mutta samassa lensivät kaikki säilät huotristaan. Pyssymiehet tekivät
kunniaa ja rummut rämähtivät. Tunturin seinämälle kuvastui korkean,
ontuvan miehen suuri kuva. Se liikkui seinää pitkin, päässä pyöreä
karvalakki ja kädessä kyhmyinen sauva.
Se oli kuningas.
Hän tuli mäntyjen lomitse henkivartijainsa seuraamana; nämä astuivat
pitkänä rivinä, miekat paljaina, ja taluttivat hevosiaan. Itse
hän eellimmäisenä käveli ja polki tietä hankeen. Hänen arpiset ja
suljetut kasvonsa olivat päivänpaahteesta ja pakkasesta vuosien
kuluessa käyneet tummahtaviksi ja kulmakarvojen välissä oli syvä
poimu. Kun hän pisti karvalakkinsa käsivartensa alle ja joka taholle
vastasi tervehdyksiin, satoi lunta hänen kaljulle päälaelleen.
Päälliköt kokoontuivat vähitellen hänen ympärilleen ja henkivartijat
hakkasivat miekoillaan muutamia kuusenoksia ja levittivät ne
kinokselle. Koko ajan seisoi kuningas paljain päin lumituiskussa
ja harmautuneet ja ohimoilta pystyynkääriytyneet hiussuortuvat
muuttuivat vähitellen seppeleeksi, joka oli kuin palmikoitu
huurteisista lehdistä. Hän käski soturien panna pyssynsä kokoon ja
sytyttää nuotiotulia, mutta soittajat asetti hän vuorenrinteelle,
käskien heidän soittaa päivänlaskuun saakka.
-- Norjalaiset ovat urheaa väkeä, heitä vastaan täytyy aivan
puskemalla tapella, -- virkkoi kuningas. -- Miehet sellaiset
kuin heidän Kruse ja Kolbjörnsen olisivat, kun kerran kaatuvat,
haudattavat kultasiin arkkuihin.
Marski Mörner vastasi:
-- Olemme juurikaan saaneet kiinni muutamia norjalaisia sissejä,
jotka ovat pensaikossa vaanineet ampuakseen teidän majesteettinne.
Hirtämmekö heidät?
-- Elkää. Antakaa heille tukaatti mieheen palkkioksi hukkaanmenneestä
ajasta ja kieltäkää heitä tästälähin ryhtymästä käskyttä soturien
tehtäviin.
Mörner laski äänensä matalammaksi.
-- On olemassa muitakin, vielä korkeampia sala-ampujia. Sain äsken
rovasti Brenneriltä kirjeen, jossa kerrotaan uusista salahankkeista
ruunua ja henkeänne vastaan. Jos häntä saisi uskoa, seisoisi
vaarallisia vihollisia juuri tässäkin, tuskin viiden kyynärän päässä.
-- Seisokoot vain, jos eivät suvainne istua. Sota-aikana ei ole
tilaisuutta ruveta tutkimaan.
Mörnerin palvelija, kääpiö Luxemburg, toi nyt vesipullon. Kun
kuningas oli juonut, ojensi hän kääpiölle kiiltäväksi kuluneen
katajasauvansa, ikäänkuin pelotellakseen tuota pientä miestä, ja
virkkoi:
Eräs turkkilainen on mulle ennustanut, että minun tulee varoa itseäni
narreilta. Koetappas nyt sinä, tokko minua pelottaa.
Luxemburg otti katajasauvan käteensä ja soitteli sitä kuin muka
kitaraa sekä heläytti ranskalaisen lemmenlaulun.
Silloin astui Mörner lähemmäs kuningasta ja kuiskasi:
-- Miehistö näkee nälkää.
-- Kylläinen soturi tekee huonosti tehtävänsä.
-- Mutta nälistyneeltä soturilta putoo pyssy kädestä.
-- Kun sulatetaan lunta, saadaan vettä. Kun pureskelee kuusenhavuja,
voi nälän helposti saada vaikenemaan moneksi tunniksi.
-- Täällä on toki kansa meidän silmäimme edessä... mutta siellä
kotona... Papit kuuluvat saarnastuoleista aivan julkisesti rukoilevan
Korkeimman kostoa. He arvelevat, että kun nyt Jumala on ruotsalaiset
masentanut ja antanut merkin, että heidän valtansa on paloiteltava,
taistelee teidän majesteettinne ainoastaan oman kunniansa puolesta.
-- Onko heidän kunnia ja minun kunnia sitten muuttuneet eri asioiksi?
He niskottelivat ensiksi, minä vastasin. Nyt tahdon pakottaa heitä
kestämään viimeisiin asti. Eikö se tapahdu yhtähyvin heidän kuin
minun vuoksi? He väittävät, että minä kiusaan Jumalaa. Minä väitän,
että minä tottelen Jumalaa. Sen sanon kuninkuuteni nimessä! Sen sanon
totuuden nimessä, sen vannon! Kuka on tässä tuomarina?
Näin sanoen pani kuningas taas karvalakin päähänsä, nosti pystöön
takinkaulustan, sekä laskeusi niin rauhallisesti makaamaan
kuusenoksille, kuin jos hänellä ei yhtään vihamiestä olisi ollut
maailmassa.
Düker antoi kovalla äänellä käskyjään upseereille. Mörner nukahti
istuvaltaan, nojautuen hongan kylkeen; hän ei jaksanut enää kuunnella
pienen Cronstedtin sukkeluuksia ja hiljainen Stjernroos, joka oli
käynyt vakoilemassa, palasi leiriin lammasnahkaturkkiin ja puukenkiin
puettuna, selässä tyhjä nassakka. Kuningas jo liikahtamatta nukkui,
ajattelematta kirjeitä ja uhkauksia. Hän oli uskonut henkensä
sotilaittensa suojaan.
Mutta kaksi silmää häntä seurasi: Tolle Årasson, joka edellisenä
päivänä oli pistetty Södermanlannin rykmenttiin korpraaliksi ja
halonhakkaajain päämieheksi, ei voinut olla ulontamatta katsettaan
nukkuvista miehistään. Rikkaan Fuchsin sanat hänen mieltään vielä
pitivät vireillä.
-- Voisinhan ehkä minäkin pitää tuollaista talouspäiväkirjaa,
-- ajatteli hän. -- Viisikymmentä tukaattia on maassa
Kynttilänjalkakoivun juurella!
Hän tuijotti kirkkailla ja ystävällisillä silmillään niin tiukasti
kuningasta, ettei hän huomannut, kun rikas Fuchs tuli aivan hänen
viereensä.
-- Mikäs miestä vaivaa? -- virkkoi Fuchs ja taputti hyväntahtoisesti
häntä olalle. Tässä on käskykirje vietävänä Tistedaliin, nyt meidän
näet on hyökättävä Fredrikstenin linnaa vastaan sitä sytyttämään.
Ota kaksi miestä mukaasi ja tukun tulisoihtupäreitä tietäsi
valaistaksesi... ja juokse rutosti! Se, jolla on nahkansa alla niin
runsas ruokasäkki kuin sulla, ei tarvitse maata nuotiotulilla eikä
syödä kuin joka kolmas yö, jos hän vain oikein osaa käytellä Jumalan
antamia lahjojaan.
Tolle Årasson lähti kahden sotamiehen seuraamana metsään päin, mutta
vielä kaukaa kääntyi hän kuusien lomitse katselemaan kuningasta.
Kun hän aamun sarastaessa saapui Tistedalin kylään, pysähtyi hän
Kynttilänjalkakoivun alle ja pisti siellä viimeisen tervaksen maahan,
palava pää alaspäin.
-- Olen laajalti maata kiertänyt tutkiakseni ja oppiakseni, --
virkkoi hän sotamiehille. -- Olen tavannut sekä hyviä ihmisiä
että pahoja. Ovatkohan puutkin ja eläimet hyviä ja pahoja? Aina
murkinalomalla, kun olen halonhakkaajain päällikkönä ollut, olen
laskeutunut nukkumaan tämän koivun alle, vaan en silmäntäyttä unta
ole saanut. Kirous sitä puuta seuraa. Katsokaa, tuohon oksaan, ylös,
olen iskenyt kirveen. Vielä tulee aamu, jolloin tuolla kirveellä käyn
tämän puun rungon kimppuun.
Hän seisoi liikahtamatta ja katseli maahan pistämäänsä tervaspuikkoa.
-- Hyviä ihmisiä ja pahoja, sanoin... En ole koskaan nähnyt miestä
uljaampaa, kuin on meidän suuri kuninkaamme, mutta kuta kauemmin hän
elää, sitä ankarammaksi ja kovemmaksi hän käypi. Hän ei sääli enää
ihmisten eikä eläinten kärsimyksiä. Ei tuskanhuudahtus voi saada
häntä edes päätään kääntämään. Hänelle on tullut talvi ja sen mukana
hitaasti edistyvä kuolema. Kuinka olisimmekaan häntä surreet ja
itkeneet, jos hän olisi saanut kaatua nuoruutensa keväänä! Ei mikään
aika olisi voinut kehua omistaneensa suurempaa eikä puhtaampaa nimeä,
kuin hänen nimensä silloin oli. Katsokaa tuota tervaspuikkoa, miten
hitaasti se sammuu, miten se savuaa ja käryllään turmelee ilman...
Miks'ei pienellä kädenliikkeellä hiukan painauteta puikkoa syvemmälle
maahan, syvälle, äkkiä, odottamatta, niin että se vielä hehkuvana
uppoaisi multaan...
Sotamiehet eivät häntä ymmärtäneet, vastasivat vain:
-- Kunhan ei mitään pahaa tapahtuisi rakkaalle kuninkaallemme!
Tolle astui jo pari askelta seuratakseen miehiään, mutta
Kynttilänjalka-koivu levitti ikäänkuin vaatien oksansa hänen ylitseen
ja hän jäi siihen seisomaan itsekseen puhellen:
-- Kuka aikoo mitään pahaa? Tolle Årasson tarttuu pyssyynsä, hän,
tuo halveksittu, tuo hyljätty, joka on saanut kulkea talosta taloon
ja kerjätä armon leipää. Hän tarttuu pyssyyn ja asettaa sormensa
liipasimeen. Tuo laukaus on kutsuva kokonaisia kansoja sovintoon.
Vaikka kaikki Fredriksstenin kanoonat sinä yönä jyriskööt, ei kukaan
ole niitä kuuleva. Sotamiehistä tuntuu että luonto on niin hiljaista
kuin syrjäisen tunturijärven jäällä. He kuulevat vain tuon yhden,
ainoan laukauksen. Se on kajahtava yöstä yöhön, päivästä päivään,
niinkauan kuin ihmisiä asuu maan päällä. Ja kun sitten olen kaivanut
esiin nuo viisikymmentä tukaattia, menen kenraalien luo ja viskelen
kultarahat heidän hattuihinsa ja tekotukkiinsa ja huudan: Tänne
käsiraudat, herraseni, -- siinä teille juomarahoja vaivoista. Juokaa
muistokseni maljallinen väärentämätöntä viiniä! Minä olen se mies,
joka on hänen majesteettinsa kuninkaan ampunut! Teistä ei kukaan puhu
mutta niin kauan kuin _hänen_ nimensä elää, elää minun. -- Ja silloin
käsiraudat ruuvataan kalvosiini. Minut asetetaan pyövelinkärryille
ja niin ajetaan Tukholmassa Götkatua ylöspäin mestauspaikalle, vaan
ei ole yhtään ikkunaa, ei yhtään porraskiveä, ei kattoa, jossa ei
olisi mustanaan uteliaita, jotka tahtovat nähdä Tolle Årassonin.
Ja herrastaloissa, joissa minua syötettiin kyökinpöydältä, ja
pappiloissa, joissa kumarrellen olin anonut kupillisen olutjuustoa,
huudahdetaan: Tuolla tuolilla istui Tolle Årasson, tuosta piipusta
poltti Tolle Årasson, tuossa rivassa piti hän sitä samaa sormea,
joka laukasi pyssyn. Upsalan ylioppilaat, nuo ylpeät, petolliset
ystävät, jotka loppuaikoinani pitivät itseään liian hyvinä antaakseen
mulle sateisena yönä yösijaa... he vanhenevat, he käyvät valkeiksi,
mutta eivät väsy koskaan kehumaan: Me tunsimme Tolle Årassonin,
me kutsuimme häntä sinuksi. -- Niin tulee käymään. Ja aina kun
matkavaunut ajavat Tukholman kaupunkiin, viittaa toinen herra
toiselle ja virkkaa: Tuossa on mestausmäki. -- Sen viereiseen peltoon
on satoja mestattuja haudattu, mutta hän lisää ainoastaan: Ja tuossa
lepää Tolle Årasson, tuo viheliäinen heittiö! -- Ja silloin vastaa
toinen herra: Tuo kansansa vapauttaja!
Tolle Årasson kohotti käsivartensa nojatakseen siihen, mutta samassa
kun hän kosketti koivun siloiseen, kylmään tuoheen, tempasi hän sen
taas takasin kauhusta hiljaa huudahtaen.
Sotilaat kääntyivät takaperin ja pysähtyivät. Hän viittasi heille,
että he jatkaisivat matkaansa ja käveli itse perästä, mutta hän oli
käynyt kalpeaksi kuin vainaja.
* * * * *
Kuningas oli rakennuttanut itselleen lautavajan vallihaudan
reunalle, vuorenrinteelle, piiritettävän linnan eteen ja sinne
siirrettiin sänky, pöytä ja tuoli. Ovella ei seisonut vartioivaa
sotamiestä ja se ainoa ajutantti, joka majassa oli vahtina, oli
usein poissa asioilla. Kuningas oli voittanut entisen kammonsa yön
yksinäisyyttäkin kohtaan eikä sallinut enää passaripojan maata
vuoteensa vieressä. Päivän vaivoista väsyneenä nukahti hän väliin
ulos vallille suoraan vihollisten tykkien eteen tai vallihaudassa
työskenteleväin sotilasten keskelle. Kuka tahansa olisi pimeässä
voinut hiipiä esiin ja miekanpistolla sammuttaa hänen elämänsä. Nuo
unettomat ja tuskan täyttämät yöt, jotka hän oli viettänyt Ukrainassa
vastoinkäymisen ensi musertavan iskun jälkeen, eivät olleet häneen
muuta jälkiä jättäneet, kuin arventapaisia poimuja kulmakarvojen
väliin. Hän oli karaissut sielunsa onnettomuuksissa samoinkuin
ruumiinsa retkeilyillä. Hän ei koskaan minuuttiakaan miettinyt
uhkaavaa vaaraa, mutta hän tiesi, että se nyt riippui hänen päänsä
päällä raskaana pilvenä ja lähempänä kuin milloinkaan ja tämä tieto
hänet täytti kuluneen nuoruuden varmalla levolla. Hänen äänensä oli
kovennut, mutta tuo käskevä tyyneys sytytti nuorentavan kiillon
hänen silmäänsä. Hänen ympärilleen kasaantui pimeänä ryhmänä kaikki
kurjuus ja kaikki onnettomuudet, mitä ajatella voi, vaan nojautuen
katajasauvaansa ja usein kärsimätönnä toruen johti hän soturien työtä.
Toisinaan katseli hän taivasta ja haki sieltä niitä tähtiä,
jotka hän tunsi, mutta kun sumu laskeusi ja pimensi seudun,
sulki hän väliin silmänsä ja laski sormillaan: -- Kolmesataa...
kolmesataakahdeksankymmentä... yhdeksänkymmentä...
yhdeksänkymmentäneljä... neljäsataatuhatta riikintalaria! --
Voineeko Görtz todellakin saada niin paljo kokoon joulukuuksi. Miten
voi sotajoukon muuten pitää pystössä? Ja jokohan Görtz kahden päivän
perästä saapunee? Eikö juuri hänen odoteltavissa oleva saapumisensa
levittäne erityistä levottomuutta leiriin? Mutta minkäpä sille tekee?
Kuningas ei tuntenut katumusta eikä epäillyt, hänestä oli tullut
erakko, joka halveksi rahaa ja tavaraa. Eikö ruotsalaiset olleet
nimittäneet häntä houkkioksi ja ojentaneet kättään ottaakseen hänen
ruununsa? No niin, sen hän antoi heille anteeksi, vastattuaan heille
sopivalla tavalla, mutta viimeiseen asti tahtoi hän pitää heidät
koossa, vaikka sitten palakoon talo ja mantu. Eikö ollut se vala,
jonka hän oli sydämmessään vannonut, eikö se ollut Jumalan käsky?
Nyt ei ole velttojen aika, sellaisten, jotka tahtovat vuoteissaan
vetelehtää. Entäpä Görtzin julistus, jossa joka pitäjäntuvan seinällä
hänen kuninkaallinen nimensä komeilee petollisten lupausten alla,
joissa puhutaan rauhasta ja alamaisten parhaasta? Missä hän pitkillä
sotaretkillään oli nähnyt ruhtinasten hädän hetkenä menettelevän
toisin? Ja kumminkin, eikö heidän kansansa kutsunut heitä viisaiksi
ja hyviksi, jos he vain onnistuivat? Kun myrsky oli ohi tahtoi
hän pitää tarkastuksen ja asettaa kaikki taas oikeaan kuntoonsa.
Ankaruutta oli hän käskenyt... ei koskaan tietensä mitään väärää.
Nyt oli valloitettava Fredriksstenin linna, joka hänen edessään
seisoi tunturin harjalla harmaamuurisena ja teräväsärmäisenä sulkien
tien Norjaan. Olihan Gyldenlöwin etuvarustus jo valloitettu miekka
kädessä.
-- Miekka kädessä! -- Hän sulki silmänsä, kuten hänen usein oli
tapana ollessaan yksin ja toisti hiljaa nuo sanat. -- He väittävät,
että minä kiusaan sinua, sinä ikuinen, kummallinen Jumala, pyhä
henki, sinua, iloni, onneni, virvoitukseni. Aina he sanovat: seisatu
keskelle tietä, jonne me seisatumme, muuten kiusaat; istu alas
siihen, mihin me väsymme, muuten emme sinua enää Gideoniksemme kutsu.
-- Sinun, joka olet tuomari, sinun edessäsi nöyrryn hädässäni, minä
sorrettu syntinen. Jos olen harhaan maan päällä kulkenut, iske minut
silloin kuoliaaksi!
-- Kuningas on nukahtanut vartiopaikalleen, -- sanoivat soturit, kun
näkivät hänet pää kumarassa ja hattu silmillä.
Hän kuuli sen, katsahti ylös ja vastasi:
-- Ei vielä!
* * * * *
Ensi sunnuntaina adventista nousi kuningas ratsun selkään ja ajoi
sumuisen seudun läpi alas myllärintupaan Tistedaaliin. Hän oli
mieleltään raskas ja voittaakseen raskasmielisyytensä istahti hän
penkille takkatulen ääreen ruveten silmäilemään papereitaan. Siinä
oli armonanomuksia ja vanhoja kirjeitä ja ristiinpyyhityitä laskuja
aina Lundin ajoilta asti. Hänen silmänsä tarttuivat vihdoin kahteen
arkinpuoliskoon, jotka neulalla olivat toisiinsa yhdistetyt ja joihin
oli täyteen kirjoitettu hänen omaa vaikeasti luettavaa käsialaansa.
Hän luki:
-- Anthropologia Physica. Kaikkien elävien luonnollinen vietti on
se, jota kutsutaan Intohimoksi eli Hyväntuntemuksen nauttimiseksi.
Hyväntuntemusta on kahdenlaista, nim. Sielun ja Ruumiin
hyväntuntemusta eli hekkumaa. Sielun hekkuma on se, jossa ruumiilla
ei mitään osaa olla voi. Mutta Ruumiin hekkuma on se, jonka Ruumis
ja samalla sielu tuntee... Ruumiin kolme osaa ovat: Aineellinen
luomus, jonka kautta ruumiin Muoto ja sen ulkonaiset ja sisälliset
osat muodostuvat; Juokseva Materia, johon kuuluu Veri ja mitä sen
yhteydessä on; ja aineellinen Spiritus taikka Henki, joka on hienoin
osa aineellista oliota, on voima ja elämä itse veressä ja saa elämän
ja tunnon itse elävältä hengeltä tai Sielulta, sekä vaikuttaa sitä
samaa koko ruumiissa. Tämä häviää myös itsestään, niinpian kuin
jokin sen osa tai jäsen kuoleutuu... Syy, miksi Sielu on osallinen
molemmista päähekkumoista ja miksi Ruumis tuntee ainoastaan
lihalliset intohimot, on se, että elämä on oikeastaan Sielun
ominaisuus, jonka ruumis, joka itsessään on kuollut olio, saa Sielun
välityksen kautta... Se, mitä yleensä kutsutaan viideksi aistiksi,
on ainoastaan yksi, jota kutsutaan Tunnoksi ja on Sielun vaikutusta,
joka, jokaisen ruumiin ja sen kokoonpanon mukaan, esiintyy viidellä
eri tavalla...
Hän nousi penkiltä ja tarttui sisäänastuvan marski Mörnerin vyöhön:
-- Jos Mörner ei olisi yhtä huono filosoofi kuin hän on tarkka
taloudenhoitaja, olisi hänellä tässä vaikea pulma ratkaistavana. Ei,
elä lue mitä siihen on kirjoitettu, se on vain jotakin joutavaa,
jonka panin kokoon eräänä iltana Lundissa ollessani. Aina kun
jonkun ajan perästä katselen jotakin ajatusrakennusta, jota olen
koettanut rakentaa, huomaan, että minun tekee mieleni ruveta omaksi
vihollisekseni kukistaakseni tuon oman rakennukseni. Piileeköhän
ajattelemisen huvi juuri tuossa taistelemisessa? Hekkuma, autuus,
täydellinen tyydytys... jos se olisi elämän päämäärä, silloin olisi
tuo määrä jotakin lakkaavaa, kappale jotakin kirkasta ja kiiltävää,
mutta kuollutta ja liikahtamatonta kultaa. Miksi olisi elämä
pidettävä jonkinlaisena pohjakerroksena, ja koottava tarkotukset
sen yläpuolelle ikäänkuin kimpuksi yhteen huippukulmaan, yhteen
ainoaan pisteeseen? Miksei tehdä elämää tuoksi keskipisteeksi, josta
tarkotukset säteilevät rajattomina viivoina, puuksi, jossa on runko
ja oksat ja jonka latva ikuisesti yhä tuuheoittuu? Miksei sanota: ei
ole minkäänlaista loppumäärää, mutta tuhansia miljoonia päämääriä,
joista jokainen yksityinen vielä haaroittuu miljooniin uusiin? Kuinka
paljo suuremmaksi ei silloin jokaisen yksilön elämä muuttuisi!
Mörner vastasi:
-- Teidän majesteettiinne on vaarallinen vastustaja oppineissa
väittelyissä, enkä ole koskaan kuullut armollista herraamme
kaunopuheliaampana kuin tällaisissa taisteluissa, mutta minä en voi,
niinkuin Grothusen vainaja, asettua vastaväittäjäksi. Voin ainoastaan
vastata näin: Jos elämästä määrätön joukko oksia kasvaa, silloin myös
joka hetken pienimmästä teosta on ikuinen edesvastuu...
Hän tempasi rivakasti takkinsa auki ja ojensi kuninkaalle muutamia
sinetillä suljettuja kirjeitä:
-- Muistakaa, majesteetti, että halpamaisinkin ilmianto voi olla
todenperäinen ja että se voi vuosikausiksi viskata viikatemieheltä
aseen kädestä.
Kuningas tunsi jo entuudestaan nämä painokirjaimilla präntätyt
kirjeet, jotka olivat vailla allekirjoitusta ja joissa hänen lähimpiä
miehiään mustattiin ja hänelle pikaista kuolemaa ennustettiin.
Kuoleman uhkaus ei häntä huolettanut enempää kuin luodin vinkuminen.
Eikö ollut hän poikavuosiltaan saakka miltei joka aamu herännyt
valmiina ennen iltapimeää makaamaan kaatuneiden joukossa tantereella.
Hän viskasi nuo kolme kirjettä avaamattomina tuleen ja seisoi tuossa
matalassa myllärintuvassa niin tyynenä, kuin jos tämä hänen viimeinen
sotajoukkonsa, jossa oli väsyneitä ja nälistyneitä nuorukaisia, olisi
tavaravaunulla vetänyt hänelle kaikki Euroopan ruunut.
-- Vastaa minulle rehellisesti! -- virkkoi hän hetkisen ääneti
oltuaan. -- Kuinka moneen voin vielä luottaa, minä en tarkoita
taistelussa... vaan jos kaikki käy meitä vastaan.
-- Täytyykö minun vastata? Käskettekö?
-- Käsken. Moneenko voin vielä luottaa?
-- Ette yhteenkään.
Rummut pärisivät tuvan ulkopuolella, jossa joukot marssivat
jumalanpalvelukseen ja Hultman astui sisään virkkaen:
-- Saan alamaisuudessa ilmoittaa, että jumalanpalvelus alkaa.
Päivän teksti käsittelee herramme Jeesuksen Kristuksen ratsastusta
Jerusalemiin.
Kuningas pesi nyt noen kasvoiltaan ja käsistään ja puki päälleen
aivan uudet, siniset vaatteet ja uudet hirvennahkaiset hansikkaat.
Sillaikaa kuin Hultman pani puuterijauhoja hänen tukkaansa, joten
se muuttui valkoseksi kuin vanhuksen pää, nojasi kuningas toista
jalkaansa takan vieressä olevaan halkoläjään ja virkkoi aivan hiljaa
ikäänkuin pääasiallisesti itsekseen:
-- Se teksti on mulle rakas... Mutta kansa levitti vaatteita tielle
ja toiset leikkasivat oksia puista ja sirottivat niitä tielle. Ja
kansa, sekä ne, jotka hänen edessään kävivät, että ne, jotka jälessä
kulkivat, huusivat ja sanoivat: Hosianna, Daavidin poika, siunattu
olkoon hän, kuin tulee Herran nimeen. Hosiannaa korkeudessa!
-- Niin, niin, armollinen herra, -- vastasi Hultman melkein
kuiskaten, -- niinpä huutanevat pyhätkin, joka kerran kuin
oikeamielinen, Jumalalle otollinen sankari ratsastaa sisään
taivaalliseen Salemiin.
Silloin kääntyi kuningas tulen luota ja astui ulos joukkojensa luo.
Paljain päin asettui hän Kynttilänjalkakoivun alle. Soturit, jotka
olivat tottuneet rakastamaan hänen katajasauvaansa ja tahrattua
pukuaan, tuskin hänet tunsivatkaan.
Koko päivän viipyi hän leirissä ja vasta iltamessun jälkeen, kun
aurinko rupesi mailleen menemään, ratsasti hän metsäiselle harjulle
ja vallihaudan luona olevaan lautakojuunsa.
Tolle Årasson työskenteli sotureineen ulommaisissa kaivannoissa.
Ranskalaisen Maigret'in johtamina ryömivät ruotsalaiset lapiot
kädessään eteenpäin ja askel askeleelta vierittivät he risukerppuja
ja tekovarustuksia edessään suojaksi linnasta tulevia luoteja
vastaan. Vihollisten ammunnasta soi kaiku vuoristossa kuin
rautapuomien kalke, kuin nuijaniskut maanalaisten vankilain ja
holvien rautaportteja vastaan.
Nähdäkseen tähdätä ja varoakseen äkkiarvaamatonta hyökkäystä nostivat
linnan puolustajat palavia pikituohuksia pitkien riukujen nokkaan ja
ammutut valoluodit valoivat pikaisen heijastuksensa kallioille. Tulta
ja savua tuprusi Fredriksstenin linnan muureista ja sen valossa tunsi
Tolle Årasson ruotsalaisten turpeilla peitetyn piiritysvallin ylitse
kuninkaan suuren hatun ja pienen pään.
Kaivannon pohjalla vallin varjossa tarttui hän erään kaatuneen
toverin pyssyyn ja kulki kumarassa kappaleen matkaa maavallia pitkin
lähemmäs. Vasta kun hän oli päässyt niin lähelle, että saattoi kuulla
kuninkaan sanat niille upseereille, jotka hänen vieressään seisoivat,
pysähtyi hän.
-- Ihmeellistä, -- ajatteli hän. -- Näiden vallien kupeilta kaatuu
joka yö joukottain sotilaita. Mistä tulee sitten tuo mahti, kun yksi
mies voi pakottaa satoja ihmisiä pysähtymään tänne ja kaatumaan,
ilman että he uskaltavat huutaa toisilleen nuo kolme yksinkertaista
sanaa: Me emme tottele!
Hän tahtoi langeta polvilleen ja pyytää anteeksi, koetti vakuuttaa
itselleen, että hänen tekonsa oli oikea, mutta hän ei sitä voinut.
Hän ei koskaan tiennyt, mitä hän itse tahtoi ja jos joku lapsi olisi
hänelle huutanut, että hänen oli viskattava pyssy kädestään pois,
olisi hän totellut ja kiittänyt neuvoa viisaaksi. Mutta kukaan
ei häntä puhutellut, kukaan ei häntä nähnyt ja hän pelkäsi vain
vitkastelevansa, jatkavansa omaa tuskallista epävarmuuttaan. Hän
veti hanan vireisiin. Hän nosti pyssyn poskelleen. Hän tähtäsi sitä
kohden, jonka puolesta hän oli nähnyt maamiestensä alttiisti kaatuvan
ja vuodattavan verensä, -- mutta sormi lepäsi vavisten ja voimatonna
liipasimella.
Askeleita läheni. Se oli harmaapäinen Hultman, joka nappikengissä
ja valkoisissa sukissa ja hattu kunnioituksen merkiksi pistettynä
kainaloon läheni kallioiden yli vinkuvain tykinkuulain keskitse.
Edessään kantoi hän liinalla peitettyä tinamaljaa, jossa kuninkaan
iltaruoka oli. Vallille ehdittyään levitti hän liinan hattunsa päälle
ja asetti maljan siihen sekä kutsui kuningasta, joka söi seisaltaan
ja vähäväliä tarttui uskollisen palvelijansa nappiin, aterialle.
Tolle Årasson laski kiväärinsä alas ja kuuli kuninkaan lausuvan:
-- Hultman rupee kangistumaan nivelistään niinkuin Brandklipparen
viime aikoinaan... Mutta eipä ole kukaan uskollisemmin minua
seurannut minne vain matka liekään vienyt, ja siksi tällä paikalla
nimitän hänet kyökkimestarikseni. Vuosi vuodelta jää yhä harvempia
jälelle entisajan miehistä...
-- Jumala, armollinen Jumala, -- huokaili Tolle Årasson ja keinui
edestakasin pyssy sylissään.