kellertävät pilvenhattarat pysähtyivät vähitellen liikahtamattomiksi.
Äärettömän matkan päässä, sumuisen suon takana, kilahti joskus
vuohenkello lyhyeen ja soinnuttomasti. Pari paimenta puhalteli
torviinsa ja laaksossa, vanhan, unhottuneen, maatuneen sukukummun
kupeella, sytyttivät kiiltomadot ruohokossa lyhtynsä.
-- Oletko sinä yksi niitä, jotka ovat paenneet sotapalvelusta?
-- kysyi häneltä ääni ja kun hän kohottausi katsomaan, seisoi
vuohipaimen, piikatyttö, katajapensasten välissä ja kutoi sukkaa.
Hän näytti vuotta, paria vanhemmalta kuin Johannes ja hänellä oli
nahkaset varsikengät hartioillaan.
-- Niitähän olen, vaan tässäpä suo tien katkasi; ja marjoilla ja
kivenjuurikkailla käy ajanmittaan heikoksi elää.
-- Etpä tuntene tätä metsää. Ei täällä hätää kärsitä.
Yhdeksänvuotiaasta saakka olen joka kesä näissä erämaissa vuohineni
elellyt. Karsi pari närettä ja sido ne vitsaksilla jalkoihisi,
silloin voit rämettä myöten hiihtää mihin tahdot. Peitä majasi
männynkuorilla ja hanki itsellesi kalastusneuvoja.
Tyttö kehitti pitkän ompelulangan röijystään ja otti päähineestään
vaskisen neulan, jonka hän koukuksi väänsi.
-- Tässä sulle annan onkisiiman, -- virkkoi hän ja jatkoi sukkaa
kutoen kävelyään.
Sinä yönä ei poika paljoa välittänyt tytön neuvosta, vaan kun
aamurusko taas paistoi hänen silmiinsä, kävi hän puukkoneen näreen
kimppuun.
Kun hän oli vuolemalla itselleen sukset tehnyt tytön neuvon mukaan,
lähti hän rämettä myöten hiihtämään saareen. Ja kun hän siellä polki
maaperää, heilui koko saari kuin pehmonen patja, mutta hän arveli,
että hyvä on: maa on kostea, silloinpa siitä lierojakin löytyy.
Hiukan hän vain sormin kaivoi ruohokon alta, niin jo kohta hän niitä
tapasikin. Huononlaista oli tosin aluksi kalastaminen, vaan kun hän
salaa laski kaksi koiruohoa ristiin veden pinnalle, parani onni heti.
Tulukset oli hänellä taskussa; helppoa oli hiiloksella paistaa tuo
maukas saalis.
Sitten hän rupesi kotaansa rakentamaan semmoisella kiireellä, että
hän tuskin jouti nukkumaan valoisina kesäöinä. Sen hän ymmärsi, että
maja pian saattoi suistua kokoon tuolla notkuvalla suosaarella, jos
hän siitä korkean teki, ja siksi hän rakensi matalan, turvepeittoisen
harjakaton, jonka alla hän ei voinut suorana seistä, vaan ryömiä
sinne täytyi. Seinät hän teki maloista ja risuista ja pisti kuorta
rakoihin ja viimeksi hän kivistä lieden rakensi, johon hän iltasin
tukki lastuja ja katajia, siellä savuttamaan ja sääskiä karkottamaan.
Puuhaillessaan hän usein puoliääneen itsekseen puheli, oli olevinaan
kokonaisen työsakin vouti, ja saarensa hän Eräsaareksi nimitti.
Usein hän kohtasi vuohitytön. Tämä oli nimeltään Leena ja hän käveli
aina yhä kutoen vuohilaumansa perässä, pysähtyen paimentamaan
murrosten luo ja suoniittyjen partaalle. Häneltä oppi pakolainen
rakentamaan loukkuja ja virittämään ansoja. Ja vihdoin he näiden
ääressä joka aamu tapasivat toisensa pyydyksiään kokiessaan, ja tyttö
hänet teki kaikkien metsän eläväin ystäväksi.
-- Näitkö tuon kauniin linnun? kysyi Leena ja viittasi mustansinervää
ukkoteirtä, joka raskailla siivenheitoillaan suhautteli koko metsää.
-- Sen minä olen ristinyt veronkirjuriksi, sillä kun hän Valkosessa
kaulustassaan kääntelee päätään ja puistaa töyhtöään ja pyörittelee
punasia silmiään, taikka nokallaan loksuttaa, niin pelottelee hän
sekä ihmisiä että eläimiä. Vaan jos vaara uhkaa noita viattoman
Valkosia munia hänen omassa pesässään, silloinpa hänet näkisit!
Silloin sillä on isän sydän paikoillaan...
Mutta enin osasi tyttö kumminkin tarinoida kurjista.
-- En ole vielä koskaan -- kertoi hän -- saanut nähdä noita
pitkäkoipisia ja kaljuja kurkia, kun ne syrjäisillä soilla
päästelevät kujerruksiaan ja pitävät syyskäräjiä siitä, milloin on
muuttoaika käsissä. Leirinsä joka kolkalla on niillä etuvartioita,
jotka siinä kyyhöttävät kivi toisessa, koukistetussa jalassa, jotta
se putoaisi ja herättäisi heidät, jos he nukahtaisivat. Mutta
merkillisintä kaikesta on se, että jos ihminen sattuu näkemään,
kun nuo tuhanharmaat linnut nousevat lentoon, hän itse rupee
käsivarsillaan räpyttämään ja mieli tekee kohota lentoon, seurata
mukana tuonne korkealle, josta järvetkin näyttävät vain pieniltä,
kimaltelevilta pisaroilta.
-- Noita kurkiapa tahdon minä nähdä, -- huudahti Johannes.
-- Ehkäpä saat nähdä ne syksyllä, vaan sitävarten täytyy sinun
ensiksi oppia paljo. Sinun täytyy osata seistä niin liikahtamatta,
että näytät kuivalta katajapehkolta, osata kumartua niin, että olet
kiven näköinen, ja paneutua etukumaraan, jottei sinua voi erottaa
lahoovasta risukasasta.
-- Kaiken tuon tahdon oppia, mutta saareeni et saa sinä koskaan
tulla. Taloni siellä ei olekaan sen näköinen kuin luulet. Siellä on
korkea kiuas ja peitot seinämillä ja lattia on mattojen välissä niin
liukas, ettei siinä kävellä voi, ryömiä täytyy.
Nuorukaiselle muistuivat mieleen kauniit sadut, joita hän oli lukenut
kirkkoherran kirjoista ja hän tahtoi tytölle osottaa, että osasi
hänkin saada tämän ihmettelemään ja uteliaaksi.
-- Jos päästät minut taloosi, menen alas kylään ja tuon sulle pyssyn,
tuon ruudit ja lyijyt.
-- Saareeni et pääse koskaan.
-- Jos näytät mulle talosi, opetan sinut viisi vuorokautta elämään
kasvinjuurilla ja ilman niitäkin.
-- Sitävarten olen tänne tullut. Pidä lupauksesi, niin saat saareni
nähdä, -- jos sinne itse voit päästä.
Niin sanottuaan sitoi hän sukset jalkoihinsa ja katosi suon sumuun.
-- Vihollinen on rannalla, -- virkkoi hän kuvailemilleen saaren
rantavartijoille -- mutta sillä ei ole kirvestä eikä puukkoa
saadakseen sukset. Voimme nukkua rauhassa, jos vain itse pysymme
hurskaina ja hyvinä.
Mutta illalla, kun hän kantoi uusia katajia nuotioon, näki hän
paimentytön tulevan rämeellä, astelevan risujen ja kuusenoksien
nojassa.
-- Vihollinen aikoo tehdä hyökkäyksen -- jatkoi hän silloin, -- mutta
ompa mulla salaisuuteni apunani. Nyt työnnetään koko Eräsaari vesille
purjehtimaan niinkuin laiva.
Hän tyrkkäsi sauvalla etäisimmistä suomättäistä ja keinuen ui
pinnalla pysyvä saari yhä etemmäs ulapalle.
Sitten hän tyyneesti paneusi nukkumaan räiskivän hiiloksen luo.
Mutta kun hän jonkun ajan perästä äkkiä avasi silmänsä, seisoi
vuohipaimen hänen edessään ja katseli sisään matalan katon alta,
jolle revonnahkoja oli levitetty kuivamaan. Hän ei puhunut pojalle
sanaakaan korkeasta kiukaasta eikä seinäpeitteistä eikä liukkaasta
lattiasta, virkkoi vain:
-- Nousipa raikas tuuli, joka toi saaresi maihin tälle rannalle.
Vaan miksi jätät kuivat revonnahkat katolle, ne olisivat maahan
levitettävät. Ja katajoita on meidän istutettava pitkin saaren
rantoja, ettei kukaan näe majaa eikä meitä.
Pojasta tyttö puhui järkeä ja hän meni heti maihin katajia kokoomaan.
Vielä puolen yön jälkeen he tekivät työtä, varustellen saartaan.
Palmikoivatpa he tuohista ja päreistä ovenkin, jolla majan aukon
voivat sulkea, ja kun he vihdoin taas työnsivät saaren maista,
kiinnittivät he sen sauvomilla selälle.
-- Laskusilta on nostettu, linna on turvassa, -- virkkoi Johannes, --
nyt täytyy vain hankkia uusille vieraille kohtuullinen ateria.
-- Kyökkipalvelijat ja piiat ovat aina niin hidasta väkeä, -- virkkoi
tyttö ja käänsi molempia hiiloksella paistuvia kaloja.
Aroilla kohisi tuuli ja järvellä loiski laine, joten saari, ja sen
edustainen kaislikko ja kukkiva lumpeikko, kaikki keinuivat. Vaan
aterian syötyään ryömi Johannes perimmäs majaansa makuulleen, mutta
Leena, joka ei vielä tuntenut olevansa oikea omistaja Eräsaaressa,
kietoutui kääröksi ovensuuhun, käsivarsi päänalaisenaan. Hän
kuuli vielä katajain räiskivän ja nukahtaessaan luki hän säkeniä,
jotka katossa olevan raon ohi tupsahtelivat taivaalle. Siinä meni
viides... siinä kuudes... seitsemäs. Silloin hänelle muistui mieleen
mielilaulunsa pätkä:
Oli seitsemäs viikon päivä,
Kun kellot ne messuhun soi,
Silloin morsian itki ja huokas,
Vaikka seppele viel' vihannoi.
Seuraavana päivänä ei hän enää aikonutkaan lähteä saaresta ja
kolmantena päivänä he rupesivat, itse sitä huomaamattaan, kutsumaan
saarta "meidän saareksi". Joka aamu he laskivat kalliorantaan ja
Leena käveli suoniitylle vuohien luo taikka seurasi Johannesta
loukuille ja satimille. Vihdoin rupesi hän tälle opettamaan taitoaan,
miten saattoi monta päivää elää marjoilla ja kivenjuurikkailla ja hän
huomasi pojan oppivan tuon taidon paremmin kuin hän itse. Hän laihtui
ja kuivui kuin katkaistu oksa, mutta hänen jäntereensä paisuivat
siltä yhä vankemmiksi. Vaan hiljaisena ja harvasanaisena pysyi poika
aina ja kun Leena kysyi, mikä hänen mieltään painoi, pakeni hän
syrjään omille poluilleen ja pysyi kauan poissa.
He eivät enää tienneet päivien nimiä, vaan tuuli toi sunnuntaisin
kirkonkellojen etäisen kaijun heidän kaukaiseen erämaahansa.
Silloin pukeusi Johannes nahkatakkiinsa ja talutti tytön tuonne
metsistyneelle sukukummulle, josta laajalti näki yli suon ja selän.
Ja tyttösen kättä pidellen puhui hän silloin Jumalan rakkaudesta,
joka köyhimmän rotkonkin täyttää kauniimmilla antimillaan, ja usein
he pitkiksi hetkiksi polvistuivat ruohokkoon ja rukoilivat, että
Jumala heidänkin sydämmiinsä kylväisi muutaman jyväsen kallista
siementään.
Sellaisten hetkien jälkeen oli Johannes kumminkin mieleltään kahta
raskaampi ja pakeni yksinäisyyteen.
Yöt kävivät yhä pimeämmiksi ja usein, kun Leena vuohilaumansa luota
palasi, täytyi hänen tuohuksella valaista tiensä vuorenrotkojen
lomitse ja murrosten välitse. Korpikuusten laajat tyvioksat olivat
kuin teltan katto, jonka läpi mustat kädet pistäysivät esiin hänen
lettiään tempoakseen, mutta hetkeäkään hän ei pelännyt, yhtä asiaa
vain ajatteli. Missä hän kulki ja mitä hän toimi, sitä hän vain
ajatteli, että nyt on kesä lopussa ja mitä tapahtuu sitten, mitä
Johannekselle ja hänelle?
Silloin herätti hänet Johannes eräänä lokakuun aamuna.
-- Muistatko kurkia, joista puhuit? -- kysyi hän. -- Nyt voin jo
seistä liikahtamatta, kuin kuiva katajapehko ja kumartua kiven
näköiseksi ja maata maassa risuläjän kaltaisena. Olenpa oppinut vielä
enemmänkin. Nyt voin jo elää marjoilla ja kasvinjuurilla ja ellei ole
niitäkään, voin nälkäänähden elää edelleen ilmankin...
Tyttö nousi ja kuunteli kaukaa kaikuvia ääniä.
-- Ne eivät ole kurkien ääniä.
-- Siis tahdon tarkastaa, mitä ääniä no ovat.
Hän peseytyi järvessä ja pukeutui taas nahkatakkiinsa kuin
sunnuntaisin ja työnsi tytön hiljaa syrjään, kun tämä häntä
pidättämään rupesi.
-- Elä mene, Johannes, -- rukoili tyttö. -- En päästä sinua luotani,
seuraan mukanasi.
Hiljaa he laskivat saarensa kallion kupeelle ja kävelivät metsän
läpi kylää kohden, aavalle kaskelle, josta laajalti näki yli
kanervakankaan ja niittymaiden aina Kerstin Buren myllyyn ja kirkkoon
saakka.
-- Johannes! -- huudahti tyttö melkein tuskalla ja tarttui tanakasti
sulhonsa takinliepeeseen. -- Palaa takasin, tule kanssani saareemme!
Poika vastasi sävysästi:
-- Kyllin kauan on sydäntäni jo kirvellyt. Näetkö tuolla alhaalla
aholla noita harmaita, hoikkajalkaisia olentoja? Ja etuvartijat,
joista kerroit, ne ovat siellä nekin... Siellä on Maunu Bock
sotaväkeä kokoomassa. Tässä kurjenleikissä täytyy minun leikkiä
mukana!
Rutosti hän tempasihe tyttönsä luota pois, niin että takinlieve
ratkesi ompeleesta, ja sananjalkojen ja hiiltyneiden kannonpökköjen
välitse lähti hän juoksemaan aholle.
Hätääntyneenä seurasi tyttö perästä. Vaan kun hän näki, kuinka poika
kävi etuvartijoita puhuttelemaan ja astui aseellisen rahvaanjoukon
keskelle, silloin hän juoksi lämpimiinsä, vielä tavatakseen
salotoverinsa.
Kun hän saapui rintaman eteen, seisoi Johannes jo Maunu Bockin
vieressä vastaanottamassa pestipalkkaansa.
-- Mihin olet kätkenyt eväslaukkuni, sinä poikaviikari? -- kysyi
kenraali.
-- Laukkua mulla ei ole, vaan viisi päivää voin ilman ruokaakin elää.
Leena tunkeusi hänen ja kenraalin ruskean hevosen väliin.
-- Tuo poika, Johannes tuossa, ei ole mikään renkipoika, vaan meillä
on metsässä, erämaalla, oma mökkimme.
-- Siitäpä avioliitosta tahtoisin paperit nähdä, vastasi kenraali ja
hänen kasvonsa punehtuivat siten kiivaasti ärjästessään.
Silloin ojensi Leena hänelle irtirevityn takinliepeen ja osotti, että
se tismalleen sopi nahkatakkiin.
-- Ompas siinä papinkirja ja nahkanen onkin, -- huudahti kenraali. --
Ota pestiraha, se kuuluu sulle, nuorikkoni, mutta poika on jo tänne
valansa vannonut. Ja nyt, te Smoolannin kelpomiehet, eteenpäin Herran
nimeen! Rumpuja meillä ei enää ole, vaan tässäkin köyhyydessämme
voimme vielä puukengillämme maata vasten tömistää Ruotsin marssin,
jota kuullessani sydämmeni lämpenee.
Sauvat ja puukengät paukkuivat ja tanner tahtia tömisi.
Ratsumiehilläkin oli puiset kengät ja turhaan he koettivat niitä
mahduttaa satulan jalustimiin.
Kun talonpoikain viimeiset rivit olivat häipyneet ahon taa, silloin
meni Leena myllyyn. Hän ei uskaltanut kertoa, että Johannes oli
lähtenyt sotaan, vaan kertoi ainoastaan tavanneensa hänet metsässä
sekä näytti takinliepeen, jota siinä moneen kertaan tarkastettiin ja
käännettiin.
-- Liepeen tunnen oikeaksi, -- puhui Kerstin Bure, -- ja vaikka en
kernaasti pidä naisia palveluksessani, saanet sinä jäädä tänne,
kunnes Johannes palaa. Tarvitsenhan täällä työkykyiset käsivarret,
sillä itse olen jo vanha ja renkini ovat tulleet hulluiksi ja
juosseet Stenbockin perästä. Eihän ole koko pitäjässä enää työhön
pystyvää miestä muuta kuin tuo hassahtava lukkari.
Tämän sanottuaan ei hän koskaan enää keskustellut Leenan kanssa
siitä, mitä metsässä oli tapahtunut eikä Johanneksesta kysellyt,
vaan jatkoi ääneti toimiaan vanhaan tapaansa. Myllyssä eivät siivet
pyörineet, sillä ei ollut mitä jauhattaa, eikä siellä muutenkaan
pitkinä talviaamuina kuulunut askeleita eikä ääniä. Kerjäläisetkin,
jotka tietä myöten vaelsivat, luulivat sitä autioksi ja kävelivät ohi.
* * * * *
Kun taas rupesi tekemään kevättä ja valkosia, hoikkasia hattarapilviä
liiteli yli taivaan laen, silloin juoksi eräänä päivänä poika
palavissaan ja läähättäen tietä myöten ja huusi sanan jokaiselle
vastaantulijalle, huusi aina ahon toiseen laitaan saakka, jossa metsä
tuli vastaan. Muutamia tunteja myöhemmin karautti ratsumies samaa
tietä ja huusi samalla tavalla kaikille tahoille, kunnes hänkin kylän
laidasta katosi. Ja naiset keräytyivät kirkkomäelle, -- Ruotsi,
Ruotsi on pelastettu, Maunu Bock on paimenpoikineen Juutinrauman
luona voittanut koko vihollisen sotajoukon!
Kerstin Bure yksin ei kysellyt keltään, mitä oli tapahtunut, istui
vain ja paistatti päivää myllynportailla ja karttasi Leenan kanssa
villoja. Ja kun he niin istuivat uutteroina ja ääneti, kevättulvan
loristessa ojissa ja puroloissa, kuulivat he kellojen soivan
eteläisissä naapuripitäjissä, vaikka oli keskiviikkoinen päivä. Kansa
asettui odottaen tien kahdelle puolen ja kirkon avatulle ovelle
astui pitäjän horjuva paimen täydessä messupuvussaan kappalaistensa
seuraamana.
Vielä kerran soi tanner ja kalskuivat kivet, kun puukengät tanakasti
marssivat, vaan nyt soi tanner huilujen ja sorapillien säestämänä.
Siinä palasi talonpoikainen sotajoukko. Sankkapartaiset olivat
miehet ja palkeenkielille isketyt lammasnahkaturkit ja rehelliset,
siniset silmät säteilivät iloa. Sauvat oli heillä käsissä ja
piilukkoinen tuliputki hihnasta seljässä, hatut leveälieriset ja
tukka aaltoili hartioille, -- niin palasi kotiin joukko voitostaan.
Edellä ajoi airut kirkolta kirkolle, aina pohjoisimpiin, pieniin
kappelikirkkoihin saakka, joiden luona lappalaiset sitoivat poronsa
kellotapulin seinämälle, ja koko Ruotsin täytti päiväpaisteinen kevät
ja kirkonkellojen kiitosvirsi.
Heinähäkkien edessä, joissa haavoitettuja tuotiin, ratsasti Maunu
Bock itse harmajassa haaratakissa, kädessään ratsupiiska miekan
asemesta. Siunaten pelastajaansa tervehti häntä kansa, huiskien
esiliinoilla ja heilutellen hattuja, mutta hän kääntyi vänrikkien
puoleen, ja huusi, että laulakaa te pojat!
Kun laulu vaikeni, jatkoi sitä Maunu Bock yksin, veteli värssyn
toisensa perästä, sepitellen aina vain uusia sanoja.
Kerstin Bure oli noussut myllynportaille, suojasi kämmenellään
silmiään ja katsoi, katsoi... vaan Leena, joka ei ollut koskaan
peljännyt erämaan rotkoissa kierrellessään, hän ei enää uskaltanut
odottaa eikä katsoa, hän hiipi piiloon ja heittäytyi nyyhkien
suulleen tyhjien jauhosäkkien läjään.
Vaan askeleen askeleelta peräysi Kerstin Bure ylemmäs portaille,
kunnes hän seisoi ylimmällä laudalla, myllynoveen nojaten. Silloin
hän kämmenellään silmänsä peitti. Viimeisessä häkissä istui Johannes
haavoitettujen keskessä heinäkuormalla, yhtä lempeänä ja hiljaisena
kuin ainakin, vähän kalpeampana vain ja käsivarsi ja olkapää siteessä.
Leski painoi kämmenensä yhä kiinteämmin silmilleen.
-- Hän oli siis sittenkin sellainen miehenalku, jota toivoin, vaikka
toisin käskin, hänen mieltään oikein koetellakseni. Siksi hän
saakoonkin, vaikka hän onkin Kerstin Buren kasvatti, pitää omanaan
sen, jonka hän itse on valinnut, vaikka tyttö olkoonkin köyhin
vuohenpaimenista.
Samassa hän kuuli, kuinka lukkari ja soittajat rapistivat
kirkontapulin luukkuja ja suurkellon ensi helähdys kajahti.
Leski kävi miettiväksi, meni myllyyn ja virkkoi:
-- Ei ole viljaa jauhatettavaksi, vaan koska lukkari kelloja soittaa,
vaikkei hänellä poikaa ole sodassa ollut, silloin täytyy meidänkin
myllynsiipien pyöriä.
Ritisten rupesi tomunen napahirsi liikahtelemaan ja pyörimään ja,
talonpoikaisjoukon marssiessa laulaen ohi, kieritti tyhjä mylly yhä
nopeammin suuria siipiään.
Kustaa Celsing.
Sulttaani, joka valepukuisena ja viikunavasua päälaellaan kantaen
oli kuljeskellut kadulla ja tutkiskellen puhutellut kansaa ja
janitsaarejaan, tapasi Seraljin puutarhassa äitinsä.
Tämä nosti hunnun jo ryppeyneeltä otsaltaan ja teki käsivarsillaan
vilkkaan liikkeen.
-- Kansa hehkuu sotaintoa, -- virkkoi hän. -- Milloin kutsut sen
kokoon ja käyt auttamaan pohjoista jalopeuraani tsaaria vastaan?
Käske soturiesi kantamaan Muhamedin lippua Ruotsin kuninkaan edessä
ja häntä taisteluun seuraamaan!
Sulttaani laski viikunavasun kiviselle pöydälle ja vastasi:
-- Vähän häntä tunsin, kun hän pakolaisena maahani saapui. Mutta pian
eivät miehet eikä naiset puhuneeet kenestäkään muusta kuin hänestä.
Miten voi, niin kysyin itseltäni, köyhä, voimaton pakolainen pelkällä
olennollaan valloittaa kokonaisen kansan? -- Sitä en ymmärtänyt,
vaan kunnioituksella tahdoin hänelle käteni tarjota, vaikka hän
pakana onkin, ja siksi lähetin soturini hänen vihollisiaan vastaan.
Kansa ampui ilolaukauksia ja sytytti lamput moskeeain torneissa.
Sotajoukot seisoivat vastakkain Pruth-virran rannalla... Mutta kuule!
Tehtiin rauha. Silloin näki suurvisiirini keskellä vuolasta virtaa
miehen saapuvan uivan hevosen seljässä. Se oli Ruotsin kuningas,
joka nelistäen oli sinne ratsumiehineen Benderistä karauttanut.
Suurvisiirini on mulle kaikki tarkoin kertonut ja hänellä vieläkin
ääni vapisee, kun hän siitä hetkestä puhuu. Tervehtimättä lasketti
kuningas hänen telttaansa, läpimärkänä istahti hän ylimmäs Muhamedin
lipun alle. Hän vaati heti jo allekirjoitetun rauhankirjan ja repi
sen kappaleiksi. Siinä istui siis, satojen peninkulmien päässä omasta
valtakunnastaan, voitettu pakolainen Muhamedin lippu kaljun päänsä
päällä, ja ylpeänä, kuin jos hänen valtakuntansa olisi ulottunut
äärettömiin Arapian aroille, käski hän minun sotajoukkojeni käydä
taisteluun. Se oli tuulinen päivä. Teltan palttinaseinä lepatti
ja heilui, lippu liikahti verkalleen ja kun hän kohotti nyrkkiin
puristetun kätensä, heilautti hänen hansikkaansa noita pyhiä,
viheriöitä tupsuja... Mutta minä vakuutan: rauha oli tehty. Toiset
ajat tulivat. Joka päivä olen Benderiin lähettänyt rahoja ja
monenlaisia lahjoja sankarillesi. Olen häntä vieraanani kohdellut,
mutta hän ei palaa kotiinsa, viipyy vain vuoden ja taas vuoden...
Suurvisiirini neuvoo, ett'ei meidän enää tule tuhlata lahjojamme
noille kutsumattomille vieraille, joista meillä ei ole mitään hyötyä.
He ovat liian köyhät, tehdäkseen mitään suurta. Siinä, äiti, kuulet
totuuden!
Ilta rupesi hämärtämään, hänen puhuessaan. Vaan samana iltana
neuvottelivat Tuomas Funcken talossa ne ruotsalaiset herrat, jotka
lähettiläinä olivat sulttaanin kaupunkiin saapuneet. He neuvottelivat
huolestuneina kuiskaillen, ja kun aamupuoli oli käsissä,
silloin siirsi Funck kynttilän pöydän toisessa päässä istuvan
pataljoonansaarnaajan Agrellin eteen.
-- Lue sinä meille jotakin Raamatusta, ennenkuin erotaan, sillä
kaikki nämä neuvottelumme eivät johda mihinkään tuloksiin.
Suurvisiiri vei kyllä soturinsa taistelutantereelle, vaan hän piti
suuremmassa arvossa täyttä kukkaroa ja kauniita orjattaria kuin
saada luodinhaavan valkoseen käsivarteensa. Pruth-virran rannalla
hän täytti turbaaninsa venäläisillä lahjoilla. Ja senjälkeen
meitä turkkilaiset vastustavat. Olkoon, että Kustaa Celsing, joka
heidän kieltään taitaa, voisi kirjoittaa valituskirjan. Kuka sen
saisi annetuksi sulttaanin omiin käsiin! Hän kyllä ottaa vastaan
valituskirjoja, kun hän perjantaisin ratsastaa moskeeaansa, mutta
kaikkihan tiedämme, että jos ken on niin tuhmanrohkea, että
hänelle tällaisen valituskirjan antaa, hän heti joutuu vangiksi,
ja, ellei hän tismalleen saa jokaista kirjoituksensa kohtaa
todeksi todistetuksi, mestataan hän armotta. Ja kellä meistä on
todistuksia...! Siksi sanon: kuunnelkaamme kernaammin muutamia
raamatunlauseita ja menköön senjälkeen jokainen maata.
Herman Tersmeden nosti pyhän kirjan seinähyllyltä ja laski sen
Agrellin eteen.
-- Rohkeutta ja mielenlujuutta ihailen, vaan tässä tapauksessa täytyy
minun myöntää Funcken olevan oikeassa. Jos kuninkaallamme olisi
Ranskan rahavarat, olisi hän voittanut useampia maakuntia, kuin hän
nyt on menettänyt. Hän olisi tällä hetkellä suurin ja voimakkain
maailman ruhtinaista, vaan köyhyys sitoo kätemme. Mitä me olemme?
Suurvalta, joka kulkee kerjuusauvalla!
Tämän keskustelun aikana istui lähetystön sihteeri Celsing pöydän
päässä suljettuihin ikkunaluukkuihin päin kääntyneenä. Toisten
tietämättä oli hän jo ennakolta laatinut valituskirjoituksen
sulttaanille, kädellään hän sen tunsi takkinsa alla, mutta vielä hän
ei tiennyt, kenelle hän uskaltaisi uskoa tuumansa. -- Päivä, joka
tänään valkenee, on perjantaipäivä ja sulttaani ratsastaa silloin
moskeaan. Kun nyt aurinko nousee, tahdon tyystin tarkastaa, keneen
päivänsäde ikkunaluukun raosta ensiksi sattuu, sillä tavoin pyydän
hyvää Jumalaa minulle osottamaan sen miehen, joka on arvokkain hänen
välikappaleekseen. Sen miehen puoleen sitten luottamuksella käännyn.
Näitä mietteitään harkiten jouti hän ainoastaan paikkapaikoin
seuraamaan niitä sanoja, joita Agrell, raskaalla äänellä, luki
lyhyeksi palaneen kynttilän ääressä.
-- Ja se vaimo oli vaatetettu purppuralla ja verenkarvaisella ja
kullalla oli kullattu ja kalleilla kivillä... Ja minä näin sen vaimon
juopuneena pyhäin ja Jeesuksen verestä, ja minä ihmettelin suuresti,
koska minä sen näin...
Celsing häpesi itsekseen, ettei hän tarkemmin voinut kuunnella
Agrellia. Hän istui yhäti poispäin kääntyneenä ja varjosti
kämmenellään kalpeita kasvojaan. Hän kuuli, kuinka kaupunki
heräsi, kuinka nopeat askeleet kajahtivat kaduilla, kuinka airot
loiskahtivat, kuinka ensi tuulenhenki huiskutti talon kupeella
kasvavia kastanjoja, kuinka rukoushetken julistajat alottivat
virtensä.
Ikkunaluukun raot paistoivat jo tulenkarvaksilta. Hän ei uskaltanut
siirtää kämmentä poskeltaan eikä kohentaa tuoliaan.
Silloin välähti keskiraosta ensimmäinen säde suoraan hänen omaan
silmäänsä, kirkkaana ja huikaisevana.