Vieras koti -- sen vaikutus.
Koko joukko aikaa on kulunut. Tintta Jaakko ei ole enään Tinttalassa.
Tuo rikkaan Mäkelän Mari heitukka oli hänessä eloon herättänyt ihmisen
-- sisällisen ihmisen. Tuo sisällinen ihminen Jaakossa pyrki nyt vaan
täysin voimin mieheksi, semmoiseksi mieheksi, jota ei enään pilkattaisi
eikä rääkättäisi.
Kauan ei Jaakko ollut enään Tinttalassa, sitten kun hän oli huomannut,
että ihmiset eivät häntä enään niin kovin paljon pilkkaa. Itse hän kävi
hakemassa paikkaa, jossa hän saisi työtä, ruokaa ja vaatetta päällensä,
ja semmoisen hän löysikin omassa kylässä. Paljon ei ollut ensinnä
palkkaa, olihan vaan ruoka ja joku vähänen vaatetta, mutta paljoa ei
Jaakko vaatinutkaan, kun hän vaan pääsi mieheksi, se oli pää-asia se.
Kylä nauroi, talo ja vanhemmat nauroivat ja Jaakko itsekin nauroi
tuolla rengiksi menolla, mutta noilla nauruilla oli vähän erinkaltaiset
syyt. Kylä nauroi Tintta Jaakon tyhmän rohkealla uhkayrityksellä, kun
hänkin muka tapailee rengiksi, joka ei ole muuta oppinut tekemään kuin
pahuutta ja laiskottelemaan; he ennustelivat, ett'ei hän ole viikkoa
enempää talossa. Talo nauroi häpeästä, kun tuli ottaneeksi tuon epaton
ruokansa ääreen, mutta siinä samassa sanoivat he: "antaa Tintta Jaakon
koettaa; saahan hänen pois, jos ei sovi". Vanhemmat nauroivat sitä, kun
tuo heidän poikapökerönsä on semmoisen hullutuksen päähänsä saanut,
että uskaltaa lähteä ihmisiin, vaikkei hän ole oppinut mitään tekemään;
tuntuipa siltä kuin he olisivat pojan taitamattomuuden lukeneet aivan
hänen viaksensa. Jaakon naurun syy oli aivan erinkaltainen kuin
edellisten naurajain; hän nauroi sitä kun hänestäkin tulee mies; olipa
toinenkin, joka nauroi samansuuntaisesta syystä, ja se oli tuo Mäkelän
pikku Mari heitukka, mutta hän ei naurannut julkisesti, vaan salaa
sydämessään.
Mitäpä siitä, Jaakko tuli palveluspaikkaansa määrätyllä ajalla,
niinkuin isännän kanssa sovittu oli.
Tuskin oli Jaakko huoneesen päässyt ja pussin pois selästään saanut,
kun hän suurella pontevuudella kysyi: "onko pärepuita kotona?"
"Mitäpä niillä tekisit?" kysyi isäntä vuoronsa.
"Lohkoisin ne ja sitten kiskoisin päreitä", sanoi Jaakko vakavasti.
"Ohoh, Jaakko! Maltahan nyt ja levähdä tämä ilta; kyllä vielä on aikaa
työtä tehdä, ennenkun vuosi on lopussa", sanoi isäntä puolihymyssä.
"Mihin työhön minun huomenna pitää mennä?" kysyi taas Jaakko.
"Halkojen vetoon".
"Ovatkos häkit reilassa?"
"Kylläpä ne taitavat olla kesä-reilassa", vastasi isäntä.
Sen enempää ei Jaakko odottanut. Päätäpahkaa meni hän ulos, haki sieltä
kärryhäkki-resuja ja tuoda nujuutti ne tupaan. Sutii, sitte niitä
parantamaan. Eihän se tahtonut käydä laatuun, mutta isäntä neuvoi
häntä, ett'eivät vitsat saaneet kiertyä kurille ja ett'ei puuvärkki
saanut tulla koiran kaulalle j.n.e. Häävejä ei niistä tullut, mutta
kumminkin tuli kaksi kärryhäkkiä sinä iltana Jaakolta parannetuksi
siihen voimaan, että ne hyvästi kelpaisivat huomenaamuna käyttää
kärryille.
Niin alotti Jaakko palveluksensa. Alusta alkaen oli hän niin uuttera ja
huolellinen hänelle uskotuissa asioissa, että hän sillä herätti pian
huomion; moniaan päivän perästä sanoi jo isäntä: "olkaasta vaiti,
kuinka kauvan tuota kestää".
Talossa oli työkalut kaikkeen laatuun ja höyläpenkki oli talvikaudet
tuvassa; kaikenlaisia raaka-aineita oli myös ainaisessa varastossa. Ei
se ollut kovin mones ilta Jaakon tulon jälkeen, kun hän ujostellen
pyysi isännältä, saisiko koettaa tehdä astiaa; tuo ujosteleminen tuli
siitä, kun hän pelkäsi, ett'ei semmoista haaskaajaa, kuin hän on,
päästettäisi työkalujen ja ainetten ääreen.
"Tee vaan, opettele vaan! Kyllä minä neuvon ja opetan sinua", sanoi
isäntä ystävällisesti. Se oli Jaakolle mielen vertaa.
Tuumasta tekoon. Ensi iltapuhteen kantoi hän lautoja tupaan, veisti ja
höyläsi niitä, niin että hiki päästä valui. Kaikista esineistä
huomattiin, että pojan teoksesta piti tulla kiulu. Kauvan, monena
iltana ja aamuna teki poika kiuluansa, mutta päiviksi kätki hän
teoksensa niin tarkoin, ett'ei kukaan voinut sitä löytää. Kun kiulu
tuli valmiiksi, ei kukaan nähnyt mihin se joutui, hukassa vaan se oli.
Koetettiin kysyä, mihin hän sen pani, mutta vastausta ei saatu enempää
kuin seinältä. Se vaan havaittiin, että hän aamulla noustuaan oli
jonkun ajan kadoksissa. Talon tytöt ottivat onkeen tuon Jaakon
poissa-olon ja eräänä aamuna seurasivat he ullankanteella poikaa.
Silloin näkivät he Jaakon menevän, varovasti ympärilleen katsellen,
erään, huoneitten takana olevan sillan luokse. Siinäkin katseli hän
ympärillensä, näkisikö häntä kukaan, ja kun ei ketään näkynyt, meni hän
sillan alle, otti sieltä vedestä kivillä upotetun kiulunsa, nosti sen
korkealle ja katsoa tirkisteli sen pohjaa ja uurteita. Oistona
juostalorotteli vesi kaikista kiulun uurteista ja saumoista, ja kiitti
Jaakko kun sai taas kiulunsa kivillä upotetuksi veteen, jossa hän
toivoi sen viimeinkin turpuvan.
Kun tytöt näkivät kaikki pojan vehkeet, purskahti heiltä kimakka nauru.
Ei koskaan ennen ollut Jaakko niin säikähtynyt, kun hän nyt säikähti,
tuon naurun kuultuansa. Hänellä oli jo nyt jotain kunniaa
säilytettävää, ja jos ei juuri entistä kunniaa, niin sitä enemmän
tulevaista, sillä hän aikoi mieheksi ja noin nolostiko tuon nyt kävi!
Alakuloisena tuli hän nyt tupaan, söi eineen ja meni niin sanaa
puhumatta metsään. Sill'aikaa kun Jaakko oli metsässä, nostivat tytöt
kiulun sillan alta ja toivat tupaan. Kun Jaakko tuli metsästä, oli tuo
onnetoin kiulu odottamassa häntä ruhmon nenässä. Heti huomasi poika,
mitä varten se siinä oli. Hän älysi, että kiulu oli häntä pilkkaamassa
ja se kuohautti hänen tuittupäisyytensä korkeimmalleen. Hän sivalsi
kirveen ja lyödä rämäytti yhdellä iskulla kiulunsa palaisiksi ja
viskasi palaset parhaaltaan palavaan uuniin.
"No, no, Jaakko! Ei niin tuittupäisesti. Tytöt tekivät kyllä pahasti,
kun sinun kätkösi toivat tupaan, mutta ei sinun sentähden olisi
tarvinnut kiuluasi särkeä. -- Sinä luotit liian paljon itseesi ja et
kysynyt minulta neuvoa, sentähden se menestyi niin huonosti. Ala vaan
uudestaan, kyllä minä ohjaan sinua, sinun kysyessäsi, ja kyllä se
viimein menestyy", puheli isäntä.
Sinä iltana ei Jaakko puhunut mitään, sillä hän häpesi, häpesi huonoa
kiuluaan ja tuittupäisyyttänsä. Seuraavana iltana aloitettiin
uudestaan. Hiljaisuudessa kantoi Jaakko aineita tupaan, eikä hän
hävennyt enään yhtään, vaikkapa tytöt olivat niin tuntuvalla tavalla
antaneet hänen tietää, minkälainen hänen ensimäinen kiulunsa oli; häntä
elähdytti lause: "kyllä sinusta vielä mies tulee", ja siltä lauseelta
rohkaistuna aikoi hän mieheksi ja aina vaan mieheksi.
Kun Jaakko oli saanut aineita tupaan, meni hän nöyrästi isännän tykö ja
sanoi: "neuvokaa ja opettakaa minua, hyvä isäntä, minä olen niin
oppimatoin", ja tuo ääni, tuo tunnustus tuli siitä tunnosta, ett'ei hän
vielä ole mies, mutta myös siitä vahvasta ja vakaasta päätöksestä, että
hänestä pitää tulla mies.
"Mielelläni sen teen, mutta sinun pitää itsesi kaikki työ tehdä,
muutoin et sinä opi. Sen olen havainnut, että sinä olet uuttera,
vaikk'ei aika ole tämän pitempi, ja ahkeruus kovan onnen voittaa;
sinusta tulee vielä kelpo mies", sanoi isäntä pojalle.
Yksissä neuvoin ryhdyttiin työhön, isäntä neuvojana ja Jaakko työn
tekijänä. Sillä lailla syntyi taas kiulu, mutta nyt pitikin se kaikki
märjät aineet sisällänsä; eipä tullut siitä enään karkulainen, eikä
sitä tarvinnut enään kivillä upottaa piilossa olevan sillan alle
turpumista varten; se kestikin nyt julkisen ja ankaran tarkastelun,
sillä tytöt sieppasivat sen käsiinsä, heti kun se tuli valmiiksi,
kaasivat kiulun vettä täyteen, nostivat sen korkealle ja tähystelivät
kaikkia sen saumoja ja uurteita, mutta ensimäisen onnettomuuden uhalla
ei kiulu vuotanut ainoatakaan noppaa.
"Voi kuinka pian tuo Jaakko oppii!" huudahtivat tytöt ja heittivät
kiulun siihen, ikäänkuin siten tunnustaaksensa, että he ovat peräti
hävinneet luuloissaan.
Tuo tyttöjen arvostelu hänen työstään ei sointunut pahalta Jaakon
korvissa. Uusia perusajatuksia kertyi kertymistään hänen mieleensä,
semmoisia kuin: "kyllä sinusta vielä mies tulee, ahkeruus kovan onnen
voittaa; sinusta tulee vielä kelpo mies" ja "voi kuinka pian tuo Jaakko
oppii!" Noiden lauseitten turvissa koetti hän unhottaa, niin paljon
kuin voi, entistä pikku Tinttaansa ja Tintta-karhuansa ja katsella vaan
vasta eloon herätettyä pikkusta sisällistä miestänsä.
Eihän se kiulu tullut vielä nytkään mitään hienoa ja somaa tekoa,
mutta kumminkin oli se pitävä, ja sen ansion nojalla tai se sian
taloudellisissa askareissa, ja siinä oli Jaakolle kylläksi.
Vaikka Jaakko oli niin huonosti ja työttömänä kasvanut, oli hänellä
kuitenkin hyvä taipumus kaikenlaisen työn oppimiseen; kun hänellä oli
vielä tuon mieheksi aikomisen halun pakottama ahkeruus, niin ennenkuin
talvi oli lopussa, olivat hänen tekemänsä astiat tiviit, sievät ja
pitävät kuin pullot, ja niin keveästi olivat ne syntyneet kuin kerran
pyyhkäistyt. Itsestänsä siitä seurasi se, että ennen vuoden loputtua
oli hänen kätevyytensä yleiseen tunnettu.
Puhtaudestaan piti Jaakko tarkkaa huolta. Joka ikinen aamu pesi hän
silmänsä ja kampasi päänsä, ja olipa tuo tukkakin jo tasaisemmasti
keritty. Talon väki piti huolta hänen vaatettensa puhtaudesta ja
eheydestä. Heti taloon tultua annettiin hänen yllensä vanhoja, mutta
eheitä vaatteita. Tosin olivat housun lahkeet ja takin hihat liian
pitkät, että niitä piti kääriä kaksinkerroin, mutta kumminkin ne olivat
puhtaat ja paikatut; vanhat paikatut kengät sai hän myös jalkoihinsa.
Ruoka oli hyvä ja säännölleen oli se aina pöydällä. Mukava, puhtailla
vaatteilla alustettu ja peitetty vuode oli aina yön tultua valmis häntä
vastaanottamaan ja vaivuttamaan unen virkistävään helmaan. Tuo kaikki
teki Jaakon elämään niin suuren muutoksen, että hän nyt jo mielestään
oli puoli miestä.
Kaikki talon väki kohteli häntä verrallisesti, hellyydellä ja
rakkaudella, eikä kukaan heistä sanonut häntä pikku Tintaksi, eikä
Tintta-karhuksi. Juoppoja ei hän nyt nähnyt ollenkaan, eikä heidän
siveettömiä ja jumalattomia puheitaan kuulunut hänen korviinsa. Hän
kuuli nyt vaan lempeitä ja siveitä puheita koko talon väen keskuudessa,
ja kun työt, käytökset ja kohtelemiset tulivat puhetten kaltaisiksi,
niin ei Jaakko sitä mielessään ihmettelemästä laannut. Kovassa,
tylyssä, jumalattomassa ja kaikilta ylenkatsotussa elämänsä aamussa oli
poikariepu melkeen jähmettynyt elävältä kuolleeksi kappaleeksi, jolta
kaikki paremmat tunteet ja ihmisen jalo eteenpäin pyrkiminen ja
ihmisarvon tunto oli jo noin nuorena melkein kaikki sammunut, ja sen
vuoksi näytti hän silloin kylmällä yhtäkaikkisuudella heittävän
kohtalonsa sattumuksen haltuun. Jumala sen yksin tietää, mitä miehiään
hänestä olisi tullut, jos ei tuo Mäkelän pikku Mari-tyllykkä olisi
eloon herättänyt hänessä niitä kalliita oman arvonsa tuntemisen
siemeniä, joita Luoja on jokaisen ihmisen sieluun kylvänyt.
Suuri oli se elämän koulu oppilaaseen nähden, johon Jaakko oli nyt
joutunut. Siveellisen perhe-elämän jokapäiväiset, puhtaat tavat olivat
hänen silmiensä edessä jokapäiväisenä kirkkaana peilinä. Syvä
kristillinen hurskaus perheessä kaunisti ja kirkasti vielä tuon
koti-elämän jaloksi ja moittimattomaksi. Olipa hyvä kun Jaakkomme
joutui semmoiseen taloon.
Pyhinä ja vähin arkenakin harjoitti Jaakko ahkerasi lukuansa paremmaksi
ja häntä ohjasi aina joku talon väestä. Outoa oli Jaakosta ensimmältä,
kun hän näki talossa niin paljon kirjoja, hänen kodissaan kun ei ollut
muuta kuin hänen aapis- ja katekismus-resunsa. Talossa oli tosiaankin
paljon sekä hengellisiä että maallisia kirjoja ja vielä pari
sanomalehteäkin. Nuot kirjat ja sanomalehdetpä kiihoittivat poikaa
lukuansa parantamaan, sillä vaillinaisella lukutaidolla oli hän jo sen
verran saanut käsitystä, että kirjat sisältävät kummia asioita. Kun
poika oppi selvästi lukemaan, ei hän ollut joutoaikoina muualla kuin
kirjojen tahi sanomalehtien ääressä.
Kylän poikasien ja tyttösien pyhä-illoin leikkiessä, kävi Jaakkokin
joskus siellä, mutta ei alkuvuodesta ollenkaan. Ujona ja hiljaisena
seisoi hän ullankanteella toisien leikkiessä ja väliin meni hänen
suunsa hieman hymyyn, kun hän näki jotain lystiä. Vaikka hänen housunsa
lahkeet ja takkinsa hihat olivatkin kaksinkerroin käärityt, ei
kuitenkaan häntä nyt pilkattu eikä nykitty, eikä kukaan sanonut häntä
Tintta-karhuksi; näyttipä siltä kuin toiset eivät olisi häntä
huomanneetkaan, ja se oli Jaakon mielestä jo hirmuisen iso ylennys. Jos
joku ylimielinen poika-viikari joskus teki poikkeuksen ja sanoi häntä
ikäänkuin pilan vuoksi Tintta-karhuksi, synkistyivät Jaakon kasvot heti
ja iloinen hymy katosi kohta hänen huuliltansa; hän nyt luuli olevansa
oikeutettu kantamaan oikeaa nimeänsä niinkuin muutkin ihmislapset.
Tavallisesti vetäysi Jaakko silloin pois toisien parista ja meni
kotiansa, jonkalaisien tapauksien jälkeen hän oli kotonaankin aina
jonkun ajan synkkämielisempi.
Niin kului se vuosi. Ja kun syksy tuli, sai Jaakko uutteruutensa ja
ansionsa palkinnoksi isäntäväeltään uuden uutukaiset vaatteet, vaikk'ei
mistään semmoisista ollut puhetta ollut. Se oli Jaakon mielestä
semmoinen saalis, että hän oli itkeä ilosta. Nyt ei ollut enään
rikkeimet, riekalaiset ja likaiset ryysyt hänen päällään, eipä edes
semmoisetkaan, joiden lahkeita ja hihoja piti kääriä, eipä tosiaan,
vaan ihka uudet ja mallikkaat vaatteet, jotka sopivat päälle juuri kuin
valetut. -- Eikö ollut Jaakolla syytä iloon?
Ja tosiaankin, kun tuo poika seisoi tuossa, soreat vaatteet yllänsä,
pää sileäksi kammattuna ja silmät puhtaana, ja kun nuoruuden ja
terveyden ruso vielä punotti hänen kasvoillansa, jota etenkin viime
vuosi oli siihen kasvattanut, osaksi alinomaisen puhtauden kautta
kuluttamalla Tinttalassa piintynyttä siisteyttä, osaksi kasvattaen
uutta ja nuorempaa verta, järjestetyn elämän ja hyvän ravinnon kautta,
-- niin ei silloin liikoja arveltu, jos Jaakossa sanottiin olevan
uljaan ja reippaan nuorukaisen alun.
Samana aikana jo kylässä oli puheena, että Tintta Jaakko on uuttera
poika ja hyvä tekemään käsistään.
Kun Jaakko ensikerran meni uusien vaatteidensa kanssa kylän poikasien
ja tyttösien leikkeihin, ei hän luullut kenelläkään enään olevan syytä
sanoa häntä Tintta-karhuksi. Hän toivoi sydämestään, että Mäkelän.
Marikin olisi toisien leikki-paikassa, että hän saisi itseänsä hänelle
näyttää, mikä mokoma mies hänestä nyt jo on tullut. Noissa mietteissä
saapui Jaakko toisien kilpa-paikalle ja katso! Olihan kun olikin
Marikin siellä. Kumpikin heistä oli paljon muodostunut, kasonnut ja
ihmistynyt sitten viime näkemän, varsinkin Jaakko hänelle entistä
edullisemman aseman vuoksi. Kun Jaakko havaitsi Marin, punastui hän ja
jäi ujostellen seisomaan taaemmaksi, muiden poikien taa. Mutta kun Mari
havaitsi Jaakon, juosta tepsutti hän heti hänen eteensä ja sanoi: "voi
kun sinä, Jaakko, olet sievä, sanoinhan minä sen". Jaakko punastui ja
ujostui aina enemmän eikä vastannut mitään.
Kaikki rupesivat nyt leikkimään ja pian oli koko seurue iloisessa
melussa ja hyörinässä. Jaakko vaan ei ottanut osaa toisien iloon;
lieneekö hän katsonut vielä itsensä liian halvaksi siihen.
Siinä seisoi hän ihan yksin toisien leikkiessä ja katsoa tirkisteli yhä
ja alati yhtä ja samaa esinettä vaan -- Mäkelän Maria. Jos Mari vielä
missä liikkuikin, oli Jaakon silmät sinne päin käännetyt; näyttipä
siltä kuin hänen olisi taas tavannut entinen töllöttämis-tautinsa, joka
hänellä Tinttalassa ollessaan oli alituisena työnä.
Olipa leikkivien poikasien joukossa tuo Marttalan mahtava Matti poika,
jonka äiti kysyttäessä voi sanoa, että heillä on viisikymmentä maidon
antajaa ja sata turkin kantajaa ja jonka isä kuntakokouksissa ja
kaikissa vaaleissa äänesti ummelleen koko veron edestä. Tuon
vanhempiensa numero-määrän tiesi Matti poikakin aivan hyvin, vaikk'ei
hän ollut sen vanhempi. Tiesipä hän paljon muutakin, tiesi senkin, että
hänen isällään on paljon kylässä sanomista, erittäinkin niillä, jotka
olivat ennen tarvinneet ja vasta tarvitsevat rahalainoja saada. Noiden
tietojensa nojalla tiesi hän päälliseksi, että hän oli kylän rikkain ja
paras poika, vaikka kohtakin häntä väliin sanottiin karsas-silmäiseksi.
Marttalan Mattikin katsoi niin miellyttävän Mäkelän Marin liikkeitä ja
hyörinää, ja näiden edellämainittujen perittyjen oikeuksien vuoksi ei
hän luullut kenelläkään muilla olevan oikeutta katsella tuota ketterää
Maria. Mutta niinkuin tiedämme, teki kuitenkin Jaakkokin aivan samaa
katsomistyötä, kuin Mattikin, ja vieläpä niin haaveksivaisessa ja
töllöttäväisessä asemassa. Muut eivät huomanneet kummankaan katsomista,
iloisen hyörinänsä vuoksi, mutta Matti heti huomasi, että Jaakko
katselee samaa esinettä kuin hän itsekin. Tuo pisti Matille kovin
vihaksi ja hän aikoi heti Jaakon pelastaa tuosta töllöttämisestä.
"Katsokaapa Tintta-karhua, kuinka hän taas töllöttää!" huudahti
Marttalan Matti poika.
Jaakko havahtui haaveksivaisesta tilastaan. Hänen kasvonsa synkistyivät
ja hän sanoi:
"Mitä sanoit? Olenhan ihminen niinkuin muutkin"
"Olethan vaan Tintta-karhu", sanoi sortajansa.
"Sanotko niin, sinä mokoma karso Matti?" sanoi Jaakko ja hänen silmänsä
säihkyivät.
"Minä saan puhua Tintta-karhulle mitä tahdon", sanoi sortajansa ja
töytäsi Jaakon eteen, pudistellen nyrkkejänsä.
Silloin tarttui Jaakko Matin rinnuksiin kiinni, sieppasi kohoksi ja
rupesi huimasti pyörittämään häntä ympäri. Viimein heitti hän Matin
irti, mutta hämmästyksen ja tuon huiman pyörimisen tähden kadotti Matti
keskipisteensä ja keikahti seljälleen.
Yleinen nauru räjähti toisien poikasien joukosta.
Kaikki tuo oli tapahtunut niin äkkiä, ett'ei kukaan ollut ennättänyt
tehdä eikä toimia mitään.
Harmistuneena toisien naurusta ja huonosta onnestaan, kompuroitsi Matti
ylös, ja kauheasti haukkuen hankki hän uutta rynnäkköä paikoillaan
levollisena seisovaa Jaakkoa vastaan. Jaakko kyykistyi ja kouristi
lähellä olevan puun palasen kouraansa.
"Jaakko, Jaakko! Malta mielesi!" kuului silloin lempeä ja sointuva ääni
toisien joukosta; se oli Mäkelän Marin ääni.
Jaakon käsi vaipui heti alas tuon äänen kuultuansa, puun palanen putosi
maahan ja niinkuin viaton uhrilammas seisoi hän nöyränä ja hiljaisena
yhä vielä haukkuvan ja räyhyävän vihollisensa edessä, ja kärsipä hän
närkästymättä Matin pieniä nyljäyksiä ja survouksia. Ei Mattikaan
uskaltanut ryhtyä sen ankarampaan rynnäkköön, sillä hän kenties pelkäsi
uutta ja kukatiesi ankarampaa ryöppyä.
"Anna Jaakon olla rauhassa, kosk'ei hän tee kenellekään pahaa", sanoi
joku joukosta, ja sitä Matti tottelikin, ikäänkuin hän tuosta olisi
saanut otolliset ehdot vetäytyäksensä pois niin epäonnistuneesta
riidasta.
Heidän leikkinsä loppui siihen, sillä siihen oli sekaunut jotain
semmoista, joka teki heidän mielensä apeaksi, ja niin meni itse kukin
kotiansa.
Apeana oli Jaakonkin mieli kotia mennessään. Hän tunsi, että häntä oli
ilman syyttä solvaistu, ja se tuntui hänen mielestänsä ainoalta
oikealta, että hän omalla kädellänsä kosti solvaajalle.
Noin miettien tuli Jaakko kotiansa. Mutta ennenkuin Jaakko sinne
ehtikään, oli isännällä jo tarkka tieto, mitä poikien kesken oli
tapahtunut.
Kun Jaakko tuli kotia, tuli isäntä häntä vastaan ja kysyi
ystävällisesti: "missä sinä, poikaseni, nyt olet ollut?"
"Kävin kylässä."
"Sen kyllä tiedänkin, mutta mitä sinä siellä olet toiminut?"
Jaakko vaikeni.
"Minä olen kuullut, että sinulla on ollut riitaa Marttalan Matin
kanssa", aloitti taas isäntä ja katsoi Jaakkoa tarkasti silmiin.
"Matti solvasi minua aivan syyttömästi", sanoi Jaakko alakuloisesti.
"Ja sinä nujuutit Mattia ja kukatiesi mitä olisit tehnyt, jos ei muut
olisi pääsneet hätään."
"Minä tahdoin vaan kostaa vääryyden", sanoi Jaakko, puolustellen
itseänsä.
"Mutta sitäpä ei juuri saa tehdäkään. Jumala sanoo: 'Älkäät pahaa
pahalla kostako, vaan voita sinä paha hyvällä, niin sinä kokoot tuliset
hiilet hänen päänsä päälle', ja 'siunatkaat niitä, jotka teitä
kiroovat, ja tehkäät niille hyvää, jotka teitä vastaan rikkovat', sekä
'jos joku lyö sinua poskelle, niin käännä hänelle toinen', ja monta
muuta semmoista paikkaa voisin minä esiin vetää", puheli isäntä.
"Voi, voi! kyllä sitä olisi vaikea tehdä", sanoi Jaakko ja rupesi itkeä
nyhkimään.
"Kyllä se on meidän vanhalle ihmiselle vaikea tehtävä, se on tosi,
mutta jos me tahdomme Jumalan tahdolle kuuliaiset olla ja viimein onnen
periä, niin meidän pitää niin tehdä. Matti kyllä teki pahasti, kun hän
solvasi sinua, mutta meidän pitää kärsiä vääryyttä, ja heittää kosto
Herralle, sillä hän sanoo: 'minun on kosto, minä tahdon kostaa, sanoo
Herra'. Eikö se ole mies, joka voi itsensä hillitä ja kärsiä", neuvoi
ja puheli isäntä renki-poikaansa.
Poika ei vastannut tuota hyvää isäntäänsä, vaan kuunteli nöyrällä
kuuliaisuudella noita mieleen pantavia ja painavia elämän opetuksia,
hiljakseen itsekseen nyhkien.
Silloin kun nuot tapahtuivat, oli Jaakko kohta rippikoulun ijässä.