istui pieni Iltatähden Tuike valvoen vuodepatjallaan. -- Onko siis
maailmassa todellakin jotakin, joka on suuremmanarvoista kuin
kaksisataa huivia ja padisjan lahjat? Miksei sitä kukaan ennen ole
sanonut?
-- Elä noin syvästi sure kuollutta orjatarta, -- kuiskasi eräs hänen
ystävättäristään, -- jos et ole hänestä pitänyt ja kumminkin olet
häntä surettanut. Ei siihen enää kyyneleet auta.
-- Elä sure häntä noin, -- kuiskattiin seuraavana yönä, -- jos miestä
olet koskaan rakastanut. Jätätkö sydämmesi kokonaan hänelle? Te
tserkessiläistytöt olette niin hehkuvia...
Mutta sulttaanin äiti virkkoi:
-- Sulla on tummat renkaat silmiesi alla, sinun täytyy pian ruveta
punaamaan huuliasi. Sillä jos padisja sinut tuollaisena näkee, saat
kauankin odottaa omaa kioskia ja punasia damastiseinäverhoja.
Iltatähden Tuike kuoli ja haudattiin Skutarin mäenrinteeseen,
tanssivain dervishien luostarin edustalle, saman akasian alle, jonka
alla ruotsalainen orjatar jo lepäsi. Dervishit istuttivat hyasintteja
puun ympärille ja hoitivat sitä kauan ja kutsuivat kumpua Kahden
sisaren haudaksi.
-- Siinä lepää kaksi prinssessaa, -- kertoivat he, -- jotka elivät
paljo, paljo aikaa sitten. -- Niistä vanhempi luuli, että Jumala
asuu hurskaissa teoissa, ja nuorempi, että hän asuu tanssissa, mutta
sisaruksiksi heidät kutsuttiin siksi, että kumpanenkin kilvan koetti
palvella häntä.
Kun pienet käsirummut ja puuhuilut hiljaisina iltoina soivat
luostarissa, kuulosti siltä, kuin lapsilauma olisi leikkihuilujaan
soitellut; mutta avoimesta portista lähtivät toisinaan hurskaat
dervishit, valkopukuisina ja avojaloin, ulos kentälle ja liikkuivat
siellä niin hiljaa, että saattoi kuulla akasiain humisevan tanssijain
välissä.
Bender.
Tuo harventunut joukko, joka seurasi kuningasta arojen yli sulttaanin
valtakuntaan, oli leiripaikakseen valinnut ihanan jokilaakson. Moni
upseeri asui edelleen vankkureissaan, kuten huoleton mustalainen,
mutta talveksi rakennutti kuningas puumökkejä ja multamajoja ja
sulttaani lähetti joka päivä riittävästi varoja ja elintarpeita.
Ilosesti elettiin leirissä, jossa rummut ja torvet kutsuivat
aterioille ja jumalanpalvelukseen. Pasja ja janitsaarit kilpailivat
osottaessaan kunniaa tuolle voitetulle sankarille, joka ei koskaan
maistanut viiniä ja halveksi asua kaupungissa ja jonka henkivartijat
eivät koskaan saaneet mennä naimisiin. Kun seudun maanviljelijät
näkivät noiden sinisten ratsumiesten karauttelevan viinitarhojen
välitse, kiirehtivät he niitä vastaan ja kulta- ja hopearahoja
sateli heidän esiliinoihinsa ja vasuihinsa. Vihdoin kumminkin
väsyi sulttaani täyttämään kullillaan noiden tuhlaavain vierasten
kahmaloita ja heidän soimiaan heinillä. Dukaatit kävivät taas
leirissä harvinaisiksi ja se turkkilainen kunniavahtikin, joka oli
ollut sijoitettuna leirin viereen, marssi tiehensä.
Silloin vasta lähti kuningas teltastaan, jossa tulvivan joen vesi jo
kohosi puoliväliin saapasvartta.
Hän tarttui översti Grothusenin käsivarteen.
-- Me olemme ilmoittaneet, ettemme ennen palaa takasin kristittyihin
maihin, kun saamme saattojoukoksemme viisikymmentätuhatta
turkkilaista, ja siinä päätöksessä pysymme. Ja juuri siksi, että
meille ei enää rahoja anneta, täytyy meidän niitä taikomalla hankkia.
Hovinpito on järjestettävä kolmea vertaa komeammaksi, täällä on,
paitsi kuninkaanpöytää ja päällikköjen pöytää vielä joka päivä
katettava runsasvarainen pöytä vieraitten varalle.
Sitten hän astui väkensä luo ja käski sotilaittensa korkealle
rantaäyräälle, Varnitsan kylän olkimajain edustalle, rakentaa
kuninkaalle talon ja kokonaisen kuninkaankaupungin leveine katuineen
ja kivitettyine katukäytävineen.
Tuo sulttaanin alueelle rakennettu uusi kaupunki sai nimekseen
Carlopolis. Reippaalla mielellä pukeusivat arpiset soturit raatajan
pukuun ja alkoivat, hämmästyneiden turkkilaisten sitä katsellessa,
valmistaa taidokkaita lukkoja ja pulskia ovia ja ikkunapuitteita.
Voittoiset kenraalit ja överstit komentelivat päiväpaisteessa
kirvesmiehiä ja muurareita ja kivenhakkaajia ja lasinleikkaajia ja
heidän keskessään asteli ontuva kuningas, poskillaan terve puna ja
otsa pilvetönnä, kuin jos kaikki Ukrainan onnettomuudet jo aikoja
sitten olisivat hänen mielestään häipyneet.
Keskiaikaisen linnan näköisenä kohosi pian kuninkaantalo kaupungin
keskessä; katto oli korkea ja jyrkkä ja räystään alla oli punaseksi
maalattu parveke, josta oli laaja näköala yli vuolaan Dnjestervirran.
Kiiltokivillä koristettuja samettisatuloita ja turkinpunasia
pistoolinhuotria ja vöitä ripustettiin tilavaan ullakkoon.
Leikkauksilla koristetut ovet, joiden vaskiset lukot kirkkailta
kimalsivat, johtivat eteiseen ja sieltä kahteen saliin ja kahdeksaan
kamariin, joihin ripustettiin ranskalaiset seinäverhot ja joiden
seinämille asetettiin pehmeäpeittoiset divaani-sohvat. Matot olivat
niin pehmeät ja paksut, etteivät raskaimmatkaan soturinsaappaat
synnyttäneet vähintäkään melua ja katoista liehui iltasin punasia
lamppuja, ikäänkuin valaistakseen tanssivia orjattaria. Katujen
reunoilla siinä ympärillä oli sitten upseerien ja käsikirjurien
sieviä seikkailijahuviloita. Kaunis, monivärinen puusilta vei syvän
kaivannon poikki Varnitsaan ja koko leirin ympäri luotiin vallit ja
rakennettiin varustukset. Uutterat ruotsalaiset rakensivat siten
itse lyhyessä ajassa koko tämän linnoitetun kaupungin, -- kohta
kun olivat rahatta jääneet. Seutuja tuntematon kerjäläinen, joka
taivalsi jokirantaa pitkin, luuli, että maalaisrahvas oli valinnut
yhden paimenistaan kuninkaakseen ja hänelle rakentanut rauhaisan
pääkaupungin viinitarhojen ja paimentorvien ja linnunlaulujen
keskelle.
Kuninkaantalon edustalla makaili kesyjä hirviä ja kauriita kynnykseen
päin tähystellen ja ne seurasivat kuningasta, aina kun tämä läksi
ulos kävelemään; ja suurisiipiset perhoset lepäilivät turvallisesti
tuon keltasen lipun liepeissä, jota kolme kruunua koristi ja joka oli
etuvartion rumpujen ja pyssyjen eteen pystytetty. Silkkiäispuiden
varjossa, ruohoisilla, kukkaisilla rinteillä istuivat veden äyräällä
alasti kylpevät soturit, muistamatta menneitä vaivojaan, sillä he
unhottivat haavainsa kivun kohta kuin ne olivat umpeenkasvaneet ja
ruvettuneet. Toiset piloillaan pilkkaan ampuivat, tähdäten vikloja
ja jäneksiä, taikka kuljeskelivat vainioilla puuvillaistutusten ja
puhvelikarjain välissä, aina noiden loivain ja kaarevain vuorten
rinteille saakka, jotka syleilivät koko tuota kaunista maisemaa,
sitä sinisenä reunuksena seppelöiden. Paitahiasillaan makasivat Hård
ja Gierta, jotka vielä olivat heikkoja saamainsa vaikeain haavain
takia, viinipullon ääressä ja pelasivat suuriäänisen Aksel Sparren
kanssa lautapeliä. Kasten Feif ripusteli matalan talonsa seinälle
niitä vaskipiirroskuvia Tukholman uudesta linnasta, joita hänelle
äsken oli Ruotsista lähetetty. Hän kiisteli sitä tehdessään joka
aamupäivä kuninkaan kanssa, joka, vielä ankarammin kuin Tessin,
jyrkästi vastusti minkäänlaisten kuvanveistosten tai tarpeettomain
koristeiden panemista linnan seinämille ja puolusti ainoastaan jaloja
viivoja ja suuria pintoja rakennustaiteessa; eikä hän koskaan saanut
kuninkaan mieltä muutetuksi. Maunu Ranskalainen, josta nyt oli
tullut niin turkkilainen, että ainoastaan hienoin tupakka hänelle
kelpasi, istui piippuaan hoidellen, ja siinäpä työtä olikin, kun
hänen täytyi sitä pidellä ja täytellä samalla kädellä, häneltä kun
näet vasen käsi oli ammuttu pois. Henkilääkäri Skraggenstjerna survoi
joitakin rohdoksia kattilassa ja hänen yläpuolellaan riippui seinällä
saviastioita ja pisangipulloja. Kapteeni Konrad Sparrella, joka
ystäväinsä Loosin ja Gyllenskeppin kanssa äsken oli palannut Niilin
varsille ja Jerusalemiin tekemällään toivioretkeltä, oli huoneensa
täynnä jumalankuvia, muumioita ja täytettyjä krokodiilejä. Leirissä
oli siten, kuten kaupungissa ainakin, kaikki tarpeelliset kokoelmat
ja virastot, mutta palatseista eivät monetkaan olleet sen korkeampia,
kuin että omistaja saattoi pystössä seisten leväyttää kyynäspäitään
katolla. Kaupungin asukkaat herätti aamusin raikuva torvi ja sen
käskystä he illoin maatakin menivät; ja aikusin aamusilla, kun
sumu hälveni, nähtiin lempeäkasvoisen miehen, jolla oli kankea
upseerinpuku ja korkeat olkapäät, soutavan rannasta vastavirtaa
joelle. Se oli Hultman, joka korkealla tinakannulla kävi hakemassa
kirkkainta juomavettä kuninkaalliselle isännälleen.
Vähän etäämpänä, siellä, mistä muuttolinnut syksyllä tavallisesti
pitkässä jonossa lensivät ohi, oli se synkän harmahtava Benderin
linna, jonka torneja suippohuippuiset hatut kattoivat, ja sieltä
tulvi joka päivä leiriin joukottain janitsaareja, tarttarilaisia,
armeenialaisia ja mustalaisia. He tungeskelivat ensiksi tsaporoogein
luolain ympärillä joen partaalla, missä Mazeppa oli kuollut
pää lemmikkinaisensa sylissä, ja kun he saivat kameelinsa ja
aasinsa sidotuiksi puihin, kävivät he uteliaina haistelemassa,
mitä keittiössä paistettiin ja kuinka hevosilla tallissa oli
rehua. Samalla he markkinoita pitivät, tarjoilivat joka taholle
viinirypäleitään, lampaitaan ja kanojaan ja heitä täytyi pyssyn
painetilla häätää ulommas, kun joku vieras lähettiläs saapui Ruotsin
kuningasta maanpaossa tervehtimään. Joskus he kohtasivat ratsastavan
postinkuljettajan taikka avojalkaisen pommerilaisen talonpojan,
joka kenenkään käskemättä oli taivaltanut tuon pitkän matkan halki
Euroopan, tuodakseen kuninkaalleen matkarahoiksi sata tukaattia.
Tiheimmin vilisi kumminkin turkkilaiskauhtanoita ja turbaaneja
kuninkaantalon edustalla, jonka parvella kolmekymmentä musikanttia
viuluilla ja patarummuilla soitteli. Kun nämä vaikenivat, virittivät
turkkilaiset alhaalta kadulta soiton vaskilevyillä, rummuilla ja
sorapilleillä. Sillävälin syleilivät janitsaarit ruotsalaisia
ystäviään taikka istahtivat tyytyväisinä ja miettiväisennäköisinä
maahan ja tuijottivat kansliahuoneen ikkunoihin, joiden ääressä
kaksi kirjoittavaa, omituista olentoa näkyi nojautuvan vastakkain
pöydän yli. Kun nuo herrat tahtoivat toisiaan silmiin katsella,
täytyi heidän kääntää koko ruumistaan, sillä he olivat silmäpuolia
molemmat. Tuo toinen, joka myötään pisti hanhensulan hampaittensa
väliin, oli virassaan vanhentunut hovikansleri Müllern. Toinen taas,
jolla oli taskussaan makeisia, joita hän sieltä myötään noukki ja
pisti kielelleen, oli översti Grothusen. Hän istui silkkiseen,
karmosiinikarvaiseen yönuttuun puettuna. Kaulassa oli hänellä vaalea
ranskalainen huivi ja pikimusta tekotukka heilui ja huojui, mutta
jaloissa hänellä oli raskaat sotamiessaappaat; kuningas oli näet
eräänä yönä hiipinyt ikkunan kautta hänen huoneesensa ja pistänyt
hänen samettitohvelinsa uuniin. Kasvot hänellä oli keltaset kuin
kuivuneen sitroonan kylki, mutta veitikkamainen silmä pälyili
ja vilhui ja kun hän suunsa avasi, silloin rupesi Müllern kohta
tuolillaan hytkymään ja nauramaan.
Vaan pian keräytyi pilviä vuorten ympärille ja Dnjestervirran
jäätyneellä pinnalla saivat soturit turkkilaistuttavainsa kanssa
kelkoilla liukua, niin että turbaanit jäätä pitkin vierivät. Ikkunat
suljettiin ja eräänä harmajana, pilvisenä aamuna viskasi Grothusen
hanhenkynän luotaan semmoisella vauhdilla, että ikkunanraosta huokuva
tuuli sai siitä kiinni ja lennätti sen kauas lattialle.
-- Müllern! -- virkkoi hän. -- Heinien puutteessa on meidän jo
täytynyt ampua 19 hyvää kuormahevosta. Jos en nyt saa hyvin pian
vielä jostakin lainaksi tuhannen tukaattipussia, niin pieti meidät
perii. Koko Carlopolissa ei enää ole hevosenkenkää, jonka oikein
omaksemme voisimme sanoa, -- eikä tule apua, koetin minä tinkiä
miten tahansa sekä kristittyjen että juutalaisten kanssa. Luotto
on lopussa. Bien. Va la banqve! Me tosin emme ole liikkeelle
lähteneetkään rahoja kootaksemme, vaan hävittääksemme maailmasta
niiden merkityksen.
Hän kohautti tekotukkaansa ja siveli kuumaa kalloaan, mutta Müllern
se yhä kirjoitti, kirjoitti ja kysyi ruikuttavalla äänellä:
-- Entä hänen majesteettinsa?
-- Hän istuu tällä hetkellä ruokasalissaan ja lukee Corneill'iä,
mutta hänellä on veitikka kumpasenkin korvan takana ja hän nipistää
minua kyljestä kuten hänen tapansa aina on, kun hän juuri on tehnyt
jonkun rohkean päätöksen. Hän siitä iloitsee niin, että toisenkin
syntinen sydän lämpenee jo ennenkuin oikein tietääkään, mistä
on kysymys. On olemassa seikka, joka minua aina on suututtanut.
Maailma on täynnä kuninkaan ihailijoita ja majesteettimme mainetta
toitottavat he syystä, että hän voi nukkua kinoksissa ja juoda
vettä puisista maljoista. Ja semmoinen mies hän onkin, joka päivä
hän meissä uutta hämmästystä herättää. Minä sanon vain, että hän
on vielä enempääkin. Tuon hatun alla ei ole pelkkiä sotaunelmia.
Kuulisitpa hänen väittelevän Feifin kanssa kaunotaiteesta taikka
minun kanssani filosofiiasta! Ja sitten näiden avujen rinnalla
nuo -- salvo honore -- pienet, selvät kömpelyydet, eihän hän
säädyllisesti saa kokoonraapituksi lyhyttä, luettavaa kirjettä!
Ettekö tunne tästä kaikesta ruotsalaisen luonteen lahjoja, kun ne
ovat komeimmillaan? Kultalangoista kudottu kimalteleva kangas...
ja siinä tuontuostaankin suuria, mustia repeämiä, joista kätensä
voi pistää sisään! Ihmetteleppäs, että ruotsalaiset ovat sellaisen
miehen puolesta valmiit kuolemaan! Häneltä elä pyydäkkään, että hänen
katuvaisna syntisenä pitäisi luikkia kotiinsa kuin tuhlaajapojan ja
kääntää nurin tyhjät housuntaskunsa. Sano mieluummin, mistä hitosta
me saamme rahoja? Nyt pisti Müllern kynän korvansa taa:
-- Ihmisten kateellisuus tuomitsee kovin sekä Jumalan että kuninkaan
suosikkeja ja sinuakin ja sinun lainaamistemppujasi suomitaan
täällä ankarammin kuin aavistatkaan. Usko sanani. Läimäytä kiinni
kassakirjasi, ripusta naulaan yötakkisi ja pukeudu taas vanhaan
överstinvormuusi, sillä tästä ei kulu kuin pari päivää, niin jo on
meillä tarjona tuikea ottelu. Jo toissa päivänä, kun pasja ratsasti
Benderistä ja halkoi ilmaa miekallaan ja suurherran nimessä käski
meidän patikoida kotiimme päin, käsitin, että hänen majesteettinsa
aikoi tehdä hurjan päätöksen. Ja oletko huomannut, että hänen
miekkansa taas kuten muinaisina aikoina alinomaa on kolmen tuuman
pituudelta esillä huotrasta?
-- No niin, siis saamme iskeä ja tapella, -- kunhan siitä joku pää
tulee! Hård sitä jo ikävöipi niin, että silmänsä säkenöivät...
Herein, käykää sisään vain!
Grothusen käännähti ja tervehti niitä kolmea miestä, jotka kynnyksen
yli astuivat. Yksi niistä oli Aksel Koos. Hän oli solakka ja
ruskeakiharainen henkivartija eikä hän tiennyt maailmassa muuta
olevan, kuin isänmaan ja kuninkaan kunnian. Toinen toveruksista
oli luutnantti Olavi Åberg. Hänen miehevät, mutta ruman karkeat
kasvonsa olivat yltyleensä miekaniskujen arvissa ja räjähdyspommin
sirpale oli musertanut hänen molemmat etuhampaansa. Jälimpänä
tulija taas oli pelkkä arvoton vartiosoturi, nimeltään Seved
Tolfslog, mutta hän oli väkevin ja pisin soturi Carlopolissa ja hän
oikasi vaivatta hevosenkengän ja käänsi tinalautasen kerälle, kuin
käsiliinan. Nauravan ei ollut kukaan hänen kuullut. Värähtämättömät
ja pelottavan ankarat olivat hänen kasvonsa, joko sitten oli kysymys
virrenveisuusta tai leikistä, ja elämän suurin nautinto näytti
hänestä olevan yksin kylminä öinä astella vartiopaikallaan, ääneti ja
kädet hiansuihin pistettyinä.
-- Olen kutsuttanut teidät tänne, -- virkkoi Grothusen ja viskasi
päänsä taaksepäin. -- Me nimitämme teidät ilman sen enempiä
arvomerkkejä urhoollisimmiksi miehiksemme. Liikkukaa uutterasti
upseerien ja miehistön keskuudessa, kukin seurapiirissänne, ja
rohkaiskaa horjuvia. Kohta kai saamme täällä olla mukana metakassa,
joka on oleva vielä merkillisempi kuin ne kaikki yhteensä, joita jo
olemme kokeneet. Me olemme nyt ehtineet mahdollisuuden rajoille.
Puhuessaan hän vaihtoi pukuaan. Kun hän parhaallaan pujotti päälleen
miekankanninta, himmensi ikkunasta tulevan valon eräs ratsastaja,
joka koputti lasiin.
Se oli kuningas.
Hän istui siinä niin kukoistavana, kuin jos hän juurikaan olisi
tyhjentänyt maljallisen nuoruuden taikajuomaa. Hänen pukunsa oli
koruton kuin ainakin, vaan tällä kertaa puhdas ja täplätön ja
olivatpa taas kerran hänen harvat niskasuortuvansa oikein solmuksi
palmikoidut. Veitikka leikki hänen silmässään ja hän kopautti vielä
kerran ikkunaan.
-- Grothusingen, nyt poikaseni ajetaan Benderiin!
Epävarmana juoksi översti portaille.
-- Teidän majesteettinne ei ole koskaan ennen taipunut sinne
lähtemään ja nyt juuri siellä hälytyskelloja soitetaan. Siellä on
ikävystytty näin ylhäisiin vieraisiin ja vanha ystävyys on lopussa.
Katsokaa, onko täällä enää yhtään turkkilaista leirissä? Ne toivovat
ennen pitkää saavansa hakata meidät maahan joka sorkan ja ryöstää
paidatkin päältämme.
Kuningas hymähti ja nyökytti päätään.
Silloin iloinen liekki kirkasti Grothuseninkin otsan ja jo
seuraavassa tuokiossa hänen orhiinsa korskui kuninkaan ratsun
vieressä.
Vasten tapaansa ratsasti kuningas käyten vainioiden poikki. Tien
varrella, majojen ulkonevaan olkikattojen alla, seisoi koreiksi
maalattujen pylväiden välissä jo uhkaavia joukkoja, aseinaan
vikatteita ja tussareita, mutta kuningas heille hansikkaallaan
huiski kuin alamaisilleen vain. Benderin pölyisten, kivittämättömäin
katujen varsilla olivat kaupustelijat sulkeneet myymäläluukkunsa ja
sotureita ja kauppiaita kulki aseellisina edestakasin. Ulkomuistilta
he hokivat sulttaanin kirjettä, jossa tämä oli antanut heille luvan
väkisin pakottaa ruotsalaisia lähtemään kotiinsa. He hoilosivat
toinen toistaan kovemmin ja päästelivät hurjia sotahuutoja, mutta kun
he äkkiarvaamatta tunsivat kuninkaan keskessään, kun hänen hevosensa
polki heidän vaippojaan ja kauhtanoitaan, silloin he laskivat alas
keihäänsä ja kumarsivat otsansa maata vastaan.
-- Haha! -- ilkkuivat nuoret haaremitytöt ristikkojen takaa. -- Hänen
päänsä on ruumiiseen verraten liian pieni ja ruumiskin on liian pieni
noiden kamalain saapasten rinnalla. Haha!
Mutta vanhemmat vaimot työnsivät heidät suuttuneina syrjään.
-- Allah, olisippa meillä sellainen herra!
Ja niin puhuen painautuivat he ikkunapuitteisiin palmikoittujen
lehtikoristeiden viereen ja viskelivät lehviä ja kukkasia hänen
tielleen ja yksi kuihtunut ruusu tarttui hänen hattuunsakin.
Vaan sillävälin soivat torninkellot kutsuen asukkaita aseisiin
ruotsalaisia ja heidän ruhtinastaan vastaan.
Tyyneesti tervehtien, ikäänkuin huviratsastuksella ollessaan, jatkoi
kuningas matkaansa katua ylös ja toista alas, kunnes avoin, laskevan
päivän valaisema kenttä taas oli noiden kahden ratsastajan edessä.
Grothusen viittasi kädellään matalan kivimuurin yli.
-- Katsokaa tuota ruohokunnasta tuossa, piispa Malmbergin hautakummun
vieressä. Siinä on Mazepan hauta. Kaksi kummallista sanaa: Mazepan
hauta...! Niin voi maallinen loisto päättyä.
Kuningas nojautui sivulle ja laski ystävällisesti kämmenensä
suosikkinsa polvelle.
-- Grothusen, ystäväni! Jos kuivunut lehti putoo maahan tästä
päivästä tasan sadan vuoden perästä, niin se tapaus on seuraus
lukemattomista muista pikkutapauksista. Tämäkin silmänräpäys on
rengas tapausten vitjassa, jotka ulottuvat aina ijankaikkisuuteen
saakka ja päättyvät Jumalan luojankäteen. Jos nytkin lehti putoo
maahan, tapahtuu se siksi, että juuri sen seikan, eikä minkään muun,
täytyi tällä hetkellä tapahtua. Jos voisimme nähdä kaikki, mitä on
tapahtunut, yhtä selvästi kuin rivin numeroita, silloin voisimmekin
laskea kaikki, mitä tulee tapahtumaan, aina maailman loppuun saakka.
Silloin voisimme sanoa päivän ja tunnin, milloin meidänkin hetkemme
on tullut. Siksi elkäämme koskaan meltomielisesti huolehtiko!
Puolittain alamaisen kunnioituksella, puolittain todellisen ystävän
hellyydellä tarttui Grothusen kuninkaan ojennettuun käteen. Hän
oli nähnyt, että kuningas Varnitsan viinitarhojen välissä urhean
joukkonsa keskessä oli viettänyt elämänsä ehkä onnellisimmat vuodet,
työpäiväinsä sunnuntailevon, oli nähnyt, että hän siellä hyvänä
toverina oli käynyt yhä tuttavallisemmaksi seuralaisilleen. Kolakka
helmikuunilta oli tähtikirkas ja kaunis ja tässä Mazepan haudan luona
tahtoi Grothusen puhua, vaikkakaan hän ei enää omaa ääntänsä voinut
täysin hallita.
-- Lähtekäämme kotimaahamme, -- kuiskasi hän. -- Niin totta kuin
elän, Kaarlo kahdestoista on oleva suuri rauhankuninkaanakin,
on paneva täytäntöön, mitä ei Kristiina voinut, koska hän oli
turhamainen nainen. Kapina on Ruotsissa tekeillä. Matkustakaa kotiin!
Elkää sanoko, ett'en tunne ruotsalaisia. Heillä on vaimot ja lapset
heilläkin. Jos saisimme suuren turkkilaisen sotajoukon mukaamme,
silloin voisimme perustaa protestanttisen liittovaltion, jonka
johtaja Ruotsi olisi. Mutta turkkilaisten laita on kuin helmien: ne
maksavat rahaa. Kohta mulla ei enää ole yhtään kultarahaa lahjoihin
käyttääkseni. Meidän täytyy taipua, taipua oman köyhyytemme edestä.
Sillä se meidät on voittanut, eikä ihmiset... On katkeraa, kun
näkee oven auki ja siltä täytyy väistyä pois ainoastaan siksi, että
kerjuupussi on tyhjä!
Kun kuningas ei vastannut, nojautui Grothusen häntä kohden
puolipimeässä, mutta vetäytyi samassa lannistuneena etemmäs. Hänen
omat sanansa olivat turmelleet sen onnellisen hetken, jona hän oli
saanut keskustella kahden kuninkaan kanssa täydellä luottamuksella.
Nyt oli ystävä kadonnut kylmän, vaikka vielä hymyilevän naamarin taa.
Silloin koetti Grothusen kääntää puheensa leikiksi:
-- Niin, jos meillä olisi rahoja, silloin varustaisimme leirimme
jykeillä kanoonilla, tekisimme siitä voittamattoman viikinkilinnan
keskelle vihollisen maata, henkivartijain tavoin sitoutuisimme
olemaan naista koskaan rakastamatta. Siellä sitten hävittäisimme
rahalta kaiken merkityksen ja söisimme yhteiseltä ruokapöydältä,
mutta Leibnitzin ja muut suuret ajattelijat kutsuisimme vieraiksemme
kunniapenkille istumaan. Heidän avullaan saisimme eri opeista yhden,
eheän järjestelmän, joten meidän linnastamme, vaikka olisimme
vailla maata ja alustalaisia, tulisi ikuinen totuuden ja sovituksen
temppeli. Sen kaiken tekisimme... Vaan nyt meillä ei ole muuta
neuvoa, kuin joko väistyä tai taistella!
-- Meillä ei ole muuta neuvoa kuin taistella! -- vastasi kuningas
ja painoi kannuksensa ratsunsa kylkeen sellaisella voimalla, että
Grothusen jäi istumaan kuninkaan tyhjä hansikas kädessään.
Hän käänteli ja katseli tuota suurta hansikasta. Vihdoin hän sitä
suuteli, kätki sen takkinsa povelle ja kuiskasi:
-- Siellä saat levätä siksi, kunnes minun luotini kuuluu vinkuvan!
* * * * *
Piiritystä odottaessaan kaivoivat ruotsalaiset muutamain askelten
päähän kuninkaantalosta kaivon, jonka viileä lähteensuoni täytti
kirkkaalla vedellä. Varnitsan naiset luulivat, että ken sitä vettä
joi, hän muuttui kovaksi sekä rakkautta että luoteja vastaan. Sen he
mielestään parhaiten näkivät ukko Grothusenista. Hän joi vain viiniä
eikä maistanut tilkkaakaan kaivovettä, ja siksi hän niin lemmensairas
olikin, että milloin hän vain tapasi kauniin tytön, kohta hän kohotti
kultareunaista hattuaan ja taputti tyttöä kahdella sormella leuvan
alle. Niin ei ollut muun joukon laita.