he tulkitsevat sen omalla kielellään. Narrit eivät vieraannu pois.
He takertuvat vaatteisiin kiinni. Narrit tarvitsevat sankarin nekin,
laakeriseppeleisen päänarrin kaikiksi ajoiksi, ja semmoiseksi he
tahtovat riemulla sinut kruunata. Narrit eivät kysy minkälainen
olet, he eivät ihmisiä rakasta. He ovat apinain kaltaiset, jotka
Hidjan palmulehdoissa istuvat jumalankuvilla ja syövät taateleita
päiväpaisteessa ja kirkuen ja matkien hyppivät oksalta oksalle, kun
kuulevat ihmisen tulevan. Kuningas, sinä et pelkää kuolemaa. Jumala
on kerta sen sulle armeliaisuudesta antava kun hän muistaa, miten
kätesi poikasena heilutti keruubien miekkaa. Mutta hänen kostonsa
sattuu syvemmälle: hän luovuttaa sinut narreille.
-- Sinä menet pitkälle vapaapuheisuudessasi.
-- Tahdon tutkia, kuinka pitkälle rohkeutesi ulottuu, koska olet
sankari. Uskallatko jäädä unhotuksiin?
Kuninkaan otsa synkistyi yhä enemmän ja hän etsi vastausta. Hän
istahti poikkipuolin sänkyyn, käärästen peiton kireälle sääriensä
ympäri.
Num Eddaula pani kätensä ristiin ja kumarsi:
-- Paljo, paljo on vielä, johon rohkeutesi ei riitä. Grothusen
heläytti hatullaan messinkitarjotinta.
-- Sinä, joka olet olevinasi totuudenpuhuja... kuka on sanonut,
ettet sinä seiso tässä nöyryydestäsi ylpeillen. Kuka on sanonut,
ettei rohkeutta vaadita siltäkin, joka tahtoo muistettuna kuolla?
Num Eddaula sulki silmänsä ja syleili tuskallisesti ilmaa.
-- Sinä puhut totta, pasja. Kuuluisuus, se on likaista panettelua,
likaista kunniaa. Se on häikäsyä ja valetta. Ylpeää kutsutaan
nöyräksi ja nöyrää ylpeäksi. Te maailman kuulut miehet ja naiset
Aatamista alkaen, paljoko olisi totuuden puhdasta kultaa jälellä,
jos tuo pettävä tuhka pestäisiin pois? Ja sinä, kuningas. Kuka luki
viimeisen ajatuksesi illalla, ennenkuin nukahdit? Kuka näki sinut
pimeässä yksin, kun valveilla makasit? Kuka voi kerran ruumispaariesi
ääressä laskea käden rinnalleen ja sanoa: Semmoinen hän oli! --
Ainoastaan narrit sen uskaltavat. He sanovat: kysy meiltä, hän oli
meidän kaltainen! -- Ja kun he väsyvät sinua ylistämään, rupeavat
he sinua kivittämään ja pilkkamaan ja osottavat sormellaan raskasta
tapparaasi. Sinun rauhattomalle haudallesi rakentavat he tyyssijansa.
Siinä he niin tiheässä tungoksessa seisovat, etteivät viisaammat
pääse lähellekään maatuneita luitasi. Mutta sen sulle sanon: Jos
narrit sinut omaksi sankarikseen valitsevat ja sinä sittenkin vielä
voit nousta ja koota viisaat ja totuuden puhujat, menestyksessä
nöyrät ja onnettomuudessa uljaat, ympärillesi, -- silloin olet
koettelemuksesi kestänyt. Silloin olet Jumalalle mieluinen soturi
vielä muistonakin. Silloin ovat ihmiset sinua väärillä puntareilla
punninneet, silloin olet se mies, jonka tahtosin sinun olevan.
Num Eddaula viskausi polvilleen ja painoi otsansa mattoa vastaan.
-- Minä olen heikko mies, joka voimaa hakeakseni olen sinua näkemään
tullut. Paljo olen elämässäni rikkonut, -- jos mulla ei ole arpia
nahassani, on niitä sydämmessäni. Minä tahdon unhottua, unhottua.
Minä tahdon nukkua, nukkua. Kuuluisasta tulee toisen orja, joka, aina
sen mukaan, miten hän on viimeisen herransa suosiossa, saa seppeleitä
tukkaansa tai iskuja selkäänsä. Rakkaus ei voi julistaa rauhaa hänen
haudalleen. Siihen kasvaa aina vain korkeammaksi puu, jossa on yhä
ihmeellisemmät solmuiset oksat ja milloinkaan vaikenematon, ääretön
levottomuus ja huokaus soi sen lehdiltä.
Vastausta ei kuulunut, äänettömyys vallitsi suuressa huoneessa.
Vihdoin helähti messinkitarjotin, kuningas viskasi siihen kirkkaan
kultarahan valkopartaiselle ennustajalle. Tämä ryömi polvillaan
vuoteen luo ja painoi kasvonsa lakanaan, mutta rahan hän koskematta
jätti.
-- Elä sinä, kuole sinä, -- virkkoi hän, -- aina on taistelu sinun
ympärilläsi riehuva. Minä käyn lepoon.
Aikusin seuraavana aamuna mestattiin Num Eddaula sulttaanin teltan
edustalla. Varma tieto, että unhotus tulisi hänet peittämään, valoi
rauhaa hänen viimeisiin hetkiinsä.
Palvelija hautasi hänen ruumiinsa kauas kahden sypressin väliin. Ja
kun hän oli luonut haudan umpeen, kylvi hän siihen maissijyväsiä
kyyhkysille, joita siihen lehdon puista tuhansittain kertyi. Pian
kasvoi haudalle pensaita ja valkosia kukkia ja pensaiden viileässä
varjossa lepäsivät usein soturit ja paimenet hetkisen helteisiltä
taipaleiltaan. Siellä vallitsi rauha. Siellä nukkui unhottunut
ihminen.
Kuninkaanratsastus.
Hovikansleri von Müllern istui puujakkaralla keittiön uunin edessä
Ruotsin kuninkaan talossa Demoticassa ja paistoi piirakkaita. Hän
nosti toisen kuluneen takinliepeen tulen valoon ja tarkasteli sitä.
-- Vielä ovat kullatut reunustat jälellä haaratakin liepeessä --
virkkoi hän Grothusen'ille, joka seisoi vieressä käsiään lämmitellen,
-- mutta pilalle ne ovat mustuneet. Ja yleensäkin rupee tämä meidän
ruotsalainen retkikunta olemaan mustalaisjoukon kaltainen. Minä sanon
niinkuin Fabrice: en muista enää minkänäköiset rahat ovatkaan, ovatko
ne pyöreät vai neliskulmaiset.
-- Ne ovat pyöreät ja ne vierivät kuin rattaat! -- vastasi
Grothusen ja hieroi hyvillään käsiään vastakkain. -- Kuningas,
hovi, kokonainen pieni armeija, eikä rahoja muuta kuin pieni kipene
lainattuja lantteja... ja niin eletään pienessä turkkilaisessa
kauppalassa satojen peninkulmien päässä kotimaasta! Oletko koskaan
kuullut puhuttavan mistään sellaisesta? Totta tosiaan, se on
tämä kaikki niin hullunkurisen näköistä, ettei tee mitään, jos
joskus onkin vähän ohkasemmalti sokuria piirakassa. Turkki ei
lainaa meille enää äyriäkään. Ja vaikka mulla on semmoinen puuha
rahoja kokoonhaaliessani kaikilta maailman koronkiskureilta, etten
ehdi öisinkään nukkua, niin enpä totta tosiaan käsitä, millä
tavalla riittävästi matkarahoja saamme. Olen jo sanonut hänen
majesteetilleen, että meidän ei auta muu, kuin ottaa koko liuta
saamamiehiä jälkijoukkona mukaamme Ruotsiin, sijoittaaksemme heidät
Karlshamniin, kunnes heille voidaan velka suorittaa. Ajatteles,
pikku Karlshamn paisuu aivan täyteen turkkilaisia, jotka lankeavat
polvilleen kadun kulmissa ja rukoilevat Allah'ia! Mutta sama
se, kunhan päästään lähtemään! Meidän täytyy lähteä liikkeelle
rumpujen soidessa ja torvien päristessä niinkuin ruotsalaisille
sopii, ymmärrätkö sen? Onneksi meillä on tallessa nuo kesällä
saadut korukapineet, siltä retkeltä, jolloin sulttaanin luona kävin
jäähyväistervehdyksillä. Tosin ei ole vaunuissani enää vuoria eikä
patjoja, vaan ulkopuolella on siinä sitä enemmän messinkiheloja ja
tupsuja... ja sehän on pääasia... Ja enkö itse ole ylhäisyyden
näköinen, hä? Katsoppas tuota rintaneulaa, tuota nuuskarasiaa, --
puhtainta tukaattikultaa...! Ja kaapissa on kunniaturkki, jonka
sulttaani on mulle lahjoittanut, pari leveäkaulaisia tohveleita,
piippalakki ja silkkinen yönuttu, jota Düben mielellään kirkossakin
käyttäisi. Mutta siinä ne kalleudet kaikki ovatkin, ja saa vain
nähdä, mitä jälelle jää, ennenkuin täältä päästään lähtemään!
Kuta pitemmälle Grothusen puhui, sitä iloisemmaksi hän kävi. Vihdoin
hän meni ikkunan luo ja leväytti sen seposeljälleen.
-- Mitä sinä siellä? -- kysyi Müllern ja käänsi viluissaan takin
kaulustan pystyyn.
-- Siellä on joukko turkkilaisia, jotka odottavat saadakseen nähdä
hänen majesteettinsa lähtevän ratsastamaan. Sataa näet taivaan
täydeltä ja he tietävät, että hän silloin ei voi jäädä katon alle.
Grothusen käveli ja käänteli takintaskujaan ja kun hän sieltä löysi
pari, kolme suurta hopearahaa, viskasi hän ne ulos ikkunasta ja huusi:
-- Tuonnäköiset ovat rahat! Eläkööt ruotsalaiset ja heidän antelias,
suuri, mahtava kuninkaansa!
-- Viskeletkö omia rahojasi vai ruunun rahoja?
-- Kunpa sen tietäisin!
-- Sullahan on tapana pitää omat rahasi vasemman liepeen taskussa ja
kuninkaanrahat oikean.
-- Vasemmalla taskulla on korkein armollinen lupa saada hätätilassa
lainata oikeasta. Rakas veli, minä teen rehellisesti tiliä. Joka ilta
näet lasken, paljoko kaikkiaan on vielä jälellä.
Kansa riemuitsi, mutta tyytymättömänä nosti Müllern piiraspannun
tulelta.
-- Sulla on kevyt mieli, veli! Mutta en uskonut teitä koskaan niin
ylhäisiksi, että teille joku vapaaherra ja hovikansleri kokiksi
rupeaisi, vaan hyvilläni olen, että piirakkaani teille maistuvat.
Usein olen itseltäni kysynyt, kuinka me niin kernaina ja ilomielisinä
olemme voineet kestää nämä pitkät vuodet.
-- Sen sulle selitän. Ihmisillä on erityinen nautinto saada myötään
olla yhdessä niiden kanssa, jotka heidän elämisestään määräilevät.
Minäpä luulen, että taivaallisen autuuden kerran meille muodostaa
juuri tuo nautinnontunne.
-- Olisi hyvä, jos sellainen ajanviete myöskin tekisi ihmiset
jalommiksi ja paremmiksi.
-- Kiitos, veli! Sen sanan sinä mulle sanoit. Hyvin sen tiedän,
ettei minua selkäni takana teidän joukossa paljo säästetä.
Nimittäkää minua kevytmieliseksi roistoksi, -- sama se! Epäilijä
ja filosoofi sellainen kuin minä, joka nukun arveluttavan lähelle
aamujumalanpalvelusta, hän ei voi teiltä ruotsalaisilta suurta
rakkautta odottaa. Ainoa lohdutukseni lie, että kuningas ei
sellaisissa asioissa ole yhtä turhantarkka kuin te. Kotona Ruotsissa
ei tainne tulla kysymystä muusta kuin taistelemisesta ja kaatumisesta
ja silloin saat nähdä, veli, ettei vanhan Grothusenin musta tekotukka
kätkeydy rivien taa.
-- Kotona Ruotsissa, sanot sinä. Vastaa mulle rehellisesti! Toivooko
hänen majesteettinsa todellakin siellä voivansa koota uutta, verestä
sotaväkeä?
-- Toivoo... ja hän siellä uudet armeijat nostattaakin. Siitä tulee
valtiollinen voimanponnistus, jonka vertaista maailma ei vielä
tunne... Koettakoon! Aivan toista on, kun täytyy hädän hetkenä kutsua
koronkiskuria velihopeaksi... ja ellei olisi koronkiskureja, eipä
taitaisi olla ritareitakaan... Mutta kunnia ja kalpa, se on taas
toinen asia!
-- Ja sitäkö varten hän nyt vihdoinkin lähtee liikkeelle? Mutta
minusta on sittenkin tuntunut, ettei hän vielä itsekään oikein tiedä,
mitä hän lähimmässä tulevaisuudessa aikoo.
-- Kuta pohjoisemmas hän ehtii, sitä selvemmäksi se hänelle käypi.
-- Sinä ajattelet vihollisia, noita vanhoja, noita odotettavissa
olevia... Saksia, Venäjätä, Puolaa, Preussia, Hannoveria, Tanskaa...
Kuusi vihollista, joita vastaan täytyy sotia!
-- Seitsemän. Sinä unhotat uusimman ja vaarallisimman vihollisen!
-- Minkä?
-- Ruotsalaiset!
Müllern nousi jakkaraltaan ja molemmat korkeat herrat seisoivat
tuokin vastakkain.
-- Taivaan Jumala, elä puhu niin. Sinähän tavallisesti olet niitä
miehiä, jotka eivät epäile. Tämä on vierasta puhetta sinun suussasi.
-- Sittenkuin kuningas on saanut varman tiedon siitä, että hänen
alamaisensa ovat ruvenneet häntä vastustamaan ja niskottelemaan,
ratsastaa hän kotiinsa yhtä kiivaasti kuin taisteluun...
Mitäpä onkaan uskottava viimeisistä kuulumisista...? Virastot
ovat pysähtyneet kuin myllynpyörät kuivuneen puron rannalla.
Valtiopäivillä ja neuvostoissa puhutaan erottamisesta... Meillä
olisi jo varmaankin leimuava kapina meneillään, ellei Ruotsin kansa
olisi niin lainkuuliainen kansa... ja siksi toiseksi, onhan hän
meidän kuninkaamme. Elä nyt noin uikuta, Müllern, eläkä valita, onhan
tämä kaikki vain sinun omaa vanhaa virttäsi... eläkä säästele noin
hiivatisti sokuria, vaan kaada koko tötterö piirakkaasi päälle... ja
pää pystöön, noin. Hyvästi!
Müllern seisoi huolestuneena ja kykenemättömänä vastaamaan keskellä
lattiaa. Hänen piirteistään kuvastui mitä suurin hämmästys,
sillä avonaisesta ovesta kuuli hän Grothusenin huutavan eräälle
rummuttajalle:
-- Aukusti! Hanki tänne kelvollinen rumpu! Ripusta se kaulaasi ja
tule minun matkaani basaari-myymälään.
Müllern puisteli päätään ja istahti taas piirakkaitaan kääntelemään.
-- Mitä hullutuksia aikoo Grothusen nyt taas tehdä, mitä ihmeitä
aikoo hän tehdä rummulla?
* * * * *
Seuraavana aamuna marssivat ruotsalaiset juhlallisesti Demoticasta,
alkaakseen vihdoinkin kotimatkansa Itämeren rannikkoa kohden. Satoja
peninkulmia heillä oli taivallettavana vuorensolien ja metsien läpi.
Heidän jälessään ratsasti pitkä rivi turkkilaisia, juutalaisia ja
armeenialaisia, joilla oli säkkejä ja nyyttyjä hevostensa seljässä.
Siinä tuli seitsemänkymmentä ruotsalaisten vaativinta velkojaa.
Kuningas oli iloinen ja säteilevä. Kaupunkilaiset ja heidän
hunnutetut vaimonsa toivottivat siunausta sankarille, joka nyt läpi
kaupungin ratsasti pois. Mutta Grothusen viipyi vielä majapaikassaan,
hänen turkkilaiset ystävänsä häntä pidättivät. Yksi pisti mustepullon
hänen kouraansa, toinen piipun hänelle hampaisiin ja mustapintaiset
palvelijat repivät häntä takinliepeistä. Hänen väljät sieramensa
ammottivat taas auki ja suurenmoisella auliudella tyhjenteli hän
taskujaan palvelijain kahmaloihin. Sitten viskasi hän suuren
vaatearkkunsa kannen auki.
-- Rakas ystävä, paras ystävä, -- puhui hän. -- Tämän tavattoman
hienon yömyssyn olen erityisesti sinua varten tilannut ja itse sitä
käyttänyt, jotta se sulle olisi todellakin arvokas muisto... Ja
sinulle, ukkoseni, sinulle olen säästänyt nämä ihkauudet tohvelit.
Sinä ihmettelet, että ne ovat vähän lintassa... Katsos, omissa
jaloissani olen niitä käyttänyt ollakseni varma, ettei ne sinusta
kovilta tunnu... Ja sinä, veli, ota tämä silkkitakki...
Hän hyppäsi kuin vainottuna vaunuihinsa ja käski kuskin ajaa.
Kun ruotsalaiset illalla ehtivät Timurtaschiin, oli siellä vastassa
pasja, joka sulttaanilta lahjana antoi kuninkaalle silkkikankaisen
teltan ja jalokivikahvaisen sapelin.
-- Nyt menee soopeliturkkini! -- virkkoi Grothusen puoliääneen
kuninkaalle. -- Muuta vastalahjaahan meillä ei ole, teidän
majesteetilla ei itsellänne ole muuta kuin tomunen takki ja puolen
tusinaa karkeita soturinpaitoja.
-- Lainaa mulle myöskin mustepullosi ja piippusi, jotka äsken
sait, -- vastasi kuningas veitikka silmässään. -- Täytyyhän minun
lahjoittaa jotakin myöskin janitsaarisaattueen päällikölle.
-- Lahjota koko Grothusen eunukiksi sulttaanin seraljiin! -- huudahti
Grothusen ilonilveellä ja hykelsi käsiään yhä vallattomammin, kuta
hullunkurisemmiksi asiat kehittyivät. Samassa hän näki rummuttajansa,
joka puikot kainalossa alakuloisesti asteli tietä pitkin.
-- Sinun rumpusi on käynyt mykäksi! Siinä on jotakin varastettua
tavaraa! -- huusivat toiset rummuttajapojat ilkkuen.
Ja he tarkastivat rumpua ja näkivät, että se oli neljällä sinetillä
suljettu. Ja vedet kihahtivat pojan silmiin.
-- Päryytä sinä vain ahkerasti käheää rumpuasi, -- käski Grothusen.
-- Minä sen olen sinetöinyt niinkuin Pilatus Kristuksen haudan... ei
tee mitään, vaikka vähän suruvirttä soipikin noille turkkilaisille
koronkiskureille, jotka nyt meidän sijasta maanpakolaisuuteen ajavat.
Mutta iltasin, kun ruotsalaiset jonkun hetken levähtivät leiritulen
luona, nakuttivat ja puistelivat soittajat tuota käheää rumpua
ja arvelivat, että se oli täynnä ruunulta kavallettuja rahoja ja
arvopapereita.
-- Sellainen vekkuli! -- kuiskivat he. -- Eipä ole mikään ihme
antelijaasti tyhjennellä vasenta taskua, kun pitkin sormin lainaa
oikeasta.
Jo kahden aikaan yöllä komensi kuningas matkaa jatkamaan. Tuohusten
valossa ratsasti hän kallioiden lomitse. Kun hän Pitest'issä taas
saapui kristittyjen maiden rajalle, tapasi hän siellä Benderiin
jääneet joukkonsa ja viimeiset zaporoogit, jotka niin monissa
vaaroissa olivat hänelle uskollisina pysyneet, kuuntelivat siellä
polvistuneina hänen jäähyväissanojaan. Sitten meni kuningas
Grothusenin puheille.
Tämä laski parhaallaan niitä kultarahoja, joita hänen palvelijansa
oli käynyt Siebenbürgenistä lainaamassa. Kuningas hänelle virkkoi:
-- Passini on valmis. Minä olen nyt kapteeni Frisk nimeltäni ja
Kosenin ja Düringin seurassa aijon nyt rientomarsseissa ratsastaa
Stralsundiin.
Silloin paljasti Grothusen päänsä ja antoi kultareunaisen
upseerinlakkinsa ja mustan tekotukkansa kuninkaalle.
-- Tohvelit, yömyssy, kunniaturkki, silkkitakki... ne ovat
poisannetut, -- peri ne takasin! Alles ist weg! Nyt menee tekotukka
ja hattu! Noihin tamineihin puettuna ja niiden lisäksi vielä ruskeaan
ihotakkiin, ei teidän majesteettianne tunne kukaan; teidän vormunne
on sitä laatua, että elleivät kaikki Rosen'it olisi erityisesti
naisten suosiossa, ei hitto soi -- salvo honore, -- kukaan
kapakanpalvelija antaisi herroille lasillista vettä. Mutta omasta
puolestani olen kiitollinen, etten toki nahkaani tarvitse uhrata
tällä kuninkaanratsastuksella Euroopan halki...
Mutta Grothusen istahti kumminkin heti matkavaunuihinsa ehtiäkseen
edeltä vastaanottamaan herraansa Ruotsin meren partaalla, jonka
rannikolle viholliset nyt rakentelivat kaupunkejaan ja linnojaan.
Päivät ja yöt harjoitteli kuningas hurjilla ratsastusmatkoilla noita
molempia henkivartioitaan, jotka hän seuralaisikseen oli valinnut.
Kun vihdoin tuli hetki, jolloin hän sai pukeutua valepukuunsa ja
hypätä satulaan, kannusti hän niin voimakkaasti juoksijaansa, että
Düring ja Rosen melkein kohta jäivät pari hevosenpituutta jälemmäs.
Eikä hänen poskensa palaneet yksinomaan syystä, että raskas tekotukka
häntä oudoksestaan lämmitti. Hänen mielensä paloi kuin kahakkapäivän
aamuna. Tuo sankari, joka aivan tervennä oli kestänyt kuukausia
tautivuoteessa makuullaan, jottei hänen tarvitseisi nöyrtyä ja käydä
sulttaania tervehtimässä, ja joka vuoskausia oli hukkaan viettänyt
aikaansa turkkilaisessa pikkukaupungissa, toivoen saavansa suuren
sotajoukon komennettavakseen, hän ratsasti nyt kahden toverin
seuraamana ilman palvelijaa kärsimätönnä matkalle vieraisiin maihin.
Kaviot kilahtivat kivikkoon kuin pillastuneen hevosen laukatessa ja
viininviljelijät hypähtivät kesken uniensa ällistyneinä ovilleen:
-- Kuka siinä noin hurjasti ratsastaa? -- kysyivät he. -- Jos se on
joku vainottu karkuri, niin tulkoon majaani turvaan ja minä kätken
hänet latooni olkiin.
-- Varo, varo, ukkoseni sen ratsastajan miekkaa, -- vastasi Düring.
-- Se on tänään löyhästi huotrassaan. Siinä ratsastaa upseeri, jonka
eräs petollinen ystävä ja sukulainen on haastanut ottosille ja sitä
hän nyt niin kiihkoisesti tahtoo tavata...
Mutta itsekseen hän lisäsi:
-- Sen sukulaisen nimi on Ruotsin kansa... Siitä siis tuli meidän
viimeinen taistelumme!
* * * * *
Sinetöitty rumpu oli arkkujen ja nassakkain lomassa niiden vaunujen
keulalla, joissa Grothusen tällä välin ajaa rytisti Stralsundiin
päin. Hänen sydämmensä tykytti kuin nuorukaisen, kun hän ensi kerran
luki tämän kaupungin nimen kallellaan seisovalta tienviittataululta.
Kohta kuului jo kellojen soitto Nikolainkirkon tornista. Hän näki
sieltä, täältä talojen ikkunoista yksinäisen kynttilän valon ja kun
hän laskusillalle ehti hyppäsi hän vaunuista ja kysyi vahdilta:
-- Kuningas, kuningas, missä on hän? Onko saapunut mitään uutisia?
Vahti ei tiennyt mitään ja seuraavina aamuina seisoi Grothusen aina
vallin luona ja tähysteli kotiinpalaavaa herraansa. Vihdoin eräänä
kuutamoyönä saapui kuningas ja ajoi Dürkerin taloon ja jo seuraavana
aamuna, kun saappaat oli leikkaamalla riisutut hänen ajettuneista
jaloistaan, astui Grothusen iloisesti tervehtien hänen huoneeseensa.
-- Teidän majesteettinne. Bin verliebt! -- puhui hän.
Kuningas häntä sydämmellisesti kädestä tervehti.
-- Kelpo Grothusingen, taitaa meille täällä tulla muuta tekemistä,
kuin liehakoida neitosia.
-- Enpä neitoseen olekaan rakastunut! Hän on varmaankin jo sekä äiti
että äidinäiti, ainakin voisi olla... Enkä häntä muuten tunnekaan...
Mutta nyt, niin kuin aina, pyydän nöyrimmästi saada teidän
majesteetillenne salaa uskoa hullut tuumani.
Grothusen asetti kuninkaan eteen joukon papereita ja osotteli
numeroriviä toisensa perästä, mutta työtä helpottaakseen kertoi hän
sen kestäessä hilpeästi seikkailustaan:
-- Oli päivällisen aika, kun kerran olin tulossa tänne Dürkerin
taloon. Kniperthorin vieressä oli päiväpaisteessa talo, joka oli
niin valkonen, että minun täytyi nostaa silmäni ja katsella sitä.
Siellä istui nainen ikkunan edessä... Ei, nyt teidän majesteettinne
laskee väärää numeroriviä!... Ne kaksituhatta guldenia, jotka
tästä puuttuvat, olen itse syönyt ja juonut... Niin, hän istui
siellä ikkunan ääressä, jonka valkonen uudin puoleksi peitti.
Hänen hiuksensakin olivat aivan valkoset ja kasvot olivat kauniit
ja niistä kuvastui sanomaton lempeys... Hän oli varmaankin päälle
seitsemänkymmenen... mutta hän on sittenkin nainen! Ei ole mitään
niin jaloa, kuin ihailla vanhaa naista. Mieli ei pala hänen
läheisyyteensä... hän pysyy siinä ikkunan ääressä muistona, pyhänä
legendana. Sellaista vain kunnioittaen miekalla tervehditään, kun
asioilla ohi kuljetaan...
-- Onpa hauska kuulla taas veli Grothusenia. Minä luulen, että vanha
sukkelain ja tyhmäin ihmisten ihailusi lisääntyy vuosi vuodelta. Tuo
holsteinilainen herra Görtz, joka pian saapuu tänne, kuuluu myös
olevan sangen miellyttävä ja kaunopuhelias, lahjakas herra.
-- Olen itse aina suositellut hänen palveluksiaan teidän
majesteetillenne, vaikka tiedänkin, että sekä minä että Feif silloin
heti saamme vetäytyä siimekseen. Ade! ade! Sellainen vähäpätöinen
yrittelijä raha-asiain alalla kuin minä ei tietysti enää kelpaa näinä
vaikeina aikoina, jolloin koko valtakunnan olemassaolosta on kysymys.
Täällä tarvitaan suuri, ulkomaiden mallinen manalanministeri... Görtz
on rohkea ja nerokas, on soturi valtiotaidon alalla, hän on hankkinut
Holsteinin hallitsijalle rahaa kuin ruohoa. Hän on viekkaampi kuin
kymmenen Grothusenia ja viisikymmentä Müllern'iä ja Feifiä. Minua nyt
ei enää muu huoleta, kuin se, miten on kirjoitettava rakkaudenkirje
vanhalle naiselle, sellaiselle, kuin on henttuni Knipethorin luona.
Kuninkaalle nousi taas veitikka silmään ja hän ojensi Grothusenille
kynän.
-- Asetu siihen pöydänpäähän kirjoittamaan niin minä sanelen.
Kuningas mietti hetkisen ja alkoi sitten:
-- Jalohin neitsyt. Likanen sotakarhu sellainen kuin minä ei uskalla
pyrkiä niin jalon naisen puheille kuin on madame, mutta te, ylevä
neitsyt, voinette silti suosiollisesti lähettää minulle kuvanne,
mutta pian, sillä kuninkaamme sanoo, että täältä kaikkien pian tulee
lähteä taistelemaan ja kaatumaan, joten kuvan on hyvin kiire...
Grothusen nauroi ja kirjoitti ja nauroi ja puhui aina sekaan
tileistään ja valtioasioista ja Görtz'istä. Kun kirje oli valmis,
käänsi hän sen kokoon ja suuteli kuninkaallisen ystävänsä kättä ja
hetken kuluttua käveli hän katua alaspäin Knipethoriin päin.
Vihdoin tapahtui eräänä päivänä, että Müllern, joka, vaikka
myöhään, hänkin oli saapunut Stralsundiin, istui Grothusenin kanssa
työskentelemässä kuninkaan etuhuoneessa. Lakeija avasi oven ja
ilmoitti:
-- Herra parooni Heinrich von Görtz!
Silmäpuolena, kohteliaana, perlemokahvainen pieni miekka vyöllään
kalliin samettipuvun päällä astui Görtz huoneeseen. Hän tarttui
Grothusenin ja hämilleen käyneen Müllernin käsiin ja painoi ne
rinnalleen. Siten seisoivat siinä vastakkain nuo kolme silmäpuolta
herraa.
-- Sanokaa mulle suoraan, -- virkkoi Görtz viitaten päällään
kuninkaan huoneeseen päin, -- paljoko siitä on aikaa, kuin sankarimme
viimeksi kylpi?
Grothusen vastasi:
-- Annahan kun muistelen! Hän kylpi viimeksi mennä kesänä
Demotikossa... Mutta hän kaadattaa väliin niskaansa jääkylmää
vettä... Sellaisista asioista voi teidän ylhäisyytenne huoletta hänen
kanssaan laskea leikkiä. Mutta yhden neuvon annan. Ei ole syytä
tarpeettomasti puhua ruotsalaisista!
Görtz sulki silmänsä ja nyökäytti päätään sekä meni kuninkaan luo.
Hieno varjo lensi Grothusenin päivettyneelle otsalle ja hän virkkoi
hiljaa Müllern'ille.
-- Sillävälin kuin hänen majesteettinsa myö itsensä pirulle, menen
minä, luulenma, alas markkinatorille ja viihdyttelen mieltäni.
* * * * *
Kun Görtz oli tervehtinyt kuningasta, astui hän maailmanmiehen
huolettomalla tavalla imartelevaa sanaa sanomatta kuninkaan luo.
-- Merkillistä! -- virkkoi hän. -- Jos pudottaa lantin suuren salin
lattialle, vierii se koko sillan poikki kunnes se kätkeytyy kaapin
alle.