Nuorukainen -- erilaisien kasvatuksien hedelmät.
Kauan palveli Jaakko tuossa hyvässä ja kristillismielisessä Korpelan
talossa. Siitä kävi hän rippikoulun, siinä kasvoi hän täydeksi
mieheksi. Paljon tuli hänestä siinä poiskarsituksi niitä nurjia elämän
käsitteitä, joita hän elämänsä aamuna oli kurjassa kodissaan itselleen
kerinyt, mutta paljon jäi niitä karsimattakin.
Ensi aikoina kun Jaakko jo jostain tiesi, vanhempiensa luona
ollessansa, eivät mökin vieraat pitäneet mitään lukua, ei hyvää eikä
pahaa, tuosta likaisesta, ryysyisestä, likasilmäisestä,
pörrötukkaisesta ja töllöttävästä poikasesta, ei enempää kuin
vanhempansakaan. Mutta kun poika kasosi isommaksi ja kun hän rupesi
mökin vierasten asioilla juoksemaan ja jotakin puhumaankin, niin
havaitsivat vieraat tuossa kuvapatsaan kaltaisessa pojassa jotain elon
merkkiä. Saattaisipa kenties hänestä tulla yhtä hyvä ihminen, kuin
he itsekin ovat, kun vaan häntä hyvyydellä kohdeltaisiin. Tuota
hyvyyttänsä rupesivat vieraat siten pojalle osoittamaan, että he
tarjoilivat hänelle -- ryyppyjä! Tuo oli sortoa ja ylenkatsetta
tuntevan pojan mielestä iso korotus ihmisarvoon, kenties aivan
vierasten vertaiseksi, sillä eipä hän paremmasta ihmisyydestä silloin
vielä mitään tietänyt.
Poika ei tahtonut ensimmältä maistella tarjotuista ryypyistä, mutta
hänen vanhempansa pitivät nuo estelemiset kauheana ylönkatseena heidän
hyviä ja kohteliaita vieraitansa kohtaan, ja he kehoittivat poikaa
hyväksensä käyttämään niin ylevät tarjoukset! Poika totteli. Vähän
kerrallaan maisti hän, ilman aikojaan noin pikkuisen vaan, suosion
osoitteeksi. Mutta ajan pitkään tuntuivat nuot pikku naukut tekevän
hyvää; tuntuipa siltä kun ne olisivat palkinneet hänen rikkinäisien
vaate-ryysyjensä suojaamattomuuden ja lämmittäneet ruumista ja
korvanneet oikeen tuntuvasti hänen karuja ja niukkoja aterioitansa.
Tapahtuipa joskus niinkin, että poika tuli juovuksiin! Silloin tuli hän
puheliaaksi, iloiseksi ja niin vilkkaaksi, ett'ei häntä oltu koskaan
ennen semmoisena nähty.
"Kas tuota poika-kakaraa! Ehkä hänestä tulee vielä mies", sanoivat
silloin vieraat ja vanhemmat yhdestä suusta.
Monenlaiset ovat nuot mieheksi toivomiset tässä maailmassa.
Sillä tavalla poika oppi vähitellen ryyppimään viinaa, vaikk'ei siitä
kylässä mitään tietty, sillä kylässä käydessään ei poika ollut koskaan
juovuksissa. Tuommoiset kohtelut vierasten puolelta vaikuttivat sen,
että poika rupesi oikein ikävöimään heitä ja luuli heitä parhaiksi
ihmisiksi maan päällä. Mäkelän Marin, tuon melkein vielä lapsen lempeä
ja viatoin kohtelu vasta avasi Jaakon silmät, ja siitä pitäen rupesi
hän inhoamaan kodin elämää ja vieraita, mutta -- siemen oli kylvetty.
Kaukaan aikaan ei Korpelassa ollessaan Jaakossa havaittu pienintäkään
taipumusta väkeviin juomiin. Mainetta, kunniaa leikkasi hän nyt
mieheksi tultuaan isossa määrässä kaikilta ihmisiltä, hiljaisen
luontonsa vuoksi ja kelpo työntekonsa tähden. Häntä ei nyt enään
nykitty kertaakaan resuisien vaatetten liepeistä, sillä eipä olleet
vaatteet nyt enään likaiset eikä resuiset; eheät, puhtaat ja
mukavat olivat ne nyt. Ei kukaan tohtinut häntä enään sanoa
Tintta-karhuksikaan, vaikkapa olisi tahtonutkin, sillä selvään oli
huomattu, ett'ei Jaakko sitä hyväksynyt ja että hän, nykyään kylän
uljaimpana poikana, oli aina tuon nimen kuultuansa antanut solvaajansa
tuntea isoja voimavarojansa, ja saivatpa silloin solvaisijat tuta,
missä määrässä Jaakon voimavarat olivat lisääntyneet.
Vapaasti ja kenenkään pilkkaamatta sai hän nyt olla toisien
nuorukaisien ja neitien parissa, ja melkein kaikki kunnioittivat häntä
ja hakivat hänen suosiotansa. Niin sai Jaakko yhä vaan uutta kunniaa,
uusia ystäviä ja uutta -- vaaraa. Pitihän joskus noiden uusien ystävien
kanssa ottaa virvoituksia, ystävyyden osoituksiksi, ja väliin menivät
nuot otokset niin pitkälle, että tultiin juovuksiin. -- Siemen oli
itänyt.
Semmoisissa tilaisuuksissa ollessaan, osoitti hän hirmuista röyhkeyttä
ja ylpeyttä. Pois tieltä piti jokaisen, ken ei vaan tunnustanut hänen
etevyyttään ja ylivaltaansa, ja syrjään sai poistua hän, joka vaan
uskalsi jotenkin häntä loukata.
Elämänsä ensi koulussa, kaikilta ylenkatsottuna ja hyljättynä, ei hän
nähnyt ihmisissä muita kuin pilkkaajia ja köyhien sortajia; sen vuoksi
juurtui hänen sydämeensä jo nuorena yksipuoliset ja nurjat käsitteet
ihmisistä yleensä. Nuo käsitteet tosin paljon muodostuivat toiseen
suuntaan, hänen Korpelassa palvellessaan, mutta lapsuudessa saatu
käsitys ei voinut kumminkaan kokonaan pois haihtua. Vaikka hän olikin
hiljainen, siivo ja vähäpuheinen jokapäiväisessä elämässään, harkitsi
ja havaitsi hän kuitenkin usein itseänsä vastaan tehtävän loukkauksia
ja solvaisemisia, jotka hän enimmiten nieli synkällä vaiti-olemisellaan
ja puhumattomuudellaan, mutta usein hän myös ilmoitti noita nokalleen
ottamisiaan harvoilla, mutta nyreöillä ja pistävillä lauseilla.
Jaakko oli nyt taistellut itsensä mieheksi, niinkuin hän oli
aikonutkin. Hän oli rikki repinyt sortonsa kahleet ja pilkan tallannut
jalkainsa alle, ja hän itse oli nyt melkeen pilkkaajana ja sortajana.
Hän tunsi saavuttaneensa mainetta ja kunniaan joutuminen synnytti
hänessä vaarallisimman vihollisensa -- ylpeyden.
Semmoisissa tilaisuuksissa, jolloin Jaakko oli hujakassa, oli hän niin
kärkäs ja korskea, ett'ei häntä ollut kukaan voida mielillään pitää,
sillä kaikkialla oli hän havaitsevanaan jotain itseänsä alentavaa.
Saaneena mainetta ja kunniaa, tunsi hän itsensä kaiken puolesta
olevansa sillä puolella, että hän voi kostaa entiset ja nykyiset
kärsimisensä. Sentähden, oli hän kaikissa toisien nuorien käskijänä, ja
häntä suuresti miellytti se ylivalta, jonka hän havaitsi kaikkien
toisien nuorien yli saaneensa. Tuntien tuon ylivaltansa, hypähti Jaakko
joskus lattialle kohoksi ja sanoi suurella äänen painolla: "tässä
poika on". Viina ja ylpeys olivat tuon korskeuden aikaansaaneet. --
Rikka-ruoho oli tukauttanut Korpelan isän kylvämän hyvän siemenen oraan
kasvun.
Tiheään ei Jaakko kumminkaan ollut juovuksissa, sillä hän kammoi
itsekin juoppoutta ja tenäsi aina selvillään ollessansa, ett'ei hän juo
koskaan itseänsä juovuksiin, mutta nuot hänen lupauksensa olivat yhtä
löyhät kuin hartaatkin.
Tällä aikakaudella ei Jaakko enään ollut Korpelassa, sillä hän oli
muualla palveluksessa. Ne hyvät neuvot ja opetukset, joita hän
Korpelassa ollessaan joka päivä sai, olivat nyt lakanneet kuulumasta
ja, ilman ohjaajatta ja varaajatta, seisoi Jaakko omin nokkineen
maailman hyörivässä ja pauhaavassa hyrskyssä.
Eräänä kertana oli kylän nuorisolla tanssit; Jaakko ja Marttalan
Mattikin oli siellä, tiettypä se. Sinä iltana oli Jaakko usein
keskustellut ja tanssinut Mäkelän Marin kanssa. Heti alusta alkaen
nähtiin Marttalan Matilla olevan jotakin salaisia toimia, ja kun hän
havaitsi Jaakon ja Marin ystävälliset seurustelemiset, tuli Matti yhä
salavehkeisemmäksi, ja selvästi huomattiin hänellä olevan jotain
tekeillä; Jaakkokin huomasi sen.
Illemmällä tuli Jaakko vähän hujakkaan.
"Pois tieltä! Ei minua tarvitse noin katsella ja viittoa, silla en minä
ole mikään metsän peto", äyhkäsi Jaakko Matille, kun hän taas tuli
Mäkelän Marin kanssa tanssimaan.
"Vai et, olethan..."
"Mikä olen, sanoppas?" sanoi Jaakko ja hänen katsantonsa synkistyi.
"Olethan -- karhu, vaikk'ei karvasi ole niin takkuinen kuin ennen".
"No sallimus sinun varjelkoon karhun kynsistä", sanoi Jaakko ja töytäsi
toisella kädellään tuota vanhaa vihollistansa, ja seurauksena tuosta
töytäyksestä oli se, että Matti mennä rymähti kumoon.
Sillä välin oli koko tanssin homma jäänyt siihen ja Mari oli
vetääntynyt muiden taa.
Ennenkun Matti oli ehtinyt kömpimään lattialta ylös, töytäsi kaksi
miestä, hammasta purren, Jaakon rinnuksiin kiinni; ne olivat Matin
puollustajia. Tuolla heidän yhdistetyllä rynnäköllään ei kuitenkaan
ollut sen parempia seurauksia, kuin että he yhdellä ainoalla heitolla
molemmin lensivät tuotakin tuokemmaksi seljälleen, tallukset taivasta
kohden, eikä Jaakko näyttänyt paikalta liikahtavan tuota heittoa
tehdessään.
"Jaakko, Jaakko! huusivat toiset nuoret, kun näkivät hänen sivaltavan
tuolin käteensä, joka nähtävästi oli aiottu parhaaltaan ylös kömpivälle
Matille, pystöönpääsy-tervehdykseksi.
"Minä en tottele ketään, minä tahdon kostaa noille roistoille", huusi
Jaakko raivostuksissaan.
Kauhu ja hämmästys oli yleinen.
"Malta mielesi Jaakko!" kuului nyt hätäinen ja heleä naisen ääni, ja
Mäkelän Mari syöksähti hänen eteensä. Mari tarttui hienoilla, pienillä,
naisellisilla kätösillänsä tuon loukatun, raivostuneen ja väkevän
miehen heiluttamaan tuoliin, ikäänkuin hän olisi tahtonut kilpailla
Jaakon kanssa voimista. Siihenpä se tuoli jäikin -- Marin käteen; hän
oli voittanut ja Jaakko seisoi siinä niin hiljaisena, tyynenä ja
häveliäänä kuin hävinnyt herrasmies. Matti pääsi nyt kömpimään rauhassa
ylös lattialta ja toisille ryntääjille ei myös tullut sen enempää;
Matti ja hänen puollustajansa olivat viisastuneet sen verran, ett'eivät
halunneet enään uudistaa rynnäkköänsä.
"Voi, voi sinua Jaakko!" sanoi Mari ja katsoi puolisurullisesti ja
nuhtelevaisesti häntä silmiin.
Jaakko ei vastannut mitään, katsoa tuijotti vaan yhteen paikkaan. Hän
häpesi ja tunsi tunnossaan, että hän oli väärin tehnyt kahdellakin
lailla; häpesi Mäkelän Maria, tuota hentoa ja lempeää olentoa, joka
seisoi hänen edessään nuhtelevaisena ja vienosti surullisena, ja joka
oli niin hartaasti hänestä miestä toivonut ja ennustanut hänestä
semmoisen tulevan; tuntuipa siltä kuin Mari olisi sanonut: "eipä
sinusta, Jaakko, miestä tullutkaan"; hän häpesi myös päihtymistään.
Siihen loppuivat nuorison kemut ja itsekukin meni kotiansa. Kotiansa
meni Jaakkokin, ja siellä hän katkerasti katuen surulla huomasi, kuinka
huonot, heikot ja löyhät hänen hyvät aikomisensa ja lupauksensa
taasenkin ovat olleet.
Noin taisteli Jaakko hyvän ja pahan, häpeän ja kunnian välillä, mutta
millä voimalla? Kodissaan ollessaan, ei hän lapsuudessaan suinkaan
ollut saanut niitä voimia, niinkuin jo edellisestä tiedämme. Korpelassa
ollessaan oli hän vasta oppinut tietämään, mitä velvollisuuksia
ihmisellä on Jumalaa, lähimäistään ja itseänsä kohtaan -- siemen oli
sielläkin kylvetty.
Ja jos ei sitä siementä olisi niin ahkerasti ja kaikella hellyydellä ja
rakkaudella kylvetty Jaakon viljelemättömään, ruokkaamattomaan ja
kurjaan sydämeen, niin mikäpä hänestä olisikaan voinut tulla? Millä
olisi hän voinut vähänkään taistella jo nuorena juurtuneita ja nyt
mieheksi tultuansa elpyneitä paheitansa vastaan? Kahdenkaltaista
siementä oli lapsuudessa kylvetty hänen sydämeensä, kodissa pahaa,
Korpelassa hyvää, ja noiden kylvöjen orahat olivat melkein
tasapainollaan, sillä väliin voitti hyvä, väliin taas paha, ja tuolla
Korpelassa saadulla hyvällä voi Jaakko senkin verran taistella
itsessään kasvamaan pyrkiviä paheita vastaan.
Lankeamisiensa jälkeen kartti Jaakko kohdata Korpelan isäntää, sillä
hän häpesi häntä nähdä. Mutta tuo hyvä isäntä ei heittänyt kadonnutta
lammastaan eksyksiin, vaan haki ja etsi häntä niin kauvan, että hän sen
löysi. Senlaisissa tiloissa nuhteli hän Jaakkoa ja hellyydellä ohjasi
häntä oikealle tielle. Hän veti esiin sen kauhean vaaran, johon Jaakko
oli itsensä syöksemäisillään, ja varoitti häntä tarkoin miettimään
tilaansa ja katsomaan eteensä, ennenkuin se tulisi liian myöhäiseksi.
Kyynel silmissä ja nöyränä kuunteli Jaakko noita isällisen
kasvattajansa oikeutettuja nuhteita ja neuvoja, ja lupasi tehdä
parannusta. Jaakko ei ollut vielä paatunut ja Korpelan isäntä
kostutteli nyt parhaaltaan kylvämäänsä siementä.
Kauvan oli Mäkelän Mari Jaakolle ollut enempi kuin se, joka toivoi
hänestä vielä kerran tulevan miehen, enempi kuin hänen rajun luontonsa
villitsiä. Kauvan oli Mari Jaakon sydämellä asunut rakkaana, salaisena
rakkaana, vaikka toivotoinna kaukaisena toivona. Samoinpa lienee ollut
Marinkin laita, varsinkin viimeiseltä, jolloin Jaakko oli niin äkkiä
kohonnut muiden poikien edelle maineessa ja uljuudessa. Kaukaan aikaan
ei heistä kumpikaan uskaltanut toisilleen virkata sydämensä tunteita,
mutta kauvan kumminkin olivat he jo ymmärtäneet toisiansa, sillä tuo
sydämen kieli on satakielistä, sillä on monta ulospääsy-paikkaa ja sen
ilmaukset ovat niin pehmeät ja lämpymät, että niitä täytyy mykkänäkin
ymmärtää.
Tuona iltana, jolloin tuo viimeksi kerrottu rymäkkä tapahtui, ilmoitti
Jaakko Marille kauvan sydämessään painaneena, salaisen toivonsa.
Niinkuin tiedämme, oli Jaakko silloin hujakassa ja rohkeana, jonka
avulla hän luuli voivansa sydämensä avata.
"Jumala sen tietää, että sinä, Jaakko, olet ollut kauvan minun
sydämelleni kallis ja minä olen kauvan toivonut toivoni toteuvan
kerran. Mutta synkkiä, mustia pilviä alkaa kokoontua toivoni taivaalle,
sillä sinä, Jaakko, olet ruvennut ryyppimään, ja tuo ryyppiminen näkyy
rupeavan tihenemään, siihen siaan kuin olen toivonut sen harvenevan.
Senlaisissa tiloissa olet sinä aina niin rajupäinen, että viime aikoina
olen kauhistellut sitä, niinkuin kaikki muutkin ihmiset. Voi, voi
Jaakko, minua ajatuttaa, kun pitäisi elämämme kohtalot yhdistää", sanoi
Mari sydämen tuskalla, kun kuuli Jaakon tunnustuksen.
"Pahasti olen elänyt ja tehnyt, sinä olet oikeassa, rakas Mari, mutta
minä koen parantaa itseäni, parantaa sinun tähtesi, Mari, sillä minä
tunnen selvästi, että ilman sinutta maailma on minulle autio ja kolkko
ja elämäni turha. Sinä olet alkuun minussa herättänyt ihmisyyden
tunteet ja sittemmin sinä olet povessani sytyttänyt tulen, jota en voi
sammuttaa, niin halpa ja huono kuin vielä olenkin sinun rinnallasi.
Olisipa viimeinen elämäni taitanut olla toki joihinkin määriin siveämpi
kuin se on ollut, mutta tuo Marttalan Matti, joka minua joka
tilaisuudessa solvaisee, saa minun tavasta raivostumaan, ja hänen
vuoksensa minä väliin ryypinkin", puhkesi tuo nöyryytetty kosija
puhumaan.
"Marttalan Matin voit kyllä antaa olla. Hän ei ole senmääräinen mies,
että sinun kannattaisi kunniasi ja maineesi uhrata hänen
typeryydellensä ja mitättömyydellensä, puhuipa ja tekipä hän mitä
tahansa", sanoi Mari.
"Voi Mari kulta, sanotko niin? Minä olen luullut hänen olevan sinun
lemmittysi ja sen vuoksi minä olen ollut Mattia kohtaan mustasukkainen.
Kiitoksia, Mari siitä sanastasi", sanoi Jaakko ja hengitti helpommasti.
"Siinä olet isosti erehtynyt", sanoi Mari.
"Kyllä senkin tunnen, ett'en ole mikään Matin rinnalla. Hän on rikas ja
mahtava mies, kylän rikkaimman talon ainoa perillinen, joka ehkä voisi
sinun tehdä onnelliseksi, mutta yhtäkaikki minä kadehtin häntä. Mitä
olisi, Mari, minulla tarjota sinulle hänen rinnallansa? Eipä muuta kuin
kuollut lapsuus, ja liiaksikin elävä, rikoksellinen miehuus, kaikkien
ylönkatsoma Tintta Jaakko, Tintta-karhu; semmoinen lahja minulla olisi
sinulle antaa, ja sitä lahjaa seuraisi köyhyyttä, kurjuutta ja
kärsimisiä", sanoi Jaakko.
"Älä nimittele itseäsi tarpeetta, koska et kärsi sitä muidenkaan
tekevän. Ne nimitykset eivät yhtään alenna sinun arvoasi minun
silmissäni, sillä: konna nimen panee, mies sen kantaa. Köyhyyttä en
myös pelkää, sillä kyllä Jumalalla on rikkautta. Suoraan sanoen: Matti
ei ole rikkauksineen minkään veroinen sinun rinnallasi", sanoi Mari
totuudessa.
"Voi, voi kuin sinä olet hyvä, Mari. Kyllä tiedän, että saamme kovaa
kokea jo heti alussa, vanhempiesi puolelta, mutta emmekö ala jo heti,
Mari?" esitteli Jaakko.
"Ei vielä."
"Milloinkas sitten?" kysyi Jaakko säikähdyksestä punastuen.
"Kaksi vuotta olkoon vielä koetuksen aikaa. Jos sen ajan pysyt miehenä,
niin uskon minä, että sinulla on voimaa hillitä himojasi, ja silloin
olen sinun, sanokootpa vanhempani ja ihmiset mitä tahansa", sanoi Mari
lujasti ja päättävästi.
"Voi, Mari kulta, kuinka mielelläni minä suostun ehdotukseesi. Minä
tahdon näyttää sinulle ja muille, että voin hillitä pahoja
taipumuksiani. Hyvästi nyt, Mari, minä lähden seisomaan koetusvuosiani
ja sinä olet ainakin näkevä minun miehenä", sanoi Jaakko ja puristi
hellästi Marin kättä; kirkkaat kyyneleet kimmelsivät Jaakon silmissä.
"Hyvästi, hyvästi Jaakko! Jos mielesi on voittaa, muista mitä luvannut
olet!" sanoi Mari, ja niin he erosivat.