I.

Elämän aamu -- kodin kasvatus.

Erään tiheän kylän laidassa Pohjanmaalla, matalan ja tiheän

männikkö-metsän keskellä, kivikankaalla, on pieni ja vanha mökki,

Tinttala on mökin nimi. Mökki on vanha ja riutunut, sillä siinä ei oltu

miesmuistiin tehty minkäänlaista uudistusta eikä korjausta. Lahoneet ja

aidastuneet seinät olivat pullistelleet ja lommistelleet sinne ja

tänne, ja vesikatolle oli pantu pieniä kiviä ja turpeita, pitämään

kiinni repaleisia tuohi-levyjä. Putoamaan pyrkivää sisäkattoa

vastusteli useampi lattiasta kattoon ylöttyvä, kuorimaton pönkkä,

rikkinäisiä akkunalaseja palkitsi parvi päre- ja tuohi-paikkoja. Paras

ja samassa lujin mökin huonekalu oli musta ja onnelle palanut,

ovinurkassa seisova, maakivistä tehty takka, kumminkin uloslämpeävä.

Yhdellä mökin seinällä oli pari seinään lyötyjen vaajojen päälle

rakennettua lavaa, joissa oli pehkuuntuneita olkia ja kuluneita,

likaisia vaate-ryysyjä; ne toimittivat vuodetten virkaa. Kun vielä

otamme lukuun pari jakkaraa ja pienen, likaisen pöydän, niin ovat mökin

merkillisimmät huonekalut luetellut.

Kolmihenkinen perhe asui Tinttalassa, äiti ja heidän poikansa. Heidän

nimensäkin saamme tietää, kun mainitsemme, että kylä nimitti heitä

Tintta Jaakoiksi ja Tintta Kaijaksi, sillä Jaakko oli niin isän kuin

pojankin nimi.

Vaikka mökki oli niin halpa ja viheliäinen, oli siinä kuitenkin

alituisesti ololta vieraita, sillä töllissä oli jotain vetovoimaa, joka

heitä sinne viehkeästi veti. Siihen vetovoimaan kuului jo tuo musta

kahvipannu, joka nokisena sangastansa riippui pitkässä puunaulassa

seinällä, ihan takan vieressä, läpättömän ja rikkeimeksi palaneen

liemitorvensa kanssa. Kumminkaan ei tuo paljon palvellut kahvipannu

liene ollut yksistänsä se, joka niin runsaasti sai vieraita mökkiin,

mutta kun saamme tietoomme, että mökin perinurkassa oli mahdotoin kasa

likaisia ja kaikenkarvaisia ryysyjä, josta talon isäntä tai emäntä

tarvittaessa yhdellä ainoalla taitavasti tehdyllä, olkapäätä myöten

tapahtuneella käden pistoksella ryysykasaan, veti esiin pullon, jossa

oli kirkasta nestettä, sekä kannettoman ja paikatun pikarin, jolla

hätäpikaa lähimpänä seisovalle janoovalle, joutuin jos joutuin,

annettiin "tinttoja", niin ehkä käsitämme minkä vuoksi oli niin kosolta

vieraita mökissä..

Tuo tinttojen antaminen tapahtui aina varovasti isänisälle tahi

emännälle tehdyn kuiskutuksen jälestä, ja ensimäinen seuraus tuosta

kuiskutuksesta oli se että kuiskuteltu rupesi varovasti pilkistelemään

rikkinäisistä akkunain reijistä ja oven raosta ulos, ja kun ei vaan

mitään epäluulon alaista näkynyt, niin käytiin rivakkaasti tinttojen

antamiseen. Sen tehtyä katosivat nuot taikakalut taas ryysykasaan,

yhdellä ainoalla käden pistoksella, niin perinpohjaisesti, että niitä

olisi ollut mahdotoin sieltä muiden löytää kuin asian omaisien. Sen

asian todistukseksi mainittakoon sivumennen, että nimismies oli jo pari

kertaa käynyt epäluulon alaisena tongostelemassa tuota ryysyläjää,

löytämättä kuitenkaan mitään semmoista, joka hänelle olisi virkansa

puolesta ollut kelvollista. Noista nimismiehen onnistumattomista,

mökissä tapahtuneista poliisi-toimista oli asianomaisien nykyinen

arkuus kumminkin kotoisin. Oli miten oli, mutta, tuskin on mikään

kaappi maailmassa uskollisemmasti toimittanut tallentajavirkaansa,

luvallisia tai luvattomia anastamisia vastaan, kuin tuo ryysy-koko

Tinttalan mökin nurkassa; sen vuoksi menestyikin tinttaaminen niin

kauvan. Vuosikymmenien päästä vasta saatiin tietää, ett'eivät

varovaiset tinttalaiset säilyttäneetkään aarteitaan tuossa likaisessa

ryysy-läjässä, vaan että läjä oli vaan lukkona ja ovena heidän

keinokkaasti tehtyyn kassakirstuunsa, sillä ryysy-kasan alla oli eräs

lahoneen lattian lauta irrallaan, jonka alusta oli kaivettu niin

monilokeroiseksi ja soppeloiseksi, että sieltäkin olisi äkkinäisen

ollut mahdotoin mitään löytää, jos sinnekin olisi osauttu. Se ei

kumminkaan koskaan tapahtunut, mutta, isännän tai emännän käsi

avaimena, ottivat ja panivat he sinne yhtä nopeasti ja helposti kuin

jos he olisivat auki olevalla kaapin läpällä ammattiaan harjoittaneet.

Semmoinen oli Tinttalan asukasten elämän laatu ollut jo kauvan aikaa,

ja nuoremmat ihmiset eivät muistaneet toisin olleenkaan.

Itsestäänhän on jo arvattava, ett'ei mökin elämä yleensä ollut juuri

siveää ja ett'eivät mökin lempivieraatkaan tuota juuri paljon

edistäneet.

Korttein lyönti oli sekä vierailla että talon vanhemmalla väellä

useinkin työnä, ja kun vierasten päästä rupesi juopuneen autuus

haihtumaan, otettiin taas uudestansa naukkuja eli tinttoja, niinkuin he

itse sanoivat. Tuommoisen työn ja tuommoisen ravinnon ollessa tulivat

puheet ja keskustelut itsensä kaltaisiksi. Kiroukset, riidat, väliin

tappelut ja kaikkinainen jumalattomuus oli alituisena soitantona ja

esikuvana mökissä. Kaiken tuon viheliäisyyden ja turmeluksen ohessa

täytyy mökin asukkaille antaa se kunnia, ett'ei kukaan heistä voinut

koskaan soimata epärehellisiksi eikä varkaiksi, sillä heille ei

kelvannut koskaan mikään muu karvas-kultansa maksuksi kuin puhdas raha.

Jos joku yritti heille tuomaan viljaa j.m.s. viinan hinnaksi, nuot

tinttain antajat oikein kauhistuivat muka semmoista jumalattomuutta,

kun Jumalan viljaa juotaisiin; tulipa vielä päälliseksi heidän

kauttansa ilmi ja omistajalleen takaisin monta varastettua kalua,

jyvä-pussia j.n.e.

Tuommoisessa koulussa ja tuommoisilta vanhemmilta sai Tinttalan pikku

Jaakko kasvatuksensa. Hän oli vanhempiensa ainoa lapsi, ja hän oli

syntynyt tähän maailmaan vanhempiensa jo ikäpuolina ollessa. Tuo

Tinttalan pieni Jaakko, joka tulee kertomuksemme päähenkilöksi, oli

sillä ajalla, jolta kertomuksemme on, kymmenvuotias. Hän oli

harvapuheinen, eikä näyttänyt ottavan osaa mihinkään mökissä

tapahtuviin toimiin, istua jörötti vaan päiväkaudet melkein yhdessä

paikassa liikkumatta. Siitä hän seurasi jokaista puhetta ja

keskustelua, suu unohtuneena puoleksi auki, ja katsoa töllöttäen

milloin puhujaa, milloin muita; hän ei näyttänyt pitävän kenestäkään

mitään, muut hänestä sitäkin vähemmän.

Vanhempansakaan eivät hänestä suurta lukua laskeneet, kun hän vaan oli

hengissä ja tiettävissä, muusta ei ollut kysymystäkään. Karun ruokansa

ja kurjat vaateriepunsa sai pikku Jaakko, niinkuin vanhempansakin,

niistä niukoista voittorahoista, jotka ainoana mökin tulona saatiin

luvattomalla ja inhottavalla viinankaupalla. Pörröisenä, likaisena ja

riisumatta pani pikku Jaakko maata pehkulavallensa, kahta vertaa

pörröisempänä nousi hän siitä aamulla, sillä tuuli ja muut pojan

tukkaan päivän pitkään sattuneet esineet olivat kukin laillaan ja

tavallaan siljanneet hänen hivuksiaan, sen vuoksi olivat ne illalla

milt'ei sileämmät kuin aamulla.

Hän ei pukenut koskaan ylösnoustuansa, kun ei hän koskaan riisunut

maata pannessansa. Noustuansa söi hän niukan eineensä, ja sitten taas

tuo yksitoikkoinen päivän työ: muiden suuhun ja toimiin avosuin katsoa

töllöttäminen; se oli hänen jokapäiväinen työnsä, semminkin kun vaan

mökissä oli tinttaajia.

Kun mökissä ei sattunut olemaan vieraita, ja semmoisia päiviä toki

joskus sattui, ei pikku Jaakko silloin joutanut olemaan vaiteliaana,

sillä hän sai aina ankaran käskyn jommaltakummalta vanhemmalta: "ota

kirja käteesi!" Poika oli niin tuohon heidän harvinaiseen puhutteluunsa

tutustunut ja tullut sen merkityksen niin perinpohjaisesti tuntemaan,

ett'ei hän yhtään sitä vastustellut, vaan hän meni heti, tuon äänen

kuultuansa, tomuisen seinälaudan luokse ja sieppasi sieltä

katekismus- ja aapis-kulunsa ja rupesi lukea tankuttamaan miten voi,

sillä hänelle ei oltu opetettu muuta kuin kirjainten vaillinainen

tunteminen. Kyllä pikku Jaakko koetti alussa panna tuota

tieteilemiskäskyä vastaan, niin paljon kuin vaan voi, mutta tuo

alinomaa näkösällä oleva paksu, puinen ja hiiltynyt haara-kohennus,

joka takan loukossa seisoa törötti, oli heti alkupäässä tehnyt niin

tuntuvan vaikutuksen poikaan, että hän katsoi parhaaksi olla

vastustamatta. Ihme, kumma! Vaikka poika oli niin jörömäinen kuin hän

oli ja vaikk'ei hän ollut saanut sen parempia oppia, oppi hän kuitenkin

välttäväksi lukijaksi ennen pitkää! Kinkeriluvuillakin kummasteli

papisto, kun Tinttalan pieni Jaakko osasi niinkin lukea, vaikka hän oli

semmoisessa kodissa kasvanut, sillä papisto tunsi tarkkaan

tinttalaisten sisällisen elämän.

Tuo pojan lukutaito antoi Tinttalan vanhuksille paljon rintaa. Jos joku

kristillismielinen ihminen muistutti heitä, minkälaisessa tilassa

heidän poikansa kasvaa, sanoivat vanhukset tavallisesti: "osaapa tuo

lukea niinkuin muidenkin ihmisien lapset."

Siinä he luulivatkin olevan kaikki, mitä he olivat velkapäät lapsensa

kasvattamisen eduksi tekemään, kun laittoivat hänen päällensä jotain

vaate-riekaletta, jos kohtakin iho vilkkui sieltä ja täältä, ja kun he

antoivat pojallensa jokapäiväisen, jos kohtakin niukan ravinnon; kun

poika oli vielä opetettu lukemaan, niin tuntui vanhemmista, että he

ovat tehneet kaikki mitä tehtämän pitää.

Vieläpä nuo Tinttalan vanhukset olivat ja elivät mielestänsä

kristillisellä pohjallakin, ja siitäpä pohjasta pikku Jaakollekin tuli

tuo kohennus-pakko lukemiseen, sillä "eivät he tahtoneet pojastansa

pakanan tulevan", niinkuin he usein sanoivat. Eivät vanhemmat

opettaneet pojallensa minkäänlaista työn eikä asian tekoa, eivätkä he

itsekään mitään semmoisia tehneet, sillä, niinkuin olemme jo nähneet,

talossa ei mitään semmoista ollut, kun tähän vaativat elämän tarpeet

saatiin viinanmyönnin voitoilla. Asiain näin ollen kasvoi poika yhä

vaan edelleen samanlaisessa olossa ja asemassa.

Mökin raa'at ja siveettömät vieraat vaikuttivat myös paljon pikku

Jaakon kasvatukseen. Alituisesti kuullen heidän irstaisia puheitaan,

imi hän niistä nuoreen sydämeensä pohjakaavan kaikille käsityksilleen,

ja pian oli hänellä semmoinen käsitys ihmisistä yleensä, ettei sen

parempaa ole muuallakaan kuin heillä, ja että kaikki on niinkuin

ollakin pitää.

Jos poika-raiska joskus kävi ulkona kodistansa, muiden ihmisten

parissa, katsottiin häntä kaikkialla ylen pörrötukkaisuutensa,

likaisuutensa ja rikkinäisten vaateryysyinsä vuoksi. Vieläpä katsottiin

paljon siihenkin, kun hän oli köyhä ja Tinttalasta kotoisiin, sillä

ihmiset yleensä kammoivat Tinttalaa. Eivätpä kylän lapsetkaan

kohdelleet paremmin Jaakko-raiskaa, sillä kun he tapasivat hänen,

kerääntyivät he hänen ympärillensä, tekemään ilkeää pilkkaa ja ivaa,

vaikk'ei hän antanut heille siihen vähääkään aihetta eikä syytä.

Yksi nyki yhdestä, toinen toisesta Jaakon rikkeimen ja riepaleisen

nutun nurkasta, samassa hokien: "Tintta Jaakko, pikku Tintta,

Tintta-karhu" ja muuta semmoista.

Kauvan kärsi Jaakko tuota pilkkaa ja koki panna: "noo, noo, kaa, kaa,

olkaa siivolla!", mutta kaikesta tuosta ei ollut mitään apua, vaan

joukko yltyi vaan kiusaamaan. Rynnäkkö kävi viimein niin ankaraksi,

ett'ei Jaakkoparka tiennyt miltä puolelta olisi itseään suojellut.

Tavallisesti kiusasivat poika-viikarit Jaakkoa niin kauvan, että hän

suuttui viimein ja haapuili kiinni vainoojiansa, mutta silloinkos

poika-viikarit nauraa hohottamaan ja pakoon juoksemaan, huutaen:

"varokaa itsenne, Tintta-karhu tulee!" Tuota menoa pitkitettiin

tavallisesti siksi kuin joko kiusaajat kyllästyivät mieli-työhönsä tahi

Jaakko-raiska pääsi pakoon heidän kynsistänsä.

Kun tuolla lailla kiusattu poika sattui joskus pölyyttämään

kiusaajiansa, siitäkös vanhemmat sekä kiusaajat itse huutamaan ja

parjaamaan Tintta Jaakkoa, kuinka häjy, kuinka räähkä, ilkeä ja

hillimätöin hän on; ja niissä tiloissa olivat itse ilkeyden tekijät

valmiit tekemään vanhemmillensa kanteita tuosta pahankurisesta

Tintta-Jaakosta. Vanhemmat ottivat tavallisesti noiden pienten,

jäävillisten kantajain todistukset täysinä vastaan ja heidän

katsanto-tapansa Jaakkoon ei suinkaan sen kautta käynyt leppeämmäksi.

Kaikesta tuosta näkyy, että Jaakko raiskalla oli suo siellä, vetelä

täällä. Ulkona kodista kiusattiin, rääkättiin, pilkattiin ja vihattiin

häntä ihan syyttömästi ja jos hän tuli kotiansa apealla mielellä, eipä

sielläkään mitään hyvää näkösällä ollut. Vanhempansa eivät kyllä

hänestä lukua pitäneet, olipa hän kylässä tahi kotona, mutta heillä ei

ollut yhtään ainoata hyvää ja opettavaista sanaa antaa pojallensa, ei

yhtään vanhemman rakkaudesta lähtenyttä ohjausta, ei yhtään siveellistä

oman elämänsä esimerkkiä tulevaksi valoksi; eipä tosiaankaan muuta kuin

kohennus-koulu lukemiseen ja karu illallinen, siinä kaikki. Taikka jos

talon vieraat sattuivat olemaan tinttaamassa, niin eipä heistäkään

ollut suurta tukea eikä lohdutusta apealle ja sorretulle poikarievulle.

Eräänä kertana kävi niin, kun Jaakko meni kylälle; että hänen vanhat

vainoojansa ottivat hänen taas käsiinsä. Jaakko tuskaantui nyt jo heti

ensi ottosilla. Hän sai kiusaajistaan yhden ja toisen kiinni, ja pian

oli useampia töppösiä yht'aikaa taivasta kohden, ja toisia hän huimi

housuille aikalailla. Siinä nujakassa havaittiin, että Jaakko oli

huomattavan väkevä ikäisekseen. Huomattuaan minkälaisia hujauksia he

nyt Jaakolta saivat, lähtivät hänen kiusaajansa huutaen, parkuen

tallustelemaan kylään. Tiellä he itkusuussa kertoivat ja voivottelivat,

kuinka pikku Tintta heitä pieksi ja rusikoitsi. Vanhemmat ihmiset

tuosta kovin kauhistuivat, kun tuo ryökäle tohtii ja uskaltaa koskea

heidän lapsiinsa. Tuo kauhu oli sitä helpompi heidän sydämiinsä

syttymään, kun heidän mielensä ei ollut ennestäänkään suopea.

Tulissaan, tauloissaan lähtivät he tuolle pahankuriselle poikanulikalle

kostamaan ja juoksu-jalassa riensivät he äskeistä poikien

tappelutannerta kohden. Jaakko-raiska ei osannut aavistaakaan, että

uusi ankarampi rynnäkkö häntä vastaan oli tulossa. Hän oli vaan ypö

yksin äskeisellä taistelutantereella, ikäänkuin nauttien voittonsa

hedelmää -- ihmis-arvoa, jota hän oli pakotettu käsivarsillansa

itsellensä anastamaan. Huutaen, hoilaten juoksi kostaja-joukko sitä

paikkaa kohden, jossa vainottu seisoi, miettien tilaansa.

"Tuolla seisoo vielä Tintta-karhu", huusi joku kostaja innostuksissaan,

kun näki Jaakon seisovan yksinänsä.

Tuo huudahdus ja sortonimensä kuuleminen herätti pojan haaveksivaisesta

tilastaan. Hän silmäsi hätäisesti ympärillensä ja huomasi häntä

itseänsä kohden kiitävän joukon, ja heti ymmärsi hän, mitä varten se

oli liikkeellä. Täyttä väkeään lähti Jaakko nyt käpälämäkeen,

välttääksensä siten tuon uuden ja voimakkaan vainooja-parven, jonka

kanssa ei ollut tietysti leikinteko, jos he vaan hänen käsiinsä

saisivat. Vainooja-joukko huomasi pojan liikkeen ja sen vuoksi

levittivät he sotarintansa ja estivät häneltä paon, ja pian olivat

vikkelimmät kylän nuoret pojat pakenevan poika-raiskan kimpussa. He

rupesivat nyt oikeen isällisesti kurittamaan Tintta Jaakkoa, jota

tehdessään he ehtimiseen muistuttivat, ett'ei hän saa vasta koskea

heidän lapsiinsa. Ei siinä auttanut Jaakon vastaanväittelemiset, että

heidän poikansa olivat tehneet hänelle vääryyttä, eikä itkut ja porut,

vaan he haivalsivat ja löylyttivät pojan pahanpäiväiseksi. Sitten

lähtivät he tyytyväisinä pois, ikäänkuin olisivat hyvinkin jalon työn

tehneet.

Siihen jäi poikariepu taas ypö yksin, nyt saaneena, äskön, antaneena,

saaneena syyttömästi, pakosta antaneena. Hän istua hytkähti lähellä

olevan aidan viereen, ja sydämessään tuntui ensikerran eläessään niin

kummallisia tunteita. Ensikerran tunsi hän että ihmiset eivät ole

niinkuin olla pitäisi ja että hänkin voisi olla ihminen niinkuin

muutkin ihmiset. Hän vertaili omaansa, isänsä, äitinsä ja alinomaisten

kotivierastensa elämää, asemaa ja arvoa muiden ihmisien elämään ja

arvoon. Silloin havaitsi hän, että suuri väli, suuri juopa oli hänen ja

muiden, välillä. Hän kysyi nyt itseltänsä: mikä on tuon välin tehnyt,

mikä juovan rakentanut, ja mistä se tulee, että toiset ihmiset

leikkaavat vaan kunniaa koko elämänsä ajan, jota vastaan toiset ihmiset

saavat vaan osaksensa sortoa ja pilkkaa ja häpeää?

Noita mietti Tintta Jaakko häväistynä, pilkattuna, ylenkatsottuna ja

rangaistuna, tuossa aidan vieressä istuessaan. Näitä kysymyksiään

selvitellessään huomasi hän, että tuota suurta juopaa ei ollut mikään

muu rakentanut kuin erilainen kasvatus jo lapsuudesta pitäin. Hän

huomasi olevan muitakin poikasia yhtä köyhiä kuin hänkin, joita ei

talojen pojat ja tytöt niin pilkanneet ja nykineet nutun liepeistä,

niinkuin häntä itseänsä, mutta samassa hän huomasi, että heidän päänsä

oli aina sileäksi kammattu ja heidän silmänsä puhtaat, vieläpä heidän

vaatteensakin olivat ehyet ja puhtaat, vaikka kohtakin paikatut ja

halvat. Huomasipa hän senkin, ett'eivät nuo köyhät, jos kohtakin siivot

ja siistit pojat, saaneet sitä arvoa toisien onnellisempien silmissä

kuin varakasten talollisien lapset, mutta heitä ei kumminkaan nykitty,

pilkattu eikä pieksetty, ja se oli Jaakko raiskan mielestä jo

mahdottoman ison arvon voitto.

Noita miettiessään tunsi hän katkeruudella minkälainen hänen

kasvatuksensa on ollut. Juopuneiden alinomaiset irstaiset ja raa'at

puheet olivat kuuluneet yhtäläistään hänen korviinsa aina siitä asti

kuin hän puhetta rupesi ymmärtämään. Vanhempansa olivat väärällä,

laittomalla ja jumalattomalla tavalla hankkineet hänelle kurjan, mutta

kumminkin kerjäämättömän ravinnon, ja siinä samassa olivat he kovin

laiminlyöneet hänen muun kasvatuksensa. Eipä kummakaan, jos ihmiset

häntä pilkkasivat ja katsoivat ylen semmoisena pörrötukkaisena,

likasilmäisenä, ryysyisenä ja ihmisyydestä osattomana ja kaikenlaisena

kurjuuden esikuvana, kuin hän juuri tänäkin hetkenä oli. Huomasipa hän

nyt olevan ison välin muiden ja itsensä välillä.

Noita kaikkia miettiessään ja tuntiessaan, pillahti poika katkeraan

itkuun. Se oli ensimäinen itku kehto-itkujen jälkeen, jonka ahdistettu

sydän pusersi ulos. Siinä hän itki, tiesi herra kuinka kauvan. Hän itki

mennyttä kovaa ja karua elämänsä aamua, itki ihmisien tylyyttä,

kovuutta ja tunnottomuutta, -- sitä kaikkea hän itki.

Kun Jaakko raiska oli parhaallaan itkemässä, tulla tepsutteli toisella

puolen aitaa olevan vainion pellon piennarta myöten häntä kohden saman

ikäinen ja kokoinen tyttö-tyllykkä, kuin hän itsekkin oli. Tuo tulija

oli Tinttalan likimäisen naapurin ja samassa kylän varakkaimman talon

isännän ja emännän ainoa ja viimeinen lapsi, sillä kaikki heidän

ensimäiset lapsensa olivat kuolleet. Kun heidän ensimäiset lapsensa

olivat joutuneet tuonen uhriksi, hoitivat vanhemmat tuota ainoaa

lastansa sen suuremmalla huolella. He eivät päästäneet tyttöänsä paljon

ulkonakaan käymään, sitä vähemmin toisien kylän lapsien seuraan,

peläten hänelle tapahtuvan jotain vaaraa tahi taudin kohtausta.

Sentähden ei tulija tyttö ollut mikään likeinen tuttu itkevälle Jaakko

rievulle; hän tiesi vaan, että tyttö oli heidän mahtavan naapurinsa

tyttö.

Tyttö oli puettu punarantuiseen hameesen ja puhtaat lyhyenlännät, mutta

leveät paidan hihat liehuivat hänen kävellessään, tuulen ja hänen

käyntinsä voimasta. -- Valkoisen kellertävä, latvoilta tasaiseksi

leikattu tukka, liehui myös valtoimena hänen kävellä tepsuttaissaan.

Sureva, kaikkien hylkäämä poika ei huomannut hänen tuloaan; hän ei

katsellut ympärilleen tällä kerralla, sillä hänellä oli työtä työstään.

Kun tyttö pääsi aitaa liki, katsoi hän suurilla, sinisillä silmillään

aidan raosta säälivästi ja osanottavasti toisella puolen aitaa surevaa

poikaa.

"Älä itke, Jaakko", sanoi hän hetken päästä, heleällä ja sointuvalla

äänellä.

Jaakko säpsähti. Se oli ensimäinen lempeä ääni, ensimäinen lempeä

puhuttelu, jonka hän koskaan oli elämässään kuullut. Hän käänsi itkevät

kasvonsa ääntä kohden ja havaitsi aivan selkänsä takana, toisella

puolen aitaa olevan pulleaposkisen tytön viattomat kasvot. Hän tunsi

heti puhuttelijassaan mahtavan naapurinsa tyttären. Voi kuinka suuren

välin hän tunsi olevan itsensä ja tytön välillä. Silmättyään tytön

miellyttävään näköön ja pukuun, häpesi hän omaa kurjuuttansa ja

likaisuuttansa. Hän koki pidättää itkuansa ja pyyhkäsi ehdottomasti

pörröistä tukkaansa pois silmiltänsä. Kenties tuo itsensä siivoomisen

yritys oli Jaakolle ensimäinen, jonka hän eläessään oli tehnyt. Kenties

oli tuo ensimäinen tunto Jaakolla, että hänen pitäisi olla ja elää

siistimmästi, ja tuon tunnon, tuon tarpeen lienee vaikuttanut hänen

tykönänsä oleva puhdas, siisti ja lempeä tyttö.

"Voi, vieläkö sinäkin, Mari, tulet minua pilkkaamaan", sanoi Jaakko

itkunsa seasta, kuin oli toipunut ensi hämmästyksestään.

"En minä sinua pilkkaa", sanoi Mari lempeästi.

"Kaikkihan minua pilkkaavat ja kiusaavat, vieläpä pieksävätkin", sanoi

Jaakko surumielin.

"Niin he kyllä tekevät, sen olen nähnyt, mutta enhän minä ole koskaan

sinua pilkannut, Jaakko."

"Et koskaan, Mari."

"Ethän siis ole minulle vihainen, Jaakko?"

"Voi, Mari! Sinulle en ole koskaan vihainen, enkä vastakaan ole; sinä

olet niin hyvä! Enkä minä ole kenellekään vihainen, mutta ihmiset

vihaavat minua kurjaa ilman syyttä", sanoi Jaakko taas, ja alkoi vaipua

entiseen suru-mielisyyteensä.

"Ihmiset ovat sinulle pahoja. Tiedän senkin, että he sinua syyttömästi

pieksävät. Tosin sinä löylytit toisia poikia, mutta se oli heidän oma

syynsä, sillä he eivät antaneet sinulle rauhaa, ennenkuin saivat sinun

suuttumaan", sanoi Mari.

"Mistä sinä, Mari, tiedät sen?"

"Koko ajan olen katsonut akkunasta ja tulin sinua lohduttamaan."

"Voi minua onnetonta!" sanoi Jaakko ja pillahti taas itkemään.

"Älä huoli itkeä, Jaakko, kyllä sinusta vielä mies tulee", lohdutteli

häntä Mari.

"Voi, Mari! Ei minusta tule miestä, ei koskaan", sanoi Jaakko ja

väänteli käsiään tuskassaan.

"Tulee kun tuleekin sinusta mies, minä tiedän sen", tokasi Mari

innokkaasti.

"Mitenkä, Mari, sanoppas!" sanoi Jaakko ja katsoi häneen melkein

luottavasti.

"Kun kasvat vähän isommaksi, rupeat sinä työtä tekemään. Silloin saat

paremmat vaatteet yllesi ja silloin sinä, Jaakko annat leikata tukkasi

ja kampaat pääsi aina sileäksi, peset myös joka aamu silmäsi puhtaiksi.

Kun niin teet, niin ihmiset lakkaavat sinua ylenkatsomasta ja

pilkkaamasta", ennusteli pikku Mari melkein käskevästi.

"Voi, voi, Mari! Minä tahdon tehdä työtä yötä päivää, minä laitan

paremmat vaatteet itselleni, pesen silmäni ja kampaan pääni joka aamu,

kun vaan eivät ihmiset sitten enää pilkkaa minua, se käypi niin kipeää

sydämelleni", sanoi Jaakko innostuneena ja uusi kummallinen, ennen

tuntematon toivon säde lensi hänen sydämeensä, ja se oli tuo: jos

minustakin vielä kerran tulisi mies.

"Tee vaan niinkuin minä olen sanonut ja niinkuin sinä olet luvannut,

niin saatpahan nähdä mitä siitä vielä tulee; sinulla on voimaa ja

vartta kyllä. Hyvästi nyt, Jaakko!" sanoi Mari ja alkoi kävellä

tepsutella kotiinsa.

Siihen jäi nyt Jaakko taas yksinänsä. Hänestä tuntui siltä kuin tuo

lempeä olento olisi mennyt liika aikaisin pois hänen käsistänsä. Hän

katsoa töllötti tytön jälkeen niin kauvan kuin vaan näki, mutta hän ei

itkenyt enää. Surut olivat haihtuneet nyt sorretun ja ylenkatsotun

pojan sydämestä ja siellä soi nyt vaan kaksi lausetta: "älä huoli

itkeä, Jaakko, kyllä sinusta vielä mies tulee" ja "tuleekohan

minustakin mies vielä kerran?"

Siitä lähti Jaakko viheliäiseen kotiinsa. Tinttarit olivat siellä

varsinaisessa työssään. Esikerran eläessään inhotti Jaakkoa heidän

jumalatoin puheensa ja käytöksensä. Vanhempansa laittoivat hänelle

niukan aterian, kysymättä vähääkään, missä hän on ollut ja mitä

toiminut.

Ruoka ei maistunut nyt Jaakolle. Miettivänä ja alakuloisena istui hän

vaan, mutta hän ei nyt avosuin katsoa töllöttänyt silmiin mökin

vieraita, heidän raa'asti ja jumalattomasti puhuessaan; pojan sydämessä

soi vaan kysymys: tulisikohan minustakin vielä mies, ja se antoi

hänelle muuta työtä.

Niin kului se päivä. Illalla pani poika levolle pehku-vuoteellensa,

yhtä pörröisenä nousi hän aamulla. Mutta noustuaan hän käveli äitinsä

tykö, vanhat keritsimen kulut kädessä ja sanoi: "keritkää, äiti, minun

tukkani!"

"Kah, saakeli! Poika taitaa ruveta hankkimaan itseänsä maisteriksi,

tahi on häneen eilisellä kylämatkallaan pistänyt pieni ylpeyden synti",

sanoi eräs jo näin aikusin mökkiin ehtinyt tinttaaja, kuullessaan pojan

vaatimuksen.

"Tukkani on kovin pitkä", sanoi vaan poika ja istui jakkaralle

tarjoten äidilleen keritsimet.

Äiti otti keritsimet pojan kädestä ja alkoi hakuttaa pojan tukkaa.

Tunnustaa täytyy, ett'ei tuo työ ollut suinkaan tottuneen

tukanleikkarin työtä; kolosta, hammasmaista tuli jälki, mutta kuitenkin

saatiin tukasta aina jotain irti; ja ennen pitkää oli lattialla aika

kasa hasioita ja karrillaan olevia hivuksia.

Kun tukka oli saatu kerityksi, nähtiin mökissä kummia: Jaakko nouti

kiululla vettä ja rupesi pesemään kasvojansa! Sitä ei oltu ennen nähty,

ja sekä pojan vanhemmat että mökin vieraat kummastelivat tuota

äkkinäistä ja ihmeellistä muutosta.

Kun kasvot olivat pestyt, tuli pään kampaamisen vuoro. Kampaa ei ollut

koko mökissä olemassakaan; vanha, kulunut karstaraasia sai kamman

vitkaa tehdä. Sillä siljoitti poika päänsä kuin parhain taisi. Sitten

astui hän, vanhempiensa eteen ja sanoi: "tarvitsisin saada paremmat

vaatteet, nämä ovat kovan ritkeimet ja likaiset".

"Ole vaiti! Mistä tässä on varoja sinulle uudet vaatteet laittaa, kiitä

että päälläsi on mitä on", tiuskasi äiti.

"Voisittehan kumminkin näitä pestä ja paikata", sanoi poika

taipumattomasti.

"No, mutta mitä herran tähden sinä oikeen mietit, kun sinä olet nyt

tänä päivänä niin vaatelias?" puuttui nyt isä puheesen.

"Jos minustakin tulisi vielä mies", sanoi poika hiljaisesti ja ujosti.

"Sinusta mies! jotakin sitä kuulee! Ha, ha, ha, haa! sinusta mies --

mitäs tolvanasta!" kummaili ja nauroi isä, että oli selälleen kaatua.

"Pidä, poika, suusi kiinni ja kiitä, että sinulla on niin hyvät

vanhemmat, jotka sinusta pitävät semmoisen huolen, ett'et tarvitse

kerjätä. Sinuun on tarttunut ylpeyden synti, Jumala paratkoon, ja jo

noin nuorena!" toruskeli äiti, hänen mielestään liian ylös pyrkivää

poikaansa. "Kirja käteesi!" lisäsi hän sitten ankarasti.

Poika ei vastustanut yhtään vanhempiansa. Hän otti aapiskulunsa

käsiinsä ja rupesi lukea tankuttamaan, mutta lukemisesta ei tahtonut

tulla mitään. Jokainen sana ja lause, jokainen rivi näytti vaan hänen

silmissään yhtäläiseltä ja sisältävän lauseen: tulisikohan minustakin

vielä mies?

"Tulisikohan minustakin vielä mies!" pääsi häneltä viimein ääneensä.

Sisällinen tunne oli ääneksi asti voittanut ne ulkonaiset äänien

merkit, jotka olivat hänen silmiensä edessä.

"Jumal'auta! poika on kadottanut järkensä", sanoi isä, kuultuaan pojan

viimeisen lauseen.

"En minä ole järkeäni kadottanut, mutta minä tahdon todellakin tulla

mieheksi, isä", sanoi poika.

Oli miten oli, mutta Jaakko ei nyt enään koskaan tullut kylään

pörrötukkaisena ja likasilmäisenä. Puhtaat olivat nyt Jaakon kasvot ja

sileä oli hänen päänsä. Rikkinäiset vaatteensakin alkoivat puhdistua ja

käydä ehyemmiksi. Vanhempansa eivät kyllä pitäneet nyt huolta paremmin,

kuin ennenkään, mutta poika itse koki asiaa auttaa minkä voi. Huonosti

se kyllä ensimmältä kävi laatuun, mutta kuitenkin tarttui aina jonkun

repattavan paikan syrjä kiinni, yksi ja toinen ammottava reikä meni

tukkoon! Vettä ja aikaa oli hänellä yltäkyllin, joiden avulla hän sai

likaa poistetuksi.

Tosin pilkkasivat toiset kylän lapset häntä vieläkin, mutta ei hetikään

niin useasti kuin ennen. Ja kun tuo lempeä ja miellyttävä Mäkelän Mari

sattui näkemään Jaakon, hymyili hän niin lempeästi ja sanoi: "kas niin

Jaakko! Sanoinhan minä sen". --