häväisseet... Se on teidän majesteettinne suosima ystävä... Se on
Grothusen!
Tämän sanottuaan pyörähti Ridderstadt takasin käsikahakkaan ja kaatui
hänkin.
* * * * *
Oli pimeä talviyö, kun kuningas vihdoin kuusihankaisessa
soutuveneessä lähti räjähdyspommeista suitsuavasta Stralsundista.
Düring, joka niin väsymättä oli ottanut osaa kaikkiin
kuninkaanratsastuksen vaikeuksiin, oli kaatunut kaupungin edustalla,
vaan hänen veljensä istui perässä perää pitämässä. Joukko työmiehiä
kulki tuurineen ja keihäineen jäähän hakatun aukon kahdella puolen,
ja Rosen, joka seisoi keulassa, oli niin kuninkaan näkönen, että
jäätikölle jääjät juuri hänelle hyvästiksi viittoivat.
Vihollisten luotien vainoomana saapui venhe sulalle selälle.
Turhaan tähysteli kumminkin Rosen niitä kahta ruotsalaista laivaa,
Snapp-oppia ja Snare-Sveniä, joiden oli ollut määrä olla siellä
vastassa, vaan jotka myrsky oli kuljettanut ulommas. Silloin
nousivat kuningas, hänen kaksi seuralaistaan ja palvelija raskaaseen
lastilaivaan, joka nosti ankkurin ja paikkonaisilla, mustuneilla
purjeillaan lähti viiltämään vesille. Mihin olikaan joutunut se
ylpeä laivasto, jonka kannella. Kaarlo XII viisitoista vuotta
sitten oli, nuorena ja voitonvarmana, kuunnellut vanhan Piperin
käsientaputuksia. Se uhkaava mastometsä, jonka Rosen viittasi näkyvän
näköpiirin rajalta, oli Tordenskiöldin. Vasta kaukana merellä tapasi
lastilaiva Snapp-opp'in ja vihasin käskyin ja synkin katsein astui
kuningas myöhästyneeseen laivaan. Oliko tämä se armollinen herra,
josta merimiehet olivat kuulleet kerrottavan, että hänen oli tapana
sievästi kumarrellen pistää lakin kainaloonsa? Hän nosti kätensä
tervehtiäkseen miehistöä, mutta laski sen alas verkalleen ja nyrkkiin
puristettuna, ja rankaisevina kaikuivat hänen ensi sanansa Ruotsin
merilipun alla.
-- Snapp-opp laivan päällikkö on vitsoilla ruoskittava. Mutta
Snare-Sven'in laivuri, joka on jäänyt kokonaan tulematta, on
ammuttava!
Myrsky heilautteli jäätelejä korkealle. Ne kohottelivat kuin
hukkuvain aaveet Valkosia kylkiään laivan laitojen yli, vaan
vielä pimeän laskiessa seisoi kuningas ääneti maston juurella...
Jos hän ei olisi ollut ruhtinas, olisi hän vielä voinut paeta ja
purjehtia kauas pois rauhaisaan piilopaikkaan, mutta nyt olisivat
ihmiset pian hänen jälkeensä juosseet ja hänet kätköstään kiskoneet
pois. Hän olisi voinut varustaa itselleen merirosvolaivaston ja
siinä edelleen elää vuotensa miekkaili helskeessä ja pyssyjen
paukkeessa. Vaan nyt pakottivat hänen alamaisensa hänet palaamaan
kotiin vartioimaan heidän lantatunkioitaan ja omettojaan. Kuta
lähemmäksi Skoonen rannikkoa hän saapui, sitä selvemmältä hänestä
tuntui, että hän teki maallenousua vihollisen maahan. Hän muisti
sen aikuisen aamun Karlbergin kuninkaankartanossa, jolloin hän,
ennenkuin täti ja sisaret vielä olivat heränneet, hiipi portaita alas
Hultmanin seurassa ja ratsasti sotaan. Noita tuttuja kasvoja hän ei
tahtonut nähdä. Hän ei tahtonut ratsastaa Tukholman katuja pitkin
eikä nähdä kansan pikituohuksilla tervehtivän ajelollejoutunutta,
haaksirikkoista kuningastaan. Hän kyllä näki, että nämä ruotsalaiset
yhä vielä uhrasivat henkensä hänen edestään ja sen maapalasen edestä,
joka vielä heidän omansa oli, mutta hän tiesi myös että heistä monet
hiljaisissa rukouksissaan pyysivät Jumalaa suomaan hänelle ruton
kuoleman. Nyt hän sen kaiken näki yhtä selvästi, kuin se hänelle
ennen oli ollut tietämätöntä. Hän ei ajatellut rauhaa eikä sovintoa.
Hän ei voinut unhottaa, että ne tuhannet, jotka häntä olivat
seuranneet, olivat kaatuneet, että kansan kyyneleet ja siunaukset
olivat pehmosen peiton heidän nurmettuneille haudoilleen luoneet,
että niistä oli tullut pyhiä miehiä, joiden synnit unhotettiin
ja joiden avuja ylistettiin. Soturilla on ainoastaan kaksi tietä
sovintoon Jumalan ja ihmisten kanssa: "voitto tai kuolema."
Kun kuningas yösateen virtoina valuessa nousi maihin Skoonen
hiekkarannalle, ei hän langennut polvilleen eikä katkeruuden eikä
helpotuksen huoahdusta päässyt hänen huuliltaan. Kiirehtien ja
sanaa puhumatta meni hän suuren kiven kupeelle. Demotikan väsymätön
ratsastaja, hän, joka soturin tavoin huoletonna oli laskeutunut
kinokseen nukkumaan, alentui tällä hetkellä siihen määrään, että
viattoman vesisateen vuoksi haki suojaa kiven takana. Siellä hän
seisoi kauan.
Kirkonkelloja ei soitettu, kuninkaankartanolta ei siistitty eikä
lämmitetty. Sateen rapistessa kattoja vastaan nukkuivat ruotsalaiset
kodeissaan aavistamatta, että heidän kuninkaansa viistoistavuotisen
poissaolon jälkeen, satumaisten voittojen ja sanomattoman kurjuuden
jälkeen, katkeruus ja viha sydämmessään polki valtakuntansa mannerta,
ilman että häntä kukaan otti vastaan tai tervehti. Mutta hän ei
katsonut taakseen, eteensä vain. Kostoa! Sitä sanaa heilutti hänen
ajatuksensa kuin vasaraa; kostoa lupauksensa rikkoneita kohtaan,
kostoa sitä maailmaa kohtaan, joka oli hänestä tehnyt surkuteltavan,
rahattoman, vallattoman pakolaisen... mutta suurta, kuninkaallista
kostoa hän mielessään hautoi! Hän tiesi, että seuraavana päivänä
monet hänen alamaisistaan tulisivat riemuitsemaan, mutta monet
myöskin vavisten ennustelemaan hirsipuita ja teloituslavoja. Sille
hän hymyili. Hänen suuttumuksensa sisälsi häpeää ja loukattua
rakkautta. Siksi hän viime vuosina niin kartellen oli puhunut
Ruotsista. Hän tahtoi voittaa ja rangaista nämä vihollisensa,
mutta ei mestauspaikalla. Tyyneesti ja käskien aikoi hän tallata
sitä maata, jonka he olivat vähältä olleet häneltä riistää. Hän
aikoi asettua samaan riviin, missä nuo synkkäkasvoiset alamaisensa
olivat. Hän aikoi huoletonna kuin paimen metsässä nukkua noitten
salaliittolaisten keskessä ja pakottaa heidät vielä kerran seuraamaan
itseään sinne, mihin hän kulki. Hän aikoi voittaa vihollisensa
Ruotsissa heille osottamalla, että he yhä vieläkin pysyivät hänelle
uskollisina.
Päivä alkoi sarastaa ja muutamia talonpoikia käveli pellolleen.
Mutta luonnon väritys oli niin kovaa ja jäykkää, kaikki tuntui niin
kylmältä ja vieraalta.
-- Tämäkö siis on Ruotsinmaata, -- mutisi Rosen itsekseen,
astellessaan kaulus pystössä. -- Enpä sitä enää tunnekaan.
-- Myrsky on tuulentanut silmänne punasiksi, -- vastasi kuningas. Ja
sitten hän lisäsi: -- Jos emme tunne kaikkea täällä, niin tottapahan
muut tuntevat meidät!
Yhden talonpojista otti hän oppaakseen Trelleborgiin. Aivan tyynenä
kasvoiltaan hän puhui haluavansa tavata Lundin oppineita professoreja
ja tuota suurta Polhem'ia, jonka hän aikoi apulaisekseen rakentamaan
kanavan Ruotsin halki. Valtakunnan alimmassa kulmassa kävelivät nuo
kolme herraa pikkukaupungin lautavajojen ja unessa makaavain talojen
välitse kuin haaksirikkoutuneet seikkailijat, jotka olivat käyneet
vieraiksi omassa maassaan; ja Rosen, joka oli vetänyt hatun syvälle
silmilleen, itki salaa kuin lapsi.
Kun kuninkaan sitten tuli maksaa oppaalle palkan, huomasi hän
matkan varrella lahjoittaneensa pois kaikki tukaattinsa. Hän löysi
ainoastaan sen turkkilaisen rahan, jonka Grothusen oli tuonut
mukanaan rummussa ja lähettänyt hänelle niillä toivomuksentapaisilla
terveisillä, että siitä kerran rauhan palattua sulatettaisiin oikea
rehellinen ruotsalainen raha. Se oli kuninkaan viimeinen raha eikä
sekään ollut hänen omansa, sillä hän oli sen lainannut turkkilaiselta
juutalaiselta.
Sanaa puhumatta pisti hän tuon vieraan rahan ruotsalaisen talonpojan
kouraan.
Ruotsin saaristossa.
Majapaikasta majapaikkaan marssivat ruotsalaiset soturit pölysissä
vaatteissa ja rikkinäissä kengissä. Rämisevillä rattailla heidän
edessään kuljetettiin niitä suomalaisia naisia, jotka kuningas
oli lunastanut vapaiksi turkkilaisilta ja naittanut sotureilleen
ja oljissa vaununistuimen alla oli häkki, jossa säilytettiin ne
kameleontit, joita maisteri Eneman oli tuonut Aasiasta. Naisten
kärryt jäivät pian jälelle ja elukat kuolivat, mutta päivettyneet
soturit taluttivat vielä keskessään kuninkaan ratsua Brandklipparia,
joka oli vuosiltaan väsynyt ja käynniltään kankea ja joka ei enää
kantanut voittoisaa sankaria selässään.
Kappaleen muitten edessä kulki aina pitkä, laiha mies, jonka
katseet levottomina pälyivät ja jonka otsa oli kurtuissa. Hänen
poskensa oli tumma kuin pajunkuori, mutta hampaat kimaltelivat
harmajalta kajastavan parran sisästä, jota leikkaamaan häneltä
ei riittänyt aikaa. Viheliäisin mieronkiertäjä olisi halveksinut
hänen tahraista takkiaan; kaiken omaisuutensa hän mukanaan kantoi:
säkin ja sauvan. Tosin oli juuri hän matkan alussa kierrellyt maita
rahoja lainailemassa, mutta ne olivat aikoja sitten huvenneet.
Jotteivät muukalaiset halveksuen sormellaan osottaisi häntä ja
hänen syntymämaataan, nimitti hän itsensä halvaksi sotamieheksi,
mutta tositeossa hän oli henkivartija ja oli nimeltään Ehrenskiöld.
Nuoruudessaan oli hän eräänä syysyönä pistänyt kuoliaaksi muutaman
Gyllenstjerna nimisen vänrikin ja vaikka hän oli iloisin mies
juomaseuroissa, makasi hän öisin valvoen levottomissa mietteissään.
Tuskin oli päivä sarastanut, kun hän sauvallaan takoi majatalon
lattiaa herättääkseen tovereitaan.
Kun väsynyt joukko iltasin keräytyi ruokapöydän ympäri
ravintolahuoneeseen, jäi hän seisomaan ja kohotti ilosesti kannua
kaikkien niiden uteliasten nähdä, jotka ulkopuolelta kurkistelivat
ikkunasta.
-- Kas, kas, -- huutelivat kurkistelijat. -- Jokainen arpi näiden
miesten kasvoissa kertoo urostyöstä. Tässä kulkevat Ilionista
palaavat sankarit.
Ja he lisäsivät, nähdessään Brandklipparin pihamailla kankeasti
kömpivän:
-- Puuhevosensakin he ovat ottaneet mukaansa. Mutta silloin kertoi
Ehrenskiöld, että hevonen on Kaarlo XII:n ratsu ja sen kuultuaan
laskeusivat jalosukuiset kreivittäret vaunuistaan antamaan sille
leipää ja sokuria, voidakseen sitten jälkeläisilleen kertoa, että
Brandklippari kerran on heidän kädestään syönyt. Vaan Ehrenskiöld
tyhjensi oluthaarikkonsa ja koputti sauvallaan pöytään tovereilleen
merkiksi, että taas oli lähdettävä.
-- Sinä et koti-ikäväsi takia raski antaa meidän istua etkä maata, --
napisivat toverit. -- Jos ateria valmistetaan, heti meille huudat,
että on lähdettävä matkaa jatkamaan, ennenkuin lihaa on ehditty
paloihinkaan leikata...
Silloin hän närkästyi tovereihinsa ja eräänä aamuna hiipi hän edeltä
matkalle.
Hänen ei tarvinnut lukea tienviittoja eikä kysellä suuntaa. Hän
tiesi, että pohjoiseen päin vei matka ja suorimman tien hän
aina valitsi. Vuosi vuodelta oli koti-ikävä käynyt hänelle yhä
rasittavammaksi, mutta kun nyt vihdoinkin jokainen askel vei hänet
lähemmäs noita seutuja kohden, joista hän ei koskaan puhunut, mutta
joita hän aina ajatteli, kasvoi yhä hänen kaipauksensa. Väliin hän
pysähtyi, kädet ristissä sauvan nenässä, ja tuijotti tielle, mutta
huomaamattaan sitä itsekään rupesi hän taas kävelemään. Jos jonakin
sateisena yönä sattui, että hänet jyrkin sanoin ajettiin pois
joltakin ovelta, kun hän, nimittäen itseään köyhäksi ruotsalaiseksi
kuorma-ajuriksi, siihen kolkutti, silloin häneltä unhottui, ettei
hän enää ollutkaan sotaretkeltä. Nähdessään silloin ikkunan kautta
leivän ja maitokannun pöydällä, taivutti hän lyijyset ikkunapuitteet
syrjälle, siirsi lasit pois ja poimi pöydältä evääkseen niin paljo
ruokia kuin yletti saamaan. Mutta kun hän siinä sammutteli janoaan ja
tukki leipäpaloja laukkuunsa, muistui hänelle mieleen, että hän oli
soturi, ja silloin hän lähtiessään kolkutti sauvallaan niin kovasti
pöytään, että ihmisten varmaankin oli pakko ymmärtää, ettei siellä
ollut tavallinen varas käynyt.
Ennen toisia ehti hän Stralsundiin, mutta kaupunki antautui
vihollisille, joiden laivastot sulkivat Itämerenkin. Kauan
seikkailtuaan keksi hän vihdoin Amsterdamissa hollantilaisen laivan,
joka oli lähdössä Bohuslääniin, ja silloin hän oli niin väsynyt, että
hänen täytyi ruveta pitkälleen laivurin olkivuoteelle kajuuttaan.
Mutta kun hän kuuli ankkurivitjain ritisevän, koputti hän sauvallaan
kajuutan kanteen ja kutsui laivurin luokseen.
-- Kuulehan hyvä mies, kun te saavutte Ruotsin saaristoon,
ilmoittakaa heti minulle siitä, jotta tiedän siistiä pukuni ja
partani ja saapua kannelle.
Laivuri lupasi tehdä niin, mutta tuskin oli hän ehtinyt kannelle, kun
taas sauva kolkutti kajuutan kattoa.
-- Kotiinpäin, kotiinpäin... -- sopersi Ehrenskiöld ja tarttui
laivurin käteen. -- Te olette meriä kulkenut ja paljo kokenut mies,
sanokaa, mistä on kotoisin tämä aistien sekasorto, joka vaikuttaa,
että ihmisen täytyy tuntea olevansa kotona, ennenkuin hän pääsee
rauhaan itsensä kanssa. Kun Turkinmaalla, ollessani kunniavahdin
päällikkönä Funcke-vainajaa haudattaessa, minun oli komennettava
vahtia, niin tuskin muistin komentosanoja ja saatoin hoitaa
miekkaani... Kivet olivat niin valkosen näköiset... sypressit
seisoivat siinä niin välinpitämättöminä... Jos minut itseni olisi
siihen haudattu, enpä olisi voinut rauhallisna levätä. Minä olisin
raapinut mullan ympäriltäni ja huutanut Jumalalta armoa...
Laivuri vastasi:
-- Eikö ole sama isänkäsi luonut jokaista maan kappaletta, sehän on
luonut yksin ne hennot laudatkin, jotka meitä myrskyssä kuljettavat.
Kääntykää seinään päin ja levätkää! Te ratsumiehet olette huonoja
merimiehiä ja nyt tulee kova jumalanilma.
Vaan jo varhain seuraavana päivänä, kun laivuri seisoi perämiehen
vieressä, kuuli hän taas koputuksen kajuutankatosta.
-- Täällä kylkiluuni alla on luoti -- puhui Ehrenskiöld, -- enkä ole
koskaan päässyt oikein selville, sekö vai koti-ikävä multa on niin
terveyden tärvellyt, etten enää vaivatta voi pystössä pysyä. Juuri
tällä hetkellä aamusin, jolloin päivä sarastaa, mutta aurinko ei
vielä ole noussut, ahdistaa koti-ikävä minua pahimmin.
Matka oli levoton, myrsky vinkui, aallot kohisivat. Eräänä yönä
laskeusi laivuri, sarvesta tehty lyhty kädessään, kajuutan rappusia
alas. Ehrenskiöld istui olkivuoteellaan, laukkuunsa nojaten, ja sauva
oli hänellä vieressään, ja hänen hiuksensa olivat niin pitkät, että
ne valahtivat korvain yli.
-- Armollinen herra, -- puhui laivuri ja asetti lyhdyn naulaan. --
Nyt olemme Ruotsin saariston luona Uddevallan kohdalla, mutta myrsky
painaa meitä alaspäin ja yö on musta ja sumuinen... Meidän täytyy
kääntyä ja palata ulapalle odottamaan kirkkaampaa säätä.
-- Niin, kääntäkää pois laiva! -- huusi Ehrenskiöld, niin että
kajuutta kajahti. -- Enhän minä kotiin ikävöi! En, en, mitä olisi
mulla siellä tekemistä! Kalmarin kirkossa makaa isäni ja sen muurilla
on hänen vaakunakilpensä... veljeni on vankina... ja pikkusiskot
ovat ikäihmisiä, naimisissa... Ne eivät nekään enää ole ennallaan...
pikkusiskoja ei enää ole... Kotia ei enää ole...
Niin hän vastasi laivurille, vaan kun tämä yritti lähtemään, tarttui
hän hänen takinhiaansa.
-- Ei, elä kuuntele minua! -- virkkoi hän. -- Jatka vain urheasta
entistä kurssiasi. Kelpo soturi ei saa, palveltuaan kauan ja
rehellisesti kuningastaan, palata kotiinsa pelkurina.
-- Entäpä laivani, armollinen herra? Se on ainoa omaisuuteni ja sen
päällikkö olen minä. Tosin olen näkevinäni majakkatulen koillisesta,
mutta saaristo on täällä vaarallinen ja merirosvoja täysi ja ne
voivat pian väärillä tulilla vietellä laivamme ansaan.
Nyt ei Ehrenskiöld enää ollut potilas. Hän karahti pystöön vuoteelta
ja tarttui laivurin käsivarteen raudankovalla kouralla.
-- Jos pidät upseerin tahtoa missään arvossa, niin purjehti eteenpäin
vain. Tosin minulla ei täällä ole sulle muuta annettavaa kuin nämä
kehnot ryysyni, joita kumminkin ylpeällä mielellä kannan, kun kerran
Ruotsin mantereelle nousen, mutta Kalmarin kaupungin vieressä on
mulla pieni talo, ellei sitä multa kukaan ole poissaollessani vienyt.
Sen saat palkaksi, jos laivasi hukkuu.
Laivuri luuli, että koti-ikävä oli samentanut upseerin järjen; hän
tiesi varmaan, että ellei peräsintä pian käännettäisi, oltaisiin
aivan karien keskessä. Hän taisteli, päästäkseen irti. Hiha irtausi
olkaompeleesta ja käsivarsi paljaana riensi hän kannelle.
Silloin laiva jysähti ja tärähti niin valtavasti, että kynttilä
lyhdystä kaatui ja sammui.
-- Taivas auttakoon! Tuossa, herraseni, tunnette Ruotsin saariston!
-- Siis siunattu olkoon tämä hetki. En sitten lapsuuteni ole tätä
keveämmällä mielellä lähtenyt vuoteeltani.
Ehrenskiöld kuuli laukauksia ja kahakoimista. Hän otti laukkunsa ja
sauvansa ja kiipesi jäiselle kannelle. Aallot loiskahtelivat hänen
ylitseen. Mutta päivä sarasti sumuisen ilman läpi ja hän näki, että
laiva oli ajautunut kiviselle luodolle ja että joukko outoja miehiä
parastaikaa riisti aseita laivaväeltä.
-- Anna pois mitä sulla on! -- karjasi hänelle punapartainen mies,
ojentaen pyssyään. -- Karille laskeneet laivat ovat rantaväestön omia.
Ehrenskiöld puristi sauvaa kourassaan ja viskasi hänelle
kerjuupussinsa.
-- Ota, siinä on! Sitä sielun rauhaa, jonka nyt olen saavuttanut,
ette pyssyillänne enää voi häiritä, mutta tällainen leikki voisi
sulle käydä kalliiksi, mies... Minä olen kuninkaan upseeri...!
Empien laski punaparta pyssynsä alas.
Luodon harjalla paloi rosvojen sytyttämä harhatuli ja etäämpänä
karien takana oli liputon kaliotta ankkurissa. Sen kanelia istui
sairaloinen, kellertävä, nuori mies, pulskaan revonnahkaturkkiin
käärittynä ja kainalosauvat vieressään.
-- Mistä siellä on kysymys, Norcross? huusi tämä hienolla, mutta
kimeästi vihlovalla äänellä. -- Kiirehdi työtäsi, välemmin!
Punaparta vastasi:
-- Tämä mies sanoo olevansa ruunun miehiä ja niin ollen lie parempi
ampua hänet, kuin laskea hänet maihin kieliä kantelemaan... Hei
mies, kerro pois, mitä miehiä sinä oikeastaan olet! Näen rääsysi
sotilaspuvun jätteiksi, mutta ei niissä ole upseerin merkkejä. Oletko
ollut niin kauan kotoasi poissa, ettet ole kuullut puhuttavan Lassi
Gatenhjelmistä? Hän istuu tuolla laivan kannella, hän on meidän
päällikkömme!
-- Nimeni saat tietää, -- vastasi Ehrenskiöld, -- jos ensin hankit
mulle säätynimukaisen puvun, mutta siitä en vähääkään välitä,
mitä pahaa sinä mulle uhkaat tehdä, kunhan vaan kerran vielä
eläissäni saan astua ruotsalaiselle maaperälle. Huomaanhan teidät
jumalattomiksi merirosvoiksi ja toisenlainen näöltään on nyt tämä
maa, kuin se valoisa ja onnellinen maa, josta lähdin... vaan
kaikissa tapauksissa, minä olen kotona... Olen kotona! Hengestäni
luovun nyt ilolla, mutta elä kiellä minua ensiksi astumasta
ruotsalaiselle luodolle.
-- Se on kohtuullinen pyyntö, -- vastasi Gatenhjelm.
-- Mutta kiirehdi, kiirehdi!
Hän koputti kärsimätönnä laivansa kaidepuuhun.
Ehrenskiöld viskasi sauvansa kannelle kuin sotavanki miekkansa ja
laskeusi luodolle. Muutamia askeleita hän verkalleen astui, ikäänkuin
hänen jalkansa olisivat tarrauneet maahan kiinni. Sitten hän lankesi
polvilleen ja siveli ja hyväili kämmenillään kalliota ja painoi
poskensa sitä vastaan.
-- Kiitos olkoon sulle, taivasten isä, -- kuiskasi hän, -- sulle,
joka niin kaukaisilta vierailta retkiltä olet palauttanut kotiin
kodittoman pojan. Sinun, sinun olkoon kunnia!
Silloin antoi Gatenhjelm merkin ja Norcross kohotti kivärinsä
poskelleen ja ampui laivan kannelta luodin Ehrensköldin pään läpi.
Kun aurinko nousi, purjehti merirosvoalus jo saaliineen Bohuslannin
rannikkoa kohden, mutta autiolla meriluodolla lepäsi kotiinsa
palannut soturi käsivarsillaan kalliota syleillen.
Marstrandin kirkossa.
Levottomina porvarit neuvottelivat Marstrandin torilla ja eräs
kalastaja heille kertoi, että Tordenskiöld oli pian odotettavissa
laivastoineen Marstrandin luo valloittamaan sen linnaa.
Martti Rosengård, lukkari, käveli torin poikki avainkimppu kädessään
ja astui suoraa tietä tungoksen läpi kirkkoon puhuttelematta ketään.
-- Hän on vähäkuuloinen ja vanha -- virkkoi kansa. Vanha Martti
vastasi hiljaa itsekseen:
-- Mutta se vanha Martti muistaa hyvin, erinomaisen hyvin. Hän ei
unhota koskaan sitä päivää, joka antoi hänelle iloa ja rohkeutta koko
elämän ijäksi. Hän ei unhota Baggea, vaikka tämä mies jo on haudassa
maannut viisi vuotta, Benderistä tuotu valtakirja päänalaisenaan. Hän
oli opettajamme ja vielä haudastaan hän meitä opettaa. Siksi meidän
tänään tulee muistella häntä. Hän on meidän miehiämme, vaikka hänen
elämäntyönsä kuuluukin menneisiin aikoihin. Meidän sydämmissämme on
linnoitus, jota ei vihollinen voi koskaan valloittaa. Väännelkää te
vain käsiänne! Nyt on sunnuntaiaamu ja vanhalla Martilla on vähän
toimia.
Hänen kuivettunut vartalonsa kasvoi päätä pitemmäksi ja hän nyökytti
niin tuiki tyytyvästi päätään, kun hän kirkkoon astui ja sen oven
jälleen sulki. Hän asetteli kynttilöitä jalkoihin ja levitti auki
käsinkudotun Vadstenanmallisen alttariliinan. Nuoruuden muisto täytti
siihen määrään hänen ajatuksensa, että hän tuossa tyhjässä kirkossa
miltei oli kuulevinaan ääniä ja kannusten kalsketta.
Oli silloinkin ollut sunnuntai ja Gyldenlöw, joka tanskalaisten
päällikkönä äsken oli valloittanut saaren, oli käskenyt kirkkoherra
Fredrik Baggen pitää kiitosmessun ja lukea Tanskassa tavallinen
rukous kuningas Kristianin ja hänen voittoisan sotajoukkonsa
puolesta. Gyldenlöw istui itse päällikönpenkissä ja käytävällä seisoi
vieraita sotilaita aina oveen saakka, niin että Baggen messupuku
näytti vaalenneelta ja halvalta noiden kaikkien kimaltelevain
vormupukujen keskessä. Ruotsalaiset miehet ja naiset, jotka istuivat
alimmissa penkeissä, tuijottivat tylsästi eteensä ja monet heistä
katkerasti kuiskivat, kun näkivät pappinsa rauhalliset kasvot
avonaisen ikkunan kautta, jonka läpi varpuset lentelivät.
Hän messusi heleämmällä äänellä kuin ennen koskaan, ja kun messu oli
päättynyt ja hän nousi saarnastuoliin, virkahti Gyldenlöw hiljaa:
-- Bagge, sinusta me hyvän papin saamme!
Pappi puhui saarnastuolilta voiton suuruudesta sellaisella hehkuvalla
innolla, että yksin raakain soturien silmät kävivät kosteiksi; mutta
kun hän saapui rukoukseen kuninkaan puolesta, risti hän innolla
kätensä kasvojensa tasalla ja rukoili vanhan rukouksensa ruotsalaisen
kuninkaan puolesta.
Silloin hypähti Gyldenlöw penkistään ja tuossa pienessä kirkossa
rupesi kuulumaan meteliä ja kirouksia ja aseiden ja kannusten
kalinaa; mutta yli kaiken metelin kuului Baggen ääni, kun hän
rukouksensa loppuun asti tyynesti luki.
-- Jos et muuta osaa rukoilla, -- kiljui Gyldenlöw, -- niin takaanpa
sulle kuolemanrangaistuksen taikka elinkautisen vankeuden.
-- Vielä mulla on vähän lisättävää.
Alimmista penkkiriveistä kuulunut nyyhkintä vaikeni ja tanskalaiset
kävivät äänettömiksi kuunnellakseen.
Silloin rupesi Bagge rukoilemaan Ruotsin sotajoukon puolesta,
noiden rivissä seisovain halpain soturien puolesta, rukoili voittoa
ruotsalaisille, rukoili, että he vielä palaisivat ja valloittaisivat
takasin hänen saarensa.
Gyldenlöw käveli tulenpalavana alttarin edustalla ja paukutti ilmaa
hansikkaillaan.
-- Tuokaa tänne nuo käsiraudat, jotka ovat kirkon ovella
häpeäjakkaran vieressä! -- käski hän.
Kaksi sotamiestä meni ulos ja he raahasivat sieltä vitjat kirkkoon,
niin että ne kilahtelivat kivilattiaa vastaan. Gyldenlöw pysähtyi
Baggen eteen.