täytyi keksiä syy menettelylleen.
-- Hyvät herrat, en voi oikein hyvin, menen ylös huoneeseeni
lepäämään.
Hän oivalsi, että hänen ei enää tarvinnut hakea auttajaa, vaan
itsenäisenä ja yksin hänen itsensä tuli totuuden todistajaksi ruveta.
Aamuvalo täytti koko hänen kammarinsa. Se oli juuri sen huoneen
yläpuolella, jossa toiset olivat koolla, ja tuon puutalon seinät ja
lattiat olivat niin ohkaset, että hän vielä selvästi saattoi kuulla
Agrellin äänen.
Hän avasi matka-arkkunsa, jossa oli joukko turkkilaisia pukuja ja
vaatteita lähettiläiden käytettäviksi, kun nämä joskus tuntemattomina
tahtoivat kaupungilla liikkua. Kultaompeleet ja värikkäät tupsut
kimaltelivat ja verkalleen hän avasi ruotsalaisen takkinsa,
vaihtaakseen sen tuohon vieraaseen pukuun. Ja kun hän sen vuoteelle
laskettuna näki, kun hän näki sapelin viiltämät haavat, jotka olivat
parsimalla korjatut ja kun hän vuorissa tunsi neulanjälet, joilla
hänen äitinsä siihen oli neulonut kiinni hänen todistuksensa ja
passinsa, silloin hänestä tuntui vaikealta tuosta vanhasta puvusta
erota. Hän heittäytyi silmilleen vuoteelle, syleili nukkavieruja
vaatteitaan ja peitti kasvonsa takinvuoriin, kuin pehmeään patjaan.
-- Jumalani! -- kuiskasi hän. -- Senkö tehtävän olet ruotsalaisille
antanut, että heidän huonossa maailmassa tulee osottaa, mitä
köyhyys ja avoin otsa jaksavat toimittaa. Eikö heitä voitettu juuri
köyhyytensä vuoksi! Eivätkö he juuri köyhyytensä avulla nostaneet
päätään, niin että heitä ihmiset kunnioittivat. Jos heillä olisi
rahoja lahjoakseen koko Seraljin eivätkä häpeisi niitä käyttää,
olisivat kaikki sulttaanin sotaväet heidän käskettävinään. Eikö ole
sinun tahtosi, että, kun tsaari maksaa rahalla, tulee heidän maksaa
hengellään!
Lattian läpi hän vielä kuuli, kuinka Agrell luki raamattua.
-- Ja maan kuninkaat parkuvat häntä, jotka hänen kanssaan huorin
tekivät ja hekumassa elivät, koska he hänen palonsa savun näkevät;
ja niiden pitää taampana seisoman hänen vaivansa pelvon tähden ja
sanoman: Voi, voi sitä suurta kaupunkia Babylonia, sitä väkevätä
kaupunkia...! Sillä yhdellä hetkellä tuli sinun tuomios. Ja
kauppamiehet maan päällä itkevät ja murehtivat häntä, ettei kenkään
enempi heidän kalujansa osta; Kulta- ja hopeakaluja ja kalliita kiviä
ja päärlyjä ja kalliita liinavaatteita ja purppurata ja silkkiä ja
tulipunaista ja kaikkinaisia kalliita puita, ja kaikkinaisia astioita
elephantin luista ja kaikkinaisia astioita kalliimmista puista ja
vaskesta ja raudasta ja marmorista, ja kaneelia ja hyviä hajullisia
ja voidetta ja pyhää savua ja viinaa ja öljyä ja sämpyliä ja nisuja
ja karjaa, lampaita ja hevosia, rattaita ja orjia ja ihmisten
sieluja...
Celsing näki edessään suuren kaupungin ja sulttaanin, joka läheni
hevosensa seljässä ja hän näki itsensä, jonka tuli valituskirjan
antaa. Mutta sitten hänestä näytti, että turbaanit muuttuivat
koiranputkiksi ja voikukiksi erään veräjän vieressä, jossa muutamat
avojalkaiset mäkilapset ojan partaalla leikkivät kaarnaveneillä.
Mökin kupeella, istuinlaudalla, istui hänen äitinsä ja näytti,
kuinka taitavasti hän oli salakätköön ommellut paperit takinvuorin
sisäpuolelle. Celsing nousi ja pyyhkäsi otsaansa, sekä lausui
ääneensä, kuin jos olisi hän äidilleen puhunut:
-- Kernaammin kuin suonemme, että ruotsalaisista tulee ivalaulun
esineitä ja kerjäläisiä, joita sauvoilla taloista häädetään,
kernaammin heistä yksi henkensä uhratkoon!
-- Kenen kanssa puhut? -- kysyi samassa Agrell, joka nousi portaita
ylöspäin kamariin. -- Olethan sulkenut oven sisältäpäin, etkö suo
minun levätä vuoteessani?
Celsing kääri vikkelästi vaatteensa kokoon ja vetäsi mytyn
tarkasti solmuun. Ja hän kiinnitti siihen paperilipun, johon hän
kirjoitti, että hän lahjoittaa ne kaikki palvelijalleen, jottei
kukaan muukalainen pääsisi kantamaan hänen rehellistä, ruotsalaista
soturintakkiaan.
-- Hyvä veli -- huusi hän Agrellille. -- Elä suutu minun
ominaisuuksiini, vaan anna minun vielä olla yksin muutamia
silmänräpäyksiä.
Sillaikaa pukeusi hän poimukkaisiin turkkilaisiin housuihin, pisti
lipokkaat jalkoihinsa ja pujotti käsivartensa tuon keltaompeleisen
takin hioihin. Huolellisesti kätki hän valituskirjeen vyönsä alle,
sovitti sitten punasen suippolakin päähänsä ja avasi varovasti
ikkunan.
Agrell istahti ylimmälle portaalle, vaan väänsi aina vähänväliä lukon
kääkkää. Celsing on hiljainen ja suljettu nuori mies, ajatteli hän,
eihän sitä tiedä mitä tuossa salaluonteessa piilee, vaan kovin olisi
sopimatonta, jos hän täällä rupeaisi antautumaan minkäänlaisiin
seikkailuihin.
Hän väänsi kerran vielä lukkoa ja virkkoi:
-- Et sinä ole syntynyt etkä kasvanut tuhmuuksia tekemään, veli
Celsing, vaan vanhemmaksi päästyäsi rauhassa elämään ja kaaliasi
viljelemään... Mitä se tuo nyt merkitsee, että sinä siellä poljet
lattiata edestakasin etkä avaa mulle ovea?
Mutta Celsing ei vastannut. Hän nousi ikkunaan ja kastanjan oksia
myöten hän hiljaa maahan kapusi, jotteivät ystäväin varoitukset eikä
viimeinen kädenpuserrus saisi häntä horjumaan päätöksestään.
Puutarhassa asteli joukko palvelijoita vaaleansinisissä takeissa
ja olalla suuret, hopealta ja kullalta kiiltävät olkalaput, jotta
pinnalta salaisivat lähetystön köyhyyden, mutta he olivat nyt talon
toisessa päässä. Taakseen katsomatta hiipi Celsing portin kautta
kadulle ja kun hän vihdoin saapui Hagia Sofian ja Seraljin väliselle
torille, astui hän suuren puun alle seisomaan kerjäläisten ja
raajarikkoisten joukkoon. Tässä on paikka, ajatteli hän, jonka Jumala
minulle on osottanut. Te raukat, jotka kainalosauvoilla kuljette, te
köyhät, joilla tuskin on kiveä mihin päänne kallistaa, oppikaa minun
maamiehiltäni, miten tie ylöspäin kulkee!
Ei hän katsettaan siirräyttänyt Korkeuden Portista, josta vahtivat
kapidsjat sapeleineen häätelivät uteliaita ulommas ja jossa, märkinä
yön sateesta, kaksi katkastua päätä oli muurin syvennyksessä
portinpielessä. Tottumaton kun oli mataloihin, kannattomiin
lipokkaisiin, tuntui hänestä, kuin olisi hän ollut tavallista
pienempi, vaan kun hän varpailleen nousi, näki hän turbaanien ylitse
tuon laajan pihan, jossa janitsaarit vartioivat, ja sen takana toisen
portin, Menestyksen portin. Valkoset eunukit siellä raivasivat leveän
tien kultaompeleisten silkkipukujen ja huojuvain turbaanisulkain
väliin. Siellä seisoivat partaiset ulemat kirjavissa vaipoissa
ja sinervissä saappaissa, siellä agaijalaiset taivaansinisissä
kauhtanoissaan ja sotilaat korkeissa keltasissa lakeissa, kaikki
kurottautuen katsomaan vielä salvassa olevaa porttia. Siitä piti
sulttaanin tuleman. Sen hän tiesi. Ja hän luki itsekseen muistista
loppusanat sen kirjeen, jota hänen sormensa vyön alla hypeltelivät:
-- Tämän on kenenkään pyytämättä, mutta totuuden ja ahtaalla olevain
maamiestensä puolesta kirjoittanut Ruotsin alamainen Kustaa Celsing.
Tuossa kirjeessä oli hän kertonut suurvisiirin ja virkamiesten
kavaluudesta, mutta kun siinä kaikki kulta ja hopea kimalteli
päiväpaisteessa näytti hänestä, että hän sittenkin oli sanonut liian
vähän. Hän muisti olkisäkeillä täytetyt kärryt, joissa hänen sairas
kuninkaansa ajoi arojen yli. Hän muisti, kuinka Benderissä överstit
ja kenraalit mustasivat kuluneiden takkiensa ompeleita, jotteivät
kulumanjäljet pistäisi turkkilaisten silmiin. Ja kumminkin oli hän
nähnyt mahtavain sanansaattajani kumartuvan näiden pakolaisten edessä
vilpittömämmällä kunnioituksella, kuin millä tässä kadulla seisovat,
vapisevat katselijat nyt laskivat turbaaninsa maata vastaan.
Kauhun hiljaisuus levisi yhtäkkiä ihmisaavikon yli ja ylhäältä
Hagia Sofian tornista rukouksen julistajat alkoivat virren.
Celsing kuuli heidän tervehtivän Muhamedin keisarillista
jälkeläistä tuosta kirkosta, jonka kaareva kivikatto oli psalmeja
veisattaessa rakennettu kristilliseksi ihmetyöksi ja jossa pyhien
marttyyrien luusiruja oli seinään muurattu joka kahdennentoista
tiilikerroksen väliin. Hän tarttui erään kerjäläisen sauvaan,
voidakseen yletä ylemmäs näkemään. Menestyksen avatusta portista
näki hän suurvisiirin pyramiitinmuotoisen päähineen ja viheriän
kauhtanan, näki vaaleansinisen hevosväen ja sulttaanin omat,
tummanvihreät agaijalaiset ratsumiehet. Siinä kulkivat punapukuiset
telottajat köysikimput kädessään, kahvinkantajat ja vedenkantajat
käsiliinoineen, tarjottimineen ja kultakannuineen, ja vihdoin
läheni, silkkisten lippujen varjostamana, sulttaani, Ahmed kolmas,
tulppaanijuhlain ja hääpitojen herra.
Celsing kaivoi molemmin käsin vyönsä alustaa ja tempasi esiin kirjeen.
-- Jumala armahtakoon tuota onnetonta! -- kuiskailivat hätääntyneinä
kerjäläiset. -- Hän on mielenvikainen, joka ei tiedä mitä hän tekee.
He tarttuivat hänen takkiinsa, vetääkseen hänet takasin, vaan he
olivat liian voimattomat ja heikot. Silloin rupesivat raajarikkoiset
häntä sauvoineen peittoamaan, mutta hän ei sitä tuntenut, ja kirje
korkealla päänsä päällä tunkeutui hän janitsaarien joukkoon ja
asettui suoraan sulttaanin tielle. Sulttaani, joka istui hiukan
etukumarassa satulassaan, oli hyvin kalpea ja hänen silmänsä
näyttivät sumuisten lasien läpi loistavilta kynttiläliekeiltä.
Hevostaan pysäyttämättä ojensi hän kätensä ja otti kirjeen sekä pisti
sen valkoisen, mustan ketun nahalla reunustetun, damasti-pukunsa
poimuihin. Telottajat tarttuivat nyt Celsingiin ja taluttivat hänet
Janitsaaripihan poikki vankiluolaan, joka oli Menestyksen portin
alapuolella.
-- Sinä olet rohjennut antaa sulttaanille valituskirjan, -- sanoivat
he. -- Onkohan sulla myöskin täydelliset, täysin pätevät todistukset
siihen, mitä olet kirjoittanut?
Vanki havahtui ja vastasi:
-- Todistukset.. Sanani... Ottakaa henkeni, ottakaa vereni
todistukseksi!
He puistivat huoahtaen päätään ja jättivät hänet yksin. Mutta
vankikopin kiviseinälle heijasti lämmin ja kirkas auringonsäde,
yhtä kirkas kuin se, joka hänet aamulla oli saattanut tekemään
päätöksensä. Tuo säde hänen mieltään vahvisti ja antoi hänelle tarmoa
otsa pystössä odottaa rangaistuksensa täytäntöönpanoa.
Hän otti terävän liuskakiven maasta ja rupesi pitkiä tunteja
lyhentääkseen piirtämään sanoja aina siihen, missä säde
seinän tapasi. Säteen hiljaa siirtyessä seurasi hän mukana ja
piirteli kirjaimen kirjaimen viereen. Kun ilta tuli, oli hän jo
äidinkielellään kaivanut seuraavat rivit kaukaisen verivankilansa
savipeittoseinään:
Näin riemulla nälkää
Mä sankarin puolla;
Vain parhaimmat miehet
Sai kaatua, kuolla...
Kun hän oli kaivanut valmiiksi sanan "kuolla", kalpeni säde ja pimeys
valtasi. Kaukaa kolmannen ja sisimmän portin, Autuuden portin,
taholta kuului huilujen ja kitarain säveleitä Seraljin puutarhoista.
Silloin levottomuus ja tuska täytti hänen mielensä ja hän puhui
puoliääneen käsiään vääntäen:
-- Naisia ja hekkumaa en suuresti ihannoi enkä enempää juominkeja
enkä syöminkejäkään... Ja kaikki tämä pöyhistetty silkki, jota
ihmiset himoitsevat? Turhuutta, turhuutta! Mikä arvo sillä on,
kun sen omistat! Kuinka makeasti olen monta yötä nukkunut vanha
sotatakkini käärössä pääni alla... Mutta maailmassa oli niin paljo,
paljo, jonka ohi kuljin kylmänä ja välinpitämättömänä. Jos saisin
vapauteni takasin, voisin istahtaa kadulle kerjäläisten joukkoon
ja riemuten katsella noita pieniä kiiltäviä sisiliskoja, jotka
vilahtelevat ruohostossa... Sydän, sydän, sinä, joka niin raskaasti
tykytät, miksi niin kevynnä sykähdit rinnassani silloin, kun päivä
vielä tielleni paistoi!
Pitkät tunnit hän pimeässä valvoi ja yhä hartaammin hän ikävöi
saadakseen nähdä päivän säteensä kuvastuvan saviseinälle. Avaimen
reijästä hän näki, että kelmeä kuutamo valaisi maan, mutta hänen
ympärillään oli kaikki pimeää.
Silloin hän laskeusi pitkäkseen ja rupesi miettimään niitä säteitä,
joita hän seuraavana aamuna aikoi seinään piirtää. Hän päätti, että
jos hän vapaaksi pääsee, niin hän ne runot kääntää ja selittää puun
alla Seraljin portilla viruville kerjäläisille, vaan jos hän ei
koskaan enää näe taivaan vapaata lakea, silloin hänen ruotsalaiset
sanansa ehkä kerran vielä suovat lohdutusta jollekin hänen samaan
kohtaloon joutuneelle maamiehelleen. Kun hän oli koko runonsa
saanut valmiiksi, nousi hän kävelemään ja lapsuudestaan muistamansa
pääsiäislaulun nuotilla lauloi hän ääneensä:
Näin riemulla nälkää
Mä sankarin puolla;
Vain parhaimmat miehet
Sai kaatua, kuolla.
Nyt vankina lauma on
Nuori ja vanha,
Kuninkaan tähtikin
Pilvihin peittyi.
Nyt aroilla ventojen
Sankariheimot
Saa kerjäillä, nöyrtyä
Lopuss' on keinot.
Hän oljilla makaa
Mi kaikist' on suurin. --
Te nälkää jos näätte
Ja kärsitte tuskaa
Vaan muistakaa häntä!
Hänen vielä laulaessaan välähti äkkiä hänen silmiinsä punanen valo
sormien läpi, joilla hän kasvonsa oli peittänyt Hän nousi pystöön.
Oliko se vihdoinkin päivän koitto?
Mutta tuo punanen säde liehui levotonna saviseinällä ja ääniä
ja askeleita kuului yhä lähempää. Taas kävi kaikki pimeäksi ja
avainkimppu kuului rasahtavan lukon luona.
Kaksi orjaa astui luolaan tulisoihdut kädessä ja hänen eteensä
permannolle he laskivat käärityn mytyn.
Toinen orjista kohotti soihtunsa ja virkkoi:
-- Padisja sinua tervehtää ja sanoo: Niin suuri on hänen
kunnioituksensa ruotsalaisia ja Ruotsin kuningasta kohtaan, että hän
mieluummin olisi sinut tahtonut nähdä vieraanaan kuin vankinaan.
Kirjoitustasi hän tahtoo tutkiskella. Pukeudu omiin vaatteihisi ja
käy rauhassa taloosi.
Celsing polvistui ja avasi käärön ja löysi siitä omat, ruotsalaiset
pukimensa. Hän kohotti takkia korkealle tuohuksen valossa nähdäkseen,
että se todellakin oli hänen oma takkinsa. Ja kun hän tunsi sapelin
haavat hiassa ja äitinsä ompeleet vuorissa, silloin hän orjain
nähden riisui pois turkkilaiset samettivaatteensa ja pukeutui omaan
kunniapukuunsa.
Hattu kädessään astui hän ulos kuutamon valaisemalle pihalle, mutta
kun hän Korkeuden portin luona saapui nukkuvan kerjäläislauman luo
puun alle, tarttui hän lähintä ukkoa hartioihin ja suuteli häntä.
-- Et tunne minua, -- virkkoi hän. -- Vaan jos oikein tuntisit,
seuraisitkin minua kansani luo ja siellä sinä oppisit, miten matka
kulkee ylöspäin. Usein olen nähnyt kuninkaan makaavan, niinkuin sinä
nyt tuossa, kivi päänsä alla.
Tuhma ruotsalaistyttö.
Oli kerran talviaamu ja sumu lepäsi Marmaranmerellä kuin luminen
kalliosaariryhmä, mutta keltasen Stambulin puutarhatalot hehkuivat
jo punasilta aina talojen alimmalle parvekkeelle saakka.
Eunukki, sulttaanin äidin palvelija, oli käynyt entisen herransa
haudalla rukoilemassa. Kotimatkallaan hän torilta osti Valkosen
orjattaren, jonka korkea, kookas vartalo oli hänen huomionsa
herättänyt. Hän seurasi muutamia askeleita jälempänä orjastaan
ja viittasi tuontuostakin hopeahelaisella bambusauvallaan, mitä
tietä oli kuljettava. Mutta sitä tehdessään hän aina puisti
päätään ja ajatteli: -- Mitähän taas tällä kerralla sanottanee,
sitä ei voi profeettakaan ennustaa. Tytöllä on jalat leveät kuin
raudankantajalla. Hän opasti tytön ulomman seraljipihan ylpeäin ja
välinpitämättömäin vahtien ohi ja kääntyi sitten alemmas, veden
puolelle. Siellä koputti hän pienen, viiniköynnösten melkein piiloon
peittämän mökin ovelle.
-- Lapseni, -- sanoi hän orjattarelle, sillaikaa kuin he odottivat.
-- Ukko, joka tulee ovea avaamaan, on nimeltään Viraltapantu Messias
ja sinun on parasta jo heti oppia tietämään, että hän on vaarallinen
ja ihmeellinen mies. Nuoruudessaan oli hänen nimensä Sabathai ja
eli hän silloin juutalaisena Smyrnassa, niin väitetään. Silloin
rupesi hän saarnaamaan, että hän muka on toinen Messias, mutta
kaupungin päällikkö käski jousenampujansa koettaa missä määrin hän
oli haavoittamaton, ja silloin hän pyhyydestään luopui ja rupesi sen
sijaan Seraljin portinvartijaksi.
Lukko narahti ja portti aukeni verkalleen ja varovasti pilkisti
raosta ukko, jolla oli uumeillaan likanen, musta huivi vyöksi
sidottuna.
Eunukki laski kopeasti mustan kätensä hänen olkapäälleen.
-- Annan sulle, ukkorahjus, kirkkaan hopearahan, jos sinä, tässä
ohimennen, lausut ennustuksen tälle uudelle palvelijattarelle.
Epäilevämpänä en ole koskaan saattanut uutta tulokasta kynnyksesi
yli... Kas tässä, nainen, ota sauvani ja vedä sillä viiva hiekkaan ja
antakaamme ukon siitä lukea tulevaisuutesi.
Kun orjatar oli totellut käskyä, kumartui Viraltapantu Messias sitä
katsomaan ja puheli:
-- Suora viiva... menee tien poikki pensaikkoa kohti, jossa maan
myrkylliset matelijat hiipivät varvunjuurilla... Aivan suora... ei
mutkaa, ei polvea... Pidä rahasi, herra, noin suora viiva ei osaa
kertoa mitään. Tälle naiselle en voi mitään ennustaa.
-- Siis otakin vastaan se palkka, jonka jo kauan olet ansainnut,
vanha petturi! -- vastasi eunukki, tempasi sauvansa ja antoi sen
hyppiä Viraltapannun Messiaan selällä. -- Muistatko kun saarnasit
ja opetit, että olit Jumalan profeetta, joka kerran esiintyisit
ratsastaen villipedon seljässä, suitsina seitsenpäiset käärmeet!
Viraltapantu Messias seisoi hetkisen yhdellä jalalla kuin kurki
ja kynsi toisella kirvelevää polvitaivetta. Sitten astui hän pari
askelta taaksepäin, hänen pienet, rypistyneet kasvonsa vääntyivät
pahasti, hänen kohottaessaan kätensä ylöspäin ja sähistessä:
-- Iskuja ja pieksijäisijä saan sinun tähtesi, outo nainen. Ole siis
kirottu, käärmeet ja myrkylliset äyriäiset sulle kuoleman tuottakoot!
Nyt olen sulle ennustukseni lausunut.
Näin sanottuaan, sulki hän taas huolellisesti portin lähtijäin
jälkeen ja nilkutti pois rantakiviä myöten.
Eunukki oli sillävälin jo tarttunut tytön käteen ja talutti häntä
jyrkkiä kivirappusia ylöspäin umpinaisten muurien välitse. He
saapuivat huvipuistoon, jonka käytäville oli sirotettu muserrettuja
näkinkuoria, jotka tytön jalkojen alla hiljaa ritisivät. Eunukki
hänelle viittasi, että hänen tulisi kävellä hiljaa ja kunnioittaen.
Sypressien välissä riippui nuorista kullattuja häkkejä, joissa oli
laululintusia, pienet suihkulähteet porisivat ja ruiskuttivat vettään
parosmarmorista uurrettuihin maljoihin ja pitkän holvikäytävän
kautta, jonka kupeella kasvoi huojuvia myrttipensaita, opasti eunukki
orjattaren ulos merenpuolella olevalle niemekkeelle.
Plataanien ympäröimässä lehdossa oli valkonen huvimaja, kioski,
jonka katto veltosti kupertui ja jonka harjoja koristivat puolikuut
ja tähdet; sen oven edustalla leikki pari imettäjää hiljaa ja
hyväillen muutamain lasten kanssa, joita he kävelemään opettivat.
Suoraan oven edessä istui patjoilla valkohiuksinen nainen, pukunaan
ruumiinmukainen soopeliturkki, ja hän sitoi siinä valkoisia
nauharuusuja kultaisten lastenlelujen kantimiksi. Se oli sulttaanin
äiti, tuo ihmeenihana kreikkalaisnainen Retimosta, joka nuoruutensa
kukoistuksessa, jolloin hänen huuliaan vielä verrattiin kevään
kasteeseen, oli saattanut Mohamed IV:nen rakkaudesta niin nöyräksi,
että järkensä himmeni.
Niin selvästi muisti vanha sulttaanitar nuo kamalat hetket, jolloin
janitsaarien tulisoihdut loistivat pihoilla ja hänen valtaistuimelta
sysätty puolisonsa kätkeytyi palatsin sisimpiin sopukoihin rukoillen
ja nöyryydessä valmistautumaan vankeuteen ja kuolemaan. Hän
muisti nuo pitkät vuodet, jolloin hän Eski-Seralj'issa, vanhojen
haareminaisten synkässä kodissa, unetonna edestakaisin vaelsi,
sillävälin kuin kilpailijattaren poika, jumaluusopillisia asioita
jutellen pappien ja tähteintutkijain kanssa, huokui kylmyyttään
sulttaanien linnassa. Mutta parhaiten hän kumminkin sen aamun muisti,
jolloin janitsaarien kirkunta vihdoin kutsui hänen oman helmansa
hedelmän valtaistuimelle ja jolloin hän taas kerran kantotuolissaan
istuen sai nähdä Autuuden portin lennähtävän seposeljälleen edessään
ja hän itse tarttui kaikkivallan valtikkaaseen yhtä varmasti ja
tanakasti, kuin hän nyt piteli lastenlastensa kultaista leikkilelua.
Hänen kasvonsa olivat kellertävät ja terävät, mutta sanomattoman
pehmeänä väreili niissä surunvoittoinen hymy.
Eunukki viskautui silmilleen hänen eteensä, mutta nousi taas
sulttaaninäidin viittauksesta ja rupesi puhumaan.
-- Kerran löysi lapsi Haivanseraissa suuren timantin, kauniin kuin
kirkkain vesihelmi. Ei kukaan tiennyt, miten se sinne oli joutunut,
mutta eräs oppinut kirjaintutkija kertoi, että juuri tällä paikalla
oli muinoin erään riemusaaton aikana keisari Justinianus pudottanut
ruumin päästään. Ja sinäkin olet kuullut, korkea sulttaaninäiti,
että muuan kerjäläinen kerran löysi ihanan jalokiven rikkaläjästä
Egripu-portin vierestä. Niin vähän aavisti hän kiven arvoa, että hän
vaihtoi sen kolmeen hopealusikkaan, mutta nyt se kivi sitoo otsavyön
poikasi turbaanissa. Kaikenlaatuisia kalleuksia on muinaisajoista
saakka kätkettynä tämän kaupungin soraraunioissa, ehkäpä maassa juuri
jalkaimme allakin, vaan kun aarteenkaivaja tulee lapioineen, etsii
hän väärästä paikasta ja löytää vain luusiruja ja homehtunutta savea.
Samoin käy usein minun, kun olen orjattaria ostamassa. Kokonaisen
vuoden olen tuskalla huolehtinut käskyäsi, hankkia keltakiharaisen
ja rotevakasvuisen orjattaren. Raittiin lähdevesi on minusta
tunkkauneelta maistunut ja pehmein patja on maatakseni tuntunut
kovemmalta kuin kiviporras, sillä haluni täyttää toivomuksesi ei ole
mulle rauhaa suonut. Vasta tänään, -- juuri kun hetkeksi unhotin
huoleni ja kävin rukoilemaan puolisosi haudalle --, antoi hyvä Jumala
minun aavistamatta nähdä orjattaren siihen malliin, minkä halunnut
olet.
Näin sanoen nosti hän sen karkean huivin, joka orjattaren pään
peitti, ja siinä seisoi nainen, keltanen tukka sileäksi suittuna ja
kasvojenpiirteet kirkkaat ja avoimet.
Sulttaaninäiti laski lelun kädestään ja vastasi hymähdellen:
-- Poikani näki eräänä yönä pyhällä viikolla unta, että minä syleilin
ja suutelin rotevakasvuista naista, jolla oli keltainen tukka. Kun
sellaista ei koko Seraljissa ollut, sai tuo uni minut uteliaaksi.
Mutta enpä oikein tiedä, minkä viran tälle uudelle tulokkaalle
annamme. Tanssijattareksi hän on liian pitkä ja kömpelö ja poikaani
palvelemaan hän ei sovi. Hän rakastaa ennen kaikkia pieniä jalkoja ja
pieniä käsiä.
-- Se on totta, -- vastasi eunukki, joka huomasi, kuinka vähän hänen
löytönsä hallitsijan äitiä miellytti, -- vaan vielä en ole sulle
tästä naisesta merkillisintä kertonut. Enpä uskoisi omaa puhettani,
ellei orjakauppias olisi sielunsa autuuden kautta sitä mulle todeksi
vannonut. Tunnen tuon kauppiaan ja tiedän, että hän on hurskas ja
oikeamielinen mies, joka ei koskaan valehtele orjattariensa ikää
eikä syntymäseutua. Tämä nainen osaa sitäpaitse jo moniaita sanoja
meidän kieltämme ja voi itse todistaa kauppiaan puheen todeksi. Kuule
minua siis, sulttaanin korkea emo, ja päätä, onko mulla koskaan
ollut sinulle jätettävänä harvinaisempaa jalokiveä. Sinä innostut,
sinä hurmaannut, aina, kun puhut Benderissä olevasta, ylpeästä
leijonastasi, ruotsalaisten suuresta kuninkaasta. Tiedä, tämä nainen
on hänen kansansa tytär, syntynyt hänen kaukaisessa valtakunnassaan,
jossa ei ole ruohoja eikä kukkasia, vaan jonka keskikesälläkin
peittää syvä lumi.