aukeni ovi. Sinne saapui kapteeni Wreech hartauskirjoineen ja tuo
harvasanainen vänrikki Stjernflycht, jonka huulia ei mikään voinut
houkutella hymyilemään, sinne tuli vilkas luutnantti Köhler, jotka
kaikki opettajina Tobolskissa ansaitsivat niukan leipänsä. Luutnantti
Sprengtporten, jolla vieläkin käsiranteissa näkyivät niiden kahleiden
arvet, joita hän Kasailin tornissa oli kantanut, keskusteli siksi
ääneen kauniin luutnantti Rothliebin kanssa, että rouva Beckin täytyi
heihin kysyen katsahtaa. Ontuva kapteeni Rubzoff, joka Memel-virran
luona oli kulkenut heti kuninkaan jäljissä, ja vankina ollessaankin
aina yhtä keikarimainen kapteeni Wult hypeltelivät ja tutkivat
niitä nuuskarasioita, hiusverkkoja, tekotukkia ja yömyssyjä, joita
Kornetti Ennes ystävineen oli valmistanut ja nyt tuonut näytteille.
Tuli kapteeni Stralenberg, joka juurikaan oli noussut työstään
karttojensa äärestä, vedettyään ensimmäisen meridiaanin Tobolskin
yli. Kornetit Fries, Westfelt ja Toll, jotka olivat kuljeskelleet
ja pihoilla laulamalla koettaneet ansaita varoja, helistelivät
tyhjiä säästölaatikkojaan. Ratsumestari Hall, josta oli tullut
värjäri, sirotteli tummansinisillä käsillään paperipussista sokuria
piirakkaalle. Ratsumestari Ridderborg, joka henkensä pitimeksi neuloi
koruompeleita, poimi takintaskustaan hopealankakeriä ja asetteli
niitä vadin ympäri koreiksi pääsiäismuniksi, mutta luutnantti Beeth,
joka oli ruvennut kultasepäksi, asetti pöydälle kaikkien nähtäväksi
kirkkaan tukaatin, -- ensimmäisen, minkä heistä kukaan kahteen
kuukauteen oli nähnyt.
Nuoremmat miehet asettuivat kankeina ja ujoina seinämille, kädet
selän takana, seisomaan. Haberman, tuo rehellinen lukiolainen
Viipurista, joka palveli renkinä ja jonka housut olivat paikatut,
pysyttelihe niin liikahtamatta ovenpielessä, että ratsumestari
Blachin, joka itse asui kosteassa panimohuoneessa, täytyi vetää häntä
pöydän luo. Myöskin Bergmann, jolla oli ollut kornetin arvo, vaan
joka oli alennettu sotamieheksi syystä, että hän, tuolla pitkällä
marssilla Poltavasta, oli kironnut oman päällikkönsä, lymyili niin
ujona uuniloukossa, että rouva Beckin täytyi siihen hänelle tuoda
ruokia.
Nyt läimäytti Wreech käsiään vastakkain ja rupesi puhumaan.
-- Kiitämme sinua, taivaallinen isä, hyvyydestäsi meitä viheliäisiä
vankiraukkoja kohtaan, jotka nyt joka sunnuntai voimme kokoontua
yhteisen aterian ympäri niinkuin muinoisin. Lähinnä sinua kiitämme
niitä uutteroita tovereitamme, jotka käsiensä työllä ovat saaneet
aikaan, että joskus voimme ruokkia köyhimpiäkin ja puutteellisimpia
veljiämme ja koululapsiamme. Äsken on Belau, entinen uskollinen
lääkärimme, joka on kuollut Moskovassa, testamentissa määrännyt
meille silkkisen yönuttunsa, josta on myötäessä saatu seitsemän
ruplaa kaksikymmentä kopekkaa. Vaikka vankeus meille onkin
terveellinen koetus, näemme joka tunti, että kätesi meitä suojellen
johtaa. Olemmehan näinä päivinä kuulleet, että Erik Armfelt,
joka kaula- ja käsiraudoissa on niin kauan ollut vankilanseinään
kytkettynä, nyt on päässyt vapaaksi, ja me kiitämme sinua, että
hänen ylhäisyytensä, meidän vanha Piper, tultuaan elävän uskon
tuntoon ja nälkäkuoleman kautta puhdistettuna kaikista inhimillisistä
heikkouksista, nyt on sinun taivaasi vanhurskauteen astunut.
Kun Wreech vaikeni, astui Stjernflycht esiin ja jatkoi.
-- Ennenkuin ruokapöytään istumme, rukoilemme sinun armoasi, isä,
kaikkien niiden maamiestemme puolesta, jotka kituvat rikkikaivoksissa
ja kivilouhomoissa kaukana Tartarien maassa ja laaksoissa
kiinalaisen muurin kupeella, vaikkeivät muuta rikosta ole tehneet,
kuin rehellisesti kuningastaan palvelleet. Anna armon kalkki
asetoverillemme Rühl'ille, joka jo vuosikausia on ryysyissä ja liassa
maannut maanalaisessa vankiholvissa, jossa hän jo on nähnyt ystävänsä
Tauben kurjuuteen kuolevan. Vapauta kuoleman kautta Hermelin, jos
totta on, että hän, kätkettynä ja yksinäisenä, vielä kituu Astrakanin
luostarissa. Vahvista, lohduta Seulenbergiä ja Hag'ia, jotka
istuvat kumpanenkin eri maakuopassa kaukana erämaassa, ja Anders
Oxehufvud'ia, jonka eräs saksalainen kauppias on nähnyt kulkevan
länget olallaan auraa vetämässä. Jumalamme! Eikö Jeremias puhu ja
sano: Zionin kempit pojat, puhtaan kullan verraksi luetut, kuinka
ne ovat saviastian kaltaisiksi arvatut, jotka savenvalaja tekee.
Jotka ennen söivät herkullisesti, ovat kadulla nääntyneet, jotka
ennen olivat silkillä vaatetetut, niiden täytyy nyt loassa maata.
Meidän vainoojamme olivat nopeammat kuin kotkat taivaan alla. Herran
voideltu, joka meidän turvamme oli, on vangittu heidän verkkoihinsa,
hän, josta me sanoimme, että me hänen varjonsa alla elämme pakanain
seassa...
Tuuli helisti ikkunoita ja suhisi ulkona kasvavassa korsiheinässä.
-- Rakas rouva Beck, -- kuiskasi Stjernflycht, nostaessaan pöydän
ääreen tuoleja vanhemmille herroille, -- yhtä vain vielä kaipaan.
Missä on rakas ystävämme Ferdinand von Kraemer, tuo nuori kornetti?
Puhtaampaa ja velvollisuutensa tuntevampaa sydäntä ei ole koskaan
sykkinyt ruotsalaisen rinnassa. Kun hänet näen, muistelen pakostakin
vilposta, kirkasta kesäyötä.
Ennenkuin rouva Beck vielä ehti vastaamaankaan, kuului jo Kraemer
kiipeävän vintinrappusia ylös, vaipan kaulusta pystöön käännettynä.
Hän katsoi rouvaa kysyvästi sinisillä silmillään.
-- Minulla on mukanani tuolla alhaalla eräs, jota ette ehkä seuraanne
tahtone, -- virkkoi hän matalalla äänellä. -- Se on Leijon. Koetan
saada häntä tottumaan pois kapakoissa vetelehtämästä. Koettakaamme
kärsivällisesti ottaa hänet siipiemme suojaan... Sydämmestään hän ei
ole ensinkään paha.
-- Hänen kevyt mielensä on niin erilainen kuin meidän, -- vastasi
rouva Beck terävänlaisella äänellä, mutta lempeillä kasvoilla.
-- Elkää olko niin ankara, rouva Beck!
Rouva asetteli lautasia pöydän ympäri. Sitten meni hän ovelle ja
huusi alas porraskäytävään:
-- Kraemer on kunnon mies ja ketä hän kärsii, sitä emme tahdo mekään
piiristämme karkottaa. Käykää sisään luutnantti Leijon!
Mies, joka kynnyksen yli astui, oli jo nuorena käynyt harmajaksi;
hänellä oli raskasmieliset katseet ja kasvot olivat juomisesta ja
vilusta käyneet tummanpunaisiksi. Kohta hänelle tuoli tarjottiin
kuin kunniavieraalle. Hetken hän siinä istui hiljaa ja siivosti,
vaan kun aterialle käytiin ja olutta maljoihin kaadettiin ja kun ei
kukaan enää muistanut hänen mukana olevankaan, silloin hän äkkiä
tarttui rouva Beckin käsiin ja suuteli niitä, vaikka rouva koettikin
vastustaa, ja kertoi kuinka vilpittömästi hän häntä kunnioitti ja
rakasti. Ja sitten hän juoma-astia kädessä huojui tuolista tuoliin,
syleili ja puristeli tuttuja ja tuntemattomia. Vihdoin hän meni
noiden nuorten luo, jotka vielä seinämillä seisoivat, käski niiden
sinutella itseään ja kun hän taas palasi paikoilleen Kraemerin
viereen oli hänen oluensa lopussa. Silloin hän kiersi käsivartensa
Kraemerin ympäri, iski nyrkkinsä pöytään, niin että astiat helähtivät
ja puhui:
-- Mihin on ruotsalainen mielenrohkeus joutunut, pojat? Minä en
välitä teidän Jeesuksesta... Tahdotteko, että Leijon taas käypi
mieliänne reipastuttamaan... mutta silloin antakaakin oikea ryyppy
alotteeksi! Hä?... Kraemer kunnon mies... Niinpä niin, niinpä
niin...! Vaan onko kukaan kuullut sanottavan Kraemeria sukkelaksi
mieheksi. Täytyy tehdä velvollisuutensa, saarnaa hän, ei saa nauraa
onnettomuudessa... ei juoda itseään kuoliaaksi... Istua vain ja
suutaroida viiden äyrin edestä viikossa... Ei, tiedättekö mitä minä
teen? Minä aijon tehdä samoin kuin Stjernkors. Aijon ruveta ryssäksi
ja ryssän uskoon ja naida lauhkean venakon. Hankkikaa vain mulle
morsian, kelpo rouva Beck. Hankkikaa! Miks'ei elämä täällä olisi yhtä
suloista kuin kotona Ruotsissa? Onko ruoho siellä viheriämpää, onko
olkivuode pehmeämpi?
-- Rakas ystävä ja veli, -- vastasi Kraemer hiljaisesti. --
Sinulla on oikeastaan hellä lapsensydän ja parastasi tarkotan.
Mutta koti-ikävä on tauti, tauti kaikista raskain. Vaan jos teemme
velvollisuutemme, on meillä maanpakolaisraukoillakin toki joku ilo
maailmassa.
Hänen otsansa oli niin rehellinen ja kirkas. Leijon nyökäytti hänelle
päätään ja jatkoi:
-- Jokin ilo... Tietysti meillä on jokin ilo. Tiedätkö miksi
venäläinenkin pitää meistä ruotsalaisista, hä, ei hän pidä meitä
ainoastaan kohteliaan käytöstapamme vuoksi eikä siksi, että
opetamme hänen lapsiaan kirjoittamaan ja lukemaan... Tänään minä
tutkinnossa koulussa kuvailin lapsille Mesopotamian pääkaupunkia
Krokedummelia, jossa ei ole yhtään asuntorakennusta, vaan ainoastaan
kapakoita ja ravintoloita, ja jossa vaunut eivät pyöri rattailla,
vaan oluttynnyreillä ja viinanassakoilla... Ja venäläiset
turkistenkauppiaat, jotka istuivat siellä kuuntelemassa, saadakseen
hekin jotakin opituksi, he nauroivat niin, että rouva Beck tuli ja
ajoi minut ulos... Vie sun! Siksi, veliseni, siksi venäläiset ja koko
maailma meistä pitävät, että me kesken tätä kurjuutta voimme syleillä
heitä ja koko Siperiaa ja olla reippaita kuin varsat.
Kraemer katseli häntä syvälle silmiin.
-- Ah, sinä vanha veli ja oluthaarikon sankari! Minä tunnen sen
salakäytävän, joka kulkee ruotsalaisten reippauden alla.
Mutta illan tullen rupesi Leijon kiroilemaan ja huutamaan kopeana
kuin ylipäällikkö ja rouva Beck otti jääkylmillä käsillään
oluthaarikon hänen edestään.
-- Minä en pidä juominkeja huoneessani! -- virkkoi hän ankarasti. --
Emme ole tulleet kokoon elämöidäksemme humalassa ja liekkumassa.
Kraemer rupesi rouvaa puhuttelemaan, ettei Leijon ehtisi huomata
tämän katkeroita nuhteita, ja hetken kuluttua hän talutti toverinsa
alas huoneesta.
-- Minä menen hautuumaalle! -- huudahti Leijon. -- Sen vieressä on
kaupungin paras kapakka. Mielen reippaus ja vireys antaa elämänhalua
ja terveyttä!
-- Tästä näet hautuumaan joen rannalla. Sen vieressä ei ole yhtään
taloa.
-- Mutta minä menen sinne sittenkin, tahdon nähdä onko kasvanut se
nurmi, jonka kylvimme Rääfin pojan haudalle.
Kraemer puisteli päätään ja tarttui ystäväänsä käsipuolesta. Pureva
pohjoistuuli puhalsi autiolta arolta eikä kulkijaa kuulunut missään.
Lumen oli tuuli tuiskuttanut tieltä pois ja hiljaa ystävykset
edelleen kävelivät. Jo kaukaa he lukivat valkosista puuristeistä
ruotsinkieliset kirjoitukset.
-- Pysähdy ja lue ääneen, veli Kraemer! Yksi sukulaiseni makaa
Ukrainassa ja toinen Benderissä. Me olemme nyt viidentoista vuoden
kuluessa kylväneet ruotsalaisia luita Jäämereltä Arkkipelagiin
saakka...
Kraemer nykki häntä vaipasta.
-- Tule! Tämä on hulluutta!
-- Nurmi on jäätynyt... Sano, veli, eivätkö vainajat ole kotona?
Eivätkö ole kotona ne, jotka turpeen alla makaavat? Puhu, mulle,
Kraemer! Sinä voit tyynnyttää meren, sinun sanasi niin lauhkeasti
mieleeni vaikuttavat.
-- Vaikene, jätä minut rauhaan. En tahdo sinua kuunnella. Elä moisia
ajattele, ajattele vain velvollisuuksiasi.
-- Mutta kysynhän sulta vain sitä, emmekö kuoltuammekaan ole kotona,
silloin kuin Jumalan armosta nukumme? Kotona, kotona... ymmärrätkö
sen sanan... kotona! Emmekö koskaan, koskaan pääse kotiin?
-- Sinä et tiedä mitä puhut, Leijon. Minä olen heikompi kuin sinä.
-- Kotona... Eikö totta, sinä olet myöskin sitä sanaa ajatellut...
Olet kulkenut ja sitä hiljaa itseksesi hokenut: kotona, kotona! Se
alkaa siitä, kun lapsi lukee naulat kotisillan lattialaudoista...
Koti, veliseni, on jotakin, joka alkaa pienestä siemenestä ja päättyy
suureen puuhun. Se alkaa lastenkammarista ja siitä se kasvaa, siitä
tulee useita huoneita ja talo ja kylä ja kokonainen maa... ja
sen maan ulkopuolella ei ole ilmalla eikä vedelläkään virkistävää
makuaan... Etkö voi mulle taata, että toverimme, jotka täällä allamme
makaavat vieraassa, kivikossa maassa, ovat kotona?
Kraemer veti häntä yhä kovemmin käsipuolesta.
-- Tule, pakene täältä! Meidän velvollisuutemme on olla puhumatta
noista tunteistamme, tuosta turhuudesta, meidän täytyy miehistölle
osottaa hyvää esimerkkiä.
-- Haha! nytpä jouduit satimeen? Entä itse... Luuletko, että ilonen
soturi todellakin suree ja haaveilee? Etpä tunne silloin minun
kerjäläislauluani, jonka olen sepittänyt pihoilla laulaakseni, kun
joskus olen kopeekan tarpeessa.
Hän käveli yhä edemmäs joen ahdetta ajotietä myöten ja Kraemer,
joka jäi seisomaan kalmiston veräjälle, kuuli hänen laulavan
kerjäläislauluaan:
On aukeilla Upsalan
Mökkini armas
Ja tuulet ne vaahteran
Oksissa laulaa.
Vaan tuuletkin vaihtuu
Ja vierivät vuodet,
Mut' koditon vanki
Vain mierolle haihtuu.
Yhä etäämmältä kuului laulu myrskyn keskestä.
Oon ääneni juonut,
Ja kielen on höplä.
Vaan ryypyn kun suonut
Ken lie, vielä laulan.
Hei, maljoja viisi,
Kun tuonette, -- kohta
Oon, vie minut hiisi.
Taas leijona julma,
Ja vankina laulan.
Oon haavoja saanut
Oon lumessa maannut.
On vertakin juonut
Mun nälkänen kaulan!
Nyt miekkan' on hiekassa
Kahvaansa asti
Jo Dnieper sit' huuhtoo
Niin huolehtivasti.
Siis lanttisi anna
Nyt laulajan massiin
Ja ryyppysi kanna,
Sen janoovaan lasiin.
Juon maltaat ja hiivat --
Juon maljan, sen, josta
Sä kiistit. Nyt kosta!
Rex Carolus vivat!
Ääni heikkeni ja kuoli pois ja yksin palasi Kraemer köyhään mutta
hyvin hoidettuun kamariinsa, jonka pöydällä ei tomun hiukkaa ollut.
Hän riisuutui ja pani maata. Mutta uni ei tullut. Ehtimiseen hän
hypähti pystyyn ja kuunteli.
-- Se on tuuli, joka vonkuu, ajatteli hän ja veti peiton korvilleen.
Mutta tuokion kuluttua istui hän taas valveilla pystössä. Kuuluihan
aivan siltä, kuin joku olisi viskannut hiekkaa ikkunalle.
Hän sammutti talikynttilänsä ja meni paitasillaan ikkunan luo.
Avattuaan ikkunan näki hän kadulla pienen miehen, joka hänelle
viittoi. Hän tunsi lammasnahkaturkista ja lyhytvartisista saappaista
venäläisen talonpojan.
-- Kuuleppas nyt ukkoseni, -- puhui talonpoika. -- Olen usein
tavannut sinut tuon iloisen ruotsalaisen Leijon'in seurassa... Se
mies ei ole mulle koskaan muuta kuin iloa suonut, vaikka hän on
kauan asunut meidän tuvassa. Ja vaikkei hän koskaan ole vuokraa
maksanut, pidimme, vaimoni ja minä, hänestä paljo ja iltasin hän
meille kertoi, kuinka hän Ruotsin kuninkaan seurassa Puolan metsissä
oli moni aukonut tiikerein ja meripetojen kitoja ja tappanut helvetin
petoja... Istui hän väliin äänetikin kapakkahuoneessa, vaan jos hän
silloin sai ryypyn, oli hän kohta taas sama vanha leikinlaskija.
-- Ah, se ruotsalainen reippaus, sen tunnen! -- huoahti itsekseen
Kraemer. -- Enkö ole sanonut: tunnen salakäytävän sen alla.
-- Niin, kuules nyt, ukkoseni, kun ei luutnantti tänä iltana
tullutkaan tupaamme tarinoimaan, menin aittaan, jossa hänen vuoteensa
oli... Ja siellä hän makasikin. Mutta hän oli itsensä lopettanut. Tuo
reippaus ja mielen hilpeyskö hänelle lie sittenkin niin raskaaksi
käynyt.
Yö oli myrskyinen ja pimeä. Seuraavana aamuna kirjoittivat vangit
päiväkirjoihinsa, että luutnantti Leijon on kuollut. Ja siihen alle
he kirjoittivat, että Kraemer yöpimeässä oli asunnostaan kadonnut. Ei
kukaan hänestä mitään kuullut eikä mistään hänen jälkiään löytynyt,
vaan upseerit kertoivat miehistölle:
-- Hän on pelastunut, päässyt kotiinsa.
Jalopeuranhäkissä.
Num Eddaula oli totuudenpuhujain veljeskunnan esimies. He asuivat
jokainen kodissaan kauppamiehinä taikka vanhojen kirjoitusten
oppineina tulkitsijoina, vaan joka vuosi, kuun ensi kerran noustessa
beiram-juhlan jälkeen, kokoontuivat he yöllä, tulisoihdut kädessään
ja valkoisiin pukuihin puettuina, kaukaiseen rotkoon.
Eräänä yönä, kun Num Eddaula kivistä vuoripolkua myöten palasi
sellaisesta kokouksesta, sanoi hän palvelijalleen, joka soihtua
kantoi:
-- Olemme äsken uudistaneet veljesvalamme, että aina puhumme
totta, paitsi yhdessä asiassa, kun on kysymys meidän omista
hyvistä teoistamme. Ne me salaamme taikka valehdellen halvennamme
ja koetamme unhotettuina kuolla. Mikäpä kuvastuu kauniimmalta
ijäisyyden hiljaiseen suuruuteen kuin unhotus? Koko maan päällä ei
ole niin kaunista paikkaa kuin on unhotettu hauta. Toisin siellä
ruoho humajaa kuin muualla, linnutkin siellä toisin laulavat. Kuule
minua, ystäväni! Totuudenpuhujain vapaat sanat ovat niin suututtaneet
sulttaanin, että hän on uhannut heidät sotajoukolla hävittää, ellei
heille lunnaiksi anneta minun päätäni. Ja minun pääni tuntee jokainen
helposti tähdenmuotoisesta syntymämerkistä silmäni kulmassa. Minä
tahdon tämän pääni itse sulttaanille viedä. Mutta se olisi hyvä työ,
joka ei enää olisi hyvä, jos sillä tavotteleisin kunniaa, ja minulla
ei ole halua eikä oikeutta sitä ilmaista. Jos meikäläiset aikomukseni
aavistaisivat, niin he minut sitoisivat ja kätkisivät ja minua
viimeisiin asti puolustaisivat. Siksi tulee sinun minua salaa seurata
ja kun rangaistukseni olen kärsinyt, tulee sinun salaa haudata minut
tuntemattomalle paikalle ja sitten levittää huhun, että olen vastoin
tahtoani pelkurina ja pakenevana raukkana joutunut kiinni.
Kun päivä koitti, viskasi palvelija soihdun pois ja he laskeusivat
Timurtassin linnan, sulttaanin huvileirin, edustaiselle, kukkivalle
kedolle.
Nähdessään nuo muhkeat varustukset ja teltat joutui Num Eddaula
ymmälle. Halukkaasti hän kuunteli erästä orjaa, joka kertoi, että
Ruotsin kuningas asui tuossa linnassa pienen sotahovinsa keskessä,
puolittain vankina, puolittain kunniavieraana.
-- Käykäämme tuolla linnassa, -- virkkoi hän palvelijalleen. -- Itse
olen heikko mies ja kun näen sankarin, saan siitä voimaa. Silmäni,
vanhuudesta väsyneet, sulkeutuvat sitten ilolla.
He kävelivät puiston läpi, jota kesäaurinko viikunapuiden ja
pensaskasvien välistä valaisi, ja näkivät, kuinka siinä käytävällä
Brandklipparia talutettiin juotettavaksi. Kun he saapuivat linnan
portaille, tuli heitä vastaan joukko turkkilaisia, jotka olivat
käyneet kuningasta katsomassa, niiden joukossa itse sulttaani
janitsaariksi puettuna. Num Eddaula vetäysi seinän katveeseen ja
heitti levällään olevat hiuksensa silmän kupeisen syntymämerkin
peitoksi, mutta hän tunsi hengityksen siitä suusta, joka samana
iltana oli hänen kuolemantuomionsa julistava. Sankarin, sankarin hän
tahtoi nähdä, muuten rupesi hän itse horjumaan.
Ovi avattiin. Hän astui vilkkaasti pari askelta lähemmäs esiripun luo
ja katseli sen raosta kuningasta.
Tuossa väljässä salissa, jossa sulttaanin tanssijattaret niin usein
olivat mattoja polkeneet, oli pitkin seiniä lattiasta kattoon saakka
niin tiheään köynnöskasveja, että Num Eddaula luuli lehtimajaan
katselevansa. Takimmaisella seinämällä makasi kuningas kapealla
telttavuoteella, paita tarakoin rinnalta kaulaa myöten kiinni.
Vieraan vallassa ollen, vailla sotureita, vailla käskijänoikeutta,
vaikka olikin kaukaisen valtakunnan itsevaltias, ei hänellä ollut
sen vertaa varoja, mitä tarvittiin juomarahoiksi ja lahjoiksi,
jos tahtoi päästä sulttaanin puheille. Hän ei tahtonut nöyrtyä
vierasten valtain lähettilästen edessä eikä astua sulttaanin luo
voitettuna, viheliäisenä pakolaisena. Hän punastui ajatustakin,
että hänen täytyisi näyttäytyä palvelijoilleen ja sotureilleen
aseettomana, jonka pitäisi totella toisen tahtoa, vaikkakin hänelle
joka päivä selitettiin, että tämä kaikki tapahtuu hänen omasta
tahdostaan. Siksi hän oli ruvennut vuoteen omaksi. Hän ei potenut
mitään tautia, hän poti rahojen puutetta. Aina Benderin kahakasta
saakka oli hän vuoteessa maannut kuukauden toisensa perästä. Hän ei
tahtonut jalallaan edes maahan astua, vaan kannatti itsensä lakanassa
sohvalle, kun vuodetta oli korjattava. Hänen molemmat henkilääkärinsä
Skraggenstjerna ja Neuman huomasivat kauhukseen, että hänen jäsenensä
rupesivat kangistumaan ja lamautumaan. Vaan turhaan he häntä pyysivät
edes kerran päivässä nousemaan pystyyn ja astumaan pari askelta
lattialla.
Num Eddaula katseli kuningasta kuin pyhää miestä, jota kunnioittaen
on tapana tervehtiä jonkun varjoisan tammen juurella.
Yskien oli äsken rintatautinen maisteri Eneman kertonut kuninkaalle
pitkistä matkoistaan. Hän kaatoi pari elävää krokotiilinpoikaa
mukanaan tuomistaan pulloista ja näytti, kuinka ne syöksivät
mustankellertävää sappea suustaan, kun ne pantiin eläviltä palamaan
sängyn viereen asetetulle, pyöreälle, hehkuvilla hiilillä täytetylle
messinkitarjottimelle. Kuningas nojasi käsivarttaan patjoihin ja
katseli hiiloksella kiemurtelevia elukoita.
-- Voisikohan pelkällä miekalla tappaa täyskasvuisen krokodiilin? --
virkkoi hän. -- Niin, miksei voi; kun tahtoo, niin voi.
Nukkavieru hovikansleri von Müllern, joka nyt oli ruvennut
palvelemaan myöskin kokkina, kun muita ei siihen toimeen enää ollut,
hiveli hymähdellen vaalenneita takinliepeitään.
-- Voiko, jos tahtoo, tehdä pannukakunkin ilman munia ja kermaa?
-- Voi hankkia mitä puuttuu... jos ei muuten, niin miekalla.
Grothusen kohotti nuuskanruskeat sieramensa kattoa kohden ja kääntyi,
kultareunaista virkahattuaan rummuttaen, hiljaa Müllern'ille
virkkamaan:
-- Kaikkein pahimmissa tapauksissa hankitaan mitä puuttuu maksamalla
neljäkymmentä korkoa sadasta.
-- Nuo jalot pasjat ovat niin ilosen näköset. Mistä ne juttelevat?
-- kysyi Num Eddaula lähimmältä lakeijalta. Tämä kävi ensiksi vähän
ymmälle, vaan vastasi sitten summia:
-- Ne puhuvat muutamasta Evankeeliumin kauniimmasta paikasta.
Mutta näitä selitellessään tuli hän hiukan heilauttaneeksi esiripun
lievettä. Kuningas huomasi tuon kunnianarvoisen vanhuksen, viittasi
hänet luokseen ja kutsui Grothusenin tulkiksi.
Kuningas virkkoi:
-- Olet varmaankin viisas mies. Mutta olisiko sulla myöskin rohkeutta
seistä siinä, missä luodit vinkuvat?
Num Eddaula laski turbaaninsa maahan ja siveli miettien Valkosta
partaansa, joka uumeille asti ulottui.
-- Kuulun totuudenpuhujaan veljeskuntaan, enkä saa mitään ansiokseni
lukea, vaan vastaa sinä, sankari. Jos ensi opettajasi on sinulle
opettanut: elä tapa, elä tapa hiiloksella edes julminta eläintä...
Jos nämä korkeat pasjat ja kaikki ihmiset sulle joka aamu sanoisivat:
elä tapa, sillä se on synti. Pysy kotona valtakunnassasi ja huolehdi
touvoista, vaikket siten kuuluisuutta saavuta... Olisiko sulla
rohkeutta siihen? Onko sulla rohkeutta onnettomuudessa nöyrtyä ja
tunnustaa olevasi voitettu ja antaa anteeksi vihollisillesi ja
pyöveleillesi?
Kuningas rypisti otsaansa.
-- Eikö hyvän soturin avu ole pysyä kestävänä?
-- Sinä, joka vihaat valetta etkä tahdo, että muut sinua
kuvaileisivat suuremmaksi kuin olet! Korkea on otsasi ja jalo, suuret
ovat silmäsi, mutta sulla on häijy viiva suljetun suusi kupeella.
Luulisi, että hymyilet, mutta sinä et hymyile. Nuo huulet kertovat
jotakin aivan muuta. Ne niskottelevat Jumalata vastaan. Ne sanovat,
että sinun tahtosi on hänen tahtonsa. Ne kokosivat kansasi, joka
tuli voitetuksi. Kun Jumala on kansasi kukistanut, vierittää hän
raskaan kallion sen haudalle, ja tahtoo että siellä sisällä kaikki
olisi hiljaista. Hän tahtoo taas nähdä keltasia peltoja ja leikkiviä
lapsia. Mutta sinä jatkat taistelua yksin, -- ja häntä vastaan.
Totuuden tunnustajat, kaikki vilpittömät, menestyksessä nöyrät,
onnettomuudessa ylpeät, ne olivat nousseet sinua ihailemaan, ja
nyt ne kääntyvät pois. Ehkä on kansassasi monta suurta miestä ja
kuningasta, mutta kuka niistä alunpitäin on esiintynyt arvokkaampana,
vilpittömämpänä valon soturina kuin sinä? Sinä pelkäsit unhotusta.
Halusit, että haudallesi olisi syttynyt tähti ja palanut siinä
tuhannen vuotta. Mutta onni kääntyi sulle vastaiseksi, sillä Jumala
tahtoi kukistaa sinut ja kansasi. Siis, täytä nyt sankarityösi!
Luovu tuosta turhasta kunniasta, niinkuin olet luopunut viinistä ja
naisista. Tee se, tee se nöyrästi, tee se ylpeästi, kummin voit.
Mene, asetu voitettujen, köyhtyneiden nurkkaan, istu kuin Job
tuhkaläjälle. Sinä voit tahdollasi kasvosi hallita, hallitse siis
itsesikin. Sinä voit enemmän kuin teet, -- ja juuri sitä ei Jumala
koskaan sankarille anteeksi anna. Hän ei ole oikeassa kädessään
koskaan pitänyt kirkkaampaa jalokiveä kuin sinä, mutta hän ei
ole myöskään koskaan omain kättensä työtä niin syvälle pimeyteen
viskannut, kuin sinut... ja siksi sinua rakastan, sillä minä olen
ihminen. Kaikista, joita olen tavannut, en ole ketään rakastanut
niinkuin sinua, en ketään. Varo, varo, muutkin sinua rakastavat ja ne
ovat paljo vaarallisemmat kuin pahimmat vihamiehesi ja pilkkaajasi.
-- Ja ketä ne ovat?