onnenonkijaan, otti tukaatin kukkarostaan, joka oli auki pöydällä,
ja viskasi sen lattialle. Se vieri hetkisen kehässä ja jäi makaamaan
hänen eteensä.
-- Sapristi! -- virkkoi Görtz. -- Sapristi! Jos tahtoo, että lantti
vierisi kaapin alle, silloin se asettuu keskelle lattiaa.
Samassa kuningas huomaamattaan tuli miekkansa kahvalla sysänneeksi
kukkaroa, joten kaikki tukaatit kilisten kierivät lattialle. Niinkuin
säikähtynyt lammaslauma hulmahtivat ne pyörimään joka taholle
ja kätkeytyivät kaapin alle ja pöydän alle, jopa muutamat uunin
taaksekin.
Nyt vasta rupesi Görtz kumartelemaan syvemmälle.
-- Siinä näette. Uskon asiassa olen heikko, sen tunnustan kernaasti,
vaan yhdessä asiassa olen kuitenkin taikauskoinen. Räjähdyspommi
voi pudota tiheimmän pataljoonan keskelle vahingoittamatta ketään,
mutta vielä ei ole koskaan tapahtunut, että voileipä olisi pudonnut
lattialle niin, ettei voipuoli olisi kääntynyt lattian tomuun. On
olemassa kokonainen armeija pikkuveitikoita, joita paholainen itse
komentelee. Jos ne eivät olisi näkymättömiä, olisivat ne pienten,
ruskeaselkäisten, lenteleväin mehiläisten näköiset. Suurta pahaa
ne eivät koskaan tee, vaan kyllä paljo ilkeyttä ja harmia; ja kun
näitä pieniä harmeja kasaantuu joukottain, voi niistä lopuksi
muodostua suuri onnettomuus. Noita näkymättömiä pikkuveitikoita ovat
ruotsalaisten kiiltävät aseet ärsyttäneet. Jos lippu nostetaan,
kätkee lippuköysi. Jos sotamies käy jäätyneen haudan yli, murtuu jää.
Suoraan puhuen: teidän majesteettianne vainoo onnettomuus nyt yhtä
itsepäisesti kuin ennen seurasi onni.
Kuningas hyräili hiljaa:
-- Kuinka siis tallataan
Kannoin kuolemaan
Nuo mettiset maan?
-- Qvilibet fortunae suae faber! Niitä pelotellaan! Ensiksi
karkotetaan läheisyydestä kaikki pikkumaiset ihmiset, sillä
sellaisilla on aina mukanaan housunliitingissä yhtä paljo noita
pikkuelukoita kuin kuormarengillä kirppuja. Sitten paljastetaan kalpa
koko maailmaa vastaan ja seurataan oman onnensa tähteä.
-- Ruotsin herrat vakuuttavat, ettei kotona Ruotsissa saa enää verona
yhtään äyrinrahaa.
-- Silloin täytyy lyöttää uusia äyrinrahoja! Mitä ovat rahat? Ne ovat
velkakirjoja, jotka vastaavat todellisuudessa olemassaolevia arvoja.
Eiköhän ole se kuningaskunta, joka tuolla pohjolassa on, vielä
arvoesine, joka vastaa melkein kuinka monta velkakirjaa tahansa?
-- Olen itse jo kauan ajatellut hätärahan lyöttämistä. Mutta onko se
oikein? Hallitsijan tulee olla oikeamielisen. Hänen kunniansa ei saa
olla täplikäs. Muistakaa se!
-- Tietysti, tietysti! Hätäraha, se on laina. Hädän hetkenä sillä
rahalla vaihdetaan oikeaa rahaa. Saavutetaan voittoja ja maksetaan
oikea raha takasin sekä viskataan hätärahat uuniin. Joka tahtoo
tähdätä korkealle, hän ei saa arastella, vaikka itse piru olisi
nuolen takonut!
Kuninkaan rohkea ajatuksenjuoksu kiintyi kohta tähän kysymykseen
ikäänkuin otteluun tyhmiä ennakkoluuloja vastaan. Itse ei hän ollut
koskaan erämaassakaan pistänyt kättään takin taskuun, tapaamatta
sieltä tukaatteja. Mutta ollen välinpitämättömämpi kuin kerjäläinen
siitä, mitä hänellä oli pukunaan ja vuoteenaan, ei hän koskaan
ollut nähnyt esinettä, jota hänen todella olisi tehnyt mieli ostaa.
Tukaattejaan hän ei ollut koskaan käyttänyt muuhun, kuin toisten
rohkaisemiseen ja palkitsemiseen. Raha oli hänestä vain hallitsemisen
välikappale. Mutta hän oli myötään nähnyt, että aina kun hän käski
muiden luovuttaa rahojaan sotajoukon hyväksi, niin he valittelivat
ja niskottelivat ja siitä hänessä oli noita palvelijoita kohtaan
syntynyt halveksumisen tunne, johon kietoutui hillitsemätön halu
saada hyvitystä, saada kostaa niille vihollisille, jotka olivat
sysänneet hänet noin syvälle maailman silmissä. Eikö hän ollut
kuningas, miljoonain ihmisten itsevaltijas? Miksi nuo itsessään
arvottomat, pienet metallilaatat siis saattoivat häntä alinomaa
kahlehtia ja estää, nuo laatat, joita toisin paikoin kutsuttiin
talareiksi ja toisin guldeneiksi? Onhan se vain keksintö, jolla
halpamielisyys kääntää nurin ihmisarvon ja pettää rehellisyyden, itse
upeasti elelläkseen. Onko siis mikään rikos, jos vähän muuttelee
tuollaisen keksinnön ruuveja? Oikeastaanhan olisi raha kerrassaan
hävitettävä pois.
Hetken mietittyään virkkoi kuningas:
-- Entä ehdot?
-- Että minä pysyn Holsteinin alamaisena ja saan vapaasti valita
apumieheni sekä vastata ainoastaan teidän majesteetillenne. Virastot
ovat uudelleen muodostettavat. Sotaväki..
Kuningas katkasi hänen lauseensa.
-- Mutta ei jalanleveydeltä maata isiltäperitystä valtakunnastani
saa luovuttaa vihollisille minkäänlaisten rauhantekojen taikka
sovintokauppojen kautta. Mieluummin kuolkaamme kaikin ja palakoon
Ruotsi. Minä en ole näitä sotia alkanut. Naapurit rupesivat minua
väijymään, kun vielä olin kokematon lapsi.
Nyt vasta notkisti Görtz polvensa.
-- Maailma ei koskaan ymmärrä sankaria, joka mieluummin pitää
vannotun sanansa kuin keplottelee viekkaana valtiomiehenä, mutta
raukka se, joka ei sankarin kestävyyttä tahdo palvella. Huonoja
ennustajia oli teidän majesteettinne syntymäkehdon kupeella. Ne
näkivät tähdistä Jalopeuran kuvan, vaan eivät osanneet lukea
Ruotsin suurvallan palosta... josta niissä jo silloin kerrottiin,
peruuttamattomasta säälimättömästä palosta. Sankari, joka nousee
kokoamaan ruotsalaiset tuohon suureen taisteluun, hän tarvitsee
miehiä. Minä olen muukalainen, vaan, niin totta kuin elän, minä puhun
sydämmestäni ja puhun totta. Niin pitkälle kuin voimani riittävät,
tahdon oikealta ja vasemmalta koota polttopuita siihen rovioon, joka,
sen pahempi, saadaan pystöön ainoastaan kirkkaan kullan avulla.
-- Se leikki on uskalias.
-- Mikä on uskaliasta, se on mieluisaa. Rohkean valtiomiehen täytyy
joka päivä olla yhtä valmiina telotuslavalle kaatumaan kuin soturin
taistelutantereelle. Jos kaikki käy hullusti, silloin tuosta
rakennuksestamme tuleekin rovio, joka valaisee yön kirkkaaksi kuin
päivän ja tekee vihollisista pelkkiä varjoja ja kääpiöitä. Minulle
jää vain kunnianhimo, saada siinä roviossa palaa Herkkuleeni
rinnalla. Kelpo Luteeruksemme mielilause: Wein, Weib und Gesang
on minusta aina haiskahtanut liiaksi ravintolalta ja minun tekisi
mieleni korjata tuo laulu tämännäköiseksi: Wer nicht liebt Weib, Ruhm
und Macht, en bleibt ein Narr bis Todes Nacht!
Hetkellisen avomielisyytensä ja lämpönsä innostamana oli Görtz
unhottanut muuttaa myöskin sanan Weib, vaan kuningas ei siitä
välittänyt, käveli vain säteilevin silmin paroonia vastaan.
-- Minun kuvaani ei saa panna hätärahain leimaksi.
-- No, voimmehan siihen käyttää vaikka kaikki Olympon viraltapannut
jumalat.
Kuningas seisoi kauan ääneti. Sitten hän lisäsi hiljaa ja epävarmalla
äänellä:
-- Eikä niihin saa panna Ruotsin valtakunnan vaakunaakaan!
Hänen kulmakarvansa loivat raskaan, tumman mielenhaikeuden varjon
hänen kasvoilleen.
Hätääntyneenä ja kiirehtien nousi Görtz lattialta, käveli ikkunan luo
ja viittasi torille.
-- Kun katkerat ajatukset teidän majesteettianne rasittavat, silloin
käykää vain ikkunan luo ja katselkaa ihmisiä. Silloin raskaus pian
sulaa iloiseen nauruun.
-- Onpa pitkä aika siitä, kuin ilosesti olen nauranut...
Siellä torilla vehnäinmyyjäin kojujen lomissa käveli Grothusen
markkinatyttöjen keskessä edestakasin ja hänen takanaan seisoi
rummuttajapoika kantaen sinetöittyä rumpua.
-- Päräytäppäs reipas rummutus, jotta tytöt kerääntyvät tähän
ympärillemme! -- käski Grothusen.
Poika heilutti puikkoja ja kun tytöt uteliaina juoksivat siihen ja
pysähtyivät hänen ympärilleen, mursi Grothusen sinetin ja avasi
rummun. Ja sieltä hän kaivoi kaikenlaista naisten korutavaraa,
jota hän viimeisenä iltana oli ostanut Demotikon basaarista. Siinä
oli pieniä huiveja ja huntuja ja kuvastimia ja ruusuöljypulloja ja
kaulanauhoja, joissa riippui puolikuita ja turkkilaisia rahoja.
Hän huiskutti huiveja ilmassa. Ja nenä pystössä, ahavoittuneet
kasvot hikisinä, hän siinä huutokauppaa piti, tarjoten tavaroitaan
kaupaksi. Yhdestä esineestä hän vaati suutelon, toisesta syleilyn ja
kolmannesta tanssin siinä avonaisella torilla.
-- Kas, kas, -- jatkoi Görtz, -- kuinka översti jakelee pakanain
koruja kristityille neitosille! Hän on bon garçon, tuo ystävämme,
mutta eivät hänenmalliset miehet ole kylliksi suuria Kaarlo
kahdettatoista palvelemaan...
Kuningas kumarsi merkiksi, että Görtzin oli aika poistua.
-- Panettelijat ovat väittäneet, että te, parooni, olette vaarallinen
viekastelija. Yhden neuvon tahdon teille antaa. Kun me vasta
työskentelemme yhdessä, ei pidä paroonin koskaan puhua pahaa
kenestäkään poissaolevasta, sillä minä asetun aina poissaolijan
puolelle. Kuinka paljo pahaa mulle onkaan koetettu kuiskata yksin
tuosta sinetöidystä rummustakin... Ja mitä siinä oli? Leikkikaluja
ja naisten koruja! Jos Grothusen ei ole ollutkaan mikään nerokas
palvelija, niin hän ei ole toki koskaan mitään omaan pussiinsa
pistänyt... Nyt tahon läpikäydä muutamia asiakirjoja.
Görtz purasi huultaan, vaan kun hän ehti ulos, viittasi hän kopealla
liikkeellä Grothusenin vaununikkunan luo.
-- Ukrainan ja Poltavan sairas ja vertavuotava jalopeura on niin
kauan lepuuttanut raajojaan, että kynnet ovat kasvaneet terävämmiksi
kuin koskaan. Painakaa hattunne kiinteämmin päähänne ja pankaa takki
nappeihin, hyvät herrat, ja olkaa valmiit. Syysmyrskyt alkavat.
Stralsundin harvalukuinen varustusväki kuuli pian vihollisten tykkien
paukkuvan muurien ulkopuolella. Läppäämällä kirkontornista kutsuttiin
miehistö milloin vallien luo, milloin palavia taloja sammuttamaan.
Aamuyöstä viskausi kuningas hattu silmillään hetkeksi lepäämään
Frauenthorin kivitetylle permannolle. Valvoen tuijotti hän hattunsa
pimeään kupuun, mutta soturit, jotka lyhdyt kädessään seisoivat
hänen vieressään, eivät nähneet muuta kuin leuvan ja huulet, joissa
vielä hymy viipyi, mutta kylmänä ja jäykistyneenä, kuin jos se
hänen kasvonilmeihinsä olisi kuulunut. Silloin he kuiskasivat, että
reippaampaa sankaria ei ole ennen koskaan nähty; mutta syrjemmässä
taivasalla seisoivat ylemmät upseerit ja haastelivat, että kuninkaan
kuolema ainoastaan voi pelastaa Ruotsin valtakunnan.
Hän tiesi mistä he puhuivat, vaikkei hän mitään ollut huomaavinaan.
Se kansa, josta hän oli suuret unelmansa uneksinut, se odotti jo
vapautustaan hänen kuolemasta. Saattaako kohtalo sen kovemmin
kuningasta kolhasta? Oliko hän syntynyt ainoastaan johtamaan
ruotsalaisia näiden viimeisessä kovassa taistelussa ja sitten
häviämään kuin käytetty työkalu? Hänen sisarensa puoliso silmäili jo
hänen kruunuaan ja hänen jo kuolleen lemmikkisisarensa poika kurkotti
sitä kohden lapsenkättään.
Ehtoollisella käydessään hän nöyrtyi ja kyynelissään kylpi, mutta
omia onnettomuuksiaan hän ei koskaan itkenyt. Nuo epäilijät,
olivathan ne hänen vihollisiaan, joita hänen tuli kohdella kostajan
vihalla. Hän kävi tylymmäksi ja ankarammaksi upseereitaan kohtaan
ja puhui usein nyrkkiä puiden, mutta hän vaati itseltäänkin yhä
enemmän ja hallitsi ankarasti mieltään ja ajatuksiaan. Tosin oli
hänen pukunsa yhä huonommin huolehdittu, hän piti pari viikkoa yhtä
likasta paitaa, mutta hän käveli reippaasti eikä ontumista enää
näkynyt. Hänen tukkansa kimalteli jo hopealta, vaikka hän vasta
olikin kolmenneljättä ikäinen, mutta kun hän hereillään makasi ja
hattuunsa katseli, hoki hän itsekseen: Niin täytyy olla Jumalan
tahto, sitä seuraan. -- Sitten hän nousi kuin levännyt nuorukainen ja
levitti vaippansa jonkun viluisen, vanhan soturin harteille. Mutta
jos Ruotsista ja kotimaalaisista puhuttiin, silloin hän hypelteli
takkinsa nappeja ja oli vaiti.
Eräänä päivänä harjoitteli Grothusen tavallista suuremmalla innolla
sotureitaan tuon vanhan naisen ikkunan edustalla Kniperthorin
kohdalla. Liikahtamatta istui nainen uutimen takana ja kun Grothusen
heilautti hattuaan, kimaltelivat sen uudet kultanauhat.
Hän kutsui rummuttajan luokseen.
-- Vielä ei rummullasi ole täyttä ääntänsä, avatkaamme se. Täällä on
vielä pari mitä siroimpia, kultakoristeisia kenkiä. Mene tuon naisen
luo ja sano, että Grothusen lähettää ne jäähyväistervehdykseksi. Nyt
on rumpu tyhjä!
-- Herra kenraali, täällä on vielä turkkilainen kultaraha pohjalla.
-- Kas, onpa tottatosiaankin. Ja se on ruunun raha, se on siihen
kiireessä tipahtanut! Nyt meidän on lähdettävä Eugeniin, jonne
preussilaiset ja tanskalaiset aikovat nousta maihin, saartaakseen
meidät myöskin meren puolelta. Mene kuninkaan luo, vie raha hänelle
ja käske hänen ottaa se vastaan muistona niistä vuosista, jolloin
Grothusenilla oli onni palvella häntä vierailla mailla. Sulatettakoon
tuo kultaraha vielä vastaisina, rauhallisina vuosina rehelliseksi
rahaksi, josta ruotsalaiset taas kerran voivat nähdä kuninkaansa ja
vaakunansa. Virka nöyrimmästi kaikki nämä terveiset Grothusen'ilta!
Kun joukko oli järjestetty ja valmiina marssimaan, teki Grothusen
vielä miekallaan kunniaa tuolle seitsenkymmenvuotiaalle hentulleen.
Ja kun hän sitten ratsasti katuja pitkin, nyökytti hän päätään
tytöille, joita seisoi ikkunoissa ja rikkiammuttujen porttien
pielissä ja ensi kerran nyt Demotikosta lähdettyä pärisi hänen
rumpunsa täydellä äänellään. Se kajahteli niin voimakkaasti kirkkojen
seinistä, että se muistutti vihollisten kenttätykkien pauketta.
Rohkeana, hehkuvana keskusteli Düber rappusilla kuninkaan kanssa.
Kuunnellen Bassewitzin katkeroita, kuiskaavia kuvauksia Görtzistä
ratsasti Daldorff kenraalien keskessä ja pieni Cronstedt taputti
tykkijunkkareitaan olalle. Milloin pyörähti hän toiselle, milloin
toiselle puolelle. Hän tarkasti pikatykkejään kuin tallimestari
hevosiaan ja kiillotteli sillävälin vaippansa liepeellä äsken
keksittyjä Polhemin tähtäysruuveja.
-- Siitä tulee tuima ottelu, -- virkkoi hän -- ja vasta kun hänen
majesteettinsa on ehtinyt Ruotsin mantereelle, voidaan sanoa
kuninkaanratsastuksen päättyneen.
* * * * *
Syysmyrskyt kohisivat hämärissä Rügenin saarella ja rotkot ja
rannikot vinkuivat ja valittivat. Ei tähteäkään näkynyt taivaalla
Jumalan hyvyyttä todistamassa ja kun sotajoukot asetettiin
rukoukseen, kaikuivat pappien suista vanhan testamentin kostosanat.
Ruotsalaisilla oli nyt niin niukalti väkeä, että he etuvartijoiksi
asettivat sidottuja koiria, joiden valittava ulvonta kuului aaltojen
hyrskeen keskitse.
-- Kuoloa ennustaa koirien ulvonta, -- virkkoivat soturit.
Maalaiskansalle annettiin aseiksi vikatteita ja kirveitä. Mutta
sadeusvan suojassa laskivat viholliset rannalle ja heitä nousi
maihin Stresowin melkein vartioimatta jääneen kylän edustalla yli
kymmenentuhatta miestä. Tuuli repi usvan hajalleen ja kuu nousi
kirkkaana tuota autiota maisemaa valaisemaan. Vaan jo noin kolmen
aikoina yöllä hiipivät vihollisten kenttävahdit varovasti takasin
hiedikon poikki ja ilmoittivat, että ruotsalaiset lähestyvät.
Kuningas pysähtyi hetkeksi viskaamaan vaippansa pois ja hän kääntyi
Daldorffin ja henkidrabanttien puoleen:
-- Vuosia on kulunut. Hyvin olemme yhdessä toimeentulleet. Kuka
tietää, milloin se lyijy on valinkauhassa sulanut, joka meidän
päivämme päättää.
Grothusen veti poveltaan, takinnappien lomitse, kellertävän
reunushansikkaan ja vastasi:
-- Tämän hansikkaan otin Benderissä armolliselta kuninkaaltamme, eikä
ole hallayötä ollut niin kylmää, ettei tämä hansikas olisi sydäntäni
pitänyt lämminnä.
Silloin paljasti Daldorff päänsä:
-- Kun minuun kuolinluoti sattuu... jos silloin haavojen repelöimä
ruumisraukkani voisi puhua, kääntyisi se maan mullassa poistuviin
joukkoihin päin ja rukoileisi siunausta rehellisille asetovereille,
kiitollisen kumppanin siunausta... Ah, jospa voitto vielä kerrankaan
tietämme valaiseisi. Vaan niinkuin maanviljelijä väliin päästää
vanhan pellon metsistymään ja raivaa uuden, niin tahtoo Jumala
vaihdella valtakuntia ja valtoja. Ja kun hän on uudet rajapyykit
pystyttänyt, ei hän salli kenenkään enää siirrellä rajapaasia
vanhoille paikoilleen. Me emme hänen tahtoaan tajua, me oivallamme
vain sen, että hän on meitä vastaan.
-- Jumala on meidän puolellamme, meidän kanssamme! Hänen tahtonsa ei
voi olla, että Ruotsin valta paloitellaan. Jos niin on, antakoon hän
meille selvän merkin ruhjomalla meidät maahan toisen toisensa perästä.
-- Ne ovat tosia sanoja! -- vastasi Daldorff. Eikä nekään upseerit,
jotka Stralsundin portin edustalla olivat kuutamossa kuiskailleet,
enää muistaneet silloisia mustia ajatuksiaan. He päinvastoin
tunkeutuivat henkivartijain lomaan, saadakseen lähinnä kuningasta
taistella. Heistä tuntui, että hänen olennossaan ilmeni kuvia Jumalan
omasta kovasta ja armottomasta rakkaudesta oikeamielisiä kohtaan ja
oman tahtonsa täyttämistä kohtaan.
Keskustelu pysähtyi. Torvet eivät soineet, rummut eivät pärisseet,
liput olivat kokoonkäärityt ja niitä hiljaa kannettiin. Säilä
paljaana käveli kuningas joukkonsa etupäässä. Tuskin oli sitä joukkoa
kolmetuhatta miestä ja sen tuli nyt taistella kolme aina kymmentä
vastaan, sen tuli hyökätä pelottamaan vihollista ja ajamaan sitä
saarelta pois. Hän pysähtyi äkkiä:
-- Mitä on tämä? Siinähän seisoo joukko espanjalaisia ratsumiehiä ja
tuolta etäämmältä näkyy kuutamossa varustusvalli. Tanskalaiset ovat
hyvin käyttäneet aikansa... Eteenpäin!
Varustuksen harjalta ruiskahti samassa pitkä rivi tulisäteitä
ja ensimmäinen yhteislaukaus pamahti öisessä luonnossa. Mutta
ruotsalaiset viskasivat syrjään espanjalaiset ratsumiehet ja
hyökkäsivät vallia vastaan.
Cronstedt'in tykinkuulat huhkasivat jalkamiesten päiden ylitse ja
tupruuttivat multaa ja hiekkaa vallituksesta. Maa tärisi ja joka
taholta salamoivat tuliluikut. Kuului suhinaa ja vinguntaa, kuin
sataisen allijoukon lentäessä rannikon poikki; ruutipilvet peittivät
niin paksulta tantereen, että kuutamon hohde vain paikotellen niiden
lomitse pääsi maata valaisemaan ja siihen valkosia, kinoksilta
näyttäviä täpliä kuvaamaan. Kauan vielä saattoivat taistelijat, kun
melske hetkeksi heikkeni, kuulla etäällä kahlehdittujen koirien
ulvontaa, mutta sitten taas kävi jyry niin valtavaksi, etteivät
soturit voineet kuulla upseeriensakaan komennushuutoja. Ruotsalaiset
hyökkäsivät eteenpäin kaksin kourin miekankahvaa pidellen, kuin
muinaisajan berserkat. Siinä ei enää taisteltu järjestetyssä
ottelussa, jossa päälliköt käskivät ja osastot tottelivat. Siinä
viimeiset sankarit siitä sotajoukosta, joka oli tehnyt retken
Euroopan halki, nyt viimeistä kertaa sankarikautensa syysmyöhällä
uhrasivat vertansa Ruotsin meren eteläpuolella. Siinä taisteltiin
rinta rintaa vastaan, taisteltiin elämästä ja kuolemasta, taistelun
määränä oli sankarikunnia tai häpeä.
Översti Jakob Torstenson oli jo kuollut, mutta hänen veljensä Karl
Ulrik murtausi kaartilaisineen vallin yli ja taisteli vihollisen
varustuspaikan keskessä. Ja kun hänen oli verkalleen peräydyttävä,
iski hän yhä selällään varustukseen nojaten ja huusi, kapteeni
Adlerfeltin maatessa kuolleena hänen vieressään, joukolleen:
-- Pitäkää urheasti puolianne, toverit! Isoisäni johti koko Ruotsin
armeijaa enkä minä hellitä miekkaani muille kuin itse Dessaulaiselle.
[Preussilainen sotapäällikkö, ruhtinas Leopold von Anhalt-Dessau.]
Avopäin, vihan ja innon lieska otsallaan, raivasi kuningas säilällään
itselleen tietä miekkojen ja pyssyntukkien lomitse. Hän riensi
vertajanoovia miekanteriä vastaan syksyset myrskyt sydämmessään,
nöyrryytettynä, välittämättä kivusta tai kuolemasta. Vielä kerran
irvistelivät Åbergin hampaattomat ja rumat, mutta miehevät, kasvot
hänen kupeellaan ja Seved Tolfslag särki kalloja ja aseita.
Pyssyntuli leimahti joka taholta ja kärventi kuninkaan rikkinäisen
sotatakin. Vaan hän lävisti ja ampui. Karkeat soturinkäsivarret
häntä tapailivat ja sylitappelussa hän kamppaili vihollisten kanssa.
Eräs tanskalainen upseeri, joka hänet tunsi, tarttui toisella
kädellään hänen harvaan tukkaansa ja koetti vääntää miekkaa hänen
kourastaan, mutta kuningas tempasi pistoolin vyöltään ja ampui luodin
tanskalaisen ruumiin läpi. Mutta uusia vihollisia ryntäsi esiin ja
Dessaulaisen ratsumiehet ja kenttätykit ahdistelivat ruotsalaisia
sivulta, niin että heitä myrskyisen marraskuunyön pimeässä joka
taholta saarsi sarja murhaavia miekkoja ja leimahtavia ukkosentulia.
Kenraalimajuri Strömfelt antoi kuninkaalle hevosensa, mutta
espanjalainen ratsumies sen pysäytti ja tykinluoti sen kaasi ja
kuningas kaatui maahan hevosensa alle. Ja koettaessaan päästä sen
alta pois, sattui hänen rintaansa kivestä ponnahtava tykinluodin
sirpale, joten veri tirskahti hänen huulilleen. Mustaksi kävi maailma
hänen silmissään ja hän vaipui makaamaan tiedotonna ja puoleksi
hiedikkoon hautautuneena, mutta käsi puristi yhä miekan kahvaa.
Överstiluutnantti Tranfelt taisteli keskellä tanskalaisjoukkoa.
Kumpasessakin kädessään heilutti hän asetta ja hänen repaleiseksi
repeytyneen takkinsa ja paitansa alta ammotti kolme haavaa rinnasta.
Ja kun hän ei enää jaksanut seistä, taisteli hän polvillaan, kunnes
hän kaatui ja heitti henkensä.
Cronstedtin olivat tykkimiehet, haavoitettuna ja vertavuotavana,
nostaneet eräälle kenttätykille.
-- Ne ovat Pohjoismaiden roomalaisia nuo, -- virkkoi hän, -- jotka
tänä yönä kaatuvat viimeisten valloitusmaittensa puolesta.
Hänen edessään makasi kaatunut tykkijunkkari palava sytytin vielä
kädessään ja aivan läheltä kuului taistelun ja nyrkkien pauhinan
keskestä rukoileva ääni. Se oli sotapappi, joka taistelijain takana
seisoi kumartuneena haavoitettujen ja kuolevain ylitse.
-- Sinä sotajoukkojen ja kuningasten kuningas. Elä huuda meille,
niinkuin Jerobeamin huoneen lapsille: kuka kaupungissa kuolee, hän
koirain syötäväksi jääpi, ja kuka maalla kuolee, sen taivaan linnut
repivät, sillä niin on Herra sanonut. Miksi epäät meiltä merkkiäsi,
että meidän kanssamme olet? Mikset suo minun julistaa voiton rauhaa
näille miehillemme, jotka verta vuotavat, että tämä kova vuode heille
pehmeämmäksi kävisi...
Bassewitziä jo kannettiin kahden pyssyn varassa kuolemaan syrjemmäs
kahakasta ja Daldorff, sotavanhus, joka niin monissa taisteluissa
kaatuneitten toverien keskessä oli kuninkaan hengen pelastanut ja
joka kuninkaan katsellessa oli johtanut smoolantilaiset ratsumiehensä
Holofzin surmia kohden, makasi levätillään otsa kuolon kalpeana.
Laukaukset väläytellen valaisivat iskeviä ja ristiinlyöviä säiliä
ja haahmontapaisia, taistelevia sotureita. Kenttätykin laukauksen
valossa tunsi korpraali Baumgarten vihdoin kuninkaansa ja nosti hänet
hevosensa selkään sekä vei hänet turvaan ruotsalaisten joukkoon,
jotka lähtivät peräytymään.
Silloin kajahti kestävä, äänekäs rummutus kuninkaan korviin ja
kun hän tutkistellen kääntyi sivulle katsomaan, näki hän nousevan
päivän valossa rummuttajapojan, joka puikot käsissään vielä seisoi
paikoillaan vihollisiin päin kääntyneenä. Hänen vieressään makasi
upseeri selällään, molemmat käsivarret suoriksi ojennettuina. Suuri,
kultareunainen upseerinhattu oli kaatuneella vielä komeasti päässään
ja vaalea, ranskalainen kaulaliina hulmusi punapilkkuisana tuulessa;
ja takinliepeen ympärillä, jonka luoti oli halki ratkonut, kimalteli
kosteisessa kanervikossa makeispapereita ja hopearahoja.
-- Kuka on tuo kaatunut? -- kysyi kuningas.
Ratsumestari Ridderstadt vastasi: