kainalonsa alla joi hän usein pitkät siemaukset helteiseen janoonsa
ja kiirehti sitten taas varustustöissä ahertavain soturien luo. He
rakensivat ympäri koko leirin rintavarustuksen, jonka lujitteeksi
panivat tynnyreitä, sänkyjä ja kärryjä ja loivat niin paljo multaa
väliin, kuin jäätyneestä maasta irti saivat. Kuningas seisoi siellä
itse ja palmikoi vitjoja ja köysiä tuolinjalkojen ja vaununrattaiden
väliin. Maalaiskansa pakeni, joten Varnitsan majat kävivät autioiksi,
mutta laajaan kehään leirin ympäri asettui suuri, silmänkantomatkan
päähän ulottuva joukko turkkilaisia ja tarttarilaisia, aseinaan
kenttätykkejä ja mörssäreitä; ja myöhään kylminä öinä kuului kaivon
tinainen juoma-astia kalahtavan ja pitkä musta varjo kumartui
sen yli. Se oli Seved Tolfslag, joka äsken oli auttanut muutamia
janitsaareja salaa tuomaan leiriin joukon kanoja ja heinäsäkkejä.
Vieressä seisoi Grothusen lyhty kädessään ja maksoi englantilaisilta,
ranskalaisilta ja juutalaisilta lainaamainsa rahantähteistä
komeasti kolminkertaisen hinnan kaikesta, auliina, kuin jos hän
joka aamu herätessään olisi tavannut saapasvartensa suita myöten
kultatukaatteja täynnä.
Joskus karauttivat ruotsalaiset keskellä päivää kentälle ja
korjasivat sieltä karjaa ja lampaita saaliinaan leiriin aivan
turkkilaisten silmäin edestä. Väliin ratsasti kuningas vihollisten
vahtijoukkojen luo, tarkasti ne ja varotti heitä täyttämään
velvollisuutensa sekä opetti heitä tekemään kunniaa ruotsalaiseen
tapaan.
Kuninkaantalossa suljettiin ikkunat multasäkeillä, vesitynnyreillä
ja hirsillä. Hultman ja hänen palvelijansa kantoivat ruokasaliin
tuon pitkän, tammisen arkun, jossa pöytähopeat säilytettiin ja
ullakkoon, jonne pyssymiehiä ampumaan sijoitettiin, nostettiin
talteen kaikki kalliit ranskalaiset seinäverhot ja tärkeimmät
kirjat ja asiapaperit. Sotamiesluettelot, Tessinin vaskipiirrokset
ja ranskalaiset murhenäytelmät sullottiin rinnakkain hyvään
sovintoon kultakirjailtujen satulaloimien lomaan ja päävahdissa
jaettiin pyssyjä ja ampumavarusteita. Koko tuossa pienessä
kuninkaankaupungissa, joka sijaitsi satojen peninkulmain päässä
omasta maasta, oli tuskin varustusväkenä niin monta miestä, että
siitä olisi saanut kokoon täyslukuisen rykmentin. Täytyipä itsensä
juhlallisen hovimarsalkka Dübenin hiki otsallaan harjoitella
lakeijoitaan, kyökkipoikiaan ja leipureitaan. Pääkokki Boberg sai
viskata kauhan hyllylle ja Hultmannin ja läähättävän kyökkikirjurin
välissä marssia kivikossa, raskas kalpa kädessään. Avopäin,
neuvotonna ja huolestuneena, takin ompeleet kiiltävinä ja sormet
musteessa, marssi Müllern kansliakirjureinsa etupäässä. -- Katsokaapa
majesteettia! -- kuiskasi hän Düben'ille. -- Rohkeus on sielun
riemastus. Kunnia on käynyt hänelle niin kalliiksi, että jos vain
se hänellä tahratonna säilyy, ei kohta mikään onnettomuus voi
häntä huolettaa. Mutta sen sanon, että omasta puolestani lasken
säiläni, kohta kun nuo ruskeat villilaumat tuolta hyökkäävät. Onko
siinä järkeä, että viisisataa miestä ryhtyy taisteluun kahta ja
kolmeakymmentä tuhatta vastaan?
Kun hän tapasi Holsteinin lähettilään Fabricen, joka vielä viime
kerran oli ratsastanut leiriin koettaakseen taivuttaa kuningasta
lähtemään, antoi hän kuin sattumalta joukkonsa marssia tämän ohi.
Ruotsalaiset herrat kiirehtivät kohta antamaan lähettiläälle
säilöön taskukirjansa ja nuuskarasiansa ja kultasormuksensa ja
rahakukkaronsa. Kun Fabrice ratsasti leiristä pois, oli hänen
takkinsa alla sellainen määrä kalleuksia, ettei hän sitä voinut saada
kiinni. Silloin rupesi miehistökin tavaroitaan kätkemään. Viimeiset,
vuosikausia säästetyt kultarahat ratkottiin liivinompeleista esiin ja
kätkettiin yhdessä hopea- tai jouhisormusten kanssa, joita nuoruuden
lemmikki oli muistoksi antanut, puunrunkoihin tai kivien alle.
Kamariherra Klysendorff seisoi itse lapio kädessä joenrinteellä ja
hautasi maahan vanhan isoäitinsä norsunluuhun piirretyn muotokuvan.
-- Olen jo vanha mies, -- sanoi hän -- ja luuvalo ja muut taudit
ovat minut murtaneet. Aavistanpa, että tähän otteluun nyt kaadun.
Mieluummin kumminkin uskon tavarani mustalle mullalle kuin ahnaille
ryöstäjille. Ruohoa ja vihreää tulee kasvamaan meidän köyhäin
maanpakolaisten kätkemäin muistojen ja säästöjen peitoksi täällä
vieraalla maalla.
Kun hän toiselle miehelle jätti lapion, kuuli hän kuninkaan äänen ja
kääntyi.
Posket hehkuvina kuin 15-vuotiaalla, mutta käskevänä ja komentavana
kuin ruhtinaiden ruhtinas istui kuningas tänään ratsunsa seljässä
ulommaisen rintavarustuksen luona ja hänen luoksensa keräytyivät
ylhäisimmät ruotsalaiset; Gierta, joka hänen puolestaan Poltavan
luona oli henkensä uskaltanut ja Hård, henkivartijaan sotaintoinen
päällikkö, nojautuivat miekkoihinsa. Liehakoivana ja kuiskien
käänteli hovipappi Brenner turpeat kasvonsa milloin toisen,
milloin toisen puoleen ja hänen virkaveljensä Aurivillius nykki
häntä kauhtanasta, mutta kenraali Daldorff repäsi paidan auki
arpipeittoiselta rinnaltaan ja puhui reippaita sanoja.
-- Kas tässä, -- huudahti hän, ja osotti rintaansa, -- tässä on
todistuksia, että aina olemme olleet valmiit isänmaan puolesta
uhraamaan viimeisen veripisaramme. Niin olemme nytkin, vaan vaikka
surmaisimme kaikki tuossa edessämme seisovat turkkilaiset, saamme
pian itse suuren sulttaanin armeijan kimppuumme. Kaikki tiedämme,
ettei ainoastaan Turkki, mutta myöskin merivallat ovat tarjoutuneet
mitä suurimmalla kunnioituksella saattamaan kuningastamme maihinsa
takasin, ja Saksankin kautta on tie vielä auki. Turkkilaiset ovat
viljoin meille antaneet lahjoja ja ystävyyttä, mutta vastalahjaksi
ovat he saaneet julkista halveksumista...
Kuningas vastasi:
-- Turkkilaiset myövät itsensä enimmän tarjoavalle ja siksi he
halveksimista ansaitsevat. Ennen olette te taistelleet kuin urheat
soturit, mutta nyt te puhutte kuin pelkurit. Totelkaa, se on teidän
velvollisuutenne, ja osottakaa vastakin olevanne mitä näihin asti
olette olleet.
Niin sanoen taputti hän Daldorffia olkapäähän kuin hyvää toveria ja
suuttumatta hän ratsasti kuninkaantaloon, samassa kuin vihollisen
kenttätykit rupesivat paukkumaan.
Klysendorff, joka oli hiljainen ja nöyrä mies, seisoi vielä soturien
joukossa ja puhutteli heitä hiljaa.
-- Tiedän kyllä, että maailma on kovasti tuomitseva armollista
kuningastamme siitä, mitä nyt tulee tapahtumaan, ja pitämään häntä
houkkiona. Mutta suurempia houkkioita ovat ne turkkilaiset, jotka
luulevat voivansa pelottaa hänet pois väkivallalla. Jos kaikki muut
hänet hylkäisivätkin, osottakaa te rintaman halvat miehet, missä
rinnoissa uskollisuus syvinnä piilee!
Kirkuvat huudot täyttivät nyt koko tuon kauniin seudun ja vihollinen
hyökkäsi eteenpäin, mutta Grothusen seisoi kultareunaisessa
paraatihatussaan rintavarustuksen luona ja pysäytteli janitsaareja
heitä ystävällisesti tervehtimällä ja heille kompia laskettelemalla.
Summia hän taskustaan kaivoi tukaatteja, saksantalereita ja makeisia.
Niitä hän viskeli joka taholle ja kun hän viittasi leiriin päin,
paistoi kuninkaantalon kohdalla taivaalla kolminkertainen sateenkaari
ja oven edessä istui kuningas tyynenä ja korkeana huuruavan ratsunsa
seljässä.
-- Ei, ei, -- murisivat janitsaarit ja käänsivät miekkansa omia
päällysmiehiään vastaan, sekä marssivat takasin kaupunkiin päin. --
Tuota rautapäätä emme rupea ahdistelemaan. Olemme hänen ystäviään.
Antakaamme hänelle miettimisenaikaa vielä huomiseen.
* * * * *
Päästiin sunnuntaihin ja kuninkaantalossa virittivät ruotsalaiset
aamujumalanpalveluksen ensi virttä rauhallisesti kuin ainakin.
Ikkunat olivat melkein tukkoon varustetut, niin että sali oli hämärän
linnapihan näköinen. Valkosella liinalla peitetyllä pöydällä paloi
kaksi vahakynttilää ja sotapappi nojausi syvälle raamatun ylitse
nähdäkseen lukea päivän tekstin.
-- Ja kun hän astui laivaan, seurasivat hänen opetuslapsensa häntä.
Ja katso, myrsky rupesi riehumaan merellä, niin että aallot laivan
peittivät; mutta hän nukkui.
Kuningas seisoi lähinnä pöydän vieressä karvalakki kädessään. Hän
oli tehnyt päätöksensä, tehnyt sen vaikeuksitta, tyyneesti ja
ilomielellä. Poltavan luona oli hänet onnettomuus tavannut hänen
kuumehoureissa maatessaan ja ennenkuin hän tautivuoteeltaan jaksoi
nousta, oli kaikki hävitettyä, menetettyä. Nyt hän taas oli oma
herransa. Vuoden vuotensa perästä, vähitellen joka päivä, oli hän
nähnyt silmukkain aukenevan siitä verkosta, jota hän oli koettanut
kutoa, mutta jonka siteeksi olisi tarvittu kultalankoja. Hänessä
hehkui halu päästä kerrankin irti näistä vehkeistä ja juonista ja
saada kerran vielä julkisesti vedota kalpaansa. Riika, Pernova,
Rääveli, Viipuri, Käkisalmi... jokainen nimi, joka hänen muistonsa
läpi vilahti, kertoi kadotetuista kaupungeista ja maakunnista. Mitäpä
siitä, jos hän nyt kaatuisikin. Elämä on lyhyt, mutta urosteon kunnia
ikuinen. Pappi nojautui taas raamatun yli.
-- Ja hänen opetuslapsensa kävivät ja herättivät hänet, sanoen: Herra
auta meitä, sillä me hukumme!
Ensi tykinkuula sattui nyt kuninkaantalon seinään, vaan tarttui
kiinni pehmeään tiilimuuriin. Ja pappi jatkoi:
-- Te heikkouskoiset, miksi epäilette?
Muuan upseeri juoksi kuninkaan luo ja kuiskasi:
-- Ei kukaan voi enää jyrinän vuoksi kuulla papin sanoja ja nyt
hyökkäävät turkkilaiset.
Kuningas vastasi:
-- Jyrinän vuoksi emme saa keskeyttää jumalanpalvelustamme, mutta
jokainen tarvittanee nyt kyllä paikallaan.
Kuninkaantalon parvelta heläyttivät soittajat raikuvin torvin
taalalaispolskaa ja soihtutanssien säveleitä. -- Allah! Allah!
-- vastasivat turkkilaiset ja tarttarilaiset ja valkoset takit
liehuivat, kun he tuhantisessa joukossa hyökkäsivät etuvarustusten
yli ja heiluttivat käyriä miekkojaan ja keihäitään. Muutamat
janitsaarit pistivät kumminkin miekat käsivarren alle ja ojensivat
veljellisesti tupakkamassinsa ruotsalaisille ystävilleen ja
tuttavilleen. Kun kuningas paljastetuin miekoin ratsasti kahakkaan,
näki hän miehen toisensa perästä omasta joukostaan laskevan aseensa
maahan ja hän punastui. Hän huusi luokseen Grothusenia ja Daldorffia,
mutta ei kukaan vastannut. Silloin hän huomasi, että hän itse ja
yksin oli siinä ainoana taistelun aiheena ja hän päätti, että ne,
jotka eivät tahtoneet tapella, eivät olleet sen arvoisetkaan.
-- Ne, joilla vielä on rohkeutta ja uskollisuutta rinnassaan, ne,
seuratkoot minua! -- huusi hän.
Silloin kokosi Seved Tolfslag hänen ympärilleen ne raa'at sotamiehet
ja kyökkipojat ja palvelijat, joille äsken suurella vaivalla oli
opetettu ensimmäisiä sotatemppuja. Uskollisesti henkensä kaupalla
taistellen keräytyivät he kuninkaan ympärille, kun tämä, hypähtäen
hevosen seljästä, raskaalla miekallaan kaasi ensimmäiset turkkilaiset
maahan. Hänen edessään asteli Seved Tolfslag kuin muinaisajan musta,
raivokas soturi ja teki tussarillaan kunniaa, vaan jos vihollisia
yritti tunkeutumaan väliin, heilautti hän painettia ja niitti viljaa
kuolemalle. Pistooli suunnattiin kuninkaan ohimoita kohden, vaan
ikäänkuin näkymättömän käden viittauksesta taivutti kuningas päätään
hiukan sivulle, -- ja luoti vain hipasi hänen kasvojaan, mutta kaatoi
Hårdin haavoittuneena maahan. Hän näki, miten viholliset vangitsivat,
sitoivat ja riisuivat paljaaksi Aksel Sparren. Kalskavat kalvat
ja sapelit iskivät syviä lovia toistensa teriin. Kamppaillen oman
henkivartijansa Roosin ja parin ruotsalaisen soturin kanssa, jotka
rautakourillaan olivat hänen vyötäreihinsä tarttuneet, täytyi hänen
seurata näiden mukana kuninkaantaloon, jonka portti nyt pönkitettiin
kiinni.
Tällaiseksi ei hän tätä taistelua ollut halunnut. Viha ja kärsimätön
sotainto tulisti hänen verensä kuumeeseen. Ruutinsavu oli kärventänyt
hänen silmäkulmansa ja nenä ja korva oli hänellä verinaarmuissa,
kun hän hovimarsalkkinsa kamarissa tarkasti jälelläolevat miehensä,
joita oli nelisenkymmentä; sitä tehdessään hän tyytyväisenä nyökäytti
päätään vanhalle Hultmannille, joka suuri side päänsä ympärillä ja
pyssy olallaan seisoi rivissä Walbergin ja Grollin ja Fribergin
ja noiden toisten uskollisten vieressä. Otsa rypyssä ja silmät
salamoivina ja pitkä miekka pystössä hyökkäsi hän sitten joukkonsa
etupäässä toisiin saleihin, joihin hävittäjät jo olivat tunkeuneet.
Roos ampui ja miekkaili hänen vasemmalla puolellaan. Nokinen ja
hampaaton Åberg kumartui hänen käsivartensa alta survomaan miekallaan
turkkilaisia alhaaltapäin vatsoihin ja rintoihin, mutta Seved
Tolfslag kulki tietänsä suoraan eteenpäin, tarttui turkkilaista
toistensa perästä parrasta ja viskasi heidät ulos ikkunasta. Hän
kiskoi heiltä aseet käsistä ja polki ne jalallaan kappaleiksi. Ja
tulta leimahteli tuluksista ja pyssyjen piipuista. Ristiin kilahtavat
säilät lauloivat ja suhisivat kuin harpun soitto.
Suuressa salissa, jossa nuo molemmat vahakynttilät vielä valaisivat
aukinaisia raamatunlehtiä ja noita värssyjä, jotka kertoivat, miten
mestari heräsi ja nuhteli maailmaa, siellä eivät ruotsalaiset enää
savun vuoksi voineet tuntea toisiaan muusta kuin kannussaappaistaan.
Hurjasti huutaen rupesivat äkkiä janitsaarit ja tarttarilaiset
kiipeilemään ylöspäin savukkoon, jonne hävisivät. Turhaan
ruotsalaiset tapparoillaan iskivät joka taholle, he eivät enää
tavanneet muuta kuin tyhjän ilman.
-- Ne ovat noitia! -- mutisi Hultman itsekseen ja pysähtyi raamatun
luo, mutta kuningas viskasi vesitynnyrin alas ikkunalta, joten savu
pääsi tulvimaan ulos. Silloin nähtiin ryöstäjäjoukkojen kavunneen
ovien ja seinäpielojen päälle, ja taas alkoi vimmattu leijonajahti
savuisissa huoneissa.
Kun vihdoin kaikki viholliset olivat ajetut pois, järjesti kuningas
jälelläolevat sotatoverinsa -- niitä oli 32 miestä -- pieniin ryhmiin
joka ikkunan luo ja kävi itse tyhjentämässä kaatuneiden laukuista
luodit ja ruudit. Verta vuoti haavasta hänen toisesta kädestään ja
hän ojensi sen sidottavaksi Roosille, joka äsken pistoolilaukauksella
oli pelastanut hänen henkensä, kun hän oli joutunut käsikahakkaan
kahden turkkilaisen kanssa.
-- Näenpä -- virkkoi hän, -- ettei Roos ole minua jättänyt, vaan
miten lie käynyt niiden kaikkien, jotka ovat pettäneet kuninkaansa?
-- Eikö lie suurin osa niistä jo vainajia tai vankeja. Kuninkaan
katse siitä yhä enemmän kirkastui ja hän tarttui Roosin käteen ja
talutti hänet takasin suureen saliin, jonka ikkunoista tussarit
tupruuttivat tulta yhä lähentelevää vihollista vastaan. Sisässä oli
melkosen hämärä, sillä ilta oli tulossa, vaan ikkunavarustusten
välitse nähtiin turkkilaisten askel askeleelta lähenevän laajassa
kehässä, tavaravaunujen, ovien ja viiniammeitten suojassa, ja koko
pihamaan peitti jo kaatuneiden lauma.
Viinanassakka haettiin ullakosta sammuttamaan kuivavaa janoa, ja
kuningas, joka itse ei maistanut muuta kuin vettä, käveli soturista
soturiin tarjoten lasia ja kehottaen heitä ottamaan ryypyn, mutta
ainoastaan yhden ryypyn. Mutta kun sekään ei enää janoa sammuttanut,
haettiin viiniä ja kuningas täytti saman lasin, josta hän äsken oli
miehiään juottanut, sekä joi sen yhdellä kulauksella pohjaan.
-- Onhan parempi, -- virkkoi hän, kun taistelua taas oli kotvasen
kestänyt, -- että me uljaasti itseämme puolustamme viimeiseen
hengenvetoomme saakka ja siten miehuutemme kautta tulemme
ikikuuluisiksi, kuin että antaudumme vihollisillemme, elinaikaamme
kipeneen jatkaaksemme.
Kiväärinlaukaukset räiskivät terävästi ja niiden keskitse sateli
tykinkuulia ja pommeja tuota yksinäistä taloa kohden ja nuolet,
joiden sulkiin oli sidottu pitkiä, palavia tappuratukkoja, tarttuivat
kiinni kattolautoihin. Kesken kaiken lehahti savun läpi odottamaton
niitetyn heinän ja kasvavain lehtipuiden lemu, ikäänkuin rauhallinen
paimenkansa olisi kentiltään ja lehdoistaan lähettänyt tervehdyksen
piiritetyille. Vaan tungoksen läpi marssi eräs janitsaaripäällikkö
miehineen esiin kuin telottaja punapukuisine renkeineen. He kantoivat
selässään heinärukoja ja halkoja, mutta päälliköllä oli pikinen
tuohus kädessään. Nämä kaikki sytykkeet pantiin talon seinämälle
tuulen puolelle ja päällikkö viskasi soihtunsa siihen; ja pian liekit
kohosivat katto-orsien kohalle ja kaikki ullakolle kerätyt kalleudet
peittyivät savuun ja liekkeihin.
Yksin ja kuolevain keskelle unhotettuna makasi Klysendorff palavan
kammarin lattialla, vaan kun hän ulkoa kuuli uuden hämmästyksen
huudahduksen, kirkastuivat hänen kalpeat piirteensä. Vielä kuuli
hän pihalta kaukaisia ruotsalaisiakin huudahduksia. Siellä seisoi
jäätyneellä maalla paitaa myöten ryöstettyjä ruotsalaisia kenraaleja
ja överstejä, kädet selän taakse sidottuina. Tarttarilaiset,
rehennellen kultanauhaisissa ruotsalaisten hatuissa ja kantaen
vöissään koristeina keltaisia ja mustia tekotukkia, kytkivät pitkiin
vitjoihin Ruotsin jaloimpain sukujen poikia ja tekivät heistä
orjiaan. He sitoivat niitä vaunuihinsa taikka ajoivat edessään
ruoskilla; Giertan ja Sparren taluttivat turkkilaiset erään kaivon
luo ja kytkivät siihen karjaa juottamaan. Eräs janitsaari nousi
kuninkaan vanhan, kuuluisan ratsun, Brandklipparin, selkään ja
puristi karvasessa kourassaan yhdennentoista Kaarlon kalleutena
säilytetyn miekan kullattua kahvaa, ja pasja asettui jo teltassaan
jalat ristissä patjalleen istumaan, odottamaan taistelun päättymistä.
Kukkuloilta, kaukaisten moskeain torneista ja Benderin linnasta
tarkastivat tuhannet ihmettelevät katselijat tuota liekkivää
herkkuleenroviota. He näkivät, kuinka kuningas miehineen takit
pään päälle käärittyinä nousivat ullakolle viskaamaan alas palavan
pärekaton, vaan taas heidän täytyi sieltä paeta luoteja ja savua.
Huoneesta huoneeseen vetäysi joukko katto-orsien ja seinätiilien
romahdellessa alas ja joka ikkunasta ammuttiin sisään; vaatteet
paloivat, veri virtasi käsistä ja hartioista. Kuumenneet kiväärit
laukesivat itsekseen. Janitsaarit huusivat toisilleen, että joko on
Ruotsin kuningas tulta kestävä konna taikka palaa hän nyt taloonsa
miehineen. Koko seutu riemusta surisi, vaan se riemu ei ollut koston,
vaan ihmettelyn riemua.
Pimeäksi oli jo käynyt ilta, vaan tulipalon liekit valaisivat
pihamaan ja metelin keskeltä kaikui kuninkaan kirkas ääni.
-- Roos, ystäväni, puolustakaamme itseämme näiden jälelläolevain
miestemme avulla, kunnes kaikki on lopussa.
Hän taisteli nyt itse ikkunan ääressä ratsumiehen pyssy kädessään.
Hän astui aivan rikkiammuttujen ikkunavarustusten eteen ja jäi siihen
yksin seisomaan.
Roos viskausi väliin, vaan samassa hänet typerrytti luoti, joka
lävisti hänen lakkinsa, ja hän horjahti kuninkaansa käsivarsiin. Ja
peräytymättä seisoi siinä kuningas järkähtämättömänä paikoillaan,
sylissään jaloin henkivartioistaan.
Raivostuneina hyökkäsivät turkkilaiset vielä kerran eteenpäin ikkunaa
kohden, vaan siihen kaatuivat. Lattiatkin olivat jo tulessa ja
valaisivat huoneet kirkkaiksi.
-- Ruotsin Kaarle pitelee puoliaan, -- virkkoi pasja. -- Poltava oli
kansan kunniapäivä, tästä tulee hänen päivänsä.
Silloin lennähti ovi auki. Säkenien peittämänä astui Seved Tolfslag
portaille ja teki kunniaa.
-- Antakaa tilaa, -- huusi hän. -- Kuningas, kuningas!
Miestensä etupäässä hyökkäsi kuningas ulos käyden käsikahakkaan ja
ne, jotka eivät voineet häntä seurata, nojautuivat seinää vastaan
ja tappelivat. Kuolleita ja kuolevaisia kaatui hänen jalkoihinsa
ja hänen päänsä päällä kalskahtivat tapparamiekat vastakkain.
Kannukseensa kompastuneena painui hän maata vasten ja miesjoukko
viskausi hänen päälleen, jotta ase vihdoinkin voitiin hänen kädestään
vääntää pois.
-- Toisin olisi se tanssi päättynyt, jos kaikki olisivat paikoilleen
jääneet, -- virkkoi hän. -- Nyt ei tämä ottelu ollut minkään arvoinen.
Noustuaan maasta sammui tuo säkenöivä tuli hänen silmästään ja
hän jakoi palkintoina kaikki tukaattinsa niille janitsaareille;
jotka olivat jaksaneet häneltä riistää aseen. Savu oli hänet
tuntumattomaksi mustannut ja hänen repaleiseksi hakatusta
takistaan oli toinen haarukka revitty pois. Semmoisena nousi hän
purppuravaatteella satuloidun turkkilaisen ratsun selkään ja
riemuhuudot, niin valtavat, kuin jos kaikki Islamin liput äsken
olisivat lasketut hänen hevosensa kavioiden alle, seurasivat häntä,
kun hän ajoi Benderiin ja vankeuteen.
Eikä hän kääntynyt katsomaankaan taota loimuavaa roviota. Liekit
siitä loistivat koko yön. Vaan aamulla seisoivat turkkilaiset
Carlopolin tuhkaisilla raunioilla lapioineen ja Varnitsan naiset
rupesivat ruotsalaisten kaivosta nostamaan vesiruukkuihinsa tuota
kristallikirkasta vettä, jota he vastaisina aikoina tarjoilivat
muukalaisille matkustajille ja joka teki juojan lujaksi sekä
rakkautta että luoteja vastaan. Siellä ympärillä, pensaikkojen ja
kasvavain viiniköynnösten alla, nukkuivat kodittomain soturien
maahan kaivetut säästötukaatit, joita sankarikuninkaan kuva leimasi,
ja vielä paljo myöhemmin, kun paimenet vaimoineen myrskyisinä
syyspäivinä korjasivat hedelmäsatoja, olivat he kuulevinaan maasta
miekanhelskettä ja urhojenleikin mylläkkää.
Hänen ylhäisyytensä.
Torvien räikintä tervehti juhlapukuisesta Moskovasta Poltavasta
palaavaa tsaaria. Hänen edessään astelivat rivittäin, vaalenneissa
ja tomuisissa soturinvormuissa, aseettomat ruotsalaiset sotavangit.
Tiilisissä kunniaporteissa näkivät he kuvamaalauksia, jotka
esittivät, miten Idän vihanen kotka repi palasiksi hukkuvaa taikka
nuolien lävistämää Ruotsin jalopeuraa. Joka askele vei heidät yhä
syvemmäs tuohon vieraaseen barbarikaupunkiin, jonka suomuksentapaiset
kehämuurit ympäröivät. Tornit olivat pilveinkorkuisten kärpässienien
taikka omituisten taivaankaarien kaltaiset, koristeinaan yltänään
särmäkkäitä kultatähtiä. Pöytiä oli joka suuremman talon edessä ja
niille oli katettu viljalta outoja ruokalajeja tsaarille ja hänen
ylimyksilleen. Kynttilöitä ja lamppuja liehui mustapartaisten
kristuksenkuvien ja outojen pyhimysten edessä, mutta molemminpuolin
katua aaltoili kansa kuin koskessa vesi ja tuijotti ja pilkkasi
voitettuja. Kyyneleensä kuiviin itkeneet lesket ja sisaret, joita
Ruotsin Itämeren maakunnista jo kauan sitten oli tuotu tänne
orjuuteen, tunsivat ikkunoista sukulaisiaan vankien joukossa. He
huusivat näille lohduttavia raamatunlauseita, vaan ei kukaan heitä
kuullut, tykinlaukaukset, kellojen helinä ja voittolaulut, jotka
kaikuivat kaupungin yli kuin riemujuhlan hillitön melske, vaimensivat
kaikki muut äänet.
Etummaisina kävelivät sotamiehet. Siinä polkivat laihain suomalaisten
harmajat pataljoonat, suomalaisten, jotka niin usein, kun toveri
oli viitannut heidät vahtitulien luo, olivat hymähtäneet punaisissa
parroissaan ja hangella seisten puistelleet pyssyjään ja vastanneet
kuin yhdestä suusta: "seisomme tässä", jota toiset eivät ymmärtäneet.
-- Te rakkaat Suomen veikot, -- niin huutelivat vangitut naiset
ikkunoista, -- omien kotienne palaessa poroksi olette uskollisesti
meidän joukkoja seuranneet ja seisoneet paikoillanne kuin pienet
sitkeät katajat. Jos kerran vielä saamme Ruotsissa joulukirkkoon
ajaa, niin viittaamme katajiin, jotka kasvavat lumessa tien
partaalla, ja lausumme: kas siinä suomalaiset, suomalaiset!