Kovia kokemuksia.
Niin hyvästi oli heille kaikki menestynyt tähän asti, että Jaakko aikoi
ruveta hankkimaan isompaa asuin-huonetta. Hän hakkasi syksytalvella
hirret, veisti ne ja veti hevosella kotiin. Kevätpuoleen rupesi hän
salvamaan ja sulan tullessa oli hänellä kookas tupa, kolmen kamarin ja
porstuan kanssa, harjapäällä. Kun tuohi rupesi lähtemään koivuista,
kiskoi hän niitä katto-aineiksi ja puovasi rakennuksensa vesikattoon.
Aikomus oli tuo kehä syksyllä valmistaa asuttavaksi. Riihi olisi ollut
myös tehtävä, mutta sen tekoon ei riittänyt tällä kertaa aika eikä
varat.
Heti kun kirsi sen verran suli, kynti Jaakko menneen-kesäiset rukiin
sänget suolla. Kun ilma lämpeni ja kuivui, karhittiin ne ja poltettiin;
ne kylvettiin ohraksi. Nyt oli heillä niin paljon kylvöä, ett'ei
koskaan ennen.
Noista toimista ja puuhista jäänyt aika käytettiin tarkoin taas
Metsälammen rämeen viljelemiseen. Ruis ja ohra kasvoi taasenkin
uljaasti: näyttipä siltä kuin he olisivat kasvamisessa kokeneet
kilpailla, kumpi heistä etevämmäksi pääsisi. Tuo uusi huoneen kehä
näytti tuonne rämeelle niin komealta ja uhkealta; oikein talolta näytti
nyt jo heidän kotinsa. Noita vaivojensa ja työnsä hedelmiä katsoivat he
suurella mielihyvällä, ja silloin he tunsivat suuren luottamuksen
itseensä.
Niin tuli syksy. Ansat olivat jo pantuina ja Mari oli jo joitakuita
lintukontteja tuonut kotiin, suureksi yhteiseksi iloksi. Vankka ruis
ja ohra notkui jo raskaan painonsa alla ja odotteli viimeistä
valmistustansa. Iloisesti lainehtivat vankat kasvit tuulen hiljaisesti
humistessa. Lainehtivatpa Jaakko ja Marikin tuolla rämeellä, kun he
kuokkaa ja lapiota heiluttaen raivasivat uutta alaa viljelyksille, ja
heidänkin sydämensä olivat niin iloiset ja tyytyväiset.
Tuuli kääntyi pohjoiseen ja synkeöitä hajapilven jönkäleitä alkoi
kiitää taivaalla etelää kohden. Ilma kylmeni kylmenemistään ja olipa
työ, tuska, jos Jaakko ja Mari tarkenivat kovassa työssään
kesävaatteillaan.
Muuta ei pistänyt noiden ahkerain työntekijäin mieleen, kuin että nyt
on hirmuisen kylmä. Heillä oli lyhyt elämän kokemus. Tuolla lyhyellä
kokemuksensa ajalla olivat he tulleet tuntemaan, että hyvin tehty ja
ahkera työ kantaa hyvät ja runsaat hedelmät, mutta -- halla, sitä he
eivät olleet oppineet tuntemaan, täysine seurauksineen, sillä se ei
vielä ollut koskaan ollut heillä itsellään vieraana.
Kylmä oli nyt ja tuuli lakkasi puhaltamasta. Pohjoinen taivaanranta
alkoi käydä sekeesen illempana ja haavan lehtikään ei liikahtanut, niin
tyyni oli nyt.
"Lähdetään jo kotiin, nyt on niin kylmä", sanoi Mari.
Kotiin he lähtivätkin ja sinne tultuansa virittivät he valkean takkaan
ja lämmittivät kohmettuneita käsiänsä. Illallisen syötyänsä panivat he
huolettomina maata ja pian nukkuivat he levolliseen uneen.
Kun aamu tuli, oli maa vahvassa kuurassa ja potun varret olivat
mustana, jotka illalla olivat niin viheriäisinä ja uljaan näköisinä.
Suuri ja komea tupakkimaa, ihan pikku tuvan akkunan alla, oli mustana
ja lopallaan; vankat varsien rungot olivat tosin pystyssä, mutta heidän
leveät lehtensä olivat kaikki mustina ja alaspäin riippuvina; näyttipä
siltä kuin parvi mustalaisia kaapuineen olisi tullut seisoa töröttämään
heidän akkunansa alle.
"Voi hyvä Jumala! nyt on kaikki meiltä mennyt", huudahti Mari
huolissaan.
"Eihän toki niin liene!" sanoi Jaakko, katsoen ulos akkunasta, mutta
hänen selkäytimensä läpitse kävi kylmä viima. Hän oli tosin elämässään
jotain tuommoista nähnyt, mutta ei se ollut ennen häneen niin kipeästi
koskenut, kuin se nyt koski. Toisen pöydän alle hän oli silloin
jalkansa pannut, toisen pöydältä ruokansa saanut, silti eivät ne olleet
häneen niin koskeneet. Nyt oli oma nokka edessä, oma oli hänellä myös
perhe ja hän tunsi olevansa edesvastauksessa sen toimeentulosta, ja
niin tunsi Jaakko ensimmäiset hallan-vaikutukset tykönään.
Hän puki kiireesti vaatteet yllensä ja meni katsomaan ruista ja ohraa,
Metsälammen rämeelle. Suorana ja pystyssä tojottivat nyt illalla vielä
notkuvat korret. Näyttipä siltä kuin he olisivat itkeneet ja sanoneet:
"voi, voi, Jaakko, mitenkä nyt kävi". Tuntuipa Jaakonkin sydän itkevän,
sillä huoli hänen perheensä toimeentulosta astui nyt hänen eteensä
täydessä haamussaan. Mitä nyt syödään, millä eletään, mitä voin asettaa
Marini ja lapseni eteen? olivat kysymyksiä, jotka aloittelevan, mutta
huolellisen perheen-isän sielussa hätäisesti risteilivät. Vastausta
hakivat ne, tyydyttävää, keventävää vastausta, mutta semmoista eivät
löytäneet ne, vaan yhtä tyhjinä, yhtä hätäisinä palasivat ne kuin
lähtivätkin, ja Jaakon henkeä oikein ahdisti.
Synkkänä, alakuloisena palasi hän kotiinsa tuolta tarkastusretkeltänsä.
Hän istui jakkaralle, eikä jaksanut puhua mitään; ei Marikaan ollut nyt
mikään puhelias, sillä yhteinen huoli rasitti häntäkin.
"Millä nyt eletään?" virkahti Jaakko viimein.
"Jumala tiesi."
"Täytyy tyttökin panna pois", sanoi Jaakko synkeästi.
"Jumalani, mitä puhut, Jaakko! Hän, joka on turvatoin, isätöin ja
äiditöin, joutuisi pois meiltä, nyt kun hätä uhkaa kaikkia. Mihinkä hän
joutuisi, jos me hänen hylkäisimme? Hän on ollut suurena apuna ja
hupina meillä, ja nytkö ensimäisen onnettomuutemme aikona hylkäisimme
hänen? Ei, sinäkään et tahdo Jaakko, sitä. Annetaan tytön olla vielä
meillä, kyllä hänenkin kupposeensa on aina jotain panemista, samalla
kuin omaammekin", puheli Mari tytön puolesta.
"Puhuit oikein, olet oikeassa, Mari, annetaan tytön olla", sanoi Jaakko
ja nousi.
"Tiesinhän minä sen, Jaakko. Sinä olet hyvä ja jalomielinen; tiesinhän
minä sen", hopitti Mari iloissaan.
Kiitollisuuden kyyneleet nousivat tuon turvattoman tyttöraukan silmiin,
kun hän kuuli, ett'ei hänen tarvitse pois lähteä, sillä pikku tupa ja
sen asukkaat, erittäinkin pikku Mauno, olivat tulleet hänelle
rakkaiksi, sillä tyttö oli saanut aina Jaakolta ja Marilta ihmisellisen
kohtelun, jonkatähden hän oli tullut kuin perheen jäseneksi.
Heidän täytyi nyt ruveta leikkaamaan hallan panemaa viljaansa. Olki
vahva, terä huono oli nyt heidän rukiissaan ja ohrassaan. Keveänä
nousta suhahtelivat nyt kaurat leikatessa, siihen sijaan kuin ne ennen
olivat olleet raskaat, jotta oikein jymähtivät maahan laskiessa. Paljon
tuli vankkoja kuhilaita ja tuppuja, mutta paljon ei niistä ollut apua,
muuna kuin eläinten rehuna. Paljon tuli heille riihellisiä, mutta
paljon ei nyt riiheltä lähtenyt, muutama kappa vaan ohran suoria,
keveitä kuin ruumenia ja sama määrä rukiita, pieniä kuin oravan kynsiä;
-- niillä ei pitkälle menty, ei paksun ponnisteltu.
Halla ei käynyt ainoastaan Tinttalassa, sen tuhotyöt olivat yleiset
koko maakunnassa ja siitä seurasi kallis, kova aika.
Siitä oli kuitenkin hyvä, että Jaakolla ja Marilla oli säästössä
menneen vuotisia rukiita niin paljon, että saivat siemenen taas uuteen
peltoonsa ja vieläpä heille jäikin puoli tynnyriä.
Ei ollut nyt muuta neuvoa, täytyi ruveta syömään pettua ja olkia.
Oudolta ja pahalta tuntui muutos, mutta muuta neuvoa ei ollut. Valjuksi
veti mehuton olki, kehnoksi teki petäjäinen ruoka, mutta muu ei
auttanut. Kuitenkin oli siitä hyvä, kun heille tuli jo kaksi lehmää
lypsämään ja että oli teurastaa jo pari lammasta.
Koko kylässä ei ollut vanhaa viljaa säästössä katovuotten varalle,
muilla kuin Mäkelässä ja Marttalassa. Mutta vaikka enimmällä osalla
asukkaista ei ollut vanhoja viljavaroja, hankkivat he kuitenkin viljaa,
joko ostamalla tai velaksi, ja niin saivat hekin selvän leivän
pöydällensä. Mutta uudistalolaisien ei käynyt niin tekeminen, sillä
kukapa heille olisi velkaa uskonut, eikä heillä ollut millä olisivat
ostaneet. Pettua ja survoa täytyi heidän syödä.
Selvää leipää syötiin Mäkelässä, Marin entisessä kotitalossa; vanhasta,
monivuotisesta varasta syötiin sitä, mutta kova ja leppymätöin isä ei
katsonut hyväksi lähettää muruakaan, jos ei nälkää, niin kumminkin
puutosta kärsivälle tyttärelleen!
Korpelan isäntä oli kerran kehoittanutkin Mäkelän Maunoa antamaan
jotain apua Jaakolle ja Marille, "sillä", sanoi hän, "nyt nuot uutterat
ihmiset sitä juuri parhaiten tarvitseisivat."
"Joutavia! tiedäthän, ett'ei minulla ole enää lasta", oli Mauno vaan
lyhyesti ja jyrkästi sanonut.
Kovalta tuntui nyt elämä Tinttalassa.
Petäjä- ja survoleipä makasi myötäänsä pöydällä, sillä työn-ansiotkin
olivat loppuneet samassa kuin katovuosi tuli, ett'ei ollut mahdollinen
silläkään lailla saada leivän lisiä. Valju, mehutoin oli ravinto, mutta
ei kukaan heistä valittanut eikä nurkunut elämän kovuutta, ei kukaan
heistä syyttänyt toistaan, sillä he tiesivät, että onni ja onnettomuus
tulevat Jumalalta ja tuon tunnon ja tiedon voimasta kantoivat he
kärsivällisesti ja nurkumatta yhteistä raskasta kuormaansa.
Jos Jaakko tulikin usein synkkä- ja raskasmieliseksi elämän surun
tähden, oli siinä Mari aina lepertelemässä ja iloittamassa häntä, sillä
hän tiesi että Jaakko kävi huolelliseksi juuri hänen ja lapsensa
tähden, kun ei hän voinut pitää selvää leipää pöydällä heidän
varallansa. Kauvan ei Jaakko voinut erällänsä olla raskasmielisenä,
sillä seisoihan hänen vieressänsä olento, joka työllä ja totuudella
näytti, että hän rakastaa Jaakkoansa sydämestään, myötä- ja
vastoinkäymisessä, niinkuin hän vihittäessä oli luvannut, ja niin
seisoi Mari vankkana elämän pylväänä, silloinkin kun Jaakko horjui ja
oli sortua elämän surun raskaan painon alle.
Niin. Monta surua, monta huolta, monta edeltäpäin arvaamatointa
ahdistusta ja murhetta tuopi halla ja sitä seuraavat puutokset
ihmisille. Niin kävi Jaakolle ja Marillekin, niinkuin kohta saamme
nähdä.
Olemme maininneet, ettei tuossa uudessa talossa juuri monesti käynyt
vieraita, ja niin oli nytkin vielä. Mutta eräänä kevät-talven iltana
nähtiin se kumma, että kartanolle ajaa tomautti hevosella eräs mies.
Hevonen oli varustettu senkin seitsemänlaisilla heluilla ja kulkusilla;
komea oli rekikin, jossa uljaasti puettu mies istui. Kartanolle ei
voitu tuntea, kuka tulija oli.
Kun pikku tuvan ovi aukeni ja vieras astui sisään, havaittiin hänen
olevan -- Marttalan Matin. Hän ei sanonut hyvää päivää eikä muuta,
astua harppasi vaan muutamalla pitkällä askeleella perässä olevan
pöydän päähän ja räsähti siihen istumaan.
Mitäpä varten tulikaan Marttalan Matti uuteen Tinttalaan? Tuliko hän
elämän suruista ja huolista raskautetuita, entisiä tuttujansa
lohduttamaan ja auttamaan, nykyään runsaasti käsillä olevilla
aineellisilla varoillansa? Ei, niitä varten ei hän tullut, muuta asiaa
oli hänellä.
Tuo odottamatoin Marttalan Matin tulo teki pikku tuvan asukkaille pahan
vaikutuksen. Pahana enteenä oli Matin ilmestyminen likitienoille ollut
heille pitkin elämänsä aikaa, ja pahimmat elämän haaksirikot oli tuo
ilmestyminen aina heille tuonut. Monenlaiset muistot, tunteet ja
ajatukset kaikista entisistä tapauksista ja elämän seikkailuista
lensivät salaman nopeudella Jaakon ja Marin sielun lävitse ja nuot
muistot repäsivät heidän entisen elämänsä kirkkaana tauluna
unhotuksesta heidän silmiensä eteen. He tunsivat sen suuren välin, joka
varallisuuden kannalta katsoen oli nykyään heidän ja Matin välillä,
tiesivät myös senkin, mitä Matti itse tuosta heidän välistänsä pitää.
-- Noita kaikkia tuntiessaan kuohui häpeän viha Jaakon sydämessä. Hän
oli Matin tullessa ollut takkavalkean ääressä vuoleskelemassa erästä
kauhapuuta, mutta tuon vieraan tultua rupesi hänen kätensä niin
vapisemaan, että hän katsoi sopivaksi pistää puukon tuppeensa ja lakata
vuolemasta.
Kaukaan aikaan ei puhunut kukaan mitään.
Pöydällä oli useampia puolistoita pettuleipää. Rikas, selvää leipää
syövä, ylpeä vieras, otti vihdoin pöydältä pettuleivän puoliskon
käteensä, jota hän sitten käänteli ja silmäili. Sitten paiskasi hän sen
kädenkannattamaa pöytää kohden, mutta pettuleivän puolisko sai
semmoisen kyydin, jotta se meni kolin kolia lattialle.
"Tuommoinen leipäkö se onkin näillä maan mahtavilla ja ylpeöillä
syötävänä?" sanoi Matti samassa, kun hän leivän puoliskon nakkasi.
Tuo temppu ja nuot sanat kävivät Jaakon sydämeen kipeästi kuin puukon
pistokset. Hänen otsansa synkistyi ja huulensa vavahtelivat, ja melkein
ehdottomasti vetäysi hänen kätensä nyrkkiin. Hän sattui katsomaan Maria
silmiin ja Mari katsoi Jaakkoa niin surullisesti ja rukoilevasti;
Jaakko loi silmänsä alas eikä hiiskunut mitään.
"Semmoista on meidän leipämme tällä kerralla, mutta ehkäpä se kerran
vielä tulee paremmaksikin", sanoi Mari tyyneesti.
"Ei tässä maailmassa", sanoi Matti kopeasti.
"Ei sitä tiedä, sillä ihmisen onnea ja onnettomuutta ei voi varmaan
sanoa ennenkuin hän on päivänsä päättänyt. Tosi on, että leipämme on
huono, mutta sen huonouden palkitsee moninkertaisesti tyytyväisyytemme
ja keskinäinen rakkautemme. Sinä, Matti, olet tehnyt kovin
hävyttömästi, kun olet tullut meidän rauhaamme häiritsemään, ja minä
pyydän, että menisit pois ja jättäisit meidät rauhaan!" sanoi Mari.
"Ei vielä", sanoi Matti pöyhistelevästi. "Minä tulin muistuttamaan
teitä teidän onnettomuudestanne ja kuinka vähän on syytä teidän olla
niin saakelin ylpeät. Olisipa, Mari, sinulla ollut tarjolla paremmatkin
päivät, kauniimpi leipä ja mukavampi asunto, kuin tää karhun pesä,
mutta sinä olit itsepintainen ja ylpeä, mutta nyt, luulen ma, on sinun
ylpeytesi kukistettu", sanoi Matti ja suunsa oli pirullisessa
ilvehymyssä.
Jaakko rupesi nousemaan ylös, mutta Mari viittasi hänelle kädellänsä ja
Jaakko pysyi alallansa. Sen sijaan nousi Mari äkkiä ylös ja astui Matin
eteen. Hän oli harmista ja tuon vieraan hävyttömästä puheesta
punastunut; punastunut oli hän, vaan ei kukistunut ja siinä seisoi hän
itsenäisenä ja miellyttävän uljaana.
"Hävytöin!" sanoi Mari. "Sinä olet loistavalla tavalla taasenkin
tyhmyytesi paljastanut tuolla puheellasi. Luuletko sinä minun koskaan
antavan mitään arvoa tuommoisen miehen rikkaudelle? Keskellä
köyhyyttäni ja puutoksiani kiitän tuhat kertaa Jumalaa ja itseäni,
ett'en ole tuommoisen typerän miehen kanssa joutunut elämäni hetkiä
viettämään. Jos sinulla on pikkuisenkaan häpyä jälellä, niin mene!"
"En vielä. Olkoon niin! Olette minun kutsuneet tyhmäksi, olkoon niin,
mutta saattepa nähdä, etten ole niinkään tyhmä kuin luulette", sanoi
Matti.
Samassa alkoi hän pitkäveteisesti kaivella lakkareitaan, voitokkaan
näköisesti. Vihdoin hän veti sieltä esille jonkun paperin.
"Tässä on teidän velkakirjanne, ja jos ette sitä maksa paikalla,
puhtaalla rahalla, niin ennen pitkää näette muitakin vieraita tässä
karhun pesässä", sanoi Matti voittoriemulla ja katsoi tarkasti Jaakkoa
ja Maria silmiin, nähdäksensä minkä vaikutuksen hänen viimeinen
valttinsa heihin teki.
"Milläpä sen nyt paikalla maksaisimme", sanoi Mari, puoleksi
murtuneena.
"Niinpä minäkin sen luulen. Saatte olla varmat, että kohti-aikoihin
tulee teille minua viisaampia miehiä, jotka kyllä tietävät millä voitte
velkanne maksaa, ja luulenpa teidän nyt jo vähin käsittävän, mistä
arvosta rikkaus on", sanoi Matti ja lähti velkakirjoineen pois,
kavalasti silmäillen mennessään hätään joutuneita lähimäisiään.
Jaakko-parka tuli nyt kovin murretuksi. Päivän selkeästi käsitti hän
asian oikean laidan. Hänellä ei ollut muuta velkaa kuin tuo hevosen
hinta. Tuon oli saanut tietää hänen suurin vainoojansa, tuo Marttalan
Matti. Hän oli lunastanut tuon velkakirjan, saadakseen sen avulla
vainottavansa hätään ja häviölle. Tuo entinen velkakirjan omistaja oli
kernas ollut luopumaan siitä puhdasta rahaa vastaan niin ahtaana
aikana, jolloin pelkokin lienee häntä siihen kehoittanut, että muka
hänen saamisensa jää saamatta näin kovana aikana, jolloin kaikki
köyhtyivät, mitä sitten nuot vasta-alkavat uudistalon asukkaat. Ilman
noita edellisiä syitä sai hän lisäksi muka kantaa siivomiehen nimeä,
kun hän ei itse tahtonut velkaansa pois. Ja tosiaankin tuommoisia
siivomiehiä on maailma täynnä, jotka ovat kernaat velkaa antamaan,
mutta toisen hätään jouduttua ovat valmiit siirtämään saamisensa
toiselle, uskottaaksensa siten ihmisiä, ett'ei hän muka hätyytä koskaan
velkamiehiään.
Nuot kaikki käsitti Jaakko täydessä valossa ja vielä päälliseksi sen,
että nyt oli kova ja köyhä aika, jolloin ei mikään maksa paljon mitään.
Liikeneviä varoja ei tuntunut olevan missään paikassa velan maksuksi,
sillä hengen elättämisestä yksistään oli nukkaan asti työtä. Jos nuo
ainoat eläimet, jotka heillä olivat ja jotka johonkin kelpaisivat, nyt
heiltä riistettäisiin pois, niin ei olisi muuta kuin kuolema edessä,
sillä nykyisen elämisen ehto oli niissä. Tuolta kovalta, ennestäänkin
jo vihamieliseltä, kostoa pyytävältä velkojalta ei ollut armoa
odottaminenkaan, ja uutta lainaa ei ollut toivominenkaan. Jos mihin
päin katsoi, jos mitä mietti, ei hän nähnyt muuta edessään kuin
perikatoa ja epätoivoa.
Noita kaikkia nähdessään ja tuntiessaan, kukistui Jaakko kokonaan. Hän
ei jaksanut puhua mitään, mutta suuret kyynelkarpaleet valahtelivat
hänen silmistään ja hänen miehekkäät hartiansa hytisivät elämän raskaan
kuorman alla. Hän näki rakkaan vaimonsa ja lapsensa joko nälkään ja
puutoksiin nääntyvinä tahi kerjuulla pitkin tietä, ja tuo teki kovin
kipeää hänen sydämellensä. Siinäpä sitä oli surun syytä.
Marikin oli, Matin pois mentyä, vähän hämillään. Mutta kun hän näki
Jaakon surun ja epätoivon tilan, tointui hän pian. Hän koki lohduttaa
murheen runtelemaa miestään minkä voi ja mikä semmoisessa tilassa oli
mahdollista, mutta mikään ei voinut auttaa.
"Voi, voi, rakas Mari! Hukassa olemme nyt", sanoi vaan Jaakko sydäntä
särkevällä, värisevällä äänellä.
Tuo tuskasta värisevä hätähuudahdus herätti Marin uudestaan eloon.
Hänen kasvonsa kirkastuivat ja tulivat milt'ei iloisen näköisiksi;
olipa niinkuin hänellä olisi ollut jo raha lakkarissaan valmiina,
viskattavaksi tuon kovan ja tunnottoman velkojan kouraan.
"Elä sure noin kovan, rakas Jaakko, minä laitan tuon asian hyväksi
vielä huomispäivänä", sanoi Mari, kiertäen samassa kätensä Jaakon
kaulaan.
"Voi, voi, sitä keinoa ei tule", huokasi Jaakko.
"Nähdäänpä. Ennenkun huominen päivä on loppuun kulunut, ei Marttalan
Matilla ole meidän kanssamme mitään tekemistä. Heitä vaan se asia minun
haltuuni!" sanoi Mari luottavasti.
"Aiotko mennä isäsi luokse?"
"En; eikä se meitä mitään hyödyttäisi."
"Sitähän minäkin", sanoi Jaakko ja hengitti vähän helpommin.
Aamulla pantiin hevonen aisoihin ja Mari lähti ajamaan kylään. Koko
ajan kun Mari oli kylässä, oli Jaakolla tuskan, pelvon ja odotuksen
aika; pitkät, tukalat olivat hetket. Hänessä ei ollut miestä tekemään
työtä sillä ajalla, kun Mari oli kylässä. Akkunasta akkunaan, kujasta
kujaan kulki hän, vahdaten ja katsoen milloinka Mari tulisi. Pitkä on
aika odottavalla, suuret silmät katsovalla, sanoo sananlasku, ja niin
oli Jaakollakin. Kun ilta alkoi jo hämärtää, tuli Mari. Hän oli niin
iloisen näköinen jo tullessaan ja sanoi: "terveisiä kylästä!" Jaakon
henkeä oikein ahdisti, eikä hän tohtinut kysyä kuinka siellä kävi. Kun
Mari sai vaatteita päältään vähemmäksi, alkoi hän kaivaa poveaan, tuota
vaimojen niin pyhää ja turvattua kätkyä, ja hänkin veti sieltä esille
paperin, mutta ei niin pitkäveteisesti kuin Matti.
"Tuossa on!" sanoi Mari, ojentaen paperin Jaakolle.
Jaakko otti sen vavisten käteensä, Hän avasi sen ja silmäsi siihen. Se
oli sama velkakirja, jonka hän oli antanut hevosen hinnasta ja jolla
tuo röyhkeä Marttalan Matti oli niin kovasti hätyyttänyt ja ahdistanut
heitä, ja Jaakon tekemä puumerkki seisoi siinä niin vankasti.
Jaakko ilostui nyt niin, että hänen kätensä vapisivat ilosta. Hänen
rintansa lainehti harvaan ja korkeasti, ja syviä huokauksia puhkesi
sieltä tavan takaa. Se oli sydämen tuskan ja hädän pakotus, joka sieltä
tuolla tavalla ulos puhkuili, antaaksensa sijaa sydämen rauhalle.
Hätäisesti kyseli Jaakko Marilta, kuinka ja mitenkä hän sai tuon
vaarallisen velkakirjan haltuunsa.
"Minä menin suorastaan Korpelan isännän tykö", alkoi Mari selittää.
"Hänelle selitin juurtenjaksain koko asiain menon ja nykyisen hätämme.
Korpelan isäntä kuunteli kauhistuksella Marttalan Matin raakaa ja
jumalatointa käytöstä kohtaamme. Kun minä olin kertomukseni lopettanut,
sanoi hän: 'voi kuinka mielelläni auttaisin teitä, mutta siihen olen
omilla varoillani voimatoin, sillä tänä kovana aikana on työtä kylläksi
oman perheen toimeen-tulosta.' Rupesin pelkäämään, etten saisi apua
Korpelan isännältäkään, mutta tuo hänen lauseensa: 'omilla varoillani',
soi niin lohdulliselta ja lupaavalta korvissani. Kun hän oli puheensa
puhunut, vaikeni hän ja näytti jotain miettivän."
"Jos ei se keino auta, niin sitten en voi asiaanne auttaa", sanoi hän
ja oikasi itsensä suoraksi.
"Mikä keino?", kysyin minä hätäisesti.
"Koetan saada omiin nimiini lainaa teitä varten", sanoi hän lyhyesti.
"Keneltä?"
"Isältäsi."
"Jumalan tähden! sinne ette saa mennä."
"Ja miksikä ei?"
"Jos hän saa vihjaakaan siitä, että laina tulee meitä varten, niin ei
hän anna; elkää menkö sinne, siitä tulee uutta murhetta ja harmia",
rukoilin minä.
"Sen minä kyllä tiedän; ei sanaakaan siitä, että rahat tulisivat teidän
tarpeisinne. Isäsi tykö minun täytyy, jos mieli rahoja saada, sillä
muilla niitä ei ole, paitsi Marttalassa, ja sieltä ei lainata", sanoi
isäntä, ja niin lähti hän.
Pitkät olivat ne tunnit, jotka hän viipyi isäni luona, sillä pelko ja
toivo taisteli sydämessäni.
Vihdoin tuli isäntä ja heti hänen ulkomuodostaan aavistin hyvästi
käyneen, sillä hänen katsantonsa oli niin iloinen ja tyyni -- oikein
arvattu, hän oli isältäni saanut rahoja lainaksi, niin paljon kuin
tarvitsimme, jotka hän pisti minun kouraani ja sanoi: "nyt olette
pelastetut". Minä en tietänyt miten olisin hänelle kiitollisuuttani
osoittanut: minä puristin ja pudistin häntä kädestä, taputtelin hänen
olkapäälleen ja kiittelin ja kostelin niinkuin parhain taisin. Hän
sa...
"Mitä? Kuinka Korpelan isäntä antoi sinulle rahat, vaikk'ei hän saanut
velkakirjaakaan rahoista?" keskeytti Jaakko Marin.
"Hän sanoi: omatuntonne olkoon velkakirjananne. Hän kehoitti minun heti
menemään Marttalaan ja maksamaan velan, mutta hän muistutti minua, että
kaikessa tapauksessa vaatisin velkakirjan pois", sanoi Mari.
"Ja sinä menit Marttalaan?!" kysyi Jaakko säikähtäen.
"Niin, minunhan täytyi jos mieli oli saada velkakirja pois. Ja etpä
usko, Jaakko, minä olin oikein ylpeä ja sanoin Marttalan Matille, että
se oli viimeinen kerta, kun hän on pääsnyt meitä hätyyttämään. Hän oli
velkakirjan jo vienyt susivoudille, hakemukseen pantavaksi, mutta minä
vaadin Matin oikein vierasmiesten kanssa tilin-tekoon, ja niin on
velkakirja tässä, vaikka kyllä Matti ähkyi ja mullisteli", puheli Mari.
"Jumala siunatkoon hyvää Korpelan isäntää. Hän siunatkoon isääsikin,
sillä ilman hänettä emme olisi saaneet rahaa kauheaan hätäämme", sanoi
Jaakko.
Noin he pääsivät tuosta kauheasta hädästä, joka heidät oli kokonaan
epätoivoon langettaa. He tunsivat nyt itsensä niin vapaiksi ja
itsenäisiksi, eikä katovuoden tuottamat puutokset ja köyhyys tuntunut
heitä yhtään peljättävän. Keveillä sydämillä rupesivat he karulle
illalliselleen, ja tuo Marttalan Matin nakkelema ja häväisemä
pettu-leipä tuntui heistä niin makealta, kuin se olisi ollut suurinta
herkkua.