon kirjoituksen kirjoittanut
hänen rahoihinsa, ja sen kirjoituksen mukaan alkoivatkin rahat huilata
kaikkeen maailmaan. Sentähden oli Erkki usein lausunut viimeiseltä:
"eipä minun pojastani miestä tullutkaan".
Jaakko oli nyt kerrassaan voittanut kaikkien ihmisten suosion ja
kunnioituksen. Montakin syytä oli siihen. Hän oli täydellisesti
puhdistanut itsensä niistä rumista, rikoksellisista syytöksistä ja
epäluuloista, joihin hän oli kavalasti kiedottu, ja ihmiset oikein
kauhistuivat käsittäessään, mitä Jaakko oli saanut aivan viattomasti
kärsiä. Olipa Jaakko omalla työllään ja nerollaan ponnistellut
itselleen kieltämättömän yhteiskunnallisen aseman ja riittävän
perheellisen toimeentulon, ja tuon oli hän saanut aikaan kaikkien
vaivojen, vastuksien ja sortamisien vallitessa; eihän semmoinen mies
saattanut olla kehno ja mitätön. Päälliseksi oli hän haltuunsa saanut
suuren, ulkoa päin tulevan rikkauden, jota hän kunnollisesti hoiti,
hyödyksi itselleen ja muille, ja tuo viimeinen seikka peitti ihmisien
silmissä kaikki Jaakon entiset lankeamiset ja hairahdukset aivan
kuulumattomiin, semminkin kun hän parannetulla elämällänsä osoitti
voivansa noustakin, ei vaan langeta. Jaakko tuli nyt kylässä kaikille
kaikiksi. Kuntakokouksissakaan ei nyt enään naurettu hänen neuvoillensa
ja puheillensa, vaan ne otettiin aina valaisevina neuvoina vastaan, ja
enimmiten päättyi asiat niinkuin hän esitteli.
Samassa määrässä kuin Jaakon arvo yleni, aleni se Marttalan Matilta.
Yht'äkkiä paljastuivat kaikki hänen salakavalat juonensa, joilla hän
oli koettanut sortaa ja langettaa Jaakkoa, ja kahta raskaammasti
lankesi yleisön tuomio Matin päälle. Päälliseksi oli hänen suuret
rikkautensa olleet ja menneet, jonkatähden nekään eivät olleet
peittämässä enään hänen rikoksellista elämäänsä, ja niin ei hän
saanut enään kunniaa mammonan orjiltakaan. Kavaluutta, petosta,
epärehellisyyttä, ilkeyttä, kostonpyyntöä, panettelua, solvausta ja --
köyhyyttä oli nyt vaan yleisön silmissä Matin kunnia-luettelossa.
Eipä kauvan viipynytkään ennenkun Marttalaankin kuulutettiin
huutokauppa. Merkillistä on, kun noihin kylän vankimpiin taloihin,
Mäkelään ja Marttalaan, tuli huuto-kauppa! Erilaisella pohjalla seisoi
kummassakin talossa nuo "vasaramarkkinat", sillä edellinen pidettiin
vapaehtoisesti, jälkimäinen pakosta. Viime aikoina oli Matti osoittanut
jonkinlaista parannettua elämää, mutta hänen entinen juoppoutensa ja
tuhlari-elämänsä oli saanut jo asiat niin pahalle kannalle, ett'ei se
ollut enään autettavissa. Hän oli viimein nainut erään köyhän, mutta
sievän piika-tytön, ja tuon vaimonsa alinomaisesta vaikutuksesta oli
Matti vihdoin ruvennut näyttämään elämän parannuksen merkkiä.
Määrätty huutokauppa-päivä tuli Marttalaan. Mahdotoin väen paljous
kokoontui taloon, mikä mitäkin tarvettansa varten; Jaakkokin oli muiden
joukossa. Alla päin, pahoilla mielin oli nyt Mattikin, mutta sitäkin
enemmän hänen vaimonsa, ja olipa syytäkin, sillä pelättävä oli, että
heidän elo-elämänsä menee heiltä niin polkuhinnasta, ett'ei heille
itselleen jää maahan putoavaa. Ensin myötiin halvinta irtainta ja
sitten ryhdyttiin maan myöntiin. Sadan sadan päälle ja kymmenen
kymmenen päälle nosti Jaakko hintaa niin kauvan, että Marttala jäi
hänelle, puolesta sen oikeasta arvosta.
"Siinä oli taistelun pää, Jaakon ja Matin taistelusta, eikä ole vaikea
huomata mikä Jaakolle on voiton tuottanut", sanoi Matin vaimo
surullisesti, kun huomasi kenelle heidän talonsa joutui.
"Se oli oikea kosto, ja selvästi näkyy kuka voiton on pitänyt", mutisi
väki puoliääneen, kun Jaakolle maa lyötiin, sillä he pitivät aivan
luonnollisena ja oikeana sen, että Jaakko häätää Matin pois maaltaan.
Matti kuuli tuon väen mutinan. Entinen ilkeys ja häijyys sai hänessä
taas täyden vallan. Hän loukkaantui kovin, kun Jaakko oli saanut niin
loistavan voiton ja niin suuren vallan hänen ylitsensä ja hänen
ilkeytensä muuttui nyt voimattomasta kostonpyynnöstä kateuden vihaksi.
"En olisi huolinut vaikka maani olisi joutunut kenelle muulle, kuin ei
se vaan olisi tullut tuon -- Tintta-karhun haltuun", sanoi Matti
vihasta vapisevalla äänellä.
Kaikki ihmiset kauhistuivat tuon Matin puheen kuultuansa ja odottivat
pelvollaan, mitä siitä seuraisi.
Nyt nähtiin kummia, semmoisia kummia, joita vähimmän oli odotettu.
Tyynenä ja nöyränä astui Jaakko Matin eteen ja sanoi:
"Nyt saat, Matti, sanoa minua vaikka Tintta-sudeksi enkä yhtään pahene
siitä. Tämä on minulle ollut kova koulu, ja tuossa koulussa olen minä
oppinut jotain, olen oppinut -- kärsimään ja itseäni hillitsemään.
Sydämestäni pyydän sinulta anteeksi, kun olen niin usein närkästynyt
sinulle niin viattomasta nimittämisestä, kuin Tintta-karhu on. -- En
ole tullut sinun maatasi anastamaan, enkä maaltasi sinua pois
häätämään, vaan auttamaan. Koska luulen, että se hinta, johon maa
nousi, riittää velkojesi maksuksi, niin pyydän että huutokauppa
lakkautetaan ja sinä saat maasi pitää niinkuin ennenkin; maksa minulle
sen mukaan kuin voit."
"Sepä vasta oli oikea kosto, ja selvästi näkyy, kuka jalo on", kuului
silloin ääni väkijoukosta, ja kun katsottiin kuka tuon äänen päästi,
havaittiin sen olevan Korpelan isännän.
Kun Matti oli kuullut tuon Jaakon puheen, astui hän askeleen ja toisen
takaperin ja horjui. Jaakon puhe teki häneen tehosan vaikutuksen.
"Jumalani! Tuollako tavalla te kostatte meidän hävyttömyytemme ja
ilkeytemme teitä kohtaan?" sanoi Matin vaimo hämmästyneenä, omistaen
miehensä häijyn kavaluuden itselleenkin, vaikk'ei hän ollut koskaan
Jaakolle mitään häijyyttä tehnyt, päin vastoin oli hän usein miestään
kyynel silmissä varannut siitä.
"Onko se niin, Jaakko, onko se niin? Väärin olen tehnyt sinua vastaan,
julmasti väärin, ja usein on oma-tuntoni soimannut minua siitä. Minä
olen julmasti sinua sortanut, julmasti soimannut ja kääntänyt omat
rikokseni sinun päähäsi. Sinä olet täydellisesti itsesi puhdistanut
minun pirullisista syytöksistäni ja kamalasti lasketuista pauloistani,
ja minä olen itse kietoontunut ja langennut omiin pauloihini, ja
voittaneena, puhdistuneena teet sinä sortajallesi, ilkeälle
kostonpyytäjällesi ja verivihollisellesi tuommoisen työn! Jaakko! Se on
enemmän kuin minä voin käsittää. Anna minulle, Jaakko, anteeksi, anna
Jaakko minulle anteeksi! Minä rukoilen, minä pyydän sitä, minä pyydän
ja rukoilen sydämen pohjasta!" puhui Matti itkusta tukahtuneella
äänellä ja vesissä silmin.
"Se on jo annettu. 'Anteeksi antakaat, niin teillekin anteeksi
annetaan. Älkäät pahaa pahalla kostako, vaan voita sinä paha hyvällä'",
sanoi Jaakko ja kyyneleet valahtivat hänenkin silmistään.
Liikutettuna oli koko huutokauppa-väkikin ja he hajausivat itsekukin
kotiansa.
Niin jäi Matti Marttalan isännäksi kuten ennenkin. Hän koki parantaa
elämäänsä ja maksella Jaakolle vähitellen isoa velkaansa. Hän ei
kumminkaan voinut enään nousta entiseen maineeseen rikkaudessaan, eikä
entiseen kunniaan arvossaan, sillä liian syvälle oli turmelus iskenyt
kyntensä häneen ja liian hiljan oli hän itsensä siitä irroittanut. Toki
oli hänellä, vaimoineen ja lapsineen, oma talonsa, oma leipäpalaisensa
ja oma asuntonsa koko elämänsä ajan, ja he kiittelivät Jaakkoa
hyväntekijänänsä. Jaakosta ja Matista tuli hyvät ystävät tästä lahtien,
mutta Mari ei tahtonut nähdä Mattia, vaikka hänkin antoi sydämessään
hänelle anteeksi, sillä Mari ei saanut sydämessään paranemaan aivan
umpeen niitä haavoja, joita Matti oli koko elämänsä ajan sinne iskenyt
-- Marissa juoksi isänsä, Maunon verta.
* * * * *
Eräänä talvi-iltana istui Jaakko kotonaan iloisen palvelusväkensä ja
perheensä keskessä, yhtä iloisen takkavalkean loimottaessa. Lapset
hyörivät ja pyörivät, iloisina hekin, vanhempiensa ja Maunon ympärillä,
tehden kaikenlaisia leikkejä ja kysymyksiä. Väki nauroi ja hälisi ja
itsekullakin oli jotain merkillistä sanottavaa ja toimitettavaa. Jaakko
vaan oli ajatuksiinsa vaipuneena, eikä näyttänyt tulevan huomioonsa,
vaikka lapset kävivät vähin häntä puskemassa että hän oikein heilahti;
kaikesta näkyi, ett'ei hän tietänyt mitä ympärillä tapahtui. Tuon
huomasi Mari ja hän katsoi kauvan Jaakkoa silmiin, suu vähän naurussa;
Jaakko ei tuota huomannut. Viimein pyrskähti Mari nauramaan täyttä
kurkkua. Jaakko havahtui.
"Jopa taas rupesit miettimään menneitä aikoja. Tiesinhän minä kun
tiesinkin, että kyllä sinusta vielä mies tulee", sanoi Mari ja katsoi
naurussa suin Jaakon silmiin niin lempeästi.
Jaakko kohotti itsensä suoremmaksi.
"Niin", sanoi hän. "Tuhat kertaa olisin minä sortunut elämän
taisteloissa, jos sinä, rakas Mari, et olisi ollut minua tukemassa ja
ylös nostamassa lankeemuksissani. Jos minä joku olen, sinun vuoksi minä
se olen, sillä sinä olet täydentänyt tyhjät paikat sydämessäni. Sinua
ja sinun suuria avujasi ja ansioitasi minä tässä olin juuri
muistelemassa, kun minun herätit lempeällä naurullasi. Voi, voi Mari!
Paljon olet sinä taistellut, paljon kärsinyt, mutta paljon --
voittanutkin. Jumala olkoon kiitetty, kun Hän on vaimon niin korkeilla
lahjoilla varustanut ja kun Hän on sinun minulle antanut", sanoi
Jaakko, ja suuret vesikarpaleet valahtelivat hänen silmistään, mutta
Mari riepsahti Jaakon tykö ja kuivasi ne pienellä, pehmeällä
kätösellään.
"Niin. Korkeilla ja kestävillä lahjoilla on Luoja vaimon varustanut,
sen tunnen omasta pitkästä, vaikka myöhäisestä kokemuksestani", sanoi
Mauno, samassa pyyhkien pois kyyneleet oman muorinsa silmistä, sillä
nekin olivat nähneet hyväksi kastua tällä hetkellä.