koukulla useampia miehiä, ja pian olivat kaikki Görtzin lakeijat
huoneessa salvan takana, paitsi kamaripalvelijaa, joka oli sisässä
herransa luona. Sitä Pihlgrenin oli vaikein pyytää, mutta hän luotti
taitoonsa ja asettui vaanimaan kyökin ikkunan taa, joka oli pihalle
päin.
Satoi niin että tohisi ja hän näki kuinka piika, joka Görtzille
ruokaa valmisti, siirteli pannuja edestakasin piisillä, saamatta
suurimpiakaan liekkejä kuumentamaan niinkuin olisi tahtonut. Onneksi
tuli kamariherra pian kyökkiin, vaan kun hän oli tavoiltaan hyvin
ylhäinen herra, älysi Pihlgren hyvästi, miten häntä oli käsiteltävä,
eikä mennyt etemmäs kuin aukinaiselle kyökinovelle. Mein lieber Herr,
niin alkoi hän kumarrellen, kysyisin nöyrimmästi, suvaitseisitteko
olla niin suosiollinen, että seuraisitte minua tuonne pihan poikki,
översti Bomgarten tahtoo teitä puhutella.
Mutta siellähän sataa, vastasi kamaripalvelija.
Nyt ei Pihlgrenkään tiennyt, mitä hän enää keksisi, vaan seisoi
hetkisen neuvotonna ja tuijottaen. Mein lieber Herr, virkkoi hän
vihdoin, siellä on varmaankin kysymys hänen ylhäisyytensä nassakoista.
Silloin tuli kamariherralle yhtäkkiä kiire seurata häntä pihan
poikki, mutta kun tuo hieno herra saapui kamariin ja näki nuo
kiiltävät miekat, yritti hän kääntyä takasin ja rupesi vihasena
Pihlgreniä haukkumaan. Nyt ei Pihlgren enää kutsunut häntä nimellä
"mein lieber Herr" vaan kävi häntä kohti ja virkkoi: Ole siinä
kauniisti vaiti! Minä olen sangen rehellinen ihminen ja kenties
jalompi, parempi, urheampi... kentiespä viisaampikin... niin
parempaa palvelijaa kuin minä olen, ei ole kellään herralla koskaan
ollut. Sillä se on kuitti.
Leveäsuinen renki olet, muuta et, vastasi kamariherra.
Sitä ihmistä ei viitsi kuulla, sanoi silloin rovasti Pihlgrenille.
Mutta Pihlgren ei ollut tahtonut kehua, hän oli sanonut itsestään
ainoastaan sen, mikä oli totta ja kohtuullista ja Bomgarten, joka
oli nähnyt minkälainen mies hän oli, löi käsiselällä kamariherraa
suulle ja virkkoi ääneensä, joten kaikki sen kuulivat: Pihlgren on
paljo miehevämpi mies kuin sinä, jos et kauniisti seiso paikoillasi,
lyön luusi mureiksi. Ja nyt, hyvät herrat! Vartioikaa tarkoin näitä
veitikoita, ettei kukaan pääse pakoon, sillaikaa kuin me käymme
työhömme.
Pihlgren seurasi sitten Bomgartenia ja Björnschiöldiä pihan poikki
ja he näkivät valon loistavan rovastin kamarista, jossa Görtz yksin
istui. Sininen liina oli ikkunaverhoksi levitetty eikä siihen mitään
varjoa kuvastunut. Koko pappila oli nyt niin äänetön kuin sydänyöllä,
ei kuulunut muuta kuin hiljaista kolinaa kyökistä, jossa piika
siirteli pannuja noille kylmille liekeille.
Pihlgren muisteli niitä monia seikkailuja, joissa hän elämänsä
pitkään oli ollut, ja hänestä tuntui, että tämä se nyt kumminkin
oli ihmeellisin. Nyt vasta hän tunsi, että hänen vaatteensa olivat
märät ja kaikki lämpö katosi niin äkkiä hänen ruumiistaan, että häntä
rupesi viluttamaan ja hampaat kävivät kalisemaan.
Kun he ehtivät eteiseen, pistivät he miekat tuppeen ja astuivat
Görtzin luo.
Hyvää iltaa, alkoi Bomgarten.
Görtz, joka istui syviin mietteisiin vaipuneena, silmälasit
nenällään, kosketti vain koreaa yömyssyään sitä päästään nostamatta.
Tuli paloi uunissa ja pöydällä paloi kaksi valkoista vahakynttilää.
Bomgarten seisoi hänen edessään keskellä lattiaa: Minä ilmoitan, että
herra salaneuvos on vangittu!
-- Kuka -- minäkö?
-- Nii--in.
Görtzin hienoissa katseissa vaihtelivat veret ja hän napsutti
sormiaan ja liikautteli huuliaan: Onko kuningas Kaarlo kuollut?
Elääkö kuningas vielä?
Bomgarten vastasi: Kun häntä viimeksi puhuttelin, eli hän vielä.
Görtz, joka oli yhtä viekas kuin itse Pihlgren, jatkoi yhä
kyselemisiään: Oletteko nähnyt hänet? Siihen vastasi Bomgarten: Näin
hänen nuorena kun hän valloitetussa Thornissa ujona, ja hämillään
myötäkäymisestä, istui hattu kädessään.
Minä kysyn, jatkoi Görtz, milloin näitte hänen viimeksi? Johon
Bomgarten vastasi: Onnettomuuden hämärissä, jolloin hän ei ottanut
hattua päästään muuta kuin joskus nälkäänäkevän sotajoukkonsa edessä
ja jumalanpalveluksessa. Silloin huudahti Görtz aavistaen: Kuollut on
ruotsalaisten kuningas!
Bomgarten astui pöydän luo ja sitasi kokoon suuren, punasen
silkkiliinan, joka oli täynnä kirjoituksia, joita Görtz äsken oli
lukenut, ja ojensi ne ovella seisovalle Pihlgren'ille. Sillävälin
haki Björnschiöld Görtzin miekkaa ja löysi sen vihdoin hänen takaansa
penkiltä ja antoi sen Pihlgrenille. Se oli jalkaväen miekka, jonka
suuri kahva oli puhdasta tukaattikultaa.
Kohta kun Görtz nousi istumasta, rupesi Bomgarten tarkastamaan
hänen vaatteitaan, nähdäkseen, oliko hänellä taskuissaan joitakin
kirjoituksia tai myrkkyä tai unipulveria, jota hän saattoi
vartijoille antaa, sillä hän oli sitä mieltä, että tällainen
lintu on hyvin varovasti pantava häkkiin, jos mieli estää sitä
taas pian luikahtamasta pakoon. Hän käänteli nurin housuntaskuja,
mutta ei löytänyt muuta kuin kultasen kynäveitsikotelon ja vanhan
riikintalarin sekä puolitoista tukaattia. Mutta kun Görtz pääsi
lieden luo, repäsi hän nopeasti pukunsa alta esiin paperin ja
viskasi sen tuleen, jossa se pian olisi tuhaksi muuttunut, ellei
Pihlgren niin nopeasti olisi sivaltanut sitä hiilokselta, että sormet
kärventyivät.
Seiso mies! karjasi Bomgarten ja tarttui Görtziä hartioista. Et
ole enää se, mikä olet ollut. Sinä olit pahin vainoojani Ruotsin
valtakunnassa, mutta nyt olen minä herrasi.
Görtz, joka sai kuulla näin harvinaisia kohteliaisuuksia, purasi
kokoon hampaitaan ja hänen kasvoillaan vaihteli väri moneen kertaan;
tuikeasti hän Bomgartenia katseli ainoalla silmällään. Rovasti, joka
oli isäntä talossa, saapui nyt kynnykselle ja puhutteli liikutettuna,
nähdessään sen muutoksen, mikä oli tapahtunut, Görtziä lempeällä
äänellä: Teidän ylhäisyytenne on jumalankieltäjä, joka välittää
paljon enemmän pakanallisesta filosofiiasta kuin meistä onnettomista
ruotsalaisista, joiden mieltä voi verrata raamatulle lasketuksi
miekaksi. Mutta onnettomuuden hetkenä on jokaisen kirkonpalvelijan
velvollisuus tarjota lohdutustaan.
Görtz oikasihe nyt täyteen pituuteensa ja seisoi siinä ylpeänä
puhuessaan: Jos en usko Jumalaa, uskon kumminkin sekä raamattua
että miekkaa! Vaan te kiukkuiset ja tuhmat ruotsalaiset, vähän te
ymmärrätte siitä, mitä minä uskon.
Rovasti virkkoi: Teidän ylhäisyytenne on nojautunut maallisen
ruhtinaan suosioon.
Görtz vastasi: Hän, joka on elänyt vieraissa maissa kaukana teistä
tyhmyreistä, on osottanut mulle kunniaa tarjoamalla mulle suosionsa.
Jos tahdotte saarnata, kelpo rovasti, niin malttakaa sunnuntaihin
saakka. Ihminen on eläessään vesikupla, kuoltuaan matojen ruoka.
Silloin mulla ei ole mitään lisättävää, huoahti rovasti, tahdon vain
kysyä, käskeekö teidän ylhäisyytenne, että ruoka nyt on asetettava
pöydälle.
Bomgarten kävi siihen väliin ja vastasi varsin tyyneesti Görtzin
puolesta: Niin, mullapa onkin oikein nälkä. Katattakaa viipymättä
ruokapöytä.
Kun ruokalajit, jotka hyvin olisivat parhaalle kuninkaalle
kelvanneet, olivat kannetut esiin, istahtivat Bomgarten ja
Björnschiöld Görtzin kanssa aterioimaan, vaan he eivät uskaltaneet
antaa hänen käyttää veistä, vaan leikkasivat ruoat hänen
lautaselleen. Sana "ylhäisyys", jota oli käytetty Raballsen
veräjällä, oli nyt Bomgartenilta unhottunut ja hän kysyi: On kai
salaneuvoksella jotakin viiniäkin mukana?
Görtz säikähti pahasti: -- Viiniä... on!
Sekä keltasta että punasta?
Molempia... On kyllä!
Bomgarten kuiskasi Pihlgrenille suomeksi, jota ei kukaan muu
ymmärtänyt, että hän toisi aitasta pari Görtzin viininassakkaa ja
myöskin rahanassakat, mutta ääneensä hän virkkoi: Tuo nyt sisään
punaviiniä. Lasillinen Volnayta maistaa tänään mainiolta... ja
sitten hiukan kullankeltasta jälkiruoan kanssa.
Rovasti ja Pihlgren nostelivat nyt yhdessä sisään noita raskaita
ja merkillisiä nassakoita. He asettelivat ne lattialle pöydän
viereen ja Bomgarten kuiskasi Pihlgrenille: Kelpo Pihlgren, laske
mulle lasillinen hyvää viiniä, sen todella tarvitsen ja olen sen
erityisesti tänään ansainnutkin. Ja juokaa itsekin lasillinen,
toverini, sillä enpä tiedä, miten ilman teitä olisi käynyt.
Görtz, joka istui pöydän päässä ilman veistä ja kahvelia, ei
jaksanut mitään maistaa, vaikka parhaita palasia hänen lautaselleen
leikeltiin. Silloin viittasi Bomgarten taasen Pihlgrenin ovelta
luokseen: Kelpo Pihlgren, tulkaa nyt tänne ja istukaa aterioimaan.
Teillä on varmaankin yhtä nälkä kuin minulla, tiedänhän, ettette ole
syöneet mitään veroa sittenkuin Torbumissa. Mitä, hä? Petit-salé
avec choucroute, eikö se ole herralle mieleen? Taikka viipale
kapuunipaistia? Taikka viskutorttua? Ah, se on mainiota! Tämä on
oikea herkullinen ranskalainen souper sellaisille nälistyneille
sotakarhuille kuin me olemme. En ole kahteen vuoteen näin
herkullisesti syönyt. Ka niin, elä seiso nyt siinä ja kursaile, käy
kiinni ruokaan.
Saan kaikkein nöyrimmästi kiittää semmoisesta rajattomasta kunniasta,
vastasi Pihlgren, joka näki, että Bomgarten puhui siten ainoastaan
yhä enemmän nöyryyttääkseen ylpeää Görtziä. Eihän tapani ole
kerskailla eikä omaa imelää kiitostani laulaa, mutta sen herra
översti kyllä tietää, että jos on kysymys käyttäytymistavasta taikka
sopivaisuudesta, ei löydy koko armeijassa toista, niin, ei koko
Ruotsin valtakunnassa, niin, ei...
Pidä nyt suusi, sinä suunsoittaja, ja istu syömään, huusi Bomgarten.
Kun yksin Pihlgreniäkin tällä tavoin kohdeltiin, ei muuta neuvoa
ollut kuin totella, mutta hän hymyili tyytyväisesti, sillä hän oli
usein entisinä aikoina palvellut Görtziä ruokapöydässä eikä hän ollut
koskaan uneksinut saavansa istua syömässä sellaisen mahtavan herran
kanssa.
Björnschiöld istui sukulaisuutensa vuoksi aluksi hiukan hämillään
ja ääneti, mutta kun ei kukaan heistä ollut syönyt kahteen päivään,
söivät he tuota herkullista ruokaa melkein ahmimalla ja joivat
sydämmen halusta. Görtz ei sanaakaan sanonut, vaan tuijotti tuikeasti
Pihlgreniin, joka oli sitassut liinan poltetun kätensä ympärille,
mutta Pihlgren ei ollut siitä milläänkään, hän tiesi varsin hyvin,
kuinka hänen oli hoidettava kahvelia ja veistä ja miten lasiin oli
tartuttava.
Vihdoin tarjosi Bomgarten kaikille jälkiruokamakeisia ja niitä Görtz
otti pari kolme murusta ja pisti niistä yhden lasilliseen unkarin
viiniä. Vaan kun hän oli saanut purun suuhunsa, täytyi hänen taas
jättää se lautaselle. Sitten joi hän lasin puolilleen. Siinä kaikki,
mitä hän sinä iltana söi.
Bomgarten käski silloin Pihlgrenin avata raskaimman nassakan ja
tarttui siihen itse kiinni. Rakkaimmat herrani, lausui hän, me emme
saa unhottaa nyt viimeksi kiittää salaneuvosta tästä mainiosta
ranskalaisesta ateriasta. Tämä on raskasta viiniä, josta vatsa paisuu
suureksi ja joka helposti nousee päähän, mutta meidän köyhtyneessä
ja onnettomassa maassa on se nykyjään hyvin harvinaista ja se lienee
varmaankin salaneuvoksen mielijuomaa ja jokapäiväistä kotilääkettä.
Näin puhuessaan rupesi hän kaatamaan ja laseihin valui kirkkaita
tukaattirahoja niin että ne kilahtelivat ja kiilsivät.
Görtz piti kätensä pöydän alla vastaamatta sanaakaan ja katseli
eteensä ulos molempain vahakynttiläin välitse. Ovella seisoi vielä
rovasti ja hykelsi ja hieroi käsiään ja piika, joka oli auttanut
Görtzin kamaripalvelijaa valmistamaan ruokaa, seisoi hänen takanaan
eteisessä ylöskäärityin hamein.
Mutta Björnschiöld ei jäänyt enää äänettömänä istumaan, vaan hypähti
pystöön ja kävi punaiseksi hiusrajaa myöten. Hän tarttui kaikkiin
täytettyihin laseihin ja kaatoi niiden sisällön nassakkaan takasin:
Kirottu olkoon se viini! huusi hän. Ja kirottu jokainen, joka moiseen
juomaan on mieltynyt!
Amen, amen, sanoi rovasti.
Niin nousivat kaikki pöydästä ja rovasti otti toisen vahakynttilän
ja valaisi Görtzin sisälle siihen kamariin, jossa hänelle oli vuode
laitettu. Jälkimmäisenä kulki Pihlgren kantaen tuota kallista miekkaa
ja silkkiliinaan käärityltä papereita.
Görtz käveli varsin ylpeänä, vaan heitti sitten tekotukan ja liivit
eräälle tuolille ja aikoi niinikään kannussaappaat jalassa viskautua
rovastin sänkyyn, jossa sänkyvaatteina oli mitä hienointa palttinaa.
Siitä kävi rovasti nurjamieliseksi ja ja rupesi siitä syystä vetämään
Görtzin jaloista saappaita, mutta Bomgarten pidätti häntä sanoen: Te
olette liian kelpo mies, vetääksenne noin likasia saappaita. Mutta
jos tahdotte kutsua piikanne vetämään, niin hän sen tehköön!
Kutsukaa tänne kamaripalvelijani, pyysi Görtz.
Minä olen rehellinen ruotsalainen, vastasi Bomgarten, ja voin tulla
toimeen ilman kamaripalvelijaa ja renkiä, jos niin on pakko. Teidän
tulee kiittää herra rovastia, joka tahtoo antaa piikansa vetää
saappaanne...
Piika tuli heti, vaan ei voinut saada saapasta jalasta ja Bomgarten
kielsi kerran vielä sekä Pihlgreniä että rovastia häntä auttamasta.
Vihdoin täytyi tytön istua saappaille, ja niin ratsastaen
nytkyttämällä vetää ne hyvin hitaasti pois ja Görtz irvisteli ja oli
yhä vihasemman näkönen, mutta ei nytkään sanaakaan virkkanut.
Jos salaneuvos nyt kauniisti tahtoo lukea iltarukouksensa ja kiittää
hyvästä päivätyöstä, niin ei mikään häntä sitä tekemästä estä, sanoi
Bomgarten ja pisti hänen käteensä vuoteelle yhden noita Cartesiuksen
pakanallisia latinakirjoja, jonka hän Görtzin tavaroista oli
tavannut. Mutta tämä ei kirjaan koskenut, kuiskasi ainoastaan hiljaa
itsekseen:
Le rideau descend. Je sors,
Je sors d'une grande tragédie;
le héros et sa belle patrie,
les amants malheureux sont morts.
Allons nous coucher, c'est fini!
Allons nous coucher, c'est la nuit!
Niin, nyt on peli meidän hallussa, sanoi Bomgarten. Aikasin
huomisaamuna saavat rovastin rengit auttaa ruunun palvelijoita
viemään miestä Uddevallaan ja sieltä eteenpäin ratsuväen saattamana
Tukholmaan! Mutta ennen kaikkea täytyy meidän laatia kertomus tästä
vangitsemistapauksesta ja heti tänä yönä lähettää se pääkortteliin,
Norjaan. Ei ole ketään muuta kuin Pihlgren, jolle sen kirjeen voin
uskoa.
Sen herra översti tietää, vastasi Pihlgren, että jos joskus joku
palvelija on uskollisesti ottanut vaikeita tehtäviä suorittaakseen ja
rehellisesti ja huolellisesti ja kenties rohkeastikin...
Eikö kukaan voi saada tuota itsekylläistä ihmistä vaikenemaan,
kuiskasi Björnschiöld, mutta Bomgarten, joka tunsi asian paremmin,
iski silmää Björnschiöld'ille ja sanoi: sellaista miestä kuin te,
Pihlgren, ei ole toista. Hankkikaa nyt itsellenne hevonen... und
leben sie wohl!
Vaikka Pihlgren oli läpimärkä ja niin väsynyt ja kipeytynyt, että
hän enää tuskin pystyssä kesti, nousi hän kumminkin taas satulaan ja
ratsasti pimeän yön läpi takasin Norjaan. Sittemmin sai Bomgarten
vaivainsa palkaksi Görtzin suuren kultamiekan ja Björnschiöld
sai hevosen täysine ratsaskaluineen, mutta Pihlgren, joka, niin
sanoaksemme, oli vanginnut sekä Görtzin että koko hänen seurueensa,
hän ei saanut palkakseen ei kuparilantin kipenettäkään.
Sankarin hautasaatto.
Hirsipuumäellä Tukholman edustalla pysähtyi hämärissä eräänä
talvipäivänä mies pyövelin tuvan eteen ja koputti ikkunalle. Kun
ei kukaan vastannut, pyörähti hän ja kuunteli kaupunkiin päin
kääntyneenä. Sitten käveli hän kappaleen eteenpäin metsänrintaan
päin, jossa Görtzin ulkolaiset palvelijat kuiskien seisoivat lapiot
kädessä.
-- Hyvää iltaa, toverit! -- virkkoi hän. -- Ei ole tulija
vaarallinen, olen Duval kyökkimestari. Pelotta voitte ottaa esiin
lyhdyn. Pyöveli on poissa. Kaikki ihmiset ovat nyt koolla Tukholmassa
katselemassa hänen majesteettinsa hautasaattoa.
Toinen palvelijoista otti vaippansa alta esiin sytytetyn lyhdyn ja
heijasti valoa arkkuun, joka kannetta oli siinä salaa avatun haudan
partaalla. Arkussa makasi vielä vihannalla havuvuoteella mustaan
samettipukuun puettu ruumis ja kaulasta katkaistu pää oli jalkojen
välissä.
Duval heristi nyrkkiin puristettua kättään kaupunkiin päin ja mutisi
hammastensa välistä:
-- Te kostonhimoiset ruotsalaiset! Tässä ovat siis ylpeän parooni
Görtzin, armollisen isäntämme, maalliset jäännökset! Mutta, muistakaa
se, kuin filosoofi ja aatelismies astui hän mestauslavalle ja
hartioitaan hän kohotteli teidän kuolemantuomiollenne! Aseen te
löitte rikki, mutta kuninkaan, joka piti asetta kädessään, hänet
kuljetatte te juuri tällä hetkellä samettikatoksen alla hänen
viimeiseen leposijaansa. Luuletteko, että hän saapi rauhassa nukkua?
-- Nyt rupeavat hautakellot soimaan! -- virkkoivat palvelijat ja
kohottelivat uhkaillen lapioitaan kaupunkiin päin, josta tulituksen
heijastus jo loi värikkäitä valojuoviaan taivaalle. -- Kuulkaa,
kuinka kellot turhaan manaavat rauhaan!
Duval vastasi:
-- Rauhaan ne eivät voi vaivuttaa tuota hautaa, jonka päällä ihmiset
vielä taistelevat... Eilen illalla pukeusin rengiksi ja menin
erääseen kapakkaan sekä sanoin kansalle: Viskatkaa huomenna kiviä
rekeen arkun peitolle... Ammottavathan aukinaisina vielä veriset
haavanne. Eikö hän ojentanut miekkaa omia alamaisiaan vastaan?
Huutakaa hautasaaton lähestyessä tuon kansansortajan oikeat nimet...
Kuningas Sydämmetön, Kuningas Jumalankiusaaja, Kuningas Houkkio!
-- Ja mitä teille vastattiin?
-- Vihaatko häntä siis? kysyivät miehet. Ja mitä vastaisin minä,
ulkomaalainen. Eikö ole ihme tuon ruhtinaan laita se, ettei kukaan
voi häntä vihata? Kaksi katkeramielistä ihmistä ei voi tavata
toisiaan ja moittia häntä ilman että he erotessaan rupeavat
epäilemään omia sanojaan; ja kun he taas ensi kerran tapaavat
toisensa, puhuvat he hänestä paljain päin. Mekö tässä siis houkkioita
olemmekin? Tuhansia ihmisiä seisoo ääneti tänään katujen partaalla,
mutta niistä ei ole yhtään, joka häntä vihaisi. Jos joku vaan
yhdenkään uhkaavan sanan lausuisi, kokoontuisivat he ruumisreen
ympärille ja puolustaisivat sitä tietämättä itsekään miksi.
Katsokaas, toverit, väliin asetamme ihmisen toiselle vaakapuoliskolle
ja kaiken viisautemme toiselle, mutta kumminkin huomaamme vaakan
pysyvän tasapainossa. Tiedättekö mitä se merkitsee? Se merkitsee
sitä, että tuossa ihmisessä on pisara ijankaikkista vanhurskautta ja
se pisara on raskaampi kuin kulta ja lyijy eikä ole meillä vaakoja,
millä sen punnitseisimme. Valakaamme rautapainoiksi kaiken sen, mitä
luulemme tuon ihmisen rikkoneen, kirkkaana kimaltelee tuo pisara
siltä hänen otsallaan, -- eikä vaaka hievahda. Minä käskin heittämään
kiviä... Vaan raskisinko itse heittää kiviä tuota arkkua kohti? Minä
vihasin vain kohtalon kovuutta omaa isäntäraukkaani kohtaan.
Palvelijat nostivat hatut päästään ja nyyhkyttivät.
-- Isäntäraukkamme! Kukapa soittaa kelloja hänen sielunsa puolesta?
-- Hyvät veikot, surkean on näköistä, kun laivuri kuolee ja kaikki
laivarotat juoksevat esiin ja jyrsivät hänen lihojaan valosalla
päivällä... Kätkekäämme nyt isäntämme maalliset jäännökset
matka-laukkuun ja viekäämme ne siten salaa mukanamme maasta pois. Jos
ei ne muuten mahdu, täytyy katkasta sääret polvitaipeesta. Sitten
hautaamme hänet hänen isäinsä hautakumpuun ja pesemme hänen kasvonsa
ja kiinnitämme arvomerkit hänen rintaansa. Ja silloin löytyy kyllä
joku armelias käsi, joka hänenkin puolestaan soittaa syntisraukkojen
kelloa...
Sillä välin kuin Görtzin palvelijat hirsipuumäellä itkivät
lapioihinsa nojaten, makasi kaatunut kuningas vahakynttiläin
valossa Karlbergin kuninkaantalossa. Kuin halvin soturi makasi hän
puhtaaseen, mutta karkeaan valkoseen paitaan puettuna, mutta päälaen
ja harvain, harmajain hapsien ympärille oli pantu laakeriseppele.
Hymy oli vielä kuollessakin jähmettynyt hänen suulleen, niin että
hampaat osaksi olivat näkyvissä.
Yrteillä täytetty patja asetettiin hänen kasvoilleen ja kun arkku oli
pantu kiinni lähti kaksitoista päivänpaahtamaa överstiä kantamaan
sitä rappusia alas ja he asettivat sen mustiinpuettuun rekeen, jonka
päälle oli rakennettu samettinen kattosuojus. Oikealla puolella
pään kohdalla käveli Gierta ja kolmekymmentä synkkää ja vakavaa
henkivartijaa ympäröi paljastetuin kalvoin ruumisreen. Pitkiin,
mustiin vaippoihin puettujen hovipalvelijain rinnalla kulki vielä
vanha Hultman saatellen herraansa, niinkuin hän oli saattanut häntä
Ukrainan lumisten ja Pultavan tuhkaisten kenttäin yli. Hänestä
tuntui, että kaikki, mitä maailmassa on pyhää ja suurta, oli kuollut
ja kun öinen tuuli kohisi lehdettömissä lehmuksissa, muisti hän sen
hetken, jolloin hän suljetun kamarin oven ulkopuolella oli kuullut
kuninkaan lapsena lukevan iltarukouksensa. Hänen katseensa kävi
sameaksi, mutta ylinnä ruumisreen peittokankaassa tunsi hän siltä
sen valtakunnan ruunun, jonka hän vielä äsken savisten ja veristen
soturintakkien välissä alinomaa oli saarroskaivannoissa nähnyt
liehuvan kuninkaan pään kohdalla ilmassa.
Kun hautaussaatto kulki Karlbergin veräjän läpi, olivat kaikki
juhlatulet pitkin Kuningattaren katua ja siltoja aina Ritariholmaan
saakka jo sytytetyt, mutta helmikuun yö lepäsi tähdetönnä ja
pilvisenä kaupungin yläpuolella. Jälkimmäisenä henkivartijaan
joukossa kulki aivan nuori mies. Hänen verevät kasvonsa ja
ankarannäköinen otsansa muistuttivat siihen määrään Suurkirkossa
olevaa Pyhän Yrjänän kuvaa, että toverit keskenään kutsuivat häntä
Veli Yrjänäksi. Hän oli edellisenä päivänä syönyt päivällistä
valtioneuvos Tessinin luona ja kuullut monen tyytymättömän kuiskeita,
ja levottomana tarkasteli hän nyt katsoja-joukkoja.
-- Liikahtamatta ne seisovat, -- ajatteli hän. -- Mutta sehän onkin
luonnollista. Onhan onneton se, jota nyt hautaan saattelemme, Jumalan
ja ihmisten hylkäämä erakko... sankari!
Kun ensimmäiset kunniavahdit saapuivat Kuningattarenkadulle, jossa
porvaristo Jalkasin muodosti rintamarivin, astui Wreden talosta
hoviseurue ulos pitkiin vaippoihin puettuna. Etunenässä kulki Düben.
Hän asteli yhtä kankeana kuin Benderissä, jossa hän harjoitteli
kyökkipalvelijoita sotatemppuja tekemään, vaan kun hän etäältä
huomasi valtakunnan lipun, jota tuuli niin raivokkaasti repi,
että se vähältä oli suistua alas, taivutti hän päänsä alas. Niin
kulki hän kumarassa, etteivät hänen sukulaisensa häntä tunteneet.
Hänen jälestään astui ritaristo ja aateli Cronhjelmin talosta ja
maamarsalkka Per Ribbing, joka vaivaloisesti laskeusi liukkaita
portaita alaspäin, kääntyi puoleksi ja virkkoi:
-- Lohdutukseni on se, että olen lapseton, sillä tänä iltana muuten
muisteleisin niitä kaatuneita poikiani, jotka eivät voi tukea
vapisevaa käsivarttani.
Mutta kun hän ympärillään tunsi ne suvut, jotka olivat harvenneet
kuin metsä, mistä joka toinen puu on kaadettu, lisäsi hän hiljaa ja
ikäänkuin itsekseen:
-- Jos mullakin olisi ollut kaatuneita poikia, ehkäpä silloin
yksinäiset askeleeni eivät olisi tuntuneetkaan näin raskailta. Dulce
et decorum est pro patria mori!