Kummia, odottamattomia tapauksia.
Niinhän se on. Usein joutuu ihminen hätään ja ahdistukseen tämän elämän
kovassa koulussa. Usein toivoo ihminen paljon, mutta vähän saa. Usein
antaa Jumala kovia koetuksen aikoja päälle tulla, mutta joka turvaa
Häneen ja itseensä, hän ei tule koskaan häpeään. Hän taistelee silloin
voiton ja toivon taisteloa, eikä epätoivon hurjaa ja vimmattua
rynnäkköä. Silloin ei tunnu elämä raskaalta eikä katkeralta, puutoksien
ja vastoinkäymisien ajalla, sillä heidän ainainen ohjelmansa on: "Viel'
uusi päivä kaikki muuttaa voi."
Luottaen ja toivoen tekivät Jaakko ja Marikin työtä. Kevät tuli ja lumi
suli nytkin. Viljellyt maat saatiin suurilla ponnistuksilla kylvöön.
Uusia viljelyksiä raivattiin minkä voitiin. Vaikka musta, karvas ja
mehutoin pettuleipä ei voinut palkita niitä voimia, jotka kova työ imi
jäsenistä, ponnisteltiin paremman ajan toivossa. Maa kasvoi nytkin
rehevästi ja sydän oli niin iloinen, eikä pettuleipä tuntunut
karvaalta, ei voimat vähiltä. Tämä tuntui heistä niin iloiselta ja
keveältä, kun ei ollut pelkoa että Marttalan Matti pääsisi heitä
hätyyttämään. Mäkelän Maunoa, Marin isää, kunnioittivat he
kaksinkertaisella kunnioituksella, sillä, vaikka ei hän itse sitä
tiennyt, oli hän ollut heidän pelastajanaan Marttalan Matin kynsistä;
tuntuipa heistä siltä kuin Marin isä olisi suorastaan maksanut heidän
velkansa.
Niin. Syksy tuli, mutta syksyn kanssa tuli nytkin halla. Se korjasi
yhdellä iskulla kaikki pois, hien, väen, kaikki, kaikki vei se. Paljon
olivat he ponnistelleet, paljon kärsineet, paljon toivoneet, mutta
vähän antoi niukka luonto.
Halla-yön jälkeisenä aamuna istuivat Mari ja Jaakko murheellisina pikku
tuvassaan. Paljon ei puhuttu, sillä sydän oli täynnä uutta surua, uutta
tuskaa ja ahdistusta. Olisi ollut surua itkuunkin asti, mutta sitä ei
tullut, sillä murheen pätsi oli niin ankara, että se kuivi kyyneleet.
"Jumala on meidät hyljännyt", virkahti Mari viimein.
"Niin, Jumala on meidät ja muut hyljännyt", toisti Jaakko.
"Kuolema tulee tahi kerjääminen", jatkoi Mari. Hän oli langennut
epätoivoon.
Jaakko ei vastannut mitään; hän säpsähti ja nousi ja alkoi kävellä
lattialla edestakaisin. Mari, joka hädän ja tuskan hetkinä oli niin
vankkana seisonut horjumatta, joka niin monta kertaa oli lohduttanut
Jaakkoa ja keventänyt neuvokkaisuudellansa ja lujuudellansa yhteistä
raskasta taakkaa -- hän istui tuossa nyt elämän kovuuden murtamana,
kukistettuna, ja päästi hädässään tuon epätoivon särkemän äänen. Tuo
ääni koski kipeästi Jaakon sydämeen ja hän tunsi olevansa hirveässä
edesvastauksessa rakkaan vaimonsa ja lapsensa elämisestä ja
toimeentulosta. Epätoivon särkemä vaimonsa ääni herätti Jaakon uuteen
eloon, ja kaksinkertaiset voimat tunsi hän jäsenissään, kaksinkertaisen
rohkeuden rinnassaan. Tuossa kävellessään näytti Jaakko miettivän
jotain, ja yht'äkkiä hänen otsansa kirkastui.
"Ei, rakas Marini, ei kuolemasta eikä kerjäämisestä puhettakaan. Minä
tahdon tehdä työtä, tehdä kaksinkertaisesti sinun ja lapsemme tähden.
Sinä olet varakkaan ja loistavan elämäsi uhrannut ja yhdistänyt minun
kurjaan kohtalooni, ja sentähden olen minä velkapää uhraamaan vaikka
henkeni sinun ja lapsemme eduksi. Mieleeni on juohtunut uusi keino,
jota en ennen ole tullut ajatelleeksi, ja saatpa nähdä, Mari, että
elämme paremmasta tulevan kuin tämän vuoden", puhkesi Jaakko puhumaan,
kävellen ensin Marin tykö ja ottaen häntä kädestä kiinni.
"Mitä sitten aiot tehdä toimeentuloksemme, Jaakko", sanoi Mari ja
katsoi jo luottavasti miestään silmiin.
"Aion rakentaa terva-uunin ja polttaa talvikauden tervaa. Kankaamme
ovat rikkaat tervasjuurikoista. Sulan aikana nostan niitä niin paljon
kuin kerkiän, talven aikana särjen ja poltan ne tervaksi. Sitten
vedätän ne hevosella kaupunkiin; siellä saa tervoilla rahaa ja rahalla
saa viljaa. Onpa hyvä, kun saimme hevosemme pitää", puheli Jaakko.
"Mikä on hädänkin aikana eläissä tuommoisen miehen kanssa; nyt en
pelkää enään yhtään, käyköön miten hyvänsä", sanoi Mari täysin
lohdutettuna, ja tuntuipa hänen mielestänsä siltä kuin tuo tervauuni
olisi ollut jo valmis ja tusina täysinäisiä tervatynnyreitä sen
vieressä.
Noin he kantoivat toinen toisensa kuormaa. Jos toinen sortui
koettelemisien alla, oli toinen pystyssä, tukemassa ja vahvistamassa
uupunutta, virvottamassa väsynyttä. Vuorottain kävi sortuminen,
vuorottain virvottaminen, ja jossa väkevin vaipui, vahvin sortui, siinä
oli heikoin jälleen seisomassa lujana kuin muuri ja vahvasti torjumassa
yhteistä ja siis hirveintä kukistumista.
Eihän muuta. Yksissä neuvoin ruvettiin tervauunia rakentamaan. Jaakko
oli jossain semmoisen kulkiessaan nähnyt, ja hän oli sen niin tarkoin
katsellut, että osasi sen hyvin tehdä. Siinäkös puuhattiin illasta
hiljan ja aamusta varhain. Joka hetki oli Marikin työssä, ja kun pikku
Mauno nukkui, oli tyttönenkin apuna, ja semmoisella uutteruudella
tehtiin tervauunia, että se oli kolmen viikon kuluttua valmis.
Jaakko rupesi nyt juurikkaan nostoon, ja niitä nosti hän niin kauvan
kuin sulaa piisasi. Sitten vedätti hän niitä uuninsa tykö, niin pian
kuin maa routi.
Sitten tuli juurikkain särkeminen työksi ja niin uuniin pano, ja
ennenkuin oli oikein varma rekikelikään, oli Jaakon tervauunin tykönä
useampia täysinäisiä tervatynnyreitä; tynnyreitä valmisteli hän yön
seutuina.
Kun täydellinen rekikeli tuli, väänsi Jaakko kolme tervatynnöriä
rekeensä ja lähti viemään niitä kaupunkiin. Kun hän sieltä palasi,
maata pallotti hänen reessään pullea ja raskas jauhokuli. Voi, voi
kuinka rikkaiksi tunsivat he nyt itsensä, kun niin paljon valkosia
jauhoja oli heillä yhdellä kertaa. Pettuleipä poistui pöydältä ja leipä
tuli niin valkoiseksi ja makosaksi; olisipa se nyt kestänyt vaikka
Marttalan Matin tarkastuksen.
Niinhän on: ahkeruus kovan onnen voittaa. Omalla ahkeruudellaan, omalla
neuvokkaisuudellaan olivat he hankkineet itsellensä terveellisen ja
voimakkaan ravinnon, silloinkin kun yleinen hätä ja puutos vallitsi
maassa. Eipä monen vanhankaan talon pöydällä ollut selvää leipää, mutta
Tinttalan pöydällä oli vaan.
Tuota tekoa pitkitti Jaakko talvikaudet, ja elämän surut olivat
poistetut. He katsoivat taas rohkeasti tulevaisuutta silmiin ja tekivät
työtä ilolla. Eipä Jaakolle ja Marille käynyt yhtään huoleksi, vaikka
heille kevättalvella syntyi taas lapsi, tuommoinen pieni, kaunis tyttö,
ei käynyt huoleksi, mutta suureksi iloksi tuo uusi väen lisäys, sillä
heidän elämänsä ja toimeentulonsa oli turvattu. Karkea, nokinen oli
isä useinkin työnsä tähden, mutta tuon nokisen nutun alla oli lämmin
ja tunteikas sydän, joka voi niin verrattomasti rakastaa ja
alttiiksi antavaisella itsensä uhraamisella astua elämän kovalle
taistelutantereelle, taistelemaan niiden eduksi, jotka hänelle
maailmassa olivat rakkaampia.
Lakkaamatta työskenteli Jaakko koko talven terva-uunillansa.
Tyytyväisenä työskenteli hän, sillä hän tunsi että siinä oli hänen
omansa ja perheensä elon lähde. Eipä tuo työskenteleminen hukkaan
mennytkään, sillä komea ja valkoinen leipä oli myötäänsä pöydällä, ja
keväimen tultua oli siemen peltoon varustettuna, kesän leipä pienessä
aitassa tallella ja puoli hevosen hintaa maksettuna. Niin paljon voi
luja tahto ja ankara uutteruus aikaansaada.
Kesän tultua laittoi Jaakko taasenkin peltonsa kylvöön ja liian ajan
myllehti hän taas Metsälammen rämeellä, raivaten yhä vaan uutta
viljelystä.
Syksy tuli ja yöt ja illat pimenivät. Eräänä iltana lähti Jaakko kylään
tärkeän asiansa vuoksi. Hän oli kovasti tehnyt työtä koko päivän, jonka
tähden hän oli kovasti väsyksissä. Hän ei raskinut tuota kylämatkaansa
tehdä päivällä, sen vuoksi lähti hän illalla. Ennenkuin hän ehti
kylään, tuli jo pilkkosen pimeä. Hän tunsi vastustamattoman halun
istahtaa tien viereen ja panna piippuunsa. Tuskin oli hän saanut
piippuunsa pannuksi, kun hän kuuli askelia, jotka lähenivät häntä ja
hiljaista puhetta. Jaakko ei tiennyt miksi se niin oli, mutta
tietämättään vetäysi hän tiepuoleen.
"Eikö istuta vähän!" kuuli Jaakko melkein kuiskaamalla sanottavan.
"Istutaan vaan ja levähdetään vähän, eihän meidän aikamme ole vielä
täpärällä", huokasi toinen ääni.
Sen keskustelun perästä tulivat kuiskaajat aivan lähelle Jaakkoa ja
istuivat mättäälle. Jaakko oli kallistunut pitkäkseen maahan,
älytessään heidän lähenevän.
"Mitä vainen nuot oikeastaan ovat?" ajatteli Jaakko.
"Meillä on runsas saalis tiedossa", kuiskasi ääni.
"Nätti summa, neljätuhatta markkaa."
"Se on kyllä nätti summa, mutta se ei ole vielä meidän."
"Kello yhdentoista ja kahdentoista tienoilla vasta, ja nyt lienee kello
vasta puoli kymmenen."
"Katsopas kelloasi! Kaikki pitää harkita tarkoin."
Jaakko pelkäsi tulevansa keksityksi, jos he vaan ottaisivat valkean,
sentähden vetäysi hän niin liki maata kuin vaan taisi. Samassa sivalsi
toinen heistä tulitikulla valkean ja katsoi kelloansa. Kolkosti valaisi
valkean leimaus pimeää metsäistä seutua. Sen valossa havaitsi Jaakko
nuot puhujat olevan kaksi outoa miestä.
"Kello on neljänneksen yli yhdeksän, meillä on hyvästi aikaa vähän
tuumitella: sinä tunnet hyvästi tienoot?" sanoi kelloon katsoja.
"Tunnen."
"Missä teemme hyökkäyksemme?"
"Kolmiristin teitten haaroissa, sen sopivampaa paikkaa ei ole. Mutta
onko se varma, että hän juuri silloin tulee?"
"Niin varma kuin me tässä."
"Mistä olet niin tarkat tiedot saanut?"
"Marttalan Matti on kaikki asiat tarkkaan harkinnut, ja hän kyllä
tuntee ne; hän on kelpo mies."
"Oletko kauvankin ollut Marttalan Matin tuttu?"
"Kuulolta kauvankin, mutta tarkemmin en enempää kuin viikon päivät,
jonka ajan olen majaillut Marttalassa."
"Viikon päivät olet majaillut Marttalassa, ja sinua on palkinnon
luvalla perään kuulutettu! Mikä rohkeus!"
Jaakko säpsähti. Hän oli kyllä heidän puheistaan ymmärtänyt, että he
olivat pahantekijöitä ja että heillä oli joku hirveä rikos tekeillä,
mutta sitä ei hän osannut aavistaakaan, että toinen noista ilkiöistä
oli se kuuluisa pahantekijä ja ryöväri, jonka kanssa koko maakunta oli
hädässä ja josta oli luvattu useamman sadan markan palkinto sille, joka
hänen kiinni saisi. Jaakon nyrkit vetäysivät kokoon ja hän oli hyökätä
heidän kimppuunsa, mutta muisti kumminkin, että heitä oli kaksi ja
kenties aseilla varustettuina, jonkatähden ei hän ainakaan heitä kiinni
saisi; senvuoksi pysyi hän alallansa.
"Kyllä minua saavat kiinni vuovata. Poika on väliin siellä, väliin
täällä, ja jos joku rohkea työ kuuluu, saat kohta arvata, että siellä
poika taasenkin menee", sanoi toinen heistä.
"Aiotko kauvankin majailla Marttalassa?"
"Tähän nykyyn en muuta kuin käydä vielä, sillä tämän yöllisen tepposen
perästä ruvetaan taas tarkasti nuuskimaan jälkiäni; sen jälkeen minä
taasen huilaan, jotta on kaiketi vellivesi välillämme."
"Tahtookos Marttalan Matti mitään vaivoistansa, kun tämän saaliin
ilmoitti?"
"Hyvä toki, kuinkas muutoin. Väärinhän olisi jos ei hän saisi osaansa,
kun on neuvonut niin tarkkaan kaikki ja viikon minua ruokkinut ja
suojellut."
"Paljonko hän tahtoo?"
"Neljännen osan."
"Mitenkäs loput ja'amme?"
"Sinä saat myös neljännen osan."
"Enkö puolia jäännöksestä?"
"Sinä olet hävytöin! Sinulla ei ole koskaan ennen ollut tuhattakaan
markkaa yhdessä pensaassa. Kiitä minua niidenkin edestä, kun kutsuin
sinua osalliseksi saaliisen, ja itseäsi vaan siitä, että tottelit
kutsua. Siinä on sinulle hyvinkin, joka saat asua kotonasi, vaimosi ja
lastesi tykönä, kunniallisena ja parantuneena ihmisenä, jos kohtakin
olet kerran selkääsi saanut. -- Minulla ei ole kotoa, ei vaimoa, eikä
lapsia. Minua vainotaan ja ajetaan takaa kuin metsän petoa ja luvataan
suuria palkinnoita kiinni-saajalleni. Ei ole hauskaa tämmöinenkään
elämä. Jos minä sillä saisin semmoisen elämän, kuin sinulla on, niin
antaisin itseni kiinni ja kärsisin rangaistukseni. Mutta ikuinen
vankeus odottaa minua niin pian kuin kiinni joudun. Tuntuuko paljolta
elämämme päällisiltä, jos minä saan tuhannen markkaa enemmän? Jos minä
olisin sinun sijassasi, tyytyisin viiteen sataan. Tingitkö vielä
osastasi, niin et saa penniäkään", puhui toinen heistä ja hänen äänensä
kiihtyi isommaksi.
"Älä puhu niin isosti, sillä metsälläkin saattaa olla korvat. Minä
tyydyn tuhanteen", kuiski toinen ikäänkuin peläten, että tuo tuhat
markkaa luiskahtaisi pois hänen kourastansa.
"Laita vaan nyt niin, että kaikki käypi hyvin", sanoi edellinen.
"Kyllä, mutta mitä perhanaa sinä vielä Marttalaan menet?"
"No, viemään Matille osansa. Etkö sinä sitä tiedä, että ihmisen tulee
olla rehellisen."
"Milloin sitten aiot muulloin Marttalassa käydä?"
"En tiedä tänäkö voi tulevana vuotena, mutta jos elän ja vapaana pysyn,
niin käyn minä siinä, se on hyvä talo. Kun kuulet jonakuna syksyisenä,
pimeänä yönä näkyvän valkean Marttalan kellari-kamarissa, niin saat
tulla minua tervehtimään."
"Heittäkäämme jo nämät, aika kiirehtii. Miten järjestämme
hyökkäyksemme?"
"Mitenkäs muutoin kuin niin, että kun äijän kulu tulee rahojensa kanssa
hevosella hiljaksensa ajaen tietä myöten, aavistamatta mitään pahaa,
tormaat sinä hevosen päähän kiinni ja minä paiskaan tukon äijän suuhun,
sivallan hänen kärrystä maahan, annan hänelle muutaman täräyksen ja
kiskon häneltä rahat pois. Sillä se on teko tehty, ja mihin muuhun
toimeen sinusta pelkurista olisi? Mitä muuhun asian loppusointuun
tulee, kyllä sen kylä tekee, sillä kyllä se pian tiedoksi tulee. --
Neljätuhatta markkaa ei ole aina tarjolla."
"Mutta jos sattuisit antamaan niin kovan täräyksen, että ukolta menisi
henki."
"Entä etten? Se ei suuresti lisäisi minun rikosteni sarjaa. Hän, mokoma
saita, on jo elänytkin kylläkseen, kiskoakseen muilta ihmisiltä nuot
rahat ja antaakseen ne meille."
"Mutta jos emme onnistui?"
"Ei se tee mitään. Jos emme nyt onnistuisi, onnistummehan vasta; meidän
hänen rahansa ovat, jos ei hiljan niin hitain; me otamme ne hänen
kotoaan jolloinkin, jos emme nyt saa. Nyt ei saa omantunnon koiraa
päästää irti."
"Katso kelloas, aika kuluu, minä pelkään että hiljastumme."
"Kohta kymmenen", sanoi käsketty, katsoen kelloansa tulitikku-valkean
valossa.
"Lähdetään nyt, parempi odottaa kuin hiljastua", sanoi toinen, ja niin
he lähtivät.
Jaakko ei tiennyt mitä ajatella. Rikos oli tulossa ja hirveä rikos,
kenties murhakin. Miten estää se? Kerätäkö väkeä ja kaapata
pahantekijät kiinni? Ei, siihen ei ole aikaa. -- Marttalan Matti --
rosvoin pesä! -- Neljätuhatta markkaa? Kuka on tuo tarkoitettu uhri, ja
mistä kulkee hän? Mistä on Marttalan Matilla niin tarkat tiedot
hänestä? -- Kellari-kamari -- kuka oli tuon kuuluisan pahantekijän
kumppani? Siinä kysymyksiä, jotka tuiskuna lensivät sikin sokin Jaakon
sielussa. Häntä kauhistutti pudistutukseen asti ja veri virtaili
raivoisasti hänen suonissaan, muistellessaan mitä hän oli nähnyt ja
kuullut.
Kun hän toipui tuosta ajatusten ja kysymysten ristiriidasta, päätti
hänkin kiirehtiä tuonne kolmiristin tienhaaraan, johon nuot roistotkin
aikoivat, täyttämään kauheaa rikostansa, koettamaan voisiko hän jollain
tavalla estää sen.
Niissä mietteissä lähti Jaakko astelemaan kolmiristille päin, jonka hän
hyvin kyllä tunsi.
Tuo kolmiristi oli nimensä saanut siitä, kun siinä yhdistyi kolme
tienhaaraa yhteen. Se oli puolen neljänneksen päässä likimäisestä
talosta, ja vahva metsä kasvoi niillä paikoilla. Yhdessä tienhaaraan
pistävässä mutkassa eli niemekkeessä oli kauhean iso kivi, jota
sanottiin ukon kiveksi. Semmoinen oli se paikka, jota kohden nuot kolme
miestä astuskelivat vapaasta aikomisesta ja jota kohden neljäskin mies
tuli, tietämättä kumminkin että häntä ollaan siinä odottamassa.
Kun Jaakko pääsi kolmiristille, kuuli hän kohta hevosen riehumista,
jota koetettiin hillitä. Hän kuunteli tarkemmin ja kuuli jonkinlaista
ähkimistä ja temmellystä. Hän arvasi heti, että nuo roistot olivat jo
uhrinsa kimpussa. Hän riensi paikalle ja hevosen riehumisen ja miesten
rehkimisen kautta tulleen kolinan vuoksi pääsi hän heidän huomaamattaan
aivan heidän sekaansa.
"Roistot, varkaat, ryövärit!" karjasi Jaakko ja antoi samassa kumossa
olevan miehen päällä riehuvalle miehelle semmoisen läimäyksen, että hän
lensi tollonkoppina toiselle puolen maantien ojaa. Samassa hän koetti
kumossa olevaa miestä ja tunsi että hänen suunsa oli sidottu huivilla.
Jaakko repäsi heti huivin pois suun edestä ja auttoi häntä pystyyn.
Samassa toipui ryöväritkin ja yhdistetyillä voimilla ryntäsivät he nyt
päälle. Jaakko sai toisen rinnuksista kiinni ja kauheoilla
käsivoimillaan antoi hän sille semmoisen hujauksen, että hän
lensi rytisten metsään, mutta samassa hän tunsi karvastelevan
käsi-rannettansa. Toiselle antoi hän terveestä kämmenestään semmoisen
poukauksen, että hän lensi kauvas tielle seljällensä, eikä näyttänyt
toipuvan ylös ollenkaan. Sillä välin oli tuo rosvoin käsissä ollut mies
toipunut hevosta pitämään.
"Rahanne, ovatko rahanne tallella?" kysyi Jaakko hätäisesti.
"O-vat, ra-rahat o-ovat ta-tallella", änkytti mies.
Jaakko sanoi nyt lujasti, että jos he vielä kerran yrittävät, niin hän
on pakotettu ottamaan aseen, ja silloin ei ole takaamista josko he
hengissä pääsevät paikalta.
Roistoja ei enään näkynyt, ei kuulunut. Tuo toinen rynnäkkö lienee
heillä ollutkin jo epätoivon rynnäkkö, sillä nuo neljätuhatta markkaa
poltti tietysti heitä, jotka he pitivät jo ominaan.
Jaakko rupesi puuhaamaan pelastettua miestä kärryihin. Rosvot olivat
lyöneet häntä pahoin päähän ja sentähden ei hän kyennet toimimaan juuri
paljon mitään.
"Ken te olette ja mistä te kuljette?" kysyi Jaakko, kun he olivat
pääsneet ajamaan.
"Minä olen -- Mäkelän Mauno ja tulen perimästä isoa saamistani", sanoi
kysytty.
Jaakko säpsähti.
Kumpikin heistä oli niin vähän kuullut toistensa puhuvan, ett'eivät he
tunteneet toisiansa äänestä, ja nähdä ei voinut, sillä oli niin pimeä,
ettei voinut nähdä vaikka olisi tikulla silmään pistänyt.
"Kukas te olette, joka pelastitte minun kauheasta vaarasta?" kysyi
Mauno vuorostaan.
"Minä olen se mies, jolta vähimmän olisitte apua odottaneet", sanoi
Jaakko ja hänen äänensä värähteli niin kummallisesti.
"Nimenne?"
"Sitä ette tarvitse tietää."
"Tulettehan kanssani kotia?"
"En."
"Kuinka sitten voin palkita teille hyvyytenne?"
"Sitä ette tarvitse tehdä; se on jo palkittu", sanoi Jaakko, mutta jos
Mauno olisi voinut nähdä, olisi hän huomannut Jaakon silmissä kiiltävän
kyyneleitä.
"Kummallinen mies te olette, mutta miksi teidän kätenne on noin märkä?"
sanoi Mauno, kun Jaakko tuki kädellänsä tuota pahoin rusikoitua
appeansa.
"Se on, luulen ma, vähän haavoitettu", sanoi Jaakko, joka itsekin tunsi
nyt kätensä vuotavan verta. Hän otti huivin kaulastansa ja sitoi sen.
Noin keskustellessaan olivat he tulleet Mäkelän tien haaraan.
"Tässä kääntyy meidän tien haara, olkaa hyvä ja kääntäkää sinne", sanoi
Mauno.
Jaakko käänsi.
Kun he tulivat kartanolle, koperoitsi Jaakko jotain kärryn lavalta.
"Mitä haette?" kysyi Mauno.
"Piippuni on joutunut hukkaan".
"Löysittekö piippunne?"
"En. Luultavasti on se pudonnut tielle. Pääsette jo kai tästä
huoneesen, hyvästi!"
"Pääsen, mutta ettekö te tule kanssani?"
"En. Hyvästi!"
"En ymmärrä teitä. Jumala palkitkoon teidän jalon työnne minua kohtaan,
koska ette suoneet minun sitä palkita", sanoi Mauno ja koperoitsi
Jaakon käden omaansa ja puristi sitä, mutta Jaakon käsi vapisi.
Niin erkanivat he.
Kun Jaakko sai appivaarinsa turvaan, valtasi hänen kummalliset tunteet.
Hän oli tylyn, kovan appensa pelastanut kauheasta vaarasta, melkein
tietämättään. Hän oli saanut tehdä palveluksen kovalle apelleen, ja nyt
oli hänellä ollut voimaa ja rohkeutta puhutella häntä suusta suuhun,
vaikkei hänellä sitä silloin ollut, kun hänen olisi pitänyt ilmetä
appensa eteen pyytämään häneltä elämänsä kumppania. Ylen oli
appi silloin katsonut hänen, nyt kutsui hän häntä teiksi ja
hyväntekijäkseen, tietämättä kumminkaan, ketä hän niin ja niillä
nimillä kunnioitti.
Salaa oli hän apellensa saanut tehdä tuon mieluisen palveluksensa ja
salata tahtoi hän koko tapauksen, niin tarkkaan kuin suinkin
mahdollista oli, ja Jaakko iloitsi sydämestään, että asia oli kaikin
puolin niin hyvästi onnistunut.
Niissä mietteissään lähti hän kävelemään. Hän käsitti aivan hyvin,
etteivät veivarit enään tulisi Marttalaan, kun ei heidän asiansa
onnistunut, sillä eipä heillä ollut nyt Matille tuodakaan tuota
luvattua tuhatta markkaa, ja noiden asianhaarain vuoksi ei noita
roistoja ollut ajattelemistakaan Marttalasta kiinni saada. Jaakko
heitti varsinaisen asiansakin ajamatta ja lähti tallustelemaan
kotiinsa.
Kummalliset mietteet olivat Maunollakin. Mistä tiesivät nuo roistot,
että hän juuri nyt oli käynyt perimässä isoimman saatavansa? Hän ei
ollut ikänä ennen nähnyt eikä tuntenut rosvoja, eikä hänen ollut
koskaan tarvinnut peljätä niitä, ja nyt arvasivat ryhtyä häneen
käsiksi, kun hän suurinta rahasummaa eläissään kuljetti.
Kuka oli tuo hänen kummallinen pelastajansa, joka ei vastaan ottanut
mitään palkintoa, ei edes ilmoittanut nimeäänkään, sanoihan vaan: "minä
olen se mies, jolta vähimmän olisitte apua odottaneet", "hm! kukahan
hän sitten on, jolta vähimmän apua odotan?" -- "Se on jo maksettu",
sanoi hän, "millähän olisin sen maksanut? Kummallista ja selittämätöntä
-- arvoitus, joka käypi yli ymmärryksen. Lienee hän kuka vielä
lieneekin, mutta sangen vankka ja hyvä mies hän on", mietiskeli Mauno
kamarissaan, haudoskellen ajettunutta päätään ja silmiänsä kylmillä
kääreillä, sillä roistot olivat hänen kolhineet haavoihin ja kuhmuihin.
Jaakon kylässä käyntiä ei ollut nähnyt kukaan. Kun hän tuli kotia, oli
vielä yö. Mari hyppäsi heti ottamaan valkean. Mari säikähti ja vaaleni
-- Jaakko oli valju kuin kuolema ja ylt'yleensä verissä.
"Mitä Jumalan tähden nyt on tapahtunut?" kysyi Mari vavisten.
"Ei mitään vaarallista", sanoi Jaakko ja kertoi asian loppuun asti.
Oi kuinka iloiseksi Mari tuli! Kuultuansa asian oikean laidan hän nouti
vettä ja pesi Jaakon kädessä olevan haavan, ja sitten sitoi hän sen
paremmasti. Sitten laittoi hän ruokaa, ja kun Jaakko oli syönyt,
laittoi Mari vuoteen ja toimitti hänen maata.
"Nukusta _nyt_, Jaakko! Sinä olet saanut tehdä Marisi isälle hyvää",
sanoi Mari ja pani erinomaisen ison koron tuon "nyt" sanan päälle.
Jaakko nukkuikin pian, sillä hän oli kovin uuvuksissa ja väsyksissä, ja
tuo haava kädessä, ehk'ei kovin vaarallinen, oli vuotanut liiemmäksi ja
siten lisännyt hänen uupumistaan.
Tyttö ei tiennyt Jaakon kotiin tulosta mitään, sillä hän nukkui.
Aamulla kun Mäkelässä korjattiin noita onnettomia matka-kärryjä, löytyi
niiden lavalta niverä-piippu, lyhyellä luuvarrella. Renki-poika toi sen
heti Maunolle ja sanoi: "onko tämä teidän piippunne?"
"Mistä olet tämän löytänyt?" sanoi Mauno ottaen piipun käteensä.
"Kärryn lavalta."
"Tämä on sen miehen piippu, joka minun pelasti viime yönä rosvojen
kynsistä; hän haki tätä, mutta ei löytänyt. Tämä pitää tarkoin
tallettaa; ehkä tämän kautta saan tietooni pelastajani", sanoi Mauno.
Kauvan sairasti Jaakko haavaansa, mutta hyvällä hoidolla parani se
kuitenkin. Hän iloitsi sydämessään, sillä hän tiesi kenen eduksi, kenen
tähden tuo haava oli tullut. Tuntuipa Jaakon mielestä siltä kuin hän
olisi apelleen jo maksanut sen vääryyden, kun hän häneltä oli tyttären
ryöstänyt vasten hänen tahtoansa. Suuri oli Jaakon ja Marin ilo.
Kauvan sairasti Maunokin pahoin ruhjottua päätään, mutta vihdoin parani
sekin. Mutta hänellä ei ollut iloa, sillä hän ei voinut palkita
hyväntekijäänsä, kun hän ei tiennyt sitä. Kuka vaan talossa kävi,
näytteli Mauno hänelle tuota merkki-piippua ja kyseli, josko kukaan
sitä tietäisi kenen se on, mutta kukaan ei tiennyt, ei tuntenut
piippua, ei oivaltanut sen omistajaa; salaisuudeksi jäi se. Jokainen
sen kyllä oivalsi, ett'ei piipun omistaja liene mikään loistava mies,
koska piippukaan ei ollut loistava; mustunut, nokinen, visasta tehty
niverä-piippu oli se, mutta se olisi tietänyt niin paljon asioita, jos
se olisi osannut puhua -- olisi tietänyt senkin, jota nyt juuri olisi
tahdottu tietää.
Usein muistui Maunolle Mari ja Jaakko mieleen. Ei se ollut sekään
tuottanut yhtään iloa hänelle, kun hän ajoi lapsensa pois kotoaan;
surua ja tuskaa tunsi hän vaan sydämessään, mutta mitä hän kerran oli
tehnyt, se täytyi pysyä, sillä hänen itsekäs ja jäykkä luontonsa piti
häpeänä sanojensa ja tekojensa peruuttamisen.