nojautuvan vallia vastaan poski nojallaan vasempaan käteen. Kuu, joka
oli täysi, kohosi selkeänä ja suurena mäntymetsän ylitse.
Ruotsalaisia, saksalaisia, italialaisia ja ranskalaisia upseereja
kuului läheistössä keskustelevan eri kielillään ja neuvottelevan,
kuinka he saisivat kuninkaan alas vaaralliselta paikaltaan. Maigret,
joka nyt myös oli siihen saapunut, veti häntä hiljaa takista ja
virkkoi:
-- Tämä paikka ei ole teidän majesteettianne varten... Räjähdyskuulat
ja pyssynluodit eivät arastele kuningasta sen enempää kuin halvinta
sotamiestä.
Silloin kohotti Tolle Årasson taas pyssyn käteensä. Vaan hän viskasi
sen maahan niin että se laukesi ja laukaus häipyi vihollisen ammunnan
paukkeeseen.
-- En koskaan! -- sopersi hän. -- En koskaan! Ruotsissa syntynyt mies
sitä ei ikinä voi tehdä, vaikkapa olisi odotettavissa viisikymmentä
tukaattia Norjan joka koivun alla! Parempi sitten lähteä karkuun tai
kaatua itse. Mitä minä tukaateista... Hänen _henkeäänhän_ tavottelin...
ja sitä en voi riistää. Sen voisin vasta unissani tehdä. Eikö
ole täällä muukalaista ampujaa, joka voisi nukuttautuneena ampua
kuninkaan.
Tolle Årasson ei huomannut, että kuu jo paistoi kaivokseen ja
kuvasi hänen oman varjonsa, hänen pyöreät jäsenensä ja hymyilevät
pojankasvonsa, vallinrinnettä vastaan.
-- Mitä sinä täällä teet poikani? -- kysyi kuningas. -- Käy vain
eteenpäin, eteenpäin vihollista vastaan.
Tolle Årasson hytkähti, teki käännöksen ja alkoi marssia linnaa
kohti. Takanaan kuuli hän vielä upseerien kehottavan kuningasta
astumaan alas.
Kuningas vastasi heille:
-- Elkää peljätkö!
Silloin tarttui Tolle Årasson molemmin käsin hatunliepeihinsä ja
alkoi, tietämättä enää mitä hän teki, juosta rintavarustusten ja
risukimppujen yli suoraan vihollista vastaan, suoraan eteenpäin.
Useat ruotsalaiset soturit, jotka hänen näkivät, nousivat pystöön
juostakseen jälestä ja karatakseen. Hän pysähtyi ja tyrkkäsi heitä
takasin ja joka kerran, kun hän kääntyi, tunsi hän kuninkaan,
joka seisoi valliin nojaten. Miksei hän silloin tarttunut lapioon
ja ruvennut kaivamaan? Sehän kai kumminkin oli ollut kuninkaan
tarkoitus. Ei, hän juoksi sen sijaan yhä kiivaammin, yhä sokeammin,
eikä hän lopuksi enää tiennyt itsekään, juoksiko hän totellakseen
vaiko päästäkseen pakoon. Hän haki suojaa kantojen ja kallionsärmäin
takana, mutta aina hän vain ehti yhä lähemmäs linnaa. Hänen veltoista
jäsenistään juoksi jo veri kolmesta haavasta, mutta hän ei välittänyt
noista kuumista pisaroista, jotka rannetta myöten alas valuivat, vaan
luki rukouksia ja virsiä ja nimitti itseään ikuisesti kadotetuksi
pahantekijäksi, joka oli aikonut myödä sielunsa.
Hän saapui pienen, rikkiammutun ulkovarustuksen luo, joka näytti
autiolta, vaan kun hän kuuli norjalaisten sotamiesten äänen,
piiloutui hän suojavarustusten taa.
Muutamain askelten päässä hänestä oli rikkinäisillä rattailla
ratsastava kenttätykki, jonka ruostunut suu oli tähdätty kuninkaan
vallia vastaan. Siihen oli latingiksi sullottu hiekkaa ja vanhaa
raudanromua; seassa oli ruostuneita pyssynkuulia, joita sata
vuotta sitten joku juopunut merirosvo oli valanut, hyräillessään
jotakin kevytmielistä laulua jalkavaimolleen; oli vinoja avaimia ja
rautanauloja, jotka kauan aikaa sitten olivat pudonneet talonpojan
lahonneesta aitankatosta, ja kaiken muun keskessä oli littiin
kääritty kellonkieli, joka kerran tunturilla oli lehmänkellossa
kilissyt, kun paimentytöt karjaansa huutelivat.
Pitkät, repaleiset pilvet liukuivat valkoisina kuun ylitse ja Tolle
Årasson makasi suojavarustusten välissä verta vuotavana ja kädet
ristissä.
-- Tämä on sellainen yö -- sammalsi hän itsekseen -- jolloin taivas
on auki ja Jumala katselee maata niin syviin ajatuksiin vaipuneena,
että ihmiset tuntevat hänen katseensa. Koettakoot paeta...
koettakoot piiloutua... olkoot viheliäisiä heittiöitä kuin minä tai
sotajoukkojen johtajia, he tuntevat sittenkin hänen katseensa...
Sankari... kuka on sankari? Se, joka pysyy kestävänä loppuun saakka,
kestävänä vastustajia ja ystäviä vastaan. Mutta sinä pilvissä asuja,
sinä olet sekä ihmisten että itsesi kostaja, ja kun sinun armosi
tuntilasi on loppuun valunut, kohotat sinä kaikkivoipaisena sormesi
ja sankari nojaa päänsä mullikkoon... ja makaa siinä sovinnon
saaneena...
Tolle Årasson taivutti lähimpänä olevain, risuista punottujen
rintavarustusten vitsaisia siteitä syrjälle ja hän kuuli norjalaisen
konstapelin puhuttelevan sotilaita.
-- Pojat, ei hyödytä enää tuhlata miehiä ja tykkejä tämän
etuvarustuksen puolustamiseen, lähdemme pois. Mutta koska tuo
vanha kenttätykki on niin rikkinäinen, ettei sitä saa täältä
poiskuljetetuksi, on päällikkö käskenyt minun laukasta sen, ennenkuin
lähdemme. Ainahan se laukaus voi ruotsalaisille jotakin vahinkoa
tuottaa, ellei vain tykki itse halkee kappaleiksi.
Puhuessaan laski hän varmasti sytyttimen kanoonalle ja kiirehti
sitten, miestensä seuraamana, nopein askelin ja laulellen linnaa
kohden.
Tolle Årasson seurasi silmillään sytyttimessä palavaa, keltasta
liekkiä, joka kiemurteli aina yhä lähemmäs ruutireikää. Hän viskeli
syrjälle risukerppuja ja multasäkkejä, päästäkseen tykin luo ja
saadakseen temmatuksi sytyttimen pois, ja hän puhui ääneensä yölle:
-- Olin aikonut tappaa tuon miehen... ja nyt tahdon pelastaa
hänet, ainoastaan siksi, että äsken olen hänet nähnyt ja kuullut
hänen puhuvan! Siten hän yhdellä katseella tekee meistä kaikista
palvelijoitaan. Järkeni sammuu, enkä voi enää ajatella.
Nyrkillään hän iski ja katkoi pajuisia vitsoja, mutta paalutus esti
häntä pääsemästä lähemmäs ja koko ajan näki hän liekin lähenevän
ruutireikää. Väliin liekki heikkeni ja ja oli sammua pois, mutta taas
se leimahti korkealle, kirkkaana ja suurena.
Se oli merkki siitä, arveli Tolle Årasson, että ihmiset eivät sinä
yönä enää koettaisikaan toimia ja hän astui alas rotkoihin, joiden
rinteet viettivät laaksoon päin ja poltetun Fredrikshallin mustia
savupiippuja kohden. Vielä etäällä näki hän sytyttimen liekin.
Kirkkaana se paloi siellä kaukana suojavarustusten lomassa, mutta
itse laskeusi hän yhä syvemmäs kallioiden taa. Silloin kuuli hän
laukauksen pamahtavan ja kallio tärähti.
Hänen voimansa olivat lopussa ja hänen järkensä kuin sumussa. Hän ei
muistanut enää, miksi hän vihollista vastaan oli samonnut, ainoastaan
hämärästi hän pelkäsi, että hänet keksittäisiin ja vangittaisiin. Hän
tuijotti ulos yöhön ja kuin Pitkäisen-jumalan vaunut jyrisivät linnan
ukkoset tuntureilla.
Ei hän tiennyt, kauanko hän horjui siellä katajapensasten lomassa
eikä minne hän meni. Vihdoin kuuli hän raskasten, rautakantaisten
saapasten askeleita ja kuuli ritinää risukoissa ja kivikoissa.
Kaksitoista kaartin sotilasta kantoi paareja alas jyrkkää rinnettä.
Hän lymysi hiljaa katajapehkojen takana ja odotteli. Paareilla makasi
kaatunut mies, kahden karkean sotilasvaipan peitossa; valkonen
valetukka oli valahtanut kannettavan silmille ja sen päähän oli
pantareunainen sotilaslakki painettu.
-- Kuka on tuo kaatunut? -- kuiskasi hän niin hiljaa, ettei översti
Culberg, joka etupuolelta kannatti paareja rinteenpuoliselta
kyljeltä, mitään kuullut.
-- Översti sanoo, että se on eräs urhea upseeri, -- vastasi
jälkimmäinen kantaja, mutta kun hän sitä sanoessaan käännähti
katsomaan tuota yksinäistä yökulkijaa, kompastui hän ja lytkähti
polvilleen painon alle.
Paarilla makaavan vainajan päästä luiskahti lainattu valetukka ja
lakki, joten kuutamo kirkkaasti pääsi valaisemaan hänen kasvojaan ja
puhkiammuttuja ohimoitaan.
-- Kuningas! Suuri, rakastettu kuninkaamme! -- huudahtivat kantajat
ja aikoivat laskea maahan kantamuksensa.
Tuo peljätty, jolle äsken juuri oli vakuutettu, ettei hän enää voi
luottaa keneenkään, makasi siinä nyt aseetonna, ja vanhat soturit,
saven ja noen tahraamat, vääntelivät pakkasen puremia, karkeita
käsiään hänen ruumiinsa kohdalla ja valittivat ja huokailivat.
-- Suuri, rakastettu kuninkaamme!
Överstin täytyi ankaralla äänellä heille huutaa, että heidän oli
oltava vaiti eikä valituksillaan ilmaistava, mitä oli tapahtunut.
Raskaasti ja hitaasti kantoivat he kuningasvainajata edelleen
samoilla höyläämättömillä paareilla, joissa hän edellisinä päivinä
oli nähnyt niin monen nimettömän soturin makaavan, monen unhotetun,
joka hänen tahtoaan oli totellut ja kuollut.
Puoliyö oli jo kulunut, kun paarit laskettiin aukinaiselle
ruohokentälle tupien väliin Tistedaalin autioon kylään. Kantajat,
saatuaan kolme hätärahaa mieheen kantopalkkaa, lähtivät kaikki
tiehensä. Översti jäi jälelle ja syvästi miettien ja ääneensä
huokaillen istahti hän toiselle kantapuulle. Laukaukset soivat yhä
vielä kaukana vuorenrinteellä, mutta muuten oli kaikki äänetöntä,
myllynrataskin joessa seisoi liikahtamatta. Kaikki ikkunat olivat
pimeät ja sama täysikuu, joka oli valaissut tien valepukuiselle
ratsumiehelle Stralsundin kaupunginportin kautta ja katsellut tuota
synkkää kahakkaa Rügenissä, hopeoitti tänä yönä sitä nurmikkoa,
jossa vanha, kyyneleensä kuiviin itkenyt översti valvoi kaatuneen
kuninkaansa vieressä.
Hiljaa oli Tolle Årasson hiipinyt saattueen jälestä ja hän pysähtyi
vasta nurmikon rinnassa Kynttilänjalkakoivun liikkumattomina
riippuvain oksain alla. Puoliääneen itsekseen puhellen kiersi hän
tuon valkosen rungon yhä ahtaammissa kehissä ja pirskoitti mättäille
haavotetusta käsivarrestaan valuvia suuria pisaroita, noituakseen
siten ijankaikkiseen uneen ja unholaan ne häjyt kultarahat, jotka
multaan olivat kaivetut.
-- Nukkumaan, nukkumaan kirottuina...! Miksei päryytetä rumpuja?
Nuo paaret ovat tuolla niin yksinäiset. Naiset eivät partaalla
itke, eivät lapset, eivät uskotut ystävät. Oi, sinä kuu, joka tulit
ja menit ja näit niin paljo, en koskaan enää näe sinun valaisevan
ruotsalaista metsää, ilman että noita paaria ajatteleisin!
Hän tempasi irti sen kirveen, joka oli oksaan kiinni-isketty ja jonka
hän muutamia iltoja aikasemmin oli sotilaille näyttänyt. Lastut
sinkoilivat ja hänen Kynttilänjalkakoivun runkoon tähtäämät iskunsa
kaikuivat kauas läpi äänettömyyden.
Sitten hän taas pysäytti kätensä ja uusi välähdys järjen valoa
leimahti hänen sielussaan.
-- Kaikkivaltias, kostava Jumala! Hän, jonka edessä salamurhaajat
pudottivat aseensa, hän, joka hymyillen kävi lukemattomia kuolemoita
kohti, hän kaatuu nyt hiljaa kuin tallattu korsi tien partaalle, kun
sinä hänen kohtalonsa mitan olet täyttänyt. Hän kaatuu miltei yksin
yöllä vallille, kuin halpa sotamies vartiopaikalleen. Hänet kaataa
kelvottomaksi hyljätyn, ruostuneen tykin mitätön luoti, tykin, johon
muutamat sotilaat huolettomasti ja laulellen sytyttimen viskasivat.
Taikka... mistä tuli käskystäsi tuo luoti? Mitäs tiedän minä,
taidoton mies... Tiedän vaan sen, mitä äsken olen nähnyt ja mitä
minun siis täytyy uskoa... Mutta oli niin paljo vieraita ääniä tuolla
pimeydessä.
Upseeri istui yhä vielä paarien reunalla soturivaippaan verhotun
vainajan vieressä ja yhä väsyneempinä kalahtivat yön hiljaisuudessa
iskut koivun paksua kylkeä vastaan. Kun puu vihdoin kaatui, istahti
tuntematon hakkaaja hiljaa sen rungolle.
Tunnit kuluivat hitaasti. Aamu jo koitti kun pari haettua palvelijaa
saapui kantamaan sisään kaatunutta herraansa. Näiden keskessä
kulki eräs kapteeni, kuninkaan miekka kädessään, ja kertoi, että
kuninkaan käsi kuoleman hetkenä niin voimakkaasti oli miekankahvaan
puristautunut, että miekka puoleksi oli huotrastaan irtautunut.
Jokaista sanaa kuunnellen taivutti Tolle Årasson Kynttilänjalkakoivun
oksia sivulle.
-- Tuo miekka...? -- kysyi hän itsekseen. -- Oliko se paatunut,
niin aikusin harmahtunut ukko, joka vetäsi tuon miekan sitä valon
ruhtinasta vastustaakseen, joka kerran hänen nimeään kantoi. Taikka
oliko...
Hän astui piilostaan esiin, asettui kapteenin tielle ja kuiskasi
käheästi:
-- Tuo miekka... ketä vastaan tempasi hän miekan? Elkää häätäkö
minua pois, tämän verisen korpraalinpuvun peitossa on vertaisenne
mies, ehkä teitä tietävämpikin, vaikka hän ihmisten silmissä onkin
syvälle vajonnut. Vastatkaa minulle senvuoksi armeliaasti.
-- Ystäväni, en ymmärrä kysymystäsi.
-- Ketä vastaan, kysyn minä. Ketä vastaan ojensi hän miekkansa!...
Vaan minä tiedän sen itse. Ketä vastaan, niinkö kysyn? Kaikkia
vastaan. Eikö se vastaus riitä? Eikö juuri niin tule sankarin
kuolla?... Hän uskoi asiansa oikeaksi... Sellaisille uskoville antaa
Jumala anteeksi... Sellaisille uskoville antavat ihmisetkin anteeksi!
Kuinka Görtz vangittiin.
Görtzin vangitseminen oli yhtä vaikea ja viekas tehtävä kuin
revon satimeen pyytäminen; mutta Hessin perintöruhtinaalla oli
pääkorttelissaan etevä lakeija nimeltä Pihlgren, joka vanhempana
miehenä sitten usein kertoi, kuinka tuo tehtävä suoritettiin. Vielä
monta vuotta sen jälkeen kuin Pihlgren hurskaasti oli kuolemaan
nukkunut, säilytettiin eräässä Vermlannin pappilassa vanha
käsikirjoitus, johon tuo kaikki oli tarkoin kirjoitettu. Ei kukaan
oikein tiennyt, mistä se käsikirjoitus oli kotosin, mutta kun rovasti
sai silmälasit päähänsä ja kellastuneen paperin eteensä, luki hän
ankaralla äänellä seuraavaa:
Sinä yönä, jona kuningas ammuttiin, istui Hessin perintöprinssi
ruokapöydässä Torpumin kylässä muutamain upseerien seurassa.
Ranskalainen Siqvier astui silloin sisälle ja kuiskasi jotakin
prinssin korvaan ja prinssi kuiskasi sen korvaan, joka hänen
vieressään istui ja kun he olivat hetkisen kuiskanneet, laski prinssi
veitsen ja kahvelin kädestään. Sitten käski hän satuloida ratsunsa
ja käski lakeijan itseään seuraamaan. Pihlgren, joka sinä yönä piti
vahtia prinssin luona, pisti äkkiä prinssin levätin satulalaukkuun ja
ratsasti prinssin ja upseerien jälestä sen piiritysvallin luo, mihin
kuningas oli kaatunut.
Siihen olivat paaret juuri tuodut, ja prinssi käski nostaa tuon
jalon herran paareille, mutta niin lujasti oli tuo verraton sankari
kuolinhetkenä tarttunut miekankahvaan, että kenraalien oli hyvin
vaikea saada sormia siitä auki. Kun ruotsalaiset herrat vihdoin
olivat riistäneet aseet suurelta vainajalta ja ottaneet haltuunsa
sen miekan, josta hän niin vastahakoisesti luopui, jäi hänen kätensä
kauaksi aikaa lepäämään heidän käsiinsä ja kaikki, jotka siinä
ympärillä seisoivat, olivat sitä mieltä, että Jumala itse sinä
hetkenä ikipäiviksi vahvisti sen kädenlyönnin.
Kun nyt paaret olivat pois kannetut, kutsui prinssi upseerit
neuvotteluun siihen paikkaan, mihin kuningas oli kaatunut, ja
ympärillä seisoi jonkun matkan päässä kolmekymmentä sotilasta
tulisoihdut kädessään.
Bomgarten, joka silloin oli aatelislipullinen översti ja kamariherra,
meni vihdoin syrjään överstiluutnantti Björnschiöldin kanssa ja
koko ajan hän Pihlgreniä syrjäsilmillä katseli. Senjälkeen tuli
Björnschiöld Pihlgrenin luo ja kehui hänen viisasta ymmärrystään ja
kekseliäisyyttään sekä käski hänen prinssin nimessä seurata mukana
pitkälle ratsastukselle, josta hän lähemmin kertoisi vasta, kun he
olivat ehtineet matkalle.
Pihlgreniä tämä hiukan kummastutti, vaan kun hän aamulla ratsasti
Bomgartenin ja Björnschiöldin seurassa, sanoivat nämä hänelle: Nyt me
olemme matkalla pyytämään Görtziä.
Silloin täytyy, vastasi Pihlgren, sukkelasti liikkua sekä kielen
että käden, mutta mitä minuun tulee, olen rehellisesti tehtäväni
suorittava, sen kyllä herrat tietävät. Missä se syntinen ihminen nyt
on?
He vastasivat: Hän ei liene kaukana, mutta jos hän Tistedaaliin asti
ehtii, panee hän aikamoisen näytöksen toimeen.
Kun he olivat taivaltaneet tietä eteenpäin vielä yön ja päivän,
kohtasivat he noin viiden tienoissa iltapäivällä Görtzin, joka
ratsastaen läheni Rabalsin veräjän luona.
Kun Pihlgren sormellaan osotti veräjälle päin, pilkkasivat häntä
Bomgarten ja Björnschiöld ja huusivat ivaten hänen korvaansa:
Luuletko, että se suuri herra viitsisi ratsastaa?
Mutta Pihlgren vastasi: No hitto vie, se on Görtz! Tunnenhan hänen
pikettinsä Petteri Bergin, joka hänen rinnallaan ratsastaa ja joka on
minun kelpo vanha ystäväni ja veljeni.
Kun he tulivat lähemmäs ja huomasivat, että Pihlgren oli puhunut
totta, nousi Bomgarten satulasta ja tervehti hänen ylhäisyyttään
sangen nöyrästi ja vakuutti hänelle, että hänen majesteettinsa
kuningas ei ole koskaan ollut terveempi kuin juuri nyt.
Ja minne on teillä matka? kysyi Görtz.
Bomgarten, joka vihasi Görtziä kaiken sen pahan vuoksi, mitä hän
hänelle oli oli tehnyt, kumartui ivallisesti yhä syvemmälle, niin
että hänen päästä nostettu hattunsa kosketti tietä. Ja siinä hän
sukkelan valheen keksasi. Olen matkalla Göteporiin ostamaan saappaita
rykmentilleni, sanoi hän.
Görtz kääntyi nyt Björnschiöldin puoleen, jonka saksalainen vaimo oli
hänen serkkunsa, ja virkkoi: Entä sinä, kuomaseni?
Björnschiöld karahti punaseksi kasvoiltaan, mutta turvautui hänkin
yksinkertaisimpaan valheeseen: Minäkin olen matkalla Göteporiin
erään karille ajautuneen laivan johdosta, jossa oli perintöprinssin
tavaroita.
Bomgarten alkoi nyt taas kumarrella ja raappia maata ja oli niin
iloisen näköinen, että hänen kasvonsa milteipä kiiltäneet, ja
samassa hän lateli uuden valheen: Harmillisinta kaikista on, että
meidän nyt juuri täytyy palata, -- ajamme vain ensiksi Raballseen
hankkimaan uudet hevoset. Sotapaikalla taitaa olla kysymys jostakin
hyökkäyksestä. Perintöprinssi on lähettänyt tämän tuhman lakeijan
meidän jälkeemme ja käskenyt meidän palata.
Kun he näin olivat puhuneet, iski hän silmää Pihlgrenille, jota hän
todellisuudessa piti yhtä rehellisenä kuin sukkelana, miehenä ja
arvosteli kymmentä muuta järkevämmäksi. Ellei hän seuralaisekseen
olisi saanut niin taitavata lakeijaa, olisi Görtz mahdollisesti
kulkenut vapaana vielä tänä päivänä ja kuka tietää, eikö tuo
jumalankieltäjä, joka oli niin perillä taikataidossa ja monissa
muissa kielletyissä vehkeissä, sitten olisi osannut jatkaa syntistä
olemassaoloaan, niin ettei häntä vuodetkaan olisi vanhentaneet eikä
hautaan kaataneet. Olipa senvuoksi varmaankin Jumalan tahto, että
Pihlgren oli siinä saapuvilla, vaikka hän sitten siitä palkakseen sai
pelkkää kiittämättömyyttä.
Koska Pihlgren oli Petter Bergin vanha tuttava, oli hän vähällä
kertoa tälle kaikki, mutta hän sai lyhyessä ajassa kuulla niin monta
valhetta, että hänen täytyi itsekseen hymähtää ja kohta oli hän yhtä
hullunkurisella tuulella kuin kaikki muut.
He eivät voineet käydä Görtziä vangitsemaan siinä julkisella
maantiellä, mutta hän kysyi heiltä hyvin kohteliaasti: Mihin aijotte
ajaa yöksi, hyvät herrat? Ettekö tahdo ajaa jälestäni Tanum'in
pappilaan ja syödä illallista minun seurassani?
Tästä herrat yhä riemastuivat ja kiittivät petollisella sydämmellä,
mutta keskenään he supattivat, että he kyllä tulisivat olemaan
sellaisia vieraita, jotka tiesivät ottaa parhaita paloja eteensä.
Görtz ajoi nyt edeltä Tanum'in pappilaan, mutta yksi kornetti ja
yksi ajutantti seurasi häntä salaa jonkun matkan päästä, ettei
hän kääntyisi pois siltä tieltä, jota oli kulkea aikonut; ja jos
hän näytti pyrkivän pakoon, oli heidän määrä luodilla lävistää
hänen päänsä. Bomgarten ja Björnschiöld olivat hyvillään yrityksen
onnistumisesta; mutta Raballsen kievarista he eivät saaneet uusia
hevosia, sillä kaikki hevoset olivat otetut kuljettamaan Görtzin
runsaita tavaroita. Pihlgren yksin sai itselleen hankituksi hevosen,
joka oli levännyt kolme päivää. Hän näet heittäysi hyväksi ystäväksi
palvelustytön kanssa ja houkutteli tämän ulos ikäänkuin hetkiseksi
supattelemaan; ja kun tyttö ei voinut sellaista pyyntöä vastustaa,
vaan seurasi mukana sateeseen, kävi Pihlgren kohta totiseksi ja
lupasi tytölle kauniin rahan, jos tämä hänelle heti hankkisi
levänneen hevosen.
Bomgarten ja Björnschiöld hämmästyivät kovin, kun näkivät Pihlgrenin
taluttavan esiin liinakon, joka oli niin virkku, että se korskui ja
hyppi, ja he olivat niin hyvillään, että heti käskivät Pihlgrenin
ajaa edeltä pappilaan ja siellä kaikessa hiljaisuudessa tilata
kirkkoherralta lämpösen kamarin ja vuoteet.
Oli kylmä ja koko yön satoi rankasti. Kun Pihlgren saapui pappilaan,
johon Görtz jo oli asettunut, tapasi hän kornetin ja ajutantin, jotka
piiloilivat pimeässä vaunuliiterissä. He eivät uskoneet silmiään,
kun näkivät hänen ratsunsa, joka vieläkin oli niin virma, että
heissä tuskin oli sen pitelijää, ja he kehuivat Pihlgreniä ja olivat
iloissaan, kun heillä oli mukanaan niin taitava lakeija.
Pitkälle kului ilta, ennenkuin toiset ehtivät jälestä saapua
väsyneillä koneillaan. Hiljaa he asettivat hevosensa vaunuliiteriin,
ettei heitä kukaan huomaisi. Kaikissa ikkunoissa oli valoa, vaan
ulkona oli musta pimeys. Ennenkuin he menivät sisälle kamariinsa,
jonka Pihlgren sangen varovasti oli tilannut sivurakennuksesta,
ottivat he jokainen pistoolin mukaansa.
He olivat läpimärät paitaa myöten, mutta ajosta niin kuumat, etteivät
sitä huomanneet, ja kun he hiljaa kuiskien astuivat kamariinsa, sanoi
Bomgarten rovastille: Meidän asiamme on täällä vangita Görtz, sillä
nyt on kuningas Kaarlo kuoliaaksi ammuttu.
Rovasti, joka oli pieni ja kapea mies, lempeäkatseinen ja
harvahapsinen vanhus, käveli kerran poikki havunoksasilla peitetyn
lattian ja asetti kalottinsa kohalleen: Jumala siunatkoon herra
överstiä, sanoi hän, joka tahtoo lopettaa tuon ilkeän maanvaivaajan
suuren vallan ja mahdin. Hän on Akitofel ja kuka tietää, eikö
piru itse pilkoillaan matkiakseen korkeampaa luomamuotoa olekin
hänessä ihmisruumiiseen pukeutunut ja siten itse tänä iltana tullut
syömään minun vähäpätöiseen majaani. Siitä hetkestä saakka, jolloin
tuo kadotettu heittiö tuli sateessa ratsastaen talooni, kohisee
ja raiskaa tuli kyökinuunissa, niin että säkenet leimahtelevat
savupiipusta, mutta kumminkin näyttää siltä, kun tuli ei voisi
pannuja lämmittää, vaan pysyvät ne jääkylminä.
Bomgarten, vastasi silloin: Olkaa rauhassa, rakas rovasti! Asettakaa
nyt renkinne kaikki kirves kädessä ikkunain alle ja sitten
houkuttelee Pihlgren, joka oli sukkelampi kuin me kaikki yhteensä,
hiljaisuudessa Görtzin palvelijat tähän huoneeseen, kunnes ne kaikki
saadaan lukkojen taa.
Pihlgren meni silloin ulos ja tapasi aitassa vanhan ystävänsä ja
veljensä Petteri Bergin, jonka hän pyysi sisälle ottamaan mukaansa
salasen kirjeen Holsteinin pikkuherttualle. Berg, joka aitassa
hommasi Görtzin monien nassakkain ääressä, tarjosi Pihlgrenille
lasillisen hyvää viiniä ja kiitti hyvästä ja uskollisesta
ystävyydestä, jota oli kestänyt aina siitä saakka, kuin he olivat
olleet pienet. Mutta kun Berg tuli kamariin ja näki siellä kornetin
ja ajutantin pistoolit kädessä ja miekat paljaina, rupesi hän
itkemään ja huusi: En olisi koskaan uskonut Pihlgrenin tekevän mitään
tällaista!
Sillaikaa tutki Bomgarten Bergin taskut ja löysi niistä sata
tukaattia, mutta kun tuo raukka vakuutti, että ne kaikki olivat hänen
saamiaan juomarahoja niiltä ajoilta, jolloin hän Feifiä palveli, sai
hän pitää rahansa sillä ehdolla, että hän muuten kertoi kaikki mitä
tiesi.
Hiljaa ja hädissään kertoi hän silloin, että muutamissa aitassa
olevissa nassakoissa on kyllä sekä ranskalaista että unkarilaista
viiniä, mutta toisissa on Görtzillä helähteleviä rahoja.
Silloin pysähtyi rovasti keskelle lattiaa ja löi kätensä yhteen ja
Bomgarten puisteli päätään ja nakutteli pöydän syrjään eikä herennyt
huutamasta: Tässä saammekin paremman saaliin kuin koskaan saatoimme
arvata!