mutta niin pimeä oli kirkossa, että hänen käsin täytyi haparoida,
tavatakseen penkinoven, johon hän nojata tahtoi. Ei näkynyt
kattoruunua eikä alttaritaulua eikä seinäpieloja. Ainoastaan vaskinen
kynttiläjalka viereiseltä alttarilta kimalteli lumesta heijastavassa
valossa.
-- Eilen loppui rukouksemme -- virkkoi hän -- sanoihin: Anna meille
meidän jokapäiväinen leipämme. -- Sitten lisäsi hän hiljaa, melkein
kuiskahtaen: -- Anna meille meidän syntimme anteeksi!
Samassa saapui kummitukselta näyttävä, kellertävä lapsi kirkon
kynnykselle kantaen soihtua kädessään. Sen valossa avasi muori
arkkunsa ja polvistui sen vierelle hautakatokselle.
-- Onnettomuus tekee ihmeitä, -- virkkoi hän. Ja kaikista
kirkossaolijoista näytti, että kirkon käytävälle välähti kirkkaampi
valo kuin mikä sadoista vahakynttilöistä saattaisi lähteä.
Kuusi hopeapikaria ja kuusi hopealusikkaa nosti hän arkusta ja jakoi
ne sotureille ja näiden seuralaisille. Hän tyhjensi neljä pullottavaa
pussillista hätärahoja ja jakoi ne tasan kaikkiin ojennettuihin
käsiin, jotta jokainen sai saman verran, ja jokaiseen ojennettuun
esiliinaan pani hän leipää ja sormustimia ja muita esineitä, kunnes
arkku oli tyhjä ja soihtukin sammui.
Fredrikshall.
Maaherra kutsui kansan kokoon ja laski pöydälle viisikymmentä
talaria jokaiselle, joka vapaaehtoisesti rupesi ratsumieheksi ja
sata jokaiselle, joka rupesi jalkaväkeen. Monet vastahakoiset
iskivät sormensa poikki taikka vihloivat veitsellä ruumistaan,
jotta olisivat kelpaamattomat sotaväkeen, mutta heille tuomittiin
viisitoista paria vitsoja tai pistettiin heidät elinkautiseen
pakkotyöhön Marstrandin linnaan. Hurjia soturijoukkoja kierteli
ryöstellen kylissä. Kun talonpoika kuuli heidän tulevan veräjällä,
avasi hän aittansa ja juoksi itse heinähaasion alle piiloon tai
pakeni perheineen, karjoineen korpimaille. Tukholmassa sulkeutuivat
neuvosherrat huoneisiinsa, jottei heitä kysyttäisikään. Tarkastajat
kulkivat, sotaväkeä mukanaan, portilta portille, avasivat kellarit
ja ruoka-aitat ja sudet etenivät kaduille saakka. Kauppapuodeissa
ei ollut tavaroita, myllyssä ei ollut viljaa, vasara ei kalskanut
pajassa, ei kaikunut iloisia ääniä eikä turvallisia talvi-iltoja
vietetty kotilieden ääressä.
Silloin profeetallinen aavistus kauhistutti koko kansan. Kirkonovilla
tai suljetuissa kamareissa kuiskailtiin, että Jumala, joka
marttyyrikruunulla oli kansaa kiduttanut, nyt oli antava okaiden
kadota ja lehtien uudelleen vihannoida ja että kuningas nyt oli
kuoleva. Joka päivä odotettiin uutista, että hän oli kaatunut ja
ihmeteltiin vain, miksi tuo sanoma viipyi. Kaikki tiesivät, että
hän mies miestä vastaan taisteli kujissa ja aitavierillä kuin halpa
sotamies. Useimmat herkesivät jokapäiväisistä toimistaan ja kulkivat
pelokkaina uutisia odotellen. Eräs Tukholman porvari jo valitti,
ettei hän tiennyt, mistä nyt saisi suruvaatetta ja hautajaisrahoja.
Yksinpä Görtzkin joka aamu unetonna valvoi, kun hänen palvelijansa
kantoi halkoja uuniin. Ruotsi oli samanlaisessa tilassa kuin
kuninkaan raunioksi hävitetty talo Benderissä, mutta tämän suitsuavan
rauniokaupungin päällä, jossa tuska haihtui pois odottavaan
äänettömyyteen, näkyi tähtilennon tapaisia tulevaisuudentuumia,
joista ennustajat sanoivat, että niitä vasta vuosisatojen perästä
voitaisiin toteuttaa ja käsittää.
Näihin aikoihin eli Upsalassa kerjäävä ylioppilas, jonka oli määrä
lukea papiksi, vaan joka ei koskaan saanut tehneeksi muuta kuin
raivanneeksi ja tapelleeksi, eikä kelvannut muuhun kuin sepittelemään
runoja hautajaisiin ja häihin sekä latinaksi että ruotsiksi. Hänen
nimensä oli Tolle Årasson. Kädet ja jalat olivat hänellä aivan liian
hentoset ja pienet suureen ruumiiseensa verraten, vaan vaikka hän
näki nälkääkin, kukoistivat hänen parrattomat lapsenkasvonsa aina
yhtä pyöreinä ja verevinä. Ei hän ihmisille mitään pahaa tehnyt,
kunhan hän vain sai elää vapaasti kuin taivaanlintu ja kulkea omia
teitään ja aamusin nukkua pitkään; mutta tovereissa vallitsi se
käsitys, että hänen oli mahdoton tehdä erotusta hyvän ja pahan
välillä. Kun värvääjät eräänä päivänä alkoivat kiertokulkunsa
kaupungissa, tuli hänestä yhtäkkiä jumalaapelkäävä poika ja hän
piilousi kirkonpenkkiin kädessään vanhan latinankielioppinsa
tyhjät kannet. Se tapahtui Kolminaisuudenkirkossa. Keskellä
jumalanpalvelusta tunkeusivat värvääjät kirkkoon uhkaavina
helistellen käsirautakimppua hartioillaan, mutta Tolle nojausi yhä
syvemmälle tyheitä kirjankansiaan tutkimaan. Hän huojutti ruumistaan
edestakaisin ja veisasi niin hartaasti, ettei kenenkään pistänyt
päähän vaatia häntä sotamieheksi, vaikka hän juuri olikin niitä
sellaisia kelvottomia lukumiehiä, joita kuninkaallisen asetuksen
mukaan piti sotaväkeen ottaa. Tämän koetuksen jälkeen huomasi
Tolle kumminkin viisaimmaksi ripustaa laukun selkäänsä ja lähteä
seikkailuretkille. Kauhistuneena kulki hän ja katseli rakasta
isänmaataan, jonka rutto ja sota niin oli muuttanut ja ruhjonut.
Oliko tämä todellakin Ruotsi, tuo valtakunta, jonka isät olivat
rakentaneet ja jota olivat silmäteränään hoitaneet, Pohjoismaiden
suurvalta, rakastettu, peljätty? Tiellä tapasi hän valittavia
talonpoikia, jotka pitkissä kuormajonoissa pakosta kuljettivat
viljaansa pääkortteliin Norjaan taikka Jämtlanniin asti, Hjerpen
linnoitukseen. Kumottuja kuormia ja kuolleita hevosia näkyi joka
mäellä. Metsien autiotaloista vilhuivat repaleiset maankiertäjät
tuvanikkunoista ja hän piti varovaisuuden vuoksi rahansa aina
saapasvarressaan... Talonpoikaistaloissa oli höyläpenkkejä,
heinähäkkejä ja karjaa asetettu riveihin pihamaalle, ja itkun ja
valituksen keskitse kalahti huutokaupanpitäjän vasara ovipieliin.
Herrastaloissa kertoivat palvelijat, että isäntäväki oli kaivanut
hopea-astiansa maakuoppiin, sillä Görtz oli käskenyt, ettei
ainoastaan kaikki oikeat rahat, vaan yksin jalommasta metallista
tehdyt talouskapineetkin olivat vaihdettavat hätärahoihin, joten
kuningas saisi käsiinsä alamaistensa kaiken omaisuuden. Tolle Årasson
kuuli kerrottavan, ettei Tukholmassa asuvilla prinsessoilla edes
ollut riittävästi hopeakaluja ruokapöytäänsä varten ja että kuningas
itse söi rautalevyisiltä lautasilta. Autioissa pajoissa, joiden
ulkopuolella joki vapaasti virtasi mereen päin pysähtyneiden ratasten
ja avattujen sulkuluukkujen ohi, puheli hän ainoan jälelläolevan
sepän kanssa, joka oli liian vanha ja raihnainen sotaan lähteäkseen.
Siellä hän kuuli, että jos rautaa vähänkään valmistettiin, oli se
heti muutamista pussillisista hätärahoja myötävä valtiolle. Mutta
mieluimmin istui Tolle kumminkin ja lämmitteli pappiloissa, joissa
hänen raamatun ja latinantaitonsa hankki hänelle suosioita; useimpa
istuskeli pappi ja tarinoi hänen kanssaan päivännousuun saakka.
Pappiloissa kuiskailtiin, että oli kysymys riistää koulukassat ja
pitäjäin vaivaisrahastot, jopa valtion pankkikin, sotatarpeisiin,
kerrottiin, ettei ole kyniä eikä paperia millä kirjoittaa, joten
virastot olivat suljettavat, koska herrain ei käynyt pistäminen
sormeaan mustepulloon eikä sillä pöydälle kirjottaminen. Eräs
harmahtunut kappalainen hänelle kertoi, että maaherrat pantiin
viralta taikka asetettiin tarkastuksen alaisiksi, joten ei kukaan
tiennyt, ketä nyt tuli totella ja kenen oli käskettävä; pappi kertoi,
kuinka hänen itsensä oli täytynyt panna panttiin raamattunsa ja
papinviittansa ja antaa sahtia seurakuntalaisilleen ehtoollisessa
viinin asemesta.
Näin Tolle Årasson kulki pitäjästä pitäjään ja ansaitsi silloin
tällöin lantin, kun otti viedäkseen kirjeitä ja virkapapereita
toisiin seutuihin. Postimiehetkin olivat näet lähetetyt sotaväkeen ja
noista epärehellisistä kievarinpitäjistä oli tehty postinkuljettajia.
Mutta nämä eivät tätä uutta ammattiaan osanneet hoitaa, vaan turhaan
heidän ympärilleen joka päivä kokoontui äitejä ja isättömiä kysellen
kirjeitä omaisiltaan Siperian aromailta ja kaivannoista. Matkallaan
jouduttuaan Slätthögin kirkkoon sai Tolle nurkuvain talonpoikain
joukossa seisten kädellään hivellä sulttaanin kultaompeleilla
kirjailtua lahjaturkkia, joka sinne oli alttarinpeitoksi ripustettu.
Kalmarin kaupungissa joi hän veljenmaljat tykkisoturi Edstedtin
kanssa, joka äsken oli mennyt naimisiin erään palvelustytön kanssa,
vaan joka itsekään ei ollut mikään mies, vaan valepukuinen aatelinen
neitsyt Stålhammar. Visingsössä pelasi hän noppapeliä repaleisten
venäläisten sotavankien kanssa ja Karlshamnissa painiskeli hän
puolalaisten, armeenialaisten ja juutalaisten kanssa ja tempoi noita
juhlallisia turkkilaisia velkojia turpaanintupsusta. Hän vietteli
heidät viiniäkin juomaan, mutta iski sitten katukiviin pirstaleiksi
tuon tahratun lasin. Lundissa hän aseellisten ylioppilasten
joukossa kuunteli professori Ihren kapinallista puhetta ja ampui
professori Rydeliusta, joka saapui tuota myrskyä asettelemaan. Siten
risteiltyään halki puolen valtakunnan saapui hän vihdoin Göteporiin,
johon kuningas läpimatkalla oli pysähtynyt merirosvo Gatenhjelmin
vieraaksi, asuen hänen talossaan Stigebergstorin varrella. Tomuisena
ja janoisena istahti Tolle Årasson Dorotea Ekin kahvilaan, jossa
porvarit itkien ja nauraen parastaikaa toisiaan syleilivät ja
kertoivat, että Madagaskarin kauheat merirosvot olivat saaneet luvan
saapua kuudellakymmenellä täyteen lastatulla kaappaaja-laivalla
Göteporiin ja asettua sinne lakastuneita elinkeinoja virvoittamaan.
Silloin hän ei enää malttanut ääneti pysyä, vaan ilmaisi itsensä
ja kertoi sekä ruotsiksi että latinaksi, mitä hän oli kokenut
matkoillaan. Pian hän huomasi, että pari miestä, jotka kaulustat
pystössä istuivat aivan hänen vieressään, vaikenivat ja rupesivat
hänen puheitaan kuuntelemaan, ja siitä hän kävi vielä yhä
avomielisemmäksi.
-- Nyt saavat ruotsalaiset maistaa rautahansikasta selvemmin kuin
ennen koskaan, -- virkkoi hän, katsellen läpikuultavia kynsiään. --
Kuningas on taistellut kaikkia kansoja vastaan ja nyt hän kääntyy
omaa kansaansa vastaan. Mitenpä tämä ilve muuten saattoi päättyäkään?
Mutta kamaloita aavistuksia kuiskaillaan ympäri maan. Häneltä ei jää
poikaa. Mitenpä sellaiselta mieheltä jäisikään lasta? Neuvosherroilla
on jo pöytälaatikossaan englantilaisenmallisen, perustuslaillisen
hallitusmuodon suunnitelmia. Me emme keltään muulta kuninkaalta aijo
kärsiä sitä, mitä nyt olemme kärsineet. Kenties huomenna... kenties
tänä iltana, meidän tätä tarinoidessa, joku iloinen pyssymies istuu
hiiloksen ääressä ja sulattaa lyijyä valinkauhassa... Kenties hän
juuri nyt kaataa kuulavormuun sen raskaan pisaran, joka ikipäiviksi
on uneen uuvuttava sankareista suurimman.
Eräs kauppias, jo sangen vanha mies, jonka hapset olivat valkoset ja
silmät surumieliset, taputti häntä olalle:
-- Me ihmiset arvostelemme kaikkia sen mukaan, miten omia haavojamme
kihelmöi, mutta sallikaa nyt vanhan miehen puhua. Vaikkei meidän
kova rautakuninkaamme olisi koskaan syntynyt, olisivat yhä
mahtavammiksi paisuvat naapurimme ruvenneet paloittelemaan Ruotsin
valtakuntaa... Verkalleen, vähitellen joka vuosi, olisivat lapsemme
ja lapsenlapsemme tinkineet ja nöyrtyneet ja luopuneet maakunnasta
toistensa perästä. Isänmaamme ei olisi koskaan päässyt rauhaan, ei
koskaan kunniakkaaksi. Olisi ollut häpeällinen tuo näytelmä, kun
olisi ollut nähtävänä kahlehdittu jalopeura, jonka verta verkalleen
juoksutetaan pieniin sormustimiin! Tahdonpa niinollen kernaammin
yhdellä kertaa nähdä taivaanrannan leikkivän ja nähdä miehen seisovan
meidän edessämme. Koska käski hän meidän uhrata enemmän kuin hän
uhrasi itse? Eikö hän ole nähnyt nälkää ja vilua ja nyt on meidät jo
voittanut aavistus, että hän myöskin on meidän kanssamme kaatuva.
Tolle Årassonin ääni värähti. Hän ei tahtonut teeskennellä, vaan aina
hänestä tuntui, että se, joka viimeksi puhui, oli oikeassa.
-- Jos en pitäisi vapauttani ja kunnollista vuodetta suuressa
arvossa, hiipisinpä kuninkaan jälkiä niitä suudellakseni Norjan
lumituntureilla. Kohta voi se jo olla myöhää, luoti voi jo olla
valettu...
Samassa kuin hän oli lausunut nämä sanat, nousivat, keskenään merkin
annettuaan, nuo molemmat miehet, jotka hänen vieressään olivat
istuneet. Tolle pelkäsi soturintakkia niin kovin, että hän kalpeni,
kun hän huomasi kiiltäviä messinkinappeja heidän väljäin kauhtanain
alla.
-- Kas niin, poikani! -- huudahtivat he hänelle ja taluttivat
hänet käsivarsista vankinaan ulos. -- Koska niin kauniisti osaat
puhua, ei liene liika vaatimus, että sinulle annetaan paikka siellä
läheisyydessä, missä luoti vinkuu... Nytpä saimmekin oikein kelpo
saaliin. Me olemme värvääjiä, ymmärtääkö herra sitä... niin,
ymmärrät? No, siis marssitaan Norjaan!
-- En ole koko elämäni pitkään toivonut muuta, kuin päästä
sotamieheksi! -- vastasi hän heti niin pehmeästi ja ystävällisesti,
mutta samalla varmasti, että hän itsekin uskoi sanansa. --
Tipauttakaapa kauniisti värväysrahat hattuuni!
Siten täytyi hänen vihdoinkin pukeutua tuohon siniseen takkiin,
jota hän niin pelkäsi, ja joka päivä sai hän taas huomata uusia
tapahtumia siinä maassa, jossa aura ennen tyyneesti oli piirtänyt
vakoaan peltoon. Tuskin ehti hän kappaleen Strömstadista eteenpäin,
kun hän huomasi suuria kaleerilaivoja kuivalla maalla. Ja hänet
itsensä valjastettiin keulan eteen yhdessä talonpoikain ja hevosten
ja härkäin kanssa vedättämään laivoja kahden ja puolen peninkulmaisen
kannaksen poikki Idevuonoon. Tuuma tuumalta vedettiin laivoja
telakkatietä ja risukoita myöten, öisin vedettiin tervasten tuohusten
valossa, päivällä heinäkuunauringon paahteessa. Pikkunen mies,
ruskahtavaan samettitakkiin puettuna, päässä tuuhea tekotukka ja
kengissä leveät kultasoljet, kulki edestakasin vetäjäin joukossa
heitä rohkasten. Se oli Emanuel Svedenborg, hänen toimekseen oli
Polhem jättänyt tuon omituisen tuumansa suorittamisen. Kun hän näki
Tolle Årassonin, varjosti hän kämmenellään heikkoja silmiään ja
virkkoi:
-- Siinäpä on lihavin ja kukoistavin mies, minkä moneen vuoteen olen
nähnyt. Mutta, hyvät korpraalit, elkäähän häntä sentään liiaksi
rasittako, näettehän sen heti, ettei hänellä mitään voimia ole
jäsenissään.
Ne oli ensimmäiset säälin sanat, jotka Tolle kuuli, sittenkuin hän
Upsalassa oli kilistänyt toveriensa kanssa, ja kohta oli hän valmis
silmät kyynelissä ojentamaan pyöreähkön kätösensä jo kerjäämään.
-- Minä olen haaksirikkoutunut raukka, -- kuiskasi hän, sekottaen
puheeseensa oppinutta latinaakin, -- siunaisin ja kiitteleisin, jos
saisin hyppysellisen nuuskaa.
-- Nuuskata on toista ja toista on ruunua palvella, -- vastasi
Svedenborg vakavasti ja meni tiehensä, vaan jo samana iltana, kun
iltavaihtoon soitettiin, tuli hän takasin nuuskarasia kourassaan.
-- Tuossa, ota koko rasia, mutta elä siitä sen enempää puhu! --
kuiskasi hän, ja katosi taas kuin outo kulkija, jonka ohi maantiellä
pikimmittäin kuljetaan.
-- Ihmiset ovat hyviä, ajatteli kohta Tolle Årasson ja koetti tyytyä
kohtaloonsa. Pian oli hän kumminkin menettänyt viimeiset, säästetyt
vaskijumalansa ja nuuskarasiakin oli jo tyhjä, -- niillä oli hän
silloin tällöin lahjonut korpraalit, saadakseen hiukan pitempään
nukkua aamusilla. Ja silloin hänestä kohta tuntui, että ihmiset ovat
pahoja.
Kun vihdoin viimeinen laiva, kultanen voitonjumalatar keulakokassaan,
lipui Idevuonon tummaan veteen, komennettiin hänet taas marssimaan.
Useita vieraita ja kotimaisia upseereja yhtyi vähitellen joukkoon
ja talosta taloon kulki tuo pitkä jono maan viimeisiä, sotaväkeen
kirjoitettuja poikia.
Silloin tapahtui eräänä päivällisaikana muutamassa kievarissa, että
Tolle Årasson istuen nukkui liiterin takana hattu polvellaan. Kun
rumpu taas pärähti ja hän heräsi, oli hatussa kirkas, puhdaskultainen
talari ja kokoonkääritty paperi.
Se oli odottamaton näky, joten hän hieroi silmiään ja ihmetteli, että
näkikö hän unta. Hän koputteli rystäillään rahaa ja punnitsi sitä
kädessään. Vihdoin avasi hän paperin ja luki:
-- Tistedalissa, Myllärintuvan luona, on riippuoksainen Koivu, jota
kutsutaan Kynttilänjalaksi, sillä siinä on kolme Haaraa yhdestä
Rungosta. Jos Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa vihollisten
Luodeista kaatuu, saat samana yönä nähdä sen Ihmeen, että löydät
Kukkaron, jossa on 50 Tukaattia, Mullasta Kynttilänjalan Juurelta.
-- Tämän kirjeen on joku ulkolainen piru kirjoittanut! -- huudahti
Tolle Årasson melkein valittaen ja repi paperin pieniksi palasiksi,
jotka hän ympärilleen sirotti. Hän potki multaa niiden päälle ja
polki niitä. Sitten pisti hän kultatalarin housuntaskuunsa ja oli
lähdössä toisten luo; mutta tuskin oli hän pari askelta astunut, kun
hän pysähtyi, tempasi raivokkaasti rahan taskustaan, ikäänkuin se
olisi häntä polttanut, ja viskasi sen kauas suolle.
Kun hän sitten oli nostanut laukun selkäänsä, rupesi marssimaan,
kasvoillaan entinen, iloinen hymynsä, ikäänkuin ihmetellen tässä
maailmassa yhtä ja toista, joka kumminkin kaikki oli hänelle aivan
yhdentekevää. Mutta seuraavana yönä näki hän unta tuosta Valkosesta
koivusta ja sen kolmesta, korkeasta haarasta.
Metsäiset tunturinharjat kävivät yhä sumuisemmiksi, tiet yhä
jyrkemmiksi, ruoanlaittajain padat yhä tyhjemmiksi, mutta mitkään
rasitukset eivät saaneet punaa kalpenemaan Tolle Årassonin pyöreiltä
poskilta. Saappaat hajosivat repaleisiksi hänen jalkoihinsa, vaan
ruunun housut, jotka nälkäistä sotajoukkoa varten olivat teetetyt,
olivat hänelle niin ahtaat, että hänen niitä vatsan kohdalta täytyi
jatkaa nuoralla. Hänen lihavuutensa ja kiiltävät kasvonsa ärsyttivät
hänen tovereitaan, joten he uhkasivat pieksää hänet, mutta kun hän
myöskin oli päätään pitempi kaikkia muita, ei sittenkään kukaan
uskaltanut häneen koskea.
Vaikkei hän siitä kenellekään puhunut, mietti hän aamusta iltaan ja
aprikoitsi, mitähän tuo merkillinen kirjoitus saattoi merkitä. Miksi
tahtoivat pahat ihmiset valita juuri hänet aseekseen? Muuten hän ei
voinut asiata selittää. Ja kun tuo tomuinen joukko vihdoin saapui
pääleiriin Tistedaliin, jossa telttoja oli pystytetty ja havumajoja
rakennettu, pysähtyi hän äkkiä ja, tietämättä itsekään mitä hän teki,
osotti hän sormellaan suurta koivua, josta lehdet jo olivat pudonneet
pois.
-- Koivu, koivu, tuossa se on! Se on Kynttilänjalka, minä tiedän
sen... Sen nimi on ihan varmaan Kynttilänjalka...
-- Täällä sulla ei ole puheenvuoroa, totella vain sinun tulee! --
vastasi korpraali ja asetti hänet heti riviin reunamieheksi, sillä
tarkastuksen piti alkaa.
Kun korpraali samassa tarttui hänen käsivarteensa, siirtääkseen hänet
paikoilleen, tunsi hän, että jäntereet olivat aivan pehmeät. Ja kun
hän näki tuon rotevan miehen horjuvan käsissään, virkkoi hän:
-- Tuon olisimme kernaammin voineet jättää kotiin. Hänessä on kaikki
haprasta ja pehmyttä.
* * * * *
Eräänä marraskuun päivänä pysähtyi yksi sotaväenosasto muutamaan
vuorensolaan; kello kävi vasta kolmea, vaan siltä oli jo hämärä.
Arojen paahtavan päivän ruskeiksi polttamina ja turkkilaisten
tupakkimassia vielä käyttäen katselivat monet vanhentuneet upseerit
tätä talvivaltakuntaa, jonka metsäisissä sydänmaissa sotajoukko nyt
marssi uusia seikkailuja kohden. Vangiksisaadut sissit kertoivat
kummia juttuja noidista ja jättiläisistä ja miehenpituiset,
rotevakasvuiset naiset, joilla oli pellavankellervä tukka, tulivat
öisin leiritulien äärille ja surmasivat kirveillään nukkuvia
ruotsalaisia.
Lunta satoi ja vuorenseinämäin välitse loi aurinko kellahtavan
valon tunturinrinteellä kasvavaan vaivaismetsikköön ja ulkoneviin
kalliosärmiin.
Siellä seisoi kinoksessa täysiaseinen sotajoukko kalpeita
viisitoistavuotiaita poikasia, puolikasvuisia lapsia. Pienikasvuiset
länsigootilaiset, joilla oli terävät nenät ja pälyilevät silmät,
kuiskasivat toisilleen:
-- Kuningas kuuluu sanoneen, että jos emme tahdo nähdä nälkää, saamme
näistä Norjan vuorista kiskoa ravintomme...
-- Kiskokaamme siis, -- vastasivat smoolantilaiset pitkäveteisesti ja
vaikeroiden.
Taalalaiset ja bohuslääniläiset nojautuivat synkkinä
pyssynpiippuihinsa, mutta Södermanlannin pataljoonat rupesivat
napisemaan. Silloin pysäytti Rutger Fuchs hevosensa ja asettui heidän
rintamansa eteen. Hänen toinen jalkansa oli vinosti jalustimessa,
sillä Gadebuschin luona, jossa hänet kannettiin taistelutantereelta,
oli häneltä pyssynluoti murskannut sääriluun.
-- Hävetkää, sörmlantilaiset! huusi hän Skoonen murteella. --
Jos ette saa ruunun leivän jatkoksi vielä särvintä, rupeatte te
heti napisemaan. Te näytätte kaikki alakuloisilta, vaan nyt juuri
miehuutta ja urheutta kysytään, sillä sen teille sanon, että
koskaan eivät Ruotsin miehet saa sellaista sankaria palvella, kuin
kuninkaamme on, ja mielelläni minä ainakin hänen tähtensä vereni
vuodatan. Katsokaa minua! Miksi minua kutsutaan? No, sanokaa pois!
-- Rikkaaksi Fuchsiksi, -- vastasivat soturit kaikki, ja heidän
piirteensä kirkastuivat.
-- Niin, se on totta. Minua on kaiken ikäni kutsuttu rikkaaksi
Fuchsiksi... Mutta arvatkaapas, mitkä minun rikkauteni ovat? Se, joka
voi astua esiin ja vastata, saa kaksi vaskirahaa.
Ei kukaan astunut esiin.
Silloin otti Fuchs taskukirjansa rintataskustaan, selaili sitä ja
piti seuraavan puheen:
-- Mitä hittoja se rikkaus oikeastaan merkitsee? Eihän se ole
muuta kuin kirjaanpanotapa, pojat! Uskotteko, että kaikki omaisuus
kantaa korkoa? Koettakaapas! -- Kuunnelkaa nyt mitä luen. Velkoja:
ei ensinkään. Siinä on rikkauteni toinen puoli. Sitten on meillä
Schlippenbachvainajan yönuttu... Oletteko kokonaan unhottaneet kelpo
Schlippenbachin, entisen överstinne, joka testamentissaan jätti mulle
sekä yönuttunsa että rykmenttinsä, kaikki mitä hänellä kalliinta
omaisuutta olikaan tässä maailmassa? Tuo yötakki on mulle niin
kallis, etten sitä tahtoisi myödä vähemmästä kuin viidestä tuhannesta
talarista. Silloin sillä onkin tietysti juuri tuo arvo. Siis,
kuulkaa. Omaisuutta:
Schlippenbach vainajan yönuttu, viisituhatta talaria,
Södermanlannin rykmentti, kymmenentuhatta talaria, rakas eukkoni
Kreeta, joka on kotona, seitsemänkymmentätuhatta talaria, Koirani,
jonka toin Holsteinista, tuhat talaria, Kapakkani, Kultanen aasi,
kaksituhatta talaria.
Piru vie, se on kaikki halpaan hintaan arvioitua, mutta siinä onkin
sitten kaikki mitä mulla on. Tiedättekö, missä kapakkani, Kulta-aasi,
on?
-- Se on varmaankin överstin sotateltta! -- vastasivat soturit.
-- Niin on, juuri se! Siinä kapakassa saa kuka tahansa eineen
ilmaseksi, sillä siellä ei ole muruakaan saatavana. Laskekaamme
siis yhteen. Tuloja yhteensä: sata ja kuusikymmentäkahdeksan
tuhatta riikin talaria. Mutta kun velkojen olemattomuus tekee
toisen puolen rikkauksistani, niin on kai sekin puolisko
sadankuudenkymmenenkahdeksan tuhannen arvoinen. Siis on mulla
todistettavasti kolmesataa kolmekymmentäkuusi tuhatta riikintalaria.
Näettekös pojat, tämä kaikki on sitä, jota Görtz kutsuu finanseiksi,
ja sitä on hyvä osata, ymmärrättekö sen. Oppikaa vain pitämään kirjaa
ja oikein arvioimaan kaikki, silloin saatte nähdä, että tekin olette
sangen rikkaita, ja silloin teidän ei ole tarvis olla allapäin,
vaikka vatsa vähän kuriseisikin.