tornissa, mistä soittajat kumartuivat alaspäin avatuista luukuista.
Askel askeleelta liikkui jono eteenpäin patarumpujen ja käheiksi
käyneiden vaskirumpujen jyristessä ja ruumisreki huojuili kinoksessa.
Norrbron ympärillä kuohui virran musta vesi, johon kerran Pikku
Karinin sulhanen oli säkkiin suljettuna heitetty ja jossa muta peitti
ne vajonneet venheet, joita muinoin oli pidetty ankkurissa Agnefitin
tammien varjossa. Ritariholman hautuumaalla, jonka hautaoikeuksista
maan isoiset entisinä aikoina olivat maksaneet viisikymmentä markkaa,
seisoi uusi henkikaarti paraatirintamassa. Jokaisen seitsemännen
miehen perästä oli tyhjä sija, jossa tuohustuli paloi, ikäänkuin
kaatuneille ja kadonneille pystytettynä muistokynttilänä. Kansa
siitä mietteitään kuiskaili, mutta nöyrästi ja hiljaa. Ei yksikään
itkenyt eikä yksikään uhkaillut. Kaikki ruotsalaiset aavistivat,
että vuosituhannet tulisivat tätä iltaa ihmetellen muistelemaan. He
tunsivat, että he nyt hautasivat toisen puolen omaa olemustaan.
Tuo merkillinen kirkko, jonka ympärille aina eri aikoina oli
rakennettu erilaisia pyhätöitä edesmenneille merkkimiehille,
loisti kirkkaana kuin jouluaamuna ja tornista kaikui kellojen
teräksinen ääni. Veli Yrjänältä oli jo aikoja sitten kansanjoukkojen
tarkastaminen unhottunut ja hän tarttui lähimmän hovijunkkarin
takkiin.
-- Ei ole koskaan kellojen soitto näin mieleeni koskenut... On
kuin riemuisa rukous joka heläyksessä, on aivan kuin kruunajaisiin
soitettaisiin. Ja niinhän melkein onkin. Palaahan kuningas tänä
iltana pääkaupunkiinsa oltuaan täältä poissa kahdeksantoista vuotta.
Tämähän on nyt se odotettu voittokulkue.
-- Entä voitto?
-- Hänen tahtonsa sitkeys voitti tuona yönä Fredrikshallissa, jolloin
Jumala löi hänet kuoliaaksi.
-- Sitä sitkeyttänsä käytti hän ruoskana meitä vastaan.
-- Eivätkö siis silmäsi vielä ole auki? Etkö näe, että se oli meidän
oma, salainen tahtomme ja halumme, jota hän puolusti meidän omaa
epäilystämme vastaan, kuin ikään lippua kapinallista vahtijoukkoa
vastaan?
Veli Yrjänästä ei tuntunut enää siltä, että hän saatteli hyljättyä
erakkoa hautaan. Hän näki, että, kun sankari oli kaatunut ja taistelu
päättynyt, silloin hänet ne käsivarsilleen nostivat, jotka hänen
sitkeydestään enin olivat kärsineet.
Kun Veli Yrjänä astui sisään kirkonportista, häikäsivät hänet nuo
viisisataa vahakynttilää, jotka kullattujen kuvioiden kannattamina
pääkuorossa pyramiidin muodossa paloivat. Hän ei muistanut enää,
että tässä vietettiin hautajaisia. Hänestä tuntui, että joululaulua
soitettiin, että oli sydäntalvinen kotien juhla, koko maan juhla,
juhla kuolleiden tai poissaolevain omaisten muistoksi. Hän ajatteli
kaatuneita, Siperiaan vietyjä vankeja, ajatteli kaikkea sitä, mikä
oli ollut.
Oikealla kädellä olevassa mustassa taulussa olivat kultakirjaimilla
kerrotut ne yhdeksän vuotta, joina onni oli ruotsalaisia seurannut,
mutta vasemmalla kädellä olevasta taulusta sai lukea niistä
yhdeksästä vuodesta, joina onni alituisesti väisti syrjään.
Niiden ympärille vetäytyivät nyt viimeiset hengissä olevat soturit.
Hovimiehet järjestyivät valopyramiidin taa niiden hautapatsaiden
luo, missä Maunu Latolukko ja Kaarlo Knuutinpoika liikkumattomina
lepäsivät, kiviset valtikkaat kädessään. Kuule ritarivitjain ja
iloisten turnajaisten kilinää, kuule kaislikon suruista suhinaa
Fogelvikin lahdesta!
Urhoollinen Axel Roos ja hänen ystävänsä Åberg, joka nyt jo
luuvalosta ja haavoista oli käynyt niin raihnaiseksi, että hän
sauvaan nojautui, seisoivat Vaasasuvun vanhimmalla haudalla.
Siellä lepäsi kuumaposkisia herroja, ylpeitä, kunnianhimosia,
kaunopuheliaita, kärkkäitä uhkaamaan ja taas pistämään kättä.
Jokaisen lattiapaaden, jokaisen seinätiilen, valaisivat satumuistot
kuin liekit lyhdyn. Kuinka soivatkin kimakasti turkinreunustan
kulkuset kirkossa, kun kuningas Albrecht sormin partaansa suorien
ja punaripsiset silmät puoliummessa, juttelee saksaa ruotsalaisen
marskin kanssa. -- Mutta kuka tuolta ovelta saapuu leopardeilla
koristetun lipun edessä. Se on Tanskan kuningatar Kristiina ja
hänen, piirityksen aikana luurangoiksi laihtuneet, palvelijansa
kantavat vaatearkkuja ja seinäverhoja ja hopeakannuja ja kaikkia
niitä kalleuksia, joita ei nälkää häätämään ole voitu käyttää.
Torvien räminä vapisuttaa ikkunoita. Kalpeana, kädet korvissa, nousee
kuningatar suurimmalle arkulle ja tähystää kuorista ulos kaupunkiin
päin, missä Sten Sturen sotajoukko kuin kevättulva aaltoilee
kuperahattuisin lainein, -- ja koko ajan helisevät ikkunat.
Lippu oli pystytetty siihen osaan kuoria, mihin ritari Kaarlo
Niilonpoika Färla hämärässä muinaisuudessa oli kaatunut kappale
alttarikehystä kädessään, mutta ruunu oli asetettu toiselle puolelle,
sinne, missä kuningas Kustaa oli ojentanut Laurentius Petrille
paimensauvan ja missä Torkel Knuutinpojan luut lepäsivät. Kuule
laulavaa huminaa Karjalan rintamailta, jossa ristin lippu liehuu
taikurien ja noitain pään päällä ja pakana-jumalan verellä voidellun,
harmaakivisen, kuvan päällä!
Käytävän kahdella puolella töröttivät pystössä henkivartijani
keihäät, jotka nojasivat siihen siltaan, jonka alla Pyhän Birgitan
hurskas rippi-isä nukkui. Salve Birgitta! Katso Jerusalemin
kaupunkia, jossa rippilapsesi toivioretkeilijän puvussa kuuntelee
pyhäin harpunsoittoa taivaasta!
Astunta ja kannusten kilinä kajahtivat raskaasti sen paaden alta,
mihin Yrjö Pietarinpojan synkkä veri oli haudattu yhdessä hänen
poikansa kanssa. Hirsipuumäen varikset repelöivät sen papinpojan
kättä, joka on erottanut kaksi kuningasveljestä toisistaan, --
eikä ne sittenkään istu sovinnossa vierekkäin. Harmaahapsisena,
harmahtaviin ryysyihin puettuna, seisoo mielipuoli vankilan
kalteri-ikkunan ääressä, mutta edestakasin kävelee Tukholman
linnakappelissa Juhana, mustetta sormillaan ja vyössään kirjoitettu
paperi. Yksin hän on, on yö, mutta lehterillä soittaja istuu ja urut
ne verkkaseen soivat.
Vahakynttiläin valkonen loiste valaisi noita tummuneita, melkein
mustia soturinkasvoja ja kajasti katon murtuneesta savesta
punaisia viivoja, jotka näyttivät melkein ihmisihoon painuneilta
ruoskaniskuilta. Ne olivat nuo viivat vanhoja munkkien kirjoituksia,
uhkauksia ja tuomioita, jotka arpina ovat kuivuneet ruotsalaisten
otsaan: Kuusi syytä on, on ollut ja on oleva Ruotsin onnettomuuksiin:
itsekkäisyys, salaviha, lakien halveksuminen, välinpitämättömyys
yleistä hyvää kohtaan, lyhytnäköinen taipumus suosia ulkolaisia ja
sitkeä kateus omia kansalaisia kohtaan. -- Nuo viime sanat loistivat
verenpunaisilta, ainoastaan sanat lakien halveksumisesta olivat
kelmenneet ja melkein hävinneet. Mitä, koittaako vielä ehkä se päivä,
jolloin kaikki nuo sanat ovat siloisiksi kuluneet pois?
Mustain suru-uudinten välitse tunkeusi valo pystytettyihin lippuihin
ja sukukilpiin saakka, Oxenstjernan kilven tulipunaiseen sarveen
ja Lewenhauptien suvun sinervään jalopeuraan. Silloin kuuntelivat
vainajat huiluja ja rumpuja. Torstenson muisti, kuinka hän istui
paareilla taistelukentän karttaa tutkien ja Banér muisti, miten
hän morsiamensa seuraamana ratsasti rintamaa pitkin, tuon lapsen,
joka noin monen miehen katsellessa peloissaan loi silmänsä alas
satulaan... ja puettuna siihen kultakankaiseen hautapukuun, jonka
naiskädet, kosteina lohduttomista kyyneleistä, viime kerran olivat
silittäneet, lepäsi heidän kuninkaansa siinä silmät ummessa ja
kuunteli hautavirrestä lempeän kesätuulen huminaa laakerimetsässä.
Kaikki he oivalsivat, että taas astui eräs ruotsalainen ruhtinas
heidän asuntoihinsa.
Kirkon pimeällä edustalla, jossa valtionvarainhoitaja Rafelt viskeli
vaivoin aikaansaatuja muistorahoja äänettömälle katsojarahvaalle,
paukkuivat Cronstedtin tykit ja ruutinsavua tunkeusi kirkkoonkin
ikkunoista.
Niin oli siis nyt karoliinien sankarisatu päättynyt ja joka rinnassa
tuntui tyhjyyttä, jota ei millään voitu täyttää. Ovien ulkopuolella
sytyttivät jo palvelijat tulisoihtunsa valaistakseen hovikunnan
takasin linnaan.
Veli Yrjänä seisoi siinä tuijottavin, uinailevin silmin. Hän
liikutteli huuliaan ja, muitten sitä kuulematta, kuiskasi hän:
-- Myrskyisinä talviöinä viettäkäämme tulisoihdoilla hänen muistoaan!
Missäpä onkaan nähty hautakirjoitusta niin ylevää kuin on se, minkä
meidän voitettu kansamme nyt hänelle piirtää: hän ei tehnyt meitä
onnellisiksi, mutta me itkemme häntä siltä enemmän kuin ketään muuta!
Henkivartijat tekivät kunniaa.
Nyt vaikenivat urut ja huilut ja rummut. Oli niin äänetöntä, että
kuului pieninkin aseen kalahdus. Karkeilla, tukkeissa olevilla
äänillä virittivät soturit viimeisen hautavirren ja hitaasti ja
raskaasti, askel askeleelta, kantoivat valtioneuvokset arkun alas
hautaholviin.
Rappuset Kaarlo-kuninkaiden hautakammioon laskeusivat kuorin
sivulta. Siellä lepäsi kymmenes Kaarlo voittoisana ja mahtavana,
kultavaltikka kädessään, kultanen kruunu, omena, avain ja miekka
ympärillään. Koristuksitta lepäsi siellä yhdestoista Kaarlo. Katso
Mooran taalalaistyttöjen puukenkätanssia, kuule varmoja sanoja laista
ja oikeudesta ja sadoista ja rauhasta! -- Minne katosivatkaan nuo
kultaset päivät? Missä olivatkaan nyt nuo lukitut ladot?
Sillä paikalla, mihin arkku nyt laskettiin, oli pater Hieronymuksella
ennen tapana, avojaloin ja harmaaveljesten pitkän rivin saattamana,
polvistua pyhän Fransiscuksen alttarin edessä. Aikusin ennen päivän
nousua saapui hän sinne aina yhtä uskollisesti ja yhtä hiljaa,
kävellen tuon jääkylmän kirkon läpi, mutta eräänä aamuna hän ei
tullutkaan. Hän oli lähtenyt Roomaan ja asettanut paavin hiipan
päälaelleen. Kuulkaa Lateraanin kirkonkellojen hopeakilinää, kuulkaa
yleisön palmunoksien kahinaa.
Siten oli sen paikan jo satu pyhittänyt. Siellä, missä
alttarikynttilät olivat palaneet Pyhälle Fransiscukselle, joka oli
saarnannut evankeelista köyhyyttä ja kieltäytymistä ja maannut
maassa ja vuorten rotkoissa, siellä lepäsi nyt se herra ja kuningas,
joka oli tehnyt ruotsalaisten köyhyyden heidän kaunistuksekseen.
Te kaukaisimman menneisyyden varjot, te maan alla makaajain, te
tähtivaloon nousseiden varjot! Te kerrotun sadun kaijut! Kuuletteko?
Kuuletteko, kuka tänä yönä koputtaa ovellenne? Se on kuningas, sen
te aavistatte, vaan huomaatteko sitä pitkäaikaisen kaihon hartautta,
joka hänen koputuksestaan kuuluu? Hän rakasti tuota satumaailmaanne...
tuota, joka nukkuu suurten tähtien alla. Hänkin tahtoi olla kerrotun
sadun kaiku.
* * * * *
Kaksi paasikiveä nostettiin esiin rautarenkaista ja hauta suljettiin.
Laiva.
Kirkas oli kesäyö siimeksissäkin, vaan Korsö'hön, kauas
ulkosaaristoon, kokoontui Sandhamnin ja Haröön aseellinen
talonpoikaisrahvas ja saaristoväki.
Yhden talven lumet olivat sataneet sen sunnuntain jälkeen, jolloin
raskaat tussarit Tistedalissa viime kerran tekivät kunniaa
kuninkaalle. Useimmat vanhimmat ja murtuneimmat karoliinit olivat
jo vetäytyneet pieniin taloihinsa nauttimaan niukkaa eläkettään ja
kutoivat siellä verkkoa ikkunain ääressä taikka selailivat vanhoja
päiväkirjojaan. Vakavina, jumalaapelkäävinä, kunnioitusta nauttivina
tapasivat he toisensa sunnuntaisin kirkolla ja arvoasteista
huolimatta syleilivät kenraalit ja överstit kostein silmin pitkäin
retkien sotaveikkoja. Mutta vielä ei ollut rauha allekirjoitettu.
Kun Venäjän laivaston kanoonat taas paukkuivat saarien välisissä
salmissa, pistivät sotavanhukset kuluneet, siniset takkinsa nappeihin
yhtä tiukalle kuin ennen ja vyöttivät vyölleen tapparan, joka
sängyntolpassa oli levännyt. Sitten he joka mies lähtivät liikkeelle
viimeiseen asti puolustamaan kotia ja kontua.
Kapteeni Resslöf oli itse nimittänyt itsensä Korsö'hön keräytyneen
joukon päälliköksi. Väsyttyään jo kamarissa elämään seisoi hän taas
tyytyväisenä ja varmana joukon keskessä. Partaveitsi ja sakset olivat
koko talven saaneet laatikossa levätä, joten hänen hiuksensa olivat
niin pitkät ja hänen partansa niin valkoinen, että oli oikein ilo
häntä nähdä. Yksinpä synkät ja raskasmieliset saaristomiehetkin
kirkastuivat aina kun hän heidän puoleensa kääntyi.
Hyökyaallot kohisivat vielä päivällä raivonneen myrskyn jälkeen
saaren merenpuolista, kallioista rantaa vastaan, mutta laaksossa
tyynen salmen partaalla tuskin kilahduskaan raitisti niitä petäjiä,
joiden alla miehet, odotellen ja levottomina, kuuntelivat kaukaisia
tykin laukauksia.
Vapisevin äänin rupesi eräs Djurön papinpoika, joka astui esiin,
puhumaan. Hän rutisti lakkinsa kouransilmäänsä ja hänen kalpeutensa
teki öinen valaistus vielä harmajammaksi.
-- Kapteeni! Te olette lähettänyt venheemme, joilla tänne tulimme,
sisäsaaristoon hakemaan lisää väkeä. Nyt ei meillä ole kuin kaksi
ravistunutta ruuhta millä pelastua, jos vihollinen nousee maihin, ja
meitä on yli neljäkymmentä miestä. Elkäämme salatko totuutta! Meidän
harvalukuinen joukkomme ei voi enää mitään toimittaa. Olemmehan
kuulleet, että rikas Fuchs jo on Södermanlantilaistensa kanssa
lähtenyt Etelä-Staketiin voittamaan vihollisen tai uhraamaan henkensä
ja että Düker taalalaistensa ja vestmanlantilaistensa kanssa pian
lähtee jälestä, vaan me tiedämme myöskin, että Boossa ja Vermdön
ja Södertörnin saaristossa ei pian ole kallioilla mitään muuta
enää löydettävissä, kuin mustaa tuhkaa. Antakaa puheeni anteeksi,
vaan kaikki olemme me kuulleet, että Trosa on ryöstetty ja että
Nyköping palaa, niin että tulen hohde näkyy kauas Tukholmaan saakka.
Norrköpingissä ryöstävät ruotsalaiset talonpojat ja sotamiehet
julkisella kadulla pakolaisten kuormia. Vikbosta antavat asukkaat
lakanoilla merkkejä venäläisille laivoille, tehdäkseen niiden kanssa
yksityissovintoja ja vannoakseen uskollisuudenvaloja tsaarille, ja
Marstrandissa on Tordenskjöld jo nostanut Tanskan lipun. Minne vain
katsomme, on ilma täynnä tulipalon liekkejä ja savua... Lopussa on
Ruotsi, kotimme, kotimme!
-- En salaa mitään, -- vastasi Resslöf, -- mutta luottakaa siihen,
että yhdennellätoista hetkellä saavat ruotsalaiset aina apua. Harvoin
se ennen tulee.
Papinpoika hymähti pilkallisesti ja vastasi poistuessaan:
-- Nyt on yö ja kymmenes tunti on kulunut. Toivokaamme!
Kansa keräytyi tiheälle Resslöfin ympäri suuressa levottomuudessa.
Vielä jyrisivät tykinlaukaukset, mutta jo heikompina ja etäämmältä
mereltä.
Silloin tuli kalpea papinpoika uudelleen juosten kallioita pitkin.
Hän kompasteli ja luisui, mutta hän juoksi. Hän tunkeutui väkijoukon
keskelle eikä häntä pysäyttänyt mikään.
-- Ei ole nyt, hyvät ihmiset, oikeat vallat kulussa. Tuolta
tulee mereltä laiva, jolla on lyhty palamassa keulassa, mutta
ei ole mastoa, ei purjetta eikä airoja. Enkä näe yhtään ihmistä
laivankannella, ei ketään ole peräsimessä. Mutta laiva kulkee siltä
eteenpäin... kulkee, joskin hitaasti, hitaasti.
Rahvaasta kuului taikamaisen pelon huminaa, mutta nuo harvasanaiset
saaristolaiset seurasivat Resslöfiä salmen suuhun korkeimmalle
kalliolle. He luulivat papinpojan nähneen näkyjä, sillä he eivät
huomanneet mitään koko aavalla merellä, jonka ympärillä öinen taivas
hehkui.
Mutta yhtäkkiä pääsi heiltä kaikilta kummastuksen huudahtus ja tuo
jälempänä tuleva kansa rupesi nyt sekin ääntelemään. Vuorisen niemen
takaa ilmestyi hyökyaaltojen keskitse raskaasti ja hitaasti sotalaiva
ilman purjeita ja mastoja, mutta sillä oli valkosiksi maalatut
tykinsuunreijät ja keulassa palavan lyhdyn alapuolella oli kultanen
jalopeura, joka jalkojaan kuin hypätäkseen kohotteli.
-- Se on kummituslaiva! -- huusi rahvas.
Epäillen käski Resslöf muutamain rohkeimpain saaristolaisten ottaa
pyssynsä ja saattaa hänet toisella soutuvenheellä laivaan.
Varovasti he lähenivät laivaa, hiljaa soutaen ja pyssyt ojossa,
mutta kun he huusivat laivaa pysähtymään, eivät he saaneet mitään
vastausta. Peräpuolen kajuutan pienet ikkunat kimaltelivat, vaan se
oli yövalon heijastusta ja taas nekin kävivät pimeiksi. Keulalyhty
vain paloi lepattavin liekein.
-- Armahtakoon Jumala! -- kuiskasi Resslöf ja osotti sitä pitkää
vaaterepaletta, joka perästä virui vedessä. -- Lipussa on meidän
värit. Ja nyt näen siitä jo nimenkin... Se on brigantinilaiva
"Ruotsalainen Jalopeura".
-- Niin, se on "Ruotsalainen Jalopeura", -- toisti kansakin saarelta.
He pysäyttivät venheen ja laskivat laivan kylkeen sekä kapusivat
siihen katkottuja mastoköysiä pitkin. Mutta kun he rikkinäisen
ikkunan kautta olivat astuneet kajuuttaan, täytyi heidän pimeässä
käsikopelolla kulkea eteenpäin.
-- Eikö täällä ole yhtään miestä laivaväkeä? -- kysyi Resslöf ja
korotti äänensä, mutta ei kukaan vastannut. Kaikki oli yhtä äänetöntä.
Silloin avasi hän kannelle vievän oven. Laivarotat juoksivat
siellä herroina edestakasin lankkuja pitkin, mutta kahden puolen
laivaa reunustuksen vieressä makasi kalpeita ja liikahtamattomia
laivamiehiä, jotka olivat vartiopaikoilleen kaatuneet. Hän kulki
miehestä mieheen nähdäkseen, että ne kaikki olivat kuolleet. Sitten
sanoi hän seuralaisilleen:
-- Yhdestoista hetki on tullut. Tuokaa kansa laivaan ja ruvetaan
sitten molemmilla ruuhilla soutamaan laivaa eteenpäin, ennenkuin
maininkiaallot ja merivirta sen sysäävät matalalle. Me voimme
siten sekä pelastaa itsemme sisäsaaristoon että pelastaa yhden
ruunun laivoista, joka urheasti on taistelussa puolensa pitänyt ja
uppoomatta kestänyt.
Vanhus käveli kannen yli ja asettui perään lipputangon viereen, yksin
ja erilleen muista.
Kun kansa oli tuotu laivaan, hinattiin laiva soutuvenheillä
sisäsaaristoon. Ja laivan hiljalleen lipuessa eteenpäin kuvastui
kesäyön kalpeisiin salmivesiin kultasen jalopeuran kuva.
* * * * *
Tykinlaukaukset eivät enää jyrisseet mereltä. Hitaammin kuin murtunut
sotavanhus sauvansa varassa astuu majaansa, lipui laiva saarien
lomitse. Lapset ja naiset, jotka saarissa olivat lymynneet pensaiden
ja murrosten alla, ryömivät esiin kätköistään. Iloisina, kun laivasta
äidinkieltään kuulivat, ryhmittyivät he rannoille ja laitureille ja
lukemattomia kysymyksiä lenteli.
-- Onhan tämä "Ruotsalainen Jalopeura", joka palaa taistelusta! --
vastasi laivassa oleva kansa.
Silloin virkosi lipputangon juurelta vanha karoliini
umpimielisyydestään ja nousi pystöön.
-- Tämä on muutakin kuin laiva! Ojentakaa mulle kätenne! -- virkkoi
hän nuoremmille miehille ja veti heidät tiheästi ympärilleen. --
Hatut päästä, veikkoseni, hatut päästä! Tämä mastoton laiva on
kuin Ruotsin maa, joka pelastaa itsensä, viimeiset joukkonsa ja
kaatuneet vainajansa kotisaarten suojaan. Millaista ikävää ovatkaan
ne vangit tunteneet, jotka ovat paenneet satojen peninkulmain
päästä Siperian jokia pitkin... Yksinäisinä, valepukuisina ovat
he seisoneet valaanpyytäjälaivain kannella, edessään jäämeren
tutkimaton vedenpinta, ja huudellen Jumalaa hädissään, että hän ei
heidän elämänliekkiä sammuttaisi, ennenkuin kotoisen katon alla.
Kotoinen katto? Hiiltyneenähän se on romahtanut maahan! Voitettu,
masennettu on meidän kansamme, pilkottu on valtamme ja raunioita
rannikoillamme savuaa. Sinä keksimätön, ijankaikkinen Jumala,
eikö jo aamu koita?... Hiljaa, hiljaa, veikkoseni, aamu koittaa
vielä! Jonakuna aamuna vielä Siperian vangit, jotka ääneti istuvat
käsitöittensä ääressä, nytkähtävät ja hypähtävät pystöön, nähdessään
ratsumiehen torilla heiluttavan valkoista lippua merkiksi, että rauha
on solmittu. Janoiset suut tulevat juomaan Fredrikin ja Ulrikan
kultareunaisista laseista ja naiset tulevat vielä ilman surupukua
kattamaan joulupöytiä. Vielä kerran tuoksuu Ruotsissa niitetty
heinäkin! Kirkonkellot soivat. Kokonaisen vuoden ne aina puolenpäivän
aikaan soivat rauhan kunniaksi... ja kaatuneiden muistoksi. Missä
ovat silloin vanhat pataljoonat, missä Grothusenin rumpu ja missä
turkkilaisesta silkkikankaasta neulotut liput? Ja hän, joka piti
meitä koossa tuossa suuressa taistelussa ja joka ei koskaan tahtonut
uskoa, että Jumala meidät oli hyljännyt, hän, jonka sankariluonnossa
kaikki meidän halumme ja toivomme piili... missä elää hän? Kysykää
lapsilta, jotka laulavat! -- Niin, he menevät matkoihinsa, toinen
toisensa perästä nuo vanhat sotatoverit. Missä vain kuljemmekaan
maaseudulla, Jalkasin tai kyytirattailla, yösumussa me tunnemme nuo
pienet valkoset kirkot, joissa kahdeksan tai kymmenen vankkaa poikaa
on nostanut hautakiven sotavanhuksen haudalle. Ja missä vieraassa
maassa kukkii niin kaukana kenttä, ettemme voi istahtaa mättäälle ja
kuiskata: onkohan tämä sellainen paikka, jossa yksi meikäläisistä
nukkuu, yksi verensä tyhjiin vuodattaneita? -- Karkeissa puvuissa he
hetkisen luonamme viipyivät nuotiotulen ääressä ja lähtivät sitten ja
kaatuivat. Sellaisia he olivat, sellaisina heidät muistan. Sellaisina
he myöskin kiitollisen isänmaan muistoissa ja taruissa elävät...
Rakastettu olkoon se kansa, joka suuruutensa suistuessa osasi hankkia
köyhyydelleen maailman edessä kunniaa!