Kipeät ajat.
Joku osa kolmatta vuotta on kulunut edellisestä tapauksesta. Jaakko on
uskollisesti pitänyt mitä hän Marille on luvannut, on ollut mies. Hän
ei ole kertaakaan ollut juovuksissa näinä koetusvuosina; eipä hän ole
suuttunutkaan kertaakaan. Marttalan Mattikin on saanut mielin määrin
haukkua ja nimitellä Jaakkoa, eikä hän ole suuttunutkaan, sitä
vähemmin kostanut. Naurusuin on Jaakko vaan sanonut Matille
semmoisissa tapauksissa: "itsekin sinä sen tiedät, ett'en ole mikään
karhu, ja sen vuoksi sinä juuri tahtoisit uskotella minua karhuksi;
Tintta Jaakko kyllä olen, sillä se on minun nimeni, ja vaivainen se
ihminen, joka nimeänsä halveksuu, ja tahdonpa näyttää elämälläni
sinulle ja muille, että nimeni on yhtä kunniallinen kuin sinunkin
nimesi, sillä ei nimi miestä pilaa, kun ei vaan mies nimeä".
Niin, Jaakko oli taistellut niinkuin mies, taistellut voiton taistelon.
Hänelle oli luvassa kallis-arvoisin palkinto, mitä maailmassa on, jos
hän voittaisi, ja tuo antoi hänelle voimaa. Hän tiesi nyt olevansa,
Marin mielestä, parempi mies kuin Marttalan Matti, ja hän uskoi sen,
sillä Mari oli sen sanonut.
Jaakko oli saanut palkinnon. Palkinto itse oli antanut hänelle kätensä,
ei, enemmän hän oli antanut, hän oli antanut -- sydämensä, ja sen
jalompaa, sen suurempaa lahjaa tai palkintoa ei hänellä ollut antaa.
Nähtyään, että Jaakko kesti koetuksen, huomasi Mari, että Jaakossa on
miestä hillitsemään itseänsä, ja sentähden yhdisti Mari kohtalonsa
hänen kohtaloonsa kuolemaansa saakka, tarjotkoonpa tuleva elämä mitä
vielä tarjonneekin. Hän ei nähnyt Jaakossa nyt muuta kuin nerokkaan,
tunnollisen, pahennuksien ja intohimojen läpi taistelevan ja
kunniakkaasti voittavan, uljaan nuorukaisen, ja nuot kaikki yhteensä
olivat Marin mielestä enemmän kuin perityn rikkauden ja kunnian
omistajat, jotka kuitenkin päivä päivältä vajosivat syvemmälle ja
syvemmälle himojensa orjaksi.
Harvoin pysyvät rakkaus-asiat kauvan salassa, mutta Jaakko ja Mari
olivat niin hyvin osanneet liittonsa salata, ett'ei täteilläkään ollut
minkäänlaista tietoa siitä. Rakastuneet liittoontuneet olivat jo jonkun
aikaa miettineet, millä tavalla he saisivat sydäntensä asian
kunnialliseen loppuun, mutta sopivaa keinoa eivät he olleet vielä
keksineet, asian alkuun panemiseksikaan, ja sentähden oli heidän
asiansa noinkin viipynyt. Tuo asian alkuun paneminenpa se olikin
rakastuneille kovin solmu, sillä he hyvin kyllä tiesivät, ett'ei
Mäkelän Mauno, Marin isä, koskaan tulisi suostumaan heidän keskinäiseen
kauppaansa; mutta tuon solmun aukaiseminen tuli esiin itsestänsä.
Oli eräs lokakuun kauniimpia päiviä. Mäkelässä oli iso touhu, sillä
siellä oli vieraita, oli isoja vieraita. Marttalan mahtava, rikas ja
ylpeä isäntä, poikansa Matin ja vieraan miehen kanssa, oli talossa; tuo
outo mies oli puhemies, sillä nyt piti tapahtua Marin ja Matin
kihlajaiset.
Mäkelän Mauno ja Marttalan Erkki -- Matin isä -- olivat kauvan olleet
hyviä ystäviä. He olivatkin kylän varakkaampia miehiä, sopihan heidän
olla ystävykset ja kestailla. Mäkelän Mauno oli vakava, hiljaisen
luontoinen mies ja tuiki vähäpuheinen; pari sanaa erältänsä lausui hän,
mutta ne täsmällensä. Marttalan Erkki oli taas semmoinen liehakko ja
lorakka, ett'ei hänen laistaan monta ollut.
Hän puhui ja lorisi sitä ja tätä, yhtenä hyrinänä, jonkatähden hänen
puheensa eivät olleet juuri minkään arvoisia; mutta sen hän hyvin
kumminkin edusti noissa tusinapuheissaan, että hänen rikkautensa ja
tavaran-himonsa tulivat ylimmäksi.
Hän oli monta vuotta jo katsellut ahnaasti Mäkelän uhkeita, laajoja ja
hyvin viljellyitä viljavainioita ja lukuista ja muhkeaa karjaa, joka
kesäisenä aikana joka aamu ja ilta mylvien kulki Marttalan kautta
kesälaitumilla. Eipä Marttalan Erkki ollut vielä kovin kauvan tehnyt
noita huomioitaan, ennenkun hänen päähänsä oli pällähtänyt semmoinen
ajatus, ett'ei se olisi ollenkaan haitaksi, vaikka hän, tai ainakin
hänen sukunsa, saisi Mäkelänkin omaisuudet haltuunsa. Itsestään
näyttikin tilaisuus siihen tarjoontuvan, kun sallimus oli antanut
Mäkelään vaan yhden noin kauniin tytön ja hänelle yhden pojan. Kun
Marttalan Erkki oli noin hauska, ja tavaransa lisääntymistä tarkoittava
puhuja, puhua lorotteli hän jo pienestä poikasesta pitäen pojallensa
Matille tuosta Mäkelän tyttöheitukasta, tai oikeammin hänen myötänsä
seuraavista suurista perinnöistä. Samassa antoi myös isä pojallensa
tietää, kuinka suuri ja mahtava sia hänellä on nyt jo toisien poikasien
suhteen tässä maailmassa. Noista kaikista seurasi se, että Matti rupesi
katsomaan kaikkia saman-ikäisiään ylen ja viimein tuli hänestä
itserakas narri. Tuon isänsä puheen hedelmä sekin oli, että hän piti
Mäkelän Maria yksinäisenä omaisuutenaan, jo lapsuudesta pitäen, eikä
sallinut kenenkään seurustella hänen kanssaan, ilmoittamatta tyhmällä
tavalla suomattomuuttansa, ja siitä selvinnee minkä vuoksi hän yksin
oli hävytön Jaakollekin, sittenkin vielä, kun tämä oli jo taistellut
itsellensä miehen kunnian ja arvon.
Mäkelässä käydessään puhua huijotti Marttalan Erkki myös ehtimiseen
suurista rikkauksistansa, oivallisesta ainoasta poikansa alusta,
suuresta karjastaan y.m., ja samassa hän imarteli ja liehakoitsi;
kuinka sen somempaa paria ei koskaan voisi ajatella, kuin heidän
Matista ja tämän talon Marista tulisi, sekä näön että tavaran ja
maineen puolesta.
Mäkelän Mauno oli hiljainen, harvapuheinen, juro mies, niinkuin jo
osaksi tiedämme. Hänen sanansa olivat aina niinkuin seinään lyöty
kirves; ne eivät vyöryneet eivätkä murenneet, eikä koskaan oltu kuultu
hänen sanojansa peruuttaneen; hän oli oikea suomalainen, sanan täydessä
merkityksessä.
Yleiseen kummastelivat ihmiset sitä seikkaa, kun nuot niin
erikaltaisilla luonnoilla varustetut ihmiset sopivat olemaan
ylimmäisinä ystävyksinä, mutta se ei ollutkaan heidän luontonsa
yhdenkaltaisuus, joka heidät ystävyksiksi teki, siinä oli joku muu
yhdenkaltaisuus, joka sen teki mahdolliseksi, sillä jotain semmoista
täytyy olla, ennenkuin ystävyys on mahdollinen, sillä vanha sananlasku
sanoo: "mukaistaanhan mullikin puskee". -- Niin se heidän
yhdenkaltaisuutensa oli heidän -- tavaransa yhdenkaltaisuus ja heidän
lapsi-lukunsa yhdenkaltaisuus; siinä yhdenkaltaisuuksia, jotka saivat
erilaisetkin luonnot yhteen sopimaan.
Ensimältä kun Marttalan Erkki alkoi esitellä noita naimatuumia, ei
Mäkelän Mauno sanonut juuri paljo mitään, tuhauttihan vaan nokkaansa,
lähti kävelemään ja sanoi "mitä noita joutavia puhuu". Hän ei siis
ollut myötä eikä vastaan, mutta tuommoiset puheet miellyttivät häntä
hieman kumminkin, ja ajan pitkään kuunteli hän Marttalan Erkin puheita
ja esityksiä aivan mielellään.
Mari sitten? Niin, niin, Mari. Hän oli lapsena kuunnellut noita Erkin
lorinoita ja imartelemisia semmoisina lorinoina, joita ajattelemattomat
ihmiset lapsille niin runsaasti jakelevat. Aikaisempana ja
ajattelevaisemmaksi tultuansa ei Mari pitänyt koko Erkin höyhöttämisiä
muuna kuin tuulen tuomina, veden ajamina, turhina ja mitättömin
hassuina, joita hän sydämestään inhosi; Matin omat vanhemmat eivät
puhuneet koko asiasta Marille niin mitään.
Mari kyllä huomasi, aikaiseksi tultuansa, mitä Marttalan Erkki ja hänen
oma isänsä puuhaavat, mutta Marilla oli omat ajatuksensa asiasta.
Vaikka hän oli niin lempeä ja herttainen luonnoltansa kuin olikin, oli
hän kumminkin isänsä tyttö; isältänsä oli Mari perinyt vakavan
mielen-maltin ja lujan tahdon salaamaan sydämeensä kaiken sen, joka ei
ollut tarpeellinen julki tulemaan, ja tuon mielen-maltin voimasta
saattoi hän pitää salassa mitä hän oikeastaan asiasta ajatteli. Muutoin
hän elämällänsä ja puheillansa osoitti, ettei hän muka ymmärrä eikä
tiedä koko asiasta mitään. Hän katsoi sydämestään ylen tuon
turhamielisen, tavaroihinsa luottavan, itserakkaan ja pöyhkeilevän
Marttalan Matin, sillä hänen terävä ja lukemisen kautta kehittynyt
älynsä oivalsi jo, ett'ei kulta ole muuta kuin multaa. Mari oli perinyt
äidiltään hänen erinomaisen ja tunnetun lempensä ja isältään hänen
lujan mielenlaatunsa ja vahvan tahdonvoimansa, ja nuot juonteet
ikäänkuin täydentivät toisiensa vajanaisuudet ja niin tulivat yhdeksi
ainoaksi, melkein täydelliseksi ihmisluonteen kuvaksi.
Semmoinen oli Marin luonne, vaan kyliäpä hän semmoisen tarvitsikin.
Niin. Vieraitahan oli nyt Mäkelässä ja kihlajaisia varten Marttalan
Erkin alituiset naima-puheet olivat nyt päätöstänsä lähellä, sillä ne
olivat viimeaikoina kypsyneet siihen määrään asti, että Mäkelän Mauno
ja Marttalan Erkki solmisivat lastensa naimaliiton.
Marille ei ollut kukaan puhunut asiasta mitään; sulhasen kokelas ei
uskaltanut koskaan sitä tehdä, äiti ei saattanut ja isä ei katsonut
sitä tarpeelliseksi. Sulhasen isä oli kyllä tuota puhua lorottanut
ennen paljonkin, mutta nyt ei hänkään katsonut tarpeelliseksi kovin
hätäillä siinä asiassa, sillä hänellä oli paljon tekemistä morsiamen
isän kanssa, naima-ehdoista, heti annettavista myötäjäisistä ja muista
semmoisista.
Tavallisesti ovat semmoiset onnettomat morsiamen kokelaat, kuin Marikin
nyt oli, alla päin, pahoilla mielin ja heidän työnsä ei muu kuin salaa
itkeminen ja kyynelten puristaminen, mutta niin ei Mari. Hän oli yhtä
iloinen, yhtä leikkinen, yhtä naurunen ja lempeä kuin ennenkin. Hän
hääläsi ja teki rotevasti talouden askareita ja soi jonkun leikkisanan
kullekin, niin vieraille kuin muillekin, juuri niin kuin ei olisi
mitään tapahtunut, eikä olisi mitään tapahtumaisillaankaan.
Jaakko oli saanut tiedon mitä Mäkelässä oli tekeillä. Tuo uutinen antoi
hänen sydämellensä semmoisen jysäyksen, että tuntui siltä kuin puoli
sydäntä olisi lyöty häneltä irti yhdellä iskulla. Hän vaaleni, hän
horjui ja olisi kaatunut, mutta hän sai jostain esineestä kiinni.
Hänellä oli kyllä rakastettunsa luja sana panttina, mutta oliko se niin
luja, ettei sitä voisi mikään maailmassa peruuttaa? Voisiko suurin
rikkaus ja suurin köyhyys taistella keskenänsä semmoisen taistelun,
että köyhyys pääsisi voitolle? olivat kysymyksiä, jotka ristiriitaisina
pauhasivat Jaakon sydämessä. Oliko kumma jos vankka mies vapisi
niinkuin haavan lehti ja oli valju kuin myrskyn seasta haamoittava kuu?
Eipä ollutkaan se kumma, sillä sydämen taistelu on ihmiselle vaikein
taistelu.
Jaakko ei tullut aikaan tuossa tuskassaan, vaan hänen täytyi sydämensä
pakoittamana lähteä Mäkelään, Marin omasta suusta kuulemaan vastauksia
äkkiarvaamatta sydämeensä nousneille kysymyksille. Hän pääsi kenenkään
huomaamatta, huoneitten takapuolitse, kotaan, jossa tiesi Marin
asiainsa vuoksi usein käyvän. Kauvan ei hänen tarvinnutkaan varttoa,
ennenkuin Mari tuli sinne, iloisesti laulaa hyräellen erästä
mielilauluaan. Kun Mari huomasi Jaakon olevan siellä, hämmästyi hän
ensin ja sanoi: "no miten sinä, Jumalan tähden, olet täällä?"
"Varmaan sinä, Mari, olet nyt hyvin onnellinen", sanoi Jaakko
vapisevana ja valjuna.
"Niin onnellinen kuin joku minun tilassani voipi olla", sanoi Mari ja
silmäili terävästi Jaakkoa.
"Minä uskon sen ja minäkin toivotan sinulle onnea, mutta minä tunnen
sydämessäni sulaa onnettomuutta", sanoi Jaakko, alasluoduilla silmillä.
"Miksikä semmoisia puhut, Jaakko?"
"Teillähän on tänään kihlajaiset."
"Niin minäkin aavistan, että jotain semmoista on hankkeissa, mutta
siitä ei tule mitään tällä kerralla."
"Ehkä toisella?"
"Ehkä toisella."
"No hyvästi sitten, Mari, hyvästi ijäksi. Elä onnellisena rikkauksien
keskellä, Mattisi kanssa! Mutta minun sydämmeni on särkynyt kuolemaani
asti ja minä menen itkemään pettynyttä toivoani elämäni ajaksi", sanoi
Jaakko, tarttuen Marin käteen, ja Jaakko vapisi niin, ett'ei ollut
pystyssä pysyä.
"No mutta Herran tähden, Jaakko! Tahdotko sinäkin, että menisin tuolle
itserakkaalle pöyhisteliälle vaimoksi?" sano! Mari hämmästyksissään.
"Sitä en tahtoisi, mutta kun sinä olet niin iloinen, Mari", sanoi
Jaakko ja hengitti helpommasti.
"No herranen aika! Enkö minä sitten saisi olla iloinen? Minä olen ollut
sen vuoksi iloinen, kun olen luullut löytäneeni sydämen, johon olen
aina luottanut ja johon olen luullut voivani eteenkinpäin luottaa",
sanoi Mari kummastellen.
"Ja tuo sydänkö, johon olet niin ehdottomasti luottanut, on sinun
pettänyt?" kysyi Jaakko.
"Siltä se nyt sinun puheistasi kuuluu, koska niin innokkaasti eroa
hankit ja toimitat minua tuolle tyhmälle keikarille", sanoi Mari.
"Jos se on minun sydämeni, johon olet luottanut, niin se ei petä
koskaan, ei koskaan", sanoi Jaakko ja painoi Marin käden hellästi
sydämellensä.
Mari ei vetänyt kättään pois. "Sinuun on se luottanut ja sinuun se
aikoo luottaa. Sinä olet taistellut monta voitollista taisteloa,
sinulle olen luvannut palkinnoksi käteni ja sydämeni, ja kukaan ei voi
niitä sinulta ryöstää; kuinka toisin saattaisi ollakaan, rakas Jaakko,
meillähän on ollut jo aikaa liitto siinä asiassa", sanoi Mari
liikutettuna ja tuo äsköinen veitikkamaisuus oli häneltä tykkänään
kadonnut.
"Minä olen väärin sinua ymmärtänyt tällä hetkellä, rakas Mari. Minä en
ole sinua vielä tuntenut, anna se anteeksi! Kun sinun saan varmaan
omakseni, silloin en pelkää minkäänlaisia vaivoja tähtesi, mutta voi
kuinka minua peloittaa kuitenkin eräs asia: miten voimme vaikean
tehtävämme suorittaa isäsi kanssa?" puheli Jaakko innostuksissaan, ja
liikutuksen kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään.
"Heitä se asia minun haltuuni, minä kyllä voin sen tehdä", sanoi Mari
lujasti.
"Mutta jos isäsi ajaa sinun pois kodistasi."
"Entä sitte? Sen avarampi maailmahan vaan aukeaa eteeni."
"Mutta emmekö, Mari, anna asiamme vielä olla päättämättä vuoden ajan?"
"Ei päivääkään etemmäksi, nyt on otollinen aika eikä asia vitkuttamalla
parane. Meidän pitää kiiruusti erota, sillä minä luulen minua kohta
kaivattavan. Ole nyt vaan mies, kyllä kaikki vielä hyvin käypi", sanoi
Mari toivovan lujasti, ja niin he erkanivat.
Tällä ajalla kun kodassa tuommoisia keskusteltiin, olivat Mauno, Erkki
ja puhemies katselemassa talon varoja, niinkuin karjaa, viljavaroja, ja
jopa katseltiin talon raha-varatkin. Puhemies ei voinut kyllin
kiitellä, ylistellä ja ihmetellä Mäkelän varallisuutta ja kunnollista
talouden hoitoa. Sulhasen isä, Marttalan Erkki, se puhui yhtenä
hyrinänä siitä mahtavasta ja loistavasta tulevaisuudesta, joka vielä
kylässä nähtäisiin, kun nämät molemmat talot ja talon rikkaudet yhteen
pantaisiin. Hän ahdisti ehtimiseen Maunoa kysymyksillään, kuinka monta
lehmää ja kuinka paljon rahoja hän antaisi nyt heti Marille
myötäjäisiksi.
Mauno näytti melkein närkästyvän tuosta alinomaisesta tinkimisestä ja
sanoi jäykästi ja lyhyesti: "en anna mitään ennen kuolemaani".
"No, no, naapuri! Eihän se ole somaakaan, että tyttö lähtee talosta
aivan verihampaana", koki Erkki muistuttaa.
"Jos ei tyttö kelpaa kotoansa lähtemään ilman myötäjäisittä, niin
olkoon kelpaamatta", sanoi Mauno jäykästi.
"Mo, no, Mauno! Emme me saa asiaa kesken heittää tuon pienen
sopimattomuuden vuoksi. Onhan tuota nyt meilläkin siksi varoja, että
voimme yhden hengen lisempää elättää. Ehkä se onkin viisainta ja
parasta, että me vanhat pidämme ohjat käsissämme niin kauvan kuin
elämme, perikööt sitten mitä meiltä jääpi", liehakoitsi Erkki, sillä
hän pelkäsi asian kääntyvän pahalle kannalle.
"Niinpä minäkin sen luulen", sanoi Mauno mielihyvillään, kun näki Erkin
myöntyvän.
Sulhanen oli vaan omia aikojaan olla källistellyt talossa, milloin
missäkin paikassa. Hän ei ottanut osaa vanhusten kanssa tavaroiden
katselemisessa; ainoastaan navetassa oli hän karjan katselemisessa
toisien mukana. Kädet ristissä seljän takana, kuljeskeli hän huoneesta
huoneesen ja töllisteli ja tarkasteli jokaista esinettä erikseen. Hän
ei ollut vielä nytkään lausunut Marille sanaakaan koko asiasta, mutta
sittenkin luotti hän vanhempien hyvään tahtoon asiansa eduksi ja heidän
päätäntö-valtaansa, ja niiden turvissa piti hän Marin ja tavarat
ehdottomasti ominaan.
Mari tuli juuri nyt kodasta tupaan ja hyräili iloisesti taas
mieli-lauluaan, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut. Kun hän oli
menemäisillään sulhasen kokelaan sivutse, tarttui tämä häntä keskiä
kiinni ja sanoi: "mihinkäs on niin kiire, kaunis Mariseni?"
"Mene tuosta tiehesi!" sanoi Mari ja riuhtasi itsensä irti.
"Oh-hoh! katsopas tätä! Saatpa luvan tästäpuoleen ruveta minua
paremmasti kohtelemaan", sanoi sulhasen kokelas, Marin poistuttua.
"Minkätähden tästäpuoleen paremmasti kuin tähänkään asti?" kysyi Mari
ja ilvehymy pyöri hänen hymykuopissaan.
"Sen vuoksi, kun mies on vaimon pää", sanoi Matti ja asetti itsensä
hyvin juhlalliseen asemaan.
"No mutta, kun sinä et ole mies, enkä minä vaimo, sillä olemmehan vielä
vaan poika ja tyttö", sanoi Mari tuskin nauruansa hilliten.
"Mutta me voimme pian tulla mieheksi ja vaimoksi" vakuutti Matti
suurella varmuudella.
"Se saattaa kyllä olla mahdollista", sanoi Mari isosti ja nauroi että
oikeen ajeli; "mutta", lisäsi hän hiljempää, "ei koskaan sinun
kanssasi"
Sillä aikaa kun nuot kaikki tapahtuivat, olivat Mäkelän Mauno ja
Marttalan Erkki tehneet kaupat aivan valmiiksi. Erkin oli ehdottomasti
suostuminen, ett'ei hän tahdo miniättensä myötäjäisiä ennen Mäkelän
vanhusten kuolemaa, sillä hän tunsi Maunon luonnon, ettei hän peruuta
sanojaan, ja niin oli kaupat lopullisesti sujuneet hyvin.
"Kylläpä nuo kaupat ovat muutoin valmiit, mutta mitä siitä morsian
sanoo?" liehtasi Erkki hyvillään, vaikka hän samassa oli ikäänkuin
vähän peloissaan.
"Morsiamesta ei ole puhettakaan; hän on hyvä tyttö eikä ole koskaan
vielä minulle vastusta tehnyt; hänen mieltään ei tarvitse kysyä", sanoi
Mauno jyrkästi.
"Eikö helkkarissa, kuule Mauno! ei se sovi ett'ei morsiamen
mieli-alaakin kuunnella, sillä onhan hänelläkin osa asiassa. Minä olen
kysynyt pojaltani ja tiedän hänen ilolla ottavan tarjouksen vastaan.
Eihän meidän vanhain ilokaan ole muutoin täydellinen, ellemme näe
lastemme onnellisina syöksähtävän toisiensa syliin. Käsketään heidät
molemmat tänne ja ilmoitetaan heille heidän onnensa ja annetaan
morsiamelle kihlat, jotka eivät suinkaan ole vähäiset", esitellä
lorotteli Erkki.
"Saapa heidät käskeä tänne, asian ilmoittamista, vaan ei suostumusta
varten", sanoi Mauno jyrkästi.
Kamarin ovi oli lukittu, jossa nuot tähdelliset keskustelut olivat
pidetyt. Erkki avasi lukitun oven ja astui tupaan, jossa nuoret olivat.
"He, he hee! Täälläpä nuoret istuvat ja miettivät niin ujon näköisinä.
No, no, se asia sietääkin hieman miettimistä, sillä luulenpa teidän
kohtapuolisesti tietävän, mistä kysymys on. Tulkaapas, Matti ja Mari
tänne kamariin, niin siellä saatte vielä lisää kuulla, he, he hee!"
hövelsi ja hekotti Erkki.
Vaikka Mari oli niin lujamielinen, rupesi kuitenkin hänen sydämensä
vapisemaan tuon käskyn kuultuaan. Hän tiesi, että se oli isän käsky,
jota oli totteleminen. Ensikerran eläessään oli hänen asettautuminen
jyrkkänä isänsä käskeviä mielipiteitä vastaan. Hänen oli tunnustaminen
julkisesti oman sydämensä päätökset ja semmoiset päätökset, joista ei
ollut kellään aavistustakaan ja joita aivan varmaan kohtaa ankara
vastarinta. -- Lapsen velvollisuus vanhempaansa kohtaan ja oman sydämen
vaatimus ja vakuutus taisteli nyt alkutaisteloaan Marin sydämessä --
hetki oli lähellä, joka myrskyn tavalla oli ratkaiseva hänen edessä
olevan elämänsä kohtalon -- oliko ihme jos Mari hieman vapisi ja
punasteli?
Molemmat kutsutut menivät kutsujan kanssa lukittuun kamariin; neljä
henkilöä oli nyt siellä: Mauno, Erkki ja sulhasen ja morsiamen
kokelaat.
Mari seisahtui ujona ja punastuneena ovipieleen, mutta Matti mennä
hyömelsi ja istui saman pöydän päässä olevalle tuolille, jonka toisessa
päässä Mauno istui; siinä alkoi hän kaivaa esille hopeaheloitettua
merenvaha-piippuansa ja tupakka-kukkaroansa, ja alkoi täyttää
piippuansa. Mauno istui äänettömänä, synkän ja päättäväisen näköisenä,
otsa vähän rypyssä. Erkki käveli edestakaisin lattialla ja näytti vähän
levottomalta, mutta ei hänkään puhunut ensi tuokiossa mitään.
"He, he, he hee! Tuon kauniimpaa paria ei voi koskaan löytyä. Saakeli
soikoon, Mari on kaunis morsian, sanon minä, eikä Mattikaan ole
kauneutta ja uljuutta vailla", rupesi Erkki hälisemään lyhyen
vaitiolemisen perästä.
"Niin, tässä tapahtuu kihlaus, sinun ja Marttalan Matin välillä, joka
on sinulle ilmoitettava", sanoi Mauno Marille, oikasten itsensä
suorempaan asemaan ja kohottaen kaarevat, mustat ja tuuheat
kulmakarvansa.
"Minkäänlaista kihlausta ei tässä voi tulla kysymykseen", sanoi Mari
ujosti, ja hänen äänensä värähti.
"Ja minkä vuoksi ei? jos saan luvan kysyä", sanoi Mauno ja oikasi taas
itseään vähän suoremmaksi, mutta samassa hän rypisti noita mahtavia
kulmakarvojansa.
"Minä olen sydämeni antanut toiselle", sanoi Mari, ja hän alkoi saada
takaisin rohkeutensa ja mielenmalttinsa.
"Olet sydämesi antanut toiselle ja kenenkä luvalla?" sanoi Mauno ja
kavahti pystöön.
"Älkää vihastuko isä! Minä en voinut toisin tehdä", sanoi Mari.
"Joutavia loruja, mutta kuka on hän, josta niin kuvauksellisesti
puhut?" kysyi Mauno tuimasti.
"Minä en ole aikonut koskaan hävetä sydämeni voittaneen nimeä; hän on
-- Tintta Jaakko", sanoi Mari ja hän seisoi siinä niin uljaan ja
viattoman näköisenä, tyyneenä ja malttavana!
Syvä ja pitkällinen äänettömyys seurasi Marin lausetta. Erkki lakkasi
kävelemästä ja Matti unhotti vetää savuja piipustansa; se sammui.
"Sinä olet ajattelematon tyttö. -- Tintta Jaakolle! -- kerjäläiselle,
viiripää juopolle, roistolle minä antaisin tyttäreni -- ajattele!"
puhkesi Mauno viimein sanomaan.
"Minä olen, isä kulta, ajatellut sitä asiaa kenties liiaksikin", sanoi
Mari.
"Et saa vastustaa ainoatakaan sanaa. Sinun on paikalla peräyttäminen
sanasi ja yhdistyminen Marttalan Matin, tämän kelpo pojan kanssa",
sanoi Mauno ja hänen äänensä oikein kähisi harmista ja vihasta.
"Ihmisen kelvollisuutta ei voi, isä kulta, todistaa ennenkuin kunkin
kuoleman jälkeen. Kumpaankaan ehdotukseenne, isä, en voi suostua, en
toisen hylkäämiseen, enkä toisen kansa yhtymiseen, niin mielelläni kuin
sen teidän tähtenne vielä tekisinkin, sillä se olisi tuntoani vastaan.
-- Tässä minä isä olen, tehkää minun kanssani mitä tahdotte", sanoi
Mari lujasti.
Mauno hypähti seisomaan ja meni Erkin eteen ja sanoi: "Teidän täytyy
tällä kerralla lähteä, sen vissempää saamatta. Te kuulette, että asiat
ovat vähän kallellaan; tahdon ne tytön kanssa kahdenkesken oikaista.
Heittäkää kihlanne tänne, minä vastaan niistä. Hakekaa puhemiehenne ja
menkää; saammehan vasta liiemmin asiasta puhua".
Erkki ja Matti lähtivät. Erkki oli kadottanut puhelahjastaan ainakin
puolen ja Matti katsoi toisen verran karsaampaan, katsellessaan
alinomaa alaspäin. He lähtivät.
"No miten se asia nyt päättyi?" kysyi puhemies heidän tiellä mennessään
"Kyllä se hyvin päättyi, kyllä se päättyi hyvin", sopersi Erkki
hajamielisenä.
"Tottelematoin! Kehtasit häväistä minun ja itsesi", sanoi Mauno
tyttärelleen, toisien mentyä.
Mari ei vastannut mitään.
"Sinun on totteleminen tahtoani ja Matti ottaminen, ja varo ett'et
virkkaa kenellekään koko roistosta mitään, niin asia raukee siihen."
"Rakas isä, minä rukoilen teitä. Kaikissa muissa asioissa tottelen
teitä lapsellisella alttiudella, mutta tässä en voi. Minä olen tarkoin
harkinnut tätä asiaa, ja kaikkine virheineenkin olen Jaakon huomannut
Mattia paremmaksi; Jaakossa on etenevä, parantuva mies, Matissa
takeneva, huononeva", sanoi Mari ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.
"Sen enempää en sinulle puhu. Sinulla ei ole enään isää, eikä minulla
lasta tämän hetken perästä. Lähde pois paikalla silmieni edestä, mutta
lähde tyhjänä, isältäsi hyljättynä, tottelemattomana heittiönä, ja
mene, kunnes tahdot. Mutta älä koskaan sano omalta lapseltaan särjettyä
Mäkelän Maunoa isäksesi, kelvotoin", sanoi Mauno värisevin äänin ja
lähti pois.