heidän jälessään tuotiin voitetut tykit valjaineen. Pitkään
rekeen olivat sälytetyt ne vaskirummut, joiden räminä niin monena
iltahämäränä oli taistelutantereella koonnut yhteen vertavuotavat
ratsuväenosastot. Toisessa reessä tuotiin nahkarumpuja. Kuinka
usein ne olivatkaan valloitetussa kaupungissa nopealla, käskevällä
pärinällään pakottaneet ryöstäjiä heti pistämään miekat tuppeensa
ja seuraamaan nuorta, voittavaa kuningasta, joka iloisena istui
juoksijansa seljässä, vasta saatu avainkimppu vielä kädessään.
Niiden jälestä tulivat ratsuviirit ja liput, joissa maakuntavaakunat
olivat, vaan niitä kannettiin nurinpäin vasemmassa kädessä ja ne
laahustivat katuloassa. Sinerviksi paleltuneet nyrkit puristuivat
noita rikkiammuttuja kankaita vastaan, joissa vielä oli viimeisten
puolustajainsa veripilkkuja. Lumipalloja ja kiviä viskeltiin
Södermanlannin ja Itägöötanmaan arneja, Uplannin valtaomenaa, Taalain
ja Neriken ristiinpantuja nuolia, Västmanlannin tultasyöksevää
vuorta, Helsinglannin pukkia, Blekingen lehtipuuta ja Länsipohjan
sydänyöllä juoksevaa poroa kohti. Yhä hurjistuneempana tyrkkäili
rahvas vahtien pyssyjä syrjälle ja huusi:
-- Lokaa ja häpeää noiden koirien lipuille!
Silloin paljastivat venäläiset soturit aseensa ja näkyviin tulivat
Ruotsin kuninkaan ratsuhevoset ja hänen vuoteeksi varattu paarinsa ja
tyhjä, sininen kenttätuolinsa. Heti sen perästä kävelivät kenraalit
maahan kumartuneen Lewenhauptin ympärillä ja heidän jälessään
asteli marski, mutta lähinnä tsaarin hevosen edessä kulki hänen
ylhäisyytensä Piper, pääministeri, hän, joka Ruotsin suuruudenajan
keskipäivän paisteella oli seisonut kahden ruotsalaisen kuninkaan
rinnalla.
Hän ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän mitään. Hänellä, jota oli
sanottu Ruotsin sukkelimmaksi pääksi, ei ollut tänään mitään
vastattavaa niihin naurunrähähdyksiin ja pistosanoihin, joilla häntä
kaikkialta tervehdittiin. Näytti siltä, kuin hän siinä kävellessään
olisi miettinyt aivan muita asioita ja muita kohtaloita.
Kun hän illalla vietiin majapaikkaansa ja ilotulitus räiski jäätyneen
joen ylitse, istui hän nukkuen lepotuolissaan eikä herännyt
silloinkaan, kun palvelija pani yömyssyn hänen päähänsä ja kääri
peiton hänen ympärilleen.
Taas tuli aamu ja taas soivat kellot. Päivä seurasi päivää ja vuosi
vuotta, mutta ne olivat kaikki yhtä raskaat.
Francken ja Arndt'in hartauskirjoja oli hänen pöydällään. Hän
taivutti marskin ja Lewenhauptin puristamaan sovinnon kättä ja
hänestä tuli orjuudessa kärsivän kansan isällinen hallintomies.
Puutteeseen joutuneet ruotsalaiset soturit kohtasivat hänet usein
aikusina aamuhetkinä, kun hän kiirein askelin riensi katua pitkin,
ainoastaan pieni, haukkuva koira seuralaisenaan.
Tapahtui sitten aivan odottamatta, että hänet vietiin pois talostaan
ja kun vihdoin pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen muutamat hänen
maamiehensä taas saivat hänet nähdä, oli hän kaukana Moskovasta ja
hänestä oli tullut murtunut ukko.
Oli kirkas kevätpäivä. Joet rupesivat jo luomaan jääpeittoaan ja
sotavankien sydämmiä rupesi koti-ikävä yhä syvemmin kaivamaan.
Pietarin kaupunki oli lyhyessä ajassa kasvanut ruotsalaisilta
valloitettuun suomaahan; siellä, Pietari-Paavalin linnan pihalla,
oli kurja puuhökkeli. Tämän majan edustalla käveli hänen
ylhäisyytensä Piper edestakasin. Kärsittyään seitsemäntoista
päivää vesileipäkidutusta sai hän siinä nyt hetkisen hengittää
raitista ilmaa. Takki oli pilalle kulunut ja se riippui syvissä
poimuissa hänen kuihtuneella vartalollaan. Keppi vapisi ja horjoi
tuossa kädessä, jota Puolan kuningas ja kuningatar ennen olivat
suudelleet ja joka niin usein, ennenkuin se oli kirjoittanut nimen
jonkun valtakirjan tai määräyksen alle, oli saanut vastaanottaa
tukateilla ja kimaltavilla jalokivillä täytettyjä hopealippaita tai
nuuskarasioita.
Muutamain askelten päässä seisoivat vahtisotamiehet eikä hänen
ylhäisyytensä saanut vaihtaa sanaakaan kenenkään muun kuin sotapappi
Bredenbergin kanssa. Erityisen luvan saatuaan oli tämä nyt juuri
äsken päässyt hänen majalleen. Hän otti taskustaan toverien
Moskovasta kirjoittaman kirjeen ja luki sen ääneen Piperille.
-- Tuota pientä koiraa, jonka hänen ylhäisyytensä, kun hänet
täältä äkkiä poisvietiin, täytyi jättää jälkeensä, olemme hellästi
hoitaneet, mutta se on surkeasti ulvoen paennut kaikenlaisiin
pimeihin piilopaikkoihin, tahtomatta maistaa ruokaa tai juomaa, ja
nyt se on kuollut. Soisippa jumala, että me vangit tämän sieluttoman
eläimen tavoin voisimme laskeutua johonkin nurkkaan ja päästä näistä
maallisista kärsimyksistämme erillemme. Mutta hartain toivomme
on, että hänen ylhäisyytensä nyt pian vapaaksi lunastettaisiin ja
vaihdettaisiin ja että hän saisi palata kotiinsa puolisonsa ja
lastensa luo. Meidän sydämmelliset siunauksemme seuraavat häntä
aina kiitollisuudella kaikesta siitä huolenpidosta ja isällisestä
hoidosta, jota hän kristillisenä auttajana meille on osottanut...
Piper seisoi selin Bredenbergiin ja tuijotti sitkeästi hietikkoon.
Hän ei muistellut vanginvartijain kovuutta, ei, hänen korvansa oli
kaukaa kuulevinaan kuninkaan katkeroita moitesanoja. Eikö ollut hän,
pääministeri, vapaaehtoisesti ratsastanut Poltavaan ja ojentanut
vihollisille miekkansa? Eikö hän kuullut oman kansansa kirouksia?
Hänen kotitalostaan olivat Tukholmassa heitetyt kivet murskanneet
lasit. Hän näki vaimonsa, Kersti-rouvan, sälyttävän laatikkoihin
kaikki nuo hohtokivisormukset ja rasiat ja pienet hopeakoristeet,
jotka olivat olleet siinä etuhuoneessa, missä puheille pyrkivät
ruotsalaiset ja ulkomaalaiset muinoin olivat odotellen seisoneet.
Hän näki puolisonsa keskellä yötä ajavan kaupungista tietä myöten
Angsjöhön päin. Pitkät ajat oli hän mielestään aivan kuin istuvinaan
ruotsalaisen kirkon penkissä ja kuulevinaan papin saarnastuolista
rukoilevan Jumalaa rankaisemaan tuota ulkolaisten lahjomaa
kuninkaanpettäjää Piperiä, joka oli neuvonut viimeiseen sotaan
ryhtymään ja itselleen oli ihmisluista tien rakentanut Ukrainan
lumikinosten yli. Hänen ainoat ystävänsä olivat nyt enää nuo
onnettomat vankeustoverit. Ei ollut hänellä enää edes isänmaata,
johon hän saattoi ikävöidä. Yksin hän tunsi noiden syytösten
mahdottomuuden, mutta hän ei voinut sysätä syitä kuninkaansa
niskoille, ei ilmaista valtiosalaisuuksia. Murtuneena hän senvuoksi
horjui majansa luona, -- vankina, jonka täytyi kansalaistensa ja
muukalaisten häpäisemällä vaitiollen kuolla, aivan samoin kuin hän
niin usein oli nähnyt nimettömään soturien rivistään kaatuvan.
-- Teidän ylhäisyytenne, -- virkkoi Bredenberg, -- monet
tämänkaltaiset kirjeet saapuvat Ruotsiin, saapuvat kuninkaankin
nähtäville, ja kerrotaanpa, että hän jo on puoleksi leppynyt. Tsaari
on nyt näinä nälkäkidutuksen päivinä taivuttanut teidät kirjallisesti
puolisoltanne anomaan 30 tuhatta talaria lunnaiksi, päästäksenne
vihdoinkin vankeudesta... Sitä päätöstä elkää katuko. Silloin pahat
kielet sanoisivat, että te teette sen ahneudesta. Kunhan vapaaksi
pääsette, voi kaikki vielä kääntyä hyvin päin niinkuin noina entisinä
vuosina.
Piper vastasi hiljaa:
-- Noita vuosia en takasin halaa.
-- Nyt Kristukseen mun sieluni palaa.
Mutta samassa kääntyi hän tulipunaisena kasvoiltaan papin puoleen ja
ärjäsi vihasella äänellä:
-- Mitä tuhannen peeveliä te oikeastaan tahdotte? Salaa olen
kirjoittanut vaimolleni, että hän kehottaa kuningasta kieltämään
rahojen lähettämisen... Sillä on juttu selvä. Tänne olen maamiesteni
seurassa joutunut ja heidän luo tahdon jäädäkin, kosk'ei meidän
aseettomain suotu luodin lävistäminä kaatua.
Bredenberg hymähti vanhan kreivin tuittupäisyydelle, mutta laski
katseensa alas ja jäi penkin viereen seisomaan.
-- Sanotaan, että tsaari aikoo lähettää teidän ylhäisyytenne kovaan
vankilaan Lyyssinän linnaan, ja lähes 70-vuoden ijässä on ruumis
heikko astia... Siksi hartaasti yksinkertaisuudessani pyydän:
palatkaa kotiin, jonne kaikkien meidän mielet halaavat, vaikkakin
häpeä hartioitamme painaa. Elkää lisätkö nöyryytyksiimme sitä
lähtemätöntä häpeää, että se mies, joka on ollut kahden kuninkaan
lähin neuvonantaja, kuolee nälkään ja viluun maanpakolaisena ja
tekemättä sovintoa kansalaistensa kanssa.
Piper nojautui horjahtaen majan seinään.
-- Kumartakaa päänne alttarin edessä elkääkä ihmisten suistettujen
suuruuksien edessä! Mutta jos luonani olette, kun vapautuksen hetki
saapuu, silloin pitäkää huolta, että maalliset jäännökseni peitetään
yrtteihin tai suoloihin, jotta ne kotimaahan voidaan viedä. Päiväni
ovat pian luetut. Jos olen ruotsalaisia palvellut kahden herran
aikana, silloin lie kohtuullista, että heitä loppuun saakka palvelen
siellä, missä nyt heidän onnettomat poikansa kärsivät.
Kun Bredenberg huolestunein silmin lähti pois, tuli läheisestä
senaatintalosta joukko ruotsalaisia upseereja, puettuina
lammasnahkaturkkeihin ja vaippoihin. Heidän edessään käveli ruskean
kauhtanaan puettuna henkivartijain pappi Nordberg, jonka helposti
tunsi hänen kookkaasta vartalostaan. Heistä olivat lunnaat makselut
ja he olivat vapaiksi pääsemäisillään, heidän kerjuunyyttinsä olivat
jo kasassa jauhosäkkien lomissa muutamassa lotjassa joen rannalla.
Ylempänä linnanvallilla vaikeni kahleiden kilinä ja ruotsalaiset
työvangit nojautuivat käsikärryihinsä ja katselivat kotiin pääseviä
maamiehiään. Mutta pian rupesivat taas rattaat ritisemään ja kuokat
kolhimaan. Siinä raatoivat nuo alhaiset ja nimettömät, nuo elävältä
kuolleet, jotka eivät omaisistaan mitään tienneet ja joilla ei ollut
toivoa koskaan enää kolkuttaa oman tuvan ovelle, joiden oli määrä
kahleissa raataa ja nääntyä ja joka aamu nousta rakentamaan tuota
vierasta kaupunkia.
Piper kohotti verkalleen vapisevan kätensä ja viittasi vallia kohden:
-- Tuolla ovat veljeni! -- virkkoi hän.
Bredenberg, joka asteli vapaaksi laskettuja upseereja kohden, nykäsi
hiljaa Nordbergia vaipasta ja kaikki kääntyivät nyt Piperin puoleen
ja paljastivat päänsä. He eivät saaneet häntä puhutella, eivät viedä
häneltä tervehdystä, mutta Nordberg pysähtyi, niin ihmeellinen
oli hänestä tuo näky. Hänen kätensä siirrähti povelle ja kun hän
sieltä takin alta tapasi rukouskirjansa, kohotti hän sen ja viittasi
kannelle kuvattua ristiä.
-- Niinkö, Jumala, johtavat tiesi, -- kuiskasi hän, -- että tuosta
miehestä on tullut suurin kansamme marttyyreistä! Rauhoitettu,
kunnioitettu, olkoon hänen loukattu nimensä!
Paperi-kenraali.
Kello oli tuskin neljä aamulla, mutta kellertävä valo Moskovan
ulkopuolella olevien koivikkojen latvoissa ennusti päivän koittoa.
Kenraali Lewenhaupt istui jo tavallisella paikallaan ikkunan ääressä
kuin vanha huuhkaja oksallansa metsässä. Kaksi harmaata hiussuortuvaa
pörrötti otsalla ja miettiväisnä aukoi ja sulki hän suuria,
surullisia silmiään.
Muutamista raskaista askelista heräsi hän äkkiä, nousi seisalleen
ja kääntyi huoneensa sisäosaan päin. Hänen edessään seisoi
kyttyräselkäinen, pitkätukkainen venäläis-juutalainen.
Juutalainen punoi levottomasti pitkää, punasta hiussuortuvaansa
sormen ympäri. Mitä taruja hän olikaan kuullut kerrottavan tästä
vanhasta kenraali Marsmarssista, joka nuuskaa hyppysissään pidellen
oli Liettuan takamailla lähettänyt virsiä veisaavat sotamiehensä
rintasuojuksia ja risumurrokkoja vastaan. Ei hän vielä elämässään
ollut seisonut urhon edessä, joka oli armeijoja komentanut. Hänen
mielestään piti sellaisen olla julmannäköisen miehen, joka, kiroillen
ja kädet ristissä miekankahvan päällä, komenteli maljoja ja
nassakoita ja sylenpituisia tupakka-piippuja, kunnes savu oli niin
sakeaksi käynyt, että sitä voi miekan iskulla silpoa.
-- Minä olen vain halpa kauppias Tulasta -- änkytti hän -- ja olen
tullut tänne härkiä kaupalle, mutta ruotsalaiset vangit siellä meidän
puolessa pyysivät minua esillekantamaan heidän almurukouksensa.
Vaikka he ahkerasti valmistavatkin puukeiloja ja nuuskasarvia, niin
vallitsee heidän keskuudessaan kuitenkin niin suuri hätä, että
sydäntä särkee sitä nähdessä. Mutta kyllä ne raukat tuhlaavatkin
paljon aikaa turhuuteen. Tuntikausittain istuvat he joka päivä
kirjoittaen ja papereita raapustellen. Ja voi sitä, joka pienen
tupakkahitusenkaan heidän papereillensa pudottaa! Mutta sitähän juuri
ei kukaan ihminen voi ymmärtää, miksi he tuollaisen vaivan näkevät,
kun heillä ei kuitenkaan ole mitään kirjoittamista ja tuskin on paria
ruplaa kirstun pohjalla. Eihän sotamiesten tehtävä lie kynä kädessä
hikoilla..
Lewenhaupt sytytti talikynttilän, sillä huoneessa oli vielä sangen
hämärä.
-- Kas tässä! -- sanoi hän hyväntahtoisen raskasmielisesti ja valaisi
kynttilällä pitkiä, maalaamattomia seinähyllyjä, joilla paksut
paperikasat lepäsivät numeroitujen kansien lomissa.
Juutalainen punoi yhä kiivaammin hiussuortuvaansa nähdessään maljojen
ja nassakkain sijasta täyteen kirjoitettuja paperikasoja mihinkä hän
vaan kääntyi. Tuoleilla ja pöydillä ja yksin uuninreunallakin oli
papereita. -- Merkillinen kenraali tuo, -- ajatteli hän -- tuollaisen
näkönenkö onkin se, joka taisteluja voittaa?
-- Kansa, -- Lewenhaupt pysähtyi hyllyn luo -- ja valtio, se on
sama kuin järjestys, ystäväni. Täällä ovat kaikki vangit kirjoissa
ja heidän laskunsa ovat tarkoin merkityt. Täällä on meidän
finassivirastomme ja meidän rahatoimilaitoksemme! Ruotsalaisen
maisterin luona, toisella puolen katua, on yhtä pitkä hylly. Siellä
on meidän kirkkomme! Vielä vankeudessakin olemme me pysyneet kansana!
Sinä, joka olet juutalainen, sinä varmaankin ymmärrät tämän suuren
sanan salaisuuden!
Hän otti erään paperimytyn, selaili sen lehtiä, luki ja
laski puoliääneen. Sitten meni hän läheiseen makuukamariinsa
ja asetettuansa kynttilän jakkaralle, avasi hän muutaman
kirstun ja alkoi huolellisesti laskea hopearahoja erikokoisiin
nahka-kukkaroihin. Koko ajan puheli hän puoliääneen, milloin
itsekseen, milloin kauppiaaseen kääntyen.
-- Olen nyt laskenut, kuinka paljo minulla on oikeus lähettää Tulaan.
Mutta opi huomaamaan, hyvä mies, että kiittämättömyys ja kateus
on kaiken meidän vaivannäkömme palkka. Kateus, kateus, se se oli
se pimeyden käsi, joka erotti meidät niin, että viholliset voivat
ryöstää liput meidän pataljooniltamme. Narri se on, joka tässä
matoisessa maailmassa huutaa ystäviä ja sydämmiä! Sotatoveri syleilee
sinua, kun hänet pelastat vihollisten pistimistä, mutta hän huokaa,
ettet sinä samalla kaatunut lävistettynä, jotta hän olisi voinut
saada sinun tyhjän paikkasi. Narri se on, joka muita korkeuksia kohti
halajaa, kuin päin ikuisen isämme kotia. Viholliset eivät ole minua
syvemmin haavoittaneet kuin minun omat maamieheni. Suokoon Jumala,
että minä yhtä uskollisesti olisin palvellut taivahista kuningastani
kuin hallitsijaani maan päällä.
Sängyn peitteellä hänen takanansa oli raamattu, ja miekka, jonka
hän oli takaisin saanut, riippui sängynpylväässä. Aina kun hän
oli täyttänyt jonkun kukkaron, kirjoitti hän pari riviä erääseen
kirjaan ja sinetöi senjälkeen kukkaron. Myöskin sänkykamari täyttyi
vähitellen papereista, mutta aina olivat arkit toistensa vieressä
hyvässä järjestyksessä. Noin istui hän siinä kynttilän valossa,
Gemauerthofin taistelun voittaja, savuava lakkatanko surumielisten,
kirkkaiden silmiensä edessä, ja sillä aikaa kuin hän yhä valitti
kohtalon kovuutta, alkoi päivä hiljalleen valjeta.
Juutalainen kauppamies ei enää käsittänyt hänen puhettaan, vaan punoi
ja peukaloi punaista suortuvaansa, mutisten:
-- Kansa ja valtio... vielä keskellä vankeuttakin... se on
todellakin kaunis näky.
Luutnantti Pinello apteekissa.
Luutnantti Pinello, italialainen, istui eräänä päivänä vankien
apteekkituvassa Tobolskissa ja joi väkeviä rohtoja. Tiskin takaa vei
aukinainen ovi puolipimeään latoon, jossa vänrikki Kraemer nahkurina
työskenteli ja käänteli suuressa ammeessa olevia vuotia.
Pinello oli hyvä toveri ja hänen päässään, harmahtavan
tukkansa keskessä, oli pitkä miekanarpi Poltavasta, jossa hän
taistelutantereella oli maannut kaksi päivää kuolleiden joukossa.
Mutta kun hän nyt istui ja maisteli maustimilla sekotettua
paloviinaa, harmitti häntä Kraemerin itsepäinen ahkeruus!
-- Niin, niin, täällä ollaan uppiniskaisia piruja, -- puhui hän
vähän kieltä murtaen. -- Koko yö seistään parkkiammeen ääressä. Ei
tulla maistamaan lasillista väkeviä rohtoja vanhan ystävän seurassa.
Enkö kenties ole vapaaehtoisena rehellisesti palvellut ruotsalaisten
armeijassa, niin, enkö ole täällä vankeudessani siirtynyt heidän
paavin kiroomaan uskoonkin. Mitäpä siihen sanot, giovane mio?
-- Minä vaikenen ja parkitsen häränvuotia, -- vastasi Kraemer.
-- Niin, sinä vaikenet ja parkitset häränvuotia sinä, mutta minä
tunnen häränvuodan, jossa meillä ulkolaisilla on parkitsemista,
ja se on ruotsalaisten härkämäinen mieli. Minä otin äsken kauniin
luutnantti Rothliebin mukaani tuonne vuorelle ja, virkoin hänelle,
asettaen käteni hänen sydämmelleen: Rothlieb, notkista tällä paikalla
polvesi ja kiitä taivasta, että se on sinut niin kauniiksi luonut
ja niin naisia miellyttäväksi! Etkö häpeä olla happamennäköinen
leikissä...? Santa Maria! Mitä luulet miehen tehneen? Tuo suuri
mies rupesi nyyhkimään ja minä tunsin, kuinka tyhjänä sydän hänen
rinnassaan sykähti. Menin silloin luutnantti Bäckin rouvan luo.
Vaikka hän on pyhimys ja vanha, kuivunut näre, jonka kuori sitä
terävämmin pistää, kuta kuivempaa se on, on hän kaikissa tapauksissa
nainen. Olin tuntimääriä hänen luonaan. Nenä oli hieman kesakoissa
ja silmät kuin kirkkaan sinervät vesipisarat, tuntui oikein
viileältä tuo päivä kuumassa syyskuussa. Kun minä kerroin, kuinka
kukkaiskentällä länsituulen huminassa kuulin hyvän Jumalan kaikkein
enkelein laulavan, vastasi hän vain siten, että sanoi luutnantti
Rothlieb'iä huonoksi ihmiseksi. Sitten hän muuttui kärtyisäksi,
nokkautuvaksi, ylpeäksi, mutta enpä luule sen muuta merkinneen,
kuin että hän oli hieman hämillään. Kun ensin Ruotsin lipulle
uskollisuutta vannoin, silloin tuomion pasuna soi ja repäsevä oli
mieli. Nyt lämmitetään uunia noita ennen ilosia vankiraukkoja varten,
jotka näyttelevät ilvenäytelmää. Ei, toveri, minä olen nähnyt
kotimaassani pyhiä sisaria, jotka tuoksuvat vilpittömintä nöyryyttä
ja taivaallista rakkautta. He puhuvat Jumalan pyhyydestä, vaan eivät
ihmisten ilkeydestä. Ei, toveri, tule ja katso meidän maamme naisia,
kun he syleilevät lapsiaan taikka istuvat vahakynttilöjensä ääressä
ja itkevät haudoilla! Silloin saisit nähdä sydämmien palavan. Mitäpä
siihen sanot?
-- Minä vaikenen ja parkitsen häränvuotia.
-- Niin, sinä vaikenet ja parkitset häränvuotia, mutta tiedätkö,
miksi ruotsalaiset ovat ja pysyvät pienenä kansana, miksei se kansa,
vaikka se voittoja voittaa, ei paisu koskaan 10:nen miljoonan
kansaksi? Tiedätkö, miks'ei Ruotsi ja ruotsinkieli koskaan ole käyvän
viinin tavoin tulvahtanut Euroopan kartan yli eikä muodostanut
jakamatonta maailmanvaltakuntaa? Minä sanon miksi. Heidän kyntensä
eivät ole tuliset. Ruotsalainen kansanluonne on alun pitäin ollut
niin kovaa häränvuotaa, että sitä ei ole voitu pehmittää muun
kuin velvollisuuden kylmällä vasaralla. Rakkaudesta ruotsalaiset
eivät koskaan ole osanneet voittaa eikä kaatua, ainoastaan
velvollisuudentunteesta. Heidän luonteensa on kivikkomaa, jota
ainoastaan me puolalaiset, saksalaiset, ranskalaiset ja italialaiset
vapaaehtoiset olemme seikkailijaverellämme kostuttaneet niiltä
paikoin, missä nyt linnut lehtipuissa laulavat. Tuon seikkaili
ja veren pisaroita on teidän ylhäisimpäin sukupuittenne oksilla,
niinkuin pumeranssia tammen kyljessä, ja sitä samaa keltaväriä on
usein itse juuressakin, tiedätkö sen! Tätä ulkomaista mehua virtaa
omankin sankarikuninkaasi suonissa. Senvuoksi kuulkaa, te rakkaat
ruotsalaiset! Kun te sotamiesluetteloissanne tapaatte meidän
seikkailijanimemme, elkää unhottako, että me lukemattomissa vaaroissa
olemme sekottaneet veremme teidän kanssa, että me muukalaiset olemme
olleet sotureista iloisimmat... olleet huiluja, kun te olette olleet
rumpuja! Rakkaudesta olemme liittyneet Ruotsin lippuun ja rakkaudesta
minä sen valani pidän viimeiseen hengenvetooni, sillä katsokaa,
rakkauden ja velvollisuuden täytyy lopuksi yhtyä. Ojenna kätesi,
toveri, hilpeälle italialaiselle ja kaikille hänen vertaisilleen.
Mitäpä siihen sanot!
Nyt Kraemer pyyhkäsi käsivartensa esiliinaansa ja astui
apteekkitupaan.
-- En ole niin paljo matkoja tehnyt enkä niin paljo kokenut, kuin
sinä, Pinello. En tiedä paljoa siitä, mitä olemme olleet, tuskimpa
siitäkään, mitä olemme. Mutta jää meidän mieheksi. Palaa meidän
mukana kotiin Ruotsiin ja nouse Brunkevuorella olevaan palotorniin ja
huuda, että kaikki ne ympärillesi kokoontuisivat, jotka uskaltavat
henkensä jonkun urosteon vuoksi... sama se minkä, samapa, vaikka
aivan päättömän leikin vuoksi... aivan sama, vaikkapa ehdottaisit,
että olisi yksöistä jäätä myöten lähdettävä Ahvenanmeren poikki.
Silloin sinä kalpenet, sillä sinä huomaat viskanneesi tulikekäleen.
Sinä silloin ymmärrät, että kuiva havunoksakin voi palaa ja palaa
tuoksuttaen, kun itämaiset pyhät savut ja hajuyrtit.
Veljellisesti hän tarttui mustapintaisen muukalaisen kämmeneen.
-- Mutta miksi sitten niin uutterasti yötä myöten työskentelet? --
kysyi italialainen.
Kraemer vastasi:
-- Siksi parkitsen häränvuotaa, että heti sen valmistuttua voisin
antaa sen Bäckin rouvalle ja hänen koululapsilleen. He ompelevat
niistä ihotakkeja, joita salaa puemme päällemme hurstinuttujemme
alle. Meillä on salaliitto tekeillä, siihen kuuluvat vangit
Archangelista Kasaniin saakka. Ase kädessä aikovat ruotsalaiset
vaimoineen, lapsineen hyökätä Venäjän halki kuninkaan luo Benderiin.
Sellaisiksi ovat ruotsalaiset muuttuneet. Seuraatko mukana, sinä
kitaransoittaja?
Tobolskin vangit.
Erään Tobolskin tyhjän kadun varrella oli maalaamaton puutalo ja
sen ullakkokamariin kokoontui muutamia ruotsalaisia sotavankeja.
Pöytä oli katettu: siinä oli liotettuja kapanhaukeja, uunipiirakasta
ja kauravelliä ja tuo jumalaapelkääväinen rouva Beck, joka rouva
Moronille avuksi opetti koululapsia, oli siksi illaksi valittu
emännäksi.