naisten joukossa näki hän yhdeksänvuotisen Dunjansa, pienen
prinsessansa. Hänen kasvonsa muuttuivat kokonaan, ja hän ojensi
molemmat kätensä Dunjaan päin, puolittain niinkuin isä, puolittain
kuin ujo rakastaja. Dunja tuijotti häneen ja päästi älyttömän naurun.
-- Tuo on se ilkeä ruotsalainen, -- huusi hän, -- joka lahjoi minua
saadakseen kirsikoita ja suudella minua poskelle!
Hän hyökkäsi Saarna-Martin päälle niinkuin kissa ja repäisi häneltä
korvarenkaat, niin että veri juoksi kahden puolen kaulaa. Hän kaatui
selälleen, ja naiset pitelivät häntä kiini ja löivät häntä ja repivät
häneltä vaatteet. He löysivät hänen jäljennyksensä Johanneksen
evankeliumista ja hajoittivat lehdet tuuleen niinkuin kynityn linnun
höyhenet. He kiskoivat häneltä kaulussaappaat ja risaiset sukat,
mutta kun hän näki pikku Dunjansa käyvän heinähankoon käsiksi,
riuhtasi hän itsensä irti leimahtavan vihan voimalla ja pakeni
paitasillaan haavoitettujen ja kaatuneitten yli.
-- Ei meidän ole sallittu uskoa enään edes viatonta sydäntäkään, --
hymisi hän ja kapusi ontuvan hevosen selkään, joka pimeässä yhtyi
hänen seuraansa. -- Jumala on meidät hyljännyt. Tämä on tuomio.
Kaikki on mennyt, ja koko maailma on pimeä.
Kaksi yötä ja kaksi päivää ratsasti hän, ja tielle jääneet
haavoitetut opastivat häntä. Hän tapasi pakenevat ruotsalaiset
niemessä Worsklan ja sileän Dnieperin välissä. Joki oli leveä kuin
järvi ja rannat kasvoivat vesakkoa, pensasta ja kaislaa. Venäläiset
olivat maan puolelta jo aivan lähellä, mutta kun heidän esivartijansa
näkivät Saarna-Martin töyssyttelevän ontuvan hevosensa selässä
verisessä paidassaan, pakosivat he kauhistuneina sivulle ja ampuivat
vasta sitten kuin hän jo oli ohitse.
Aurinko paahtoi tulikuumasti, ja haavoittuneille ja leiritautia
sairastaville tehtiin vuoteet pensaikkoon veden rantaan. Kenraalit
pitivät keskustelua, ja Lewenhaupt kääntyi pahantuulisena Creutzin
puoleen.
-- Jos kuningas joutuu vangiksi, lähtee Ruotsista mies talosta
ja panevat viimeisenkin heinätukkonsa lunnaaksi. Meidän on siitä
vastattava. Tämä sotaleikki on shakkipeliä, jossa koko juonena on
vain kuninkaitten sieppaaminen. Polvillani olen rukoillut häntä
soudattamaan itsensä virran ylitse, mutta hän töykkäsi minua rintaan
ja sanoi että hänellä oli vakavampiakin asioita mietittävänä.
-- Rakas veli, sinä puhuttelet häntä niinkuin leinitautista
valtiomiestä. Ei sinun pidä yrittääkään hänelle puhumaan niinkuin
miehelle puhutaan vaan niinkuin nuorukaiselle, joka tulee ylpeäksi
kun häntä vaaditaan miehuullisuuteen.
Creutz meni kuninkaan vaunulle ja heilutti kädestä vedettyjä
hansikkaitaan niin kiivaasti kuin olisi hän tahtonut lyödä kuningasta
naamaan, mutta kuninkaan iloinen katse hämmensi hänet heti.
-- Majesteetti mietiskelee?
-- Olen huono mies kynänvarrella sotimaan, sitä tässä ajattelen.
Tahdon laatia testamenttini ja järjestää vallanperimyksen. Sitten
saa pamahtaa! Jos jään tantereelle, on tahtoni että minut haudataan
paidassani niinkuin alhainen sotamies siihen paikkaan, mihin kaadun.
Creutz väänsi ja käänsi hansikkaitaan, ja masentui ja laski päänsä
alemmaksi, hän niinkuin muutkin.
-- Kaikkeinarmollisin herra, en ole niitä, jotka rukoilevat Jumalalta
henkensä säästämistä, sillä täysinpä käsitän sankarin suurimman
mielihalun. Jos teidän majesteettinnekin saisi luotinsa... noh
Jeesuksen nimeen! Mutta teidän majesteettinne ei voi tänään kauvan
pysyä satulassa. Jumala minulle anteeksi antakoon puheeni, mutta kun
teidän majesteettianne kannetaan ympäri niinkuin kurjaa raukkaa, ja
kun viimeinenkin meistä on kaatunut, jää teidän majestettinne yksin
jäljelle -- ja joutuu vangiksi!
-- Ei olekaan yksin kestettävä vain viittä vastaan, miehen on
seistävä yksinään kaikkiakin vastaan.
-- Totta kyllä! Mutta siihen piru vie emme kelpaa me halvat soturit
sotatakissamme. Yksi kaikkia vastaan? Se on yksin koko maailmaa
vastaan! Siihen tarvitaan aivan toisenmoisia miehiä, sillä sellaisia
raukkoja me olemme, ettei meillä ole muuta puolustusasetta kuin
miekkamme. Kun nyt yksinkertaisesti olen esittänyt aseman, rukoilen
siis teidän majesteettianne jäämään luoksemme eikä soudattamaan
itseänsä virran yli, sillä silloin joutuisi teidän majesteettinne
yksin koko maailmaa vastaan. Silloinkos huudettaisiin: Se se oli
Aleksanteri, pakeni ja jätti joukot venäläisille! Sellainen kunnon
heittiö! Nähkääs! Nähkääs! Vaan pöytähopeat ja Saksin rahatynnörit
kyllä kelpasi ottaa mukaansa, eipä kaikkia jättänyt ryssälle. Jaa
jaa, niinpä niin! -- Me rehelliset alamaisparat emme koskaan saata
suvaita että teidän majesteettinne sillä tavoin asettuu yksin koko
maailmaa vastaan ja paljastaa korkean olentonsa loan heittäjille,
joiden tietämättömyys ja tuhmuus ei ole säästävä myöskään sotamarskia
eikä Piperiä eikä Lewenhauptia eikä meitä muita. Koska on tuhmuus
ymmärtänyt onnettomuutta? Teidän majesteettinne tahtoo kuolla ja
siksi ei olekaan kuoleminen mikään uhri tai mainetyö, sen me vanhat
sotasissit tiedämme, mutta ylpeys, ylpeys, teidän majesteettinne,
uhratapa se alamaisille, se on uhri, jota alamaiset eivät salli.
Päivän selvä on ettei miehistöä voi viedä virran yli. Eihän meillä
ole lauttoja, eikä ankkureita, eikä keksiä, eikä kylläksi hirsiä
eikä kirvesmiehiä. Senvuoksi kehotan teidän majesteettianne pysymään
täällä eikä antamaan maailmalle aihetta.
-- Laitattakaa veneet kuntoon! -- käski kuningas.
Ritarillinen tilanhaltija Mazepa oli koonnut arkkunsa ja molemmat
tukaattitynnörinsä ja istui jo vaunuissaan pitkällä vedessä.
Parvittain sitoivat zaporogit ja sotamiehet vaatteita selkäänsä,
ottivat vaunujen kansia ja puunoksia kainaloittensa alle ja
heittäytyivät jokeen. Keskiyön aikana nostettiin kuninkaankin
vaunut kahteen yhteen vitsastettuun veneeseen, ja Gyllenkrok, joka
seisoi hänen jalkopäässään, jätti äänettä Lewenhauptille laudalle
liisteröidyn sotakartan. Ei kukaan ääntänyt sanaakaan. Yö oli
kirkastähtinen ja hiljainen, ja henkitravanttien airojen hamina
katosi sileälle virralle.
-- Me kaksi emme näe häntä enään koskaan, -- hymisi Creutz
Lewenhauptille. -- Hänen silmänsä olivat äsken niin kummalliset.
Siinä lampussa on vielä öljyä, mutta minä uteliaasti katselen hänen
tulevaisuuttansa. Minlainen tulee hänestä voitettuna, naurettuna,
vanhana?
Lewenhaupt vastasi:
-- Seppele, jota hän sitoi itselleen, vaipuikin hänen alamaisilleen.
Se jää ikuisiksi ajoiksi noille unhotetuille haudoille tuonne
suoseuduille. -- Niin saamme me kiittää häntä kaikesta siitä, miksi
hän on meidät tehnyt.
Etäältä kuului yön pimeydestä Saarna-Martin valittava ääni:
-- Ja minut on hän tehnyt maailman pilkaksi, -- sanoo Job. -- Ja
pilkaksi olen minä tullut, ja minun silmäni on täytetty murheella, ja
minun jäseneni ovat kaikki kuin varjo. Katoovaisuudelle minä sanon:
minun isäni, madoille: minun äitini ja sisareni. Ja kussa on siis
minun toivoni? Kuoleman porteille se kulkee, ja makaa minun kanssani
mullassa.
Päivä sarasti, ja verisessä paidassaan ratsasti Saarna-Martti
parvesta parveen ja kuulusteli miehistöltä katekismusta ja
raamatuntaitoa. Äänettöminä seisoivat sotamiehet kuninkaan tyhjän
teltan ääressä, mutta kun huuto nousi, että heidän täytyi antautua
ja kun auringon ruskettama venäläinen kenraali Bauer tuli kunnaalle
ottamaan sotamerkkejä vastaan, silloin kävi Saarna-Martti hevosen
selästä maahan ja väänteli käsiään.
Yli ympäri istui väsyneitten ja huohottavien hevostensa selässä
kasakoita messinkikypärit päässä ja keihäät kädessä ja heidän
eteensä laskettiin maahan puukat ja rummut ja torvet ja musketit,
jotka ennen olivat panneet ukkosen jytisemään pataljoonien päällä,
ja tutut liput, joille veräjiltä ja portailta ja ikkunoista äidit
ja vaimot olivat jäähyväisiä viittoneet. Kanervikko välkehti ja
kipunoi. Karskit vanhat aliupseerit syleilivät toisiansa nyyhkyttäen.
Muutamat repivät irti haavasiteensä ja antoivat verensä juosta,
ja kaksi sotatoverusta lopettivat toistensa elämän miekoillaan
samassa hetkessä kuin heittivät ne voittajille. Mykkinä ja uhkaavina
tulivat raajarikkoiset esille. Tuli nuorukaisia paleltunein poskin
ja nenättöminä ja korvattomina, niin että he olivat niinkuin kalman
väkeä. Kainalosauvoin kompuroi vielä lapsi-ikäinen vänrikki Piper,
joka oli menettänyt kantapäänsä. Tuli hovimies Günterfelt, joka
oli menettänyt molemmat kätensä ja saanut sijaan Ranskasta kaksi
puukättä, jotka sileinä ja mustina pompottivat takin liepeellä.
Puujalkoja ja keppejä ja paareja ja sairasvaunuja kalisi joka
puolella.
Saarna-Martti seisoi kädet ristissä. Hänen silmänsä säkenöi. Hänessä
kuohui ja vinkui veri, ja vanha saarnahenki tuli niin väkevästi
hänen päälleen, että hän itse kuuli, miten hänen äänensä hetkittäin
läkähtyi ja tuli käheäksi, mutta seuraavana hetkenä paisui niin
vahvaksi, että hänestä tuntui kuin olisivat hänen äänensä siivet
kantaneet hänet pois ja hän muuttunut tulen liekiksi.
Hän hoippuroi esiin maahan viskattujen aseitten viereen ja osotti
sormellaan tyhjää kuninkaan telttiä.
-- Hän yksinänsä on rikkoja! Sinä surupukuinen äiti tai leski,
käännä hänen kuvansa nurin seinään! Kiellä pienokaisiasi lausumasta
hänen nimeänsä! Sinä, pieni Dunja, joka leikkiystäviesi kanssa pian
poimit kukkia haudoilta, rakenna pääkalloista ja hevosen päistä hänen
muistomerkkinsä! Sinä raajarikkoinen, kopista sauvallasi kumisevaa
multaa ja kutsu häntä luoksesi sinne alas, missä ne tuhannet,
jotka hän on uhrannut, häntä odottavat! -- Ja kuitenkin minä
tiedän, että me kerran vanhurskauden tuomioistuimen edessä kaikki
kalkutamme esille puujaloillamme ja sanomme: Anna hänelle anteeksi,
isä, niinkuin me olemme hänelle anteeksi antaneet, sillä meidän
rakkautemme tuli hänelle sekä voitoksi että turmioksi.
Kun ei kukaan hänelle vastannut vaan kaikki seisoivat kumarruksissa
ja äänettä niinkuin olisivat jo siihen vastanneet, silloin tuli
hänen epätoivonsa vielä suuremmaksi. Hän peitti kulmikkaan naamansa
käsiinsä.
-- Sanokaa minulle laupiaan Jumalan nimessä, että hän elää! -- huusi
hän. -- Sanokaa että hän elää!
Günterfelt nosti mustilla puusormillaan lakin päästään ja vastasi:
-- Hänen majesteettinsa on pelastunut!
-- Silloin notkisti Saarna-Martti polvensa ja vapisi ja tointui.
-- Kiitetty olkoon sotajoukkojen johdattaja! -- sopersi hän. -- Jos
kuningas on pelastunut, niin tahdon kestää kaikki kuormat, mitä
kohtalo kannettavakseni panee.
-- Niin, niin, kiitetty olkoon sotajoukkojen johdattaja! -- sanelivat
ruotsalaiset perässä hymisten, ja kaikki ottivat verkalleen lakit
päästään.
Katso, minun lapseni!
Korpraali Antti Gråberg seisoi vesipullo kädessä koirankuonolaisten
kankaalla. Joka puolella hoiperteli ja kulki pakenevain ruotsalaisten
ja zaporogien viimeisiä joukkoja, ja vaunuissa makasi Poltavan
haavoitettuja. Koko yön ja aamun oli Antti Gråberg kestänyt janoa
säästääkseen viimeisiä vesipisaria viimeiseen saakka, ja nyt hän oli
uupumaisillaan tuskiinsa -- mutta samassa hetkessä kuin hän nosti
pullon huulilleen, otti hän sen jälleen pois.
-- Hyvä Jumala, -- änkytti hän, -- miksi saisin minä yksinäni juoda,
kun kaikki muut nääntyvät! Sinä johdat meitä erämaahan ja aroille
että kerran voisit meistä sanoa: Köyhästä lumimaastanne annoin teidän
lähteä musketti olalla maailmalle saamaan sankarien ja voittajien
mainetta, mutta kun luin teidän sydämenne ja näin, että ne pysyivät
puhtaana ja että te olitte minun lapsiani, revin minä vaatteenne
rievuiksi ja panin kainalosauvat käsiinne ja puujalat allenne,
ettette enään himoitsisi valtaa ihmisten ylitse vaan luettaisiin
minun pyhieni joukkoon. Niin paljon suuruutta sallein minä teille.
Antti Gråberg seisoi vielä hetkisen pullo edessään. Sitten meni hän
pois ja tarjosi pulloansa kuninkaalle, joka makasi olkipusseilla
vankkureillaan polttavassa kuumeessa.
Kuninkaan huulet olivat kuivaneet kiini hampaisiin, ja halkeilivat ja
vuotivat verta, kun hän aukasi niitä.
-- Ei, ei, -- kuiskasi hän. -- Anna vesi haavoitetuille. Olen äsken
saanut pikarillisen.
Antti Gråberg tiesi varsin hyvin, ettei kuningas mitään vettä ollut
saanut. Itse oli hän ainoa, joka oli huomista päivää ajatellut ja
tallettanut, eikä kaivoja eikä soita ollut moneen peninkulmaan.
Mutta kun hän nyt kääntyi vankkureita pois, tuli heikkous ja kiusaus
jälleen hänen päällensä. Hän pani pullon taasen sivulleen ja kulki ja
kulki antamatta sitä haavoitetuille. Hän kouraili pullon peltikantta,
hän taisteli sisällisesti, mutta joka kerran kuin hän nosti pullon
huulilleen, laski hän sen jälleen alas eikä hennonut juoda.
-- Kukaties, mietiskeli hän, voin saada paremman mielen virvoituksen,
jos nöyrryn muussa.
Puolipäivän aikaan, kun aurinko poltti kuumimmillaan, näki hän
harmaatukkaisen aliupseerin kulkevan melkein alastonna, sitomaton
haava olkapäässä. Hän repi silloin paitansa ja sitoi hänen haavansa
ja antoi hänelle takkinsa, mutta niin pian kuin hän taasen kourasi
pullonsa kaulaa, heräsi omantunnon rauhattomuus uudelleen. Sen
jälkeen antoi hän saappaansa sairaalle kuormapojalle, joka kulki
vaikeasti paljain verisin jaloin, mutta kun hän ei kuitenkaan
voinut levollisella mielellä niellä vesikulausta kaikkien muiden
janoovaisten keskellä, sydäntyi hän ja kovettui. Hän osotti
sadatellen ja pilkaten mukana kuljetettuja rahatynnöriä, jotka
täynnänsä kultaa ja hopeaa helskyivät kaksissa vankkureissa voimatta
hankkia onnettomille edes lusikallistakaan haisevaa suovettä.
-- Lyökää hevosia! -- huusi hän. -- Lyökää hevosia, etteivät vain
rahatynnörit jää jälkeen. Lyökää miehiäkin!
Sotamiehet eivät mitään vastanneet, sillä he tunsivat nyt hänet
samaksi entiseksi, joka myötäkäymisen päivinä astui rivinsä edessä
kiukkuisena ja sättien. He eivät huomanneet, että hän tuskin oli
kuullut oman äänensä kuin hän jo taas alensi päänsä ja jälleen alkoi
mietiskellä ja kuiskailla itsekseen.
-- Täytyykö minun sitten välttämättä uhrata se ainoa, joka
minulle nyt enään on jonkin arvoinen? -- ajatteli hän. -- Hahaa!
Vierittäisimme kerrankin rahatynnörit maahan emmekä koskaan enään
kajoisi niihin sormillammekaan! Hyvänen Jumala! Weperikillä kuulin
kerran kuinka ratsumies Pentti Geting kuolemaisillaan kadehti niitä
kaatuneita, jotka ovat saaneet puhtaan valkoisen paidan. Niin
korkealle minä en uskalla toivoa. Minähän pyydän niin vähän... Niin,
vain sitä, ettei minua jätetä makaamaan arolle muitten jälkeen,
vain sitä, että minut lasketaan hautaan, että saan mullan ja nurmen
päälleni... ja pari muistosanaa kirjoihin. Nyt sinne kirjoitetaan:
Antti Gråberg, kohtalo tuntematon. Hämärissä pysähdyttiin hautaamaan
päivän kuluessa kuolleita, ja pari zaporogia pisti jo lapionsa
maahan. Okaisessa ruohistossa kasvoi matalia kirsikkapensaita, joiden
hedelmiä upseerit ja sotamiehet odotellessaan poimivat ja jakoivat
keskenään niinkuin Jumalan omin käsin maksaman palkan. Silloin hiipi
Antti Gråberg pensaitten taakse juomaan veden muitten näkemättä.
Mutta heti alkoivat toitottajat puhaltaa merkkiä että takaa-ajavat
venäläiset olivat taas tulleet näkyviin taivasta vastaan kulokortisen
erämaan äärimmäisillä aaltomaisilla rannoilla.
Antti Gråberg avasi peltikannen, mutta kuta kauvemmin hän henki
kosteaa ilmaa, sitä ankarammin poukutti hänen rintansa, ja lähimmissä
vankkureissa nousi kuolemaisillaan oleva aarreknihti Börje Köwe
koholleen ja katsoa tuijotti häneen.
Antti Gråberg koetti kestää hänen katsettaan, mutta ei kestänyt, ja
vielä kerran torjui hän virkistyksen luotaan.
-- Autuaat ovat ne, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, -- sanoi
hän.
Niinkuin kirkonpalvelija, joka jakaa Herran ehtoollista, kantoi hän
pulloa edessään ja vei sen aarreknihdin huulille, ja kuoleva mies joi
veden viimeiseen pisaraan saakka.
Antti Gråberg piteli kiini vankkurien korista, mutta kun pyörät taas
lähtivät liikkeelle, herposi käsi irti ja hän horjahti polvilleen
ruohikkoon.
-- Minulle ei ole tilaa vankkureissa, -- sanoi hän ja tempasi
itselleen lapion. -- Vaikka olen ainoasti kolmekymmentä vuotta, olen
uupunut ja voimaton niinkuin yhdeksänkymmenvuotias vanhus. Mutta
antakaa minulle yksi lapioistanne, että voin, jos voimani riittävät,
edes itse avata maan ja laskeutua viimeiselle vuoteelleni. Kaikki
rauhattomuus on minussa nyt suloisesti vaipunut uneen, ja ääni huutaa
korviini: katso, minun lapseni!
Taas alkoivat sotamiehet vaelluksensa täryyttävien vankkurien
ympärillä, ja torvenpuhaltajat kääntyivät satulassa. Haikaraparvia
vaakaili leväsiivin hämärässä pimenneiden aavikkojen yli, ja etäällä
arolla oli Antti Gråberg vielä polvillaan lapio käsissään.
Ei ole kukaan sen koommin kuullut mitään hänen kohtalostaan.
Neuvostossa.
Neuvostosalin eteishuoneessa seisoi jo sihteeri Sehmedeman kädessään
maaherroille menevä ja nyt allekirjoitettava kirjoitus, jossa
vaadittiin uusia veroja rutiköyhtyneeltä Ruotsilta.
Herroja alkoi kokoontua, ja vanha Frölich, joka käsivarret ristissä
ähki ja kuorsasi huoneen nurkassa sairaan Falkenbergin vieressä,
havahti yhtäkkiä.
-- Saamme luovuttaa kuninkaalle koko pankin rahoineen ja
patenttineen, -- sanoi hän nostamatta punareunaisia silmäluomiaan.
Silloin hyppäsi Arvid Horn eteen niin kiukkuisesti, että hänen
tuolinsa lensi selälleen lattialle, ja hän huusi kädet pystyssä:
-- Hän pysyköön taivaallisissa ilmestyksissään ja rukoushetkissään
Eeva Kreeta sisaren kanssa älköönkö tehkö meitä ilmetyiksi varkaiksi
silkasta hyväntahtoisuudesta kuninkaan puolesta!
-- Perhanan perhana! -- vastasi Falkenberg ja noputti värittömillä
sormillaan tuolinselkää. -- Täällä parjataan ja parkataan päivät
päästään. Ei kukaan ruotsalainen piittaa enään toisten kunniasta,
mutta ei kukaan uskalla sanoa yhtään totuuden sanaa siitä miehestä,
joka yksin on kaikkeen syypää. Niin, älä vielä istu, Horn, sillä
suurin on suuttumus sinun Mälari-laivastasi ja kerrotaanpa sinun
kunnialaukaustesi savussa tavoittelevan samallaista ylhäistä
rakastelupaikkaa prinsessa Ulriika Eleonoran luona, kuin Creutzilla
oli korkean-autuaan prinsessa Hedvig Sofia vainajan luona.. Niin,
niin, älä sinä puhu enään kuninkaan persoonasta. Lue sen sijaan
hänen kirjeensä! Tee se! Onko siinä mielestäsi riviäkään, joka sopii
onnettoman kansan johtajalle?
-- Pyh! Älä puhukaan kirjeistä! -- vastasi Horn ja korjasi tuolinsa
paikoilleen ja istui. -- Hiukan laverrusta naisille, verukkeita
ja muita joutavia! Älä sinä usko, että henkilö, joka ei koskaan
keskustellessaan näytä mieltään, istuisi teltassaan paljastamaan
mieltään paperilapulle! Mutta kyllä saatan myöntää, että kerran on
tilinteko seuraava kaikkea tätä surkeutta.
-- Kerranko, sanot! -- jatkoi sairas Falkenberg ja nousi vapisevain
käsivarsiensa varalle. -- Kerranko? Ovatko siis ruotsalaiset
muuttuneet matelijoiksi ja teeskentelijöiksi? Ei Kristian tyranni
eikä Eerikki neljästoista ole tehnyt meille niin paljon pahaa kuin
tämä, ja sen vuoksi vieköön piru sen miehen. Kun miehiset miehet
ovat kuolleet sodassa, ovat vain akkasielut jääneet eloon, ja he nyt
rupeavat Ruotsin kansaa jatkamaan.
Kunnianarvoisana seisoi Fabian Wrede haastelevain joukossa, ja hänen
äänensä tuli ihmeellisen pehmoiseksi ja hiljaiseksi.
-- Kokous alkaa, -- sanoi hän ja viittasi avattuihin oviin. -- Minä
en ole mikään matelija. En ollut niiden joukossa, jotka tungeskelivat
nuoren herramme ympärillä saadakseen hänet täysivaltaiseksi, ja olen
epäsuosiossa. Isänmaa on minulle ylin... isä ja äiti, koti, muistot,
kaikki, kaikki! Tiedän, että isänmaa nyt vuotaa verta. Tiedän myös,
että kerran seuraa tilinteko. Mutta nyt ei ole hetki haaskata siihen
ajatuksia. Kun Jumala panee päähämme orjantappurakruunun, ei se
mies ole suurin, joka sen mukavimmin saapi päästään pois, vaan se,
joka painaa sen vielä kovempaan kiini ja sanoo: isä, tässä olen
palvellakseni sinua! -- Ja sen sanon teille, ettei koskaan, ei
koskaan voittolippujen liehuessa entisinä vuosina ole pieni kansamme
päässyt kuihtumatonta suuruutta niin lähelle kuin nyt.
Hän astui neuvostosaliin päin, mutta kääntyi mennessään matalalla
äänellä Falkenbergiin:
-- Äidilläni oli useampiakin poikia kuin minä. He ovat luotinsa
löytäneet. Olisinko minä heitä huonompi? Puhut kuninkaasta... Jos
yksi ainoa voi vietellä kokonaisen kansan niin moniin uhreihin,
eiköhän sen miehen täydy olla muita miehiä suurempi!
Wrede tarttui Falkenbergia hiljaa olkapäihin ja lisäsi yhtä matalalla
äänellä: -- Ja kansa, joka niin paljon on kärsinyt... tahdotko
kieltää sitä kansaa tänään painamasta kiini päähänsä marttyyrikruunua?
Herrat tulivat saliin, mutta sauvaansa nojaten kulki Falkenberg
eteishuoneessa yhä edestakaisin. Kun hän vihdoin istui neuvospöytään,
oli sihteeri jo lukenut pitkän kirjoituksen, ja nimien
allekirjoitusta pyydettiin.
Ei kukaan pyytänyt puheenvuoroa. Falkenberg istui kokoon vaipuneena
selkätuolissaan. Hänen silmänsä olivat kosteat ja sumeat. Unhottaen
ikäjärjestyksen ojensi hän hapuillen kättään joka puolelle ja
kuiskasi:
-- Kynä! Kynä!
Kirkkomäellä.
Harteva Juho Snare pisteli puuroa naapurimiestensä, Maunun ja Matin
kanssa. Hän oli niin visu, että hän kaiken talvea veteli unia
laskusängyssä pärettä säästääkseen. Akkunareijän häämöttävässä
valossa paistoi hänen suuri parraten latuskanaamansa rumemmin ja
ryttyisemmin kuin paholaisen, ja hän puhui hitaisesti syvällä
korisevalla äänellä.
-- Minä ennustan, -- sanoi hän ja löi kättä pöytälautaan, -- että
tässä tulee pettuleipä eteen. Huomenna tapan viimeisen lehmäni.
Joka vuosi otetaan uusia miehiä sotaan, ja nyt vievät vielä
kirkonkellotkin ja viinirahat ja jyvät kirkkoaitasta.
-- Se on totta puhetta se, -- sanoi Maunu.
Hän kynsi harmaita poskiaan ja otti vielä hyppysen suolaa
puurolusikkaansa, sillä nyt oli sapatti. Muuten oli Maunukin niin
ahnas että hän kiersi naapureissa ja luki suolarakeet puuroonsa ja
lastut patansa alle.
Mutta Matti vain makasi pöytää vastaan ilkeyksissään naama viirussa
ja mustat hampaat irvissä ja kaksi tirkistävää tinttiä silmien
sijalla. Hän se kuitenkin vei kitsaudessa voiton kaikista kolmesta.
Ahnaampaa talonpoikaa ei siinä pitäjässä ollut koskaan ollut. Hän
oli niin kitsas, että hän meni sakaristoon käskemään pappia käymään
arkipäivisin puukengissä niinkuin seurakuntalaisetkin.
-- Minä yksinkertaisesti katson, -- jonotti hän, -- että Jumala on
meidät rahvaan asettanut kruunun kukkaronauhoja kiristämään. Ei
loovunrahaakaan lähde minulta voudille.
-- Mutta toisten salkkiverkot sinä varastat, -- vastasi Juho.
-- Se on totta puhetta se, -- sanoi Maunu.
Matti irvisteli ja paloi leipää kirveenhamaralla.
-- Minkäs sen tekee kun nälkä pakottaa!
Juho suori pitkiä pasmaisia pellavahaiveniaan ja nousi pöydästä, ja
kauvas tuvan seinäin läpi kuului hänen puheensa.
-- Sen teet, laapus, että ota sinä isäsi vanha musketti seinältä ja
pudota vouti ja voudin kirjuri ja pistä heinäsuovaan. Ja ennenkuin
helisemään joudut ja killut hirressä, niin tule minun kanssani
Tukholmaan ja opetetaan ne helkkarin herrat talonpojan tavoille.
Rauhaa me tahdomme ja rauha pitää tehtämän!
-- Se on totta puhetta se. Lähdemme matkaan -- sanoi Maunu ja nousi
pöydästä että polvet heilui.
Mattikin nousi ja löi kättä Juholle.
-- Ensi työksi me lähdemme kirkolle pitäjää puhuttelemaan, -- sanoi
hän surkealla äänellään. -- Tässä täytyy puolustaa talonpojan
oikeuksia ja etuisuuksia!
-- Kyllä minä puhun, minä, -- vastasi Juho, -- ja rauhan me teemme.
Sitä me vaadimme.