VI.

Rohkeita päätöksiä -- pikku tupa.

Paljon oli Mari uhrannut. Hän oli uhrannut rikkautensa, maineensa,

kotinsa -- isänsä ja itsensä, ainoastaan sen vuoksi, että hän saisi

sen, johon hänen sydämensä on mieltynyt, ja jota se rakastaa, ja

tuota voittaaksensa on hän kaikki muut etunsa menettänyt. Hän oli

lapsena saattanut tuon pahamaineisessa ja turmelusta tuottavassa

kapakka-elämässä kasvaneen ja turmeltuneen poikasen ensimäiseen

itse-arvonsa tuntoon. Hän oli kylvänyt siemenen rikkaruohoiseen

peltoon, ja tuo siemen iti ja sen omana oli, että poika tuli vedetyksi

ihmisyyteen, tuli temmatuksi velttouden ja raakuuden kuilusta ja

istutetuksi kristillismieliseen ja siveään perhe-elämälliseen kouluun,

ja tuo koulu koki kaikin voimin täydentää, mitä Mari oli

viattomuudessaan ja tietämättään kylvänyt. Hän ei silloin tietänyt,

että tuota kylvöä kylvi itseänsä varten, että se vielä kerran tulee

hänelle itselleen kalleimmaksi ja rakkaimmaksi mitä maailmassa on, että

hän vielä kerran tulee koettelemaan, minkälaisia hedelmiä tuo kylvös

tulee kantamaan; pimeä, aavistamatoin oli kylvön hedelmä Marille.

Mari oli saanut, oli voittanut hänen, jota niin verrattomasti rakasti,

jonkatähden hän oli saanut niin paljon jo kärsiä ja johon hän niin

suurella luottamuksella pani kaiken elämänsä toivon.

Uusia ajatuksia, uusia huolia alkoi nyt väkisinkin tunkeutua nuoren

parikunnan mieleen, vaikka he olivatkin niin iloisia ja nauttivat

sisällistä rauhaa ja tyytyväisyyttä. He tunsivat nyt olevansa tosi

kutsumisessaan, ja tuo kutsumuksen tunne ajoi heidän ajatuksensa kauvas

tulevaisuuteen. Miten sitä eteenpäin eletään ja ollaan? olivat

kysymyksiä, jotka ehtimiseen risteilivät ja kiertelivät alituisesti

heidän sielussaan ja jotka tulivat heidän joka-aikaisiksi

keskusteluikseen. He tunsivat olevansa velvolliset johonkin, ja tuo

johonkin oli elämän velvollisuus; tuo velvollisuuden tunto se oli,

joka saatti heidät miettimään. He eivät katsoneet pelokkaasti

tulevaisuuteen, sillä heissä oli erinomainen yhdistetty elinvoima ja

luottamus itseensä, ja nuot ne olivat, jotka heidät tekivät

pelottomiksi ja joiden avulla he voivat katsoa rohkeasti tulevaisuutta

silmiin.

Ensi-aluksi rupesivat molemmat, sekä Jaakko että Mari, Korpelaan

palvelukseen, sillä mitenkäpä he muutoin olisivat voineet alkaakaan

elämäänsä. Koko tuon vuoden pyöri heidän mielessänsä oma tupa, oma

pesä, vaikka halpa ja pienikin. Niin, niin, oma pesä on taivaan

linnuillakin; ja he ovat niin iloisia ja ahkeroita. Iloisia olivat

Jaakko ja Marikin ajatellessaan ja tuumaellessaan omasta pikkusesta

tuvasta ja siellä olevista vähäisistä talouden kaluista ja vähistä

elämän tarpeista. Tuo paljas ajatuskin ja keskustelu loi heidän

sieluunsa sanomattoman ilon ja rauhan; sillä tuntuipa siltä kuin he

olisivat jo asumassa tuossa pikku tuvassa, keskellä metsää, jonka

latvoissa tuuli niin ystävällisesti ja pehmeästi humiseisi ja jotka

niin ystävällisesti noikkaisivat heille päätänsä. Tuntuipa siltä kuin

nyt juuri linnut laulelisivat puiden latvoissa ja tekisivät niihin

pesiänsä. Olipa kuuluvinaan lehmän mylviminen ja lampaan määkiminen,

ison kuusen juurella olevasta pienestä navetasta, ja pieni kehto oli

olevinaan tuvassa, josta pieni, terve ja kaunis lapsi oikoi pieniä

käsiänsä isälle ja äidille, samassa hymyillen. Olipa tuommoiset

mielikuvituksen ajat heille semmoiset, jolloin maailma näytti niin

onnelliselta ja tulevaisuus niin lupaavalta; ne olivat onnellisia

aikoja ne.

Kunpa se nyt vaan olisi käynyt tuumista tekoon, mutta sepä se on. Pian

on asia ajateltu ja aprikoitu, mutta niin pian ei ole se tehty.

Vuosikaudet tuota mietittiin ja tuumittiin, mutta selville ei tullut

edes tuon onnellisen pikku tuvan paikkakaan.

Niin kului se vuosi syyskuun alkuun. Jaakko oli viime päivinä hyvin

harvapuheinen ja miettivän näköinen. Kukaan ei ymmärtänyt syytä tuohon,

eikä Jaakkokaan ottanut sitä selittääksensä, vaikka jo utastiinkin.

Elon leikkuu oli juuri loppunut ja maamies oli saanut korjata runsaan

sadon. Iloinen, roima ja rivakka työväki palasi päivän työn päätyttyä

iloisena kotiinsa, ja iloiset laulut kajahtelivat halki ilmain

kauniina, tyyneenä ja lämpymänä syyskuun hämäränä iltana. Tuon

iloisuuden ihmisiin oli varmaan synnyttänyt se runsas sato, jonka he

nyt juuri olivat saaneet kauneilla ilmoilla leikatuksi ja pystytetyksi

tasapäisiin, vankkoihin ja raskaisin kuhilaisin ja tuppuihin. Nuot

laulut tulivat heidän sydämistään vaatimattomina ja heidän

tietämättään, ikäänkuin kiitokseksi Luojalle siitä hyvästä, kun Hän

niin runsaasti oli palkinnut heidän vaivojensa hien. Nuot vankat ja

tiheät kuhilais- ja tuppuparvet näyttivät hämärässä ikäänkuin ne

olisivat yhtyneet laajaan ja vienoon piirihyppyyn heidän laulaessaan ja

kotiinsa kävellessään. Iloinen oli ihmismieli, suloinen oli luonto.

Vaikka koko kylän väki oli noin iloinen, oli Jaakko kuitenkin yhä vaan

vähäpuheinen ja ajatuksiinsa vaipunut; mitä lieneekään ollut

mielessään? Yöseutunakaan ei hän puhunut mitään, vaikka muilla

ihmisillä oli paljonkin puhetta.

Kun seuraava aamu tuli, astui Jaakko isännän luo ja pyysi, että hän

saisi tänä päivänä olla työstä poissa, jonka päivän hän korvaisi joko

maksulla tai toisella päivätyöllä.

"Kelpolailla, maksutta ja sijaisettakin", sanoi isäntä.

Jaakko lähti; kukaan ei tietänyt mihin, ei Marikaan. Mari oli koettanut

kysyäkin, mihin hän menee, mutta Jaakko oli vastannut vaan: "Käymähän".

"Mikähän Jaakolla nyt on mielessä?" arveli Korpelan isäntä.

Kylän viimeisissä taloissa nähtiin Jaakon kävelevän metsään päin --

lapio olalla.

Päivä kului, mutta Jaakkoa ei näkynyt, tuli ilta, ei sittenkään; hiljan

illalla tuli hän.

Jaakko oli nyt niin iloinen, puhelias ja leikkisä, että oikein

nauroikin, jota ei oltu kaukaan aikaan nähty hänen tekevän;

näyttipä siltä kuin hän olisi käynyt metsään pudistamassa tuon

synkkämielisyyden, joka häntä oli viime aikoina vaivannut.

Illalla kun maata pantiin, oli Jaakolla Marille ilmoitettavana iloisia

uutisia. Tuon pienen tuvan paikka oli nyt Jaakolla tiedossa, josta he

niin paljon olivat uneksineet. Hyvä vuoden tulo kaikkialla ja huoli

perheellisen elämän tulevaisesta toimeentulosta oli pakoittanut hänen

etsimään mökin paikkaa. Tuota hän mietti ja ajatteli kauvan aikaa, ja

siinä oli syy hänen viimeaikaiseen umpimielisyyteensä.

Kun Mari kuuli tuon uutisen, ilostui hän niin, että hän halaeli ja

suuteli Jaakkoansa niin innokkaasti, ett'ei tahtonut loppuakaan tulla;

tuntuipa siltä Marin mielestä kuin hän olisi ollut jo emännöitsemässä

tuossa pikku tuvassa.

"Voi, voi, Jaakko, kuinka hyvä sinä olet! Vai olet sinä ollut mökin

paikkaa hakemassa, ja olet löytänyt sen, mokoma, jo. Saammeko sen aivan

omaksemme ja saako siihen peltoa, että mekin saisimme kerran vankkaa ja

kaunista viljaa leikata omasta peltotilkustamme? Voi, voi, sano heti,

selitä heti, minä en tule aikaan -- minun on nyt niin hyvä olla",

hätäili ja puheli Mari innossaan.

"Minä toivon saavamme paikan aivan omaksemme ja peltoa siihen saapi

kyllä", sanoi Jaakko.

"Voi, kuinka hyvä! Kyllä me saamme oman pienen tuvan ja oman

peltotilkun, kun kerran paikka on tiedossa, sillä olemmehan molemmat

terveitä ja työ kyllä sujuu, kun yksissä neuvoin ryhdymme siihen

käsiksi. Mutta missä on tuo löytämäsi mökin paikka? Voi, sano pian,

Jaakko!" puhui Mari ilon innossaan.

"Vuorenmaan takana", sanoi Jaakko.

"Onko se likellä Metsälampia?" utasi Mari, sillä hänkin tunsi hyvin ne

seudut.

"Aivan liki Metsälampia, lammin pohjapuolella", sanoi Jaakko.

"Siis aivan lähellä sitä rumaa ja vetelää hillarämettä, jossa niin

monasti olen hillassa käynyt; onpa se ruma paikka lähellä pikku

tupaamme", sanoi Mari vähän huolissaan.

"Se räme, lammin ympärillä, on juuri se, joka parhaiten miellytti

minua. Vaikka se onkin niin ruma ja vetelä nykyään, on siinä kuitenkin

sievä savi-pohja läpeensä, eikä ole nykyäänkään kuin parin kyynärän

päässä maan pinnasta; minä olen tänä päivänä lapiolla koetellut ja

tutkinut joka paikasta rämeen pohjan. Veden saa rämeestä ja järvestä

putoamaan Kurnuvan ojaan, johon ei ole lammesta kuin noin kuusisataa

syltä. Rämeestä tulee vielä kerran lihava viljamaa, kun vaan siinä

työtä tekee", selitteli Jaakko.

"Vai niin! vai tulee niinkin rumasta maasta viljamaa, kuin Metsälammen

räme on! Minä en semmoisia ymmärrä, mutta yhtä minä ymmärrän tehdä, kun

kerran sinne tullaan, sen saat nähdä, Jaakko. Mutta enpä soisi

Metsälammen tulevan kuivaksi, sillä silloin siitä kuolisi kalat, joita

niin usein olen sieltä onkinut; minä kävisin pikku tuvastamme usein

niin mielelläni onkimassa niitä mustia ja iloisesti hyppiviä ahvenia,

joita järvessä on", liverteli Mari.

"Metsälampi on syvä, sitä ei tarvitse kuivaksi laskea viljelysten

tähden, ja silloin siitä tulisi vaan entistä parempi onkivesi", selitti

Jaakko.

"Voi kuin hyvä, voi kuin hauska", sanoi Mari, ja uni rupesi häntä

vaivuttamaan virvoittavaan helmaansa, sillä päivän ponnistukset ja

vaivat velkoivat kiivaasti mitä heille oli tulevaa. Ei Mari huomannut

kysellä sitäkään, miten tuo Metsälammen seutu omaksi saataisiin, eikä

hän tuntenut sen tiedon tarvettakaan, sillä Jaakko oli sanonut saatavan

ne aivan omaksi ja siinä oli Marille kylläksi tietoa ja vakuutusta,

sillä olihan Jaakko hänelle kaikki kaikessa.

Pian nukkui Jaakkokin, sillä elämän huolet tuntuivat olevan puoleksi

poistetut.

Tuo Vuoren tausta, Metsälammen tienoo, oli kruunun liikamaata, sen oli

Jaakko poikasesta pitäin tiennyt. Juuri viimeisinä aikoina oli hän

ruvennut miettimään, eikö sinne saisi mökin paikkaa ja olisiko siellä

viljelykseen kelpaavaa maata. Hän oli nyt tarkastelun tehnyt ja

semmoista oli hän löytänyt, jota halusi, ja nyt hän aikoi ryhtyä

tuumasta toimeen.

Aamulla ilmoitti Jaakko Marille, eitä, jos asiat käypi laatuun, hänen

täytyy heti lähteä läänin pääkaupunkiin, jos mieli oli saada

Metsälammen tienotta omakseen. Mari ällistyi hyväsestään, kun kuuli,

että Metsälammen omistusoikeuden saamisesta oli niin paljon vaivaa,

että täytyi matkustaa aina läänin pääkaupunkiin asti. Mutta kun Jaakko

selitti, että niin oli tehtävä, suostui Mari mielellään.

Sitte meni Jaakko isännän luokse, selitti hänelle asiansa ja aikeensa,

ja pyysi eroa palveluksestaan. Isäntä suostui ilolla kaikkiin Jaakon

esityksiin, maksoi hänelle koko vuoden palkan ja kehoitti vaan Jaakkoa

jatkamaan yritystänsä.

Jaakko sivalsi eväslaukun selkäänsä ja lähti vielä samana päivänä

jalkasin tallustelemaan läänin pääkaupunkia kohden.

Niin hyvästi toimitti Jaakko siellä asiansa, että vielä samana syksynä

oli Vuorenmaan takana olevat Metsälammen tienoot maanmittarein

kiertämät ja paaluttamat kahdeksasosa-veroisena kruununmaana Jaakolle.

"Mikä tälle talolle nimeksi pannaan", oli maanmittari kysynyt Jaakolta,

kartanon maan paikalla.

"Tinttala on minun sukunimeni nykyään, sillä semmoiseksi on se

kirjoissakin jo muuttunut, vaikk'ei se alkujaan semmoinen ollut.

Tinttala tulkoon tästä talostakin, sillä minä en aio nimeäni hävetä,

mutta talosta ei saa tulla semmoinen Tinttala, jossa viinaa

tintattaisiin", sanoi Jaakko, ja Tinttalaksi kirjoitettiin uudistalo.

Jaakko ja Mari eivät ruvenneet enään palvelukseen seuraavana vuotena,

mutta yhtäkaikki tekivät he työtä niin paljon kuin voivat ja panivat

säästöön saaliinsa, alkavan taloutensa varaksi. Korpelassa olivat he

huonetmiehinä.

Kevät-talvella alkoi Jaakko jo kulkea uudessa Tinttalassa työssä.

Ensimäisenä työnä oli hänellä hirsien hakkaaminen ja veistäminen,

sitten kartanon paikan perkkaaminen. Hän pyysi ja sai Korpelan

isännältä hevosen päiväpalkalla, jolla hän vedätti hirret paikalle. Kun

oli saatu raaka-aineita kartanoksi aiotulle paikalle, tuli salvaminen

työksi ja nyt oli pikku tuvan tekeminen todellisuudessa, eikä vaan

paljaissa uneksimisissa ja tuumissa.

Kun kevät tuli ja lumi suli, ja kun se juoksi vetenä puroihin ja

virtoihin, oli Jaakon pikku tupa jo harjapäällä ja vesikatossa. Silloin

oli vielä maa kolkkona, talven tappamana, mustana kulona, eikä mitään

elon merkkiä vielä näkynyt, ainoastaan linnut visertelivät iloisesti

puissa.

"Niin, niin! Olkaa vaan iloiset ja rakentakaat pesänne, pesääni minäkin

rakennan ja onpa se jo hyvällä alulla; tehdäänpäs vaan pesää yksissä

neuvoin", puheli Jaakko lintusille, noille ainoille kumppaneilleen,

jotka hänellä tuolla metsän korvessa päivät ja viikot olivat

kumppaneina.

Kun maa oli sulanut talven vahvasta roudasta, jolloin aurinko paistoi

lämpimästi ja herätti uuteen eloon torkkuvan luonnon, ja kun maanmies

oli toivoin heittänyt siemenensä pehmitettyyn peltoonsa, oli Jaakon

pikku tupa jo katoissa ja lattioissa, ja oikein lasi-akkunoissa, jos

kohtakin pienissä, ja uloslämpeävä takka seisoa törötti nurkassa,

kalkilla valkeaksi siveltynä.

Mari oli useat kerrat käynyt katsomassa tuota pikku tuvan teosta, mutta

viimeisen valmistuksen ajalla ei hän ollenkaan käynyt siellä.

Nyt olisi Jaakon ollut alottaminen navetan salvaminen, mutta Mari ei

antanut siihen ryhtyä, hän, näette, tahtoi muuttaa sinne jo asumaan,

kun tiesi että pikku tupa oli jo valmis; ruvettiin siis puuhaamaan

muuttoa. Jaakko kantoi jo edeltäpäin sinne ne vähäiset talouden

kapineet, mitä heillä oli, ja laittoi ne järjestykseen. Hän oli

välitöillään tehnyt pienen, sievän hyllyn ja asettanut sen

takka-seinälle. Siihen asetti Jaakko kupit järjestykseen ja pienen,

sievän kauhan, jonka hän myös oli tehnyt. -- Muutoin oli hän pesnyt ja

siistinyt huoneet. Korpelasta sai Jaakko taas hevosen, jolla hän vei

uuteen taloonsa isompia kapineita, niinkuin sänkyä, pöytää, pataa

j.n.e. He olivat Korpelasta työpalkoistaan ottaneet lehmän ja pari

lammasta, jotka heillä olivat nyt koti-eläinten alkuina; ruokatarpeita

oli heillä myös säästössä niin paljon, että tulivat kesän hyvästi

toimeen.

Kesäkuun alku-päiväin eräänä iltana lähtivät he Korpelasta, kummallakin

suuri tuohikontti selässä. Mari taluttaen lehmää edellä ja Jaakko ajaen

jäljessä, samassa nuorasta taluttaen eli oikeammin puoleksi kantaen

molempia lampaita; niin tultiin pikku tuvalle. Jaakko oli ison kuusen

juurille rakentanut kuusen haoista tilavan suojan lehmää varten, ja

siihen kytkettiin Muutikki kiinni. Lampaat pääsivät heitä varten

tehtyyn, pieneen, korkeaan ja haoilla katettuun aituukseen, ja niin oli

elikot sioitettu.

Jaakko oli koko välin ja noita eläimiä sioitellessakin ollut

alakuloinen ja vähäpuheinen. Nyt astuivat he tupaan, Jaakko mykkänä

edellä. Oli jo niin hämärä, ett'ei tuvassa nähnyt paljon mitään. Jaakko

otti valkean ja pisti sen takassa valmiina oleviin puihin. Kuivat puut

riemahtivat heti ilmituleen ja rupesivat iloisesti palaa rätisemään.

Hulmuava ja lieputtava valkea loi varjonsekaisen, miellyttävän valon

huoneesen. Silloin tulivat järjestetyt kapineet pilkistellen esiin ja

valkoisten seinien liitteet näyttivät ikäänkuin vilkuillen hymyilevän

heille.

Tuo näky teki Mariin lumoavan vaikutuksen.

"Voi kuin täällä on kaikki niin valoisaa ja kaunista! Ja sinä olet

laittanut kaikki niin siistiin ja hyvään järjestykseen. Miksi sinä olet

noin nolo näin suuren onnen aikana, Jaakko?" puhkesi Mari puhumaan.

"Minua niin hävettää ja murhe pakkaa mieltäni rasittamaan, kun minulla

ei ole tämän parempaa tarjota sinulle, rakas Mari", sanoi Jaakko

alakuloisesti.

"Voi, voi, mitä puhut, rakas Jaakko. Rikas on Marin Jaakko, ei maailman

tavaroista, mutta rikas, jalo on hänellä sielu. Ja tuo se juuri tekee

sen, ett'en maailmassa tiedä tämän onneni vertaa, enkä tätä onneani

vaihtaisi koko maailman rikkauksiin ja tavaroihin. Tämä tupakin on niin

kaunis ja lumoava, ett'en tätä vaihtaisi minkäänlaiseen hoviin", puheli

Mari ja tarttui innossaan Jaakkoa syliksi.

Siinä täytyi Jaakon surun haihtua ja hän sai taas uutta rohkeutta,

uutta voimaa ja halua ponnistamaan eteenpäin, ja he rupesivat

kontistansa syömään illallistaan, loimoavan takkavalkean ääressä.

Sittenkun he olivat valkean sammuttaneet, panivat he maata, ja pian

nukkuivat he levolliseen uneen, oman kattonsa alla; olipa niinkuin oman

kodin hyvä suojelushenki olisi siivillään lyyhytellyt heidät suloiseen

ja murheettomaan uneen. Aamulla kun heräsivät, paistoi aurinko niin

ihanasti ja linnut visertelivät aivan tuvan vieressä olevissa puissa

niin suloisesti aamulaulujaan; olipa juuri niinkuin olivat mielessään

kuvitelleetkin. Kaikkea tuota kuullessaan ja tuntiessaan, puhkesi

noiden omassa kodissaan ensimäisen yön nukkuneiden uudis-asukasten

rinnoistakin harras kiitosrukous Luojallensa, kaiken hyvän antajalle.

Ensimäinen tehtävä oli heillä nyt navetan teko. Innokkaasti ryhtyi

Jaakko työhön ja kerta kerran päälle, salvo salvon päälle kohosi

navetta. Mari paimensi ensi päivinä Muutikkiaan ja lampaitaan, mutta

pian oppivat ne tulemaan hakokotuksiinsa yöksi ja pitämään niitä

kotonansa.

Mari rupesi nyt auttamaan Jaakkoa navetan teossa minkä voi, hän kuori

hirsiä ja auttoi niitä apuna päälle ja teki minkä mitäkin. Kun he noin

yksissä neuvoin työskentelivät, tuli navetta ennen pitkää valmiiksi ja

elikot pääsivät varsinaiseen suojaansa.

Navetta tuli isompi kuin tuo heidän pikku tupansa, joka heidän

yhteisestä neuvostansa oli tehty vaan noin kolmisyliseksi,

neliseinäiseksi, porstuattomaksi ja kamarittomaksi huoneeksi. Mari oli

tahtonut navetankin pikkuseksi, mutta Jaakko sanoi: "mikä sen tietää,

jos meillä olisi vielä enemmänkin eläimiä." Tuo Jaakon lause tuntui

Marista niin toden mukaiselta, ett'ei hän enään yhtään kieltänyt

tekemästä isoa navettaa.

Pieni oli heidän pikku tupansa, mutta sangen mieluinen ja rakas se oli

heille. Sinne he aina menivät päivätyön päätyttyä, levähtämään päivän

vaivoista ja ponnistuksista, ja silloin he aina tunsivat sanomatointa

lepoa ja rauhaa omissatunnoissaan. Pikkunen pata rippua killui

koukussa, jolla Mari aina keitti pienelle perheellensä aterian ja

Jaakko teki sill'aikaa jotain talouden kapinetta. Rakas oli heille tuo

oma koti ja Marista ei tuntunut tuo Metsälammen rämekään hetikään niin

rumalta kuin ennen. Mieluiset olivat heille nuot työt ja askareet, ja

elämän surut ja vaivat eivät heitä joutuneet painamaan. Lepohetkinään

kävivät he onkimassa Metsälammesta, johon Jaakko oli laittanut

porrastetun tien ja laiturin, rantojen vetelyyden vuoksi. Ja ainapa

sieltä joskus takertui joku ahven heidän onkeensa; varsinkin Marin ilo

oli suuri, kun joku kyrmyniska vonui hänen onkeensa ja alkoi jurmuilla;

aina enemmän iloitti häntä, kun hän sai sen maalle vedetyksi

päristelemään.

Sitten kun he olivat rakentaneet vielä pienen aittasen, vähiä elämän

tarpeitansa varten, rupesivat he kasken kaatamiseen, lampiin päin

olevalla mäkivierulla, sillä nyt oli jo täysi lehti puussa. Sitten kun

sitä oli mielestään kylläksi saatu kaadetuksi, ryhdyttiin Kurnuvan

ojasta alkaen vesiviemärin kaivamiseen. Niin uskomattomalta kuin se

kuuluukin, oli vesi Metsälammesta ennen syksyä pudonnut runsaasti pari

kyynärää, vaikka tekivät heinänkin vähille elukoilleen sillä välin.

Kaskensa he polttivat ja viertivät myös syyspuoleen, ja Jaakko kylvi

siihen kymmenen kappaa rukiita. Useasta kohden nousi jo valkoinen

kaunis savi suon vankan, ko'okkaan ja syvän viemärin pohjasta, ja

hauskimpia heidän elämänsä hetkiä oli se, kun he saivat puhkasta ojansa

pään tuohon puolta virstaa pitkään ja syvään Metsälampeen. Eipä ole

enään kuin joku syli, joku kyynärä, niin vesi pääsee tulemaan -- nyt,

nyt Jaakko pistää jo ensimäistä turvetta pois ojan ja lammin väliltä --

hei! nyt nielasi vesi jo kohta irti olleen turpeen ja syöksähti

suurella pauhulla ojaan -- voi, voi! Nyt se särki koko kannaksen ja vei

mennessään, ja kiittivät kaivajat ja iloitsiat onneaan, kun pääsivät

pakoon. He olivat voittaneet monen väsyn perästä: vesi syöksyi suurella

voimalla ja pauhinalla Metsälammesta heidän ojaansa myöten Kurnuvan

ojaan, repien ja muassaan vieden kaikki mitä irti sai. -- Jaakko ja

Mari olivat voittaneet.

Syksy läheni nyt ja tuo suomalaiselle niin välttämätöin sauna puuttui

heiltä. Nyt ryhdyttiin sen tekemiseen. Varalta nostettiin sammalet

ensin, jos niin kävisi, että talvi tulisi ennenkuin sauna tulisi

valmiiksi. Isoksi ei tuota saunaa aiottu, sillä eipä ollut iso

perhekään. Kaskea kaataessaan oli Jaakko jo varannut parhaat puut

saunan hirsiksi ja ne olivat siis valmiit. Jonkun ajan kuluttua oli

saunakin valmis, sillä eipä mikään näyttänyt voivan vastustaa heidän

yhdistettyjä voimiaan ja tahtoaan. Suloinen ja ihana oli tuo ensimäinen

löyly, jolla he nyt ensikerran kylvettivät ja hautelivat kesän

vaivoista uupuneita ruumiitansa, ja tuntuipa siltä kuin tuo löyly olisi

kaikki ne pois pyyhkäisnyt.

Syksy tuli, talvi läheni. Linnut lakkasivat laulamasta ja lensivät

kauvas pois. Puiden lehdet kellastuivat ja alkoivat putoilla maahan. Ja

Jaakko latoi pikku-tuvan eteen aidaksia pystöön ja peitti ne havuilla;

siitä tuli porstut. Samanlaisen teki hän navetan päähän; siitä tuli

heinälato.

Syksy tuli, talvi läheni. Maa alkoi routia, Metsälampi vetäysi jäähän

ja lumihiutaleita alkoi tippua taivaalta maahan. Pilven jönkäleet

taivaalla olivat niin kolkon näköisiä ja koko luonto näytti pukeutuvan

kolkkoon asuun.

Kolkko oli Jaakonkin mieli, synkät hänen ajatuksensa ja mielialansa.

Talvi tuli; kesä oli heiltä vienyt kaikki ruokavarat, mutta ei ollut

mitään antanut, millä nyt eletään eteenpäin, miten päästään tuon

kolkon, pitkän ja paljon vaativan talven yli? Nepä olivat kysymyksiä,

jotka saivat Jaakon mielen kolkoksi ja apeaksi.

Mari huomasi tuon Jaakon synkkämielisyyden.

"Mikä sinua, Jaakko, vaivaa, miksi olet noin nolo?" kysyi Mari eräänä

kertana Jaakon työstä tultua ja äänettömänä istuen jakkaralla.

"Mitenkä saattaisin olla iloinen? Kesä on kuluttanut kaikki

ruokavaramme, millä tulemme toimeen, millä elämme vuoden ja ensinnäkin

talven yli", sanoi Jaakko nolosti.

"Eikö sen pahempaa? Sinä ansaitset ruokaa ja minä ruokin eläimiä täällä

kotona, ja teen käsitöitä minkä ennätän, ehkä minäkin sillä lailla saan

jotain ansaituksi; molemmin ei meidän kumminkaan käy enään tästä

lähteminen", sanoi Mari hilpeästi.

"Mitenkä se kävisi laatuun? Kuinka sinä täällä, sydänmaalla, tulisit

pitkät ajat aikaan?" sanoi Jaakko.

"Miksi en minä aikaan tulisi? Tiedänhän minä, että usein muistat minua

ja että käyt katselemassakin minua niin usein kuin vaan aikasi myöten

antaa", intteli Mari.

Jaakko taas elähtyi tuosta Marin rohkeasta puheesta ja hänen surunsa

haihtui siihen paikkaan.

Heti seuraavana aamuna lähti Jaakko työn hakuun kylästä. Hän tapasi

siellä isonlaisen salvutyön ja hän otti urakalla sen tehdäkseen.

Etukäteen sai hän puolitoista tynnyriä rukiita, ne käytti hän jauhoiksi

ja vei hevosella kotiinsa. Olipa Marilla nyt syömistä, ensi aluksi

ainakin, ja kyllähän neuvo toista keksii. Jaakko toi tullessaan kylästä

erään köyhän ja näppärän tyttösen; hän oli aiottu Marille kumppaniksi

ja huviksi, ett'ei hänen tarvinnut yksin olla, kun Jaakko oli kylän

töissä.

Mari ihastui niin noista Jaakon tuomisista, ett'ei ollut tietää mitä

teki.

"Sanoinhan minä sen. Tyhjää sinä hätäilet ja murehdit. Voi, moi, liika

hyvä sinä olet Jaakko, millä minä voin sinun hyvyytesi palkita. Aivan

minun tähteni otit tuon tytönkin vielä elättääksesi", puheli Mari

innoissaan ja iloissaan, kun tuommoiset mahdottomat ruokavarat oli

tiedossa.

Jaakko lähti heti urakkatyöhönsä. Mari ja tyttönen jäivät kahden pikku

tuvan asukkaiksi. Mari kehräsi ja tyttö karttasi talvikaudet, eikä

heille tullut ikävä. Jaakko kävi heille väliin tarpeita laittamassa ja

pyhänaikoina muutenkin vieraana, ja silloin oli täydellinen ilo pikku

tuvassa. Kevätpuoleen poiki lehmä ja lampaat karitsoivat; vasikka

juotettiin karjan lisäksi, ja nyt oli heillä toinen verta elukoita, jos

kohtakin toinen puoli karjasta olivat pieniä.

Rotevasti, kaksinkertaisella innolla, kaksinkertaisilla voimilla,

kaksinkertaisella ahkeruudella teki Jaakko työtä, sillä hän tiesi sitä

tekevänsä Marinsa eduksi, joka oli hänelle maailmassa rakkain. Ja kun

kevät tuli, oli Jaakolla koossa niin paljon, että he taasen tulivat

ruoasta aikaan. --

Niin oli ensimäinen vuosi kulunut uudistalossa.