tuhkain päälle, oli poltettu, ja jos se vielä olisi loistanut, olisin
itse tuskassani polkenut sen kuoliaaksi puujalallani. Mitä huolin
minä zaporogin kuiskeista!
-- Voi, -- jatkoi hän, -- kun olit mennyt, nuhtelin Feodosovaa ja
sanoin hänelle, että sinä pidit häntä rakkaampana kuin hän taisi
ymmärtää ja että sinä, ellet olisi muukalainen ja pakana, olisit
pyytänyt häntä vaimoksesi.
Hiljaisuudessa panin käteni ristiin ja purin huultani, hillitäkseni
suuttumustani ja häpeääni ja kiitin Jumalaa, että hän joka hetki
painoi minua yhä syvemmälle häpeään ja ihmisten pilkaksi.
Viereissalin oven minä avasin ja aloin puhua toisille vangeille.
-- Niinkuin villiaasit erämaassa me menemme vaivalloisesti
ravintoamme etsimään. Kedoilla, jotka eivät meidän ole, täytyy
meidän käydä leikkuussa ja korjata jumalattomain viinamäkeä, maata
alastoinna koko yön vaatteitten puutteen tähden ja ilman peitettä
kylmyyttä vastaan. Vuoriston rankka sateet meidän ylitsemme
vuotavat, ja katosta vailla me suljemme kallion syliimme. Mutta emme
sinulta huojennusta kerjää, kaikkivaltias Jumala. Me rukoilemme
vain: johda meitä, ole meitä läsnä! Katso, meidän kansamme puoleen
olet sinä kasvosi kääntänyt ja pistänyt oan kenkäämme, että me
sinun palvelijasi ja lapsesi olisimme. Sotakedon mullassa nukkuvat
veljemme, ja kauniimman voitonpalmun kuin miekan voittojen valmistat
sinä valituillesi.
-- Niin, herra, johda meitä, ole meitä läsnä! -- sanoivat kaikki
vangit perässä hymisten, ja pimeimmästä loukosta nousi väräjävä ja
yksinäinen ääni ja huusi:
-- Oi, että olisin niinkuin entisinä kuukausina, niinkuin niinä
päivinä, jolloin Jumala minua varjeli, kun hänen lamppunsa paistoi
minun pääni päällä, kun minä hänen valonsa johdolla pimeydessä
vaelsin! Niinkuin minä olin minun syksyni päivinä, kun Jumalan
ystävyys oli minun majani päällä, ja kaikkivaltias oli minun kanssani
ja minun lapseni minua ympäröivät! Niin huutaa minun sydämmeni ynnä
Jobin kanssa, mutta minä en sitä enään kuule, enkä enään sopertele:
ota koettelemuksesi pois! Korvallani olen minä sinusta kuullut
puhuttavan, Jumala, mutta nyt on minun silmäni nähnyt sinut.
-- Vaiti, vaiti! -- kuiskasi zaporogi ja tarttui minuun, ja hänen
kätensä olivat kylmät ja vapisivat. -- Se ei saata olla kukaan muu
kuin tsaari, joka tulee solassa!
Sola oli täynnä ihmisiä, kerjäläisiä ja poikia ja eukkoja ja
knihtejä. Keskellä väentungosta kulki tsaari, pitkänä ja hoikkana ja
aivan rauhallisesti ilman henkivartijoita. Hänellä ei ollut muuta
seuraa kuin joukko hyppiviä ja kirkuvia kääpiöitä. Väliin hän kääntyi
ympäri ja syleili ja suuteli isällisestä pienintä kääpiötä otsaan.
Siellä täällä pysähtyi hän talojen eteen, missä hänelle tarjottiin
paloviinapikaria, jonka hän pilaillen tyhjensi yhdessä ainoassa
siemauksessa. Se ei voinut olla kukaan muu kuin tsaari, sillä
hänestä näki heti, että hän yksin hallitsi ihmiset ja kaupungin. Hän
tuli niin lähelle minun ikkunaani, että olisin voinut koskea hänen
viheriäverkaiseen reuhulakkiinsa ja ruskean takin puolikuluneisiin
vaskinappeihin. Paidassa oli hänellä suuri halvalla jalokivellä
koristettu hopeanappi ja säärissä karkeat villasukat. Hänen ruskeat
silmänsä kimelsivät ja vilkkuivat, ja pienet mustat viikset seisoivat
pystyssä hänen kiiltäviltä huuliltaan.
-- Kun hän näki Feodosovan, tuli hän niinkuin hulluuden viemäksi.
Kun Feodosova tuli alas kadulle ja polvillaan tarjosi juomapikaria,
nipisti tsaari häntä korvasta ja nosti leuvasta hänen päätään ylös,
niin että hän näki silmiin.
-- Sano, lapsikulta, -- puhui hän, -- mistä saan tilavan kamarin,
jossa voin syödä? Eiköhän sinulla olisi?
Tsaarilla oli harvoin matkoillaan mukana juhlamenojen mestaria
tai muuta hovijunkkaria. Hän ei pitänyt matkassaan vuodetta
eikä vuodevaatteita eikä ruokavaroja, ei edes kyökki- eikä
pöytäastioitakaan, vaan kaikki oli siinä tuokiossa hankittava,
missä hyvänsä hänen päähänsä pisti ruveta majaa pitämään. Senvuoksi
nytkin syntyi juoksu ja hyppy kaikissa portaissa ja ovissa. Yhtäältä
lennätettiin pataa, toisaalta saviastiaa, kolmannelta taholta
kauhaa ja juotavia. Ylhäällä Feodosovan kamarissa levitettiin
paksuja pahnoja lattialle. Tsaari itse oli työssä niinkuin muukin
mies, ja ylintä käskyä piti kyttyräselkäinen kääpiö, jota sanottiin
Patriarkaksi ja joka tämän tästäkin pani peukalon nenäänsä ja
aivasteli ilmaan tsaarin nenän edessä tai keksi muita konnankoukkuja,
joita ei sovi kertoa vallasnaisten edessä.
Kerran, kun tsaari käsivarret ristissä kääntyi ikkunaan päin, äkkäsi
hän minut ja zaporogin, ja nyökkäsi meille niinkuin toveri. Zaporogi
heittäysi suulleen maahan ja änkkäsi hokuansa: -- Ich Schwede,
saakeli soi! -- Mutta minä häädin häntä jalallani syrjään ja pyysin
häntä kerrankin pitämään suunsa kiini ja nousemaan pystyyn, sillä
sillä tavoin ei kukaan ruotsalainen käyttänyt itseään. Peitelläkseni
häntä niin paljon kuin mahdollista, astuin minä hänen eteensä ja tein
kunniaa.
-- Dat is niet übel, -- sanoi tsaari, mutta rupesi heti taas puhumaan
omaa kieltään ja kysyi, kuka olin.
-- Blomberg, välskäri Uplannin rykmentistä, -- vastasin minä.
Tsaari tutki minua silmät sirrillään niin läpitunkevaisesti, etten
koskaan ole tavannut kaikkianäkevämpää silmäystä.
-- Sinun rykmenttiäsi ei enään ole olemassa, -- sanoi hän, -- ja
tässä näet Rehnsköldin miekan. -- Hän nosti miekan huotrineen
vyöltään ja heitti sen pöydälle, että maljat hyppivät. -- Mutta
varmasti olet sinä jokin heittiö, sillä sinulla on kapteenin tai
vänrikin takki.
Minä vastasin:
-- Tämä on kova puhe, sanoo evankelista Johannes. Takin olen
lainannut kun omani meni repaleiksi, ja jos se on pahoin tehty, niin
tahdon kuitenkin toivoa armoa, sillä minun sananpartena on: Totuus on
ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe.
-- Hyvä. Jos se on sinun valiolauseesi, niin on sinun otettava
palvelijasi mukaasi ja tultava tänne että saamme puhettasi koetella.
Zaporogi vapisi ja horjui tullessaan minun perässäni, mutta heti kun
tulimme sisään, viittasi tsaari minua istumaan tuolille pöydän ääreen
muitten joukkoon, niinkuin olisin ollut hänen vertaisensa ja sanoi:
-- Istu, Puujalka!
Hän piti Feodosovaa sylissään, ajattelematta vähääkään mitä siitä
voitaisiin sanoa, ja ympärillä polkivat ja viheltelivät kääpiöt ja
joukko pajareja, joita nyt oli alkanut kokoontua. Muuan kääpiö,
jota sanottiin Juudaaksi, koska hänellä oli kaulaketjuissaan sen
pääheittiön kuva, otti kourallisen kuoriaisia lähimmältä lautaselta
ja heitti ne kattoon, niin että niitä satoi ruokain ja ihmisten
yli. Kun hän sillä tavoin oli saanut muitten huomion puoleensa,
osotti hän tsaaria irvistellen jos jollakin ilveellä ja huusi aivan
kylmäverisesti hänelle:
-- Pidätpä hauskaa, Pietari Aleksejevits! Poltavan kauniista
Feodosovasta kuulin jo kerrottavan ennen kaupunkia, minä, mutta sinä
haalit kaikki parhaat itsellesi, taattoseni.
-- Niin juuri! -- yhtyivät muut kääpiöt piirissä tsaarin ympärillä.
-- Sinä se olet itse päävaras, Pietari Aleksejevits!
Tsaari toisinaan naurahteli ja vastaili, toisinaan taas ei heitä
kuullut, vaan istui tosissaan mietiskellen, ja hänen silmänsä
käännähtelivät silloin niinkuin kaksi viheriänhohtavaa sirkkaa
auringossa.
Minä muistelin miten kerran olin nähnyt korkeanautuaan Kaarle
yhdestoista-vainajan puhelevan Rudbeckin kanssa, ja kuinka minusta
näytti, että Rudbeck, kaikista kumarruksistaan huolimatta, oli paljon
enempi kuin kuningas. Tässä kävi päinvastoin. Vaikka tsaari itse kävi
passailemassa ja antoi pidellä itseään pahemmin kuin konnaa, näin
minä ainoastaan hänet... ja Feodosovan. Minä luin tsaarin ajatukset
vähäisimmissäkin asioissa. Minä tunsin sen samaksi, joka kaupungin
portilla väkisin leikkautti ihmisten viitat ja parrat.
Pääni humisi ja minä lankesin nöyrästi polvilleni pahnoihin ja sain
puhutuksi:
-- Tsaarillinen majesteetti! Totuus on ajan pitkään vaarattomampi
kuin valhe, ja Herra sanoi Moosekselle: ei sinun pidä suurten kanssa
pahuudessa oleman. Sentähden minä rukoilen päästä lisää nauttimasta,
sillä nähkäät, minä olen pian kellelläni ja armollinen herrani, joka
on teidän tsaarillisen majesteettinne kaltainen eikä kaltainen, on
viimeistä vuotta totutellut minua siivilöityyn nevaveteen.
Tsaarin oikea poski silmän alla alkoi nytkiä ja vapista.
-- Niin, Pyhän Antin kautta! -- sanoi hän. -- Minä en ole veljeni
Kaarlen kaltainen, sillä hän vihaa naisia niinkuin nainen ja viiniä
niinkuin nainen ja uhraa kansansa rikkaudet niinkuin vaimo miehensä
tavarat, ja herjaa minua niinkuin vaimo, mutta minä häntä kunnioitan
niinkuin mies! Hänen maljansa, Puujalka! Juo, juo!
Tsaari hyppäsi ylös ja kaappasi minua tukasta kiini ja piti suurta
maljaa suuni edessä, niin että Astrakanin olut läikähti pitkin
leukaani ja kaulustaani. Joka maljalla, joka esitettiin, astui
kaksi sotamiestä huoneeseen ruskeankeltaisissa sinikauluksisissa
univormuissa ja laukaisivat pistoolinsa, niin että kuuma huone,
joka jo oli täynnä tupakan pilviä ja sipulin hajua, nyt peittyi
ruudinsavuunkin.
Tsaari istahti vielä kerran pöydän ääreen. Hän tahtoi muiden
melussa itse istua ja mietiskellä, vaan ei sallinut kenenkään muun
luopua juomisammatistaan ja ruveta vakavaksi niinkuin hän. Hän veti
Feodosovan uudelleen polvelleen. Feodosova poloinen! Siinä hän istui
ryhdittömänä riippuvin käsin ja suu tahdottomasti puoleksi auki,
niinkuin olisi hän odottanut lyöntejä kesken hyväilyjäkin. Miksei
ollut hänellä rohkeutta temmata miekkaa pöydältä ja painaa sen terään
ranteensa pelastaakseen kunniansa, ennenkuin se kävisi myöhäiseksi.
Olisi hän saanut vaikka kuinka paljon nauraa minun puujalkaani ja
häpeääni, jos minä olisin hengelläni voinut pelastaa hänen kunniansa.
En ollut koskaan ennen ollutkaan niin likellä häntä ja niin
selvästi nähnyt miksi ihmeteltäväksi teokseksi hän oli taivaallisen
luojan käsissä muodostunut. Feodosova raukkani, jospa edes olisit
sydämessäsi tuntenut, millä puhtaalla aivoituksella ystäväsi katseli
sinua alennuksessasi ja rukoili sinun puolestasi!
Tunnit kuluivat ja kemuja yhä kesti. Tiedottomimmat pajarit ja
kääpiöt makailivat jo pökertyneinä olissa ja antoivat ylen tai
heittivät vettänsä, mutta tsaari itse nousi aina ylös ja kumartui
ikkunasta ulos. -- Juo, Puujalka, juo! -- käski hän ja ajoi takaa
minua malja kädessä ympäri kamaria ja antoi pajarien pidellä minua
kiini kunnes olin joka pisaran juonut. Nytkimiset hänen kasvoissaan
tulivat yhä kamalammiksi, ja kun vihdoin taas olimme pöydän ääressä,
työnsi hän kolme reunojaan myöten täytettyä kivimaljaa eteeni ja
sanoi:
-- Nyt, Puujalka, täytyy sinun esittää piirijuonti ja opettaa meitä
ymmärtämään sananpartesi tarkoitus.
Minä nousin pystyyn niin hyvin kuin taisin.
-- Maljasi, tsaari, -- huusin minä, -- sillä oletpa todella
syntynytkin käskijäksi!
-- Miksikä, -- kysyi hän, -- sotamiehet tekisivät musketeillaan
temppujaan ja minua tervehtäisivät, jos joku toinen olisi
arvollisempi käskemään? Mitä voi olla kurjempaa kuin kelvoton
ruhtinas? Sinä päivänä kun näen oman poikani arvottomaksi perimään
suurta, rakasta valtakuntaani, sinä päivänä pitää hänen kuoleman.
Sinun ensimmäinen totuutesi, Puujalka, ei kaipaa maljoja.
Pistoolit pamahtivat, ja kaikki joivat paitsi tsaari.
Silloin kokosin minä ymmärrykseni sirpaleet niinkuin ahne rahansa,
sillä minä uskoin, että jos voisin saada tsaarin armolliseksi ja
lempeäksi, voisi kukatiesi Feodosovani pelastua.
-- Niinpä niin, tsaarillinen majesteetti, -- minä siis jatkoin ja
nostin täyden maljan ylös. -- Tämä on Astrakanin olutta, pantu
simasta ja paloviinasta ja höystetty pippurilla ja tupakalla. Kovin
se polttaa ennenkuin se ilottaa, ja kun se ilottaa, niin se nukuttaa.
Samassa paiskasin maljan lattiaan niin että se meni tuhanneksi
kappaleeksi. Sitten nostin toisen maljan.
-- Tämä on Unkarin viiniä. Älä silleen vettä juo, kirjoittaa apostoli
Paavali Timoteukselle, vaan nautitse jotakin viinaa sydämesi tähden
ja ettäs myös usein sairastat. Niin puhuu pyhä mies raukoille
ja pirtinistujille. Mutta mene sotakedolle kylmään ja kipuun ja
sano minulle: kuinka monelle huokaavalle tämä makean viinin malja
riittäisi kirvelystä lieventämään ja kuolemaa keventämään!
Samassa paiskasin tämänkin maljan lattiaan, niin että se särkyi.
Sitten nostin kolmannen maljan.
-- Tämä on paloviinaa. Sitä onnelliset ja rikkaat halveksivat, sillä
he eivät janoo lievitystä niinkuin juhta lähdettä, vaan he tahtovat
ainoastaan pilkkaa hekkumansa lisäksi. Mutta paloviina ottaa vallan
samassa hetkessä kuin se menee kielen ylitse, niinkuin itsevaltias
samassa hetkessä kuin hän astuu kynnyksen yli, ja verissään makaavat
ja kuolevat löytävät lievennyksen muutamasta pisarasta. Siksi sanon
paloviinan parhaaksi, sillä minä puhun niinkuin sotamies puhuu, ja
totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe.
-- Oikein, oikein! -- riemuitsi tsaari ja otti vastaan maljan ja joi
ja ojensi minulle kaksi kultarahaa, pistoolien pamahtaessa. -- Sinä
saat passin ja hevosen mennä menojasi ja kunnekka tuletkin kerro
Poltavasta.
Minä laskin silloin vielä kerran polvilleni olkiin ja sain sanotuksi:
-- Tsaarillinen majesteetti... alhaisuudessani ja
yksinkertaisuudessani... teidän luonanne istuu... puhdas ja hyvä
vaimo.
-- Hahaa! -- kirkuivat kääpiöt ja pajarit ja huojuivat ylös. --
Hahaa! Hahaa!
Tsaari nousi ja toi Feodosovaa minuun päin.
-- Kyllä ymmärrän. Voi sekin, joka puujalalla kalkuttaa,
rakastua. Hyvä. Lahjoitan sinulle hänet sinänsä, ja sinä saat
hyvän viran minulta. Olen luvannut jokaisen ruotsalaisen, joka
rupee palvelukseeni ja kastattaa itsensä meidän uskoomme, ottaa
meikäläiseksi.
Feodosova seisoi niinkuin unissakävijä ja ojensi käsiään minuun päin.
Mitä siitä, että hän oli minua nauranut. Pianhan sen unohtaisin
eikä hän piankaan olisi enään nähnyt puujalkaani, sillä minä olisin
hoitanut häntä ja tehnyt työtä hänen edestään ja rukoillut hänen
kanssansa ja tehnyt hänelle valoisan ja hiljaisen kodin. Olisin
nostanut hänet niinkuin lapsen syliini ja kysynyt häneltä eikö
rehellinen ja uskollinen sydän voisi saada toista sydäntä sykkimään.
Kentiesi oli hänellä jo vastaus valmiina, sillä hän hiljoilleen alkoi
säteillä ja lämmitä ja koko kasvot kirkastuivat. Kaukana Papinkadun
kulmatalossa Tukholmassa istui yksinäinen vanha vaimo postillansa
ääressä kuunnellen ja odotellen eikö kirjettä tulisi ovesta, eikö
ketään sotavaivaista astuisi huoneeseen tuomaan terveisiä etäisiltä
erämailta, eikö minua enään koskaan palaisi, vai makaisinko jo
kuoliaana maan mullissa. Olin rukoillut hänen puolestaan joka yö.
Olin häntä muistellut sotamelskeessä paarien ja välittäväin keskellä.
Mutta tänä hetkenä en häntä enään muistanut, enkä nähnyt enkä kuullut
muita kuin Feodosovaa. Ja kuitenkin minä vääntelin ja taistelin
jotakin raskasta vastaan, joka järkähtämättä seisoi sydämeni ylitse
ja jota en ymmärtänyt, vaan vasta hitaasti ja askelittain saatoin
selittää.
Minä kumarruin Feodosovan puoleen suudellakseni hänen kättänsä, mutta
hän kuiskasi:
-- Tsaarin kättä! -- Tsaarin kättä!
Silloin ojensin itseäni tsaariin päin ja suutelin hänen kättänsä.
-- Uskonoppiani, -- kuiskasin yhtä hiljaa, -- ja kuninkaallista
herraani en saa pettää.
Tsaarin kasvot värähtivät vielä, ja kääpiöt kiskoivat
säikähdyksissään zaporogia esille nurkasta, saadakseen tsaaria
nauramaan hänen hullunkuriselle muodolleen. Mutta silloin rupesi
tsaarin käsivarsi nytkien liikkumaan. Hänen kasvonsa harmenivat
ja hän sai pelätyn järisyttävän äkkiraivon kohtauksen. Hän astui
zaporogia vastaan ja iski häntä kouristuneella nyrkillään naamaan,
niin että veri pulppusi nenästä ja sieramista, ja niin tukkeutuneella
ja muuttuneella äänellä, ettei sitä olisi samaksi tuntenut, sähisi
hän:
-- Minä olen sinut nähnyt lävitsesi, valehtelija, siitä hetkestä kuin
tulit huoneeseen. Sinä olet zaporogi, luopio, joka olet kätkenyt
itsesi ruotsalaisiin vaatteisiin... Teloittakaa hänet! Teloittakaa!
Kaikki, humaltuneetkin, alkoivat vavista ja hapuilla ovea kohden ja
kauhistuksessaan kuiskutti muuan pajareista:
-- Viekää esiin nainen! työntäkää esille hänet! Heti kun hän saa
nähdä kauniita kasvoja ja naisen jäseniä hän tyyntyy.
He tarttuivat häneen, ja liivi reväistiin rinnoilta auki, ja hiljaa
hänen valitellessaan työnnettiin häntä askelittain tsaarin luo.
Silmäni pimenivät ja takaperin horjuin kamarista ulos. Jäin seisomaan
kadulle tähtien alle, ja minä kuulin, mitenkä melu laantui ja kääpiöt
rupesivat laulamaan.
Silloin liitin käteni ristiin ja muistin tappotantereella tehtyä
lupaustani rukoilla syntisraukan sielun puolesta, mutta kuta
hartaammin puhuin Jumalani kanssa, sitä kauvemmaksi liitivät
ajatukseni, ja minun rukoukseni muuttui rukoukseksi vielä suuremman
syntisen puolesta, hänen puolestaan, joka viimeisten uskollistensa
kanssa harhaili autioilla aroilla.
* * * * *
Välskäri vaikeni silmäten arasti arkkua, ja hovineiti seurasi häntä
ruumisalttarin ääreen.
-- Amen! -- sanoi neiti, ja molemmat levittivät jälleen peitteen
vahanvaalean leskikuningattaren, Kaarlein äidin, yli.
Kun kellot soivat.
Eteläisessä Smoolannissa, juuri siellä, missä kivinen Skooneen vievä
maantie haaraantui useampiin kyläteihin ja mistä pölyinen mäki lähti
nousemaan pitäjän kirkolle, oli punaseksi maalattu tuulimylly ja
siinä siivet niin suuret, että moisia ei lähimailla oltu nähty.
Mylläri oli jo paljo aikaa sitten kuollut. Hänen leskensä, joka oli
nimeltään Kerstin Bure ja joka lapsuudessaan oli elänyt onnellisempia
päiviä, jopa syönyt ruokansa kirkkailta tinalautasilta, hän hoiti
nyt myllyä ominpäinsä. Ei hän koskaan syntyperästään puhunut
eikä lemmenkaupoistaan, jotka olivat hänet johtaneet varakkaasta
pappiskodista jauhattajan ahtaaseen myllytupaan, jonka yläpuolella,
juuri makuupaikan kohdalla, myllynsiipien napa kieri ryskyen ja
valitellen, -- hän ei puhunut niistä, eikä muistakaan asioistaan
koskaan. Hänen miehensä oli ollut liian köyhä pitääkseen erityistä
tupaa ja oli sen vuoksi asunnokseen varannut itse myllytornin, jonka
kattoon hän oli savureijän puhkassut. Siellä leski vuodet vuotonsa
perästä hiljaa ja neule aina kädessään valvoi renkien työtä. Kun
häntä joskus puhuteltiin, vastasi hän päätään nyökäyttämällä tai
puistamalla ja harvoin hän eteni kivenheiton päähän myllystään.
Vartaloltaan hän oli pitkä ja hoikka, kädet hentoset, kasvot, jotka
näkyivät aina yhtä valkoisen huivin alta, muistuttivat alttaritauluun
kuvattua Maria Magdaleenaa, vaikka ne olivatkin kellertävämmät
ja kuihtuneemmat kuin tämän pyhimyksen. Palveluksessaan hän ei
koskaan pitänyt naisia ja siksipä naiset varsinkin olivat tottuneet
hänen ohitseen kulkemaan sanaa virkkamatta. Ei he oikein tienneet,
oliko hän ylpeä vai nöyrä, useimmat arvelivat, että mahtoi olla
kumpastakin. Kun lukkari kerran saapui myllyyn kosiomiesten seurassa
pyytämään jo harmaantunutta leskeä aviokseen, kävi hän aivan
hämilleen, punastui hiuksia myöten, ja puisteli vain päätään.
Eräänä aamuna löysi hän lähteen luota, rikkaläjältä, riepuihin
käärityn poikalapsen, ja kun ei tämän vanhemmista millään tavalla
saatu tietoa, otti hän pienokaisen kasvatikseen.
-- Eihän voi tietää, mitä ituja sydämmessäsi piilee, hyviäkö vai
pahoja, -- sanoi hän --, mutta kerran olen siitä selon saava. Nimesi
olkoon Johannes, sillä hurskaan kuin Jumalan enkelin sinusta teen.
Minua on kovasti rangaistu, vaan sinulle säästän sievän perinnön,
jotta ilosemmat päivät sulle voisivat palkita sen, mitä minä olen
kärsinyt.
Poika kasvoi ja kun hän rippikoulua kävi, kummastelivat kaikki
hänen hurskaita ja jumalisia vastauksiaan. Sileänä valahti ohkanen
liinatukka hänen hartioilleen, kun hän sydänkesän valoisina iltoina
istui kasvatusäitinsä rinnalla myllyn portailla ja uutterasti
luki hartauskirjaa, jonka pitäjän paimen oli hänelle lainannut.
Harvapuheisina, liikahtelematta, he aina istuivat, mutta joskus
liinatukkapoika sormellaan viittasi jotakin riviä, joka hänestä oli
muita kauniimpi, ja luki sen toistamiseen. --
Niityn heinärukoloista lehahti lämmin tuoksu ja olipa kesäinen
lemunsa vielä kuivuneilla apilaan lehtisilläkin, jotka kirjaan
merkiksi olivat pistetyt. Öisin ei vielä näkynyt taivaalla kuin yksi
tähti, kirkas ja loistava; pitkälle puhteita valvottiin ja tuvan ovet
olivat auki.
Silloin kulki kuiskeena kylissä huhu, että Ruotsin sotajoukko oli
Pultavassa voitettu ja että tanskalaiset valmistausivat nousemaan
maihin, kukistamaan koko Ruotsin maan.
Eräänä lauvantai-iltana pysähtyi ratsumies myllyn portaitten eteen ja
pyysi yösijaa.
Johannes katseli empien kasvatusäitiään ja kysyi matkamieheltä, eikö
hänen kernaammin sopisi jatkaa matkaa pappilaan saakka, tuonne mäelle.
-- Ei, -- vastasi tämä, -- minä tahdon nähdä, kuinka kansa elää.
Silloin hänelle lupa annettiin sitasta hevosensa myllyn alle ja
itse hän iloisena istahti talonväen joukkoon ruokapöytään, syömään
kupillisen rokkaa ja viipaleen mustaa leipää.
Pitkäksi oli hänellä kasvanut tukka ja pukinparta, joten hän oli
täydellisesti talonpojan näkönen, ja puhuessaan hän milloin repäsi
suunsa selälleen ja laski tulemaan leveintä Skoonen murretta, milloin
tiirotti silmillään ja valitti kuin Smoolantilaiset. Koko yön hän
valvoi ja piti hilpeää puhetta, piirteli hiilellä Johanneksen kuvan
aivan ilmielävännäköiseksi myllyn seinälle ja neuvoi Kerstin Burelle,
kuinka myllyn napaa on voideltava. Ja sekaan hän lauloi iloisia
rallatuksia tai vakavia virsiä, itse niihin sanoja sepitellen. Vaan
aamulla otti hän laukustaan puvun, jossa oli kiiltävät soturinnapit.
Kun Johannes ja leski ihmetellen raottivat ikkunaa, katsellakseen,
mihinkä hän nyt meni, seisoi hän jo kirkonmäellä ja piti puhetta,
ja kirkkorahvaassa nousi sellainen äänekäs into ja melu, että siitä
kaiku peninkulman päästä vastasi.
-- Se on Maunu Bock! -- huuteli rahvas. -- Se on meidän urhea
kenraalimme Stenbock. Jos hänet saamme mukaamme, lähdemme joka mies
taistelemaan isänmaamme puolesta, lähtee isä ja poika, niin totta
kuin meitä Jumala auttakoon!
-- Johannes, -- sanoi silloin Kerstin Bure kuustoistavuotiselle
kasvattipojalleen, sanoi ankaralla äänellä, jota tämä ei ollut ennen
koskaan kuullut. -- Sinä olet luotu hurskaana kirjojen ääressä
istumaan ja kerran papinkauhtanaa kantamaan, niinkuin muinoin
isävainajani, vaan et maallisissa kahakoissa vertasi vuodattamaan.
Pistä laukkuusi tulukset ja puukko ja ota nahkatakki mukaasi. Käy
sitten metsiin ja lymyile niissä, kunnes taas palaa rauha maahan.
Sitä ennen en sinua nähdä tahdo. Se muista. Kuulet, kuinka miehet
huutavat kirkonmäellä, mutta heiltä ehkä pian muste multa tukkii suun.
Poika teki niinkuin kasvattaja käski ja asteli kauas metsiin outoja
polkuja pitkin. Kuusikot kävivät vähitellen yhä laajaoksaisemmiksi,
niin että hänen pitkät matkat täytyi painautua eteenpäin selkä edellä
ja nahkatakki silmiä suojaamassa. Illalla saapui hän laajan suon
reunaan; kaukana sen toisessa laidassa, mustalta kuultavan järven
partaalla, oli saari, jossa kasvoi sankka lepikko.
Tuonne tahdon kotoni rakentaa! ajatteli hän. Mutta hetteisen rämeen
pinta, joka ohkaisena peitti pohjattomat, mustat, pimeät vedet,
vajosi hänen jalkainsa alla ja uupuneena, puolinukkuneena, istahti
hän kalliolle.