ja ukkoja ja poikasia. Kirkkomäelle tullessaan oli heillä joukkoa
perässään pian kaksi- eli kolmekymmentä henkeä.
Kylmänä ja selkeänä paistoi syksyn aurinko metsänselkiin ja järveen
ja pitkään valkoiseen kirkkoon. Mäellä kirkkotallien edessä
hääräili kirkkoväkeä vankkureinsa ja rattaittensa ääressä, mutta
rippilapset, jotka olivat alttarin lähellä istuneet, eivät vielä
olleet päässeet asehuoneen kynnystä pitemmälle. Unteloimmat ukot
pitäjän metsäpuolilta, jotka jo kulkivat turkeissa, alkoivat huutaa
ja meluta, kun tunsivat Juhon, sillä kaikki katsoivat hänet pitäjän
itsepintaisimmaksi ja mahtavimmaksi mieheksi. Toisetkin avokatseiset
valkeapintaiset taalalaiset, joiden valkoiset paidat paistoivat
nahkahousujen ja liivien välistä, kääntyivät häneen päin, sillä
he pitivät ettei mikään maailmassa painanut enemmän kuin hänen
hidastelevat ja raskaat sanansa.
-- Tepä olette tekeviä kirkkomiehiä, te, -- huusi hän heille. --
Meneekö päähänne uusi kirkkorukous alamaisesta kärsivällisyydestä.
Kukaan ei joutunut vastaamaan. Kaikki tunkeutuivat hänen ympärilleen.
-- Kuningas on otettu vangiksi! -- huusivat he. -- Kuningas on otettu
vangiksi! Kuningas on otettu vangiksi!
-- Onko kuningas vankina?
Juho Snare seisoi kädet nyrkissä ja katsoi kysyväisesti miehestä
mieheen.
-- Se on totta puhetta se, -- sanoi Maunu.
-- Suus kiini, mies! Mistä sinä tiedät! -- karjui Juho Snare ja nosti
hiukan nyrkkiään, niin että kaikki lakosivat tieltä pois.
Hän istui penkille kirkkotallien eteen, mutta taalalaiset eivät
jättäneet häntä rauhaan, ja yhä tiukempaan kokoontui väkeä hänen
ympärilleen. Kaikki tahtoivat saada korviinsa jokaisen sanan.
-- Onko kuningas otettu vangiksi? -- kysyi hän vielä.
-- Sellainen puhe kulkee mies mieheltä. Eräs Falunin seppä tässä
tiesi kertoa, että kuningas on pakanain vankina.
Matti laittautui lähemmäksi ja kyyristyi ja kurotti pitkiä sormiaan.
-- Mitäs siitä sanomasta sanot, Juho Snare, minä yksinkertaisesti
kysyn?
Juho Snare istui kädet polvissa, ja aurinko paistoi hänen puumaiseen
värähtämättömään otsaansa ja hänen koville huulilleen. Hän katseli
maata.
-- Mitä sanot? -- melusi Taalain väki. -- Tukholmassa antavat
neuvosherrat rahansa lahjaksi kruunulle ja toiset pöytähopeansa ja
kolmannet ehdottavat, että jokainen toimeentuleva alamainen antaisi
kaiken omansa eikä omistaisi tästälähin enempää kuin köyhät. Riikin
leskikuningatar vain yksinään vaatii saatavansa koskematta, se
tyyskäkynsi, ja katurahvas heittää Piperin kreivittären ikkunat
rikki...
-- Ja meidän, -- sanoi Matti, -- pitää ottaa musketti seinältä, sanoo
Juho Snare.
-- Se on totta puhetta se! -- vakuutti Maunu.
Juho Snare oli vielä vaiti, ja nyt tulivat kaikki niin
kuuntelevaisiksi, ettei kuulunut muuta kuin kellojen soitto.
-- Niin, -- vastasi hän hetken kuluttua, ja hänen äänensä korisi
syvemmin ja katkerammin kuin milloinkaan ennen. -- Meidän pitää ottaa
musketit seinältä ja lähteä mies talosta. Jumalan nimeen, hyvät
Taalain miehet, jos on kuningas vankina, niin me vaadimme päästä
vihollista vastaan, että saamme kuninkaan kotia.
Matti meni miettiväksi, mutta sitten otsa selkisi, ja hänen harmaat
silmänsä kiiluivat viekkaasti.
-- Nähkääs, se vaatimus kuuluu meidän vanhoihin oikeuksiin ja
etuisuuksiimme.
-- Se on totta puhetta se! -- sanoi Maunu.
-- Niin, niin, se vaatimus kuuluu meidän vanhoihin oikeuksiin ja
etuisuuksimme, -- pakisivat taalalaiset ja nostivat kätensä valan
tekoon. Siitä syntyi sellainen meno ja meteli, ettei kukaan enään
kuullut kelloja.
Vanki.
Kaukana Smoolannin ja Finnvedin korpiperillä nähtiin ihmeellisiä
merkkiä taivaalla, ja kun ei työllä enään ollut mitään arvoa eikä
huomisella mitään toivoa, näki kansa nälkää tai söi ja joi yhdessä
humussa ja itsekseen kiroillen. Jokaisessa talossa oli surupukuinen
äiti tai leski. Päivän askareissa hän puheli kaatuneista tai
vangiksi joutuneista, ja öisin kavahti hän unistaan ylös luullen
vielä kuulevansa niitten kamalain vankkurein kolinan, joilla mustiin
vahakangasviittoihin puetut kuskit kuljettivat pois ruttoon kuolleita.
Ritariholman kirkossa makasi jo kahdeksatta vuotta prinsessa Hedvig
Sofian ruumis hautaamatta rahanpuutteen vuoksi, ja nyt oli arkku
valmistettu vanhalle leskikuningattarelle Hedvig Eleonoralle,
Kaarlein äidille. Pari unista hovineiteä oli ruumiin valvojaisissa,
ja vahakynttilät paloivat himmeästi vainajan ympärillä, joka oli
peitetty halvalla pellavaisella peitteellä.
Nuorin hovineideistä nousi haukotellen tuoliltaan ja meni ikkunaan
ja siirti mustaa suruvaatetta syrjään katsellakseen eikö jo päivää
näkynyt.
Liikkaavia askelia kuului eteishuoneesta, ja vääränvisaisen ja
äkäpäisen näköinen mies, joka kaikin tavoin koetti varoa puujalkansa
kolinaa, astui arkun ääreen ja nosti syvillä kunnianosoituksilla
peitteen syrjään. Hänellä oli vaalea, melkein valkoinen päänsukainen
tukka, joka ulettui niskaan kaulukseen saakka. Pullosta kaatoi hän
palsamoimisvettä suppiloon, joka hameen ja hameenliivin välistä oli
pistetty kuninkaalliseen ruumiiseen. Vesi vuoti kuitenkin hyvin
hitaasti, ja sitä odotellessaan pani hän pullon paarimatolle ja meni
hovinaisen luokse ikkunaan.
-- Eikö kello ole vielä seitsemää, Blomberg? -- kuiskasi hän.
-- Äsken löi kuusi. Siellä on nyt kauhea ilma ulkona, ja
jalantyngässäni tunnen että lumimyrsky on tulossa. Eipä olekaan
pitkään aikaan Ruotsissa voitu hyvää ennustella. Uskokaa
pois, ei nytkään saada täällä rahoja kunniallisen hautauksen
toimeensaamiseksi. Se oli vain alkua, kun Ekeroti-vainaja ennusti
kurjuutta ja paloja. Eikö vain raivonnutkin tulipalo saarella linnan
edessä! Upsalan lakeuden yli näkyi sen loimo tuomiokirkosta ja
Upsalan linnan muurista. Vesteroosissa ja Linköpingissä huiskuttaa
tuuli tuhkaa pitkin kekäleisiä tontteja... ja nyt palaa riikin
kaikilla äärillä. Suokaa anteeksi avokielisyyteni, armollinen neiti,
mutta totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe. Se on vanha
sananparteni ja se kerran pelasti henkenikin tuolla Dniepervirran
puolella.
-- Pelastanutko hänen henkensä? Hän oli silloin rykmentin välskärinä.
Blombergin pitää istua tähän minun viereeni ja kertoa. Aika käy niin
pitkäksi.
Blomberg puhui alamaisesti ja hiukan papillisesti ja nosti vähän
väliä etu- ja keskisormeansa pitäen muita sormiaan koukussa.
Molemmat vilkaisivat vainajaan, joka makasi arkussaan päässä sirosti
asetellut kähärät ja vahaa ja ihomaalia syvimmissä rypyissä. Sitten
istuivat he ikkunakomeron penkille riippuvan suruvaatteen eteen, ja
Blomberg alkoi kuiskaten kertoa.
Minä makasin tiedotonna Poltavan suomailla. Olin langennut
puujalkaani ja saanut kaviosta potkun, ja kun heräsin oli yö. Tunsin
kuinka kylmä ja vieras käsi hapuili takkini alta ja repi nappeja.
Pahuuden aivoitukset ovat Herralle kauhistus, minä ajattelin, mutta
laupiaat sanat ovat puhtaat. Ehtimättä pelästyä kävin hiljaisesti
ruumiinryöstäjän rintapieliin kiini, ja hänen säikähdyksissä
sopertamista sanoistaan minä kuulin, että hän oli niitä zaporogeja,
jotka olivat tehneet liiton ruotsalaisten kanssa ja seuranneet
sotajoukkoa. Minä olin välskärinä hoitanut montaakin näitä ihmisiä,
väliinpä vangiksi otettuja puolalaisia ja moskovalaisiakin, ja
saatoin välttävästi tulla touhuun heidän erilaisilla kielillään.
-- Monet aivoitukset ovat miehen sydämessä, -- minä sanoin
tasaisesti, -- mutta Herran neuvot pysyvät. Vanhurskaalle ei mitään
pahaa voi tapahtua, mutta jumalattomat ovat täynnä onnettomuutta.
-- Anna anteeksi, laupias herra, -- kuiskasi zaporogi. -- Ruotsin
tsaari on heittänyt meidät zaporogi-parat oman onnemme nojaan, ja
Moskovan tsaari, jonka olemme petollisesti hyljänneet, silpoo ja
tappaa meidät. Minä tahdoin vain ottaa itselleni ruotsalaisen takin,
jotta hädän tullen olisin voinut sanoa itseäni ruotsalaiseksi. Älä
vihastu, jumalinen herra.
Nähdäkseni oliko hänellä veistä, etsin minä hänen puhuessaan
tulukset ja sain valkean muutamiin jaloissa oleviin risuihin. Minä
näin silloin, että se olikin pieni säikähtynyt häijynnäköinen ukko
aseettomin käsin. Hän nousi äkkiä niinkuin nälkäinen peto, joka on
saaliin tavannut, ja kumartui tulen valossa ruohikossa makaavan
kaatuneen ruotsalaisen vänrikin päälle. Arvelin, että kuollut mies
kyllä voi luovuttaa takkinsa suojattomalle liittolaiselle enkä
zaporogia estänyt, mutta kun hän riisui takkia kaatuneelta, luiskahti
sen taskusta kirje. Päällekirjoituksesta näin, että veriinsä vaipunut
poika, joka makasi niin koreasti ja rauhallisesti pitkällään
nurmella kuin olisi nukkunut syntymätalonsa niityllä, oli nimeltään
Falkenberg. Kirje oli hänen sisareltaan, enkä muuta ehtinyt kuin
tavata ne sanat, jotka siitä hetkestä tulivat vakiolauseekseni:
Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe. Samassa jo sammutti
zaporogi valon.
-- Oletko hullu, herra, -- kuiskasi hän, -- älä ilmaise meitä
ruumiinryöstäjille.
Minä en paljoa piitannut hänen puheestaan, vaan matkin hänelle moneen
kertaan:
-- Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe. Se on suuri sana
se, kuules äijä, ja saatpa nähdä, että minä sillä pääsen pitemmälle
kuin sinä valhepuvussasi.
-- Jahkahan nähdään, -- vastasi zaporogi. -- Mutta se meidän pitää
luvata, että kumpi meistä kauvemmin elää, se lukee rukouksen toisen
sielun edestä.
-- Se on luvattu, -- minä sanoin ja annoin hänelle kättä, ja
tuntuipa niinkuin olisin onnettomuudessa saanut tuosta partasuisesta
raakalaisesta äkkiä veljen ja ystävän.
Hän autteli minua ylös, ja päivän koitteessa yhdyimme me siihen
pitkään haavoitettujen ja jäljellejääneitten jonoon, joka äänettä
kompuroi Poltavaan antautumaan vangiksi. Avuliaasti koettivat
he peitellä zaporogia keskeensä. Suurten saappaitten kaulukset
ulettuivat häntä lanteille saakka ja takinhännys riippui ihan
kannuksissa. Kun vain joku kasakka häntä katseli, kääntyi hän jonkun
meikäläisen puoleen ja huusi korkealla äänellä ne ainoat ruotsin
sanat, mitkä hän sotaretken aikana oli ehtinyt oppia:
-- Ich Schwede, saakeli soi!
Zaporogi ja minä ja kahdeksan toveria saimme asunnon suuren kivitalon
yläkerrassa. Kun me kahden ehdimme ensimmäisinä ylös, valitsimme
me haltuumme pienen eri komeron, jossa oli ikkuna katusolaan päin.
Siellä ei ollut mitään muuta kuin vähän makuuolkia, mutta minulla oli
nutussani peltihuilu, jonka Starodubissa olin ottanut kaatuneelta
kalmukilta ja jolla olin opetellut soittamaan useita kauniita virsiä.
Sillä minä soittelin aikamme ratoksi, ja pian huomasimme, että
joka kerran kuin minä soitin, tuli nuori vaimo ikkunaan toisella
puolella solaa. Kentiesi senvuoksi soitinkin enemmän kuin muuten
olisi huvittanut, enkä oikein tiedä oliko hän kauniimpi ja minulle
sopivampi kuin kaikki muut naiset vai oliko pitkä miesten joukossa
olo tehnyt silmäni tottumattomammaksi, mutta minusta oli suuri ilo
kun häntä katselin. En kuitenkaan koskaan katsonut häntä silmiin,
kun hän käänsi kasvonsa meidän ikkunaamme päin, sillä minä olen
aina vaimoväkeä ujostellut enkä koskaan osannut tanssia heidän
pillinsä mukaan. Enkä ole koskaan hakenut sellaisten miestenkään
seuraa, joilla on pää täynnä naisväkiä ja jotka vain vaanivat
rakastelu-tilaisuuksia. Kukin pitäköön astiansa pyhänä, sanoo
Paavali, eikä himojen halauksessa niinkuin pakanat, jotka eivät
Jumalaa tunne, ettei kenkään veljeänsä loukkaisi ja pahentaisi, sillä
Herra on väkevä kostaja sen kaiken yli.
Minä katsoin kuitenkin, että miehen tulee aina käyttäytyä
säädyllisesti ja sopivaisesti, ja kun toinen hihansuuni oli risainen,
käänsin soittaessani aina sen puolen kamariin päin.
Vaimo istui tavallisesti käsivarret ristissä ja ikkunalautaan
nojaten, ja hänen kätensä olivat pyöreät ja valkoiset, vaikka kyllä
suuret. Hänellä oli turkinpunainen liivi, jossa oli hopeiset hakaset
ja monenkertaiset ketjut. Vanha noitaämmä, joka joskus käsirattaineen
pysähtyi hänen ikkunansa alle siveltyjä mesileipiä myömään, kutsui
häntä Feodosovaksi.
Kun hämärä tuli, pani hän lamppuun valkean ja kun ei hänellä eikä
meillä ollut ensinkään akkunaluukkuja, saatoimme me seurata häntä
silmillämme, kun hän puhalsi tulta lieteen, mutta minusta oli
oikeampaa, että me käännyimme pois ja senvuoksi minä istuin zaporogin
kanssa olille nurkkaan.
Paitse rukouskirjaa oli minulla mukana muutamia Müllerin postillasta
revittyjä lehtiä, joita minä luin ja käänsin zaporogille
useampia kappaleita. Mutta kun huomasin, ettei hän kuunnellut,
menin maallisempiin asioihin ja kyselin häneltä mitä hän tiesi
naapuristamme toisella puolella solaa. Hän sanoi ettei vaimo ollut
naimaton, sillä sen maan neidoilla oli aina pitkä nauhoilla letitetty
palmikko ja siinä pieni punainen silkkitupsu. Pikemminkin oli hän
leski, sillä hänen hiuksensa olivat levällään surun merkiksi.
Kun tuli aivan pimeä ja me panimme maata olille, havaitsin zaporogin
varastaneen hopeisen nuuskalusikkani, mutta kun olin sen ottanut pois
ja nuhdellut häntä hänen hairahduksestaan, nukuimme me toistemme
viereen ystävyksinä.
Minua melkein hävetti kun taas aamun tullen tunsin itseni
iloisemmaksi kuin moniin aikoihin, mutta heti kun olin pitänyt
rukouksen zaporogin kanssa ja tarkoin siistinyt ja pessyt itseni
menin ikkunaan ja soitin jonkun kauniimmista virsistäni.
Feodosova oli jo istumassa päivän valossa. Näyttääkseni hänelle miten
toisenlaisia ruotsalaiset olivat kuin hänen maansa miehet panin
zaporogin pesemään puhtaaksi kamarimme, ja parin tunnin päästä olivat
kalkitut seinät häikäisevän valkeat ja hämähäkinverkoista puhtaat.
Kaikki se haihdutti ajatuksiani, mutta kun taas istuin rauhaan,
heräsi minussa omantunnon vaiva siitä että sellaisen kurjuuden
keskessä olin saattanut iloita. Viereissalissa istuivat penkeillä ja
laattialla toverini raskaasti huuaten ja kotolaisistaan kuiskaillen.
Vuoron jälkeen pääsi joka päivä meistä kaksi miestä kävelemään ulos
aina linnanvalleille saakka, mutta kun illalla panin maata orilleni,
en kehdannut Jumalaa rukoilla, että seuraavana aamuna olisi tullut
minun vuoroni. Tiesinhän hyvin itsessäni, että jos ikävöin tunninkaan
vapautta, niin ikävöin vain päästä tekemään asiaa vastapäätä olevaan
taloon. Ja kuitenkin minä tiesin, että jos minun vuoroni todellakin
tulisi rukoilemattani, en kuitenkaan uskaltaisi sinne koskaan mennä.
Kun aamulla tulin ikkunaani, nukkui Feodosova vaatteet yllään
laattialla tyyny niskan alla. Hetki oli vielä varhainen ja vilpoinen,
enkä minä hellinyt panna peltihuilua huulilleni. Mutta kuinka siinä
seisoin ja odottelin, niin arvatenkin hän unessa tunsi, että minä
häntä katselin, sillä hän avasi silmänsä ja naurahti ja ojensi
kätensä ylös ja teki sen kaiken niin pian, etten ehtinyt huomaamatta
vetäytyä syrjään. Pääni kuumeni ja minä panin peltihuilun kädestäni
ja käyttäydyin kaikin puolin niin tökerösti ja taitamattomasti, etten
koskaan ole ollut niin tyytymätön itseeni. Kiristin ja suorin vyötäni
ja otin taas peltihuilun ikkunalta ja tarkastelin sitä ja olin
puhaltavanani siitä tomuja pois. Kun vihdoin venäläinen aliupseeri,
joka meitä onnettomia vartioi, sanoi zaporogille, että hän pääsisi
sinä päivänä toiseksi mieheksi kaupungille, otin minä zaporogin
erikseen nurkkaan ja neuvoin häntä monilla puheilla poimimaan lyhteen
niitä keltaisia tähtikukkia, joita olin nähnyt kasvavan poltettujen
talojen paikalla linnanvallin seudulla. Sopivassa tilaisuudessa
antaisimme sen sitten Feodosovalle, minä sanoin. Hän näytti hyvältä
ja siivolliselta vaimolta, joka kentiesi vuorostaan antaisi meille
raukoille vähän hedelmiä ja pähkinöitä, minä sanoin. Se leivän syrjä,
minkä tsaari meille joka päivä soi, ei täyttänyt edes pahinta nälkää,
minä sanoin.
Zaporogia pelotti lähteä päivänvaloon, mutta ei uskaltanut
epäluulojen vuoksi jäädä sisällekään, ja sentähden hän totteli ja
meni.
Tuskin hän kuitenkaan oli ovesta mennyt kun jo tulin katumapäälle
sillä nyt yksinäisyydessä tuli hämmennykseni vielä paljon
suuremmaksi. Minä istahdin vuoteelleni nurkkaan, mistä minua ei
näkynyt, ja siellä pysyttelin itsepäisesti.
Aika ei kuitenkaan tullut pitkäksi, sillä ajatukset elivät, ja hetken
kuluttua kuulin zaporogin äänen. Muuta miettimättä menin ikkunaan
ja näin hänen seisovan Feodosovan luona, kädessään suuri korea
lyhde tähtikukkia, jotka olivat miekkaliljan näköisiä. Ensinnä hän
ei tahtonut niitä ottaa vastaan vaan vastasi, etteivät ne olleet
puhtaita, koska ne olivat pakanan antamat. Zaporogi ei ollut mitään
ymmärtävinään eikä osaavinaan muuta kuin muutaman sanan hänen
kieltänsä, mutta silmäniskuilla ja viittauksilla ja nyökytyksillä sai
hän ymmärrettäväksi, että minä olin lähettänyt kukat, ja silloin hän
viimein ne otti.
Perin häpeissäni minä menin takaisin nurkkaani, ja kun zaporogi
palasi, kaappasin minä häntä hartioista kiini ja ravistin häntä ja
painoin häntä seinää vastaan.
Tuskin hän kuitenkaan oli käsistäni päässyt, kun hän jo
ajattelemattomassa innossaan taas oli ikkunassa viittomassa ja
heittämässä lentosuukkosia kaikilla viisillä sormilla.
Silloin astuin minä esille ja työnsin hänet pois ja kumarsin.
Feodosova istui ja nyppi tähtikukkia ja puri lehtiä ja pudotteli
niitä yksitellen maahan. Kiivastus tuli avukseni, niin että
rohkaistuin ja aloin puhua, ennenkuin olin ajatellutkaan, miten
keskustelu olisi sopivaisimmin alotettava.
-- Rouva ei saa panna pahakseen toverin vallattomuutta ja
taitamattomia eljeitä, -- minä solkkasin.
Hän nyppi kukkasia vielä kiihkeämmin ja vastasi hetken kuluttua:
-- Miehelläni oli eläessään usein tapana sanoa, ettei ole toisia niin
kiireestä kantapäähän kauniinmuotoisia sotamiehiä kuin ruotsalaiset.
Hän oli nähnyt naisten riisuvan ja vitsovan ruotsalaisia vankia ja
oli nähnyt että naiset lopuksi tulivat niin liikutetuiksi heidän
kauneudestaan, että he panivat raipat pois ja itse nyyhkyttivät
kidutettujen sijasta. Senvuoksi olen minä näinä päivinä ollut hyvin
utelias... Ja ne rakkauslaulut, joita te soitatte, kuuluvat niin
ihmeellisiltä.
Hänen puheensa ei minua juuri miellyttänyt, eikä minusta ollut
luvallista vastata samassa hengessä ja ylistellä hänen varttansa ja
valkoisia käsivarsiaan. Sen sijaan minä kumarsin ja otin peltihuiluni
ja soitin mieli virteni: Hädässän huudan Herraa.
Sitten me puhelimme monenlaisista asioista, ja vaikka minun
sanavarani oli vähäinen, ymmärsimme me pian toisiamme niin hyvin,
ettei ole koskaan päivä huvemmin kulunut.
Päivällisten aikaan, kun hän oli vähän aikaa kalistellut ruukkujaan
ja vatejaan ja lehtiläpällä leuhutellut tulisijan hiilustaa, otti
hän katosta haavin, jolla hänen miehensä ennen oli nostanut kalasia
virrasta. Haaviin pani hän kehlon höyryävää kaalia ja puuleilissä
oli kvassia, ja haavin varsi oli niin pitkä, että hän ylettyi sillä
antamaan aterian kujan yli. Kun minä join hänen terveydeksensä,
nyökkäsi hän ja hymyili ja sanoi, ettei hän pitänyt vääränä että
hän sääli vangittuja pakanoita. Illan suussa muutti hän rukkinsa
ikkunaan, ja me puhelimme vielä pimennossakin. Minä en enään
pitänyt syntinä että olin onnellinen keskellä sitä surua, jossa me
elimme, sillä minun aikomukseni oli viaton ja puhdas. Niinkuin olin
linnavallin poltettujen ja autioitten huoneitten keskellä nähnyt
tähtikukkien loistavan tuhkaläjistä ikäänkuin ylistysvirreksi Jumalan
hyvyydestä, niin tuntui nytkin minun sydämeni ilo.
Kun yö joutui ja olin pitänyt rukouksen zaporogin kanssa ja vielä
kerran tavoitin hänet nuuskalusikkani varkaudesta, rupesi tuo kielevä
mies matalalla äänellä minulle puhumaan ja sanomaan:
-- Näen kyllä, taattoseni, että olet Feodosovaan rakastunut, ja
tosiaan hän onkin hyvä ja puhdas vaimo, jonka voit ottaa vaimoksesi.
Ettet koskaan rupea muunlaatuiseen rakkauskauppaan, sen olen ensi
hetkestä älynnyt.
-- Joutavia juttuja! -- minä vastasin. -- Joutavia juttuja!
-- Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe, tapaat itse sanoa.
Kun hän masensi minut omalla sananparrellani, hämmennyin minä, ja hän
jatkoi.
-- Tsaari on luvannut hyvän viran ja ruuan jokaiselle teistä
ruotsalaisista, joka tahtoo ruveta hänen alamaisekseen ja kääntyä
oikeaan uskoon.
-- Oletko järiltäsi! Mutta jos voisin karata ja viedä hänet mukaani
hevosselässä kotia, niin sen tekisin.
Seuraavana aamuna, kun olin virren soittanut, sain kuulla, että minun
oli sinä päivänä vuoro päästä vapaaseen ilmaan kävelemään.
Minullekos tuli kuuma ja levottomuus ja minä kampasin ja siistin
itseni tavallista vielä huolellisemmin ja vaihdoin zaporogilta
vänrikkitakin päästäkseni omasta risaisesta takistani. Sillä
välin neuvottelin itsessäni. Menisinkö hänen luokseen ylös?
Mitä silloin sanoisin? Kentiesi oli se ainoa kerta elämässäni,
jolloin saisin hänen kanssaan puhua, ja kuinka sitten harmaaseen
vanhuuteeni saakka saisin katua, jos ujouden vuoksi laiminlöisin
tämän ainoan tilaisuuden! Sydämeni pampatti ankarammin kuin missään
vihollis-ottelussa, joissa olin siteineni seissyt luotien ja
kaatuneitten seassa. Panin peltihuiluni taskuun ja läksin ulos.
Kun tulin alas kadulle, istui hän ikkunassaan minua näkemättä. En
tahtonut tulla hänen luokseen kysymättä edeltäpäin lupaa, enkä
tiennyt oikein, mitä olisi pitänyt tehdä. Mietiskellen astuin pari
askelta eteenpäin.
Silloin kuuli hän minun tuloni ja katsoi ulos.
Nostin kättäni hatulle, mutta kauvas raikuvalla isolla naurulla
kavahti hän ylös ja huusi:
-- Hahhaa! Kas, kas, sillä on puujalka!
Minä seisoin käsi ylhäällä ja murjotin ja murjotin, ja ajatus ja
tunto minussa pysähtyi. Tuntui niinkuin sydän olisi paisunut ja
täyttänyt koko rinnan ja vähällä pakahtunut. Luulen, että sopersin
jotakin. Sen vain muistan, etten tiennyt minnepäin lähtisin, että
vielä kuulin hänen nauravan, etten välittänyt koko mailmasta,
että vapaus olisi minua pelottanut yhtä paljon kuin vankeuteni ja
kurjuuteni, että siinä paikassa olin tullut murtuneeksi mieheksi.
Hatarasti muistan pitkää ja jyrkkää kivittämätöntä katusolaa ja
toria, jossa muut ruotsalaiset vangit minua puhuttelivat. Kentiesi
heille vastasinkin ja kyselin heidän vointiansa ja vedin muutaman
savun piipusta, jota he lainasivat minulle.
Luullakseni olin levoton siitä, että yöhön vielä oli niin pitkä,
että minun täydessä päivänvalossa täytyi palata samaa tietä hänen
ikkunansa ohi. Kaikilla tavoin koetin aikaani verutella ja juttelin
milloin yhden milloin toisen kanssa, mutta pian tulivat venäläiset
rakuunat ja käskivät minua kotiani.
Katusolaa pitkin tullessani sain tehdyksi päätöksen, etten
ilmoittaisi mieltäni, vaan hyvin ystävällisesti tekisin tervehdyksen
ikkunan edessä. Oliko se Feodosovan syy että niin monet niistä
ruotsalaisista sotureista, joista hän oli niin suuresti uneksinut,
nyt olivat säälittäviä puujalkaisia vaivaisia!
-- Joudu sieltä! -- ärjyivät rakuunat, ja minä joudutin askeleitani,
ja puujalan kopina kaikui seinäin solassa.
-- Rakas taivaallinen isä, -- minä sopertelin. -- Rehellisesti
olen palvellut maallista herraani. Sen palkanko minulle suot, että
nuoruudessani joudun avuttomaksi vangiksi, jonka jälkeen kansa
heittää lokaa, kykenemätön raukka, jota naiset nauravat! Niin, se
on palkka sinulta, ja sinä tahdot painaa minua vielä syvempään
alennukseen, että kerran olisin autuuden kruunun arvollinen.
Kun tulin ikkunan kohdalle, nostin kättäni lakille, vaan silloin
näin että Feodosova oli poissa. Siitä ei tullut minulle enään mitään
helpotusta. Kalkutin ylös vankilaani, ja joka askeleella kuulin
puujalkani kopinan.
-- Minä olen puhunut Feodosovan kanssa, -- kuiskasi zaporogi.