VII.

Uusia ponnistuksia.

Kun kevät tuli ja lumi suli, tuli Jaakko kotiin, tekemään työtä omalla

turpeella. Ensimäinen tehtävä oli nyt pellon teko pikku tuvan akkunan

alle. Paljon oli siitä työtä, paljon vaivaa, sillä korven kannot ja

kankaan kivet tekivät kovaa vastarintaa. Mari ja tyttönen olivat myös

Jaakolla apuna, ja tuo oli heistä oikeen mieluista, kun saivat kieppua

puoman nokassa. Paljon oli työtä, paljon vaivaa pellon tekemisessä,

mutta yhden ja toisen kannon ja kiven täytyi kumminkin siirtyä pois,

kun yhdistetyillä voimilla ponnistettiin, ja ennen pitkää oli pelto

valmis. Se oli pottumaa, joka noin syntyi. Jaakko oli kylästä tuonut

siemeniä, ja olihan heillä lantaakin, miks'ei se käynyt laatuun.

Iloiten toivat he penkkejä uuteen peltoonsa, joihin sitten istuttivat

pottuja, levittivät lantaa niiden päälle ja multasivat sitten

viimeiseksi.

Kesä tuli aina ihanammaksi; aurinko paistoi niin lämpymästi, ja silloin

tällöin satoi runsaan kasteen; tuntuipa siltä kuin Luoja olisi oikeen

hautomalla herättänyt kuollutta luontoa uuteen eloon. Ja uuteen

eloon heräsikin luonto: maa rupesi viheriöitsemään, puut aukasivat

lehti-urpunsa ja ne kasvoivat pian täysiksi lehdiksi, jotka tekivät

metsän niin viheriäksi ja ihanaksi. Pienet perunan taimet pistivät

nokkaansa maasta esiin, ensin mustan viheriäisinä, paksuina tönttöinä,

mutta pian olivat ne leveöinä ja elävän näköisinä lehtinä. Halme tuolla

Metsälammen puolella rehoitti niin mustanpuuheana ja lupaavan

näköisenä, ja se lainehti tuulen hiljaisesti humistessa puiden

latvoissa; näyttipä siltä kuin tuo laiho olisi ymmärtänyt tuota

tuulosen ystävällistä hyminää ja kumarrellut sille. Vasikka mylvähteli

ja juoksi illoin, iloisesti hännällänsä huiskien, Marin luokse, anomaan

iltajuomaansa, ja lampaan karitsat kiipesivät navetan luona olevan ison

kiven päälle ja leikkivät ja hyppelivät siinä. -- Tuo oli kevät, kesän

elämän aamu, ja Jaakolla ja Marilla oli myös perheellisen elämän

kevät-aamu; olisipa luullut, ett'ei kummankaan aamun selkeälle

taivaalle voi koskaan kokoontua himmentäviä hattaroita, ei murheen

mustia pilviä, ei kiusausten ja koetusten kovia myrskyjä, niin valoisa

ja lupaava oli sekä kesän että perhe-elämän aamu.

Nyt ryhtyi Jaakko taas käsiksi Metsälammen rämeesen. Ensin loi hän

komean ja leveän tien pikku tuvalta lammelle. Sitten rupesi hän

palstomaan ojittamalla rämettä, kahtapuolta tuota uutta tietänsä. Kun

hän oli ojilla saanut kierretyksi useampia palstoja, rupesi hän

kuokkimaan tuota ankaran näköistä rämettä. Kovaa vastarintaa tekivät

nuot pystyssä olevat puut ja vankat juurikat sielläkin. Aamusta

varhain, illasta hiljan välkkyi nyt Metsälammen rämeellä Jaakon

juurikirves ja mahtava kuokka, ja pehmeäperäinen maa lekahteli tuon

voimakkaan miehen iskuista. Mustana oli Jaakon hartiat päiväkaudet,

vaivoista ja ponnistuksista valuvasta hiestä. Vankkoja rytöjä, suuria,

tuoreita, mutta kaadetuita puita ja tervasjuurikoita jätti voimakas

mies jälkeensä pitkin rämeistä pelto-sarkaa. Kyllä aurinko paistoi

helteisesti ja kyllä työ lisäsi hellettä ja hikeä, mutta Jaakko ei

helpoittanut, sillä hän tunsi sydämessään, että hän tekee työtä kodin

ja Marin eduksi. Vaivojen valuttamaan hikeen oli hyvä tarttumaan suon

roska, pöly ja mura, ja yhä mustemmaksi kävi Jaakko tuosta uudesta

lisäväristä. Häntä oli sanottu karhuksi ja tosiaankin näytti hän nyt

karhulta, kun hän karhun voimilla, avopäin, märkänä ja mustana jyski

Metsälammen rämeellä, isojen murtoliutojen takana, jotta puut huiski,

kannot lenti, turpeet tuiskuna pölisi.

Vaikka Jaakolla oli niin viljavat voimat, uupuivat ne kuitenkin jo

illaksi, ja silloin istui hän jonkun lie'on päälle, ja syvä huokaus

nousi hänen rinnastansa. Kun hän siinä vähän levähti, lähti hän

kävelemään kotiaan kohden. Mutta kun hän rämeeltä nousi kankaalle,

jossa ruishalme niin uljaana, puhtaana ja lupaavana seisoi, niin hänen

väsynsä alkoi haihtua. Ja kun hän käveli lähemmäksi pikku tupaa,

rehotti siellä perunamaa niin rotevana ja uljasvartisena, kohotellen

uljaita varsiansa taivasta kohden illan kalpeassa, niin tuntuipa

Jaakosta silloin ikäänkuin ruis halmeella ja perunamaa olisivat

yhtyneet yhteen tuumaan ja illan siimeksen kannattamana kuiskanneet

hänelle: elä epäile Jaakko! Silloin haihtui hänen väsynsä kokonaan ja

iloisena ja reippaana astui hän pikku tupaan. Tiellä oli Mari naurusuin

häntä vastaanottamassa, ja useinpa oli hän varustanut kylvyn tuohon

pieneen pirttoseen, jossa Jaakko sai pestä pois kaiken lian ja hien, ja

haudella rasittunutta ruumistansa. Siellä tuvassa söi hän oman

Marisensa laittaman illallisen ja pani maata, ja silloin tuntui

Jaakosta kuin ei hän olisi vaivaa nähnyt vielä koskaan eläessään.

Kun Jaakko oli saanut raadetuksi parin tynnyrin alan, rupesi hän

polttamaan niitä isoja murtoläjiä, jotka olivat kuokoksella. Hän

poltteli sateen aikana laitapuolet, että tohti paremmin sitten polttaa

muut paikat, sillä hän kovin pelkäsi valkean irti pääsemistä. Kun

sitten tuli sopiva aika, pani Jaakko koko kuokoksensa valkeaan, ja

silloin pöläkkä nousi! Ryskyen ja rätisten riutuivat isot murtoläjät

tulen kaikki nielevän voiman alla, ja musta, synkkä savu kohosi

korkealle yläilmoihin, ja pian olivat puurydöt kuokokselta puti

puhtaana ja muu tarpeetoin törky palaneena.

Marista ei ollut tällä kerralla noin kovaan työhön, jonka syytä nyt

emme huoli mainita.

Nyt tuli ojittaminen Jaakolle työksi ja Mari ei enään pysynyt alallaan,

vaan hän tuli tytön kanssa ojamultia hajottamaan. He hajottelivatkin

ojamullat järkiään, mitä Jaakko ennätti luoda, ja se oli hänelle iso

apu. Noin ponnisteltua tuli maa valmiiksi siementä vastaan ottamaan

ennen niityn aikaa.

Nyt tehtiin kaksinkerroin heinä, kaksinkerroin lisääntyneelle karjalle,

ja Mari ja tyttö auttoivat Jaakkoa siinäkin minkä voivat.

Kun heinä oli tehty, tuli toiset tuumat. Ruis halmeella oli lyykistynyt

melkein maata myöten kumollensa, sillä se ei voinut suorana seisoa sen

raskaan taakkansa kanssa, jonka se oli viime aikoina saanut tähkiinsä.

Keltaset, pitkät ja täysinäiset tähkäpäät pilkistelivät aidan raoista

pikku tupaan päin, ja näyttipä siltä kuin he olisivat olleet piilosilla

ja kuiskineet: ettepä näe, Jaakko ja Mari.

Silloin sieppasivat Jaakko ja Mari sirpit käsiinsä ja menivät vankan

rukiinsa kimppuun ja alkoivat leikata; tyttönen tuli ja sitoi

vankkoihin, raskaisin lyhteisin, mitä he saivat leikatuksi, ja pian oli

halmeella pystyssä vankkoja kuhilaisia. Mari lähti illalla kappaletta

ennen kuin toiset, ja kun hekin menivät kotiin, valaisi kirkas

takkavalkea niin iloisesti puhtaita huoneen seiniä ja potatit kiehua

polisivat niin ystävällisesti padassa; tuntuipa siltä kuin ne olisivat

kilvan toisiltansa kokeneet oikein huutamalla sanoa: rop, rop, rop,

rop! Katsokaasta nyt, Jaakko ja Mari! Olemmehan kasvaneet omassa

pellossa. Silloin taasenkin tuntui pikku tupa heistä semmoiselta

onnelalta, jonka vertaista ei muualla maailmassa löytyisi.

Rukiit puitiin tuossa pienessä, maalattiaisessa saunassa, joka sitä

varten oli alusta alkaen semmoiseksi varustettu, sillä isompaa riihtä

ei heillä ollut. Ahtaasti kävi työ tuossa pienessä huoneessa, mutta

aikaa voittain tulivat kumminkin rukiit puiduiksi, ja he saivat suuria

rukiita kuin herneitä kolme tynnöriä kymmenen kappaa, ja vieläpä hyvän

joukon olkia ja ruumenia karjan rehun avuksi. Potut otettiin maasta

ylös ja sijoitettiin talven varaksi pikku tuvan alle kellariin. Voi

kuinka hyvältä heistä nyt tuntui, kun heillä oli oman työn, oman vaivan

hedelmänä jotain koossa vastaisen varaksi; tuntuivatpa he mielestänsä

oikein rikkailta.

Kun oli saatu rukiita irti, kylvi Jaakko omilla uutisillaan tekemänsä

suopellon, johon meni siementä kaksikymmentä kappaa. Sitten rakensi hän

aidan uuden kylvönsä ympärille, ja se ei tarvinnut olla korkeaa, kun

vankat ojat olivat apuna.

Kun kaikki oli koossa, kääntyi Mari vuoteelle, ei kuollakseen, mutta --

paratakseen. Heille, näetten, syntyi esikoinen, tuommoinen terve,

kaunis poika, ja näyttipä siltä kuin tuo poika olisi arvannut odottaa

sitä aikaa, jolloin isä ja äiti olisivat jo jotain voineet kokoon

saada. Suuri oli isän ilo, iso äidin riemu, kun poika syntyi terveenä

ja onnellisesti maailmaan. Ja he tunsivat uusia elämän velvollisuuksia,

uusia vaikutusaloja auenneen heidän eteensä.

He rupesivat poikaansa heti nimittämään Maunoksi, ja Maunon sai poika

nimekseen kasteessakin, sillä he tahtoivat rakentaa pysyväisen muiston

Marin isälle, jota rakastivat kaikesta sydämestään, vaikka tuo kova isä

oli niin armottomasti heitä kohdellut. Tuota rakkauttaan eivät he

käytännöllisesti ja julkisesti voineet osoittaa, sillä eivät he

kumpikaan uskaltaneet hänen näköönsä mennä, eikä Jaakko ollut häntä

nähnyt sittemmin kun hän oli mennyt naimisiin Marin kanssa. Mutta

usein, hyvin usein muistivat he ikävällä häntä ja tahtoipa väliin

heidän mielensä murtua, muistellessaan tuota jäykkää ukkoa.

Syksy tuli, talvi läheni nytkin, mutta Jaakon mieli ei nyt synkistynyt.

Hänellä oli kaksin kerroin syytä iloita, sillä kaksin kerroin oli

hänellä nyt rakkaita omaisia, joiden eduksi hän tunsi olevansa

kaksinkerroin velvollinen uhraamaan neronsa ja voimansa, kaksin kerroin

oli myös Jumala siunannut hänen työnsä ja antanut runsaan hedelmän.

Ilolla ryhtyi hän syyskorvaksi lisäämään entistä perunamaataan. Ja kun

hän väsyi raskaassa työssään, pistäysi hän silloin pikku tupaan, ja

siellä Mari ja pikku Mauno hänelle hymyilivät niin lempeästi ja

viehättävästi, ja Jaakko tunsi itsensä niin onnelliseksi kuin kukaan

tässä maailmassa suinkin saattaa olla.

Nuo uudisasukkaat eivät juuri usein käyneet kylässä, paitsi silloin kun

heillä oli jotakin tärkeää asiaa, ja joskus kirkossa. He eivät saaneet

hupiaan juuri kenestäkään, sillä he tiesivät, että enimmät ihmiset

pitivät heitä kylän heittiöinä ja ylenkatsoivat heitä kaiken kurjuuden

ja viheliäisyyden esikuvina. Tuo pieni koti oli heille rakas ja kallis,

jossa he saivat elää, olla ja tehdä aivan niinkuin itse tahtoivat. Ei

tuossa uudessa Tinttalassa käynyt usein vieraita, sillä kenenkään kulku

ei ollut sen kautta ja nuot ylenkatsojat eivät suinkaan halunneet

asian-alkain tulla sinne. Korpelan isäntä ja useita muitakin

samanmielisiä, kävi usein Jaakon ja Marin talon alkua katsomassa, ja he

eivät voineet kyllin ihmetellä, kuinka paljon he niin vähässä ajassa

olivat aikaan saaneet.

"Eipä tiedä, vaikka Jaakko vielä tekisi talon Metsälammen korpeen",

sanoi eräänä kertana Korpelan isäntä Mäkelän Maunolle.

"Mitä joutavia pitää puhua", sanoi Mauno, eikä kääntänyt päätäänkään ja

väänsi puheen toiselle suunnalle.

Paljon oli Jaakolla työtä, mutta paljon hän sitä tekikin. Talvella

perkkasi hän niittyä, hakkasi aidaksia ja halkoja, laittoi puita,

heiniä kotiin, ja täytyipä hänen käydä kylän työssäkin, sillä omat

vuodentulot eivät vielä riittäneet koko vuodeksi.

Noissa puuhissa kului talvi ja kesä tuli. Kun perunat oli saatu

kylvetyksi, rupesi Jaakko taasen jyskimään Metsälammen rämeellä. Ei hän

muualle lyönyt, ei laskenut, sillä se oli hänen mielityötään. Mari oli

hänellä nyt suurena apuna joka aika, uutta suopeltoa vuovattaissa,

sillä tyttönen kotona hoiti pikku Maunoa. Väliin tuli tyttö pikku tuvan

portaille, huutamaan äitiä, ja se tapahtui silloin kun hän oli pahassa

sovussa Maunon kanssa; eihän muuta, äidin täytyi nakata työ aseensa ja

pienet, näppärät kintaansa pois, jotka Jaakko oli hänelle tehnyt, ja

rientää pahalla päällä olevaa pientä ja rakasta poikaansa hyvittämään.

Poika asettuikin heti äidin tultua, sillä onhan äidillä niin paljon

lempeä, hyvyyttä, rakkautta ja lahjoja antaa pienoisillensa, ett'ei

maailmassa kenelläkään ole niin paljoa hyvää.

Märkä räme oli paljon laskenut Jaakon ojittamisen kautta. Metsälammen

äyräät eivät olleet enään vetelät ja kalat hyppiä loiskahtelivat

iloisesti kesän tyyneinä ja kauneina iltoina peilikirkkaan Metsälammen

pinnalla, sillä vesi ei ollut kuivanut siihen määrään asti, että kalat

olisivat kuolleet.

Paljon saivat he yhdistetyillä voimilla aikaan Metsälammen rämeellä.

Sarka saran perästä ilmestyi rämeelle, jotka pitkinä ja solevina

juoksivat päin lampeen. Suorat, pitkät ojat sarkojen sivuilla

osoittivat paikkaa, mitä nuo työteliäät ja yksineuvoiset ihmiset olivat

kulkeneet. Ruis menneen kesän kuokoksella kasvoi tuossa rinnalla

tuuheana ja vankkana, ja se rohkaisi heidän mieltään ja kehoitti heitä

ehtimiseen uusiin ponnistuksiin. Tuo tiekin, jonka Jaakko oli

ensimäisiksi töikseen lammelle tehnyt, kasvoi jo viheriää ruohoa, ja

sitä myöten oli niin hyvä ja ihana mennä, vaikka väsyneenäkin, pikku

tuvalle. Siellä oli heille vastassa pikku Mauno, ja hän hymyili ja

muhaili isälle ja äidille viattomalla ilolla ja oikoi pieniä käsiänsä

heitä kohden; tuntuipa silloin olevan heidän vaivansa palkittuna.

Kun he noin yhteisillä voimilla, yhteisellä tahdolla ja lujuudella taas

sen kesän ponnistelivat, käyttäen joka hetken, mikä heille liiaksi jäi

talouden toimista, Metsälammen rämeen viljelemiseen, niin oli heillä

rukiin kylvön aikana paljon isompi palsta siementä odottamassa kuin

koskaan ennen.

Kesä oli silloin erinomaisen helteinen ja lämmin. Maa kasvoi kaikkialla

täydeltä terää ja maanmies sai kaikkialla korjata runsaan sadon. Ruis

Metsälammen rämeelläkin kasvoi vankasti ja notkuen kantoi se kullan

keltaisia raskaita ja täysinäisiä tähkäpäitään. Iloisella mielellä

ryhtyivät taas uudistalon asukkaat leikkaamaan runsasta työnsä

hedelmää, ja kun ne olivat puidut tuossa pienessä saunassa ja viedyt

tallelle heidän pienen aittansa salvoihin, oli heillä tallella

neljätoista tynnöriä oivallisia rukiita tulevaksi varaksi.

"Enkö minä, Mari, sanonut, että tuosta rumasta Metsälammen rämeestä

tulee vielä kerran lihava viljamaa? Vieläkö nyt kammoksut tuota rumaa

rämettä?" sanoi Jaakko eräänä iltana mielihyvillään, vedellen savuja

piipustaan; he olivat sinä päivänä puineet viimeisen riihensä ja

tulleet juuri kylpemästä.

"Sanoithan sinä niin. Minä en ymmärtänyt silloin semmoisia asioita,

sinä ymmärsit ja ymmärrät. Mutta sanoinhan minäkin kerran sinulle:

kyllä sinusta vielä mies tulee. Nythän sinusta on jo moninkertaisesti

mies tullut, mies töissäsi, toimissasi ja tavoissasi; sinusta on tullut

enempi kuin silloin osasin aavistaakaan, sinusta on tullut minun oma

mieheni, minun oma Jaakkoni", sanoi Mari ja tarttui syliksi Jaakkoon.

"Mikä olisi minusta ilman sinutta tullut", sanoi Jaakko värähtelevällä

äänellä ja kyyneleet nousivat hänen miehekkäisiin silmiinsä. Mari

havaitsi ne; hän tiesi ja tunsi mistä pohjasta ne tulivat ja hän pyhki

pienellä, pehmosella kätösellänsä ne pois.

Jaakon mieleen oli muistunut entinen kurjuutensa ja viheliäisyytensä,

entinen kurja kasvatuksensa, entinen hylkynä ja ylenkatseena

olemisensa, entiset väärällä jäljellä olemisensa, entiset taistelonsa,

nousemisensa ja lankeamisensa ja sitten nykyinen onnensa. Oliko kumma

jos hänen tunnokas sydämensä murtui kyyneleihin asti, noita kaikkea

muistellessa?

Uusi pelto laitettiin nytkin kylvöön, niinkuin luonnollistakin oli, ja

koko syksyn olivat he uutta tekemässä.

Eräänä iltana, syyskuun lopulla, istuivat he väsyneinä kuokoksellaan;

he aikoivat vähän levähtää. Ilma oli tyyni ja kaunis. Kun he tuossa

istuivat, kuulivat he rämeen ympäristöllä outoja ropinoita.

"Mikä se on?" kysyi Mari.

"Ne ovat varmaankin metsälintuja, jotka noilla rämeen ympärillä

olevilla kankailla nousevat maasta yöpuulle", sanoi Jaakko.

"Voi miten me niitä sieltä saisimme, Jaakko?" sanoi Mari.

"Kun olisi ansoja ja aikaa", sanoi Jaakko vähän huolettomasti.

"Voi tehdään ansoja ja pannaan ne tuonne rämeen ympärille, kangasten

laidoille; onhan tuota omaa aikaamme toki sen verran. Minun olisi niin

lysti, kun saisimme yhdenkään linnun", pyyteli Mari.

Heti lähdettiin kotiin ja ruvettiin ansojen punontaan, ja viisikymmentä

ansaa valmistui sinä iltana.

Aamulla otettiin kirveet käsiin ja lähdettiin ansojen panentaan,

Metsälammen rämeen ympäristölle. He näkivät siellä useita parvia

metsälintuja, metsoja, teeriä ja metsäkanoja, jotka tömisten nousivat

maasta ja lensivät pakoon. Mari ihastui tuosta paljaasta lintujen

näöstäkin niin, että hän oikein käsiänsä hieroi ilosta. Puolille päivin

olivat nuot viisikymmentä surmarihmaa viritetyt.

Kun he olivat syöneet ja vähän levähtäneet, menivät he jälleen

kuokokselleen työhön. Joka seisahduksen aikana kuunteli Mari,

kuuluisiko nyt ropinoita heidän ansojensa tienoilta, ja kun ei

senlaisia kuulunut, luuli hän koko heidän linnunpyynti-puuhansa menneen

hukkaan, kun linnut muka lensivät pelästyksissään pois koko mailtakin;

ennen olisi muka pitänyt ansat panna. Jaakko naurahti vähän ja selitti,

kuinka hän ei oivaltanut nyt oikein asiaa, sillä saattoivathan linnut

tulla ja mennä mihin sattuvat, ja tuon selityksen perästä rupesi Mari

taas toivomaan. Kun ilta tuli, ei hän ollut malttaa nukkua, niin

kiihkeästi hän ajatteli tuota linnun saamista. Heti kun aamu tuli,

tahtoi Mari kiihkeästi, että lähdettäisiin ansoja kokemaan, vaikka

Jaakko koki selittää, ett'ei niitä tarvitse joka aamu kokea, eikä

saakaan, että linnut ennättävät maille tulla.

Tulihan se kumminkin huomen-aamukin ja nyt lähdettiin ansoille. Mentiin

ensimäiselle ansalle, siinä ei ollut mitään, toiselle, ei siinäkään,

kolmannelle, tyhjä sekin. Mari rupesi taaskin pelkäämään, etteivät he

saisi yhtään lintua.

"Emmehän vielä ole kokeneet kaikkia ansojamme, me saattaisimme vielä

saadakin jonkun linnun ja olla saamattakin", koki Jaakko selittää.

Tultiin neljännelle ansalle, siitä oli ansa ja selkäpuu poissa. Mari,

joka ensiksi ehti paikalle, huusi jo Jaakolle: "Voi hyvänen aika!

Täällä ei ole edes ansaakaan ja täällä on kaikki paikat rikki". Kun

Jaakko joutui paikalle havaitsi hän että siihen oli käynyt metso, sillä

paikalla oli muutamia metson höyheniä. Hän silmäsi ympärilleen ja

havaitsi kappaleen matkan päässä, mättään kolossa metson seljällään,

selkäpuun kanssa.

"Katsopas tuonne mikä siellä on", sanoi Jaakko, ottaen Marin

käsivarresta kiinni ja näyttäen metsoa kohden.

Ryöppynä ryöpsähti Mari sinne ja vanui metsoon kiinni; hän ei ollut

muka jaksaa sitä maasta nostaa ylös, niin iso ja raskas oli se hänen

mielestänsä. Hän tulla nujuutti metson kanssa Jaakon tykö, töytti

käsin, töytti metsolla Jaakkoa, näpiskeli ja nykki häntä -- siinä nyt

Jaakko pöläkässä oli -- ja hoki: "Voi, voi Jaakko! Saatiinpa lintu ja

noin kaunis lintu; voi, voi kuinka minun on hyvä olla". Jaakko hymyili

ja nauroi, sillä hänenkin oli hyvä olla, sillä mikään ei ollut hänelle

mieluisempaa kuin se, että hän näki rakkaan vaimonsa iloisena ja

hyvillä mielin. Kun he saivat kaikki ansansa kokeneeksi, saivat he

vielä lisäksi koppelon, pari teertä ja muutamia metsäkanoja ja pyitä.

Se oli Marin mielestä kelpo saalis, eikä se ollut vähä Jaakostakaan.

Mari opetteli nyt ansoja virittämään, että hän yksin voisi käydä

kokemassa, että Jaakko saisi olla työssä. Tästä puoleen kokikin Mari

aina yksin ansat. Eräänä kertana oli Jaakko ennättänyt mennä

puoliselle, ennenkuin Mari tuli ansoilta. Hänellä oli tänään ollut

erinomainen onni: kolme metsoa, pari koppeloa ja useampia teeriä ja

muita pienempiä lintuja oli hänellä saaliina; iso viikkokontti oli

niistä saanut täytensä. Kun Mari tuli tupaan, kukisti hän konttinsa

Jaakon eteen lattialle ja sanoi: "siinä on, mitäs nyt sanot, Jaakko?"

"Onkos hullumpaa", sanoi Jaakko ja nauroi että hartiat jytisi.

Sen erän perästä eivät he heittäneet linnun pyyntiä, sillä he

huomasivat pyynnin tulevan tehdyksi hupi- ja välitöinä ja olevan heille

isona ruoan apuna, kun heillä ei ollut vielä varaa mitään tappo-eläintä

hankkia.

Niin laajeni heillä maanviljelys ja talouden hoito, mutta heillä ei

ollut vielä omituista hevosta. Se tuntui heistä hankalalta ja miettivät

sentähden kuinka tuo saataisiin. Hyvä tilaisuus tarjoontuikin hevosen

saantiin, sillä eräs kylän isäntä tarjosi heille hevosen velaksi, kun

hänellä oli niitä liiaksi. Kauppa tehtiin ja Jaakko antoi velkakirjan

hevosen hinnasta. Nyt oli heillä oma hevonen, ja kun talvi tuli,

ajoivat he oikein hevosella kirkkoon, vaikka kohta liistereellä, ja

tuntuipa silloin heidän mielestänsä että he ovat oikein yhteiskunnan

jäseniä.

Noin pyörivät ja hyörivät he yksistä neuvoin uuden talon teossa. Kaikki

näytti menevän hyvästi, eikä hätä päivä vielä ollut päälle pääsnyt.

Rukiita oli laarissa ja muuta talven varaa koossa ja Jaakon ei

tarvinnut mennä enään kylän työhön; näyttipä siltä kuin ei tässä olisi

muuta kuin mennään vaan eteenpäin.