Kovia, voitollisia aikoja.
Eräänä päivänä nähtiin erään nuoren tytön kävelevän kylän läpi;
Mäkelästä tuli hän ja samosi Korpelaa kohden, vähäinen vaatemytty
kainalossa. Se päivä, jona tuo matkustaja nähtiin, oli toinen päivä
siitä, kun Marttalan Erkki oli poikineen Mäkelässä kihlajaisten
hommassa. Mäkelän Marihan se oli, tuo matkustaja. Hän riensi nyt pois
kodistansa eli oikeammin sanoen, entisestä kodistansa, sillä semmoista
ei hänellä ollut nyt olemassakaan. Pois, pois riensi hän nyt lapsuuden
kodista, isän rikkaasta kodista, köyhänä, perinnöttömänä, isältä
hyljättynä. Hänellä ei ollut nyt mitään muuta turvaa maailmassa, kuin
tuo sydän, joka oli hänelle luvannut alttiiksi antavaista uskollisuutta
ja uhraavaisuutta, kuolemaansa asti. Mari oli kerran ennustanut
Jaakolle, että kyllä hänestä vielä mies tulee, nyt meni Mari
koettelemaan, onko hänestä tullut mies. Voi voi Mari! Paljon sinä
uhrasit, paljon sinä uskalsit.
Me jätimme Marin kotiinsa ja tiedämme, mitä hänen isänsä hänelle
viimeksi sanoi. Sen koommin ei Mari nähnyt isäänsä. Kamariinsa, lukon
taa sulkeutui hän. Mari oli oppinut tuntemaan isänsä, oli oppinut
tietämään mitä hänen sanansa, päätöksensä ja käskynsä merkitsivät. Hän
ei etsinyt isältänsä armoa, sillä hän tiesi, ett'ei sitä tule.
Tuon ankaran poislähtö-käskyn isältään saatuansa meni Mari äitinsä
tykö. Kosiomiesten niin äkkinäisestä ja nolosta poislähtemisestä oli
emäntä jo aavistanut, ett'eivät asiat taida aivan hyvästi olla. Hän oli
levottoman ja kalpean näköinen ja oli jo kauvan koettanut saada selkoa
asiain menosta, mutta turhaan, sillä emäntä oli ainoa koko talossa,
jolle isäntä kaikkein vähimmin selitti asioitaan.
"Mitenkä nyt on, Mari, asiat?" kysyi äiti alakuloisesti, kun Mari tuli
huoneesen.
"Huonosti äiti-kulta", sanoi Mari nolosti.
"Sinä et siis suostunut heidän tarjoukseensa?" kysyi äiti.
"En minä sitä voinut tehdä, äiti-kulta", sanoi Mari.
"Kiitos Jumalan! Minä pelkäsin sinun suostuvan; en luullut sinulla
olevan sitä rohkeutta, että olisit vastaan pannut, jos ei asia olisi
mieluisesi ollut. Kauvan on minun mielessäni ollut salainen aavistus,
ettei Marttalan Matin elämän kumppani tule onnelliseksi", sanoi äiti.
Mari avasi äidilleen sydämensä. Hän kertoi kenelle hän on sydämensä
antanut, kuinka hän sen julkisesti ilmoitti kosioille ja isälleen,
kuinka hän seisoi lujan isänsä kanssa kahdenkesken ollessaan, ja kuinka
isä oli hänet ajanut pois kotoaan tyhjin käsin.
"Tunnustaa täytyy, ett'et sinä ole toimella valinnut, rakas lapseni.
Rivo, viinaan menevä nuorukainen on Jaakko ja päälliseksi köyhä, ja
köyhyys ei ole mikään hauska kumppani ihmiselle tässä maailmassa. En
tällä tahdo sanoa että ihmisen tulee välttämättömästi olla rikkaan,
enkä sitä, että rikkaus on ihmisen suurin onni, mutta jos ihmisellä on
jokapäiväisen elämän tarpeet, hyvän kumppanin ohessa, niin se ei
suinkaan pilaisi asiaa", puheli äiti surumielin.
"Rakas äiti! Te ette tunne Jaakkoa; te tuomitsette väärin häntä.
Jaakolla on sekä tahtoa että voimaa parantaa itseänsä ja kukistaa niitä
intohimoja, jotka häneen ovat päässeet vähissä määrin juurtumaan. Sitä
vastaan näen minä enimmän osan nuoria miehiä vaipuvan yhä syvemmälle,
alituisesti käsillä-olevaan turmelukseen; he vajoavat, mutta Jaakko
nousee. Hänellä on hellä ja tunnollinen sydän; Jaakko on hyvä mies,
äiti-kulta", puheli Mari innokkaasti.
"Saattaa niin olla, lapsi kultani, saattaa niin olla. Miksi minä
pakkaisin sekaantumaan kenenkään sydänten asioihin. Oli minullakin
kerran sydän, joka osasi rakastaa, mutta minä pakoitettiin vast... En
minä tahdo pakoittaa sinua -- paras on tehdä mitä sydän sanoo, sillä ei
ihminen ole aina onnellinen rikkauksienkaan keskellä. Minä heitän
asiasi Jumalan haltuun; Hän kyllä voipi vähäiseenkin leipäpalaan
sekoittaa tyytyväisyyden, ja se on enempi kylmää rikkautta. Mutta
köyhyyttä ja puutetta tulet sinä, Mari, paljon kärsimään, sillä tiedä
se, että isäsi pitää sanansa, hän ei anna sinulle tinasta neulaa,
vaikka paikalla kuolisit, ja minä olen niin voimatoin", puheli äiti.
"Sen minä kyllä uskon, että isässä on miestä pitämään sanansa. Tiedän
senkin, että saamme monta kovaa kokea, mutta toivon Jumalan meitä
auttavan, vaikka isä on minun hyljännyt. Minä en sure yhtään, paremmin
olen iloissani, sillä minä olen voittanut tarkoitukseni, joka kauvan on
ollut mielessäni. Hyvästi rakas äiti!" sanoi Mari ja tarttui äitinsä
käteen kiinni.
"Älä vielä lähde, rakas lapseni, älä vielä lähde! Ole vielä toki
yötäkään kotona! Minä koetan lepyttää isääsi ja pyytää, ett'ei hän
ajaisi sinua pois kotoa, minun on niin paha -- älä lähde vielä, Mari!"
puheli ja hätäili lyöty äiti.
"Rakas äiti! Älkää vaivatko itseänne, älkää rakentako turhia toivoja
itsellenne, sillä isä ei peruuta kerran tehtyä päätöstänsä", pyyteli
Mari.
"Kuinkas muutoin, eipähän ilman, mitenkäs minä saisin omantuntoni
vaikenemaan, jos en mitään koettaisi tehdä eduksesi", sanoi äiti.
Hän lähti paikalla pyrkimään miehensä puheille. Hän meni lukitun oven
taa ja rupesi sitä hiljaa kolkuttamaan, väliin tarkasti kuunnellen. Kun
ei tuosta ollut apua, rupesi hän pyytelemään. "Mauno, Mauno, avaa ovi!
Kuulitko Mauno? Avaa nyt, en minä kauvan sinua vaivaa", rukoili hän
ehtimiseen.
Vihdoinkin aukesi ovi ja emäntä astui kamariin.
"Vieläkö hän on täällä, tuo minun ja itsensä häväisijä?" kysyi Mauno
kolkosti.
"Vielä hän on kotona, ei hän ole vielä mennyt, se raukka. Hän on kyllä,
kuulen ma, paneunut tahtoasi vastaan, mutta älä häntä kuitenkaan aja
pois kotoa. Hän on ainoa lapsemme, ja kuka meitä lohduttelisi vanhoilla
päivillämme, kun tuon noin lempeän, ainoan lapsemme ajaisit pois. Eihän
hän ole koskaan ennen pahoittanut mieltäsi. Anna nyt vihasi lauhtua ja
anna Marin olla kotona. Voi kuule Mauno! Onhan hän oma lapsesi!"
rukoili lapsensa etua valvova äiti.
Maunon otsa rypistyi. "Minulla ei ole lasta. -- Laita niin, ett'ei
minun tarvitse häntä enään koskaan nähdä", sanoi hän sitten kolkosti.
Murrettu, puoleton äiti lähti sen käskyn kanssa pois.
Kun hän tuli Marin tykö, purskahti hän katkeraan itkuun.
"Kova on isäsi, voimatoin on äitisi", sanoi hän itkunsa seasta.
"Tiesinhän minä sen", sanoi Mari ja koki lohdutella murheellista
äitiänsä.
Äiti rukoili kovin tytärtänsä, että hän olisi vielä yötä kotona ja
vasta huomenna lähtisi. Siihen suostui Marikin ja ylis-kamari sovittiin
yön ajaksi hänen turvapaikaksensa isän vihaa vastaan.
"Joko hän on mennyt?" kysyi Mauno, kun emäntä tuli hiljan illalla
illallistansa syömään.
"Jo, jo hän on mennyt. Voi, voi sinua Mauno! Sinä ryöstit minulta
ainoan lapsen", sanoi emäntä, vapisevalla äänellä.
Mauno ei sanonut mitään, sillä hänen tapansa ei ollut semmoisiin mitään
vastata.
Seuraavana päivänä kun väki meni työhön, lähti Mari. Sitä ennen oli
murheellinen ja hellä äitinsä halaillut ja syleillyt häntä ja kastellut
kuumilla kyyneleillä ainoata ja tuolla lailla kotoansa pois lähtevää
lastansa. "Jumala sinua siunatkoon!" sanoi hän viimeiseksi
jäähyväiseksi.
Me olemme nähneet Marin jo kulkemassa, nyytti kainalossa, pitkin kylää.
Hän meni nyt Korpelaan. Viime iltana oli Jaakko, emännän välityksellä,
saanut tavata Marin. Siellä hän kuuli miten asiat olivat kulkeneet.
Jaakko ei suinkaan ollut suruissaan noista tapahtumista, sillä niiden
kautta hän oli juuri saanut mitä oli toivonut. Iloisella mielellä lähti
hän heti Korpelaan. Siellä hän avasi sydämensä isännälle ja kertoi
hänelle koko asian. Sitten pyysi hän, että isäntä ottaisi Marin
taloonsa, niinkuin palveluspiian. -- Jaakko oli nyt ensikerran
elämässään pitämässä huolta yhteisestä elämästä.
Korpelan isäntä kummastui suuresti, kuullessaan, kuinka suuret tuumat
Jaakolla oli, mutta lupasi ottaa Marin vastaan, niinkuin oman lapsensa.
Kumminkaan ei Korpelan isäntä uskonut Mäkelän Maunon kovin kauvan
pysyvän päätöksessään, ja hän lupasi ruveta välittäjäksi; Korpelan
isäntä ei tuntenut Maunoa, ei ainakaan tarkkaan. Korpelan isäntä piti
paljon Jaakosta, ja sentähden ei hän pitänyt lopen sitä minään
erinomaisena kummana, jos Jaakko naisikin Marin ja jos Mäkelän Maunokin
vihdoin myöntyisi.
Kun Jaakko sai Marille sijapaikan tietoonsa, juoksi hän kohta Mäkelään
Marille ilmoittamaan, ja siten tiesi hän samota Korpelaan.
Samana päivänä kun Mari lähti kotoaan, tuli Marttalan Erkki Mäkelään,
tietämään miten asiat isän ja tytön välillä päättyivät. Erkki ei ollut
nyt liiaksi puhelias, eikä ollenkaan hekotuksen tuulella. Heti kun hän
tuli Maunon kamariin, otti Mauno kaapistaan arvokkaan näköisen
tavaramytyn, ojensi sen Erkille ja sanoi: "tässä on kihlanne, pankaa ne
mihin tahdotte".
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Erkki ällistyen.
"Merkitys on aivan asian mukainen: te saatte kihlanne takaisin", sanoi
Mauno.
"Eikö naimisesta sitten tulekaan mitään?"
"Te saatte naida tahi olla naimatta, aivan mielenne mukaan, minun ei
tule koko asiaan mitään."
"Mitenkä? Isän ei tule lapsensa naimiseen mitään!"
"Minulla ei ole enään lasta", sanoi Mauno synkästi.
"Mitä tämä nyt on, onko Mari kuollut?"
"Luultavasti hän vielä elää, mutta hänellä ei ole enää isää, enemmän
kuin minullakaan lasta, ei hänellä ole kotoa, ei perintöä; minä olen
hänen ajanut pois kotoa, ymmärrätkö" sanoi Mauno jäykästi.
"No saakeli! Mihinkäs sinun talosi ja tavarasi joutuvat kuolemasi
jälkeen?" kysyi Erkki ällistyen.
"Luultavasti ne eivät tule sinulle, eikä sinun pojallesi", sanoi Mauno
jyrkästi, sillä hän rupesi huomaamaan, millä perustuksella nuo Erkin
naima-tuumat olivat.
Erkki tuli nyt niinkuin puusta pudonneeksi. Vaikka hän oli niin
puheliasta laatua, ei hänellä ollut sanaa suuhun tulevaa; mykkänä
sieppasi hän Maunon tarjoamat poikansa kihlat ja lähti pois.
Kun Erkki pääsi kotiaan, oli Matti häntä heti vastassa, kyselemässä ja
tietoja ottamassa Mäkelän nykyisistä kuulumisista.
"No, millä tuulella nyt Mäkelän Mari oli?" kysyi hän heti isältään.
"Mäkelässä ei ole enään Maria."
"No, hitto vieköön! Missäs hän on?"
"Isänsä on hänet ajanut perinnöttä pois kotoaan."
"Pois kotoaan? Ja minkä vuoksi?"
"Sentähden kun ei hän luopunut Tintta-Jaakosta ja ottanut sinua."
"Missä Mari sitten nyt on?"
"Olen kuullut hänen ruvenneen Korpelaan palvelukseen."
"Hah, hah, haa! Mukava muutos kauniille ja rikkaalle itsepintaiselle!
Mutta jumaliste, tuo muutos on minulle eduksi", sanoi sitte Matti,
hiukan mietittyään.
"Mitä mietit?"
"Mietinpä lähteä Maria köyhänä kosimaan, nyt hän varmaan ottaa minut."
"Riivattu, mitä puhut? Mitä tuolla köyhällä rotalla tekisit?" sanoi isä
säikähtäen ja kauhistuksissaan.
"Mari on kaunis tyttö, hän miellyttää minua; minulla on kyllä
rikkautta; jos Mari onkin köyhä. Minä lähden paikalla häntä kosimaan",
intteli Matti.
"Koetasta, riivattu. Nälkää ja köyhyyttä ei saa tuoda minkään kautta
meidän taloon. Vai tahdotko, että minäkin ajan sinun pois talostani,
yhtä köyhänä kuin Marikin on? Naipas sitten tuo köyhä Mari, jos
tahdot", hätäili isä kirvelevällä sydämellä.
"Menen kun menenkin; kukapa muu teidät perii kuolemanne jälkeen kuin
minä", sanoi Matti, eikä ollenkaan totellut isänsä kieltoa; hän ei
totellut sitä paljon koskaan, sillä hän oli lellittelemällä kasvatettu.
Erilaiset tunteet olivat nyt isällä ja pojalla. Isä pelkäsi ja hätäili,
että tuo tottelematoin poika ainakin tuopi tuon köyhäksi tehdyn Marin
heidän taloonsa ja köyhyys, puutokset ja viheliäisyys tulee vissimmästi
hänen kanssaan. Poika taas oli iloinen, että oikein käsiään hykerteli,
sillä hän nyt luuli varmaksi, että Mari hylkää Jaakon ja iloiten ottaa
hänet; he eivät tunteneet kumpikaan Maria.
Matti alkoi panna parasta päälleen, valkeinta varrelleen, lähteäkseen
Korpelaan, Maria kosimaan; hän otti mukaansa taskukellonsa ja hopealla
heloitettua piippua, siihen kuuluvaa tupakkakukkaroa ei myöskään
unhoitettu. Nuot olivat Matin mielestä erinomaisen mahtipontiset arvon
ja rikkauksien merkit. Kaikki reilaan saatuansa, lähti hän.
Oli pimeä syys-ilta ja kirkas takkavalkea palaa lekotteli iloisesti
Korpelan takassa; sen valolla ja ääressä teki talon akkaväki
käsitöitään; heidän joukossaan oli Marikin ja kehräsi valkeita,
hienoja villoja. Vähän taaempana veistelivät miehet vuoden ajalla
tarvittavien tarviskalujen raaka-aineita kuivaamaan. Puhe-vaihtelo oli
iloisessa ja vilkkaassa käynnissä väen kesken, sillä he olivat kaikin
iloisia ja toisiaan rakastavaisia ihmisiä.
Semmoinen oli Korpelan sisällinen asu ja tila silloin, kun ovi aukeni
ja Marttalan Matti astui tupaan. Hän oli kaikessa loistossaan: musta,
tehtaan verasta tehty liivi oli leveästi auki, melkein lievettään
myöten, jonka aukon täytti hyvin röyhelletty, valkoinen, tärkätty ja
silitetty kauluri. Liivin päällä riippui paksu ja nähtävästi tätä
tilaisuutta varten puhdistettu ja kiiltäväksi hivutettu pronssinen
taskukellon kaularihma, joka johtui vasemman-puoliseen liivin
lakkariin. Lakkarista taas riippui pari vankkaa, kiilloitettua
messinki-eräsintä, joiden alapäissä heilui senkin seitsemän avainta ja
muuta koristetta, joiden seassa pari oikein aika hopeaista levyä. Tuo
hopeahelainen piippu oli hänellä oikeassa kädessä. Kun vielä mainitsen,
että hänellä oli musta, tehtaan verasta tehty takki ja pitkävartiset,
punaisella nahalla suullistetut, rasvanahkaiset anturasaappaat
jaloissa, niin on tuon toista kertaa yrittävän kosian asu melkein
tarkkaan kerrottu.
Kun hän tuli huoneesen, käveli hän juhlallisesti keskelle lattiaa ja
katseli arvokkaasti ympärillensä, luultavasti tiedustellaksensa, josko
häntä huomataan. Sitte otti hän juhlallisesti piippunsa ja
tupakkakukkaronsa esille ja alkoi täyttää piippuaan. Hänellä kyllä oli
tulitikkuja, mutta hän katsoi edullisemmaksi tällä kerralla sytyttää
piippunsa takkavalkeasta. Hän käveli takan tykö, otti pitkän päreen ja
kuurotti sillä hyvin kaukaa valkeaa. Seuraus tuosta kuurottamisesta oli
se, että hän joutui itse hyvin kumarruksiin. Tarkoitus oli voitettu,
sillä nuot moni-avaimiset kellon peräsimet irtautuivat rinnasta ja
heiluivat ja kalisivat toisiansa vastaan; naiset, ja Mari erittäinkin,
olivat nähneet tuon heiluvan, kahisevan ja valkean näöllä kimaltelevan
avainkimpun, niinkuin Matti oli tarkoittanutkin. Mutta lieneekö hän
tuolla arvonsa merkkien näyttelemisellä voittanut päätarkoitustansa,
koska naiset katsoa vilauttivat toisiansa silmiin ja koska heidän
suunsa vetäysi vienoon ilve-hymyyn?
Kun Matti oli saanut piippuunsa valkean, istui hän likelle Maria ja
veteli savuja.
Kukaan ei puhunut mitään.
"Miten sinä, Mari, olet tänne tullut?" kysyi vihdoin Matti puheen
aluksi.
"Jaloillani, tietysti, niinkuin sinäkin."
"Minulla olisi sinulle kahdenkeskistä asiaa, Mari!"
"Mutta minulla ei ole sinulle."
"Saanko sitten luvan puhua kaikkien kuullen?"
"Miks'et"
"Sinä olet ajettu pois kotoasi?"
"Niin olen."
"Olet siis köyhä?"
"Niin köyhä kuin vaan joku saattaa olla."
"Mutta minä olen rikas."
"Mitä se tähän kuuluu?"
"Kuuluupa niinkin se asiaan, kuulehan vaan, sinä pikku juonikko! Sinä
olet köyhä, minä rikas, tule meille leipää syömään, meilläpä tuota
näyttää olevan", esitteli Matti.
"Kylläpä minulle on leipää tässäkin talossa", sanoi Mari vähän
suutuksissaan.
"Ei, mutta sinä et ymmärrä. Suoraan sanoen: minä olen tullut tänne sitä
varten, että naisin sinut; luulisin sinulle sen nyt hyvin sopivan, kun
olet köyhä", selitti Matti.
"Siitä ei tule mitään, ei koskaan. Oletko niin typerä, että luulet
rikkautesi olevan minulle mistään arvosta? Mene, hävytöin, tiehesi ja
anna minun olla rauhassa!" sanoi Mari puoli-suuttuneena tuosta
hävyttömästä ja tyhmästä puheesta.
"Mutta minä pidän sinusta", sanoi Matti, yhä pitkittäen asiaansa.
"Mutta minä en pidä sinusta", sanoi Mari.
"Mitä? Etkö nytkään vielä pidä minua tuon köyhän rotan,
Tintta-karhunkaan veroisena?" sanoi Matti hävyttömästi.
"Hävytöin tomppeli! Sinä et ole missään suhteessa Jaakon veroinen;
vaikka sinulla olisi vuori kultaa vieressäsi, en sittenkään vaihettaisi
Jaakkoa sinuun. Mene hävytöin!" sanoi Mari kauhistuen.
"Jassoo! Sinä pidät minua pilkkanasi, kerjäläinen, mutta sen minä
sanon, ett'et minua intiksesi pilkkaa", rupesi Matti uhottelemaan.
"Jo nyt menee liika kauvas! Ole, Matti, ihmisittäin ja mene kauniisti
kotiasi!" puhkesi Korpelan isäntä sanomaan.
"Teidän ei tule kenenkään minuun mitään, minä saan olla ja mennä kuinka
itse tahdon; te olette kaikki kerjäläisiä", huusi Matti ja potkasi
samassa lavitsan kumoon!
"Sinä käytät itsesi, Matti, nyt hyvin sopimattomasti! Olisit oikeastaan
ulospantava mies, mutten minä viitsi ruveta sinun kanssasi ottelemaan",
sanoi isäntä.
"Minä ulos! Sitä miestä ei tule, joka minun ulos voipi panna", uhotteli
Matti ja rupesi hyppelemään lattialla.
Samassa astui Jaakko tupaan. Hän oli päivätyön päätettyä lähtenyt
iltamalla katsomaan, kuinka Mari voipi ensimmäisinä päivinä vieraissa,
ja muita asioitansa toimimaan.
Kun Matti huomasi Jaakon, raivostui hän vielä hullummin.
"Luuletko että minä sinua pelkään, Tintta-karhu", huusi hän Jaakolle.
"No miksi sinun minua pitäisi peljätä?" sanoi Jaakko levollisena ja
katsoi tuvassa olijain silmiin, tutaksensa, miten asiat oikeastaan
ovat.
"Sitä te kyllä, kerjäläiset, odottaisitte, että pelkäisin, mutta minä
en pelkää, vaikka tulisi koko lauma karhuja vastaan", terjui Matti.
"Vie, Jaakko, tuo heittiö kauniisti ulos!" sanoi isäntä.
Kahdesti ei tarvinnut Jaakkoa käskeä. Hän meni oitis tuon raivostuneen
ja terjuvan kosijan tykö, otti häneen syliksi kiinni, nosti kohoksi ja
kantoi hänen sätkivänä ja kiemuroivana ovesta ulos; sen tehtyään palasi
hän levollisena tupaan. Matti koetti pauhata vielä tovin ulkopuolella,
vaan sisään ei hän uskaltanut pyrkiä, kun tuo vankka Tintta-karhu oli
siellä, joka hänelle oli niin monta tappoa antanut hänen yrityksissään;
aikansa möykättyään, meni hän pois.
Jaakko nyhjäsi isäntää sivu kulkiessaan ja käveli isännän kamaria
kohden; isäntä arvasi Jaakolla olevan itsellensä asiaa ja seurasi
perässä. Siellä kun oltiin kahden kesken, pyysi Jaakko isäntää
puhemieheksi. Isäntä suostui pyyntöön ilolla ja lupasi laittaa heidät
ensi pyhänä kuulutuksille.
Vaikka Korpelan isäntä hyvin kyllä tiesi, minkälaisen vastuun hän saa
Mäkelän isännältä, katsoi hän kuitenkin kohtuulliseksi, sekä omasta
että Jaakon ja Marin puolesta, käydä Mäkelänkin vanhemmilta kysymässä,
mitä he asiasta ajattelivat, ja samassa toivoi hän saavansa ehkä
taivutetuksi Mäkelän jäykän isännän leppymään ja ottamaan tyttärensä ja
tulevan vävynsä kotiansa. Seuraavana iltana lähti hän noiden raskasten
asiainsa kanssa Mäkelään.
Sinne tultuaan istui hän, hyvän päivän sanottuaan, penkille. Mauno tuli
häntä tervehtimään.
"Mikäs kumma teidät on tänne tuonut?" sanoi Mauno vähän
ällistyksissään, sillä nuo miehet eivät olleet juuri usein yksissä
olleet, erilaiset luonteet kun heillä oli.
"On minulla erityistä asiaa teille ja emännälle, jonka tähden pyytäisin
saada teitä kolmenkesken puhutella!" sanoi Korpelan isäntä.
"Tulkaa tänne kamariin!" sanoi Mauno ja alkoi kävellä kamariansa
kohden; Korpelan isäntä ja talon emäntä seurasivat jäljessä.
"Ja asianne sitten?" sanoi Mauno kamariin tultuansa, samassa kääntyen
vieraasensa päin.
"Onhan minulla asiaa, olen -- minä olen puhemiehenä. Ainoa tyttärenne,
Mari, ja Jaakko Tinttala aikovat mennä keskenänsä naimisiin, jonka
tähden tulin teidän mieltänne asiassa tietelemään", sanoi Korpelan
isäntä.
"Minulla ei ole enään tytärtä, minulta ei tarvitse mitään semmoista
kysyä, itsekukin tehköön niinkuin parhaaksi näkyy", sanoi Mauno,
kulmiaan rypistäen.
"Teillä on kuitenkin lapsi, tuo herttainen Mari, vaikka kohta olette
hänen pois tyköänne ajaneet. Eikö kävisi taas laatuun, että
peruuttaisitte käskynne ja ottaisitte tyttärenne ja tulevan vävynne
kotiinne takaisin?" esitteli Korpelan isäntä.
"Tyttö on ollut tottelematoin minua kohtaan", sanoi Mauno.
"Kenties yhden ainoan kerran eläessään, mutta hän ei voinut toisin
tehdä, ei voinut toisin tehdä sydämensä vaatimuksien ja omantuntonsa
tähden, sillä tunnon ja sydämen vakuutukset ovat ihmiselle sekä
lujimmat että pyhimmät. Tuon vakuutuksensa voimasta pani Marikin
elämänsä alttiiksi, sen voimasta rohkeni hän paneutua teidän lujaa
tahtoanne vastaan; hänellä on luja asioiden tutkimus- ja päättämiskyky;
hänen omituiset asiansa eivät ole muiden päätäntö-vallassa, siis: hänen
suonissaan juoksee isänsä verta. Jos hän Jaakon valitsi elämänsä
kumppaniksi, ei ole mielestäni ollenkaan kumma, sillä hänessä on
enemmän miestä kuin luullaankaan", puheli puhemies.
"Teidän ei ole tarvis häntä minulle ylistää; onneksi tunnen hänen
liiaksikin hyvin: juoppo, riitaisa roisto", sanoi Mauno.
"On kyllä tosi, että nuoruudessa saadun huonon kasvatuksen jäljet
pistävät hänestä esiin useammasti kuin suotava olisi, mutta nuot
puuskat ovat harvenemassa, eivätkä suinkaan enenemässä, ja se on
ihmiselle hyvä merkki. Hänellä on hyvät luonnonlahjat ja tunnollinen
sydän ja hän taistelee parast'aikaa, niinkuin minä luulen, voitollista
taisteloa paheitansa vastaan; hänestä tulee, luulen ma, kerran vielä
hyvä ja kunnioitettava mies. Minun luullakseni olisi teille
itsellennekin eduksi, kun ottaisitte heidät yhtenä kotiinne", puheli
Korpelan isäntä edelleen.
Pitkään aikaan ei Mauno vastannut mitään.
"Kuulitko, Mauno, mitä Korpelan isäntä puhui? Eikö asia ole niinkuin
hän sanoi? Ota, hyvä Mauno, heidät kotiin, minunkin olisi sitten niin
hyvä olla; tee nyt niin Mauno! -- Jaakko on kelpo mies", ehätti emäntä
rukoilemaan.
Mauno ei vastannut nytkään mitään. Hän katsoi alasluoduilla silmillä
yhteen ja samaan paikkaan: hänenkin rintansa aaltoili ja hän hengitti
raskaammin kuin tavallisesti.
"Miehen tulee pitää sanansa; joka on tehty, se on tehty ja tehty
seisoo. Ei siitä asiasta enään sanaakaan; onko teillä vielä jotain
muuta sanottavaa?" sanoi Mauno vihdoin jäykästi, samassa nousten ylös,
oikaisten itsensä hyvin ryhdikkääksi ja katsoen kiinteästi Korpelan
isäntää silmiin.
Luultavasti taisteli Mauno kovaa sisällistä taistelua tuona äänettömänä
hetkenään. Korpelan isännän järkevä ja totuuteen perustettu puhe lienee
eloon herättänyt hänessä luonnollisen vanhemman rakkauden lastansa
kohtaan, joka rakkaus tuossa miehekkäässä povessa taisteli hänen
jäykkää ja lujaa luonnettansa vastaan. Kaksi kovaa asiaa oli nyt
vastakkain Maunon sydämessä, nimittäin: vanhimman rakkaus ja
kunniasana, vaikk'ei kunniateko, joka tuon sanan voimasta oli tehty.
Hän antoi jälkimmäisen voittaa, antoi totuuden ja oikeuden sortua
väärän teon ja mielipiteen alle, piti väärin sanotun sanansa, väärin
tehdyn tekonsa oikeampana, piti pyhempänä omantunnon ääntä ja vanhimman
rakkautta ja velvollisuutta -- niin, antoi pahan voittaa hyvän.
Kun Korpelan isäntä oli ilmoittanut, ett'ei hänellä ole muuta
sanottavaa, lähti Mauno paikalla pois huoneesta. Emäntä ja tuo
onnistumaton puhemies ymmärsivät aivan hyvin, mitä nuot Maunon sanat
sisälsivät. Heti Maunon mentyä, pillahti emäntä katkeraan itkuun ja
Korpelan isäntä lähti jotenkin raskaalla mielellä pois.
Kun hän tuli kotiaan, vei hän heti Jaakon ja Marin kahdenkesken. Siellä
ilmoitti hän surumielin heille, kuinka huonosti tuo hänen puhemies- ja
sovitusyrityksensä oli käynyt. Jaakossa synnytti tuo tieto ankaran
surumielisyyden, sillä hän toivoi asiat kääntyvän hyvälle kannalle
Korpelan isännän välityksen kautta. Marissa ei tuo uutinen vaikuttanut
kovin suurta mielipahaa, sillä hän tunsi isänsä luonteen, mutta
kappaletta alakuloisemmaksi tuli hänkin kappaleeksi aikaa.
"Tiesinhän minä sen: isä ei peruuta sanojaan", sanoi vaan Mari.
Seuraavana pyhänä kuultiin pitäjään kirkossa kummia: Jaakko Jaakonpoika
Tinttala ja Maaria Maunontytär Mäkelä kuulutettiin ensi kerran
avioliittoon! Eivätpä tahtoneet ihmiset korviaan uskoa tuon uutisen
kuultuaan, ja osa kuulijoista väitti kivenkovaan, että se oli vaan
harmillinen erehdys kirkkoherralta, eivätkä he tulleet isoon aikaan
selville, miten tuon asian laita oikeastaan olisi. -- Sala-kapakan
poika ja kylän uhkeimman talon ainoa tytär -- olisiko se mahdollista?
Koko kylässä ei ennakolta tiedetty koko Jaakon ja Marin naimisesta
mitään. Mäkelässä, Marttalassa ja Korpelassa se kyllä tiettiin, mutta
Mäkelässä ei siitä mahduttu, Marttalassa ei siitä kehdattu ja
Korpelassa ei siitä haluttu puhua ja tietoja levitellä; tuon
kuulumattomuuden vuoksikin oli se ihmisistä outoa. Siihen tuli vielä
lisäksi se seikka, että vuosikausia oli jo yleisenä tietona ja puheena
ollut, että Marttalan rikkaan miehen ainoa poika naipi Mäkelän rikkaan
isännän ainoan tyttären. Kummako se oli jos he vähän ällistyivätkin.
Paljon ja kauvaksi aikaa sai tuo tapaus ihmisille puheen-ainetta.
Ymmärtäväisemmät sanoivat: "se ei ole mikään ihme, eikä kumma asia,
Jaakko on kunnon mies, siis se ei ole mikään virhi, jos hän saa kelpo
vaimon; hullummasti olisi Marin käynyt Marttalan pojan kanssa". Mutta
toiset pudistelivat päätään ja arvelivat Marin polttaneen riihensä
nurkan, kun ei hän ottanut rikasta miestä, vaikka semmoinen oli
tarjolla ja vieläpä siinä samassa kadotti omatkin isot perintönsä.
Nyt oli Marttalan Matin ympärillä uteliaita ja kyselijöitä: kuinka
tuon asian noin kävi? Senlaisille utelijoille selitti Matti hyvin
juhlallisesti, ettei hän huolinut koko Mari-rentusta, vaikka sitä niin
ankarasti hänelle kaupiteltiin, mutta jos nuo utelemiset sattuivat
tapahtumaan Korpelan nuoren väen saapuvilla ollessa, ei Matti vastannut
mitään, myrähtelihän vaan. Jos tuota asiaa kyseltiin Marttalan
isännältä, Matin isältä, katosi häneltä tuo helkevä puheenlahja
kokonaan. Jos joku sattui Mäkelän Maunolle ilmoittamaan kummastustansa
asiasta, vastasi hän vaan lyhyesti ja jyrkästi: "siitä asiasta ei
sanaakaan", ja pian loppuivat tietohaluiset hänen ympäriltänsä.
Mitäpä siitä. Jaakon ja Marin avioliiton kuulutukset menivät
tavallista, kirkollista rataansa ja, ensimäisestä kuulutuksesta, neljän
viikon kuluttua pidettiin häät, ja niin olivat he nyt aviopari, siinä
ei auttanut mikään, ei kylän eikä asianomaisten estelemiset -- kuka
voipi kaksi yksineuvoista eroittaa?