Kavaloita pauloja -- voitto.
Jumala oli siunannut maakunnan taas hyvällä vuodentulolla. Keveällä
sydämellä kokosi maamies kaikkialla salvoonsa työnsä hedelmän ja hänen
osaltaan olivat poistuneet ne synkät vaot, jotka kaksi kovaa katovuotta
olivat siihen painaneet.
Suuri, moninkertainen ilo ja tyytyväisyys oli Tinttalassakin. Väki
kaikki oli terveenä ja pikku Leena (mummon kaima) kasosi ja vahvistui
päivä päivältä. Appivaarille oli saatu tehdä hyvää hänen tietämättään.
Vuodentulo oli ollut niin runsas, ett'ei koskaan ennen semmoista; nyt
ei tarvinnut mitata vuoden tuloksia kapottain ja tynnyreittäin, niitä
oli nyt kymmeniä. Velkauttu ei oltu ollenkaan noina katovuosina,
päinvastoin oli maksettu puoli hevosen hinnasta ja tuo kaikki oli oman
työn, oman toimen ansio; eikö ollut syytä olla tyytyväinen?
Työtä tehtiin nytkin Tinttalassa ja Jaakko uskalsi ottaa nyt jo vähin
vierasta väkeäkin työhön, runsaan vuodentulon nojalla. Viemäriä nyt
syvennettiin, että voisi ruveta savea nostamaan Metsälammen rämeellä.
Eräs asia oli Jaakon mielessä yötä päivää. Jos vaikka hän olisi ollut
vielä missä työssä ja toimessa hyvänsä, ei se vaan mennyt hänen
mielestään. -- Marttalan Matti, hänen epärehellinen käytöksensä --
rosvojen pesä -- kellari-kamari -- jospa olisi vieraita miehiä -- miten
saada nuo vaaralliset pahantekijät kiinni? Ehkä ne vielä murhaavat
hänen appensa -- olivathan he jotain semmoista puhuneet tuolla metsässä
-- Nepä ne olivat semmoisia asioita, jotka eivät menneet pois Jaakon
mielestä, mutta ei hän niistä kenellekään muille puhunut kuin Marille.
Marttalan kellari-kamarista kappaleen matkan päässä oli eräs vanha ja
riutunut mökki. Joutunut oli sen asukaskin, sillä hän oli vanha ja
kivuloinen. Hän oli usein sairaana tuo vanha vaimo. Kivuloinen oli hän
ollut pitkin ikäänsä, jo pienestä tyttösestä pitäen oli Mari usein
käynyt eukon tykönä mökissä, viemässä hänelle minkä mitäkin elämän
tarpeita, ruokaa tai vaatetta, joita hänen köyhäin ystävä äitinsä oli
hänen laittanut eukolle viemään. Niillä retkillään rakastui tuo
lempeämielinen tyttö tuohon sävyisään ja kristillismieliseen, köyhään
eukkoon, ja asiattakin kävi hän usein istumassa eukon luona,
lohduttelemassa häntä ja hoitelemassa murheelta ja köyhyydeltä
alinomaisesti rasitettua eukkoa. Eukko niin mielellään kertoi Marille,
hänen siellä ollessaan, elämän suruista ja taisteluista, sen iloista ja
riennoista, totuuden sorroista ja voitoista, sanalla sanoen: ihmisien
lankeamisista, nousemisista, kohoamisista ja sortumisista. Niistä puhui
hän, sillä hän oli itsekin monta kovaa kokenut, monta iloa ja surua
maistanut, ja viimein oli hän sortunut elämän kovan kuorman alle.
Häneltä oli kuollut mies, oli kuollut lapset, ja yksinään oli hän
jäänyt mökkiin, armoleipää nauttimaan. Mutta hänellä oli vahva turva
tuskissaan ja hädissään, sillä hän toivoi kerran pääsevänsä siihen
vapaasen asuntoon, jossa ei ole eroitusta köyhän ja rikkaan välillä,
jossa ei ylönkatsota ketään ja jossa ei tauti, kivuloisuus, eikä
köyhyys ja murhe vaivaa. Siitäkin toivostansa puhui eukko usein
Marille. Mari kuunteli niitä hartaalla halulla ja ne painuivat syvälle
nuoren tytön sydämeen; ne vetivät usein hänen mökkiin, eukkoa
kuuntelemaan ja häneltä oppimaan. Hän silitteli eukon ryppyisiä kasvoja
ja hänen hopeanharmaita hiuksiaan, eukon kertoellessa. Ja väliin kun
eukko tuli elämänsä kovimpiin kohtihin, vuotivat hänen silmistään
viljavat veet; ne pyhki ja kuivasi Mari pienillä kätösillänsä.
"Millähän minä kerrankaan voisin sinun hyvyytesi palkita, rakas Mari!"
sanoi useinkin semmoisissa tapauksissa eukko.
Kaukaan aikaan ei ollut Mari käynyt eukkoa tervehtimässä. Hänelle
itselleenkin oli tullut elämän suruja ja taisteluita, ja nuo eukon
kertomukset olivat hänelle usein suurena lohdutuksena ahtaina aikoina.
Nyt nähtiin Marin menevän taas eukon mökkiä kohden, sillä kahdenlainen
syy pakoitti häntä siihen, nimittäin entinen ystävyys ja joku erityinen
asia.
Kylässä oli kummallisia huhuja liikkeellä. Siellä näette, kuiskaeltiin
ensin salaisesti, mutta pian oli se yleisenä ja julkisena puheen
aineena, että Tintta Jaakko on yrittänyt appivaariaan -- ryöstämään. --
Marttalan Matti oli tuota tietoa niin mielellään ja naurussa suin
levitellyt.
Jaakko ja Mari eivät kaukaan aikaan tietäneet mitään tuosta hirveästä
syytöksestä; kukapa tuonne heidän syrjäiseen ja unhotettuun kotiinsa
tiedon tuosta toi. Muutoin oli syytös niin hirveä, ett'ei kenenkään
haluttanut sitä heille sanoa; semmoisen asian sanojan täytyi olla joko
tosi ystävän tai ankaran vihamiehen ja semmoisia ei Jaakolla ja
Marilla tiheässä ollut. Mutta Jaakko oudoksui, miksi ihmiset niin
umpikuljuisesti ja salakähmäisesti häntä katselivat kylässä käydessään.
Jaakko parka! Häneen oli ammuttu nuolia, myrkytettyjä nuolia; ilkeä
vihollinen oli niitä ampunut. Jaakko ei tuntenut niiden kirvelevän,
sillä hänen sydämensä oli puhdas, oli terve, mutta outoa painoa tunsi
hän nytkin jo, vaikka nuolet olivat vielä salattuna.
Vuosi oli kohta kulunut tuosta Mäkelän Maunon ryöväysyrityksestä.
Paljon oli Tinttalassa taas tehty työtä, paljon ponnisteltu.
Metsälammen rämeellä oli savea useassa paikassa näkösällä, pitkin
syvien ojien reunoja. Siellä oli Jaakko kesänsä viettänyt, erään
toisen, palkkamiehen kanssa. Syksy tuli ja yöt ja illat pimenivät. Yhä
raskaana oli Jaakon mielessä appivaarinsa kohtalo, sillä olivathan nuot
vaaralliset rosvot uhanneet vasta ryövätä hänen, jos eivät silloin
onnistuisi. He eivät silloin onnistuneet, ja kuka tiesi milloin he
tekevät toisen ja kenties hirveämmän yrityksen. Hän ei voinut mennä
appensa tykö, varoittamaan häntä, sillä hän tunsi hänen jäykän
luontonsa ja pelkäsi tylyä kohtelua. Jos mitä tietä hän olisi ajatellut
appensa pelastusta, ei hän mitään varmaa keinoa löytänyt.
Eräänä päivänä tuli Korpelan isäntä Tinttalaan. Hänellä ei ollut
entistä iloisuutta eikä hilpeyttä, kalpea, valju oli hän nyt.
Mari ja Jaakko ihastuivat ensin vieraan tulosta, vaan pian hämmästyivät
he isännän surullisesta näöstä. He kehoittivat häntä istumaan ja
kyselivät mikä häntä vaivaa.
"Voi, hyvät ystävät, mitä minulla on nyt teille sanottavaa! Koko kylä
nyt huutaa, että sinä, Jaakko, olet viime syksynä ollut appivaariasi
ryöstämässä. Minä en sitä jumalatointa juorua usko ensinkään, eikä
meidän väkikään, mutta ei niitäkään puutu, jotka asian pitävät täytenä
totena", sanoi isäntä surumielin.
Olipa ystävä, joka tunsi kipua sydämessään, kanssaihmistensä kovasta,
syyttömästä sorrosta ja tuli sitä heille ilmoittamaan.
Jaakko ja Mari vaalenivat. Oliko kumma, jos heidän niin kävi? He
tiesivät miten asia oikeastaan oli ja olivat iloinneet sydämessään,
että olivat hänen tietämättään saaneet tehdä hyvää jäykälle apelle. Tuo
hyvä työ oli käännetty hirveimmäksi rikokseksi, jota ikänä voidaan
ajatella; se paha, josta Jaakko oli juuri appensa pelastanut, oli
käännetty hänen itsensä päähän! Se oli hirveätä ajatella, ja tuo hyvän
työn ilo ja rauha poistettiin, eli oikeammin ryöstettiin, pois heidän
sydämistään. Nyt tunsi Jaakko, niinkuin Marikin, noiden myrkytettyjen
nuolien purevaa ja kirventelevää voimaa.
Jaakko tointui ensin enimmästä hämmästyksestään. "Mistä olette nuot
pirulliset tiedot saaneet?" kysyi hän katkonaisesti vieraalta.
"Niitä tietoja saapi nyt jo jos keneltä, mutta minä en ole niitä
tiennyt ennenkuin juuri nyt; he eivät ole uskaltaneet sitä minulle
ilmoittaa, sillä valhe kulkee hiipien. Kyselemällä vasta sain varmat
tiedot asiasta, ja Marttalan Matti on se, joka tuota uutista on
levittänyt", selitti vieras.
Paikalla katosi Jaakolta surumielisyys. Hän hypähti ylös ja hänen
silmänsä säkenöitsivät. Suru oli paennut ja viha ja kauhu oli
valloittanut hänen sydämensä. Hän ei ollut luullut pahuuden ja
kavaluuden voivan niin pitkälle menevän, kuin se nyt oli mennyt.
Rikoksen, johon Matti itse oli suurin syypää, oli hän kavalasti
kääntänyt hänen päähänsä, ja tuolla tavalla oli rikoksen estäjästä,
uhrin pelastajasta tehty rikoksen tekiä, oli suurimmasta ja jaloimmasta
ihmistyöstä tehty hirvein rikos; tuo oli kauheata ajatella, ja nyt
vasta huomasi Jaakko, kuinka kauvas paatunut ihmissydän saattaa mennä
pahuudessa.
"Sen roisto, rosvojen pesä! Vai puhuu ja levittelee hän semmoisia!
Jospa minulla olisi todistajia, niin...", sanoi Jaakko ja hänen
lauseensa katkesi, sillä Mari katsoi niin rukoilevasti häntä silmiin.
"Jumala suojelee viattomuuden: Meillä on puhdas omatunto. Heittäkäämme
asia Herran haltuun, Hän ei anna viattomuuden sortua ja Hän on
valkeuteen saattava asian oikean laidan", sanoi Mari.
"Minä tiedän että olette viattomat, minä tunnen teidät", sanoi Korpelan
isäntä liikutettuna.
Korpelan isäntä lähti nyt pois ja Jaakko lähti hänen kanssaan kylään.
Hän tahtoi ikäänkuin mennä itse iholle, koetteeksi, uskaltaisiko kukaan
häntä julkisesti soimata tuosta hirmuisesta rikoksesta. Kylään tultua
erkanivat Jaakko ja Korpelan isäntä, jokseenkin raskailla mielin.
Ilta oli. Jaakko astui erään talon huoneesen sisälle. Sinne oli
kokoontunut useampia kylän ihmisiä, ja kaikeksi onnettomuudeksi oli
Marttalan Mattikin siellä. Heti Jaakon tultua heittivät tuvassa olijat
toisilleen umpikuljuisia silmäyksiä, ja ilvehymyssä katseli Matti
jokaista silmiin. Kukaan ei puhunut mitään. Jaakko ymmärsi nyt hyvin,
mitä nuot silmäykset merkitsevät ja hänen sydämensä kuohahti.
"Sinäkö sen valheen olet levittänyt, että minä olen ollut ryöstämässä
appivaariani viime syksynä?" sanoi Jaakko Matille, astuen aivan hänen
nokkansa alle.
"Minäkö olen sanonut, että sinä olet ollut appivaariasi ryöstämässä
viime syksynä", sanoi Matti, ivallisesti nauraa virnistellen.
"Sinä mokoma rosvojen pesä ja suojelija, olet minun päähäni laittanut
tuon pirullisen ja ilkeän valheen, vaikka itse hyvin kyllä tiedät,
kutka tuon ryöstöyrityksen ovat tehneet", sanoi Jaakko tulisesti.
"Mitä, sanotko minua rosvojen pesäksi?" sanoi Matti vaaleten.
"Minä sanon sen suoraan ja kiertelemättä", sanoi Jaakko ja nosti
nyrkkinsä uhkaavaan asemaan.
Yleinen nurina kuului. Jaakko silmäsi huoneessa olijoita. Hän havaitsi
että yleinen mielipide oli häntä vastaan ja selvästi Matin puolella.
Tuo Matin nostama valhe oli saanut tosiasian muodon melkein kaikkien
ihmisien sydämissä, ja appivaarinsa ryöstäjänä, siis hirmuisen
pahantekijänä seisoi hän nyt heidän edessänsä. Jaakon uhkaava nyrkki
vaipui hitaasti alas ja murrettuna, masentuneena seisoi hän nyt siinä,
ei masentuneena totuuden kirkkaan ja häikäisevän valon, vaan salaa
hiipivän ja kähmivän, myrkyllisen pimeydestä lähteneen valheen edessä.
"Sinä Tintta-karhu! Sinä sanot minua rosvojen pesäksi. Sinä saat
vastata suurista sanoistasi lain edessä", sanoi Matti vihasta
kähisevällä äänellä.
Nyt hän tohti ja uskalsi Jaakkoa nimitellä ja soimata, sillä hän näki,
että hänen virittämänsä paulat ovat hyvin kuristaneet ja masentaneet
tuon ylenkatsotun, mutta voimakkaan ainaisen vastustajansa, jota ei hän
vielä kertaakaan ollut saanut lankeamaan eikä nöyrtymään.
Alakuloisena, masentuneena lähti Jaakko kotiinsa. Hänen sydäntänsä
kovin pakotti, kun hän mietti nykyistä tilaansa, johon hän oli ilkeän
kostonpyytäjän kautta aivan viattomasti joutunut. Murhetta ja tuskaa
tuli nyt Tinttalan pikku tupaan, sillä Jaakon kylässä käynti ei
ollenkaan poistanut, vaan lisäsi sitä; tuntuipa Jaakon ja Marin
mielestä ikäänkuin he olisivat todellakin syypäät appensa
ryöstöyritykseen, vaikka omatunto todisti toisin.
Seuraavana päivänä saatiin Tinttalan pikkutuvassa vastaan ottaa
vieraita. Lautamies, erään toisen miehen kanssa, tuli ja haastoi Jaakon
oikeuteen kunnian loukkauksesta.
Tuo haasto ei suinkaan keventänyt Jaakon ja Marin nykyistä tukalaa
tilaa. He eivät tosin ymmärtäneet, kuinka suuri rikos tuo kunnian
loukkaus oli, sillä he eivät olleet mitään laki- eikä käräjämiehiä,
mutta että se oli jotain pahaa, sen he kyllä tiesivät. He tiesivät ja
tunsivat, että heidän kunniansa oli loukattu ja juuri itse oli vikapää
siihen hirveään rikokseen, jonka hän niin sukkelasti oli heidän
päähänsä kääntänyt. Sentähden tuntui heidän mielestänsä paljon
oikeammalta, jos he olisivat Matin haastaneet oikeuteen kunnian
loukkauksesta. Sentähden kyseli Jaakko, olisiko kukaan kuullut Matin
julkisesti sanovan hänen olleen appivaariansa ryöstämässä. Mutta kukaan
ei ollut mitään kuullut, ja ne henkilöt, joiden luokse Jaakkoa asiassa
ohjattiin, tiesivät siitä kaikkein vähimmän; appensa ryöstäjää,
hirmuista rikoksellista ei tahtonut kukaan puollustaa, sen kannatuksen
tarvitsi nyt tuo kelvollinen, rehellinen ja kaikin puolin kunniallinen
Marttalan Matti.
Syksy tuli, käräjät lähenivät ja yhä huolellisemmaksi kävivät Jaakko ja
Mari. Lähtipä Jaakko kaupunkiin, oikein lakimiehiltä kyselemään, kuinka
suuri rikos tuo kunnian loukkaus oikeastaan oli. Lakimies selitti niin
törkeän syytöksen olevan raskaan rikoksen, jos ei vaan Jaakko voinut
toteen näyttää syytöstänsä.
Raskaalla ja nurpealla mielellä lähti Jaakko kaupungista, ja nyt hän
vasta oikein täydelleen käsitti, mihin kiusaukseen ja vaaraan hän oli
syyttömästi joutunut. Hevonen käydä jurpotteli omia aikojaan ja Jaakko
istui surullisiin mietteisin vaipuneena, eikä näkynyt huomaavan mitään
ulkomaailmasta.
Kun hän oli noin kulkenut useampia virstoja kaupungista, tapasi hän
tiellä erään herrasmiehen jalkasin kävelemässä; tuliko hän edestä vai
takaa, tieltä tai tien vierestä, sitä ei Jaakko huomannut. Tuolla
herralla oli hienosta tehtaan verasta tehty siisti puku, anturasaappaat
jaloissa ja kalossit niiden päällä. Hänellä oli sangalliset silmälasit
nokalla ja sangen loistavat lakkari-kellon vitjat riippuivat hänen
rinnallansa. Oikeassa kädessään piti hän kokoon käärittyä sateenvarjoa,
jota hän hyvin keikarimaisesti käytti sauvan asemasta. Kun vielä
lisäämme, että hän oli muhkea, hyvän kokoinen ja näköinen mies,
vankalla leukaparralla ja että hän kantoi vasemmassa kainalossaan,
olkapään yli menevän nahkahihnan avulla, suurehkoa nahkaista
matkalaukkua, niin ovat tuon jalkasin matkustavan herran ulkonaiset
suhteet kerrotut.
"Hyvää päivää, isäntä! Mistä isäntä on kotoisin?" sanoi herra
kohteliaasti, kun Jaakko tuli kohdalle.
Jaakko vastasi hyvän päivän ja selitti kysymyksen.
"Saisinko rahan ja hyvän sanan edestä kyytiä kotikyläänne asti, koska
minunkin matkani on sinne päin?" sanoi herra.
"Miks'ei, kyllä tässä menee", sanoi Jaakko, pysäyttäen hevosensa ja
tehden siaa, ja herra nousi kärryihin.
"Mihin te matkustatte ja miksi te jalkasin kuljette?" kysyi Jaakko
herralta, kun hän oli kärryihin noussut.
"Oletteko kuulleet puhuttavan nyt juuri kaupungissa tapahtuneesta
isosta varkaudesta?" kysyi vieras.
"Kuulin siitä puhuttavan kaupungissa käydessäni", sanoi Jaakko
huolettomasti.
"Sitten ei ole minun vaikea selittää, mihin ja miksi minä jalkasin
matkustan, kun kerran sen tiedätte. Minä olen kaupungin polisimies ja
olen iskemässä varasten jälkiä, saadakseni heidät kiinni, ja heidät
tiedetään tänne päin menneen. Jalkasin kuljen sen vuoksi, että paremmin
saan olla tuntemattomana ja että paremmin pääsen salavehkeitten
perille", selitti herra.
"Vai niin!" sanoi Jaakko huomaavasti ja silmäili tarkemmin tuota
arvokasta polisia. "Keitähän luullaan noiden varasten olleen?"
"Luullaan paraana miehenä olleen sen kuuluisan rosvon, Pirulan, jonka
kiinnisaamisesta on palkintokin luvattu", selitti tuo hyvä polisi.
"Sepä olisi hyvä, kun saisitte kiinni tuon kuuluisan pahantekijän; hän
on koko maan kauhuna", sanoi Jaakko luottavasti.
"Paljon on tuo mokoma roisto tehnyt pahaa, mutta niin minä luulen ja
toivon, että tämä oli hänen viimeisensä", sanoi polisi.
"Onko vississä tiedossa, minkälainen ja -näköinen mies hän on?" kysyi
Jaakko.
"Sehän se on paha, kun nuo rosvot ovat päivällä aivan muiden näköisiä
ja tapaisia ja yölläkään ei heitä muusta tunne kuin toimistaan, mutta
kumminkin luulen hänestä itselläni olevan niin tarkat tiedot, että voin
hänen tavatessani kytkeä", sanoi polisimies.
"Aiotteko käydä meidän kylässä?" kysyi Jaakko.
"En, kyllä täytyy matkustaa etemmäksi, semminkin kuin minulla ei ole
mitään siellä saatavissa", sanoi polisi.
Sitten ei puhuttu kaukaan aikaan mitään.
"Tunnetteko tarkkaan kylänne ihmiset?" kysyi polisimies äkkiä.
"Ulkonaisesti järkiään ja osaksi sisällisestikin."
"Tunnetteko Mäkelän Maunoa?"
"Kovinkin hyvin."
"Hän on rikas mies?"
"No, onhan se, mutta mistä te hänen tunnette?"
"Niin kunniakkaan miehen tuntee kaikki näin läheisessä piirissä asuvat,
rehelliset ihmiset. Mutta tunnettekos Marttalan Matin?"
"Hänenkin tunnen vallan hyvin."
"No, minkälainen mies hän on mielestänne?"
"Kaikki muut ihmiset pitävät häntä kunniallisena ja rehellisenä
ihmisenä, mutta minä en hänestä hyvää ajattele", sanoi Jaakko
viattomasti.
"Kuinka niin?" kysyi vieras säpsähtäen.
"Hän on sortanut minua pienuudesta pitäin ja nytkin on hän haastattanut
minua oikeuteen kunnian loukkauksesta, ja minä en ole ikään ennen ollut
käräjissä. Minä tulen nyt juuri kaupungista kyselemästä neuvoa,
vaan huonot lohdutukset minä sieltä sain", sanoi Jaakko avo- ja
surumielisesti.
"No, mitenkä te sitten hänen kunniansa loukkasitte?"
"Sanoin vaan muutaman sanan, jotka eivät olleet hänelle mieluisia
kuulla, ja niistä hän haastatti minun oikeuteen. Minä pyydän teidän
säästämään minua, eikä pyytämään lisempää selityksiä", sanoi Jaakko.
"No, no, en minä sentään niin utelias ole, että pakkautuisin ihmisien
yksityisiin salaisuuksiin, jos kohtakin olen polisimies. Minusta on
hyvin väärin kun Marttalan Matti kiusaa teitä ja pyytää teille
vahinkoa, sillä minä olen teidät huomannut rehelliseksi, kelpo
mieheksi. Mutta muutamasta ajattelemattomasta sanasta ei laki määrää
minkäänlaista rangaistusta. Ja ilman sitä, minä voin vaikuttaa paljon
eduksenne, sillä minä tulen, asiaini tähden, teidän kylään, heti kun
käräjät ovat alkaneet. Minusta on aivan tarpeetonta murehtia sen asian
vuoksi; kyllä minäkin ymmärrän lakiasioita sen verran kuin joku
muukin", sanoi tuo hyvä ja totuutta harrastava polisimies.
Jaakko tuli niin hyvilleen tuon puheen kuultuansa, ett'ei ollut tietää
millä tavoin olisi voinut hyvyyttänsä osoittaa tuolle hyvälle
kyydittävällensä.
Noin keskustellen kulkivat he matkaansa eteenpäin. Jaakko palveli
luottamusmiestään koiran uskollisuudella joka syöttö- ja yöpaikassa, ja
melkeinpä oli hän ylpeä siitä, kun hänellä oli niin arvokasta seuraa.
Niintavoin tultiin eräänä iltana siihen paikkaan, josta tie kääntyi
Jaakon koti-kylään; se oli kolmi-ristin teitten haara.
"Minun täytyy tästä erota, sillä luultavasti käännytte tästä kotiinne",
sanoi kyydittävä ja Jaakko seisautti hevosen.
"Mitä te tahdotte nyt kyytipalkkaa?" kysyi polisi.
"Ei mitään, Jumalan tähden, en mitään. Se on hyvin sillä maksettu, kun
olen saanut hyviä neuvoja teiltä", sanoi Jaakko liikutettuna.
"Niin se ei saa olla. Minä tiedän ett'ette te ota vastaan rahamaksua,
tiedän myös, että noin kelpo miehellä on hyvä vaimo, ottakaa siis tästä
pieni lahja hänelle kaupunkituliaisiksi. Elkää katsoko sen sisään,
lahja ei ole niin suuri kuin ansainneet olisitte, mutta luulen sen toki
moninkertaisesti palkitsevan kyyti-rahan", sanoi vieras, samassa ottaen
matkarepustaan erään kääröksen, joka nähtävästi oli ennen jo jonkun
halvemman vaatteen sisälle kääritty.
Kyynel silmissä otti Jaakko vastaan tarjotun kääryn ja kiitteli ja
kosteli moneen kertaan.
"Minulla on tämmöisiä tavaroita aina varalla, että mä paremmin pääsen
kesuttumaan ihmisten kanssa, kun ma niitä heille jakelen. Tulen ehkä
joskus tarvitsemaan teidän apuanne toimissani ja luultavasti ette
minulta sitä kiellä -- tavatkaa minua käräjäpaikassa, hyvästi!" puheli
vieras, ja niin he erkanivat kättä puristain.
Jaakko lähti nyt ajamaan kotiinsa ja niin keveällä mielellä,
jonkalaista ei hän moneen aikaan ollut saanut nauttia. Kun ei ollut
luotua tietä hänen kotiinsa, täytyi hänen heittää kärryt kylään ja ajaa
ratsain kotiinsa, ja pian oli hän siellä.
Kotiin tultuansa kertoi Jaakko ilomielellä Marille, kuinka hyvän ja
jalomielisen herran hän oli tiellä tavannut, jota hän oli kyydinnyt ja
joka sitten oli lahjan antanut, ja nyt ruvettiin lahjaa tarkastamaan.
Kääröksen sisällä oli ensin kaunista ja kallista vaatetta, parikymmentä
kyynärää, ja sen sisällä oli kauhean suuri piltti-shaali!
Mari hämmästyi nuot nähtyään. "Hyi! liian hyvät ja kalliit nuot ovat
uudistalon emännälle", sanoi Mari, ja hän näytti oikein pelkäävän
niitä.
Toisin nyt kävikin kuin Jaakko oli luullut. Hän oli odottanut, että
Mari oikein ilosta hyppeleisi, kun hän saisi noin kallisarvoisen
lahjan, mutta tuo järkevä ja asemansa tunteva vaimo ei niin tehnytkään;
hän päinvastoin kammoksui ja halveksui niitä juuri sen vuoksi, kun ne
olivat kalliit, ja Jaakko melkein katui nyt, kun hän niitä oli
vastaanottanut ollenkaan.
Noiden lahjojen halvetessa, halveni hänen luottamuksensa käräjä-asiansa
menestymiseen aivan samassa suhteessa kuin lahjatkin. Olipa syytäkin,
sillä jos tuo hyväntahtoinen kyydittävä polisimies oli asian asettanut
niin hyvälle kannalle, niin olihan oikea lakimies selittänyt asian
aivan päinvastoin. Kauvan ei viipynyt, ennenkun sama alakuloisuus ja
sama murheellinen elämä palasi taloon takasin ja raskaampana,
synkempänä kuin koskaan ennen, ja nuot kalliit lahjat oikein
polttelivat heitä. Noin kului joku vuorokausi.
Nyt tuli se aika, jona käräjät alkoivat. Huomenna alkoi jo asiain jako.
Karvaat, katkerat olivat nyt Tinttalassa hetket. Pitikö heidän
kunniansa ja vielä vähät varansakin, jotka he niin kovalla työllä
olivat ansainneet, mennä ja sortua aivan viattomasti, ilkeän
kostonpyytäjän uhriksi?
Niissä mietteissä istuivat Jaakko ja Mari puhumattomina ja apeina, kun
ovi aukesi ja Marttalan kellarikamarin kohdalla olevan vanhan mökin
asukas, vanha ja vaivanen Saara muori astui lääpästyksissä sisään.
"Jumalan rauhaa! ja onnea uuteen taloon, hyvä huomen vierahiksi!" koki
mummo lääpästyksissään sanoa.
"Voi, voi! Miten te olette tänne asti jaksaneet kävellä? Riisukaa
vaatetta päältänne vähemmäksi ja käykää istumaan!" hätäilivät molemmat
ja kiirehtivät molemmin ottamaan vaatteita hänen päältään ja
toimittamaan häntä istumaan. Tuossa touhussa ja ilossa unouttivat he
surunsa siihen patuseen paikkaan.
"No, mitä sitä nyt mummolle kuuluu?" kysyivät he yksin äänin, kun
olivat saaneet hänen istumaan.
"Kuuluuhan tuota. Marttalan kellarikamarista näkyi menneenä yönä,
yösydännä -- valkea", sanoi mummo hiljaa, ikäänkuin ei olisi itsekään
suonut sitä kuulevansa.
Jaakko säpsähti, hän vaaleni -- ei punastui, ja taas vaaleni hän. Hän
oli kuullut jotain, joka vastasi lujasti hänen sydämeensä. Siellä
mellasti nyt toivon säde. Mistä? Pelastuksesta, ilkeän koston-pyytäjän
jumalattomista pauloista. Niistä toivoi nyt tuo säde pelastusta, ja tuo
se sai Jaakon veret niin muuttelemaan. Vääryys, petos, kavaluus, valhe,
jumalattomuus olivat -- kavalasti kyllä -- kokeneet virittää
paulojansa, mutta olipa totuuskin kerran heittänyt heittonuoransa, ja
tuo vanha Saara muori oli sen silmukka, jonka näimme Marin kerran
käyneen virittämässä.
Kiireesti rupesi Jaakko pukemaan pyhävaatteita ylleen, sillä hän lähti
nyt kylään, vahvassa toivossa, että hän tulee pelastetuksi käsittäjän
pahasta paulasta. Hän meni suorastaan nimismiehen tykö ja kertoi
hänelle mitä hän vuosi takaperin oli appensa ryöstö-yrityksen edellä
metsässä kuullut, ja mitä merkkejä hänellä nyt oli siihen luuloon, että
tuo kuuluisa Pirula taas oli maissa.
"Sinä siis pidät varmana asiana, että Marttala on rosvojen pesä, josta
heitä olet kerran julkisesti soimannut ja josta tulet näissä käräjissä
vastaamaan?" sanoi nimimies miettivästi.
"Minä pidän sen niin varmana asiana, kuin me tässä. Sen ymmärrän aivan
hyvin siitä puheesta, jonka metsässä kuulin", sanoi Jaakko.
"Niin, niin! -- Tuo metsäpuhe! Sinä oletkin siis se mies, joka Mäkelän
Maunon pelastit rosvojen kynsistä?" sanoi nimismies, kooten
ajatuksiansa.
"En minä ole se, vaikka ma tuon puheen kuulin. Minä tahtoisin vaan
saada toteen näytetyksi, että Marttala on rosvojen pesä, niinkuin se
onkin, sillä minun oma kunniani riippuu siitä, ja minä pyydän herra
vallesmannin apua siihen", puheli Jaakko ujosti, melkein kurkkuun
tukehtuneella äänellä.
Nyt kertoi Jaakko nimismiehelle, kuinka hän oli kaupungista palatessaan
kyydinnyt erästä polisimiestä, joka sanoi tietävänsä rosvojen tänne
tulleen ja olevansa heidän kiinni tavoittajansa, tuon kaupungissa
tapahtuneen ison varkauden jälkeen. Vielä kertoi hän, kuinka tuo siivo
ja hyvä herra lahjoitti heidän säädylleen ja arvolleen sopimattomia ja
liian kalliita vaateaineita, ja samassa veti Jaakko ne povestansa ja
tarjosi ne nimismiehelle palkkioksi avustansa.
Nimismies otti käteensä tuon vaatetukun ja rupesi niitä tarkastelemaan.
"Kummallista tämä on. Polisi -- tuommoisia lahjoja! Minä en ole
kuullut koko polisista mitään, vaikka minulle on kyllä annettu tieto
tapahtuneesta varkaudesta. Kummallista tosiaan", puhui nimismies,
ikäänkuin itseksensä. Sitten nakkasi hän vaatetukun kaapin päälle,
kääntyi Jaakkoon päin ja sanoi: "Minä annan apua toimillesi. Minä
rupean ymmärtämään, että puheessasi on jotain perää. Olkoon vaatetukku
täällä toistaiseksi, ehkä nekin ovat vielä joksikin selvitykseksi
asialle. Jos vaan tuo menestyy, sinulle antaa onni aika potkauksen."
Kun ilta tuli myöhäiseksi, lähtivät nimismies ja Jaakko liikkeelle, ja
he ottivat kolme muuta miestä kanssaan. He menivät Marttalan talon
ympäristölle ja vartoivat siellä, mutta mitään ei näkynyt ei kuulunut,
eikä valkea ilmestynyt kellarikamariin. Syksyn kolkko tuuli vaan
puhaltaa huuhotti rajusti ja kylmästi, ja silloin tällöin ropsahti joku
sadekuuro raskaasti alas. Ikäväksi alkoi jo käydä noille ulkona
vilullaan kärpisteleville vakoojille, ja nimismies esitteli jo
poislähtöä. Silloin, juuri silloin rupesi kuulumaan kartanosta
hiljaista liikettä ja varovaisia ovien käyntiä, ja eipä aikaakaan,
kellarikamariin ilmestyi valkea. Vakoojat hiipivät hiljaa oven ja
kellarikamarin ainoan akkunan taa. Katkonaisia ja syviä miehen ääniä ja
sanoja kuultiin, mutta mitään kokonaista lausetta ja asiaa ei niistä
kokoon saatu.
"Minä kävin juuri nyt -- ilma on sopiva ja auttaa meidän asiaamme --
hänellä on jo silkkinauha kaulassa -- nyt he vähimmän meitä odottavat
-- lysti on tehdä asiaa käräjäin alkajaisiksi -- sanoinhan minä, että
hiljan tai hitain ne ovat meidän -- kaikki otettu lukuun ja tarkat
tiedot on kaikista -- takaan, ett'ei tuolla vanhalla mäyrällä ole
semmoista onnea kuin viimein", ja muita semmoisia kuulivat vakoojat
kellari-kamarista. Ja vaikk'eivät ne olleet sen selvempiä, ymmärsivät
kuuliat kumminkin, että ainakin joku rosvo oli tuolla kellari-kamarissa
ja että heillä oli aikomus juuri tänä yönä tehdä joka ryöväys.
Nimismies hiipi antamaan käskyjänsä. Kolme miestä määräsi hän akkunaa
vartioimaan ja Jaakon niiden joukkoon; itse aikoi hän, erään toisen
miehen kanssa, pyrkiä ovesta sisälle; heillä oli myös nuoria muassaan
tarpeen varalta.
Ilosta tykyttävin sydämin vartioitsi Jaakko akkunaa toisien miesten
kanssa ja odotti mitä tuosta tulisi.
"Ovi auki!" kuului samassa nimismiehen kova ja käskevä ääni, samassa
kuin hän kovasti lyödä paukautti ovelle.
Seuraukset tulivat heti näköisälle. Valkea sammui paikalla huoneesta ja
saranoillaan oleva akkuna aukeni hiljaa. Suuri miehen rötkö ilmestyi
akkunan reiälle, ja rötkis oli hän kumollansa akkunan alla maassa,
sillä akkuna oli siksi korkealla, ett'ei hän voinut pystössä pysyä
pudotessaan. Ennenkuin tuo akkunasta itsensä pudottanut mies kerkesi
ylöskään nousta, oli Jaakko jo hänen kimpussaan. Rautakourillaan
tarttui hän heti miehen molempiin käsiin kiinni, joita mies koetti
kaikin tavoin saada vapaaksi, mutta se oli yhtä turha, kuin jos hän
olisi vuoren raosta koettanut niitä irti saada. Jaakko tunsi miehen
pitävän jotain kovaa esinettä kädessään. Jaakko kierasi sen irti
mieheltä ja nakkasi kauvas pois tyköään; se oli revolveri-pistuoli.
Heti sen jälkeen kiskasi Jaakko miehen kädet seljän taa, ja toiset
tulivat ja sitoivat ne nuorilla kovasti kiinni, samoin jalat. Tuo
kaikki oli pikemmin tehty kuin sanottu.
"Jos sinä hiiskut yhden ainoan sanan, niin minä keihästän sinun
paikalla läpitse", kutisi Jaakko miehen korvaan, heti kuin hän oli
käynyt häneen käsiksi. Nyt heillä oli jo yksi saalis, mikä hän sitte
lieneekin?
"Ovi auki! taikka minä lyön sen pirstaleiksi", ärjäsi nimismies toisen
kerran, ja eipä aikaakaan, niin toinen mies pudottaa rötkäytti itsensä
akkunasta. Hänelle tuli sama kohtalo kuin ensimmäisellekin, mutta
paljon vähemmällä vaivalla; kaikki tuo kävi niin hiljaisesti, ett'eivät
kamarissa ja porstuassa oliat tietäneet niistä toimista mitään.
"Ovi auki!" kuului taas nimismiehen ääni ja samassa hän löi oveen niin
että akkuna särisi.
"No, no, mikä siellä nyt on", kuului äreä ääni sisältä ja samassa
hitaita askelia oven tykö. Sitä ennen oli joku käynyt akkunan luona,
kurkistamassa yön pimeyteen; sitten veti hän akkunan varovasti kiinni.
Nyt aukesi ovi ja nimismies kumppaninsa kanssa astui sisään.
"Miksi niin sitkeässä oltiin ovea avaamaan?" sanoi nimismies tuimasti.
"Mikä oikeus teillä on yöllä rynnätä tuolla lailla ihmisien
huoneeseen?" kysyi Matti pöyhkeästi.
"Teillä luullaan olevan liikoja vieraita, ja tulimme niitä
tervehtimään."
"Mitä liikoja vieraita! Mitä hittoa tämä on?"
"Sepähän nähdään; ottakaa valkea!"
"Ei täällä saa valkeaa."
"Joutavia! Olihan täällä valkea, vaan sen sammutitte", sanoi nimismies
ja otti samassa valkean, jonka hän pani pöydällä olevaan kynttilään.
Matti oli avojaloin ja alushousuissa. Matin isä nukkui niin sikeästi,
että hän oikein kuorsasi, eikä näyttänyt tietävän mistään.
"Tässä tulee tiukka tarkastus", sanoi nimismies.
"Kenenkä luvalla ja minkä vuoksi, jos saan luvan kysyä?" sanoi Matti,
mutta selvästi näki, että hänen housun-lahkeensa läpättivät
vapisemisesta.
"Minulla on lupaa kylläksi virassani tämmöisiin toimiin. Teillä on
liikoja vieraita täällä, sano sukkelaan missä ne ovat."
"Kun vallesmanni on niin varma asiassaan, niin ottakaa täältä mitä
haluatte, eihän huoneet ole isot", sanoi Matti voitollisesti.
"Täältä kuului äsken puhetta", sanoi nimismies.
"Minä ja isä-vaari lienemme puhelleet", sanoi Matti.
"Kylläpä sinun isäsi on uneliasta laatua, kun hän nyt jo noin siki
nukkuu, vasta puhumasta päästyänsä ja näin suuressa jyräkässä!" sanoi
nimismies polisimiehen tarkkuudella.
Samassa alkoi porstuasta kuulua epätasaisia askeleita ja muuta kopinaa;
sitten ruvettiin ovea jyryyttämään. ja nimismies meni avaamaan. Sieltä
tuli Jaakko ja eräs toinen mies, jotka kantoivat jaloista ja käsistä
sidottua, kovasti riekistelevää miestä. "Älä kiemuroitse, kyllä sinä
nyt jo pysyt", sanoi Jaakko ja rysäytti tuonnoksensa tuolille istumaan.
"No Jumaliste! Onhan. teillä käsissä kokonainen elävä otus", sanoi
nimismies, joka ei tietänyt vielä koko asiasta mitään.
"Entä toinen vielä, käydäänpäs hänkin noutamassa tänne valkean näölle",
ja niin he menivät ja toivat toisen sidotun miehen samaa kyytiä.
"Olipa se sukkela keino! Me koppasimme kiinni nuot talon hyvät vieraat,
jotka akkunasta pyrkivät pakoon", sanoi Jaakko hyvillään, ja samassa
sieppasi hän kynttilän ja meni katsomaan ensin tuotua miestä. Heti kun
hän häntä oli silmännyt, astui hän moniaita askeleita takaperin ja
vaaleni vaaleaksi kuin palttina. Kynttilä putosi hänen kädestänsä ja
sammui.
"No mikä tuolle miehelle nyt tuli?" sanoi nimismies ja otti valkean.
"Mikä sinulle tuli?" utasi hän Jaakolta, joka vielä kalpeana seisoi
entisessä paikassaan.
"Polisimies -- herra", änkytti Jaakko.
"Sinun kyydittäväsi?"
"Niin. Voi kummaa!"
"Minunkin mieleeni muistuu jotain", sanoi nimismies ja rupesi kaivamaan
lakkareitaan; sieltä hän veti esiin erään valokuvan ja silmäili vuoroon
sitä, vuoroon tuota noin kummasti vaihettelevaa Jaakon polisia.
"Totta jumal'avita onkin nyt käsissämme kuuluisa Pirula, yhtä varmaan
kuin me olemme tässä, sillä tuo herra polisi on aivan samannäköinen,
kuin hänestä minulle lähetetty valokuva. Me emme lähdekään arvokasta
saalistamme kuljettamaan noin vähillä vaatteilla, vaan me puetamme
hänen kiireestä kantapäähän asti sitä ennen", sanoi nimismies ja
lähetti yhden miehen noutamaan rautoja.
"Aivan sama polisihan te olette, jota minä joku päivä takaperin niin
kunnioittaen kyyditsin, mutta mihin teidän kaunis partanne on joutunut?
Todellakin olette te oivallinen polisimies, sillä nyt on saatu kiinni
pahin rosvo kenties koko maailmassa, vaikka hän onkin päivällä muiden
ihmisten näköinen; paha vaan että itse olette kiinni tuon kuuluisan
rosvon sijalla", sanoi Jaakko tutulle polisilleen pilkallisesti, kun
oli tointunut ensi hämmästyksestään.
"Mikä p----le teidät tänne osoitti?" sanoi tuo entinen hyvä polisi
äreästi noille suomattomille vieraillensa.
"Niin, onpa metsällä ollut korvat, niinkuin vuosi takaperin
pelkäsittekin", sanoi Jaakko.
Nimismies rupesi nyt tarkastamaan huonetta muiden kanssa. Sieltä löytyi
paljon epäluulon alaista kalua, kalliita vaatteita, silkki-huiveja,
kulta-sormuksia ja paljon hopea-astioita ja lusikoita.
"Hm!" sanoi nimismies, tarkastellessaan kulta- ja hopea-kaluissa
nimikirjaimia, "aivan samoja kaluja, joita viimein kaupungista
varastettiin, sillä minulle on lähetetty tieto niiden merkeistä.
Varmaan tulee kunnioitettava herra polisi, Pirula, näistä ja kaikista
muistakin sieltä kadonneista kaluista ja tavaroista vastaamaan".
"Käykääpä, hyvä herra, syynäämässä tämänkin miehen kotona; hän oli
osallisena kanssani varkaudessa ja on jaossa saanut osansa tavaroista,
vaikka hän nyt niin isosti hurskastelee", sanoi Pirula, osoittaen
Jaakkoa.
Jaakko tyhmistyi tuota kuullessansa, niin ett'ei hänellä ollut sanaa
suuhun tulevaa. Hän ei ollut vielä ihmisiä tuntenut tähän asti noin
petollisina ja tunnottomina, mutta vähän kerrallansa rupesi hän
oivaltamaan kaikin puolin, kuinka kauvas paatunut ihminen saattaa
pahuudessa mennä. Hän oli nähtävästi esitelty noille roistoille koston
uhrina ja siinä tarkoituksessa oli hänelle annettu nuot kallis-arvoiset
lahjat, että hän varomattomuudessaan joutuisi niiden kautta vielä
varkaaksikin.
"Ei se mies tarvitse syynäämistä. Hän on tuonut herra polisin
lahjoittamat tavarat jo minulle, epäluulon alaisina, ja antanevat nekin
jotain selitystä asiaan. Ei se silkkinauha kuristanutkaan, niinkuin
tarkoititte, se taisi takertua nyt omaan kaulaanne", sanoi nimismies,
päästäen Jaakon siten pälkähästä.
Samassa tuotiin rautoja ja molemmat kiinni saadut miehet pantiin
rautoihin, mutta tuo vaarallinen "polisi" erittäinkin kytkettiin sillä
varalla, ett'ei hän suinkaan pääsisi karkuun.
"Olenhan nyt näyttänyt toteen, että sinä olet rosvojen pesä, ei
suinkaan minun enää tarvinne sitä oikeudessa toteen näyttää?" sanoi
Jaakko Matille, kävellen hänen tykönsä, sillä Jaakko oli taasen
tointunut äsköisestä nimismiehen puollustuspuheesta.
"Ei sinun tarvitse tulla käräjiin sen asian vuoksi", sanoi Matti
nolosti, joka ei ollut kaukaan aikaan puhunut yhtäkään sanaa.
"Jaakko ei saa sopia sitä asiaa", sanoi nimismies.
"Jos hän tahtoo peruuttaa sen syytöksensä, että minä olen ollut
appivaariani ryöstämässä, niin en minä tahdo tulla käräjiin kantamaan
hänen päällensä, sillä minä en tahdo käräjistä kunniaa hakea", sanoi
Jaakko ylevästi.
"Minä olen kostonpyynnössäni syyttänyt sinua siitä, mutta sinä et ole
sitä tehnyt", sanoi Matti katuvaisesti, sillä hänellä alkoi kapista
hätä.
"Minä puolestani unhotan kaikki", sanoi Jaakko tukahtuneella äänellä ja
kyynel silmissä; niin hyvää teki hänelle kostoa pyytävän, kavalan
vihollisensa ensimäinen nöyrtymys langetessaan.
"Sinä olet, Jaakko, jaloluontoinen mies, mutta minun ei käy, virkani
vuoksi, niin tekeminen. Oikeuden nimessä haastan minä teidät nyt
alkaviin käräjiin, vastaamaan näiden herrojenne yökortteerista", sanoi
nimismies Matille ja hänen isällensä Erkille, joka oli jo herännyt
tuosta tekounestansa, eikä ollut tietävinään koko kahakasta mitään.
Nimismiehen vaatimat hevoset joutuivat nyt kartanolle ja vangit
väntättiin kärryille, ja kaikki ne kalut, jotka kellarikamarista
löyttiin; rahaakin oli tuon Pirulan matkalaukussa melkoinen summa;
kaikki nuot otti nimismies takavarikkoon. Niin lähdettiin Marttalasta
pois. Vangit vietiin vankein-kuljettajalle vartioitavaksi ja niin
hajosi itsekukin kotiinsa.
Ei tarvinne kertoakaan, mikä ilo Tinttalassa repesi, kun Jaakko tuli
kotia ja kertoi kaikki.
"Sanoinhan minä sinulle, että Jumala suojelee viattomuuden", hoki Mari
ehtimiseen ja halaili Jaakkoa, ja vanha Saara muori itki ilosta, että
ryppyinen koukkuleuka oikeen väkätti.
Aamulla levisi kylässä huhu, että Marttalasta oli viime yönä saatu
kiinni kaksi rosvoa, joista toinen kuuluisa Pirula; että Matin oli
täytynyt pyytää Jaakkoa sopimaan käräjä-asiansa, ja että Matin oli
täytynyt tunnustaa, ett'ei Jaakko ole ollut ryöstämässä appivaariansa.
Niinhän on. Vääryys oli sortunut, totuus voittanut. Matin onnen aurinko
oli laskenut, oli ijäksi laskenut, sillä sen rata ei ollut perustettu
totuuteen ja oikeuteen; hän oli toiselle kuoppaa kaivanut ja itse
siiten langennut; totena pysyvät sananlaskut.