ymmärtämättömässä hartaudessasi tehnyt. Siksi tahdon sulle armon
antaa, jos kadut... Mutta, kautta Jumalan, jos vielä niskoittelet, et
voi muuta odottaa, kuin tuomiota ja rangaistustasi. Sinulla on koti
ja perhe... Mietippäs tarkoin! Minä tässä kärsivällisesti odotan,
kunnes sinä itsesi tutkit. Laskekaa hänet irti, miehet, nouskoon hän
kerran vielä saarnastuoliin. Tekin, jotka siellä penkissä istutte,
olette sanani kuulleet!
Bagge tasotti vaippansa poimut ja lähti saarnastuolin portaita
kohti astumaan ikäänkuin totellakseen. Vaan siitä hän taas kääntyi
seurakunnan puoleen.
-- Minulla on todellakin jotakin kaduttavana, se on oikein puhuttu.
Ja minä voin sen ilmaista tästäkin, tarvitsemattani saarnastuoliin
nousta.
Gyldenlöw työnsi lähimmät upseerit syrjään ja asettui paikoilleen,
mutta levottomasti hänen sormensa hypeltelivät miekan kahvaa ja
kaikki kuuntelijat seisoivat jo käytävillä tai penkeissä.
Bagge oikasi molemmat kätensä eteenpäin. Ei kukaan tiennyt, mitä hän
sillä oikeastaan tarkoitti.
-- Minä kadun -- puhui hän, -- että olen liian pitkälle lykännyt sen
rukouksen, joka minun ehkä ensiksi olisi pitänyt esittää.
Ja hän rupesi rukoilemaan hyvää vuodentuloa ja suotuisia ilmoja,
rukoilemaan hirsilautan puolesta, joka oli tulossa joelta ja
heinäkuormain puolesta, joita vedätettiin taloihin ja koko Ruotsin
kansan puolesta, jolle hän lupasi pysyä uskollisena, vaikka hän
saisikin jälelläolevat päivänsä viettää syvimmässä vankiluolassa.
Silloin soturit ymmärsivät, miksi hän oli ojentanut käsivartensa
eteenpäin. Hänen vielä puhuessaan kiinnittivät he käsiraudat hänen
ranteihinsa ja taluttivat hänet sitten miekat paljastettuina
välissään linnaan päin.
Katrinuska, eukkoseni...
Oli talviyö ja tähdillä oli tuo kylmä tuike, joka panee yksinolijan
itkemään, ilman että hän itsekään tietää, miksi hän itkee.
Seppeleillä koristettua paavin ivakuvaa, jota äsken oli kuljetettu
Moskovan kaduilla, oli kansa tervehtinyt paljo äänettömämmin kuin
ennen, ja kesken voiviikon iloisien ilveiden kuiskailtiin vihasta
ja salahankkeista ja vangitsemisista. Missä kaksi ihmistä kohtasi
toisensa, niin ettei heitä kolmas kuullut, kiroilivat he tsaaria.
Papit nurkuivat savustusmaljoja heilutellessaan, että hän söi
lihaa paaston aikana ja palveli roomalaisten jumalia eikä oman
kirkon pyhiä. Bojarit valittivat, ettei heidän annettu nukkua
rauhassa öitään, vaan että heillä teetettiin työtä yhtä paljo kuin
niillä orjilla, joita käytettiin uusimaan koko Venäjän valtakuntaa
kantapäästä kiireeseen saakka. He kertoivat, että tsaari oli tullut
hulluksi. Jos ei hän istunut matkavaunuissaan eikä mikroskooppinsa
ääressä, niin paranteli hän lääkärinä tauteja, teki suutarina
saappaita, laivanrakentajana venheitä, valmisti norsunluuesineitä
kuin sorvari taikka listi ihmisiltä päitä kuin pyöveli. Tällaisen
päivätyön jälkeen nähtiin hänen toisinaan iltasaterian aikana astuvan
soittokunnan luo ja lyövän rumpua niin taitavasti, ettei paraskaan
rumpari ollut häntä etevämpi. Kauppiaat valittelivat tiskinsä ääressä
näitä alituisia sotia ja talonpojat aukoivat vihoissaan paksuja
sarkatakkejaan ja kätkivät niiden povitaskuihin poisajetut, pyhät
partansa.
Kuta myöhemmäksi kävi yö, sitä terävämmin tuikahtivat tähdet
ja Aleksei, tsaarin poika, istui yksin kammarissaan, jonka
katto ja seinät olivat verhotut punasilla kankailla, joihin oli
maalattu viheriöitä lehvänoksia. Hänen ympärillään lattialla oli
jumaluusopillisia teoksia ja pieniä, hoikkasia kirjoja, hurskaita
pyhäintaruja. Hän leväytti kynäänsä keskeneräisen kirjeen kohdalla,
jota hän kirjoitti Affrosinjalle, punatukkaiselle suomalaiselle
orjattarelleen; mutta häntä väsytti, kynä vaipui alas. Hän unhotti,
että häneltä oli riistetty miekkansa ja perintöoikeutensa valtakunnan
ruunun. Hän oli olevinaan puettu edesmenneiden tsaarien kankeihin
silkkiturkkeihin ja turkoseilla kirjaltuihin saappaisiin ja hän
oli suljetussa linnassaan tarkastelevinaan hovikultasepän teoksia
ja keskustelevinaan oppineiden munkkien kanssa. Sitten hän uneksi
astuvansa alas rukouskappeliin ja talvihämärässä siellä holvissa
viettävänsä hartaushetken tuijottavan kristuspään alla, mutta laajana
hänen ympärillään rehotti vanhanaikainen valtakunta, jossa kyläkellot
soivat ja jossa myöhään noustiin vuoteelta ja aikusin sammutettiin
tulet. Silloin nousi tsaari Pietarin veri hänen päähänsä ja hän
oli lopettavinaan iltansa juomingeissa ja viskelevinään tyhjillä
tinakannuilla kiitollisina riemuilevia bojareja päähän.
Ovi hänen takanaan aukesi, mutta hän luuli tulijaa palvelijaksi ja
jäi istumaan mietteihinsä. Vasta kun hän kuuli käytävässä astuttavan
ja naurettavan, käänsi hän hallavat, laihat, kuopille painuneet
kasvonsa ja viisaannäköiset silmänsä sinnepäin. Se oli isä. Se
oli tsaari, joka saapui yövieraineen ja he kantoivat keskessään
pitkän pöydän, jossa kymmenen palavaa kynttilää oli pistetty kukin
vehnäleivokseen. Monasti oli Aleksei juonut lääkkeitä, voidakseen
sairautta syyttäen pysyä syrjässä heidän öisistä syömingeistä!
Tuska sielussaan oli hän kerran Affrosinjansa kanssa valepukuisena
paennut Neapelin viinimaille saakka, piiloillakseen tätä isää, joka
nyt kohotti keppiään hänen päänsä kohdalla. Hän peräytyi taaksepäin
nurkkaan.
-- Aleksei, -- käski tsaari, -- sinun tulee tänä iltana olla
isäntänä. Istu tuohon vastapäätä minua.
Juuri kun pöytään istuttiin, iski tsaari läiskäyttäen lähinnä
seisovaa miestä korvalle ja huusi:
-- Anna sen kiertää ympäri pöydän! Ei usko kukaan, kuinka
tarpeellinen näille tällaisille herroille, jotka ruhtinaan pöydässä
istuvat, korvatelli on.
Korvatelli lensi kajahdellen miehestä mieheen pöydän ympäri aina
ajutantti Wjasemskiin asti, joka istui lähinnä tsaaria toisella
puolella. Hän oli nuori ja vielä kokematon upseeri ja käsi jo
puoliojossa hän kalpeni ja katseli tylsästi tsaaria. Ei ollut koko
juomaseurassa yhtään, johon tsaari niin lämpöisesti oli kiintynyt
kuin tähän keltakiharaiseen nuorukaiseen, mutta juuri tänä yönä
oli eräs huhu kuiskannut, että tämäkin oli liittynyt Alekseihin ja
kapinallisiin. Siksi tahtoi tsaari häntä koetella ja Ivan julman
katse silmässään, vaan moskovalaisen pikkuporvarin hyväntahtoisella
hymyllä, virkkoi hän nuorukaiselle:
-- Wjasemskij, poikaseni. Omassa valtakunnassani ei kohta kukaan
uskalla lausua nimeäni kiroamatta minua. Tässä on poskeni. Jumalan ja
hänen ainokaisen poikansa nimessä vaadin sulta suoruutta. Jos olet
häpäisijäini puolella, lyö, silloin en ansaitse sen parempaa kuin
nuo toisetkaan. En sulta pyydä muuta kuin suoruutta... siitä kiitän
sinua.
Wjasemskij nousi ja siirsi tuolinsa syrjälle, ikäänkuin
polvistuakseen, mutta sitten loi hän katseensa kynttilään ja kuiskasi:
-- Käteni eivät ole puhtaat. Käyn ensiksi pesemässä ne.
Tsaari nyökäytti raskaasti päätään ikäänkuin hyväksyen ja katseli
hänen jälkeensä.
-- Hänkin! Toisinpa olin odottanut.
Hän piti tyhjää pikaria edessään ilmassa ja tsaaritar, joka koko
illan oli syrjästä hänen liikkeitään seurannut, astui sisälle
yksinkertaiseen, siniseen pukuun puettuna ja istahti häntä varten
varatulle tuolille. Tsaari laski kätensä puolisonsa käsivarrelle ja
kääntyi Aleksein puoleen.
-- No, mikset kaada laseihin ja juo maljaamme. Isoin, -- vielä
kerran! Ja vielä. Nouse pystyyn -- pikemmin! Ei, istukaa te muut,
sinun vain tulee seistä. Ja sinun täytyy siitä vastata. Onko totta,
että munkit ovat sinulle uskotelleet, että koko kansa rakastaa sinua
ja kiinnittää sinuun toiveensa?
Aleksei seisoi pöydän toisella puolella ja vihan väreet häntä
puistattivat ja hänen ryppyiset kasvonsa kävivät tuhankarvaisiksi ja
vanhannäköisiksi. Isäkin oli poikansa karvainen ja joka kerran kuin
isä kysyi, kierasi Aleksei pitkän kaulaliinansa pään yhä tiukemmas
sormensa ympäri, mutta ei vastannut mitään.
-- Onko totta, että vihaat minua, elämäsi antajaa, että ikävällä
odotat kuolinhetkeäni, voidaksesi kumota päivieni ja öitteni teokset?
Onko totta, että rippi-isäsi on kehottanut sinua rupeamaan kansasi
marttyyriksi? Ah, onpa maailmassa toisenkinlaisia marttyyrejä kuin
niitä, jotka torilla uhraavat verensä kansan asian puolesta! Tahtosin
olla teille kaikille isänä ja hyväntekijänä... Mutta kuka voi sanoa
tuoneensa taivaasta kultataulun, jossa on sanottu, että tässä nyt
juuri on totuus? Kenties kerran huudahdatte, että tuo hullu, jonka
suonissa minun vereni virtaa, hän oli juuri se mies, jonka te
tarvitseisitte. Mutta silloin te huutelette turhaan. Sen elämän,
jonka olen sytyttänyt, voin myöskin sammuttaa. Katrinuska, eukkoseni,
mitä olen tehnyt, jonka vuoksi minut on jätetty näin yksin?
Hän nojautui eteenpäin; painaen suljetut silmänsä puolisonsa
käsivarteen ja nauroi itkien, niin että pöytävieraista toinen
toisensa perästä nousi pystyyn ja hiipi tsaarittaren taa. Hänen
naurunsa oli niin hyväntahtoista ja lämmintä, etteivät he olleet
sellaista kuulleet koskaan muualla kuin mahdollisesti jossakin
talonpoikaistuvassa maalla, vaan he tunsivat tuon hymyn, jonka
reunoille vähitellen keräysi epätoivoa ja halveksumista, ja he
pelkäsivät henkeään.
-- Katrinuska, lapsueni... Milloin vain koko Euroopassa lyötetään
muistoraha tai painetaan lentokirjanen, silloin puetaan minut aina
narrin vaippaan! Mitä olen sitten tehnyt, kun olen jäänyt näin yksin?
Yhtä yksinäinen on se mies, joka nyt Ruotsissa kerää joukkojaan ja
johtaa niitä kohti Norjan vuoristoja... Sinnekö siis meidän molempain
tuli ehtiä, vaikka eri tietä... Miksi viipyy ajutanttini? Ikävöinpä
nähdäkseni, eikö teidän kaikkien joukossa ole edes yhtään, joka on
kyllin rehellinen, suoraan mulle osottaakseen, rakastaako hän minua
vai eikö. Tulkoon hän ja lyököön!
Hän kohotti taas itkun ja naurun sekaiset kasvonsa, mutta tsaaritar
hiveli lempeästi hänen kiharaista tukkaansa ja lauloi kansanlaulun
nuotilla ja aikoja sitten murtuneella, hienolla äänellä:
-- On herroilla matkassaan nihdit ja vahdit,
Vaan siltä kuin mierot he tietänsä käy.
Mut' köyhiä enkelit hellästi hoitaa
Ja ei heidän katseessa kaihoa näy.
-- Missä on Wjasemskij, ajutanttini? Onko hän sellainen raukka, että
on paennut, koska ei uskalla lyödä tsaaria? Taikka seisooko hän
siellä oven takana ja empii? Taikka ehkä... Rakastaisiko hän minua?
Mentsikoff, joka oli jäänyt istumaan paikoilleen, nousi pystöön.
Hänellä oli päässään suuri valkojauhoilla kylvetty tekotukka ja paljo
arvomerkkejä rinnassaan.
-- Muinaisina aikoina, kun olin halpa sokurileipurinpoika, joka
kantelin leivoksia Moskovan kaduilla, sain sinut iloseksi, tsaari,
kun puhuin. Osasin sommitella juttuni niin, että sinä olit
näkevinäsi kamaloita huuhkaimia ja kotkia räpöttävin siivin edessäsi
taikka käsillään käveleviä lystikkäitä kääpiöitä, mutta me olemme
vanhenneet, sekä sinä, hyväntekijäni, että minä... Minun täytyy
totella sinun hallitsijakäskyäsi.
Hän käveli ulos kamarista käytävään ja tsaari huusi hänen jälkeensä:
-- Miksi viipyy ajutanttini, siitä tahdon tiedon. Olivatko hänen
kätensä niin likaset, että hänen näin kauan täytyy niitä pestä?
Sitäpä pesuvettä tahtosin nähdä.
Kun Mentsikoff tuli takasin, kantoi hän käsissään suurta, kuperaa
tinavatia, joka oli puolillaan punertavaa nestettä, mikä näytti
vaahtoavalta viiniltä.
-- Ajutanttisi Wjasemskij on kuollut, -- virkkoi Mentsikoff. -- Hän
pesi kätensä omassa sydänveressään.
Tsaari sulki taas silmänsä ja nojasi päänsä puolisonsa käsivarteen,
ja sillävälin kuin tämä hiveli hänen tukkaansa ja sitä sormillaan
suki, kuuli hän tsaarin kuiskaavan:
-- Hän ei minua rakastanut... hän ainoastaan pelkäsi... Katrinuska,
eukkoseni!
Pimeässä joulukirkossa.
Oli joulunaatto. Udenäsin pappilassa istui kappalaisen leski ja
tarkasteli miesvainajansa laskuja. Hänen leninkinsä miehusta oli
tehty vainajan moneen kertaan käännetystä virkatakista, hänen
kankean käsiliinansa oli hän sitonut huiviksi päähänsä ja siinä hän
kylmästä sinervillä käsillään selaili papereitaan. Kasvultaan hän oli
tavallisia naisia pitempi ja laihempi ja kaikki häntä panettelivat ja
vihasivat hänen ahneutensa ja ilkeytensä takia. Eipä entisinä hyvinä
aikoinakaan raskittu talikynttilöitä polttaa pappilassa. Palkolliset
ajoi hän vuoteelta kolmen aikana talviaamuina, vaikka nämä eivät
nähneet tehdä työtä päresoihdun hämärässä valossa, vaan istuivat
tarinoiden karsinassa. Rengin kävellessä pihalla tallin ja navetan
väliä, varotti hän tätä, että hänen tulisi riisua puukengät jalastaan
ja säästää ne sunnuntaiksi ja jos kenet langetettiin kirkkosakkoihin,
silloin tiettiin aina, että pappilan muori oli ollut ilmiantajana.
Oli jo hämärä, vaan yhä liikahtamatta katsoa tuijotti hän
puoleksi lumipeitteisen ikkunan läpi lastukattoista puukirkkoa ja
kellotapulia. Hänen vieressään seisoi isotukkainen mies, jonka
punertavat posket olivat alituisessa hymyssä. Se oli ruukin
taloudenhoitaja Trulsson.
-- Uskotteko hänen tulevan? -- kysyi muori hätääntyneenä. -- Hän
oli ainoa renkini ja sittenkuin hän kaupunkiin lähti, ei hänestä
ole mitään kuulunut. Ja siitä on jo kolme päivää... Selkäänsä hän
tarvitseisi. Luultavasti hänet maanantaina tavattiin kapakasta ja
silloin hän uuden asetuksen mukaan pistettiin sotamieheksi.
-- Pelkäsinpä, että tässä talossa olivat huonosti asiat vainajan
jälkeen, -- vastasi Trulsson ystävällisesti -- ja siksi tänne
ratsastin. Elkää valittako, muori Ingebritt, sillä oikeastaanhan
ei ole onnen ja onnettomuuden välillä niin suurta erotusta, kun
luulemme. Kumpasestakin tulee, mitä siitä tahdomme. Näkisittepä
isäntäni, tuon vanhan, kauniin herra Soop'in, kun hän suorana ja
sanaa puhumatta seisoo ruokapöytänsä ääressä ja laskee suuriin
kasoihin rahoja vuosiveroaan varten. Kuusisataa talaria hopearahaa
ylellisyysverona vaimonsa ulkomaisista silkkikankaista, kuusikymmentä
talaria pitseistä, neljäkymmentä sopuliturkistaan, kaksikymmentä
hienommista hatuistaan ja pukimistaan, neljä teestä ja kahvista,
neljäkymmentä vaunujensa kullatuista koristeista, neljäkymmentä
tupakanpoltostaan ja sitten kuudennesrahan maksut, kulkuveromaksut
ja ulosteot tilastaan ja alustalaisistaan. Muistakaapa sen lisäksi,
että tehtaan tuote, rauta, on ensiksi tarjottava valtiolle, jolla
ei ole mitään millä maksaa, ja että koko tehtaassa tuskin on kolmea
työhönpystyvää miestä, joita voi pitää työssä pajoissa. Ja kumminkin
seisoo vanha Soop siinä niin uljaana ja arvokkaana ja puistelee
Görtzin vaskijumalia pussistaan. Te tallennatte liian ahnaasti tämän
maailman tavaroita, se on kaikkien käsitys.
-- Köyhyys pakottaa säästäväksi, -- mutisi muori karkeasti. --
Tällainen hätä ei ole koskaan mitään kansaa ahdistanut. Sitten
viime marraskuun olemme syöneet pettuleipää ja voidakseen pitää
miestä ratsuväessä työskenteli puolisovainajani itse pelloilla kuin
renkimies, kunnes nääntyi ja heitti henkensä. Naula sokuria maksaa
viisi talaria, silakkanelikko maksaa viisikymmentä ja suolatynnyri
päälle sadan talarin. Huomenna on joulupäivä, aamukirkkoon olisi
mentävä, vaan talia ei ole yhteenkään kynttilään. Eikä meillä ole
pappiakaan, joka voisi meille jumalansanaa lukea, eikä lukkaria.
Hevoset on viety kuormastohevosiksi ja ellei renki palaa takasin,
olen minä hukassa, sillä silloin ei ole enää miestä talossa. Jumalan
nimessä, sanokaa, että hän tulee!
Hän painoi otsansa ikkunaa vastaan sammaltaen ja neuvotonna.
-- Hän tulee! -- vastasi Trulsson. -- Kuulen askeleita ulkoa.
Samassa lennähti ovi auki suurella melulla. Muutamia isoäänisiä,
repaleisiin vormupukuihin puettuja sotureita astui kynnyksen yli
ja niiden jälestä tuli joukko laihoja, kuihtuneita maankiertäjiä,
enimmäkseen nuorukaisia ja poikasia. Viimeksi tulevan nuorukaisen
tunsi pappilan muori rengikseen ja ymmärsi nyt, että hänkin oli
otettu sotaväkeen ja ja oli sinne menossa toisten seurassa.
-- Kantakaa pöydälle nyt mitä talossa on syötävää, -- komensi yksi
sotureista, ja puhalteli kangistuneisiin kouriinsa.
-- Täällä ei ole mitään, ei mitään! -- vastasi eukko liikahtamatta.
-- Mitä ei tarjota, se otetaan! Seitsemän tuntia olemme nälkäisinä
tätä kylää kierrelleet autiotalosta toiseen.
Miekat ja kannukset kilahtivat, miehet huutelivat ja Ingebritt-muori
käveli edestakasin hypeltäen esiliinaansa. Kenkiään hän kysellen
katseli. Tämä kuunteli kotvasen toisten toraa ja hiveli neuvotonna
niskaansa. Vihdoin hän käänsi katseensa lattiaan ja lausui hiljaa:
-- Te olette aina ollut kova ja ahnas, emäntäni. Siksi varastin viime
talvena neljä mustaa leipää ja kätkin ne arkkuuni tallin yliselle.
Ne leivät aijon nyt tässä näille toisille jakaa, sillä tällaisessa
hädässä olkaamme kaikki ystäviä.
Soturit tempasivat nyt meluten avainkimput Ingebritt-muorin vyöltä ja
kaapit ja arkut avattiin. Savimaljoihin mätettiin kätkettyjä herkkuja
ja kiroten sulattivat soturit takkatulen ääressä sianreittä, jonka
luun vieressä madot paleltuneina kekottivat.
-- Elkää vain rähiskö hyvät miehet! -- kehotti heitä Trulsson
isällisesti ja ystävällisesti. -- Niinkuin talven pakkanen on
tappanut madot lihasta, niin on se kurjuus, joka nyt maamme täyttää,
tappava monta ilkeää matoa, jotka sydäntämme ovat kalvaneet.
Puhuessaan katseli hän Ingebritt-muoria, juurikuin olisi hän
erityisesti tälle puhunut, mutta muori katsoi poispäin. Trulsson
puhui melkein papillisesti ja saarnaavalla äänellä ja kääntäen
selkänsä tuleen päin pysähtyi hän kädet ristissä muorin eteen ja
jatkoi:
-- Elkää vain rähiskö, hyvät miehet, elkääkä aterioinaan käykö
ennenkuin rukoilette! Sellaisen onnettomuuden yön, kuin tämä on,
lähettää Jumala kaikkivaltias ihmisille, tehdäkseen heistä hyviä ja
suuria ja jotta pieni kansa näyttäisi kauniimmalta köyhyydessään,
kuin muut kultaisessa komeudessaan.
Muori käveli avatun kaapin luo ja siirteli kalistellen maljoja
edestakasin, ettei hän kuulisi puhujan ääntä. Vaan sitten hän taas
kääntyi.
-- Trulsson, minä luulin teitä hyväntahtoiseksi mieheksi...
-- Te hallitsette ankarana tuvassanne, muori, mutta ruokarukoustamme
ei kukaan voi kieltää.
Hurjistuneet miehet asettuivat siivoina seinämille ja ristivät
kätensä, Yhä tarkastaen Ingebritt-muoria tyyneillä katseillaan ja
pannen painon joka sanalle, alotti Trulsson Isämeidän kovalla äänellä.
Muori hypelteli hätäisenä esiliinaansa ja vapisi ja koetti katsoa
syrjään, mutta uudelleen ja uudelleen pakotti rukoilija lempeällä
luonnollaan hänet kääntämään katseensa puoleensa, ja joka kerralla
hän yhä kovemmin läähätti. Kun Trulsson vihdoin ehti sanoihin: "Anna
meille meidän jokapäiväinen leipämme", katkasi muori yhtäkkiä hänen
puheensa.
-- Ei enempää! -- virkkoi hän.
-- Mitä? Enkö saa lukea Herran rukousta?
-- Et tänä yönä. Huomenna se lukekaamme. Muori tarttui rukoilijan
käsivarteen ja veti hänet eteiseen.
-- Te sanoitte minua ahnaaksi ja tylyksi, eikö niin? -- kysyi hän
niin omituisella äänellä, että tuntui siltä, kuin hänen kielensä ei
olisi puhunutkaan, vaan itse sydän.
-- Niin sanoin.
-- Ja te sanoitte, että tämä hätä on meitä kohdannut, jotta meistä
tulisi parempia ja suurempia.
Trulsson nyökäytti päätään.
-- No niin, seuratkaa minua! -- sanoi muori ja he lähtivät ulos
talviseen yöhön.
Hanki kantoi ja kylminä tuikkivat tähdet tyhjäin omettain
yläpuolella, joissa ei karja enää ammonut eikä ruislyhdettä oltu
pistetty nurkkaan varpusten jouluruoaksi. Tohiseva pohjoistuuli
vinkui nurkissa. He painautuivat lähelle ladonseinää tuulelta suojaan
ja metsään päästyään pitelivät he kuusenoksista kiinni.
Kauhu vei muorilta järjen, ajatteli Trulsson ja huusi häntä
pysähtymään, vaan ääni ei kuulunut myrskyssä. Muori viittasi vain
kädellään eteenpäin ja jatkoi vaellustaan. Trulssonia rupesi
pelottamaan, mutta häntä hävetti jättää naista yksin yönselkään ja
hän tiesi, että sudet olivat lisääntyneet sitämyöten kuin ihmiset
olivat vähentyneet.
Pakkanen ja pelko jähmensivät hänen ruumiinsa, mutta hän lisäsi
siitä huolimatta vauhtiaan tavatakseen edessään rientäjän ja
pysäyttääkseen hänet. Silloin hän huomasi, että he olivat ehtineet
erääseen autiotaloon, jonka isäntäväet olivat kuolleet ruttoon ja
pojat kaatuneet sotaretkelle. Luhanparvi oli sortunut kinokseen ja
tuvan eteisessä pyrysi Valtonaan lumi. Ovi oli selällään ja tyhjän
tuvan läpi loisti valo aukinaisista ikkunareijistä. Kauhu valtasi
Trulssonin ja hän pysähtyi.
Tuvanseinään nojallaan seisoi pelottava olento, kuin mies harmajaan
turkkiin puettuna ja päässä suuri, särmäkäs, lunta täyteläinen
ruunu. Seisoiko siinä tuo ruttoon kuollut talonpoika, joka oli
noussut hätäisesti umpeenluodusta haudastaan, viettääkseen joulua
tässä talossa, jossa niin usein Kaarlo yhdennentoista aikana
tervetuliaismaljoja oli juotu ja harppuja soitettu?
Ingebritt-muorikin vapisi tuskissaan ja hän peitti silmänsä, jottei
hän mitään näkisi, sekä juoksi tupaan.
Trulssonin sydänkin seisattui ja hän kumartui verkalleen haahmoa
tarkastamaan. Silloin hän näki, että se oli kuoliaaksi paleltunut
hirvi, joka muistellen entisiä talviöitä, jolloin se samalla
seinämällä oli löytänyt suojan ja tuntenut sisältä säteilevää
lämmintä, oli nojautunut autiota rakennusta vastaan, jossa ei enää
eläviä nukkunut eikä hiilos näkynyt kimaltelevan liedeltä.
-- Jumala meitä armahtakoon! -- sammalsi Trulsson astuen tupaan. --
Eihän täällä menehdy ainoastaan ihmiset, vaan metsän elukatkin!
Mutta muori Ingebritt ei häntä kuullut. Hän oli jo irrottanut
muutamia siltapalkkeja ja niiden alta lumen kalpeassa valossa
nostanut esiin arkun, joka oli noin kyynärän levyinen ja kahden
pituinen. Arkku oli siniseksi maalattu, koristeinaan valkosia kuviota
ja siinä oli rautaset kädenpitimet.
Ingebritt-muori ei uskaltanut kääntää selkäänsä tuvan nurkkaan päin,
jossa tyhjä vuode oli, vaan seisoi niin, että Trulsson jäi hänen
selkänsä taakse. Tämä ei ymmärtänyt vielä mitään. Mutta kun muori
tarttui toiseen kantimeen, tarttui hän itse toiseen, ja yhä katsellen
ympärilleen joka nurkkaan kantoivat he arkun ulos tuvasta ja kirkkoa
kohden. Siellä asettivat he sen keskikäytävälle, alttarin edustalle.
-- Mene nyt takasin pappilaan -- sanoi Ingebritt-muori, -- ja istu
isännäksi aterioimaan kutsumattomain vierasteni joukkoon. Itseni
täytyy minun jäädä tänne arkun luo ja miettiä yhtä ja toista, sillä
kun aamulla aikusin tänne kokoonnumme, taitaa Jumala jättää minun
toimekseni pitää aamujumalanpalveluksen.
Trulsson totteli ja astui hautuumaan poikki pappilaan, mutta hän
mietti itsekseen, että onnettomuus on sammuttanut muoriparan
järjen ja aamulla hän taitaa olla vietävä johonkin hourulaitokseen
hoidettavaksi.
Kun aamu koitti ja myrsky tyyntyi, eivät kulkuset soineet niinkuin
tavallisesti eikä vauraita pitäjäläisiä ajanut lumisia teitä myöten
kirkolle. Ei kuulunut ruoskanläimäyksiä eikä huutoja peninkulmani
alalta ränstyneistä autiotaloista. Joku yksinäinen tulisoihtu loisti
puitten välitse ja muutamia naisia ja huonohenkisiä, sauvan varassa
kulkevia ukkoja saapui kirkkoon. Miehiä ei ollut yhtään, kirkkoväkeä
oli kaikkiaan kaksitoista henkeä. Hautoja oli enemmän kuin surevia
eikä jouluaamu tämän syvemmässä hiljaisuudessa ollut ennen koskaan
vaiennut.
He sammuttivat soihdut lumisilla kengillään ja, nähdessään
Ingebritt-muorin istuvan arkkunsa kannella kirkossa, jossa ei yhtään
kynttilää palanut, tuntui heistä, että he vihasivat häntä entistä
enemmän.
Vähitellen saapuivat kirkkoon myöskin nuo pappilaan yöpyneet
vieraat, mutta kellonsoittoa ei kuulunut soitten yli, sillä kellot
tapulista olivat jo aikoja sitten valetut kenttätykeiksi, jotka nyt
suljettuina ja äänetönnä lepäsivät erään Ditmarin järven pohjassa.
Pappia ei ollut, joka olisi saarnastuoliin noussut. Lukkaria ei
virttä virittämässä, mutta se palvelustyttö, joka jo kauan oli
lukkarinvirkaa hoitanut, seisoi jo kirkonovella.