XI.

Palkinto -- kummallinen vieras.

Oli kulunut taas joku vuosi. Tinttala ei ollutkaan enää tuommoinen

kurja uudistalo, sillä siinä elettiin jo vankkaa talonpojan elämää.

Pikku tuvassa ei ollutkaan enään ketään asumassa, sillä valmiina seisoi

nyt jo kehä, joka katovuotten tähden oli siinä valmistumattomana

seisonut useampia vuosia; olipa se oikein punaseksi päältä maalattu.

Siinä valoisassa, puhtaassa ja välkeässä huoneessa asuivat nyt pikku

tuvan asukkaat. Voi kuinka hyvältä heistä nyt tuntui tuo avara asunto

ja murheetoin toimeentulo; tuntuipa heistä siltä kuin he olisivat

omalla ohvakkuudellansa väkisin anastaneet itsellensä itsenäisen

toimeentulon ja siinä samassa yhteiskunnallisen aseman.

Olipa heidän asukaslukunsakin lisääntynyt monella lailla. Heille oli,

näetten, syntynyt kolmas lapsi, ja he elivät kaikin terveinä ja

hyötyisinä. Myös olivat vanhan Tinttalan asukkaat, Jaakon isä ja äiti,

lisänneet perheen lukua kahdella hengellä. He olivat jo vanhat eivätkä

enää voineet itseänsä elättää tinttaamalla, tuolla heidän mielestänsä

luvallisella lainrikoksella. He olivat nyt tulleet vaivashoidon

elätettäviksi, mutta Jaakko ja Mari ottivat heidät tykönsä, sillä he

eivät saattaneet sitä nähdä, että he olisivat armoleipää syöneet. Mari

oli jo ennen tahtonut heidät tykönsä otettaviksi, mutta Jaakko oli

sitä vastaan, niin kauvan kuin hän saisi tuvan kehän valmiiksi, ja

paraiksi, kun tosi tarve tuli, saikin hän sen. Saara muori oli myöskin

ollut Tinttalassa siitä asti, kun hän toi sanaa, että Marttalan

kellari-kamarissa on asukkaita. Jaakko ja Mari eivät hennoneet häntä

laittaa mökkiinsä takaisin, puutoksia kärsimään, tuota suurinta

ystäväänsä ja hyväntekijäänsä, joka heidät oli suuresta vaarasta

pelastanut. Mummo suostuikin ilolla asumaan noiden ystäviensä

luona, sillä hän pelkäsi ylpeäin Marttalaisten kostoa huonojen

kortteeri-miestensä ilmitulemisesta. -- Noin tavoin oli Tinttalaan

karttunut yhdeksänhenkinen perhe, sillä yhä oli tyttökin siinä.

Käräjät olivat olleet ja menneet, joissa Marttalan silloisten

yövierasten maja-asia tutkittiin. Oikeus ei voinut Marttalaisia tuomita

itse rosvojen rangaistukseen, sillä he osasivat hyvin puolestansa

puhua. Eivät he sanoneet muka tietäneensä minkälaisia miehiä nuo oudot

olivat, vaan kun he tulivat ja pyysivät yösijaa, niin ei heidän muka

sopinut kieltää. Kun ei heillä muka ollut muualla sijaa vieraillensa,

veivät he heidät kellari-kamariin ja puhelivat siellä vierastensa

kanssa. Kun sitten vallesmanni ilmestyi oven taa ja pyysi ovea auki,

sammuttivat nuot vieraat valkean ja hyppäsivät akkunasta ulos, jättäen

tuomansa kalut kamariin. Tuosta he muka arvasivat vierastensa olevan

epärehellisiä ihmisiä, jonka tähden pelkäsivät pahinta ja tyhmistyivät

niin, että sitten kielsivät heillä ketään olleen ja muutenkin sekanivat

puheessaan, siinä hädässä tulleessa turhassa toivossa, ett'ei kukaan

noita heidän arkoja vieraitansa nähnyt. Nuot perustukset ne olivat,

joihin Marttalaiset kovasti nojasivat oikeudessa, ja ne olivat

vierasten-miesten todistusten kanssa niin yhtä pitävät, ett'ei oikeus

voinut tuomita heille varkaan rangaistusta, mutta asiassa oli kuitenkin

siksi sitovia asianhaaroja, että oikeus tuomitsi heidät isoihin

raha-sakkoihin.

Vaikka Marttalaiset pääsivät niin vähällä rypemisellä rumasta

asiastaan, oli heidän arvonsa ja kunniansa mennyt ihmisien silmissä --

palaamattomiin, sillä jokainen rehellinen ja kunniallinen ihminen tunsi

tunnossaan asian todellisen laidan. Olla puheen alaisenakaan rosvojen

suojelemisesta, saatikka sitte joutua syytöksen alaiseksi ja osaksi

tulla rangaistuksi noin rumasta asiasta, sitä kansa ei voinut koskaan

unhottaa, semminkin kun tuo syytös oli aivan heidän luonnettensa

mukainen.

Tuo kaupungissa tapahtunut iso varkaus oli myös tutkittu ja nuot

molemmat Marttalassa kiinni saadut veijarit tulivat siihen syypäiksi,

sillä Marttalassa takavarikkoon otetut kalut ja rahat olivat juuri

niitä tavaroita, joita sieltä oli varastettu. Jaakonkin täytyi

olla todistajana asiassa, jossa hän sai tarkoin selittää tuon

polisihistoriansa ja Marttalassa tapahtuneet seikkailut. Siellä olivat

nuot lahjatkin tutkittavina, jotka Jaakko polisilta sai, ja ne olivat

myös kaupungista varastettua kalua, arvaapa sen.

On jäänyt mainitsematta, että toinen Marttalassa kiinni saatu mies oli

eräs naapuripitäjässä asuva talonisäntä. Hän oli jo kerran varkaudesta

rangaistu, ja tuota mennyttä kunniaansa oli hän jonkun aikaa kokenut

takaisin saada leventelevällä kerskaamisella rehellisyydestänsä ja

ulkokullatulla katumuksellaan, ja nuo olivat hänellä alinomaa suussa.

Eräänä päivänä oli nimismies lähettänyt sanan Jaakolle tulla hetimiten

käymään hänen luonaan. Jaakko oikein säikähti tuota kutsua, semminkin

kun se oli nimismieheltä, mutta meni hän kuitenkin. Sinne tultuansa

kummastui Jaakko oikein aikalailla, kun nimismies vaati häneltä

viidensadan markan kuittia; hän maksaisi Jaakolle mainitun summan.

"No mutta mitä herran tähden tämä nyt on, ja mistä se tulee? En

ymmärrä", sanoi Jaakko hämmästyksissään.

"Rosvojen kiinni panemisesta, erittäinkin Pirulan", selitti nimismies.

"No mutta taivaan nimessä! Tehän rosvot kiinni otitte, siis, jos siitä

jotain palkintoa tulee, on se annettava teille, eikä minulle", sanoi

Jaakko.

"Ilman sinutta ei olisi Pirula vielä tänäkään päivänä kiinni. Sinä se

olit, joka tiesit hänen pesänsä ja semmoisessa paikassa, ett'ei kukaan

muu olisi sitä osannut aavistaakaan. Sinä se olit, joka tuon

vaarallisen pahantekijän otit kiinni itse teossakin, sillä sitä ei

olisi kukaan meistä voinut tehdä. Pirula on tunnettu vahvaksi mieheksi

ja hänellä oli ladattu revolveri kädessä. Jos hän olisi saanut

silmänräpäyksen enemmän aikaa, jonka hän olisi saanutkin, jos häntä

olisi kiinni pitämässä ollut heikommat voimat, niin olisi hän saanut

tilaa ampumaan, ja silloin olisi hän mennyt, niinkuin monasti ennenkin.

Hän on jo tehnyt murhiakin ja monta muuta isoa vahinkoa, kun häntä on

yritetty kiinni panemaan. Pirula on vaarallinen mies, eikä kukaan ole

vielä rehellisemmästi palkintoa ansainnut kuin te", sanoi nimismies.

(Hän sanoi nyt Jaakkoa kunnioituksesta teiksi).

Vaikka kuinkakin Jaakko olisi estellyt, ei ollut hänellä muuta neuvoa,

hänen täytyi antaa kuitti ja nimismies maksoi rahat.

Jaakko otti kiitellen ja kunnioituksella rahat vastaan. Hän ei ollut

vielä koskaan ennen ollut niin rikas. Viisisataa markkaa, se oli iso

rahasto Jaakon mielestä. Iloisella mielellä riensi hän nyt rahojensa

kanssa kotiinsa, jossa hän heti kotiväellensä ilmoitti, mikä onni häntä

nyt oli kohdannut. Ei tarvinne mainitakaan, että tuo perheenisäänsä

rakastava kotiväki riemastui kovin, kuullessaan tuon uuden onnen ja

voiton, sillä olivathan ilot ja surut heille kaikille yhteiset. Olipa

Jaakon isästä ja äidistä oikein kumma, kun heidän pojastaan oli tullut

semmoinen mies, että hän voi tuommoisia palkinnoita ansaita. Naurussa

suin kuunteli Jaakon isä kauvan aikaa Jaakon kertomusta, ja katsoi

samassa häntä luottavasti silmiin ja viimein virkahti hän: "Onkos

hullumpata". Saara-muori halaili vuoroon Jaakkoa, vuoroon Maria ja

hoki: "voi kuin minun on hyvä olla, kun teidän hyvin käypi".

Kauvan ei Jaakko rahojaan piiloitellut eikä ihastellut.

Hän rupesi niitä oikein aika kyytiä syytämään Metsälammen rämeesen, ja

sinne rupesi oikein kosolta nousemaan savea. Jaakko teki itsekin työtä

entisellä uutteruudella ja virkeydellä. Monet hyvät vuodet tulivat

siihen avuksi ja palkitsivat moninkertaisesti tuon uutteran työmiehen

hien ja väen, sillä hallakin oli paennut nyt jo etemmäksi, ankaran työn

ja maan kuivumisen pakosta.

Kaikkien noiden ponnistuksien seurauksena oli se, että heidän

varallisuutensa alkoi karttua siihen määrään asti, että kyläläisilläkin

oli siitä puheen-ainetta. Ei heillä ollut enään ruoan eikä juoman

puutetta. Aitassa oli heillä viljaa tallella katovuodenkin varalla ja

navetta oli täynnä mylviviä eläimiä. Ei heillä ollut velkaa penniäkään

yhdellekään ihmiselle, sillä he olivat hevosenkin hinnan jo kaikki

maksaneet, joka hinta heille oli niin paljon aikoinaan murhetta

tuottanut; vieläpä olivat he hankkineet toisenkin hevosen.

Eräänä kertana istuivat Jaakko ja Mari kahden, uuden tupansa kamarissa.

Kaunis ilma oli ulkona ja vieno tuuli huhautteli pehmeästi huonetten

seiniin. Kesäisen syyspuolen päivän iltapuoli oli. Mari, ahkerana

emäntänä ja perheen äitinä, kutoi sukkaa. Tarkan tallentajan merkkinä

oli Marin vyöllä pieni avainkimppu. Jaakko istui mykkänä, poski käteen

nojattuna. Kumpikaan ei puhunut mitään, sillä edelliset keskustelut

olivat saattaneet heidän sydämiinsä sanomattoman tyytyväisyyden ja

rauhan; he näyttivät elävän tunteittensa vallassa.

Silloin aukeni kamarin ovi äkkiä ja tyttö astui sisään.

"Mies näkyy kiertävän Metsälammen vainion ympärillä", sanoi hän.

Mari ja Jaakko menivät katsomaan.

"Voi isä! Isä, isä! tulkaa tänne! tulkaa taloon -- tulkaa! tulkaa

huoneesen -- elkää sinne menkö -- kuulitteko, isä? -- voi, voi!" huusi

melkein yhdellä hengähdyksellä Mari, heti kun hän oli tuon vainion

ympäristöllä kulkevan miehen huomannut, vaikka kaukaa.

Mutta ullankanteella kuleksiva mies ei ollut kuulevinaankaan Marin

värähtelevällä äänellä huudetuita rukouksia ja toivotuksia, vaan hän

vetäysi puiden suojaan ja katosi metsään.

Mari tyrskähti katkeraan itkuun. Hän oli pitkän ajan päästä nähnyt

isänsä, kaukaa oli hän nähnyt hänen, mutta yhtäkaikki oli Mari hänen

tuntenut. Marin sydän ilostui nähdessään isänsä, katselemassa niitä

viljelyksiä, joita he, vuosien kuluessa, olivat ponnistellen ja

taistellen valmistaneet. Toivon säde lensi silloin hänen sydämeensä,

että hänen isänsä on leppynyt, on anteeksi antanut, ja tuo toivon säde

oli hänen huulillensa nuot hätähuudot ajanut. Mutta toivo petti; isä ei

ollut vielä leppynyt, ei anteeksi antanut, sillä hän ei ollut

kuulevinaankaan lapsensa hätäistä ja lapsellista huutoa ja kutsumusta,

vaan hän vetäysi metsän kolkkoon suojaan, pois hätäilevän ja rukoilevan

lapsensa näöstäkin; näyttipä siltä, kuin ei hän olisi tahtonut itseänsä

ollenkaan nähtävän eikä tunnettavan. Oliko kumma jos Mari heltyi

itkemään, kaikki nuo harkittuaan?

Kauvan suri Mari mennyttä tilaisuutta tavata rakasta isäänsä, kauvan

Jaakon mieli oli apea, ajatellessaan appensa anteeksiantamattomuutta ja

leppymättömyyttä.

Huhut Jaakon ja Marin aineellisesta vaurastumisesta olivat tunkeuneet

Mäkelän Maunonkin korviin. Tuon ryöstö-yrityksen jälkeen ei Mauno

luullut ketään ryöstäjäkseen muita kuin Jaakkoa ja kylässä kulkevan

huhun mukaan piti hän sitä niin varmana, kuin viisi sormea kädessään.

Mutta kun rosvot saatiin Marttalasta kiinni, joutui hän aivan pyörälle

sen asian kanssa: tuo kiinnipano oli tapahtunut Jaakon toimesta ja

kautta ja se oli aivan ristiriidassa hänen ryöväyksensä kanssa, ja hän

koetti saada selville sitä asiaa minkä voi, mutta turhaan. Olisiko

Jaakko ollut niin halukas noita pahantekijöitä kiinni vuovaamaan, jos

hän olisi ollut osallinen tuohon ryöstöyritykseen? Mistä ja kuka oli se

mies, joka hänen noiden hirviöin käsistä pelasti? Mistä oli Jaakolla

tieto, että roistot saivat suojaa Marttalassa? Kas nepä kysymyksiä,

joissa oli Maunolle seulomista ja ajattelemista.

Mauno oli monta kovaa sotaa sotinut sydämessään. Luonnollinen vanhemman

rakkaus kyti alinomaisena, kalvaavana tuntona hänen sydämessään, mutta

sitä ankarasti vastusti tuo itsepintainen jäykkyys, tekonsa ja sanansa

pitävyys, josta hän oli yleiseen paikkakunnassa tunnettu. Juuri kun

hän oli valloittamaisillansa sydämensä ja ottamaisillansa tyttönsä ja

vävynsä kotiinsa, johon suuntaan Maunon vaimokin alituisesti vaikutti,

tuli tuo ryöväysjuttu taas mieleen ja viritti Maunon vihan ja

ennakkoluulot Jaakkoa kohtaan kaksinkertaisiksi. "Semmoinen hän on!

Enkö minä sitä sanonut? Salakapakasta ei voi parempaa toivoakaan", oli

Mauno silloin sanonut. -- Kaksin kerroin sai Jaakko syyttömästi

apeltansa vihaa ja ylenkatsetta, kaksin kerroin sai Marttalan Matti

häneltä ylistystä ja kunniaa -- syyttömästi hänkin; Matti oli arvannut

niin laittaa; hän oli aikanansa taitava pelaaja.

Olipa Mauno jo kerran jälkisäädöksellä määräämäisillään omaisuutensa

Matille, ja täydessä loistossaan näkyi nyt hänen vaalinsa oikeus

tyttärensä naima-asiassa.

Kun tuo rosvojen kiinnipano Marttalassa tapahtui, aleni Matin ja hänen

isänsä arvo niin Maunon silmissä, ett'ei hän pitänyt heitä enään

ihmisinäkään, ja julkisesti oli hän heille eräänä kertana sanonut,

ettei hän tahdo olla rosvojen suojelijain seurassa, ja siitä herran

hetkestä ei nähty Maunon ja marttalaisten seurustelevan. "No kaikkia

sitä näkee ja kuulee! Kuka tuota olisi uskonut? Huono olisi hänkin

ollut lapseni elämän kumppaniksi, kenties huonompi kuin tuo toinen,

vaikk'ei hänkään häävi ole", oli Mauno silloin sanonut. Ensikerran

eläessään oli hän siten tunnustanut erehtyneensä, ensikerran vaalinsa

väärin toimittaneensa, mutta sillä ei hän vielä tunnustanut sitä vaalia

oikeaksi, jonka hänen lapsensa itse oli oman sydämensä vaatimuksesta,

oman mielensä mukaan tehnyt.

Niin oli Matin arvo Maunon silmissä alennut, mutta Jaakon arvo ei ollut

samassa vertaisuudessa ylennyt. Vaikka hän harkitsikin Jaakkoa vapaaksi

tuosta ryöväyksestä, ei kuitenkaan voinut Maunon silmissä se pirullinen

ja saastainen tahra poistua pois. Jaakosta, jolla ilkeä koston-pyytäjä

oli kokenut so'aista häntä, vaan Jaakko pyöri kuin pyörikin hänen

ryövääjänään.

Usein oli Mauno syviin ajatuksiin vaipuneena pitkät ajat. Siitä heräsi

hän tavallisesti niinkuin unesta. Silloin nähtiin hänen aina

pujauttavan päätään ja kuultiin sanovan: "jos, jos", mutta kukaan ei

tietänyt mitä tuo "jos" merkitsi.

Niinkuin jo mainittiin, oli huhut Jaakon ja Marin hyvästä

toimeentulosta tunkeunut Maunonkin tietoon. Hän tahtoi omin silmin

nähdä, kuinka paljon perää tuossa huhussa oli. Siinä tarkoituksessa

lähti hän ypöyksin metsiä myöten kiertelemään Tinttalan tiluksille,

sillä ei hän olisi yhdenkään ihmisen suonut näkevän, että hän meni

hyljätyn tyttärensä ja vävynsä kotia katsomaan. Niinkuin jo tiedämme,

nähtiin hän siellä kumminkin. Sieltä palatessaan oli Mauno tavallista

tiheämmin ja tavallista pitempään ajatuksiinsa vaipuneena ja tavallista

useammin kuultiin tuo "jos, jos"; erään kerran kuultiin hänen lisäävän:

"jos ei hän olisi ollut minua rosvoamassa."

"Kuka?" kysyi hänen vaimonsa äkkiä.

"Ei kukaan", sanoi Mauno havahtuen, nousi ylös ja pisti piippuunsa.

Niin Mauno, mutta eipä muustakaan kansasta ollut peräti haihtunut pois

tuo luulo, että Jaakko olisi ollut tuolla tavalla anastamassa vaimonsa

perintöä tylyltä ja kovalta apeltansa, vaikka Jaakko olikin niin

tuntuvalla tavalla puhdistanut itsensä tuosta rumasta syytöksestä

noiden rosvojen kiinnipanemisella.

Ei kukaan kärsinyt enempää tuosta ikävästä naima-rettelöstä ja Jaakon

ja Marin kunnian alennuksista, kuin Marin äiti. Jo alusta alkain oli

hän katkeruudella huomannut mihin vaaraan hänen lapsensa joutuisi, jos

hän tulisi Marttalan Matin kanssa elämäänsä viettämään. Hän oli kyllä

Jaakossakin havainnut inhimillisiä heikkouksia kenties enemmän kuin hän

olisi suonut, mutta hänen tarkka silmänsä huomasi hänen avunsa niin

suuriksi, ett'ei hän ollut ollenkaan vastaan tyttärensä yhdistymistä

hänen kanssaan, semminkin kun se oli Marin sydämellinen tahto. Tuon

hellän perheen-äidin sydämessä oli arka, avonainen ja puhdas paikka,

jota ei ollut tämän maailman rikkaus ja hekuma saaneet so'aista, ja

tuon puhtaan paikan avulla voi hän nähdä mammonan monivärisen ja

loistavan lipun lävitsekin hieman tulevaisuuteen.

Marin naimisesta asti oli hän monta itkua itkenyt. Vaikka hän oli

kokonansa melkein niinkuin vankina, pääsi hän sentään väliin salaa

pujahtamaan pois kotoaan, että hän sai tavata Marin. Silloin he aina

yhdessä vuodattivat raskaan sydämensä, toinen kovan miehen ja toinen

kovan isän ylitse. Oliko Mauno sitte paha tuolle siveälle ja hellälle

vaimolleen? Ei, sitä ei hän ensinkään ollut. Hän ei ollut koskaan

lyönyt vaimoansa, eipä vielä pahoilla ja törkeillä sanoillakaan

sättinyt häntä, eikä Mauno ollut vielä koskaan ollut juovuksissa. Hän

oli hyvä mies, ainakin mitä ulkonaisiin aviollisiin oloihin tulee,

mutta sisällisen ihmisen ja siis elämänkin laita on aivan toisin. Että

Mauno oli jo heti naimisensa alusta anastanut ankaran miesvallan

avioliiton velvollisuuksien ja oikeuksien ylitse, oli jo aivan hänen

luonteensa mukaista, mutta siihen vielä lisäksi tuli, ett'ei Mauno

pitänyt vaimoaan -- vertanaan. Tuota ei Mauno tosin antanut vaimollensa

tiedoksi törkeillä ja raa'oilla sanoilla, vieläpä koetti hän olla

vaimollensa kokonaan sitä ilmoittamattakin, mutta se ei onnistunut,

sillä sydämen silmillä on tarkka näkö ja sen hermoilla on tarkka tunto.

Suru-mielellä antautui vaimo heti miehensä tahdon alle kaikissa, ja

mykkänä kantoi hän sydämessään tuota outoa ja arkaa paikkaa, eikä Mauno

koskaan koettanutkaan täyttää tuota outoa, ei terveeksi tehdä tuota

arkaa paikkaa -- ei.

Silloin kun vaimon mielestä tuntuivat yhteiset asiat menevän vastoin

hänen ymmärrystään, koki hän aina hiljaisesti ja nöyrästi muistuttaa ja

vaikuttaa miehensä mieli-piteisiin, mutta hän ei ollut vielä kertaakaan

onnistunut. Semmoisissa tapauksissa sanoi Mauno tavallisesti: "mitä

tuota joutavia puhuu", ja lähti pois. -- Minkäpä hänelle sitten teki.

Marin ja Jaakon naimisen aikanakin koetti Marin äiti vaikuttaa Maunoon

niin paljon kuin voi heidän eduksensa, mutta siitä ei Mauno kärsinyt

hänen puhuvankaan. Mutta ei hän sentään heittänyt toivoansa, eikä

lakannut puhumasta ja kyhertelemästä tyttärensä eduksi, ja tuota hän

teki vuodet läpitsensä, kun vaan tilaa oli, mutta kaikella

ahkeruudellaan ei hän voittanut muuta, kuin että Mauno rupesi tyytymään

tuohon "mitä tuota joutavia puhuu" sanaansa.

Niin, tyhjiin raukesivat Marin äidin hankkeet ja ponnistukset jäykän

miehensä kääntämisessä ottamaan sanansa takaisin ja edesauttamaankaan

omaa lastansa ja vävyään heidän uuden talonsa perustamisessa.

Vaikka Marin äiti oli niin kovan isäntävallan alla, sai hän kumminkin

usein tilaisuuden auttaa Jaakkoa ja Maria sillä ja tällä pienemmällä

avulla, ja semminkin noina kovina katovuotten aikoina auttoi hän usein

heitä ruoka-avuilla. Oi kuinka usein olisi tuo hellä perheen-äiti

käynyt katsomassa lastaan ja vävyään ja heidän pientä uutta taloaan,

niin, senpä hän olisi tehnyt niin usein ja mielellään, mutta se oli

mahdotoin -- Mauno ei sitä sallinut.

Kun sitten nuo huhut tulivat, että Jaakko muka olisi ollut Maunoa

ryöstämässä ja että Marttalan Matti on Jaakon haastanut oikeuteen

kunnian loukkauksesta, niin ei ollut enään Marin äidin surulla rajoja.

Hän tunsi selvästi tunnossaan, että Jaakko oli viatoin tuosta hirveästä

syytöksestä. Yhtäläistään koki hän Maunolle tehdä perättömäksi tuota

syytöstä ja toteen näyttää kuinka viatoin Jaakko oli tuosta rikoksesta,

mutta nuot hänen puuhansa ja puhdistustoimensa eivät onnistuneet

paremmin kuin ennenkään. Tavallisesti sanoi Mauno vaan: "ole tuossa

vaiti!" ja sitten jälkemmin: "mitä tuota joutavia puhuu." Ei Mauno

koskaan julkisesti ilmoittanut sitäkään, että hän Jaakkoa epäili

tuossa ryöväysjutussa, ei jopa kaiketi, paljonpa hän silloin olisikin

vaimonsa kanssa keskustellut yhteisistä, sisällisistä asioista.

Ei ole vielä mainittu, että Jaakko oli parina vuotena jo hankkinut

itsellensä huvittavaa ja hyödyttävää kirjallisuutta. Korpelassa

kylvetty siemen oli kyllä heti itänyt, mutta nyt vasta se orasti.

Jaakon oli aina mieli halannut kirjallista tietoa, mutta jokapäiväisen

elämän surut ja huolet olivat hänellä näihin aikoihin saakka olleet

niin ankarat, ett'eivät hänen aineelliset varansa sitä sallineet. Mutta

kun hänen ajallinen elämänsä oli nyt vaurastunut, rupesi hän

tyydyttämään henkistä tarvettansa, ja hänellä oli nyt oikein kahdet

sanomalehdet, jotka riippuivat kahtapuolta kamarinsa akkunaa,

pisteltynä järjestyksessä pitkiin nauloihin.

Näinä aikoina Jaakko sai ensimäisen verokirjansa, sillä uudistalon

vapaa-vuodet olivat jo loppuun kuluneet. Olipa Jaakko milt'ei

mielissään, saatuansa kirjallisen osoituksen yhteiskunnallisista

velvollisuuksistaan. "Jopahan rupeavat meitäkin ihmisinä pitämään,

koska verokirjan lähettivät", oli Jaakko sanonut, verokirjan saatuansa,

vaikka tuo käskevä seteli on monelle vastenmielinen.

Jaakko rupesi nyt ottamaan osaa kunnallisiin keskusteluihin, sillä hän

tunsi olevan itsellänsä oikeuksia, koska oli saanut velvollisuuksiakin.

Useinkin hän antoi niissä valaisevaisia ohjeita, sillä hänellä oli

nytkin jo avarammat ja vapaammat käsitteet yhteiskunnallisista

asioista, kuin monella muulla. Mutta tavallisesti katsottiin

hänen ohjeensa ja neuvonsa ylen. Kun Jaakko ensikerran puhui

kunnalliskokouksessa, katsoivat muut kokouksessa olijat pilkallisesti

ja kysyvästi toisiaan silmiin, suu ilvehymyssä, ja melkeinpä he olivat

nauruun purskahtamaisillansa. Minkätähden! Sen vuoksi kun hän oli --.

köyhä uudistalolainen, Tintta Jaakko vaan, ja hän tulee puhumaan

mielipiteitänsä kuntakokouksessa.

Semmoinen oli Jaakon ja Marin arvo ja asema appelassa ja kylässä,

semmoinen oli myös heidän aineellinen toimeentulonsa sillä

aikakaudella.