seisalleen. Hän unohti oman arvokkuutensa ja kiersi läheltä
orjattaren, häntä tyystin tarkastaen. Hän tarttui tytön käsiin, tutki
niitä, nosteli niitä ja pudotti ne taas alas. Hän avasi tytön suun ja
tutki hänen hampaansa. Hän tunnusteli hiuksia ja hipiää, mutta tämän
pitkän tarkastuksensa ohessa hän yhäti hymyili.
-- Tällä naisella on kaikki niin suurta... suu ja leukakin ovat
suuria... tyttö, näytä mulle sääresi!
Orjatar teki kömpelön, inhoa kuvaavan liikkeen, kääntyi pois ja
sopersi suuttuneena omalla kielellään:
-- Hyi, mitä hullutuksia niillä on!
-- Hän on sangen typerä, -- vakuutti eunukki selitykseksi. -- Sen
huomasin heti ja kauppiaskin, tuo rehellinen mies, tunnusti, ettei
hän vielä ollut tullut tytölle nimeä antaneeksi, vaan vastaseksi
koristelematta kutsunut häntä Tuhmaksi Ruotsalaistytöksi.
-- No, senpä nimen hän pitäköönkin, kunnes paremman ansaitsee...
Lapseni, paljasta sääresi!
Tuhma Ruotsalaistyttö suuttui ja häpesi yhä enemmän ja piteli
tiukalla jalkoihinsa painettuna pitkää, ruskeaa hamettaan.
-- Ihme lie, jos ei tässä rauhassa saa olla!
-- Mitä hän sanoo?
-- Sitä en tiedä, korkea hallitsijatar. Mutta ehkä hän kelpaa
pesuvaatteita kantamaan.
-- Ei, hänestä teen papukaijaini vartijan, sillä ei kukaan muu
palvelijattaristani jaksa nostella noita raskaita häkkejä. Iltatähden
Tuike, jolla se nyt on huolenaan, on liian hentonen siihen ja hänellä
voi olla suuri tulevaisuus. Mutta käske hänen tarkoin opettaa tämän
uuden tulokkaan tehtäväänsä.
Sulttaanin äiti, jonka uteliaisuus oli lauennut ja jota jo keskustelu
väsytti, käveli ovelle ja käski imettäjättärien tuoda lapset sisään.
Päivät kuluivat ja Iltatähden Tuike opetti uudelle orjattarelle
papukaijain hoidon ja ruokkimisen. Illan suussa, ennen päivän laskua,
istuivat he usein kahden kuiskien puistossa, jonne olivat papukaijain
häkit nostaneet, ja Iltatähden Tuike, joka oli kolmetoistavuotias,
pieni tserkessiläistyttö, kiintyi sydämmestään tuhmaan ruotsittareen.
Kerran käski sulttaanin äiti heidän kantaa vanhimman ja arvokkaimman
papukaijan hopeahäkissään aina rannalle asti, jotta tuo raihnaiseksi
käynyt lempilintu saisi hengittää meren raitista, suolahtavaa
lemua. He laskivat häkin kivipenkille ja istahtivat itse viereen ja
Iltatähden Tuike kiersi silloin hennot käsivartensa ystävättärensä
kaulalle ja rupesi häneltä kaikenlaisia maailman asioita kyselemään.
-- Kerro itsestäsi, minä kerron sitten omista tunteistani.
-- Vähän mulla on kertomista. Lapsena seurasin majuri Enebergin
rouvaa eräästä kaupungista, jonka nimi oli Nyköping, erääseen
kaupunkiin, jonka nimi oli Riika. Siellä jouduin naimisiin
jumalisen ja kelpo sotilaan kanssa, jonka nimi oli Andersson;
mutta kun sitten kaupunkia ruvettiin piirittämään ja rutto rupesi
siellä riehumaan, koetti Andersson pelastaa meitä muutamia
naisia pakoon. Silloin jouduin venäläisten vangiksi; nämä minut
sitoivat ja kulettivat rattailla pitkät matkat, kunnes möivät
turkkilaiselle orjakauppiaalle. -- Sano minulle... osaatko tuon
ihanan tarun tanssin hengettärestä? Etkö? Onko maailmassa mitään sen
onnellisempaa, kuin saada tanssia?
Iltatähden Tuike nousi hiljaa tanssimaan ja silmät puoliummessa
kääntelihe hän ympäri, niin että selälle valahtava huntu aaltoili
kuin persialaisen pyhänsavun sinivalkoiset renkaat.
-- Viraltapantu Messias on mulle ennustanut, että minulle kerran
annetaan kaksisataa huivia ja oma kioski, jonka seinät ovat
punaisella damastilla verhotut. Uskon varmasti, että hänen sanansa
toteutuvat, jos vaan saan tanssia padisjan edessä. Tiedätkö, en voi
nukkua öisin, sitä vain maatessani ajattelen. Ehkäpä, niin ajattelen
joka ilta, ehkäpä jo huomenna saan tanssia padisjan edessä. Vielä
hän minua tuskin on nähnyt... Mitä ajattelet sinä tavallisesti
illoin? Niin, tarkotan, että mitä sinä unelmoit, mitä toivot? Etkö
juuri mitään? Onko sinusta sitten niin kovin hauskaa kävellä täällä
papukaijain parissa ja hoitaa yksitoikkoista, vaivaloista virkaasi?
En ole sitä iloa kuullut kenenkään ennen kehuvan.
Minusta on oikea kiusa ruokkia noita tuhmia elukoita. Sinä olet
kummallinen tyttö, jota ei kukaan voi oikein ymmärtää.
Tuhma Ruotsalaistyttö istui ääneti ja murjottavana. Hän leikki tuon
häkissä olevan, lähes yhdeksänkymmenenvuotiaan papukaijan kanssa ja
koetti opettaa sille joitakin kotikielensä sanoja, kuullakseen sitten
elävän olennon niitä lausuvan.
-- Opi nyt kauniisti sanomaan Andersson, -- kehotti hän.
Mutta tuo ylpeä ja pahantuulinen lintu korisi vain ja rääkyi eikä
matkinut häntä.
Silloin hän rupesi tuijottamaan sitä venetialaista kauppalaivaa, joka
siinä lahdella, kullatut lyhdyt etumastossaan ja ympärillä liehuvain
kalalokkien ja vihanneksia kauppaavain palkoveneiden keskessä,
kuivasi iltapäivän paisteessa hervottomina lepattavia purjeitaan.
Viiritankojen lipunkielet olivat niin pitkät, että ulottuivat veteen
saakka ja palkovenheiden soutajapojat koettivat kilvan tavotella
niiden liepeitä, joita iltatuuli heilutteli.
Ensi kertaa ruotsalaistyttö oikein omaa tarinaansa mietti. Hänestä se
oli hullunkurinen ja mahdoton, oli kuin sulttaanin kyttyräselkäinen
narri olisi sen satuna kertonut, puistellessaan hatussaan
rannerenkaita ja nauriinkuoria ja kukonsulkia ja langanpäitä. Kun hän
näki oman varjonsa, jonka ilta-aurinko pitkäksi venytti kivitantereen
kuvioita myöten, täytyi hänen hymyillä, aivan kuin jos hän olisi
sulttaanin hautakappelissa jalallaan töksähtänyt ruotsalaisia
matka-arkkuja vastaan ja pyhältä rukouspöydältä, löytänyt parin
smoolantilaisia vuohennahkaisia lapikkaita. Mutta hänen luonteensa
mukaista ei ollut kauaksi vaipua kädet sylissä mietteisiin ja pian
hänet käytävältä kuuluvat askeleet herättivät.
Sieltä tuli silmälääkäri kantaen ihmeitä tekevää
kollyriumi-voidettaan agaatipuisessa rasiassa, mutta itse hän oli
sokea, joten häntä täytyi kädestä taluttaa. Korkeiden sipulikasvien
takana liehui siellä puutarhanhoitajan vaalea kauhtana ja
kantotuolissa, joiden esiriput olivat huolellisesti alasvedetyt,
kuuntelivat kadehtit kadinit (sulttaanin lemmikkivaimot) hetkisen
meren laineikon loisketta. Tunturintapaisena kohosi taaempana miltei
synkällä uhalla koko tuo tälle maalliselle onnelle vihitty luostari,
jonka korkeimpiin huippuihin ainoastaan onnen rohkeimmat rimpuilijat
uskalsivat kiivetä, sieltä vaivainsa palkkioita poimiakseen tai
romahtaakseen maahan verisinä vainajina. Tuuheat plataanit ja tammet
varjostivat rantaa pitkin vihannoivaa ruohokkoa. Ensimmäisen muurin
yläpuolitse kohottelihe myrtti- ja laakeripensaitten takaa haaremin
pitkä seinä, joka oli melkein viiniköynnösten ja ruusukasvien
peitossa ja jonka pienten ikkunain edessä oli puinen ristikko.
Mutta ylinnä, siellä, mistä kaikkivaltias olento katseli alas
valtakuntaansa ja missä hän sekotti jääkylmää viiniä tahotuihin
turkkilaislaseihin, siellä kohisivat lehtikuuset ja sypressit
tummahtavina kuin tunturin metsä, ja marmoriset huvimajat loistivat
niiden lomitse kuin valkonen lumi.
-- Päivä laskee, -- virkkoi Iltatähden Tuike. -- Kävelkäämme alas
ruohokkoon leikkimään. Sisarkulta, mitä mietit?
-- On kohta vuosi siitä, kun viimeksi Jumalansanaa olen kuullut...
Mutta ilma käy kolakaksi, on aika nostaa sisään poteva lintu, ettei
se raukka vilustu.
-- Mitä välität tuosta räähkästä! Ei kukaan näe meitä. Tule,
sisarkulta, tässä käteni!
Tuhma Ruotsalaistyttö tarttui nyrpeän näköisenä raskaaseen häkkiin
eikä vastannut mitään. Yksin hän sen kantoi noita korkeita
loppumattomia portaita ylöspäin ja kun rukoushetken julistajain ääni
Hagia Sofian tornista käski kaikkia oikeauskoisia polvistumaan,
mutisi hän itsekseen omalla kielellään:
-- Täytyy kai tässä muistaa tehtävänsä, vaikkei aina seisoisikaan
vartioita pensaikon takana vaanimassa!
Sen illan jälkeen hän oli yhä nyrpeämpi ja murjottavampi ja naurellen
toiset orjattaret hänen jälkeensä katsoivat, kun hän kömpelönä
harhaili haaremin lukemattomissa käytävissä ja kuistikoissa, joissa
vahtivat eunukit uneliaina seisoivat ja katselivat Bitynialaisen
Olympos-vuoren kaukaisia huippuja. Eikä enää pieni Iltatähden
Tuikekaan tullut häntä hentosin käsivarsin syleilemään, tanssi vain
hänen takanaan ja huuteli joskus ivaten piilopaikoistaan:
-- Varo, varo vain tuota potevaa lintuasi!
Eikä Tuhma Ruotsalaisnainen tätä kohtaloaan surrutkaan. Hän ei
ikävöinyt eikä toivonut. Huomispäivältä hän ei pyytänyt enempää
kuin eilinen oli antanut, mutta hänen mieltään kiukustutti
yhä enemmän nähdessään kaikkea tuota vierasta turhamaisuutta
ympärillään. Papukaijat olivat pian ainoat, jotka paapatuksillaan
joskus houkuttelivat hänet vastaamaan ja erityisesti hän suurella
hellyydellä hoiti tuota suurinta ja ilkeintä lintua, joka oli nähnyt
yhdeksän sulttaania. Eikä hän tehnyt sitä siksi, että tuo lintu oli
vanhin ja etevin, vaan siksi, että se oli kituvin. Kirkkaiksi kuin
kristallin pesi hän ne alabasterimaljat ja lusikat, joista hän lintua
syötti; väliin hän istui lintusten luona koko yön. Ja orjattaret
huomasivat, että hän palveli muitakin kuin papukaijoja. Eräänä
helteisenä yönä oli näet eunukki unhottanut täyttää vedellä sen
juoma-astian, joka aina sijaitsi hänen makuumattonsa vieressä; hetken
nukuttuaan hän heräsi ja häntä tuntui janottavan. Silloin tuli hän
ajatelleeksi, ettei viikkokausiin ollut pisaraakaan satanut ja hän
päätteli siitä, että tulppaanitkin majan edustalla lienevät janoiset
kuin hän itse. Kuta kuivemmalta hänen kurkussaan tuntui, sitä
selvemmin oli hän tuntevinaan kukkasten tuskat. Vihdoin hän nousi,
otti toisten orjatarten täydet juomamaljat, meni ulos ja kasteli yön
pimeässä tulppaanipenkereen. Siellä hänet eräs eunukki tapasi ja otti
kiinni, arvellen hänen hiipivän siellä varastelemassa. Ja paljo siitä
haaremissa puhuttiin, mutta sulttaanin äiti osotti hänelle täyttä
luottamustaan. Joskus antoi hän ruotsalaistytölle tallennettavaksi
kukkaronsakin, jonka hän muuten aina itse vyöllään kantoi.
Papukaijojaan hän aamusta iltaan ruokki, ja kun vartijat joskus
häntä puhuttelivat, vastasi hän nyrpeästi. Mutta kun hän väliin
tunsi Viraltapannun Messiaan, joka rannan valkosilla kivillä seisoi
kuin kurki yhdellä jalalla, silloin vilun väreet hänen ruumiissaan
risteilivät.
Eräänä päivänä käski hovin ylihoitajatar hänen kantaa papukaijanhäkin
Perikioskiin, joka sijaitsi ulommaisna meren partaalla, ja käski
hänen itsensä, puettuna karkeimpaan kameelinkarvaiseen pukuunsa,
odottamaan siellä päivänlaskun aikana.
Vastaukseksi tyttö tapansa mukaan murahti muutamia outoja sanoja, ja
sitä hän yhä jatkoi häkkejä alas kantaessaan. Kun sitten hämärissä
lukemattomat pienet lasilamput valaisivat tulppaanipenkereet, joten
koko puutarha näytti loistavan maasta nousevain liekkien valossa,
pukeutui hän siihen kurjaan mekkoon, jota hän ei ollut käyttänyt sen
aamun jälkeen, jolloin hän orjatorilla seisoi.
Hänen astuessaan Perikioskin eteiseen olivat kaikki sulttaanin
tanssijattaret jo siellä koossa, päässään pienet papukaijan
höyhenistä tehdyt hunnut ja samanlaisia höyheniä koristeina
puvuissaan ja hopealta kuultavissa harsoissaan. Keskessä seisoi tuo
lihavahko ylihoitajatar silmillään neliskulmaiset, kultareunaiset
lasit ja kädessään suuri pergamenttikäärö. Hän oli näet hyvin oppinut
ja kirjoitustaitoinen ja sepitteli kauniimpia runoja ja satuja kuin
yksikään miehinen mies koko sulttaanin valtakunnassa.
-- Kas tässä, lapseni, -- virkkoi hän, ja kiinnitti pienen
höyhenruunun Tuhman Ruotsalaistytön lujalle solmittuun
palmikkonutturaan. -- Nyt on meidän valmistettava ilohetki
korkealle sulttaanittarelle, padisjan äidille, ja sitävarten
vietämme vanhanaikaisen vuosijuhlan, jota kutsutaan Papukaijain,
Seppelöimiseksi. Kaikki nämä orjattaret ovat taitavia tanssijoita,
sinä yksin et sitä taitoa osaa. Juuri siksi tulee sinun seistä piirin
keskellä ja koettaa matkia toisia pitkillä käsivarsillasi ja suurilla
jaloillasi... Siitä juuri tulee illan hauskin numero.
-- Niin, niin, -- paapatti Iltatähden Tuike ylihoitajattaren selän
takana matkien hänen ääntään, -- siitä juuri tulee illan hauskin
numero.
-- Eipähän, siitä ei mitään tule, vastasi ruotsalaistyttö. --
Osataanhan sitä meilläkin tanssia, vaikka siellä tartumme toistemme
käsiin... näin... ja sitten tanssimme näin... ja tahtia poljemme,
että tanner soi, ja sitä tehdessämme laulamme: Hei, vilivili
valssaamaan.
Hän oli tempassut pari tanssijatarta mukanaan ja veti heitä
raskaaseen polkutanssiinsa, mutta hovin ylihoitajatar säikähti siitä
niin, että neliskulmaiset silmälasit valahtivat nenältä. Hän tempasi
taskustaan pienen hopeasuomuksilla peitetyn sauvan, jonka päähän
sinetti oli kaiverrettu, ja koputti sillä vilkkaasti ovipieleen:
-- Huoneeseen, tuon esiripun taa, voi sulttaanin äiti minä hetkenä
tahansa saapua ystäviensä seurassa. Ylihistoriankirjoittaja siellä jo
varalta istuu, kertoakseen tästä juhlasta Häitten kirjaan. Olettehan
järjiltänne, kun sellaisen metelin nostatte! Aasit tallissa voivat
tuolla tavoin tömistää jalkojaan, mutta tanssia se ei ole, sillä
tanssin tulee ennen kaikkea olla kauniin.
Tanssijattaret nauroivat, suussaan imien sokeroittuja kastanjoita,
hihittivät ja läähättivät, niin että heidän täytyi sohville
levähtämään istua, vaan eunukit kätkivät nauravat kasvonsa ja
valkoisilta paistavat hampaansa oviuudinten taa.
Silloin ei ruotsalaistyttö enää tiennyt mitä hän teki. Kaikki se
katkeruus ja kiukku, joka hänessä vuosikausia oli kytenyt, suli
yhtäkkiä yhdeksi vihan virraksi ja sanat tulivat kotimaan karkealla
kielellä torvenaan hänen suustaan:
-- Vie minut hitto, jos vähääkään välitän teistä taikka teidän
mustista naamoistanne... en tuon enempää. Te, jotka elätte
hekkumassa ja haureudessa ja synnissä! Ette osaa rupattaa muusta kuin
niistä kahdestatoista onnellisesta, jotka saavat padisjaa palvella...
herra jesta, niin, onnellisesta...! ja seitsemästä kadiinista
(lemmikkivaimosta), jotka saavat jokainen kaksisataa huivia... Onko
se siivoa, kun on yhdellä miehellä joka kamarissa vaimo pitkin koko
taloa! Hyi, ja vieläkin hyi! Minä olen rehellinen nainen, semmoinen,
jommoista ette koskaan ennen ole nähneet tässä pirun pesässä... Nyt
te, hitto soi, kerran saitte totuuden kuulla!
-- Hyvin hyvästi! -- virkkoi ylihoitajatar, joka sanaakaan
ymmärtämättä oli hänen liikkeitään seurannut. -- Oikein hyvin! Noin
juuri sinun on riehuttava... lue runosi vain vähän hiljemmin. Ääni
hieman pehmeämmäksi! Ehkä vähän vähempi niskan nykkiminen myöskin
riittää... hullunkurista esittäessäänkin voi olla miellyttävä. Ota
nyt käsiisi tämä vasu. Siinä on, kuten näet, raikas ruusupehko.
Olen itse antanut Viraltapannun Messiaan sen siihen istuttaa, sillä
ei kukaan osaa sitä kätevämmin tehdä kuin hän. Heti kun tanssi
päättyy, tulee sinun astua esiin ja polvistuen laskea korin sille
perlemo-pöydälle, joka vanhimman papukaijan eteen on asetettu.
Kankeana kuin vanha sypressi otti ruotsalaisnainen korin käteensä,
mutta hänen silmäinsä edessä musteni maailma ja suonenvetoisesti
hän vasun kanninta puristi. Pilan ja naurun esine oli hänestä tässä
talossa jo alunpitäin tehty, mutta siitä hän ei ollut välittänyt;
nyt vasta, kun hänet vaadittiin esiintymään pelkällä olennollaan
hauskuttaakseen muita, tunsi hän, kuinka avuton, kuinka yksinäinen
hän todellakin oli.
Huilut ja rummut rupesivat soimaan esiripun toisella puolella ja
hetken kuluttua kolisti ylihoitajatar uudelleen sauvallaan ovipieltä.
Silloin vetäytyi peitto sivulle ja tanssijattaret marssivat
kaarikattoiseen saliin, jossa kukkasilla verhotut papukaijanhäkit
olivat tähdenmuotoisten lamppujen alla. Kun lauma oli ääneti
tervehtinyt sulttaanin äitiä, joka makasi patjavuoteella, levitti
hovin ylihoitajatar pergamenttinsa ja luki tuon hyvin sirosanaisen
puheensa.
-- Jalot papukaijat, te, joille on suotu kukkasten kauneus ja
ihmisten ääni! Tanssin hengettären taru on tämä. Joku aika sitten
eli eräs kerjäävä dervishi, nimeltään Turk. Hän makasi paljaalla
maalla ja kulki alasti katuja pitkin, pukunaan vain suuri turbaani.
Eräänä päivänä, kun hän joi vettä tammen alla kasvavasta lähteestä,
näki hän pojan, joka tanssien leikki papukaijan kanssa ja koetti
kierasta jalokivillä koristettua sormusta sen toiseen jalkaan. --
Jos olet sulttaanin poika, virkkoi Turk, ei sinun pitäisi ajatella
tanssia eikä turhuutta. Opi ymmärtämään, että kuollutta jalokiveä
kalliimpi on vesipisara, sillä se kieltäsi virkistää, ja rubiinia
kalliimpi on veripisara, sillä se kuljettaa elämän tulta jäseniisi.
-- Poika vastasi: -- Kiittämätön, väsynyt mies! Toisin opettaa mulle
isäni; hän opettaa, että jalokivi ja rubiini ja kaikki kauneus maan
päällä on yhtä elävää kuin sydämmessämme veri, ja se helmeilee
kasteena siinä puussa, joka varjostaa koko maan ja jonka nimi on
Jumalan rakkaus. Kun sitä puuta katson, en voi istua enkä maata,
vaan tanssin hengetär minut valtaa ja minun täytyy nousta maasta.
-- Tämän sanottuaan rupesi poika taas tanssimaan, niin sulavasti
ja hiljaa, ettei kerjäävä dervishi hänestä silmiään irti saanut
ja hänestä tuntui, että hänenkin täytyy tanssia. Ensin tahtoi hän
kumminkin vielä virkistyksekseen juoda kahmalollisen vettä, vaan kun
hän kumartui kuvastavan lähteen yli, häpesi hän omaa rumuuttaan ja
takkuista partaansa ja jäi siihen istumaan kuin kivettyneenä. Silloin
lensi papukaija säälien hänen luokseen ja istahti, kimalteleva
jalokivisormus jalassaan, levitetyin siivin hänen turbaaninsa päälle,
sitä loistavana töyhtönä koristaen. Taas katsoi dervishi kuvaansa
lähteestä. Ja vavisten hän nousi ja tanssi pojan kanssa ja lausui
sen lupauksen, että siitä päivästä hänen luostariveljensä tulisivat
leikkien ja tanssien kiittämään Jumalaa. Jalot papukaijat, sen
tanssin muistoksi teitä tänä yönä seppelöimme ja palvelemme.
Tämän puheen loputtua alkoivat orjattaret keinuen käänteleimään ja
tanssimaan. He liikkuivat niin hiljaa, että heidän askeleensa eivät
matolla kuuluneet. Heidän harsopukunsa liehuivat heidän ympärillään
väljinä kehinä, synnyttämättä hienointakaan huminaa, ja huilujen
ääni soi talttuneelta ja kaukaiselta, kuin laulu etäisestä, merellä
keinuvasta laivasta.
Silmät ummessa kohotti Iltatähden Tuike käsivartensa niskan kohdalle,
onnellisena kun tanssissa sai näyttää ja itse ihailla lempeää
kauneuttaan. Hänen jalkansa ei ollut kuin kämmenen kokoinen ja
hiukset ulottuivat polvitaipeeseen saakka. Hän ei tiennyt maailmasta
muuta, kuin että se oli suloinen, eikä toivonut muuta, kun että
padisja kerran antaisi hänelle kioskin, jossa seinäverhot olisivat
punasta damastia ja jonka suihkukaivossa hajuvesi poriseisi.
Keskelle tuota ihmisperhosten hiljaa heiluvaa laumaa oli Tuhma
Ruotsalaistyttö käskyn mukaan pysähtynyt ja hän tunsi lampuista
riippuvain tupsujen ja koristeiden hipasevan päälakeaan. Hän ei itse
ollenkaan tiennyt, kuinka ylevän ja kauniin näköisenä hän siinä
seisoi karkeassa karvapuvussaan. Eikä hän sitä ajatellutkaan. Hän ei
tuntenut kiitollisuutta Jumalaa kohtaan siitä, että hänen piirteensä
olivat kirkkaat ja puhtaat ja hiuksensa pehmeät kuin se silkki, josta
Brussan naiset sulttaanin äidille pukuja kutoivat. Eikä hänelle
johtunut mieleenkään, että maailma oli kaunis ja että aistillinen
riemukin voi olla viatonta. Hän ei voinut tanssia, ei tietämättään
sujuttaa käsiään kuin innostunut papitar, hän ei voinut huulillaan
kiitosta laulaa, vielä vähemmin jäsenillään. Sellaista lahjaa ei
ollut Jumala hänelle antanut. Hän kyllä oivalsi, että kaikki nämä
Tserkessian ja Lesbon tyttäret olivat köyhissä majoissa syntyneet ja
oppimattomia kuin hän, mutta heillä oli siltä taito, jota hänellä
ei ollut, he tunsivat tanssin salaisuuden. Siksi hän yhäti maahan
katsoi, mutta hän tunsi, että ylihoitajatar häntä tyytymättömänä
tähysteli läpi neliskulmaisten silmälasiensa.
Kauan hän koetteli olla sitä huomaamatta. Vihdoin hän hytkähti;
hän muisti, että hänellä oli käsky matkia toisia, olla narrina.
Huojuttaen lanteitaan hän pari askelta astui.
Kohta kuului ympäri salin tirskuntaa ja supatusta, kuin tuulen
viskellessä avoimesta ovesta kuivia lehtisiä kiviselle lattialle.
Ja kun hän katseensa kohotti, näki hän, että katselijat siellä
kuiskivat ja kädet suun edessä hillitysti nauroivat hänen
kömpelyydelleen. Hän oli täyttänyt käskyn, hovin ylihoitajatar oli
tyytyväinen, mutta häpeä hänet taas jäykäksi kangisti. Lampun häkä ja
kukkasten lemu nousi hänelle päähän. Ja kun tanssi vihdoin pysähtyi
ja hän kantoi korin tuon vanhimman papukaijan eteen, joka vaivaisena
istui kokoonlyyhistyneenä ja toista silmäänsä tiirotti, silloin hän
tuskin enää näki mattoa edessään. Hänen kätensä rupesivat horjumaan
ja juuri kun hän polvistuen ojensi uhriaan häkkiä kohden, luiskahti
kori liukkaalta perlemopöydältä ja ruusupensas putosi maahan.
Silloin ryömi kohta joukko myrkyllisiä kuoriaisia, skorpiooneja,
korin reunan yli esiin ja mullasta sen pohjalta kohottelihe käärme,
jolla oli leveä, litteä pää.
Hetkisen käärme notkeasti keinutti ruumistaan edestakasin, niinkuin
siihenkin olisi tanssin hengetär tarttunut. Sitten se vetäytyi
nopealla, aaltoilevalla liikkeellä kokoon ja kurkotti papukaijaa
kohtaan auki ammottavan, sähisevän kitansa. Peljästynyt lintu takoi
meluten siipiään häkin hopeaista verkkoa vastaan, päästäkseen
vartijansa luo ja saadakseen suojaa. Koko tuossa haudanhiljaisessa
kioskissa, jossa naurajat olivat kalvenneet ja pudotettuja sulkia oli
hujanhajan lattialla, kuului yksi ainoa tuskanhuudahdus; papukaija
se kirkasi nyt sen sanan, jota hoitajatar sille niin uutterasti oli
koettanut opettaa:
-- Andersson! Andersson! Andersson!
-- Jopahan muistit! virkahti ruotsalaistyttö. Hän oli noussut
lattialta ja hän ikäänkuin näki silmäinsä edessä, miten Viraltapantu
Messias kätki käärmeen ja kuoriaiset ruusupensaan juurien alle
vasuun. Mutta sitä hän ei enää muistanut, että peljästyneitä katsojia
oli lauma hänen ympärillään, kiivenneinä sohville ja seinämille
pakoon.
Varovasti tarttui hän koriin ja kantoi sen avoimen ikkunan luo.
Käärme käänsi päänsä häntä kohden ja nuoli kielellään ilmaa. Nainen
nosti koria ylemmäs ja yhä ylemmäs paremmin jaksaakseen ja viskasi
sen sitten alas laakeripensaikkoon. Vaan kun hän veti kätensä sisään,
oli käärme kietoutunut hänen käsivartensa ympäri. Se iski ikeneensä
hänen ranteeseen, jotta siitä veri tirskui, eikä hellittänyt siitä
ennen, kuin tyttö sen lattiaa vastaan painoi ja suurella jalallaan
sen pään murskaksi polki. Silloin hän astui pari askelta sivulle ja
jäi seisomaan, selällään seinään nojaten.
Nyt vasta ruvettiin taas kuiskimaan ja puhumaan hänen ympärillään;
mutta tuo ylpeä, valkohapsinen sulttaaninäiti, joka oli nähnyt
janitsaarien palottelevan vääräuskoisten ruumiita Seraljiportin
ulkopuolella ja joka monena yönä oli kuullut "äänetönten" hiipivät
askeleet puiston siloisilla käytävillä, hän astui esiin ja tutki
kauan ja tietävän silmällä verta vuotavaa käsivartta.
-- Kallis lapseni, -- virkkoi hän hiljaa, ja syleili ja suuteli
kuolevaa ruotsalaista orjatarta. -- Olet hengelläsi pelastanut
lempilintuni. Vaan sinä olet samalla antanut meille kaikille vaikean
arvoituksen aprikoitavaksi. Kuinka ovat jokapäiväiset velvollisuutesi
ja ikävät, yksitoikkoiset arkitoimesi voineet käydä sinulle niin
rakkaiksi, että se kaikki, mitä me tavottelemme, sinusta näyttää
narripeliltä ja joutavalta leikiltä? Sinua on pilkattu syystä,
että et ole tuntenut tanssin salaisuutta... Lapseni! Helpompi
tuon salaisuuden perille on päästä, kuin sinun arvoituksesi. Minä
kiittäisin jumalaa, jos hän joskus edes antaisi sellaisten äitien
kasvattaa meidän poikiamme!